Studiokuvauksissa

Kuva: Anni Valokorpi.

Olipa kerran tiistaiaamu maaliskuussa 2020. Olin lomaviikolla, kun puhelin soi. Soittaja oli kulttuuriperinnön parissa työskentelevä ystäväni, joka kertoi, että Ylen toimittaja oli soittanut hänelle haastattelupyyntöön liittyen. Ystäväni oli kuitenkin ohjannut toimittajan ottamaan yhteyttä minuun, ja hän soitti nyt "varoituspuhelun" etukäteen, että tietäisin mitä olisi tulossa. Haastattelupyynnön kysymys liittyi luterilaiseen kirkkotaiteeseen, josta olin aiemmin kirjoittanut taidehistorian graduni. Minulla oli noin puolisen tuntia aikaa valmistautua tulevaan puhelinhaastatteluun.

Maaliskuun tiistaiaamussa vuonna 2020 en tiennyt joutuvani olemaan valokuvauksellisissa tunnelmissa. 

Kun Ylen toimittaja sitten soitti, osasin vastata kysymyksiin hyvin, mutta ongelmaksi osoittautui se, että minun tuli lähettää heille omakuva tv:ssä esitettävää juttua varten, joka näytettäisiin uutisissa nimeni yhteydessä. Minulla ei ollut ainuttakaan virallisempaa omakuvaa tällaisia tilanteita varten, koska en ollut ikinä joutunut vastaavaan tilanteeseen. Niinpä jouduin lähettämään heille hieman kömpelön selfien, mutta se lienee ajanut asiansa siinä hetkessä.

Tämän tapahtuman jälkeen olen silloin tällöin miettinyt, että tarvitsisin itselleni jonkinlaisen studiokuvan, jota voisi käyttää tällaisissa "paniikkitilanteissa" tai omien luentopuheenvuorojeni yhteydessä. Siksi ilahduin suuresti, kun entisestä oppilaitoksestani Ingmanedusta otettiin alkuvuodesta yhteyttä ja kysyttiin, että haluaisinko tulla asiakkaaksi valokuvauksen näyttötyötä (studiotyöskentely ja valaisu) varten.

Minua on hidastanut valokuvausprojektin edistämisessä aiemmin se, että jännitän sitä, millaiset henkilökemiat minulla ja kuvaajalla tulisivat olemaan. Olen usein huomannut, että pysäytettyyn kuvaan ei aina tallennu se persoonallinen puoleni, jonka haluaisin tuoda esiin. Se, että uskaltaisin kameran edessä heittäytyä toisen silmin olemaan oma itseni, vaatii luottamusta kuvaajaan ja hyvät henkilökemiat. Nyt päätin uskaltaa kokeilla.

Valomaalausta

Sain tehdä yhteistyötä kahden valokuvauksen opiskelijan kanssa. Kerroin tarpeestani saada perinteisempi rinta- tai puolivartalokuva ja sitten jotain värikästä, leikkisää ja persoonallista. Saavuin Ingmanedulle hieman sovittua aiemmin ja aulassa ollut henkilö tervehti minua nimeltä, esitteli itsensä ja kertoi olevansa minun toinen kuvaajani. Simo Tolvasesta välittyi heti lämmin ja ystävällinen tunnelma, mikä rikkoi alkujännitykseni.

Simo vei minut studioon, jossa odotti toinen kuvaajani, jonka kanssa olin ollut jo aiemmin yhteydessä. Anni Valokorpi esitteli studion, näytti sivuhuoneen, johon sain jättää tavarani ja vaihtaa vaatteeni. Allekirjoitin myös molempien kanssa kuvaussopimuksen. Pidin siitä, että molemmat kuvaajat olivat ulospäin suuntautuneita, helposti lähestyttäviä ja tiesivät mitä tekivät. Minulta poistui huoli siitä, että minun tulisi kannatella itse tilannetta jotenkin, kuten joskus joidenkin opiskelijoiden kanssa työskennellessä käy.

Anni ja Simo kertoivat työnjaosta, jossa Simo kuvaisi minut ensin siihen tavallisempaan otokseen ja Anni leikittelisi sen jälkeen kanssani värikkäillä kuvilla. Molempien olemus ja persoona loivat minulle turvallisen tilan tunnelman, että uskalsin olla oma itseni ja luottaa tilanteen heidän haltuunsa. Ainut mitä vähän harmittelin oli se, että taustakangas oli valkoinen. Olin odottanut jotain väriä...

Kuvat: Anni Valokorpi.

Väriä saatiinkin, kun Anni ja Simo asensivat salamalaitteisiin(?) värillisiä kalvoja. Istuin jakkaralle, Simo otti kuvia ja olin lopputulokseen tyytyväinen. Hän haastoi minua hieman kysymällä, että voiko käyttää kuvauksessa myös valomaalausta. En tiennyt mitä se tarkoittaa, joten he näyttivät ensin Annin kanssa kuinka se toimii. Suostuin kokeiluun.

Kuva: Simo Tolvanen.

Istuin jakkaralle uudelleen ja ensin otettiin kuva minusta. Tämän jälkeen minun tuli pysyä täysin paikallani, jonka jälkeen Simo "maalasi" pitkällä valotusajalla taustallani näkyvät valoviivat. Luulin esimerkkikuvaa katsoessani, että viivat tehtäisiin kuvaan kuvankäsittelyllä, joten vähän riemunkiljahdin, kun näin ensimmäisen lopputuloksen. Tämä on ihana! Eikä valkoinen taustakaan ollut enää valkoinen vaan lila! Todella kiva lopputulos!

Iloa ja väriä

Anni oli kysynyt minulta toiveita ja ajatuksia kuvaukseen liittyen etukäteen. Olin lähettänyt hänelle ideakuvia ja erilaisia asuvaihtoehtoja kuvauksia varten. Annoin hänelle kuitenkin vapaat kädet käyttää luovuuttaan, kunhan kuvissa näkyisi iloa ja väriä.

Kuva: Anni Valokorpi.

Anni oli "tutkinut taustani" etukäteen täydellisesti, sillä hän oli tietämättäni tuonut kuvauksiin myös My Little Poneja. Naurahdin jo tullessani, kun näin ponit. Nyt on minunlaista tunnelmaa!

Kuva: Anni Valokorpi.

Kun sain kurkistaa ensimmäisiä otoksia kamerasta, eikä valkoinen taustakangas näyttänytkään kuvassa enää valkoiselta, tämä vapautti viimeisetkin jännitykset ja loi luottamusta siihen, että kuvista tulee hienoja. Olin tuonut mukanani neljä eri asukokonaisuutta, joista käytimme kuvauksissa kahta. Asut nousivat kivasti esille värillisen taustan ansiosta.

Kuva: Simo Tolvanen.

Annin kuvattavana oli helppo olla. Hän tuntui lämpimältä ja vilpittömältä. Pidin myös hänen reippaasta tavastaan ohjata minua kuvauksissa. Sanoin myös suoraan, että en osaa olla kameran edessä ja luotan täysin siihen, mitä hän linssin läpi näkee. Kerroin myös, että minua saa ohjailla tarvittaessa asettelemalla käsiä, jalkoja tai hameenhelmaa siten kuin on tarvis, minuun saa koskea. Tämä koskemisen raja on ymmärrettävästi kaikille henkilökohtainen ja tärkeä asia käydä läpi; sanoittaa puolin ja toisin. Annin apuna kuvauksissa toiminut Simo asettelikin tarvittaessa hameenhelmani uudelleen. Anni luki hienosti epävarmuuden pilkahduksen olemuksestani lyhyemmän mekon helman kanssa, sillä hän sanoi, että "Minä katson, ettei mitään [sopimatonta] näy [kuvissa]". Näin luodaan turvallinen tila ja olo kuvattavalle. 

Kuva: Anni Valokorpi.

Jouduin myöntämään, että olin ollut turhaan huolissani, etteikö persoonani näkyisi kuvissa. Kupliva iloisuus ja leikkisyys kuvastuu mielestäni hyvin. Oli myös hauskaa ja vapauttavaa heittäytyä täysin toisen ohjattavaksi. Ymmärsin myös, että se on kuvaajan ammattitaitoa luoda kuvattavalle turvallinen ja rento ilmapiiri. Ehkä uskaltaudun nyt paremmin kameran eteen toistekin.

Kuva: Simo Tolvanen.

Annin ja Simon avulla opin kuvausten sivussa valokuvaamisesta hieman itsekin. Opiskelin aikoinaan Ingmanedussa kuva-artesaaniksi, mutta linjani oli kuvallisen ilmaisun tutkinto, joka keskittyi kuvataiteen eri lajeihin. Valokuvaustakin hieman harjoiteltiin, mutta ei siinä määrin mitä varsinaiset valokuvauksen opiskelijat. 

Kuvauksiin oli varattu aikaa kaksi tuntia, mutta taisimme olla valmiita hieman ensimmäisen tunnin jälkeen. Päivä oli todella mukava, että sain lähteä hymyillen kotiin, mutta samalla nostan hattua kaikille, ketkä tekevät mallintöitä. Valojen edessä seisominen on jossain kohtaa melko lämmintä puuhaa ja huomasin, että suu alkaa kuivua. Kuvaajat olivatkin huomioineet tilanteen hienosti etukäteen, sillä sivuhuoneessa oli tarjolla vettä ja laseja. Minulta myös kysyttiin aika ajoin, että halusinko pitää taukoja, mutta kun olin jo vauhtiin ja tunnelmaan päässyt, halusin mieluummin viedä kuvaustilanteet läpi kerralla.

Kuva: Anni Valokorpi.

Oma kokemukseni ensimmäisestä studiokuvauksesta oli näin ollen todella positiivinen ja uskon sekä Simon että Annin saavan luotua itselleen hyvän uran valokuvauksen saralla. Ainakin ihmisten kohtaaminen, kuvattavien ohjaaminen, tilanteen lukeminen ja asiakkaan kuunteleminen ovat juuri sellaisia ominaisuuksia, joita odotan valokuvaajalla henkilökuvaustilanteessa olevan.

Kiitos Ingmanedu ja erityisesti Anni ja Simo ihanasta aamupäivästä, 

joka tuotti tarpeisiini ilahduttavia kuvia!

Vihreä Anomia

Timo Kokko: Vihreä Anomia, 2026, stabiloidut sammalet, jäkälät ja kasvit, maalattu kipsi.

Säilöttyä metsänpohjaa seinälle nostettuna: sammalmattoa ja jäkälää, pikkuruisia havutaimia. Valtava viherseinä näyttää elinvoimaiselta, mutta se on itse asiassa kuin balsamoitu paikoilleen. Se ei ole elossa. Sammalten keskellä kiemurtelee punaisia käärmeitä - tai tässä mittakaavassa ne voisivat olla myös joitain toukkia tai tuhatjalkaisia. Häntää tai päätä ei näy, vain pilkahduksia punaisesta vartalosta. Kirkkaanpunainen väri antaa hyvän kontrastin vastavärinä toimivalle vihreälle.

Timo Kokko: yksityiskohta teoksesta Vihreä Anomia, 2026.

Timo Kokko: yksityiskohta teoksesta Vihreä Anomia, 2026.

Näyttely on Timo Kokon Vihreä Anomia. Anomia tarkoittaa sosiologisessa merkityksessä yhteiskunnallista tilaa, jossa normit ja arvot hämärtyvät aiheuttaen levottomuutta ja vieraantumista. Lääketieteessä termi viittaa puolestaan aivovaurion aiheuttamaan kielelliseen häiriöön, jossa henkilö ei löydä sanoja, vaikka ymmärtää puhetta.

Timo Kokko: yksityiskohta teoksesta Vihreä Anomia, 2026.

Kokon mukaan "Vihreä anomia on tila, jossa ekologiset arvot ja merkitykset ovat romahtaneet. Luonto on yhä läsnä muotona ja värinä, mutta siitä puuttuu elämä ja kasvu. Näyttely käsittelee kuolemaa, katoavaisuutta, kriisiä, loppua ja päätöstä."

Timo Kokko: Vihreä Anomia, 2026; Kuolleen metsän naamio (kuolinnaamio), 2025.

Kuolleen metsän naamio (kuolinnaamio)

Samassa tilassa Vihreä Anomia -nimikkoteoksen kanssa on kuvun alla oleva Kuolleen metsän naamio (kuolinnaamio). Vihreästä sammalesta muotoillut kasvot ovat jo kuivuneet ruskeiksi. Elinvoima on paennut kosteasta sammalesta. Naamiota kannattelee hieman robottimainen metallivarsi, mikä saa naamion kuin kellumaan ilmassa.

Timo Kokko: Kuolleen metsän naamio (kuolinnaamio), 2025, taiteilijan omistamaa säilöttyä metsää, teline, akryylikuutio, jalusta.

Timo Kokko: Kuolleen metsän naamio (kuolinnaamio), 2025, taiteilijan omistamaa säilöttyä metsää, teline, akryylikuutio, jalusta.

Kuolinnaamioita on tehty eri kulttuureissa kautta aikojen, tarkoituksena säilyttää kuolleen kasvonpiirteet. Ne on haluttu säilöä siksi, että henkilö on ollut jollain lailla merkityksellinen ja tärkeä. Että toiset muistaisivat hänet ja hänen tekonsa ja saavutuksensa myös kuoleman jälkeen. Mitä muistamme metsästä, kun se on kuollut? Miten kuvailisimme ja mitä kertoisimme heille, jotka eivät koskaan saaneet kokea metsää ja sen tuoksuja ja ääniä itse?

Turhamaisuus ja ekologinen hybris

Hämärässä sivuhuoneessa UV-valossa seinälle ripustetut hehkuvat suolaliuospussit ovat kuin uudelleentulkittu versio ryijystä. Toisella seinällä on ohuiden letkujen keskelle kietoutunut kuollut muratti. "Kasvi eli vuosina 2018-2024." Letkujen sisällä virtaa hehkuvaa nestettä mikä aktivoituu liikkeeseen, kun katsoja astuu tilaan.   

Timo Kokko: Turhamaisuus ja ekologinen hybris, 2026, käytetyt suolaliuospussit ja letkut, liittimet, vesi, pyraniini, UV-valo, pumppu, liiketunnistin, taideteoksissa käytetty muratti. Kasvi eli vuosina 2018-2024. 

Teoksesta syntyy mielikuva siitä, kuinka kasveista pumpataan ja imetään irti kaikki lehtivihreä elinvoima, joka säilötään suolaliuospusseihin muuta käyttöä varten. Seinälle nostetut täydet liuospussit ovat kaunista katseltavaa, mutta unohdetaanko samalla, mistä ne ovat lähtöisin ja mitä ne sisältävät. Kaunis ulkomuoto hämää unohtamaan teoksen sisällöllisen sanoman, ellei teoksen nimeä lue ja malta pysähtyä miettimään, mitä kaikkea teoksella halutaan sanoa.

Timo Kokko: yksityiskohta teoksesta Turhamaisuus ja ekologinen hybris, 2026.

Kukkien kieltä eli floriografiaa tarkastelemalla tutkitaan sitä, millaisia merkityksiä kasveille on annettu esimerkiksi kansanperinteessä, mytologiassa ja uskonnoissa. Suomen murteiden sanakirjan päätoimittaja Kirsti Aapala on todennut muratin symboloivan aina vihreiden lehtiensä vuoksi kuolemattomuutta. Murattia on Suomessa käytetty paljon myös hautaseppeleissä, jonka uskotaan vaikuttaneen siihen, että sitä alettiin pitää myös huonoa onnea, surua, jopa kuolemaa tuovana enteenä. Mitä pitäisi ajatella, kun kuolemattomuuden vertauskuvana muratti on kuitenkin kuollut? 

Hybris-sana tulee kreikan kielestä ja se tarkoitti antiikin Kreikassa väkivaltaista, liiallista itsevarmuutta ja ylpeyttä, joka pyrki nostamaan ihmisen jumalten yläpuolelle. Se oli rikkomus, joka vaati sovinnon tai koston, jonka toteutti jumalaisen koston henki Nemesis. Hybris ja Nemesis kulkevat kreikkalaisissa taruissa käsi kädessä.

Kuva: Katarina Karppinen.

Timo Kokko on onnistunut teoksessaan Turhamaisuus ja ekologinen hybris. Se on katsetta kiehtova ja todennäköisesti myös näyttelyn selfiekuvatuin teos. Ja juuri tällöin olemme nykypäivän ristiriitaisuuksien ytimessä: miltä minä näytän, mitä tämä voi minulle antaa? Ja unohdetaan kolikon kääntöpuoli: mitä minä voin toisille antaa, kuinka minä voin tilannetta parantaa? Kuvaamme itseämme luonnossa ja kerromme usein siitä, mitä luonto meille antaa ja kuinka se rentouttaa ja rauhoittaa. Luonnon mieltä parantavista vaikutuksista on tehty lukuisia tutkimuksia. Sen parantavaan vaikutukseen uskotaan, koska väitän, että valtaosa suomalaisista pystyy todistamaan sen ihan itse. Mutta kuinka moni pysähtyy miettimään, että mitä itse voisimme tehdä luonnon hyväksi, jotta luontosuhde ei olisi vain hyötykäyttöä? Tuntuu ristiriitaiselta lukea keskustelupalstoja, joissa kritisoidaan voimakkaasti luonnonsuojelua ja sen "ylimitoitusta", kun samaan aikaan uskotaan siihen, että luonnosta on meille hyötyä. Mutta kuinka kauan, jos ajattelemme vain kolikon yhtä puolta?

Timo Kokko: Kuvastin, 2025, ruostumaton teräs.

Kuvastin

Näyttelyn neljästä teoksesta Kuvastin tuntui irralliselta. Ajattelin, että näyttely olisi toiminut hyvin myös ilman sitä. Ohitin sen ensimmäsellä vierailukerralla (näyttelyn avajaisissa) vähän välinpitämättömästi ja ajattelin, että tämä ei ole Kokon tyylinen teos lainkaan. Se tuntui helpolta muihin teoksiin verrattuna.

Toisella vierailukerralla annoin sille ja muille teoksille enemmän aikaa. Nyt astuin Kuvastimen ääreen ja tarkastelin sitä mitä näin. Pinta heijasti kasvot venyttäen ja vääristäen. Tavallinenkaan peilikuva ei näytä koskaan totuutta, koska se antaa käännetyn lopputuloksen.

Timo Kokko: Kuvastin, 2025, ruostumaton teräs.

Timo Kokko: yksityiskohta teoksesta Vihreä Anomia, 2026.

Kuvastin heijasti takana näkyvän viherseinän, Vihreän Anomian, ja samalla huomasin, että olkani yli kulkeva laukun hihna muodosti samanlaisia muotoja rintakehäni ylitse kuin punaiset käärmeet teoksessa. Liikuin peilipinnan ääressä edestakaisin ja katsoin, kuinka kasvoni ja vartaloni rikkoutuivat ja muuntuivat solumaisen muotoisiin osioihin. Ehkä emme olekaan lopulta niin erilaisia ja ylivertaisia luontoon nähden kuin kuvittelemme? Luonto tulisi toimeen ilman meitä, mutta me emme tulisi toimeen ilman luontoa.  

Kun taide saa itkemään

Miltä kaikki sitten näyttelyssä tuntui? Astuessani tilaan ja seisoessani viherseinän edessä 10 minuuttia, päätin lainata käytävältä tuolin teoksen äärelle. Istuin ja katselin. Lopetin tietoisesti analysoimasta teosta ja etsimästä merkityksiä. Olin suojellut analysoimisella itseäni; kun keskityin taidehistorialliseen kuva-analyysiin, pidin samalla tunteet kurissa.

Olin aiemmin osallistunut myös näyttelyn avajaisiin, joissa huomasin tunteiden vahvan ristiriidan. Näyttelyn avajaiset ovat taiteilijan ja yleisön kohtaamispaikka, jossa juhlistetaan uutta näyttelykokonaisuutta. Avajaisissa on usein iloa ja puheensorinaa, niin nytkin, mutta huomasin olevani tavallista vetäytyneempi. Minun oli vaikea käsitellä sitä avajaistunnelman oletettua iloa, kun näyttelyn teema käsitteli "kuolemaa, katoavaisuutta, kriisiä, loppua ja päätöstä". Kuinka voin hymyillä, kun samaan aikaan tekisi mieli itkeä?

Timo Kokko Vihreän Anomian äärellä.

Yritin pinnistellä itseäni siihen, etten ajattelisi teoksia avajaisissa liikaa. Tiesin, että tarvitsen näyttelylle omaa aikaa rauhassa ilman muita. Tervehdin Timo Kokon avajaisissa ja pyysin hänet valokuvaan ennen kuin poistuin näyttelystä. Katsoin häntä silmiin ja samalla tunsin, kuinka tunteiden patoaminen petti:

-En pysty nyt puhumaan sinulle, kun minua alkaa itkettää.
"Minä oon itkettänyt sinua aiemminkin..."
-Niin oot! ....ja se on hyvä asia.
"NIIN ON!"

Vihreä Anomia -näyttelykokonaisuus jatkaa Timo Kokon Momentary Appearance -näyttelysarjaa, jonka parissa hän on työskennellyt vuodesta 2012 alkaen. Tässä keskustelussa viitattiin vuoteen 2016, jolloin koin ensimmäisen oikean taiteesta hurmioitumisen juuri Kokon teoksen äärellä. Taide sai minut itkemään, ja toisaalta se samalla puhdisti sisältäni jotain. Vihreässä Anomiassa kävi nyt samoin, vaikka yritin tietoisesti pidätellä tunteitani, koska häpesin kyyneleitä muiden näyttelykävijöiden vuoksi.

Vietin näyttelyssä - neljän teoksen äärellä - lopulta hieman yli tunnin. Kun lopetin tunteideni patoamisen sillä, että analysoin teoksia tietoisesti, oikeat tunteet alkoivat nousta pintaan. Katselin viherseinän sammalia, jäkäliä, niiden pehmeyttä ja muotoja. Mietin miltä ne tuntuisivat käden alla ja keskityin tilassa olevaan tuoksuun. Kun tämä metsästä näyttelyyn irrotettu metsänpohja on lopulta ainut jäljellä oleva muisto ja todiste jostain elävästä, miltä se tuntuisi? Aloin käsitellä sisälläni olevia surun, kuoleman ja menetyksen tunteita - tunteita, jotka eivät enää suoraan liittyneet Vihreään Anomiaan, vaan sellaisiin asioihin, jotka olen padonnut sisälleni.

Tällaista taide saa aikaan, kun malttaa pysähtyä. Sama teos ei välttämättä vaikuta kaikille samalla tavalla, jonka vuoksi on tärkeää etsiä, että löytäisi ne itseä eniten koskettavat teokset. Olivat ne sitten kuvataiteen, musiikin, elokuvien, kirjallisuuden, teatterin tai esimerkiksi tanssin parista.

Timo Kokon Vihreä Anomia on esillä KUMMAn GalleriAssa 8.3.2026 saakka.

Huomionarvoista näyttelyssä on myös se, että se on toteutettu yhteistyössä InnoGreenin kanssa.

"InnoGreen on viherpalveluita tarjoava suomalainen yritys, jonka toiminnan kulmakivinä ovat luontoarvot ja vastuullisuus. Yritys valmistaa kestäviä vihertuotteita, kuten viherseiniä ja viherkalusteita, edistäen urbaanien ympäristöjen vehreyttä ja viihtyisyyttä."

Timo Kokon ja InnoGreenin yhteistyö edistää myös ajatusta, josta kirjoitin aiemmassa blogitekstissäni. Mitä jos kulttuurikenttä alkaisi ajatella uudella tavalla ja tehdä yhteistyötä innovatiivisemmin? Nähdä sponsoritoiminnan mahdollisuudet osana taidetta.

Mitä jos?

Ave Fenix-tulishow, Late Nights - Valon kaupunki, Jyväskylän kirkkopuisto, 2015.

Aloitetaanko uusi vuosi ajattelemalla rohkeammin? Maailma tuntuu entistä helpommin jakautuvan vastakkaisiin mielipiteisiin lähestulkoon kaikessa, enkä haluaisi tällaisen ajattelutavan olevan meidän tulevaisuus.

Kansallisbaletti kiertueella Jyväskylän Lounaispuistossa 2015.

Uudenlainen tapa ajatella vaatii rohkeutta katsoa "vastakkaiseen leiriin" ja yrittää ymmärtää heitä, etsiä vastauksia siihen, miksi he ajattelevat ja toimivat siten kuin toimivat. Se vaatii samalla rohkeutta tarkastella myös omaa toimintaa ja ajatuksia kriittisesti.

Suomen Kulttuurirahasto järjesti Kuopion Kuvakukossa (11.11.2025) Tiede & Taide -illan Mitä jos? -teemalla. Mitä jos urheilun ja kulttuurin toimijat tekisivät enemmän yhteistyötä? Aihepiiri tuntuu edelleen olevan haastava keskustelunaihe urheilun ja kulttuurin parissa. Miksi? Siitä halusin tehdä selkoa myös itselleni.

Those Guys Lighting: Divine Geometry, 2025, Kuopion Satamatori.

Ylpeästi taiteen, mutta nolostellen urheilun puolella

Koen olevani ensisijaisesti ja ylpeästi taide- ja kulttuurikentän kannattaja (kuvataide, teatterit, tanssi, musiikki, museot). Sen lisäksi joudun vähän nolostellen myöntämään, että olen hurahtanut jääkiekkokulttuuriin parinkymmenen vuoden tauon jälkeen. Kirjoitin taideasiantuntijan näkökulmasta jääkiekkokulttuuriin aiemmin täällä.

Nolostellen, miksi? Siksi, että minäkin olen aiemmin tietämättäni ylläpitänyt sitä vääristynyttä kulttuuri vastaan urheilu näkökulmaa. Minä olen ollut se kulttuurikentän työntekijä, joka on vähän närkästyneenä miettinyt, että millaisia rahoja urheilumaailmassa ja urheilijoilla pyörii samalla, kun taidekentän ammattilaiset elävät niin sanotusti kädestä suuhun, ilman kunnollisia työtiloja ja maksamalla itse kaikesta, näyttelymahdollisuuksista alkaen.

Olin pitänyt itseni tietoisesti kaukana urheilusta, koska sen kaupallisuus ja arvomaailmat tuntuivat vierailta. Kunnes ystäväni vei minut katsomaan jääkiekkoa ja pääsin kuulemaan jääkiekkomaailmasta pintaa syvemmältä heiltä, jotka siitä tietävät. Ajatukseni, ennakkoluuloni ja mielipiteeni urheilusta myös kyseenalaistettiin positiivisella tavalla, jonka myötä maailmankuvani avartui:

• - Minusta on väärin, että yhdestä kiekon kuljettelusta maksetaan pelaajalle kymmeniä ja jopa satoja tuhansia euroja vuodessa.
• Oletko ajatellut, että ammattilaistasolla pelaavan urheilijan aktiiviura kestää vain noin 20 vuotta, jolloin he tekevät elämäntyönsä ja ansaitsevat elantonsa siinä ajassa, kun me muut käydään ja tehdään töitä todennäköisesti yli 40 vuotta?
• - [mielensisäistä mutinaa] No en.... 

Niin. Olin asettanut vastakkain vain pelkän rahan kulttuuri- ja urheilumaailman kesken, enkä ollut pysähtynyt miettimään, että mistä mikäkin asia johtuu. Mieleni muuttui suopeammaksi myös siksi, että keväällä 2025 Suomen mestaruuden voittanut KalPa-hyökkääjä ja kapteeni Tuomas Kiiskinen jäi eläkkeelle 40-vuotiaana. Jälkikäteen hänen haastattelujaan lukeneena ja kuunnelleena lienee suoranainen ihme, että Kiiskinen pystyi kaikkien loukkaantumisten jälkeen pelaamaan niinkin pitkään. Niin, mikä on lopulta se hinta ja rahan todellinen arvo, kun pääset omaan unelma-ammattiisi, mutta riskeeraat siinä samalla oman terveyden.

Tämä ei kuitenkaan poistanut sitä tosiasiaa, että urheilumaailmassa liikkuu isoja sponsorirahoja, jotka huutavat lähes kokonaan poissaolollaan taidemaailmassa. Mutta tästäkin aiheesta keskusteltiin Tiede & Taide-illassa.

Rakkaudesta lajiin

Kuopiossa urheilun ja kulttuurin suhteita pohtivat VTT, dosentti Riie Heikkilä, ANTI-festivaalin toiminnanjohtaja Elisa Itkonen, tanssitaiteen tohtori, dosentti Hanna Pohjola, 3D-talon toimitusjohtaja ja entinen SM-tason lentopalloilija Tatu Säisä sekä Kuopion kaupungin liikuntapalvelusuunnittelija, entinen ammattijalkapalloilija Ilja Venäläinen. Tilaisuuden juonsi toimittaja Riku Rantala ja alustuspuheen piti Suomen Kulttuurirahaston kehitysjohtaja Johanna Ruohonen.

Johanna Ruohonen tiivisti puheessaan sen, minkä itsekin olin jo tiedostanut. Urheilun ja kulttuurin ympärillä käytävä keskustelukulttuuri on usein vastakkainasettelua, mutta molempia yhdistävät muun muassa rakkaus omaan lajiin, suurten tunteiden herättäminen, ihmisten liikuttaminen (fyysisesti ja henkisesti), elämysteollisuus, business ja toimeentulon haasteet. 

Kulttuurivihamielisyyden juurisyitä etsimässä

Riie Heikkilä kertoi, että tutkimukset ovat osoittaneet, kuinka 1980-luvulla alkanut yhteiskunnan eriarvoistuminen johtuu muun muassa lukemattomuudesta. Elinkeinoelämän keskusliitto julkaisi jo vuonna 2019 opetusneuvos Minna Harmasen tekstin: Sujuva lukutaito on kaiken oppimisen perusta - ja vaarassa rapautua. Tästä samasta syystä myös kulttuurivihamielisyys kasvaa. Se näkyy populismin* ja elitismin* kasvuna, puhetavoissa sekä siinä, että kulttuuria ei tulisi kulttuurivihamielisten kannattajien mielestä tukea julkisilla varoilla.

*Populismi: poliittinen ideologia, joka vetoaa "tavalliseen kansaan" vastustamalla poliittista eliittiä ja perustamalla kannatuksensa yksinkertaistetuille, usein tunteita herättäville ratkaisuille, jakaen maailman selkeästi "meihin" (kansaan) ja "heihin" (eliittiin/ulkopuolisiin), ja leimaamalla vastustajia eliitin edustajiksi. Se pyrkii saamaan suosiota kansan keskuudessa "halpamaisilla" väitteillä ja ohittaa monimutkaiset perustelut yksinkertaistamalla asioita.

*Elitismi: valittu joukko ihmisiä, jotka pystyvät vaikuttamaan asioihin asemansa, valtansa, erityisominaisuuksiensa tai saavutustensa ansiosta.

Silvia Gribaudi: Graces.

Onko taidemaku mitattavissa oleva asia? Miten määritellä korkea- ja matalakulttuuri? Onko köyhällä varaa kulttuuriin?

Itselleni oli uutta tietoa se, että kulttuuri- ja taidemakua voidaan mitata niin sanotun legitiimiyskertoimen mukaan. Legitiimiysmittari ei ole yhtenäinen työkalu, vaan se viittaa erilaisiin mittareihin ja menetelmiin, joilla arvioidaan esimerkiksi instituutioiden, päätösten tai vallan hyväksyttävyyttä ja oikeutusta kansalaisten tai muiden sidosryhmien silmissä, usein tekemällä kyselyitä.

Paul Signac: Rotterdam, La Meuse, 1908, öljymaalaus kankaalle. Kunsthaus, Zürich.

Riie Heikkilä kertoi, että taidemakua mitataan legitiimiydellä siten, onko jollain taidesuunnalla tai tyylillä korkea vai matala legitiimiys. Legitiimiyteen vaikuttaa ihmisten koulutustausta: onko kohdehenkilö korkeasti koulutettu vai peruskoulun käynyt. Heikkilä antoi esimerkiksi impressionismin*, jolla on tutkimusten mukaan korkea legitiimiys eli korkeasti koulutetut pitävät taidesuuntaa helpommin lähestyttävämpänä kuin peruskoulun käyneet.

*Impressionismi on 1800-luvun lopun taidesuuntaus, joka pyrki vangitsemaan hetkellisen vaikutelman (impression) valosta, väreistä, liikkeestä ja tunnelmasta sen sijaan, että olisi kuvannut yksityiskohtia tarkasti.

Matala legitiimiys on puolestaan populaarikulttuurilla eli se on kansantajuista ja viihdeteollisuuden tuottamaa sisältöä. Heikkilän mukaan jazz ja sarjakuvat ovat nousseet legitiimiyteen, jolloin niiden ajatellaan olevan "vaikeasti lähestyttäviä ja ymmärrettäviä tavallisille ihmisille".

Arppa, Ohjelmaravintola Maxim, Kuopio, 16.12.2023.

Kulttuurikiinnostukseen ei siis lähtökohtaisesti vaikuta lippujen hinnat, vaan pohjasyy on usein koulutuksessa. Tästä syntyy ajatusmalli, ettei jokin kulttuurin osa-alue muka kuuluisi tai kiinnostaisi tiettyä ihmisryhmää. On toki totta, että köyhä joutuu miettimään tarkemmin kuinka käyttää rahansa, mutta Suomessa on myös paljon keinoja, joilla vähavaraisetkin voivat päästä kulttuurin pariin.  Yksi tällainen on muun muassa Kaikukortti. Lippujen hintoja tärkeämpää olisikin madaltaa kynnyksiä symbolisesti eli osoittaa, että tämä on tarkoitettu kaikille, eikä mitään tarvitse tietää etukäteen.

Yllättävää oli itselleni myös Heikkilän kertoma tutkimustieto, jonka mukaan kulttuurin ja urheilun harrastajat ja kannattajat suhtautuvat lähtökohtaisesti positiivisemmin näihin molempiin kulttuurin osa-alueisiin kuin ne ihmiset, jotka eivät kuluta kumpaakaan kulttuurin muotoa. Urheilun ja kulttuurin harrastajia yhdistää korkeampi legitiimiys, sillä koulutetumpi väki käy museoissa, teattereissa ja urheilutapahtumissa useammin kuin vähemmän koulutettu väki. Mikäli urheilun ja kulttuurin kannattajakunta on lähtökohtaisesti avarakatseista ja hyväksyvää, mistä vastakkainasettelu sitten kulttuuri- ja urheilualojen kesken kumpuaa? 

Anni Laukka: From the series Unglory, 2022, sekatekniikka, löydetyt esineet, kierrätetyt esineet, valo. Galleria Kuva-Tila, Helsinki, Kuvataideakatemia. 

Vastustus syntyy tunteesta, ettei ymmärretä näkemäänsä ja kokemaansa

Elisa Itkonen jatkoi Riie Heikkilän puheenvuoroa sanomalla, että vastustus syntyy usein tunteesta, ettei näkemää tai koettua "ymmärretä". Vähemmän koulutetun ihmisryhmän on näin ollen helpompi heittäytyä naureskelemaan ja vähättelemään kulttuuritapahtumia: "Lapsikin osaisi tehdä tämän, eihän tämä esitä mitään, tekotaiteellista paskaa".

Elisa Itkosen luotsaamalla ANTI-festivaalilla on yhteiskunnallinen ulottuvuus, sillä se tuo vuosittain paikkasidonnaisen nykytaiteen Kuopioon ja levittää sitä ympäri kaupunkia kaupunkilaisten kohdattavaksi. Taiteeseen siis törmää usein sattumalta, jolloin sitä ei välttämättä tarvitse mennä tietoisesti katsomaan ja kokemaan.

L. Puska: Urgent - Residenssi taideteoksille. Kuopion yliopistollinen sairaala, 2024.

Välillä tuntuu, että suomalaiseen perusluonteeseen istuu paremmin negatiivinen suhtautuminen asioihin, kuin ujon varovainen positiivisuus. On helpompi vähätellä kaikkea uutta ja vierasta kuin heittäytyä sen vietäväksi. Tunnistan tämän tietämättömyyden ja siitä syntyvän pelon myös itsessäni. Kun aloin kirjoittaa blogia vuonna 2010 halusin kirjoittaa taiteesta, mutta minua pelotti sanoittaa sitä mitä ajattelen. Opiskelin taidehistoriaa, joten minulle oli kyllä kertynyt keinoja sanoittaa ajatuksiani, mutta silti ajattelin, että entä jos en ymmärrä maalausta, valokuvaa, veistosta tai videota siten kuin taiteilija on halunnut sen esittää? Kuinka noloa kertoa julkisesti mitä ajattelee taiteilijan työstä ja samalla arvostella sitä...

Tämä on mielestäni edelleen iso haaste kulttuurikentän näkyvyydelle ja sen kasvulle. Juuri tällaista puhetta tunteista ja ajatuksista taiteen ja kulttuurin äärellä tarvittaisiin! Ei ole oikeita tai vääriä vastauksia tai ajatuksia kulttuurin äärellä, kun osaa perustella ajatuksensa. Kyky perustella ajatuksensa ja väitteensä auttavat ymmärtämään tätä yhteiskuntaa ja maailmaa muutenkin, joten tämän harjoittelu pitäisi kuulua jokaisen ihmisen perusluonteeseen ja hyviin tapoihin. Siinä missä urheilukulttuurin kannattaminen näkyy ihmisistä ulospäin fanituotteina, ja someen julkaistaan materiaalia urheilijoista ja urheilutilaisuuksista, taide- ja kulttuurikenttä on hiljaisempi ja ulospäin näkymättömämpi. 

Mitä kulttuurikenttä voi oppia urheilukulttuurista? Luottamus on kaiken perusta

Ilja Venäläinen tokaisi keskustelussa hyvin, että Suomeen tarvitaan kulttuurikentälle enemmän samanlaista talkoohenkisyyttä mitä urheilukulttuurissa on alusta alkaen: "Sellaista mokkapalakulttuuria". Myös Elisa Itkonen piti tärkeänä lastenkulttuuriin panostamista, sillä lapsista kasvaa kulttuuri- ja urheilumyönteisiä aikuisia, jos heille annetaan mahdollisuus kokea ja kasvaa noihin maailmoihin jo pieninä. Riie Heikkilä jatkoi, että mikä tahansa harrastaminen tukee yhteisöllisyyttä ja sen kasvua.

Tatu Säisä nosti esille kenties illan tärkeimmän lauseen: Molemminpuolinen [kulttuuri- ja urheilukentän] luottamus on kaiken yhteistyön perusta. Verkostojen merkitys on tärkeää, jotta urheilun ja kulttuurin toimijat tuntevat toisensa, ja on näin ollen helpompi ottaa yhteyttä, jos tietää ne hyvät tyypit. "Hyvillä tyypeillä" tarkoitan sitä, että tietää tai tuntee ihmisiä edes sen verran, että osaa olla oikeisiin henkilöihin yhteydessä. Löytää kentältä sellaiset tyypit, joiden kanssa haluaa tehdä yhteistyötä. Ilja Venäläinen lisäsi, että toimijoiden tulee tuntea olevansa "samalla tasolla". Tämä liittyy muun muassa puhetyyliin ja siihen, että osataanko omasta toimintakuplasta tulla sen verran ulos, että puhutaan yleistajuisesti ja näin toista kunnioittaen.

Itsekin myönnän, että olen ollut ajatuksineni stereotypisesti värittynyt muun muassa siten, että "jääkiekkoilijat on kusipäitä", ja kasvanut kuulemaan huuteluja siitä, kuinka "taiteilijat on taivaanrannan maalareita" tai "ne välttelee oikeiden töiden tekemistä". Jep. Tällaisten ajatusmallien pohjalta on varmasti todella hedelmällistä lähteä tekemään yhtään mitään....

Tatu Säisä on ollut omassa yritystoiminnassaan ihailtavan ennakkoluuloton ja kokeilunhaluinen. Hän kertoi muun muassa Sunsets Kuopio -festivaalitapahtuman järjestämisestä, jonka yhteydessä on myyty firmoille kesä- ja tyhypäivätoimintaa muun muassa joogan ja maalauskurssien muodossa. Yhteistyötä on ollut (tulee olemaan?) myös sirkus- ja valotaiteilijoiden kanssa. He ovat halunneet tietoisesti tukea myös junioriseura- ja kulttuuritoimintaa.

Rahaa pilaa taiteen vapauden? Sponsoritoiminnan mahdollisuudet?

Tatu Säisän puheenvuoron yhteydessä keskusteltiin myös taiteen vapaudesta ja siitä pinttyneestä ajatuksesta, kuinka "raha pilaa taiteen". Tämä on usein myös syy, minkä vuoksi taidekentän on vaikea puhua rahasta. Tai rahan puutteesta kyllä puhutaan, mutta rahaan myös suhtaudutaan ristiriitaisesti. Erilaiset tilaustyöt tai julkisen taiteen projektit ovat taiteilijoille tärkeitä tulonlähteitä, mutta niissä on usein myös se haaste, että tilaaja määrittelee rajat tai toiveet taiteelliselle ilmaisulle. Tällöin taide ei lähtökohtaisesti ole "taidetta taiteen vuoksi", mikä on vapaan taiteen päämäärä.

Timo Kokko: Momentary Appearance -installaatio, 2016. 7 jättiläistä -näyttely, Kuopion taidemuseo.

Olen vuosien varrella istunut kuuntelemassa lukuisia kulttuuri- ja taidekentän tilaisuuksia, joissa olen välillä ollut myös itse puhumassa. Olen sitä mieltä, että taidekentän tulisi rohkaistua puhumaan rahasta ennakkoluulottomammin. Samoja haasteita käsitellään kaikissa kulttuurialan keskustelutilaisuuksissa ja usein tuntuu, että se vika on meissä kulttuurikentän edustajissa itsessämme, ettemme saa vietyä asioita eteenpäin tai muutettua tilannetta. 

Sponsorointi on urheilumaailmassa arkipäivää. Firmojen ja yritysten logoja on painettuina kaikkiin urheiluvarusteisiin. Tämä tuntuu taidekentän edustajista vieraalta: että taideteoksen yhteyteen painettaisiin maksettu mainos? Mutta sponsorointia ei tulisi ajatella liian mustavalkoisesti.

Tatu Säisä sanoi, että urheilussa ja yritystoiminnassa yhteistyökumppanuudet ovat muuttuneet. Yhteistyön tulee olla vastavuoroista. Samasta asiasta puhui myös KalPa Hockey Oy:n toimitusjohtaja Toni Saksman Kuopion Kulttuurifoorumissa (3.6.2025). Saksmanin mukaan yhteistyökumppanuuksien tulee nykyisin ulottua myös arvoihin: toimijoiden tulee jakaa toistensa arvot. Ja nyt olemme saaneet avattua hedelmällisemmän maaperän myös kulttuuriyhteistöille.

Reijo Kela: Hiljainen kansa, 2025. Kuopion kaupunginteatteri, Amfiteatteri. 

Erinomaisena esimerkkinä urheilutoiminnasta lainattuun sponsoritoimintaan ja vapaaehtoistoimintaan on mielestäni viime kesän Kuopio Tanssii ja soi -festivaalin yhteydessä julkistettu Reijo Kelan performanssi- ja ympäristötaideteos Hiljainen kansa. Ymmärtääkseni Hiljaisen kansan kannattelemat turvepäät saatiin teoskokonaisuuteen sponsoritoiminnan myötä.

Näin ollen taidekentän tulisikin ajatella sponsoritoimintaa uhkakuvien sijaan mahdollisuuksina: etsiä niitä omaan toimintaan ja arvoihin liittyviä toimijoita ja ottaa rohkeasti yhteyttä. Mitään yhteistyötä ei koskaan synny, jos ei edes uskalla kokeilla. Tällaisista kulttuurikentän sponsoroinneista ja yhteistöistä tulisi myös puhua kuuluvammin. Kertoa onnistuneista yhteistyökumppanuuksista.

Onnistuneita yhteistyöavauksia 

Urheilun ja kulttuurin vaikuttajilla on paljon valtaa seuraajiinsa. Tatu Säisä ehdottikin, että nämä eri vaikuttajakenttien toimijat pitäisi törmäyttää keskenään, jolloin he omalla avarakatseisella asenteellaan levittävät urheilu- ja kulttuurimyönteisyyttä omille ja toistensa seuraajille. Jokainen voi ottaa tästä kopin myös ihan arkisessa elämässään: käydä kokemassa jotain sellaista kulttuurimuotoa, mitä ei ole vielä kokeillut ja kertoa siitä kavereilleen. Opetella samalla sanallistamaan näkemäänsä ja kokemaansa, eikä vain tyydytä siihen kuluneeseen vähättelyyn, kun "ei muka ymmärretä". Minäkään en ymmärtänyt aluksi mitään jääkiekosta, mutta kysyvä ei tieltä eksy ja nyt osaan jo vähän enemmän.

Ars Liberan Flow-näyttely Kuopion jäähallissa, 2025.

Itse pidin raikkaana yhteistyönä myös viime kesän KalPa Hockey Oy:n ja Kuopio Tanssii & Soi tapahtuman Tanssia ja taidetta jäähallilla. Kesällä jäähallilla ei ole otteluita, joten sinne vietiin tanssiesityksiä ja taidenäyttely!

Mitä urheilukenttä voi oppia kulttuurimaailmasta?

Tiede & Taide -illan keskustelut ovat resonoineet usein mielessäni. Askelia urheilun ja kulttuurin yhteistyölle tehdään kaikkialla, mutta niistä pitäisi pitää kovempaa ääntä. Tiedottaa asioista ristiin. Nyt kun olen itse alkanut sivusilmällä seurata kulttuurikentän lisäksi jääkiekkokulttuuria, löydän sieltä orastavaa ymmärrystä myös pehmeämpiä kultturiarvoja kohtaan.

Tommy Lindgren luotsaa jääkiekkomaailmasta kertovaa Meidän peli -podcastia, jossa puhutaan jääkiekkokulttuurista ja sen arvoista. Satuin näkemään otteen jaksosta, jossa Sami Kapanen ja Aleksi Elorinne (molemmilla KalPa-tausta) puhuivat herkkyydestä:

Tommy Lindgren: "Lätkässä ei välttämättä kauhean usein puhuta herkkyydestä. Puhutaan ehkä herkistä käsistä, mutta ei välttämättä herkästä mielestä samalla tavalla kuin vaikka taiteiden puolella tai muunlaisessa ilmaisussa. Onko se herkälle ihmiselle sopiva laji tuo jääkiekko?"

Sami Kapanen: "Tietyllä tavalla semmoinen herkempi sielu tai erilainen mieli hyvin helpolla leimataan meillä niin kuin taiteilijaksi, sen sijaan, että me puhuttaisiin vain erilaisista persoonista ja annettaisiin ymmärrystä enemmän. Mitä enemmän tässä tulee itsellekin kokemusta ja ikää, ja on oppinut näkemään itsensä kautta sen, miten erilaisia tunnetiloja voi olla ja niitä pitäisi ymmärtää. Iso asia olisi, että kopissa pystyy olemaan mahdollisimman oma itsensä, koska se, että sä laitat jonkun roolisuorituksen päälle, niin sä et pysty millään tavalla antamaan omaa potentiaalia joukkueenkaan käyttöön, koska aina, kun on jotain päälle liimattua, niin se jättää vajaaksi."

Aleksi Elorinne: "Mun mielestä [jääkiekko] sopii mainiosti herkille ihmisille ihan samalla tavalla, kun kaikille muillekin. Ehkä siitä pitää vain olla tietoinen ja niitä omia rajoja pystyä vetämään. Kyllä mä kannustan kaikkia olemaan hyvin voimakkaasti sitä mitä on."

Terve uteliaisuus toisia kohtaan

Ehkä tärkein oppi tästä kaikesta on yrittää ylläpitää sellaista tervettä uteliaisuutta kaikkea kohtaan. Ettei leimata toisiamme "me ja ne muut" -leireihin, koska siitä ei ole tässä maailmassa koskaan seurannut mitään hyvää. Tämän vuoksi ilahduin myös yllättävästä tiedosta, että entinen jääkiekkoilija ja jääkiekkovalmentaja Alpo Suhonen tunnetaan leikillisesti myös jonkinlaisena "taidekoutsina". 

Apu-lehti haastatteli Suhosta, jossa otsikkona oli "Rakkauteni ovat taide, nainen ja jääkiekko". Artikkelissa esitellään Alpo Suhosen Forssassa sijaitseva koti: Villafors. Tällaisia hyvänmielen ja raja-aitoja ylittäviä artikkeleita, haastatteluja ja uutisia tarvittaisiin lisää. Ja toisaalta, voimme jakaa tällaista asennetta myös itse ympärillemme.

Kiitos Suomen Kulttuurirahasto mielenkiintoisesta 

ja valtavasti ajatuksia herättäneestä keskusteluillasta!

Onnistumisista

Kuva: Rakennusliike Lapti Oy. 

Tämä vuosi on ollut töiden ja oman jaksamiseni osalta raskas. Tunnelmaa ovat painaneet myös negatiiviset uutiset hyvinvointialueelta siitäkin huolimatta, että paljon hyvääkin on tapahtunut. Usein ne hyvät uutiset eivät kuitenkaan ylitä uutiskynnystä, kun ihmiset tuntuvat syttyvän vain ikävistä asioista. Ja juuri siksi olisi tärkeää nostaa esiin myös hyviä asioita.

Tämän vuoksi ilahduin, että työyksikköni hallinnoima ja koordinoima Kuopion yliopistollisen sairaalan Uusi Sydän rakennushankkeen 3. vaihe palkittiin vuoden yhteistyöhankkeena Itä-Suomessa! 

"Tunnustuksen vuosittain myöntävä palkintoraati koostuu rakennusalan tilaajista, suunnittelijoista, konsulteista, viranomaisista ja urakoitsijoista. KYSin projektin lisäksi ehdokkaiden joukossa tänä vuonna olivat muun muassa K-Citymarket Haapaniemen, Kuopion kaupungin Minna Canthin koulun sekä Niiralan Kulman Kumoni Oy:n urakoimat 'Käkikellotalojen' hankkeet.

Valitsijaraati korostaa perusteluissaan hankkeen poikkeuksellista vaativuutta, innovatiivista toteutustapaa ja sen merkitystä sosiaali- ja terveydenhuollon kehittämisessä. Laaja peruskorjaus toteutettiin allianssimallilla keskellä toimivaa sairaalaa, mikä edellytti tiivistä yhteistyötä, nopeaa reagointia ja häiriöttömän sairaalatoiminnan varmistamista.

Hankkeessa yhdistettiin perusterveydenhuolto ja erikoissairaanhoito samaan kokonaisuuteen, tuoden merkittäviä toiminnallisia ja taloudellisia hyötyjä Pohjois-Savon hyvinvointialueelle ja alueen asukkaille."

Allianssimallilla* toteutettavan rakennushankkeen tilaajana on Pohjois-Savon hyvinvointialue ja päätoteuttajana toimii Rakennusliike Lapti. Muut allianssikumppanit ovat A-Insinöörit, Arkkitehdit Kontukoski, Granlund, Raami Arkkitehdit, Rakennussuunnittelutoimisto Turunen & Räisänen sekä aliallianssikumppanit Are, Caverion ja Siemens.

*Allianssihankkeen osapuolet ovat yhteisesti vastuussa hankkeesta jälkivastuuvaiheen loppuun asti. 

Hoitaja-aseman taideteos Veera Launonen: Awakening Plants.

Jaettu ilo on isompi ilo

Minä olen sanonut töissä ääneen, että aion ottaa osakseni kaikkien työkavereideni jakaman kunnian onnistumisista, vaikkei ne omaan työnkuvaani liittyisivätkään. Jos kiinteistöhallinto jossain onnistuu, koen onnistuneeni itsekin saadessani olla osa työyhteisöä. Tai ainakin saan olla vilpittömästi iloinen työkavereideni saavutuksista ilman, että se on minulta itseltäni yhtään pois.

Hoitaja-aseman taideteos Pentti Otsamo: Järvellä.

Uudemmille seuraajille muistuteltakoon, että mitä kaikkea työyksikköni tekeekään:

Kiinteistöhallinnon kautta hallinnoidaan ja ohjataan mm.

• tilankäyttöä koko HVA:lla (omistetut ja vuokrakohteet – mitä toimintoja on missäkin ja millaisessa käytössä)
• HVA:n omaan käyttöön tulevia rakennushankkeita (suunnittelu, rakennuttaminen, työmaan valvonta, aikataulu- ja kustannusseuranta)
• kiinteistöjen ylläpitoon liittyviä asioita (huolto, sisäilma, sähkö, LVI, opasteet)
• muuttojen ja tilamuutosten koordinointi
• tilojen toiminnallisuuden mahdollistaminen kullekin asiakasryhmälle toimivaksi organisaation strategian ja linjausten mukaisesti.

Uusi Sydän -rakennushankkeen onnistuminen ja palkitseminen tuntuu hienolta ja ansaitulta. Meidät laitettiin myös yhdessä pohtimaan yleisesti kiinteistöhallinnon onnistumisia kuluvalta vuodelta 2025. Välillä sitä tuntuu hukkuvan siihen työhön siten, ettei huomaa pysähtyä pohtimaan pieniäkin onnistumisia, joiden merkitys on lopulta todella suurta. Koska olen nähnyt sen työmäärän, mitä jokainen työkaverini on kuluneen vuoden aikana tehnyt, haluan nostaa kiitokset onnistumisista myös tänne blogiin.

Potilashuoneen wc-oven taideteos on sarjakuvataiteilija Petteri Tikkasen käsialaa.

Kiinteistöhallinnon onnistumiset 2025 ovat olleet mm:

• Yhtenäisten toimintamallien toimeenpano vie aikaa, mutta on edistytty ja onnistuttu mm. palvelupyynnöissä, sisäilmaprosesseissa ja yhteyshenkilöiden saavuttamisessa.
• Huonokuntoisista ja huonosti toimintaa palvelevista tiloista on pystytty luopumaan, kun toiminnot on saatu siirrettyä terveellisiin tiloihin. 
• Sisäilmaongelmista johtuvat yhteydenotot työterveyshuoltoon ovat vähentyneet.
• Yhteistyöt ovat vahvistuneet sekä organisaation sisällä että kumppaneiden kanssa (mm. tilojen käyttäjät, työsuojelu, työterveyshuolto, viranomaiset, maakuntien kiinteistöhuollot, laitehallinta, kunnat ja kaupungit). 
• Yhteistyöverkostoja on rakennettu ja vahvistettu myös valtakunnallisesti sekä hyvinvointialueiden kesken että eri asiantuntijaverkostojen kanssa.
• Yhteistyö kuntien kanssa vuokrattaviin kiinteistöihin ja tiloihin liittyen on toiminut hyvin, koska keskustelu ja viestintä on ollut alusta alkaen avointa.
• Kiinteistöhallinnon hyvä yhteishenki näkyy asiakkaille hyvänä asiakaspalveluhenkisyytenä.
• Aikataulupaineista ja tiukoista henkilöresursseista huolimatta työt on saatu hoidettua.

Potilashuoneen wc-oven taideteos on sarjakuvataiteilija Petteri Tikkasen käsialaa.

Taideonnistumiset 2025

Se, että taideasiantuntijana työskentelen kiinteistöhallinnon alaisuudessa tuntuu edelleen hämmentävän uusia ihmisiä, joille kerron työstäni. Mutta näin se on itse asiassa myös Helsingin HUSissa, jossa työskentelee kaltaiseni taideasiantuntijakollega (tilakeskuksen alaisuudessa, joka vastaa toiminnoiltaan meidän kiinteistöhallintoa).

Taidekokoelmatyö ja kaikki taiteeseen liittyvät hallinnolliset asiat liittyvät omasta näkökulmastani kiinteistöhallinnon tehtäväkenttään erittäin oleellisesti, koska se on juuri kiinteistöhallinto, joka hallinnoi tiloja, joissa taidetta on esillä. Minä saan suoraan työkavereiltani tiedon, voiko jotain tilaa tai seinää käyttää taiteelle ja mitä reunaehtoja siihen mahdollisesti liittyy. Perustyöhöni kuuluu kommunikoida juuri kiinteistöhallinnon muiden asiantuntijoiden kanssa. Samoin rakennushankkeisiin, tilamuuttoihin ja -muutoksiin sisältyvät taideasiat koordinoidaan myös kiinteistöhallinnon kautta.

Uutis-Jousi 20.11.2025.

Samalla tavoin kuin itse otan ilon irti työkavereideni onnistumisista olen sanonut, että he saavat olla välillisesti taideasiantuntijoita niin halutessaan. Koen onnistuneeni omassa työssäni tänä vuonna erityisesti siksi, että leikatusta työajastani huolimatta olen saavuttanut hyvinvointialueelle positiivista julkisuutta taideasioissa muun muassa näin:

• 2 radiohaastattelua
• 1 tv-uutinen
• 3 lehtijuttua
• HVA:n omassa viestinnässä julkaistu uratarina
• HVA:n kokoelmataideteoksia on sijoitettu Kuopion lisäksi myös muualle maakuntaan

Yhtenä onnistumisena pidän myös taideasiantuntijuuteni 5-vuotissynttäreitä, joita juhlittiin kiinteistöhallinnossa joulukuun alussa asiaankuuluvasti prinsessateemaisilla mehukesteillä. Vuodet ovat menneet todella nopeasti. Matkan sisältö on ollut kuten elämä yleensä: innostava, haastava, kuoppainen, palkitseva, surullinen, sisuunnuttava ja taistelun arvoinen.

Toivottavasti sinäkin osaat nimetä itsellesi onnistumisia kuluneelle vuodelle,

 vaikka ne tuntuisivat pieniltä ja arkisilta.