Jenni Yppärilä: Hiiltyneet

Jenni Yppärilä: Tasavallankatu 44 (Kuopio), 2026.

Yksi kivoimmista asioista taiteen parissa ovat ne hetket, kun löytää jotain uutta ja yllättävää, mistä ei ole aiemmin tiennyt. Toinen mielihyvää tuottava tilanne on se, kun on nähnyt jotain taidetta kuvissa ja pääsee vihdoin kokemaan teokset itse livenä. Näin minulle kävi Galleria Ars Liberan uusimmassa näyttelyssä.

Hiiltyneet on Jenni Yppärilän näyttely, jossa käsitellään "niin konkreettista tuhoa kuin mielensisäistä tuohtumustakin". Yppärilä nousi taidekentän tietoisuuteen kolmiulotteisten maalaustensa ansiosta, jotka kuvaavat rakennuksia. Näistä viehätyin kuvissa itsekin ja nyt pääsin näkemään niitä läheltä.

Jenni Yppärilä: Erakko (Oulainen), 2026.

Näyttely tarkastelee katoavaisuutta ja ulkopuolisuuden kokemusta. Yppärilä kertoo, että "Teoksissa lähestyn aihetta kuolevien maaseutupaikkojen ja häviävien rakennusten kautta, pohtien ajankuvaa, jossa tietyt alueet ja toiminnat eivät pysy mukana muuttuvassa yhteiskunnassa." Tämä on ajankohtainen aihe ja näkyy myös täällä Itä-Suomessa. Toimintoja keskitetään isompiin kaupunkeihin ja samalla pohditaan, kuinka syrjäseutu saataisiin pidettyä asutettuna ja elinvoimaisena, sillä se tukisi myös kokonaisturvallisuutta.

Yppärilän teoksissa tyhjilleen jääneet rakennukset ovat murroksen merkkejä, jotka seisovat historian ja tulevaisuuden välillä. Taiteilijan mukaan teokset heijastavat kokemuksia ja ilmiöitä, joissa kuuluvuuden tunne ympäröivään maailmaa on horjunut.

Jenni Yppärilä: kuvakaappaus videoteoksesta Poltto, 2026.

Näyttely alkaa ensimmäistä kertaa esillä olevalla videoteoksella Poltto, joka dokumentoi Yppärilän uran suurimman teoksen tuhoamisen hänen lapsuudenmaisemissaan. "Teoksen tuhoaminen toimi protestina vuonna 2024 alkaneille kulttuurileikkauksille. Video ilmentää samalla hienovaraisesti pohjois-pohjanmaalaista mielenmaisemaa ja perhesuhteita. Yhdessä tekeminen ja satunnaiset lauseet paljastavat siteitä ja etäisyyksiä, joita ihmisillä ja ympäröivällä maailmalla on keskenään."

Jenni Yppärilä: Ura-Asennus (Oulainen), 2024.

Taide kommentoi aina tavalla tai toisella omaa aikaansa ja sen mukanaan tuomia ilmiöitä. Yppärilän teoksissa kommentit ovat selkeitä ja suoria, sillä jokainen pystyy mainitsemaan jonkun samankaltaisen rakennuksen omasta lähiympäristöstään. Jonkin rakennuksen, joka on jätetty tyhjilleen ja unohduksiin, liittyi hylkääminen sitten sijaintiin, kuntoon, toiminnallisiin muutoksiin tai byrokratian haasteisiin. 

Näyttelyssä heräsin kysymykseen: Mitä näille rakennuksille pitäisi tehdä? Selkeää vastausta on vaikea antaa, sillä näkökulmia on todennäköisesti yhtä paljon kuin on rakennuksiakin. Toiset ohittavat rakennukset huomaamattaan, toisille ne ovat kustannustehoton häpeäpilkku, toiset näkevät niissä mahdollisuuksia ja pelastustoiveita, toiset haikailevat niiden kautta menneitä, mutta ajan kultaamia aikoja.

Jenni Yppärilä: Braithwaite (Oulainen), 2024.

Yppärilän maalaukset ovat todella realistisia, että aluksi huomasin tuijottavani ja ihmetteleväni vain kokonaisuutta; kuinka teokset on tehty. Ne näyttävät oikeasta kulmasta katseltuna miltei veistoksilta ja kolmiulotteisuus korostuu, kun teoksia tarkastelee eri puolilta. Alkuhuuman ja tutkimuksen jälkeen aloin kiinnittää huomiota yksityiskohtiin, kuten "seinätöhryihin", ikkunalasien heijastuksiin ja siihen, mitä rakennuksen sisältä kenties näkyy. 

Jenni Yppärilä: yksityiskohta teoksesta Braithwaite (Oulainen), 2024.

Maalausten kolmiulotteisuus on puhuttelevaa paitsi katseen kiehtovuudelle myös sen symboliselle sisällölle. Asiat näyttäytyvät eri kulmista erilaisina. Jaan Jenni Yppärilän turhautumisen ja kaiken muun näiden asioiden ympärillä pyörivän tunnemyllerryksen kulttuurileikkauksia kohtaan, johon Yppärilän oman työn polttaminen on voimakas kannanotto. Mitä merkitystä taiteellisella työllä on? (Omaa turhautumistani purin blogiin vuonna 2024 otsikolla Talous ja humanismi.)

Jenni Yppärilä: yksityiskohta teoksesta Braithwaite (Oulainen), 2024.

Minulle Hiiltyneet -näyttely oli jännittävä matka uudenlaisen taiteen äärelle ja ihmettelemään. Se oli myös juuri sellaista mitä nykytaiteelta odotankin: pinta kätkee alleen syvemmän sisällön, jolloin taide puhuu, eikä vain korista. Taide osoittaa yhteiskunnan kipupisteitä - pieniä tai suuria - ja nostaa esiin inhimillisiä aiheita siten, miten uutisvirta ja media ei koskaan pystyisi aiheita käsittelemään. Sen vuoksi toivoisin, että mediaan palautuisi näkyvämmin takaisin taidepuhetta ja -kritiikkiä, sillä tarvitsemme myös lempeämpiä tapoja käsitellä ja tutkia maailmaa kuin klikkiotsikot ja hypernopea reagointivaatimus.

Milloin olet viimeksi pysähtynyt jonkin teoksen äärelle pidemmäksi aikaa kuin 30 sekunniksi?

Jenni Yppärilän Hiiltyneet -näyttely on esillä Galleria Ars Liberassa 26.4.2026 saakka.

Topi Ruotsalainen: Savonian Epic

Galleria Ars Liberassa on esillä Topi Ruotsalaisen näyttely Savonian Epic. Tutustuin ensimmäisen kerran Ruotsalaisen taiteeseen (Kuopion Kuvataiteilijat ry) Ars Liberan ryhmänäyttelyssä 2015. Tuolloin koin ensimmäisen kerran myös sen, kuinka virtuaalimaailma yhdistettiin kaksiulotteiseen maalaustaiteeseen kokonaistaideteokseksi. Ruotsalainen oli yhdistänyt maalauksessa lautaselle kuvatun kalan musiikkivideoon, jossa laulettiin englanniksi Lentävää kalakukkoa. Muistan vieläkin sen löytämisen riemun, kun "maalaus heräsi eloon".

Musiikki on osa Topi Ruotsalaista, sillä hän laulaa ja sanoittaa kappaleita yhtyeessä Mount Fool. Blues News -julkaisussa TT Tarkiainen kuvaili yhtyettä näin: "Mount Fool on helsinkiläinen amerikkalaisen kansamusiikkiperinteen polkuja omalla tyylillään tallaava nelihenkinen yhtye. Vaikutteita musiikkiinsa ryhmä on hakenut bluegrassista, bluesista ja gospelista maustettuna ripauksella grungea ja punkhenkisyyttä. Lauluissa kaikuvat sävyt villin lännen ja syvän etelän syrjäseuduilta."

Musiikkikuvailu on osuva, sillä se sanoittaa visuaaliseksi myös Ruotsalaisen maalauksia. Musiikki on näyttelyssä oleellinen osa Ruotsalaisen maalauksia, sillä hän antaa vihjeitä teostensa maailmaan nimeämällä niitä musiikkikappaleiden mukaan. Näiden vihjeiden löytäminen antaa maalauksille syvemmän tulkinnan tason jos tunnistaa kappaleet, mutta ne toimivat myös itsenäisinä teoksina.

Topi Ruotsalainen: Savolainen junahoopo, 2022, öljy kankaalle.

Topi Ruotsalainen: yksityiskohta teoksesta Savolainen junahoopo.

Topi Ruotsalaisen maalaukset ovat harvoin kauniita. Kauniita siinä mielessä, että niiden edessä ihastelisi vain ulkomuotoa. Värimaailma on usein maanläheinen; ruskean ja harmaan sävyjä on paljon, sinistä taivasta ja kirkasta auringonvaloa ei juuri näy. Siveltimenvedot ovat näkyviä, usein koko siveltimen levyisiä. Katsoja pystyy ikään kuin seuraamaan maalauksen kulkua ja syntyä. Väri- ja aihemaailma tekee kokonaisuudesta juurevan, hieman synkän tunnelman, joka kutittelee parhaimmillaan mielen kipupisteitä. Siitä huolimatta teoksissa on toivoa, huumoria tai kantaaottavuutta, joka puhuttelee. Ruotsalainen ei jätä katsojaa pimeälle puolelle, mutta antaa mahdollisuuden nähdä maalauksen kautta toisenlaista maailmaa.

Taiteilija kuvailee näyttelykokonaisuutta: "Henkilökohtaisella tasolla Savonian Epic on eräänlainen oodi syntymäseutuani ja juuriani kohtaan; Se on kadonneen ajan ja paikan etsintää; Eeppinen ja osin kuvitteellinen taiteen liepeiltä löytyvä maailma, missä vanhan ajan musiikki, kuvat ja kulttuuri sekoittuvat tämän päivän kokemuksiin ja mielikuvien maailmaan. Näyttely lainaa kansallis- ja kulkuriromantiikasta pienellä savolaistwistillä ja pilke silmäkulmassa."

Topi Ruotsalainen: Unheld horses, 2021, öljy kankaalle.

Unheld horses -teos herätti kasarilapsessa My little pony-muistoja. Söpöt ponit ovat maalauksessa kuitenkin ristiriidassa aitojen hevosten kanssa. Minulle teos viestii siitä, kuinka ihminen kesyttää villistä hevosesta itselleen "leikkikalun". Aitauksessa on vielä aitoja hevosia, kun aidan ulkopuolelle on vieri viereen aseteltuina kilttejä ja värikkäitä muoviponeja, joiden lautaset on kuvitettu brändille ominaisin symbolimerkein. Aitausta lähestyvällä hevosella on vielä takapuolessaan villioriin symboli.

Topi Ruotsalainen: yksityiskohta teoksesta Unheld horses.

Topi Ruotsalainen: yksityiskohta teoksesta Unheld horses.

Aitauksen vieressä on paksu piikikäs ruusuköynnös(?), joka tuo muotokielellään muistumia Hugo Simbergin köynnöksenkantajista (1905-1906) Tampereen tuomiokirkossa. Ei liene sattumaa myöskään se, että aitauksen vieressä seisova nainen on asemoitu kuvassa siten, että takapuoli on yhtä merkittävä yksityiskohta kuin hevosten ja ponien lautaset.

Topi Ruotsalainen: Red rocking chair, 2022, öljy kankaalle.

Unheld horses -teoksen lisäksi itselleni mielenkiintoisin teos oli pienikokoinen Red rocking chair. Uskallan väittää, että tähän on tiivistetty J. Karjalaisen kappaleen Punainen keinutuoli -sisältö:

"Lännen-Jukka aikanaan soitti mulle banjoa

Päivän muistan niin kuin eilisen

Ukko suolsi tarinaa ja alla piti narinaa

Vanha keinutuoli punainen

Kun kysyin "mistä tuolin sait?"

Äijä oli hetken vait katsoi mua alta kulmien

Sytytteli piippuaan tönäs kiikun liikkumaan

Ja alkoi tarun tuolin punaisen (---)"

Kyseisessä kappaleessa käydään oivaltavasti läpi keinutuolin matka ympäri maailmaa aina valmistuspaikasta alkaen. Ruotsalaisen maalaus on yksi irrotettu hetki, mutta Karjalaisen kappaletta kuunnelleena, maalaus alkaa välittömästi toistaa mielessäni itseään suurempaa tarinaa. Tunnelma on erikoinen; maalaus ja musiikki luovat kokonaistulkinnan, vaikkei kyseistä kappaletta edes kuule. Tässä Ruotsalainen on onnistunut. Hän jättää teoksissaan katsojille vihjeitä, joita poimiessa katsoja saa onnistumisen riemua kuin selvittäessään arvoitusta. Ja silti jokainen teos on myös puhtaasti maalaustaidetta; nykytaidetta ja tämän aikakauden tulkintoja, vaikka teoksissa on viitteitä myös kulttuurihistoriaan (mm. kansanpuvut, kansantanssit, yötön yö ja juhannuskokko).

Topi Ruotsalainen: Ievan polkka, 2021; Ringissä, 2022, öljy kankaalle.

Mielestäni Topi Ruotsalainen on löytänyt näyttelyn teoksiinsa jotain olennaista savolaisuudesta. Siihen kuuluu esimerkiksi tapa, jossa asiaa ja aihepiiriä kierrellään, ilmaisematta asiaa suoraan. Myös teokset vihjaavat ja viittaavat, mutta eivät pakota tulkitsemaan lopputulosta yksiselitteisesti. Se on ulkopaikkakuntalaiselle piinaavaa, jos puhekulttuuri on vieras. Itse koen, että tässä on myös jotain suomalaisuudelle alkukantaista ja mystistä. Suomalaisissa kansanuskoissa kierrettiin tiettyjä sanoja, kun pelättiin tai kunnioitettiin sanan kohdetta. Karhun sijaan puhuttiin otsosta, mesikämmenestä tai kontiosta. Kieli oli rikasta ja tuolloin tuli ymmärtää kielen sisältöä monitulkintaisesti, vertauskuvallisesti. Kieli oli visuaalista. Tämä ei siis ole oikeastaan vain savolaisten ominaisuus, mutta täälläpäin kuvaileva ja kiertelevä kieliperinne tuntuu elävän tavalla tai toisella edelleen.

Topi Ruotsalainen: Shadows on your face, 2021, öljy kankaalle.

Topi Ruotsalainen: yksityiskohta teoksesta Shadows on your face.

Topi Ruotsalainen on yhdistänyt kuvataiteen ja musiikin luonnollisesti toisiinsa. Tuntuu vapauttavalta, että joku on onnistunut rikkomaan taidekentässäkin vallalla olevia lokeroita ja osoittamaan, että se on mahdollista. Sitä voi olla muusikko ja kuvataiteilija samaan aikaan, ja rikastuttaa molempien sisältöjä yhdistämällä niitä toisiinsa.

Näyttelyssä soivat Mount Foolin kappaleet:

• Flying Fishcock (Lentävä kalakukko)
• Ieva's polka
• Carefree
• Unheld horses
• Shadows on your face
• My hoboette

Galleria Ars Liberan näyttely on jatkumoa Topi Ruotsalaisen Galleria Heinossa pitämälleen näyttelylle A Folk Epic (20.11.-19.12.2021). Tuolloin Ruotsalainen kuvaili, kuinka J. Karjalainen kertoi dokumentissaan ("Beibi ollaan ikuisii", ohj. Antti Leino 2018) näkevänsä musiikin kuvina.

Topi Ruotsalainen jatkaa: "Koen itsekin musiikin hyvin visuaalisesti, vaikkakin itselleni musiikki näyttäytyy lähinnä häilyvinä mielikuvina, mahdollisina sävyinä ja tunnelmina, jotka pyrkivät alati pakenemaan yksittäisen kuvapinnan kahlitsevia raameja ja pysähtynyttä kaksiulotteisuutta. Vaikututtuani J. Karjalaisen suorasta ja toteavasta kerronnasta halusin joka tapauksessa kokeilla jotain hieman samankaltaista. Päädyin luomaan maalauksia laulujeni pohjalta.

Huomasin aika nopeasti, että ihailemani suorat toteamukset eivät istu tähän savolaisittain kiertyneeseen sivellinkäteen. Haluan edelleen jättää asioita piiloon tai puhua niistä kiertoilmauksin. Lopulta nautin suunnattomasti siitä, että sain rakentaa maalauksiini vapaasti viittauksia ja ammentaa kaikesta siitä työstä, mitä olen lauluja kirjoittaessani jo valmiiksi luonut maalausteni taustalle."

Galleria Heino toteutti Ruotsalaisesta erinomaisen haastattelun, joka avaa osaltaan myös Galleria Ars Liberan näyttelyn sisältöä:

Savonian Epic on esillä Galleria Ars Liberassa 12.3.2023 saakka.

Yasushi Koyama: Herra Otso

Galleria Ars Liberassa on parhaillaan esillä japanilaissyntyisen taiteilijan Yasushi Koyaman veistoksia. Näyttelyn nimi Herra Otso kertoo taiteilijan suhteesta luontoon:

Yasushi Koyama: Karhunpentu (2 tassua ylhäällä), 2021, koivupuu, talomaali, öljyvärimaali.

"Ajattelen metsää tilana, jossa ihminen kohtaa äitiluonnon. Me ihmiset olemme osa luontoa ja osa maapalloa. Olemme kohdanneet ilmastonmuutoksen ja luonnonkatastrofit. Ajattelen uudelleen ihmisen ja luonnon suhdetta käyttämällä metaforaa karhusta, Herra Otsosta, metsän jumalana kansanperinteen ja antropologian näkökulmasta. Näyttelyssäni haluan ilmaista karhun metsäantropologiaa Suomessa ja Japanissa.

(---) Muinaisina aikoina karhua palvottiin metsän jumalana, niin Suomessa kuin Japanissakin. Japanilaisen alkuperäiskansan, ainujen karhufestivaali oli rituaaliseremonia ja festivaali, jossa karhun sielu sekä metsän henget lähetettiin tästä maailmasta toiseen maailmaan. Ihminen on uskonut, että karhuissa on jotain pyhää. He ovat puhuneet karhun kautta metsän näkymättömälle elämälle. Karhumaailma, jonka luon puusta käsin talttaa käyttäen, on mielestäni rituaalinen seremonia metsän kunnioittamiseksi," Koyama kertoo.

Yasushi Koyama: Kävelevä karhu, 2021, graniitti.

Yasushi Koyama: Kävelevä karhu, 2021, graniitti.

Näyttelyssä on taltalla veistettyjen karhujen lisäksi yksi keraaminen ja kaksi kivestä veistettyä karhua. Karhujen muotokieli, ilmeet ja eleet ovat lempeitä, leikkisiä ja söpöjä. Taiteilija käyttääkin toiminimeä SÖPÖ. "Taiteessani yhdistyvät suomalainen söpöys ja japanilainen kawaii, joka tarkoittaa myös söpöyttä. Söpöyksissä on kuitenkin eroa. Kun Suomessa söpöys helposti yhdistetään lapsiin, Japanissa söpöys lävistää koko yhteiskunnan vaatteista kulttuuriin ja viihteestä ruokaan", Koyama kuvailee Savon Sanomien haastattelussa.

Yasushi Koyama: Tassua heiluttava karhu, 2021, marmori.

Yasushi Koyama: Ruskeakarhu kolmilehti-T-paidassa, 2022, keramiikka, villa, origamipaperi.

Yasushi Koyama aloitti taideopinnot Imatralla, Saimaan ammattikorkeakoulussa 2007. Hän valmistui kuvataiteilijaksi 2010 ja tunsi jo opintojen aikana vetoa hellyttävään ilmaisuun: "Vaikka opiskelin hyvinkin realistista kuvanveistoa, niin se ei koskaan tuntunut omalta tyyliltäni. Hyvin pian ymmärsin, että haluan tehdä taidetta, jossa on söpöyttä ja iloa. Nyt ajattelen, että se on taiteeni tehtävä: jakaa onnellisuutta."

Näyttelyn suurin teos Karhun kalaonni (155cm) on valmistunut Kuopiossa, Suvisaaren venetehtaalla, jossa hän työskenteli Kuopion Muotoiluakatemian taiteilijaresidenssissä. Veistos on haapapuuta ja veistetty yhdestä puusta käsin käyttäen japanilaista pyöreää talttaa. 

Karhun kalaonni on saanut inspiraationsa Kuopion torilla Kauppahallin edessä seisovasta Heikki Konttisen veistämästä Veljmies-patsaasta (1959), kalakukosta, muikkuravintola Samposta ja ainujen karhuveistoksista. Veistos myös jää Kuopioon, sillä taiteilija on lahjoittanut karhun Kuopion yliopistolliselle sairaalalle.

Yasushi Koyama: Karhun kalaonni, 2022, haapapuu, talomaali, öljyvärimaali. Kuva: Sinikka Koyama.

Yasushi Koyama otti minuun yhteyttä noin vuosi sitten. Hänen näyttelyaikansa Galleria Ars Liberassa oli varmistunut ja näyttelyn teemakin oli jo tiedossa. Koyama tiedusteli, olisiko Kuopion yliopistollinen sairaala kiinnostunut ottamaan hänen suunnittelemansa ja valmistamansa veistoksen lahjoituksena vastaan.

Minähän en vielä tuolloin tiennyt, että millaisesta veistoksesta tulisi olemaan kysymys. Koyama kertoi veistävänsä teoksen toukokuussa 2022. Olin kuitenkin seurannut Koyamaa ja hänen taidettaan jo muutaman vuoden ajan. Tiesin hänen nimensä ja millaista taidetta hän teki. Olin tottunut näkemään häneltä pieniä keraamisia veistoksia, mutta en tiennyt hänen tekevän myös isoja teoksia. Ei tarvinnut kuitenkaan kahta kertaa kysyä kiinnostusta. Olin ehdotuksesta innoissani ja täysin varma, että sairaalassa liikkuvat henkilöt tulisivat pitämään teoksesta, olisi se millainen tahansa.

Ja eihän tästä lempeästi hymyilevästä ja kalasaalistaan halaavasta karhusta voi olla pitämättä?

Yasushi Koyaman Herra Otso -näyttely on esillä Galleria Ars Liberassa 19.6.2022 saakka.

Karhun kalaonnesta kuulette lisää, kunhan se näyttelyn jälkeen löytää paikkansa KYSiltä.

Lähde:
Iikka Taavitsainen: "Taltalla veistetty mutta silti kaikkea muuta kuin karski karhu", Savon Sanomat 28.5.2022.

My favourite T-shirt and other recycling stories

Reijo Kärkkäinen: Pink Panther strikes back, 2021, sekatekniikka; Faaraon kirous, 2019, sekatekniikka mdf-levylle; Unknown sardines, 2019, sekatekniikka mdf-levylle.

Galleria Ars Liberassa on parhaillaan esillä Reijo Kärkkäisen (s. 1964) näyttely My favourite T-shirt and other recycling stories. Kärkkäinen on monipuolinen taiteilijja, joka työskentelee niin maalausten, grafiikan, kuvitusten, installaatioiden kuin sarjakuvienkin maailmassa. Itselläni on ollut hieman ristiriitainen suhde Kärkkäisen taiteeseen, sillä jotkin teokset vetoavat voimakkaasti ja toiset eivät lainkaan. Olen ehdottomasti eniten Kärkkäisen maalaustaiteen kannattaja. Se näkyi tämänkin näyttelyn osalta. 

Reijo Kärkkäinen: yksityiskohta teoksesta Pink Panther strikes back.

Galleria on täynnä abstrakteja "väriveistoksia", jossa maalauskankaita on rikottu, kierrätetty ja niihin on kerätty kierrätysmateriaaleja. Ne eivät varsinaisesti esitä mitään, mutta tila ottaa siitä huolimatta välittömästi haltuunsa. Voimakas värimaailma vetää katsetta puoleensa, mutta vielä enemmän kiehtoo käänteinen ajatus maalauksesta. Pink Panther strikes back -teoksessa kiilakehysten keskellä ollut entinen maalauskangas on rikottu, siihen on leikattu aukkoja, mutta samalla mukaan on tuotu puurimoja, vaatekappaleita, puukuitulevyjä jne. Tavallisesti kiilakehysten ympärille pingotettava maalauskangas on pohja taiteelle. Nyt yllätyin kuinka paljon mieltäni kutkutti näkymä ja ajatus siitä, että kiilakehykset olivat osittain näkyvissä. Siinä oli maalaus, jonka luuranko näkyi. 

Reijo Kärkkäinen: yksityiskohta teoksesta Pink Panther strikes back.

Reijo Kärkkäinen: yksityiskohta teoksesta Pink Panther strikes back.

Reijo Kärkkäinen: yksityiskohta teoksesta Pink Panther strikes back.

Reijo Kärkkäinen: yksityiskohta teoksesta Pink Panther strikes back.

Maalauksesta näkyi läpi. Se oli reikäinen ja rikkinäisen oloinen, mutta yksityiskohtia tarkastelemalla huomasi, kuinka asioita oli liitetty kiinni toisiinsa: nitoen, sitoen ja kietoen. Näennäisesti rikkinäisen päälle oli luotu uutta. Veistosmaista pohjaa oli käytetty uudelleen maalauspohjana. Ajatus rikotusta, rikkinäisyydestä ja rikkoutumattomuudesta on kiehtova. Pyörittelin ajatusta yhdestä näkökulmasta aiemmin myös Emma Luukkalan näyttelyn kohdalla: Siisti on rikki. Henna Paunu on kuvaillut Reijo Kärkkäisen taidetta Rauman taidemuseon näyttelyluettelossa näin: "Se on maailmanparantajan ja taiteen olemusta tutkiskelevan tekijän puheenvuoro katsojalle, kaikki mistä ei voi puhua tuotuna puheenaiheeksi." Tämä oli erinmomainen tiivistys, sillä tuollainen tunnelma näyttelyssä todella heräsi.

Reijo Kärkkäinen: White rabbit, 2021, sekatekniikka mdf-levylle.

Olen aina ollut viehättynyt paksuista maalikerrosista kankaalla. Materiaalin tuntu kasvaa ja pintaa tekisi mieli koskettaa. White rabbit -teos houkutteli astumaan lähemmäs nimenomaan materiaalin tunnulla. Ilman teosnimeä en olisi kenties kiinnittänyt sen suuremmin huomiota oikeassa yläkulmassa olevaan valkoiseen maaliläikkään. Nimi kuitenkin vei ajatukset "Follow the white rabbit" -lauseeseen, jossa Liisa ei malta olla seuraamatta valkoista jänistä kaninkoloon ja sitä kautta ihmemaahan. Valkoinen jänis viittaa tässä tapauksessa hetkeen, jossa päähenkilö on keskellä epätavallista tilannetta; vihjettä jostain tulevasta, jota ei vielä tunnista. Samaa lausetta on käytetty oivaltavasti esimerkiksi Matrix -elokuvasarjan ensimmäisessä osassa, jossa näkyvä todellisuus paljastuukin unenomaiseksi kuvitelmaksi. Lopulta jokaisella on oikeus valita, kummassako todellisuudessa tahtoo elää.

Reijo Kärkkäinen: yksityiskohta teoksesta White rabbit, 2021.

Reijo Kärkkäinen: yksityiskohta teoksesta White rabbit, 2021.

Reijo Kärkkäinen: My favourite T-shirt, 2021, sekatekniikka.

Näyttelylle nimensä lainannut teos ei ollut suosikkini, mutta lämpimiä tunteita se herätti, sillä teokseen oli tosiaan kiinnitetty riekaleinen T-paita. Tavallisesti ajattelen, että taiteilijat siirtävät ajatuksia itsestään teoksiinsa, mutta Kärkkäinen oli siirtänyt itsestään jotain fyysistä: rakkaimman T-paitansa. Tämäkin herätteli pohtimaan taiteen merkitystä ja sitä, mitä jätämme itsestämme tulevaisuuteen. Taide kertoo aina omasta ajastaan, halusivat tai pohtivat taiteilijat sitä tai eivät. Tämän hetken taide on erilaista kuin 1990-luvun tai 1800-luvun taide. Koin My favourite T-shirt -teoksen eräänlaisena Kärkkäisen omakuvana, joka on itse asiassa paljon mielenkiintoisempi kuin ajatus esittävästä ja perinteisestä muotokuvasta. En katso Kärkkäisen kasvoja, kuten muotokuvassa on tapana, vaan näen teoksessa syvemmälle.

Reijo Kärkkäinen: yksityiskohta teoksesta My favourite T-shirt.

Reijo Kärkkäinen: Limbinen järjestelmä, 2019, sekatekniikka mdf-levylle.

Pink Panther strikes back -teoksen lisäksi toinen suosikki oli lämpimissä väreissä hehkuva Limbinen järjestelmä. Wikipedia tiivistää termin näin: "Limbinen järjestelmä on aivoalueiden joukko, joka osallistuu mm. tahdosta riippumattomien toimintojen, motivaation ja tunteiden säätelyyn sekä yhdistää erilaisia tunnetiloja muistiin tallentuneisiin fyysisiin tuntemuksiin." Petra Lehto on kirjoittanut limbisessä järjestelmässä muodostuvista tunteista mm. näin: 

"Toiminnallisesta näkökulmasta tarkasteltuna kognitiiviset prosessimme saavat limbisestä järjestelmästä 'tiedon', onko jokin asia esimerkiksi pelottava, vaarallinen, himottava vai hoivattava. Esimerkiksi pelko – tunne, jonka synnyssä mantelitumakkeella on tärkeä rooli – voi aktivoitua kivun kokemuksesta tai uhkan tunteesta ja voi saada aikaan prosessissa erittyvien stressihormonien siivittämänä paljon puhutun taistele tai pakene -reaktion.

Ihminen ei onneksi ole täysin tunnereaktioidensa orja, sillä järki voi puuttua peliin ja selittää esimerkiksi edellä kuvatun taistele tai pakene -reaktion aiheuttaneen tapahtuman parhain päin: Ei se ollutkaan karhu, joka raapi mökin ikkunaa vaan tuulessa heiluva kuusen oksa.

Tunteiden kokeminen, niihin reagoiminen ja niiden ilmaisu voi vaurioitua tai muuttua esimerkiksi silloin, kun emootioiden näkökulmasta keskeinen limbinen järjestelmä vaurioituu."

Reijo Kärkkäinen: yksityiskohta teoksesta Limbinen järjestelmä.

Reijo Kärkkäinen: yksityiskohta teoksesta Limbinen järjestelmä.

Kokonaisuudessa viehättävät teoksen yli risteilevät narut, lämmin oranssi, alta hehkuva sininen, vasemman reunan vahvat laskokset ja alareunan punainen risti. Kärkkäisen kaikissa näyttelyn teoksissa on paljon yksityiskohtia, joihin uppoutua. Veistoksellisia maalauksia on kuvaava sana, ja samalla näissä on myös joitain muistumia katutaiteesta.

Reijo Kärkkäinen on osannut luoda mieltä aktivoivan näyttelyn, joka ärsyttää katsojaa oikealla tavalla. Kuinka löytää ei-esittävästä jotain esittävää, vai tarvitseeko sitä löytää? Teosten kierrätysajatus ei ole taiteessa uusi, mutta toteutustapa on persoonallinen. Teokset eivät ole vain kierrätettyjä, vaan pohja uudenlaiselle maalaukselle ja tulkinnalle. Teosnimet antavat pohjaa tulkinnoille. Vaikka ymmärrän taidehistoriallisestakin näkökulmasta miksi jotkin abstraktit teokset jätetään nimeämättä (taiteilija ei halua ohjailla katsojaa, vaan katsojalle halutaan antaa ohjailematon tunne ja tulkinta), en ole itse koskaan pitänyt tästä ajatuksesta. 1900-luvun taideteorioiden kultakaudella tälle oli perusteensa, mutta nykyisin ihmiset ovat niin malttamattomia taiteenkin äärellä, että jonkin on pysäytettävä. Ei-esittävät teokset menevät edelleen monelta ohi, jos taiteilija ei anna minkäänlaista vinkkiä teoksen sisällöstä tai tunnelatauksesta. Kärkkäinen on onnistunut teosnimillä herättämään mielenkiinnon pysähtyä teosten äärelle.

My favourite T-shirt and other recycling stories on esillä
Galleria Ars Liberassa 17.10.2021 saakka.

Okko Pöyliö: Mika

Okko Pöyliö: yksityiskohta teossarjasta Mika, 2021.

Kiinnostuin Galleria Ars Liberan tiedotteesta, jossa kerrottiin Okko Pöyliön (s. 1989) näyttelystä. Mika jatkaa Pöyliön vuonna 2014 aloittamaa Novelleja-näyttelysarjaa, jossa nykytaidetta ja sarjakuvaa yhdistelemällä teokset rakentavat tilanteita, joissa katsoja asettuu osaksi tarinan tapahtumia.

Katsoja osallistuu aina taiteen äärellä enemmän tai vähemmän osaksi teoksia. Pöyliö on kuitenkin löytänyt sarjakuvamaisuudesta keinon aktivoida katsoja siten, että teoksiin on pakko ottaa kantaa. Pöyliö on luonut näyttelytilaan tilanteen, jossa katsoja astuu asuntonäyttöön. Keskustelu Mikan kanssa saa nopeasti outoja piirteitä.

Tiedotteessa kerrottiin: "Vuonna 2017 julkistetun Tasa-arvobarometrin mukaan seksuaalista häirintää oli kokenut 39 prosenttia naisista ja 17 prosenttia miehistä. Tänä päivänä toteutettuna tulos on varmasti suurempi, sillä viime vuosien aikana keskusteluilmapiiri on muuttunut voimakkaasti. Voidaan kuitenkin sanoa, että jokainen tuntee jonkun, jota on häiritty seksuaalisesti. Näin ollen jokainen tuntee myös jonkun, joka on seksuaalisesti häirinnyt.

Teos käsittelee seksuaalista häirintää esittämällä ainoastaan tekijän." 

Okko Pöyliö: "Olemmeko tavanneet aiemmin?", yksityiskohta teossarjasta Mika, 2021.

Teossarja alkaa kysymyksellä "Olemmeko tavanneet aiemmin?", mikä yhdistettynä miehen asentoon kertoo jo mielestäni vihjeen siitä, mihin suuntaan tilannetta ollaan luomassa. En koe olevani kovin herkkähipiäinen aiheen suhteen, joten päätin katsoa mihin teossarja johtaa.

Okko Pöyliö: "Näytät jotenkin tutulta" / "Katsele rauhassa", yksityiskohta teossarjasta Mika, 2021.

Asuntonäyttötilaisuuteen galleriatila sopii mainiosti. Sitä kuvitteli olevansa ikään kuin yksiönäytössä. Mika esittelee asuntoa, sanoo "Katsele rauhassa". Kurkkaan wc-tilaan, hän seisoo ovenpielessä. Katson makuualkovia, hän sanoo "This is where the magic happens". Jos tämän kommentin pystyy vielä sivuuttamaan ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut, ruutujen sisältö alkaa yksi toisensa jälkeen olla suorasukaisempia.

Okko Pöyliö: "Mutta tutustutaan nyt vähän ensin" / "Kalusteita on vähän mutta ainakin tilaa riittää", yksityiskohta teossarjasta Mika, 2021.

Mika istuutuu nojatuoliin ja tiedustelee, olisiko minulla jotain kysyttävää. Ollaan näyttelytilassa teossarjan puolivälissä, jonka uskon olevan monelle katsojalle rajapinta sen suhteen, mikä on vielä jollain lailla "selitettävissä parhain päin".

Okko Pöyliö: "Olisiko sinulla jotain kysyttävää?" yksityiskohta teossarjasta Mika, 2021.

Mutta ei. Mika ei jätä asiaa tähän, vaan jatkaa sinnikkäästi kyselemällä puolisosta ja tarjoamalla viiniä. Hän jopa yrittää heittää tilanteesta vastuuta katsojalle sanomalla "Huomasin kuinka katsoit minua kun saavuit". Tästä eteenpäin yksikään ruutu ei ole hyväksyttävä, yhtäkään ruuduista ei ole "selitettävissä parhain päin". Mika avaa nojatuolissa housunsa, jonka jälkeen katsoja pakotetaan katsomaan tilanne tai kääntämään nopeasti katse katossa roikkuvaan viherkasviin.

Okko Pöyliö: yksityiskohta teossarjasta Mika, 2021.

Pöyliö on kirjoittanut teossarjan pelottavan hyvin. Mika antaa lopulta katsojalle mahdollisuuden lähteä tilanteesta, mutta väittää että "Sinä annoit ristiriitaisia signaaleja". Okko Pöyliö on kertonut saaneensa idean näyttelyyn Ylen teettämästä kyselytutkimuksesta, jossa eri ikäryhmät määrittelivät sitä minkä toiminnan he käsittävät seksuaaliseksi häirinnäksi. Näyttelyn aihe ja teema on ajankohtainen. Pöyliö halusi luoda näyttelylle muodon, "jossa tilanne etenee aste asteelta vakavampaan häirintään ja kukin katsoja voi henkilökohtaisesti arvioida missä kohtaa käytös ylittää hänen rajansa." Tässä taiteilija on onnistunut erinomaisesti. Vaikka aihe on epämiellyttävä ja valitettavan yleinen, positiivista on mielestäni uutistenkin nostattama tietoisuus asiasta. Häirinnän kohteeksi joutuneiden ei toivottavasti enää tarvitse pysyä hiljaa tai tuntea häpeää, kun tekijä uskalletaan nostaa yhä useammin vastuuseen teoistaan.

Okko Pöyliö: "Minä olen oikeasti hyvä tyyppi", yksityiskohta teossarjasta Mika, 2021.

Maailmassa ei taida olla kovin montaa naista, joka ei olisi joskus tai jollain tavalla joutunut seksuaalisen häirinnän kohteeksi. Aika ja ilmapiiri ovat muuttuneet, sillä myönnän itsekin syyllistäneeni esimerkiksi 10 vuotta sitten tapahtuneissa tilanteissa "vääränlaista pukeutumista" tai "tavallista baarikäyttäytymistä". Olen onneksi osannut vetää reippaasti omat rajani ja tehdä ne selväksi, mutta myönnän myös, etten ole onnekseni joutunut todella pahoihin tilanteisiin.

Kolikolla on aina kaksi puolta. Olen iloinen, että häirintä otetaan nykyisin vakavasti eikä vieritetä vastuuta häirinnän kohteen harteille. Tietoisuuden lisääminen kasvattaa sukupuolten tasa-arvoa vastata omasta kehostaan ja toiminnastaan, päättää siitä mikä on hyväksyttävää ja mikä ei. Koen kuitenkin edelleen, että seksuaalinen häirintä on veteen piirretty viiva. Yhdelle häirintää saattaa olla pelkkä vääränlaisen ihmisen katse, toinen hyväksyy katseet mutta vetää rajan sanoihin, kolmas hyväksyy sanat mutta vetää rajansa kosketukseen. Katseilla, sanoilla ja kosketuksella on myös omat sävynsä, jotka jokainen tulkitsee omien rajojensa kautta. Tärkeintä kuitenkin on, että jokainen saa vetää rajansa itse, ja että vastapuoli kuuntelee ja hyväksyy rajat. Lopulta toivon, että mies ja nainen voisivat jatkossakin katsoa toisiaan ilman, että ensimmäinen tunne katseesta olisi häirintä.  

Okko Pöyliön Mika on esillä Galleria Ars Liberassa 29.8.2021 saakka. 

Eristyshuone

Galleria Ars Liberassa päättyy tänään näyttely Eristyshuone. Näyttely on koottu Valmed ry:n jäsentaiteilijoiden teoksista. Teemat käsittelevät korona-ajan tuomia rajoituksia, eristystä ja sen vaikutuksia. Monet teoksista ovat syntyneet vuoden 2020 aikana ja dokumentoivat siten erikoista (edelleen jatkuvaa) ajanjaksoa.

Roberto Fusco: The time we weren't there, 2020, 3-channel (synced) video.

Roberto Fuscon teos The time we weren't there näyttää tyhjiä ja hiljaisia aukionäkymiä Roomasta. Aukioita, jotka ovat aiemmin kuhisseet elämää ja täyttyneet ihmisvilinästä. Näkymät pysäyttävät. Kaupungit on rakennettu ihmisiä varten, mutta nyt Fuscon teos tiivistää sen, mikä meille on ollut yhteistä ympäri maailmaa: kielletyt kokoontumiset, sulkeutuminen pieniin tiloihin, tapaamisten rajoittaminen. Katoaminen kaupunkikuvasta. Jokainen on joutunut opettelemaan ja hyväksymään uudenlaista arkea. Tasapainoilemaan rajoitusten tuoman epävarmuuden ja jaksamisen kanssa. Ihmisiä on ikävä, kohtaamisia on ikävä, luonnollista kosketusta on ikävä.

Heidi Kirjavainen: The Beginning of the End, 2016, pigmenttivedos alumiinikomposiittilevylle. 

Heidi Kirjavaisen valokuvat ovat pelkistettyjä kommentteja maailman tilanteeseen. The Beginning of the End -kuvassa ohuet tikut seisovat vedessä, joista neljäs on palanut jo miltei loppuun. Ohut savuvana leijailee ylöspäin. Tausta on kuin tyhjyyttä, katse ei kohdistu mihinkään. Kun kaikki ovat palaneet loppuun, ei jää jäljelle kuin tyhjyys. Voiko katoamisen pysäyttää? Hiljainen, mutta voimakas kannanotto maailman tilasta.

Tuukka Pasanen: Kuuleeko kukaan?, 2020, installaatio.

Tuukka Pasanen oli asettanut esille installaation Kuuleeko kukaan? Puhelimen vieressä oli pieni muistio, johon oli koottu yleisiä numeroita: palokunta, apteekki, isännöitsijä, Kela, lääkäri, numeropalvelut, pankki, posti, taksikeskus ja talonmies.

Ymmärrys siitä, kuinka koronavuosi on vaikuttanut ihmisten arkeen ja mieleen tekee Pasasen teoksesta vielä ajankohtaisemman. Puhelimella sai soittaa annettuihin numeroihin. Vanha puhelin oli jo itsessään kaunis, ja numeroiden pyöritteleminen sai aikaan pienen kaipuun entiseen. Toiselle soittaminen oli kokonaisvaltaisempi hetki: numeroita muistettiin ulkoa, puhelimen luuri tuntui käteen istuvalta (yksikään älypuhelin ei voi mielestäni täyttää samaa tunnetta, vaikka kuinka markkinoisivat), puhelu suoritettiin puhelinpöydän ääressä ja puhelinsoitolle annettiin aikaa.

Pasasen teoksessa ei ollut ystävien ja läheisten numeroita, vain välttämättömät "hätänumerot". Puhelimen toisessa päässä vastasi matala miesääni, joka kuulosti apealta ja alakuloiselta. Kommentit olivat runollisia, mutta vahvistivat alakuloisuutta. Soittaessani talonmiehelle mies kertoi, että "On helpompi puhua tähdistä ja maailmankaikkeudesta kuin antaa pala itsestään." Poikkeusaikana ei saa unohtaa inhimillisyyttä ja läheisyyden merkitystä meille kaikille. Vanhusten tilanteesta puhuttiin viime vuonna paljon: mitä heille käy, kun välttämättömimmätkin tapaamiset rajattiin minimiin. 

Maria Kärkkäinen: Väli(ssä)tila ja valo, 2020, installaatio. 

Maria Kärkkäisen installaatio on kuin kolmiulotteinen maalaus. Väli(ssä)tila ja valo leikkii kahden maailman välillä sekä teoksen nimellä että ulkomuodolla. Olohuoneen seinä on UV-laminoitu suurkuvatuloste, seinälle asetettu taulu Hämärän huoneen ihme on camera obscura-toteutus ja valkoista puuvillaverhoa heiluttaa kevyesti lattianrajaan piilotettu tuuletin. Tunnelma ei ole niin lohduton tai loputon kuin muissa näyttelyn teoksissa. Valon ja hämärän yhdistelmä on jännittävä. Kärkkäinen on osannut luoda pieneen tilaan oikeilla elementeillä maailman, joka on auki vaikka muu maailma olisi suljettu. Teos hengittää tuulenvireen mukana ja saa näyttelyn luonteeseen toivon, että kyllä tämä tästä. 

Eristyshuone on esillä Galleria Ars Liberassa (Maaherrankatu 3, Kuopio)

vielä tänään 14.2. klo 17.00 saakka.

Äitini nimi

Kholod Hawash ja Saddam Jumaily.

Galleria Ars Liberassa on parhaillaan esillä näyttely, joka meni ensinäkemältä ihon alle. Avajaisissa oli vaikea hymyillä, vaikka näyttely on hieno, taiteilijat sydämellisiä ja avajaisvieraat tärkeitä. Mieli oli kuitenkin pohjalla surullinen, ehkä vähän häpeilevä. Miten en ole ottautunut tällaisiin aiheisiin aiemmin, miksi en ole ottanut selvää? Olen tuudittautunut suomalaisen yhteiskunnan näkemykseen taiteesta ja taiteilijoiden vapaudesta. Suomessakin taiteilijoiden asemassa on parannettavaa mutta koen, että täällä asioihin voidaan vaikuttaa. 

Irakissa syntyneet Kholod Hawash (s.1977) ja Saddam Jumaily (s. 1974) ovat taiteilijapariskunta, joka on tuonut Kuopioon ensimmäisen yhteisnäyttelynsä "Äitini nimi - My mother's name". He ovat olleet Suomessa puolitoista vuotta ja olleet mukana ryhmänäyttelyissä. Haluan kirjoittaa näyttelystä, mutta tällä kertaa asia teosten takana on näyttelyä suurempi. Tämän vuoksi koen, että aihe vaatii taustoittamista.

Kun arkityössä on tekemisissä kristillisen kulttuurin ja kuvaston, ja vapaa-ajalla länsimaisen (suomalaisen) nykytaiteen parissa, unohtaa helposti, että maailmalla on paljon muutakin taidetta. Samalla unohtaa, että maailmalla taiteilijoiden asema on toisenlainen kuin Suomessa. Maailmalla on taiteilijoita, jotka ovat vaarassa tekemänsä taiteen vuoksi, sillä heidän ilmaisun- ja sananvapauttaan rajoitetaan. Jossain sitä ei ole ollenkaan. Kuinka moni tietää tai muistaa, että Suomen perustuslakiin on kirjattu pykälä taiteen vapaudesta:

16§ Sivistykselliset oikeudet: "(---) Tieteen, taiteen ja ylimmän opetuksen vapaus on turvattu." 

Tieteen termipankki tarkentaa pykälän sisältöä näin: "Perustuslain 16 §:n 3 momentissa säädetään taiteen vapaudesta. Säännös on ohjelmallinen ja julistuksenomainen. Taiteen vapauden ydin muodostuu sen harjoittamisen periaatteellisesta rajoittamattomuudesta. Taiteen vapauteen kuuluu myös oikeus itse valita aiheensa, menetelmänsä ja ilmaisemisen tapansa. Taiteen vapaus ei koske vain yliopistoissa ja eri instituutioissa harjoitettavaa taidetta, vaan myös itsenäisten taiteen harjoittajien vapautta olipa kyse ammatillisesta taiteen harjoittamisesta tai harrastuspohjaisesta toiminnasta. Osa taiteen vapautta on oikeus nauttia taiteen saavutuksista."

Tämä on minulle itsestäänselvä asia, jonka vuoksi olin hieman häpeissäni, etten ole osannut arvostaa asiaa sen kummemmin. Ennen kuin Äitini nimi -näyttelyn avajaisissa.

Kholod Hawash ja Saddam Jumaily ovat kärsineet kotimaassaan henkensä uhalla mm. siitä, että islamilainen kulttuuri kieltää ihmisen kuvaamisen. Taiteilijapari on taistellut taiteensa avulla sanan- ja ilmaisunvapauden puolesta, naisten aseman parantamiseksi. Mutta millainen suhde islamilla ja taiteella olikaan?

"Juutalaisuuden (Älä tee itsellesi patsasta äläkä muutakaan jumalan kuvaa, 2 Moos. 20:4) tavoin samoista juurista kasvanut islamkin suhtautuu ehdottoman kielteisesti jumalan visuaaliseen kuvaamiseen. Koraani itsessään ei suoraan kiellä ihmisen kuvaamista, joskin se kieltää idolit eli 'epäjumalain kuvat'. Islamilainen perimätieto suhtautuu kuitenkin kielteisesti ihmisten ja jopa eläinten kuvaamiseen. 

Aihetta koskeva teologinen keskustelu alkoi 600-luvulla ja kiihtyi 700-luvulla, samoihin aikoihin kun sekä kristinuskon että juutalaisuuden piirissä käytiin samankaltaista keskustelua. Islamissa se kiteytyi ajatukseen, jonka mukaan taiteilija ei saa kuvata elävää olentoa, sillä viimeisellä tuomiolla hänen olisi kyettävä puhaltamaan siihen henki. Muuten hän joutuu helvettiin, sillä vain jumalalla on kyky luoda elämää. Kuvakiellon taustalla vaikuttavat mm. seuraavat näkemykset:

1. Ihminen on jumalan kuva, joten sitä ei saa imitoida taiteessa, sillä taide voi heijastaa jumalan luomistyötä vain vajavaisesti.
2. Mikään idoli eli epäjumalankuva ei saa olla ihmisen jumalan näkymättömän läsnäolon välissä."(Lähde) 

Islamin kuvakiellossa on kuitenkin yksi poikkeus, kuvitetut käsikirjoitukset eli miniatyyrit, joiden kulta-aikaa olivat Persiassa 1300-1500-luvut. Näissä käsikirjoituksissa kuvat liittyivät oleellisesti kirjoitettuun tekstiin, joka kehittyi islamin piirissä arvostetuksi omaksi taidemuodokseen, kalligrafiaksi. Tekstien yhteyteen maalatut ihmis- ja eläinhahmot olivat kuitenkin kaksiulotteisia ja tyyliteltyjä, jolloin niitä ei voitu sekoittaa pakanallisiin kulttikuviin. Miniatyyreissä saatettiin kuvata myös itse profeetta Muhammed, mutta hänen kasvonsa peitettiin aina valkealla liinalla, jotta kuvakieltoa ei rikottaisi.

"Kirjoituksen taide eli kalligrafia liittyy islamilaisessa perinteessä suoraan Koraanin jumalalliseen ilmestykseen. Koraaniin on koottu Muhammedin saamat ilmestykset. Siksi kirjoitus, jolla se on merkitty muistiin, on välittömässä yhteydessä islamin pyhimpään ytimeen. Lisäksi Koraanissa itsessään viitataan sen 'ylittämättömän kauniiseen' kirjoitusasuun. Tämä on innoittanut ja innoittaa edelleen kalligrafeja, jotka kopioivat sen säkeitä.

Kalligrafian lisäksi islamilaiselle kulttuurille ominainen taiteen muoto on ornamentiikka. Islamin piirissä, missä ihmisten ja eläinten kuvaaminen ei ollut suotavaa, ornamentiikka kehittyi itsenäiseksi, kokonaisia rakennusten seiniä tai esineiden ja tekstiilien pintoja peittäväksi rikkaaksi kuvioinniksi." (Lähde)

Kholod Hawash: Kuten äitini ennusti, 2020, 170x100 cm, käsinommeltu kangas. 

Näiden taustatietojen valossa on ymmärrettävää, että islamin suhtautuminen esittävään taiteeseen on ongelmallinen. Maailma on kuitenkin muuttunut ja nykymaailma elää esittävien kuvien keskellä, etenkin sosiaalisessa mediassa. Kholod Hawash ja Saddam Jumaily ovat ottaneet taiteellaan kantaa nimenomaan naisten kuvaamiseen.  Jo se, että Hawash on kieltäytynyt käyttämästä hijabia on islamilaisessa kulttuurissa tabu. Saati se, että hän naisena kuvaa taiteessaan alastonta naisvartaloa. Tämä tuntuu ajatuksena niin tukahduttavalta, että on vaikea pukea ajatuksia sanoiksi. Vaikka kuinka ymmärtäisi taustalla painostavan islamilaisen kulttuurin vaikutuksen, en voi ymmärtää kuinka mikään voi mennä ihmisoikeuksien edelle siinä määrin, että yksilö joutuu pelkäämään henkensä puolesta.  Hawash ja Jumaily pakenivat Irakista sen jälkeen, kun Kholodin käsille heitettiin happoa ja Saddamin sisko ammuttiin. Saddam pelastui ampumavälikohtauksesta täpärästi.  ”Irakissa uskonnolliset ryhmät eivät hyväksy tanssimista, kuvanveistoa, maalaamista, laulamista. Mutta se ei ole uskontoa vaan politiikkaa. He käyttävät sitä ihmisten kontrolloimiseen”, Jumaily sanoo.

Kholod Hawash: Kuten äitini ennusti, yksityiskohta, 2020.

Kholod Hawash: Kuten äitini ennusti, yksityiskohta, 2020.

Kholod Hawash: Kuten äitini ennusti, yksityiskohta, 2020.

Kuten äitini ennusti -teos kertoo Hawashin lapsena näkemästään painajaisesta, jossa hänellä oli valtavan pitkät hiukset, hän oli alasti, raskaana ja yksin. Kholod kertoi unestaan äidilleen, joka sanoi unen ennustavan pahaa. Pidempään Hawashin taiteilijanuraa seurannut, Artist at Risk-taiteilijaresidenssiverkoston toinen perustaja Marita Muukkonen, sanoi näyttelyn avajaisissa, että Suomeen tultuaan Hawashin taide on saanut iloisempia ja kirkkaampia värejä. Nyt hän uskaltaa ja saa kuvata niitä aiheita, joita hän on aiemmin pelännyt tehdä. 

Hawash on itseoppinut tekstiilitaiteilija, joka auttoi lapsena isoäitiään tekstiilitöissä. Hän näki mm. laittaa langan neulansilmään. Isä ei hyväksynyt Kholodin haaveita taiteilijan ammatista, koska hän oli nainen. Hawash teki aiemmin piirroksia, mutta siirtyi lopulta kokeilemaan tekstiiliteoksia hyödyntämällä lapsuudessa ja nuoruudessa oppimiaan ompelutekniikoita. Tekstiilitaidetta hän alkoi tehdä vasta paettuaan Irakista Jordaniaan. Jumaily kannusti vaimoaan tekstiilitaiteen pariin. Hawash tekee kaikki työnsä käsin, istumalla ja ompelemalla lattialla. Jumaily on kuulema ostanut vaimolleen pöydän, mutta hän on kieltäytynyt käyttämästä sitä. Hawash pitää lattialla ompelusta, samoin kuin hänen isoäitinsä. Yhden tekstiiliteoksen valmistamiseen menee noin kaksi kuukautta. Hän kertoo ompelevansa päivittäin 3-4 tuntia.

Kholod Hawash: Rakastajat, 2017, 80x70 cm, käsinommeltu kangas.

Hawash käyttää teoksissaan kierrätysmateriaaleja. Tekniikka tuo hieman mieleen kotimaiset tekstiilitaiteilijat Pauliina Turakka Purhosen ja Ulla Pohjolan. Teoksissa on symboliikkaa ja ornamentteja, joita on riskialtista mennä tulkitsemaan länsimaisen kuvaston kautta. Joten en edes aio yrittää, sillä kristillisten silmälasien läpi islamilainen ornamentiikka vääristyy varmasti. Galleria Ars Liberan sivulla kuvaillaan Hawashin taidetta näin: "Hänen teoksensa saavat vaikutteita perinteistä ja arkeologisista maisemista hänen kotipaikkakunnaltaan Irakista. Teosten arkailettomat symbolit ja muodot välittävät vahvoja paikallisia kertomuksia."

Kholod Hawash: Kateus, 2020, 50x50 cm, käsinommeltu kangas.

Teoksista aistittava tunnelma on voimakas, kuten yllä olevassa teoksessa Kateus. Naisen katse kohti katsojaa on vahva, suora ja häpeilemätön. Kasvojen molemmin puolin on Fatiman käsi. "Islamilaisessa kansantaiteessa esiintyy usein pahalta silmältä eli kateellisten ihmisten katseelta suojaavia symboleita, joista yleisin on levitetty pystyyn nostettu kämmen, niin sanottu Fatiman käsi. Samaa tarkoitusta palvelevat myös turkoosikivet ja turkoosi väri." (Lähde) Minulle teoksesta välittyi sanoma, jonka mukaan jokaisen naisen tulisi olla ylpeä itsestään ja toisista naisista, hukkaamatta aikaa kateuteen. Katsoa toisiamme suoraan silmiin, tehdä yhdessä toisemme vahvoiksi ja näkyviksi.

Saddam Jumaily: Äitini nimi, maalausinstallaatio, 2020, eri kokoja, akryyli ja marmori kankaalle. 

Naisten voimaantumista, arvostamista ja kunnioitusta käsitteli Äitini nimi -kollaasissaan myös Saddam Jumaily. On merkittävää, että Jumaily nostaa aiheen esille nimenomaan miehenä. Hän on sanonut, että perinteisessä arabikulttuurissa ihmiset häpeävät äitiensä nimiä. Miehet piilottavat vaimonsa, äitinsä ja tytärtensä kehot kotien sisälle ja vaatetuksen alle toisten miesten katseilta. Tämä näkymättömäksi tekeminen heijastuu myös nimiin. Naisen nimeä pidetään osana hänen yksityistä minäänsä, kuten koko identiteettiä, joka tulee piilottaa. Jumaily kertoo tämän kuvastavan sitä rakenteellista väkivaltaa, mikä on kasvanut osaksi islamilaista kulttuuria. "Olemme ylpeitä äitiemme nimistä ja naisista yleisesti. Tämä näyttely ei kerro eritoten meistä tai äideistämme, vaan niistä kaikista naisista, joiden nimet on kätketty meiltä", taiteilijat sanovat. Tästä syntyi myös näyttelyn otsikko: Äitini nimi. 

Saddam Jumaily: Äitini nimi, yksityiskohta, 2020.

Kollaasikokonaisuus on syntynyt kymmenistä muotokuvista, joihin Jumaily on kopioinut maalaamalla perhealbumien tai lehtileikkeiden valokuvia. Muotokuville on yhteistä se, että Jumaily on pikselöinyt naisten kasvot pienillä marmorinpaloilla. Hän sanoi, että halusi käyttää pikseleissä nimenomaan marmoria, joka on kova ja vahva materiaali. Jos hän olisi maalannut pikselit kasvojen päälle materiaali olisi ollut sama, ikään kuin sensurointi olisi tullut kuvasta itsestään. Nyt marmorinpalat tulevat kuvan ulkopuolelta, kuten yhteiskunnassa, jossa hän eli. Naisten piilottaminen ja kasvojen sensurointi on lähtöisin yhteiskunnan vaatimuksista. 

Saddam Jumaily: Äitini nimi, yksityiskohta, 2020.

Eniten hätkähdytti nähdä perhekuvia, joissa naisten kasvot oli  peitetty, mutta miesten - ja poikien - kasvot olivat näkyvissä. On surullista ajatella, että perhekuvista hävitetään, tuhotaan, naisten kasvot jälkikäteen vain siksi, että yhteiskunta painostaa häpeään naisia ja naiseutta kohtaan. Tulevat perheenjäsenet eivät tule näkemään esiäitiensä kasvoja. He eivät voi verrata silmiään, neniään, huuliaan tai poskiaan edesmenneisiin suvun naisiin, ja kasvattaa näin ylisukupolvisia juuria itsessään, jos he eivät saa mahdollisuutta nähdä sukunsa naisia. 

Saddam Jumaily: Äitini nimi, yksityiskohta, 2020.

Saddam Jumaily: Äitini nimi, yksityiskohta, 2020.

Saddam Jumaily ei aio hävetä. Kollaasikokonaisuuden keskellä on muotokuva hänen äidistään, jonka kasvoja ei ole sensuroitu. "Koen olevani huono ihminen ja huono poika, jos häpeäisin äitiäni. Miksi tekisin niin? Hänhän on sentään minun äitini! Haluan, että äiti saa ansaitsemansa arvostuksen, kuten kaikki naiset. Meitä ei olisi olemassa ilman naisia." Jumailyn äidin nimi merkitsee ihanaa, ihastuttavaa. 

Saddam Jumaily: Äitini nimi, yksityiskohta, 2020.

Ajatus oman äidin, tai ylipäänsä naiseuden, häpeästä tuntuu äärimmäisen kaukaiselta maassa, joka antoi naisille yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden ensimmäisenä maailmassa 1906. Tämä oli osa taloudellista ja poliittista uudistusta, johon naisille annettiin mahdollisuus. Naisen asema ei ole Suomessakaan vielä tasaveroinen mieheen verrattuna, mutta meillä naiseksi syntyminen ei ole häpeä. Ei ole häpeä kantaa äidin nimeä ja toistaa äidin piirteitä omissa kasvoissaan. Saamme näyttää omat kasvomme, oman identiteettimme.

Saddam Jumaily: Äitini nimi, yksityiskohta, 2020.

Kholod Hawashin ja Saddam Jumailyn näyttely oli puhutteleva. Ja herättävä. Se herätti siitä itsestäänselvyyden kuplasta, johon olin onnellisesti hautautunut. Olin kiitollinen, että taiteilijapari on selvinnyt koettelemuksistaan hengissä ja päässyt maahan, jossa taiteilijanvapaus on vain yksi perusoikeuksista. 

Kholod and Saddam, 

if you read these lines I wish you all the best and happiness in your life! 

Thank you for the exhibition experience. 

I hope you continue doing what heart tells you to do.

Kholod Hawash & Saddam Jumaily: Äitini nimi - My mother's name 

on esillä Galleria Ars Liberassa 4.10.2020 saakka.