perjantai 26. heinäkuuta 2024

Punainen lanka

Tunnetko työuupumusta, perheen ja työn yhdistämisen haasteita, kipua tai vihaa, pohditko johtajuutta ja yrittäjyyttä, vammaisuuden ja erityislapsen vanhemmuutta? Tai oletko miettinyt itsetuntemusta, kumppanuutta, toiveikkuutta ja ystävyyttä?

Kuopion korttelimuseossa on esillä näitäkin teemoja käsittelevä näyttely Punainen lanka - Elämän merkityksellisyyttä etsimässä. Näyttely tuo esille rohkeiden ihmisten elämäntarinoita valokuvataiteen keinoin. Kokonaisuuden takana ovat Ulla Remes ja Helena Karhu. Taiteilija Ulla Remes on ohjannut kuvien henkilöitä tunnetyöskentelyyn ja valokuvataiteilija Helena Karhu tallensi työskentelyn tulokset.

Miten suhtaudut erilaisuuteen?

"Kaikelle vuorovaikutukselle olennaista on, millainen tunneilmasto yhteisössä on. Jokaisessa kohtaamisessa ihminen tiedostamattaan skannaa, onko tilanteessa turvaa vai uhkaa. Ole sinä se, joka rakentaa aktiivisesti hyvää tunneilmapiiriä sinne, missä olet!"

Suhtautuminen erilaisuuteen, liittyi se sitten toisen ihmisen fyysiseen, ulkoiseen, henkiseen tai ideologiseen erilaisuuteen, antaa vuorovaikutukselle haasteen. On aina helpompaa olla samanmielisessä ja itselle tutussa tunneilmastossa. Mutta jos mikään ei koskaan tuo ärsykkeitä omaan tunneilmapiiriin, väitän, että ihmisen tunneilmasto jää köyhäksi. Oman tunneilmaston haastaminen auttaa myös empatiakyvyn kehittymisessä. Jos minulta kysytään, empatiakyky on yksi tärkeimmistä inhimillisyyden ominaisuuksista. Se auttaa ymmärtämään toisia, toisten valintoja, tekoja, elämäntilanteita ja toisaalta myös kaikkea elollista.

Näyttelyssä valokuvien lisäksi tärkeässä roolissa olivat kuvattujen henkilöiden tekstitetyt elämäntarinat.

Kari: "Olen tehnyt elämäntyöni kansanopiston rehtorina ja johtamisen valmentajana. Olen löytänyt toimivaksi hedelmällisen yhteistyön malliksi dialogisen kumppanuuden. Kumppanuus on avainsana myös suhteessa eläimeen. Olemme tasa-arvoisia, kumpikaan ei katso ylhäältä eikä kumpikaan pääse toisen pään sisään."
Ellu: "Rakkaus lapseen. Nuorimmainen on syntynyt kaksosten ja keskenmenojen jälkeen. Raskautta varjosti menetysten pelko. Kun ihana aurinkoinen tytär syntyi, olen saanut nauttia eri tavalla arjesta verrattuna kahden keskosena syntyneen vauva-arkeen. Punainen lankani on rakkaus lapseen - perhe on minulle tärkeä."
Matti. "Matti on jo kaksikymmentäkolme. Hän on aurinkoinen, tyytyväinen ja hyvin huumorintajuinen lapsi. Vuorovaikutus toimii hienosti. Matti syntyi huonokuntoisena ja ensimmäiset kuukaudet menivät sairaalassa. Suurperheen arki muuttui. Myöhemmin CP-vamma toi uudet haasteet. Tarvittiin yhteiskunnan palveluita ja tukia. Ne eivät järjestyneet automaattisesti niin kuin terveiden lasten palvelut. Tarvittiin paljon hakemuksia ja perusteluita. On ollut surullista, että oman lapsen asioita järjestellään ilman vanhempien kuulemista. Elämä on kuitenkin hyvää. Elämän pituutta emme tiedä. Jäähyväisiin pitää valmistautua. Kiitos rakas Matti, että olet vielä kanssamme." (Matti nukkui pois 29.4.2022 klo 10.41)

Miten kestää maailman muutoksissa?

"Mikä auttaa selviytymään arjessa? Miten ymmärtää elämää ja omia ja toisten reaktioita? Resilienssiä eli joustavuutta ja sietokykyä voi kasvattaa kehittämällä tunnetaitoja. Tunnetaidoista keskeisiä ovat itsetuntemuksen lisäksi tunteiden käsittelyn keinot: havainnointi, sietäminen, säätäminen, ilmaiseminen ja voimaantuminen."

Ajattelen, ettei resilienssin kanssa voi koskaan olla valmis. Elämä on yhtä tunnetaitojen opettelua. Eniten tunnetaitoja ja resilienssiä kysytään elämän shokkitilanteissa. He, jotka sanovat tai siirtävät tunnetaidot ja -asiat syrjään järjen tieltä, ovat mieleltään köyhiä, sillä jokaisen ihmisen elämään kuuluvat tunteet. Niitä voi toki rajata ja rajoittaa, mutta silloin kommunikointi ja ymmärrys sekä itseä että toista ihmistä kohtaan jää vajaaksi. Tämä johtaa mielestäni turhiin konflikteihin, pahimmillaan aggressioihin.

"Tunne kantaa viestiä sen taustalla olevasta tarpeesta, joka on hyvä tunnistaa. Jokainen ihminen haluaa ja ansaitsee tulla kuulluksi ja nähdyksi - kohdatuksi."

Pelkäätkö tunteiden ilmaisua?

"Joskus voi olla vaikeaa eritellä omaa tunnekuormaansa. Omiin tunteisiin voi olla myös pelottavaa tutustua, jos on saanut sellaisen kasvatuksen, että tunteet pitää peittää ja kokonaan vaientaa työssä ja perheen parissa. Tunnetaitojen kehittäminen on mahdollista kaikenikäisenä. Tunneymmärrys synnyttää myötätuntoa itseä ja muita kohtaan sekä hyvinvointia ja vahvaa läsnäoloa tässä hetkessä. Usein toimintakyky ja usko omiin mahdollisuuksiin paranevat samalla kun kyky arvostaa itseä ja muita kasvaa. Kun entinen kuorma ei ole enää tämän päivän repussa, energiaa vapautuu uuteen."

Tunteiden ilmaisemisen pelon lisäksi haasteena saattaa olla myös se, ettei tunnista omia tunteitaan. Ei osaa eritellä niitä. Olen tietoisesti opetellut tunnistamaan tunteiden eri vivahteita ja juurisyitä, mutta helppoa se ei silti ole. Joissain tilanteissa on helpompi sanoa vain, että "Minä en pidä tästä" kuin paljastaa, että ei-pitämisen taustalla voi olla esimerkiksi vihaa, pettymystä, menettämisen pelkoa, surua tai kaipuuta.
Kaisa: "Olen nainen ja äiti. Arki seitsemän lapsen ja yrittäjämiehen kanssa vaatii organisointikykyä, joustavuutta ja nopeiden ratkaisujen taitoa. Yhdellä lapsista on on diabetes ja toisella kehitysvammansa myötä monia vaikeuksia kuten nielemiseen ja infektioherkkyyteen liittyvät haasteet. Oma asenteeni on ollut se, että olen kaikille lapsilleni tasavertainen äiti, jokaisella on oma yksilöllinen paikka perheessä ja erityislasten elämä on osa normaalia arkea - ei niin että kaikkien elämä pyörii erilaisuuden ympärillä. Nykyään käyn myös työssä ja opiskelen. Punainen lankani liittyy roolien moninaisuuteen, villasukka juurevaan arkeen ja vyyhdin keriminen käsissä monien asioiden samanaikaiseen hallintaan. Puhun kuvassa erityiselle lapselleni, jota saan lukemattomia kertoja muistuttaa hampaanpesusta."
Miten pärjätä vaikeiden tunteiden kanssa?

"(---) Jokainen meistä voi tukea toista ihmistä kunnioittamalla hänen kokemustaan ja suhtautumalla häneen lempeästi. (---) Vaikeisiin tilanteisiin voi löytää tunneymmärrystä ja selkeyttä myös pitkän ajan kuluttua. Koskaan ei ole liian myöhäistä pysähtyä tunteiden äärelle." 
Katja: "Elämäntilanteessani yhdistyvät työn muutosten ja epävarmuuden lisäksi alakouluikäisen, murrosikäisten ja kotoa muuttaneen nuoren äitiys. On hetkiä, jolloin tuntuu, että missään ei ole lepoa eikä rauhaa, enkä riitä! Olen uupunut ja keräilen voimiani sairauslomalla. Punainen lankani kuvaa kaikkialta hyökyviä vaatimuksia vastaan suojautumista: pyysin ympäröimään kehoni punaisella langalla. Valitsin paksun ja painavan kudoksen, jossa on monia sävyjä, myös tummia. "
Aika auttaa moneen asiaan, se parantaa, mutta välimatka auttaa myös näkemään tilanteita ja tunteita uudessa valossa. Vaikeiden tunteiden keskellä voi olla mahdotonta ajatella selkeästi, eikä tunnemyrskyn keskeltä näe pakopaikkaa tai helpotusta. Onneksi tällaiset tilanteet ovat yleensä väliaikaisia. Vaikeista tilanteista ja tunteista selviytyminen auttaa usein myös tulevissa haasteissa: selvisin edelliselläkin kerralla, miksi en selviytyisi myös tästä. Resilienssi kasvaa.

Välillä huomaan ajattelevani jostain toisesta, että hän stressaantuu tai ahdistuu omasta mielestäni pienistä asioista. Mutta silloin huomaan unohtavani, että kyseisen henkilön resilienssikyky ei todennäköisesti ole yhtä vahva kuin omani. Kenties hänelle ei ole syntynyt tarpeeksi resilienssiä vahvistavia kokemuksia, joiden avulla käsitellä omia tunnehaasteita. Noissa tilanteissa on väärin verrata omia kokemuksia toisen kokemuksiin, vaikka näinhän me usein teemme. Saatamme vähätellä toisen tunneilmapiiriä siksi, että olemme itse kokeneet jotain paljon pahempaa ja selvinneet siitä. Mutta eihän ihmiselämä kenelläkään mene samalla tavalla. Toisaalta voisi siis ajatella, että pienemmästä tunnekuormasta stressaantuva henkilö on onnekas, että hän ei ole joutunut kokemaan samanlaisia asioita kuin minä. Nuo ovat myös tilanteita, joissa keskustelu saattaa kärjistyä väittelyksi, jonka vuoksi omien tunnetaitojen säätely on tärkeää. Tuolloin pitäisi muistaa olla myös kiitollinen omasta resilienssikyvystä.

Millaista johtamista sinä kaipaat?

"Tunneymmärrystä tarvitaan eri sukupolvien johtamisessa. Kun teet työtä, millaista tukea kaipaat? Mikä auttaa menestymään, mikä estää onnistumasta ja lannistaa motivaation? Johtaminen on murroksessa, kun uudet sukupolvet tulevat työelämään. Sukupolvien kohtaamisen haasteet tekevät näkyviksi muun muassa tunneymmärryksen ja -kehittämisen tarpeen."

Tähän lisäisin, että tunneymmärrystä tarvitaan kaikissa työpaikoissa sukupolvista riippumatta. On totta, että nuoremmat sukupolvet ovat (onneksi) usein avoimempia tunneilmaisussaan kuin vanhemmat. Tämä toivottavasti tuo työelämään lisää avointa ja empaattista ilmapiiriä. En kadehdi johtaja-asemassa olevia henkilöitä, sillä asia- ja tunneymmärryksen lisäksi pitää osata henkilöstöjohtamista, muutosjohtamista jne. Näiden kanssa tasapainoilu on haasteellista, sillä jokainen työntekijä on yksilö.
Pekka: "Olen 14 lapsen isä ja lapsenlapsiakin on. Olen työskennelllyt johtajana kymmeniä vuosia. Elämä on pehmentänyt arvojani ajan ja kokemuksen myötä. Enää en ajattele, että vain tulos on merkittävää. Olen joutunut opettelemaan, että ihmisiä johdetaan älyn lisäksi sydämellä. Siksi valitsin teokseeni punaisen langan ympäröimään aivot ja kurkistamaan povitaskusta merkiksi siitä, että sydän on paikallaan."
Sirkka: "Olen sota-ajan lapsi ja muistan evakkomatkani. Aloitin työelämäni piikomisesta. Tein merkittävän kansainvälisen uran. Kuopion yliopistolla terveyden ja sairaanhoidon hallinnon professorina aloitin sosiaali- ja terveyshallintotieteen, terveystaloustieteen ja hoitotieteen koulutukset. Nyt vanhuudessa elän todeksi sitä, että kaikkea ei voi saada: valitsin uran, en perhettä. Punainen lankani kuvassa pään päällä symboloi suurta sisukkuutta ja neuvokkaita selviytymiskeinoja. Kaulalla se kuvaa elämän sykettä."
Työpaikan tunneilmapiiri on mielenkiintoinen asia, jota olen pohdiskellut ja aistinut koko työurani ajan. Tähänastisesti mielenkiintoisin keitos on tämä nykyinen työni taideasiantuntijana kiinteistöhallinnossa ja insinöörimäisessä tunneilmapiirissä. Kiinteistöhallinto nimensä mukaisesti käsittelee kiinteistöihin liittyviä asioita (rakennukset, rakentaminen, tilavuokrat, korjaaminen, ylläpito, toiminnallisuus, sähkö, lvi...).

Työtehtävät ovat siis usein hyvin konkreettisia ja asiasisältöisiä (jos jokin on rikki - se korjataan, jos jokin ei toimi - se laitetaan toimimaan), kun taas minun tehtäväni liittyy taiteeseen, joka on usein puhtaasti tunnepitoista ja visuaalista. Koulutustaustani taidehistorioitsijana sijoittaa minut humanistisiin tieteisiin, jotka käsittelevät ihmisen toiminnan eri puolia. Olen myös persoonana tunneihminen. Tämän vuoksi keskustelut ja näkökulmat insinöörien kanssa voivat olla lähtökohtaisesti hyvin kaukana toisistaan. Toisaalta tuntuu hienolta, jos heidän kanssaan saavuttaa sellaisen luottamuksen tason, että tunne ja järki pystyvät keskustelemaan keskenään ja rikastamaan toistensa näkökulmia.
Tunnekokemukset tuovat elämään merkityksellisyyden

Näyttelyn teema, tunnetaidot ja -ymmärrys, on mielestäni aina tärkeä ja ajankohtainen aihe. Näyttelyhuoneesta toiseen katossa kiemurteli kankainen punainen lanka. Se muistuttaa, että tunnetaitojen kuljettaminen läpi kaikkien elämänvaihden ja -haasteiden on merkityksellistä.

Punainen lanka sopii vertaistueksi vaikeissa elämäntilanteissa oleville, itseensä tutustuville ja erittäin suositeltavana myös heille, jotka ajattelevat enemmän järjellä kuin tunteella. Näyttelyn jälkeen on saanut tutustua niin moneen erilaiseen ihmistarinaan, että alkaa miettiä omankin elämän palasia. 

Punainen lanka - Elämän merkityksellisyyttä etsimässä
on esillä Kuopion korttelimuseossa 4.8.2024 saakka.

Tekstilainaukset ovat osa näyttelytekstejä.

keskiviikko 24. heinäkuuta 2024

"Kesätyöntekijän" viime tunnelmat

Se olisi kuulkaa enää yksi työpäivä jäljellä ennen kesälomalle lompsimista! Muuten on ollut mukavaa, mutta nämä heinäkuun kaksi-kolme edellistä viikkoa ovat olleet tahmeita. Nyt alkaa tuntua, että lomaa todella kaipaa. Toimistolla on ollut henkilöstöä vähemmän, jonka vuoksi se on ollut hyvää aikaa kirjoittaa Pohjois-Savon hyvinvointialueelle kulttuurihyvinvointisuunnitelmaa. Lupasin työryhmälle esitellä alustavaa versiota syyskuussa. Tiedän, ettei minulla tule olemaan aikaa kesäloman jälkeen intensiiviselle kirjoitustyölle, joten yritin saada tekstiä aikaiseksi mahdollisimman paljon kesän aikana.

Yasushi Koyama: Karhun kalaonni, 2022. Pohjois-Savon hyvinvointialueen taidekokoelma.

Taidesiirtoja, isompia muuttoja ja inventaarioita, yhteistyötä

Kesän ja kesälomien vuoksi jotkin asiat hidastuvat, mutta tänä vuonna taideasioita on ollut asialistalla todella paljon. Olen saanut omia rästitehtäviä hoidettua, kuten siirrätettyä kuvissa näkyvän Yasushi Koyaman Kuopion yliopistolliselle sairaalalle lahjoittaman karhuveistoksen remonttityömaan tieltä. Kirjoitin lahjoituksesta ja veistoksen siirrosta sairaalaan täällä.

Erilaisia taidemuuttoja ja -inventaarioita olen tehnyt eri tiloissa, ja tämä on kuljettanut kenttätöissä myös sairaalakampuksen ulkopuolella. Viimeisin teossiirto tehtiin tänään, kun Julkulan entisestä psykiatrisesta sairaalasta siirrettiin Taru Mäntysen pronssiveistos sairaalakampukselle uuden Lainesairaalan (psykiatriatalo) yhteyteen. Teos on hankittu kokoelmiin vuonna 1979 ja sen nimi on Oma tahto. Nyt veistoksen nainen katselee päättäväisesti kohti Lainesairaalaa. (Mikäli et ole vielä nähnyt Lainesairaalaan hankittuja taideteoksia, niihin pääset kurkistamaan täällä.)

Taru Mäntynen: Oma tahto, 1978. Pohjois-Savon hyvinvointialueen taidekokoelma.

Taru Mäntynen (s.1944) asuu ja työskentelee Varkaudessa. Häntä pidetään yhtenä modernin pronssivalun edelläkävijänä Suomessa. Mäntynen on veistänyt myös Kuopion kauppahallin edessä olevan Siskotyttö-patsaan (1984). Kuvanveistäjä, professori Jussi Mäntynen (1886-1978) oli Taru Mäntysen isoisä.

Antero Koposen näyttely Väreistä voimaa Kaarisairaalan ja pääsairaalan yhdistävässä G2-käytävägalleriassa.

Kesän aikana on vaihtunut myös näyttelyitä, mutta näytteyiden ripustaminen on pääasiassa näytteilleasettajien vastuulla. Tämä ei siis (onneksi) työllistä minua liikaa. Sen sijaan yhteistyötä on aloitettu (tai jatkettu) taideasioihin liittyen muun muassa seuraavien yksiköiden kanssa:

  • Lastenneurologia ja lastenkirurgian poliklinikka
  • Palliatiivinen poliklinikka
  • Naisten akuuttikeskus
  • Nuorisopsykiatrian osasto

Minut on varattu syksyllä puhumaan sairaalataiteesta eräälle liitolle ja teen yhteistyötä myös Itä-Suomen yliopiston kanssa erääseen kulttuurihyvinvointikurssiin liittyen. Joten kesäloman jälkeen on paljon asioita, joita odottaa.

Taideasiat voivat lomailla

Tämä viikko on ollut kiireinen, sillä yritän saada kaikki keskeneräiset asiat sille mallille, että voin hyvillä mielin jäädä lomalle. Hyvinvointialueen taideasiat eivät siirry kenellekään muulle, joten ne lomailevat myös. Harvemmin nämä minun asiat edes ovat sellaisia, etteivätkö ne voisi odottaa tai järjestellä siten, että lomailu onnistuu. Tämänkin kesän osalta suunnittelin vaihtuvien näyttelyiden kalenterin siten, että kesälomani aikaan ei tarvitse tehdä yhtään näyttelynvaihtoa. Akuuteissa taideasioissa työkaverini tietävät mitä tehdä. Tämä tarkoittaa lähinnä tilanteita, jos taideteoksille sattuu jotain, tai jotain pitää siirtää äkillisesti jonnekin.

Töiden tauottaminen on kesälläkin tärkeää. Useampi työkaveri tuntui välillä tuskailevan sitä, että kesälomailevia työkavereita tuuratessa työmäärä kasvaa välillä melkoisesti. Monella heistä on sellainen tehtävä, jonka mukanaan tuomat työt eivät voi odottaa ja asioita pitää selvittää ja viedä eteenpäin. Tämän vuoksi muistuttelin eräänä päivänä taukojen merkityksestä tuomalla kahvihuoneeseen naposteltavaa. Taukoja voivat olla esimerkiksi kahvitauko, ruokatauko, juomatauko, jumppatauko, luova tauko...

Työkavereista ja kommunikoinnista

Eräänä heinäkuun päivänä toimistolla ei ollut itseni lisäkseni kuin neljä miespuolista työkaveria. Se oli kuulkaa mielenkiintoinen tutkimusmatka miesten kahvipöytäkeskusteluun. Olin tietoisesti hiljaa, sillä halusin kuulla millaisista aiheista he keskenään puhuisivat. 

Keskustelu alkoi jostain syntymäpäiviin ja ikään liittyvistä asioista. Toinen työkaveri arvuutteli kolmannen ikää ja veikkasi hänet kymmenen vuotta todellisuutta nuoremmaksi. Tämä varmasti imarteli, mutta samaan aikaan nauratti. Tämän jälkeen keskustelu eteni iän tuomiin terveyshaasteisiin, ja yksi jos toinenkin kertoi surullisia kohtaloista tuntemistaan miehistä. Puhuttiin lääkityksistä, muistaakseni myös verenpaineesta, tästä edettiin haimasyöpädiagnooseihin ja lopulta kuolemaan.

Yksi näistä miehistä luki ajatukseni: Kylläpä meni yhtäkkiä iloiseksi tämä keskustelunaihe.
Minä: Ja heti aamukahvilla! Voisitteko nyt jollain aasinsillalla kehittää vähän iloisempia puheenaiheita. :D

Mutta onhan ne työkaverit tämän työn suola, vaikka en aina olekaan heidän kanssaan samaa mieltä (tai samalla aaltopituudella). Huomaan, että olen vuosien varrella oppinut ymmärtämään eri persoonia ja heidän tapojaan toimia. Tähän liittyy vahvasti viestintä - se, miten kommunikoimme keskenämme.

Kommunikointiin ja viestintään liittyy arjessani kasvokkain käytävän keskustelun lisäksi post it-laput. Käytän muistivihkon lisäksi post it-lappuja tehtävistä muistuttamiseen, ja minusta ne ovat kivoja. Vaikka ne ovat arkisia ja muistuttavat tekemättömistä töistä, niillä saa parhaimmillaan myös pientä iloa arkeen. Kaikki riippuu siitä, miten asiat ilmaisee. Minä esimerkiksi liimasin työkaverini työpisteelle muistilapun, jossa kielsin häntä lähtemästä töistä, ennen kuin eräs asiakirja on allekirjoitettu. Sävy oli tietenkin käskevä, mutta kun sen kirjoittaa vaaleanpunaiseen muistilappuun, ei kohdehenkilö voi olla vihainen. (Lisäksi oletan hänen jo tietävän huumorintajuni.) 

Muistilaput toimivat meillä mielestäni hyvin, sillä jokainen joutuu enemmän ja vähemmän kulkemaan toimistolta ympäri sairaalaa - ajoittain myös maakunnan sisällä. Jos asialla ei ole tulenpalava kiire, muistilapulla viestiminen työpisteeltä toiselle on minusta mukavaa.
Ylösalaisin käännetyn näyttelysopimuksen päällä on post it-lappuviesteilyä.
Eräälle toiselle työkaverille jätin muistilapun, jossa pyysin häneltä apua ja ohjeistusta, sitten kun nähdään toisemme toimistolla. Tähän ei tietenkään olisi tarvinnut sen kummemmin mitään kommentoida, mutta hän oli jättänyt sydämenmuotoiseen post it-lappuun viestin: "Tämä käy hyvin! Nähdään kun tavataan". Tuollaisissa pienissä arjen asioissa ja hetkissä tiivistyy sellaista hyvänmielen huumoria, josta pidän. Ehkä tässä on jotain samanlaista mielihyvää, kun yläasteella erilaisia lappuja tuntien aikana lähetellessä. Tässä ei tosin häiritä tuntia, vaan keskitytään työasioiden hoitamiseen, eikä siihen kenenkä pojan kanssa katseet välitunnilla kohtasivat. Kirjeiden ja korttien ystävänä kaikenlainen "minikirjoittelu" on minusta mukavaa.

Kesälomaa odotellessa!

sunnuntai 14. heinäkuuta 2024

Lepikon torppa

Pielavesi. Jos paikkakunnasta ei tule muuta mieleen, niin presidentti Urho Kekkosen (1900-1986) ajan kokeneet tunnistanevat sen ainakin Lepikon torpasta, Kekkosen synnyinkodista.

Tämä on Lepikon torppa, synnyinkotini. Niillä eväillä, jotka olen saanut kodistani, vanhemmiltani ja heidän ystäviltään, sekä elämänympäristöstäni vuosisadan alussa, olen elämässäni selvinnyt. Urho Kekkonen
Lepikon torppaan on uusittu tänä kesänä pärekatto.
En muista koskaan aiemmin käyneeni Lepikon torpassa, vaikka täällä Savossa olen lähes koko elämäni viettänyt, joten se valikoitui siksi yhdeksi kesäkohteeksi.

Torpan synty

Torppa muodostettiin 1800-luvun puolivälissä. Tuolloin se oli yksi Suomen suuriruhtinaskunnan 73 000:sta torpasta. Ensimmäinen varma merkintä siitä, että Lepikko on kohonnut mäkituvasta torpaksi, on tiluskartassa vuodelta 1864. Tuolloin Lepikossa asui Juho Laurinpoika Laukkanen perheineen. Torpan asuinrakennus oli silloin vain yhden huoneen käsittävä savupirtti.

Lepikon tontti on Pielaveden Niskasten vanhan sukutilan Niskalan manttaalia. Manttaali (ruots. mantal = miesluku) oli Ruotsin valtakunnassa käytetty veroyksikkö, jonka pohjalta laskettiin maatilojen verotus. Niskaset luopuivat talostaan 1860-luvun vaikeina vuosina (mm. nälkävuodet 1866-68). Päätilan nimi muuttui Niskalasta Lehdoksi virallisesti 1897, mutta Lepikko pysyi Lepikkona. Nimi viittaa vanhaan kaskimaahan. Usein kasketut havu- ja sekametsät kasvoivat leppää.

Torppa on entisöity Museoviraston johdolla 1900-luvun alun mukaiseen asuun. Torpassa on tupa ja kamari sekä niiden välillä porstua, jonka perällä on vielä yksi huone, niin sanottu kylmä puoli. Omilla nurkillaan oleva kamari on rakennettu seinässä olevan merkinnän mukaan vuonna 1863. Tekijä lienee ollut kirjainmerkinnöistä päätellen Heikki Laukkanen.

Lepikon torpassa asukkaat vaihtuivat harva se vuosi. Elämä ei ollut helppoa, ja torpparikysymys oli yksi 1800-luvun loppupuolen keskeinen ratkaisua odottava yhteiskunnallinen ongelma. Torpparit maksoivat torppansa vuokran maanomistajalleen tyypillisesti tekemällä päivätöitä eli taksvärkkiä vuokranantajansa tilalla. Vuokraehdot kiristyivät 1800-luvun lopulla ja ne saattoivat olla torppareille kohtuuttomia. Vuokraa korotettiin vaatimalla lisää päivätöitä tai muita suorituksia. Osa vuokrasuhteista perustui ainoastaan suullisiin sopimuksiin, jolloin sopimusehtoja saatettiin kiristää kesken kauden. Torpparilla ei välttämättä ollut minkäänlaista irtisanomissuojaa vuokranantajan häätöä vastaan. Torppareiden aseman aiheuttamaa kiistaa pidetään yhtenä syynä Suomen sisällissodan syttymiseen vuonna 1918.

Kekkosten muutto Pielavedelle

Juho Kekkonen työskenteli metsätyönjohtajana eli tukkiasioitsijana Halla Osakeyhtiössä. Halla Oy oli Kymin kunnassa vuosina 1875-1932 toiminut metsäteollisuusyritys, joka omisti useita sahalaitoksia eri puolilla Suomea. 

Juho Kekkonen hankki 1800-luvun lopussa itselleen ja vaimolleen Emilialle (os. Pylvänäinen) tukikohdan Pielavedeltä. Paikkakunta oli tuolloin lähes koskematonta metsää. Lepikko-torppa sijaitsi Halla Oy:n tonttia vastapäätä, tien toisella puolella. Emilia ja Juho Kekkosen muutto on merkitty Pielaveden kirkonkirjaan 24. heinäkuuta 1900. Torpan myyjä oli Heikki Laukkanen ja hinnaksi oli määritelty 700 markkaa.

Lepikko oli Kekkosten ensimmäinen oma koti. Edellinen asunto Mikkelissä oli ollut vuokrakamari. Kekkoset asuivat Lepikkoon muutettuaan jonkin aikaa savutuvassa, joka oli tyypillinen erä- ja kaskikauden asumus. Lopulta Juho alkoi kuitenkin kunnostaa vanhuuttaan rapistuvaa tontin mökkiä. 

Urho syntyy

Mökin kunnostusta lienee vauhdittanut esikoisen syntymä. Kaksi kuukautta Lepikkoon muuton jälkeen, syyskuun 3. päivänä 1900, syntyi Urho Kaleva. Kasteen toimitti kirkkoherra Castrén ja kummeina toimivat tien toiselta puolelta Halla Oy:n kassanhoitaja Aapeli Lyytikäinen ja hänen vaimonsa.

Urho torpan portaalla.

Savutuvan kiuas korvattiin savupiipullisella uunitakalla, jonka Juho itse muurasi ja jossa oli uutuutena hellalevy. Seinät veistätettiin, jotka olivat siihen saakka olleet pyöreät, kuten tyypillisesti vielä 1600-luvun rakennuksissa. Samalla poistatettiin kolme savutuvalla ominaista poikkiortta. Pienet 6-ruutuiset ikkunat suurennettiin ja avartunut aukko peitettiin uusilla T-mallisilla ikkunoilla.

Emilia, Urho, Juho ja Siiri.

Perhe eli Lepikon torpassa Urhon kuusi ensimmäistä elinvuotta. Siellä syntyi myös perheen tytär Siiri (1904-1969). Joulun alla 1906 Kekkoset muuttivat metsäsavottoja seuraten Kuopioon ja myöhemmin Lapinlahdelle, Iisalmeen ja lopulta Kajaaniin 1911.

Lepikon torppa kulttuurikohteeksi

Kekkosten jälkeen Lepikko vaihtoi usein omistajaa. Lopulta torppa tuli Pielaveden kunnan omistukseen. Kunnan asutuslautakunta myi Lepikon torpan 1929 puuseppä Juho Karhuselle, joka lunasti sen torpparilain perusteella asutustilaksi. Hän myi torpan pojalleen Heikki Karhuselle vuonna 1936. Heikki Karhunen kuitenkin kaatui sodassa 1944 ja torppaan jäi asumaan hänen leskensä Martta kolmen tyttärensä kanssa. Martan mentyä uudelleen naimisiin torppa jäi kolmen tyttären asunnoksi.
Pihasauna on rakennettu milte kokonaan uudestaan. Sisäpuolella alareunan hirret näyttivät palaneilta.
Tällä tavalla torppa säilyi lähes entisellään siihen saakka, kun Urhosta oli tullut Suomen moninkertainen pääministeri ja lopulta presidentti vuonna 1956. Tuolloin Lepikon torpan historiallinen merkitys paikkakunnan kannalta havaittiin. Ensimmäisiä asian oivaltajia oli tien toisella puolella, entisellä Halla Oy:n tontilla, asunut piiriesimies Kalle Turpeinen, joka oli myös Pielavesi-seuran puheenjohtaja.

Syyskuussa 1964 perustettiin Lepikko-säätiö, jonka tarkoituksena on huolehtia tasavallan presidentti Urho Kekkosen syntymäkodista. Kun säätiö oli saanut kerättyä varoja kokoon, se osti Lepikon torpan Heikki Karhusen perikunnalta 1966. Saman vuoden syyskuun 3. päivä, Urho Kekkosen syntymäpäivänä, avattiin Lepikon museo.
Lepikon torppa. Kuva: Matti Poutavaara. Museovirasto, Kansatieteen kuvakokoelma. Finna-tietokanta.
Urho Kekkonen vierailee syntymäkotinsa kulmalla Pielavedelle 1959. Rakennusta ei ole kuvassa vielä entisöity. Kuva: U.A. Saarinen. Museovirasto. Finna-tietokanta.
Urho Kekkonen kertoo Lepikon torpasta ja lapsuudestaan (Elävä Arkisto)

Ympäröivä asutus on tullut vuosikymmenten myötä lähelle Lepikon torppaa, mutta siitä huolimatta pihapiiri on säilyttänyt rauhallisuutensa. Olen nähnyt torpasta joskus mustavalkoisia valokuvia ja nyt tuntui hienolta nähdä kaikki väreissä.

Tekstilähteet: Lepikon torpan painettu esite (IS-paino Iisalmi 1990).

tiistai 9. heinäkuuta 2024

Muuntamotaidetta

Kesäkuun lopussa huomasin bussin ikkunasta, kun sähkömuuntamon seinät hehkuivat keltaoranssina ympäristöönsä. Käännyin keskustan pysäkiltä takaisin Savonkadulle, sillä halusin nähdä lähempää, että mistä on kysymys.

Ilokseni satuin paikalle samaan aikaan, kun taiteilija oli vielä työssään. Kuopion Sähköverkko on tilannut katutaiteilija Salla Ikoselta viiden sähkömuuntamon kuvitukset. Savonkadun (Savonkatu 27) teemana on Kuopion kaupungintalon lisäksi orava. Toinen muuntamomaalaus on valmistunut Inkilänmäelle (K-Market Inkiväärin vieressä) ja siihen on kuvattu muun muassa kettu ja tilhi. Ikosen maalaukset pinnoitetaan UV-suojaa varten ja töhryjä vastaan.
Salla Ikonen on ollut mukana useassa seinämaalausprojektissa Suomessa ja hän on tehnyt myös kansainvälisiä teoksia. Hän on maalannut yli 100 seinämaalausta yhteensä kymmeneen eri maahan. Asiakkaina ovat olleet kaupunkien lisäksi kunnat, sairaalat, ravintolat ja muut yritykset. Ikonen on mukana muun muassa Keravalla avautuneessa Purkutaide-näyttelyssä, jossa entisessä Anttila-tavaratalossa on käytetty 4000m2:n tila katutaiteen esittelyyn. Mukana on kaikkiaan 240:n katutaiteilijan teoksia.
Ikosen kanssa jutellessani hän kysyi keskustelun lomassa, että saisiko ottaa minusta kuvan, sillä asuni kuulema sopi hänen maalaukseensa. Ja todellakin, värimaailma oli sattunut sinä päivänä kohdilleen. Kunhan kaikki teokset valmistuvat, pitää tehdä Kuopio-kierros sähkömuuntamoita etsien.

Kiitos Kuopion Sähköverkolle hienosta ideasta ja Sallalle teosten toteutuksesta!

sunnuntai 7. heinäkuuta 2024

Lego-kukkia

Tekeekö joku teistä joskus niin, että ostaa toiselle sellaisia lahjoja, että niistä "hyötyy" itsekin? Minä tein näin viime jouluna, kun paketoin joulupaperiin torilöytönä tehdyn Lego Botanical-sarjan kukkakimpun. Kodin toinen asukas on aina pitänyt Legoista ja niiden rakentelusta. Minusta tämä "luonnonkukkakimppu" oli kaunis ja ilahduttaa ympäri vuoden. Olin vilkuillut näitä sarjan kukkia aika ajoin ja ennen joulua tärppäsi. Tosin joulun aikaan saman sarjan kimppuja sai edullisesti myös Prismasta ja Citymarketistakin. 

Tein tällä viikolla toisen Lego-"kukka"löydön kirpparilta, kun paketissa odotti Super Mario -pelistä tuttu Piraijakasvi. Tästä maksoin 45 euroa, mikä oli minusta edullinen, kun uutena kokonaisuus maksaa 55-75 euroa.

Kasvi oli koottu laatikkoon valmiiksi ja kotona tuli toive, että purkaisin sen osiin, jotta sen voisi rakentaa uudelleen. Mukana tuli onneksi myös kokoamisohjeet. Minulta meni 45 minuuttia 540:n palasen irrotteluun. Pään ja jalustan purkaminen oli haasteellista, sillä osat olivat sisältä erikoisilla tavoilla kiinni toisissaan. En halunnut rikkoa mitään. Kokoaminen vei puolestaan nelisen tuntia.

Minäkin pidän näistä erilaisista Lego-sarjan "hahmoista" (Star Warsia meiltä löytyy useampia), mutta minua ei varsinaisesti kiinnosta niiden kasailu. Joten tämä työnjako on onnistunut: toinen kasaa ja toinen asettaa esille.