tiistai 11. kesäkuuta 2024

Vinksahtanut arki

Jyväskylän taidemuseon kesän päänäyttelyissä on raskas pohjavire, vaikka alakerran värit ovat iloisia ja yläkerrassa on muistumia lapsuuden leikkikentiltä. Yläkerran Taidetila Ilmiössä pääsee kuitenkin nollaamaan ajatuksia, leikkimään ja heittäytymään värien ja vinksahdusten maailmaan.

"Nykytaide voi tuntua hämmentävältä ja käsitetaide kummalliselta. Taidetila Ilmiössä voit tutustua nykytaiteen ilmiöihin hauskasti, halaten ja huumorilla, sillä Vinksahtanut arki tarjoaa mahdollisuuden astua lasten kenkiin ja kokea taide toisenlaisten linssien läpi.

Tilassa voit tutustua vinksahtaneeseen olohuoneeseen, jossa arkisetkin esineet ovat saaneet aivan toisenlaisia käyttötarkoituksia. Voit leikkiä matkalaukkuun rakennetulla kodilla, pujahtaa sukkaan nukkumaan tai pukeutua itse osaksi taideteosta. Lisäksi olohuoneessa asustaa näyttelyistä henkiin heränneet Sämppy sekä Mami ja Lillan, jotka toimivat lasten oppaina nykytaiteen maailmassa.

Vinksahtanut arki on syntynyt yhteistyössä Jyväskylän yliopiston taidekasvatuksen ja taidehistorian opiskelijoiden kanssa. Mukana ovat olleet Mari Erho, Jasmiina Eskelinen, Irja Haapakoski, Salla Heiskanen, Maria Karhunen, Anna Khirug, Anneli Kirpu, Lotta Puurula, Miamari Tuominen, Oona Vessman ja ohjaajina Jyväskylän yliopistosta Minttu Koponen, Tarja Pääjoki ja Teija Luukkanen-Hirvikoski. Jyväskylän taidemuseosta mukana ovat olleet harjoittelijat Anneli Tuulaniemi ja Milka Vilkman, ohjaajina Teija Lammi ja Sirpa Turpeinen. Lisäksi mukana on artesaaniopiskelija Mari Laukkanen Gradialta ja Teatterikone."

Vierailin Vinksahtaneen arjen keskellä avajaispäivänä (ja olin tietämättäni värikoodannut asuni sisustukseen), joten vielä mukaan ei ollut ehtinyt paljon osallisuutta. Näyttelytilassa oli kuitenkin jo yksi isä lapsensa kanssa askartelemassa kierrätysmateriaaleista omaa taideteosta, jonka voi laittaa esille tilaan. Jyväskylän taidemuseo on jo vuosien ajan onnistunut osallistamaan kaupunkilaisia museopedagogisiin tapahtumiin. 

Vinksahtanut arki elää taidemuseon näyttelyiden myötä. Syksyllä 2024 tilaan tulee vieläkin lisää väriä ja väreihin liittyviä tehtäviä, kun Anu Tuomisen näyttely asetetaan esille.

Vinksahtanut arki on esillä 19.1.2025 saakka.

lauantai 8. kesäkuuta 2024

Toisista välittämisen merkitys

Jukka Silokunnas & Jonna Suurhasko: Local Block, 2024, pihakatuteos.

Jyväskylän taidemuseon kesänäyttelyissä on esillä raskaita aiheita, vaikka alakerran värit ovat iloisia ja yläkerrassa on muistumia lapsuuden leikkikentiltä. Alakerrassa on kuraattori ja kuvataiteilija Anna Ruthin kokoama näyttely Nykyisyys - In the Current. Ruth on koonnut mukaan viiden nykytaiteilijan teoksia: Cécile Bicler (s.1977, Ranska), Samuel Lehikoinen (s.1990, Jyväskylä), Anna Ting Möller (s. 1991, Hunan, Kiina), Johanna Pöykkö (s. 1977 Rovaniemi) ja Vidha Saumya (s.1984 Patna, Intia).

Johanna Pöykkö: Värikäs hurrikaani, yksityiskohta, 2024, serigrafia lakanakankaalle.

Häiriö ilmakehässä

Nykyisyys houkuttelee sisäänsä Johanna Pöykön tekstiiliteoksella Värikäs hurrikaani. Lakanakankaista koostuvat kangassuikaleet heiluvat ilmavirran mukana: 

"Hurrikaani on kuin elämä itse, yhtä ennustamaton ja muuttuva. Hurrikaanin syntymiseen tarvitaan liikkeelle paneva häiriö ilmakehässä. Hurrikaani on tulossa joksikin, menossa johonkin."

Pöykkö on värittänyt hirmumyrskyä kuvaavan ilmavirtojen aiheuttaman tuhovoiman kirkailla väreillä. Tuuli, joka kangaspaloja heiluttaa on teoksessa kuitenkin maltillinen ja kaunis. Nykyisyys on aiempaa enemmän myös äärimmäisiä sääolosuhteita.

"Lakana on minun A4. Se on minun päivän työkangas. Se kertoo kaikista niistä voimista, mitä taiteen takana on. Iloitsen siitä, mutta samalla uutisista tulee läpi kaikki kauheudet, luonnon katastrofit. Tekeminen on minulle fyysistä ja leikkaan kaikki teokset käsin. Lakanoissa on myös sisäänladattua tunnetta siinä, mihin käyttötarkoitukseen ne on alun perin tehty ja mihin niitä käytetään", Johanna Pöykkö kertoo.

Johanna Pöykkö: Värikäs hurrikaani, yksityiskohta, 2024, serigrafia lakanakankaalle.
Johanna Pöykkö: Värikäs hurrikaani, yksityiskohta, 2024, serigrafia lakanakankaalle.
Väkivaltaa värikynin taltutettuna

Värikkään hurrikaanin takana avautuu näkymä Cécile Biclerin teokseen Kukat:

"Teos on kohtaus George A. Romeron ohjaamasta zombikauhuelokuvien klassikosta Kuolleiden aamunkoitto (Dawn of the Dead, 1978). Bicler on käyttänyt kauhuelokuvia materiaalinaan pitkään. Niiden kautta on mahdollista käsitellä pelkoja ja vaikeita tunteita mielikuvituksellisilla tavoilla."
Cécile Bicler: Kukat, 2023/2024, värikynä paperille.
Cécile Bicler kertoi taiteilijatapaamisessa, että hän tutkii taiteessaan väkivaltaa rauhan alaisuudessa. Hänen teoksensa voivat omien sanojensa mukaan Suomessa hyvin. Kaikki näyttää Suomessa rauhalliselta, ihmiset puhuvat hiljaa, vaikka sisällä voi riehua tulivuori. Biclerin mukaan Ranskassa kaikki on päinvastoin. Ihmiset ovat äänekkäämpiä ja äkkipikaisempia. Hänen taustansa on elokuvateollisuudessa, mutta koki sen niin fasistiseksi ja väkivaltaiseksi, että päätti vaihtaa alaa:

"Piirtämisen kautta voin käsitellä väkivallan tunteita turvallisesti. Kynä on minulle väkivallan väline, mutta en satuta ketään. Paperille piirtäminen on minulle välillä hyvin fyysinen ja aggressiinen ilmaisukeino. Kynällä voi tarvittaessa painaa ja hangata paperin rikki."
Cécile Bicler: Kukat, yksityiskohta, 2023/2024, värikynä paperille.
Bicler on turhautunut ranskalaiseen elokuvamaailmaan, joka on hänen mukaansa valheellista:

"Ranskassa syntyi 1950-luvulla niin sanottu Uusi aalto (La nouvelle vague), jossa itsenäisesti toimivat ohjaajat tuottivat omakohtaisia elokuvia. Uusi aalto tarjosi pienen budjetin elokuvia, sillä ohjaajat tulivat köyhistä oloista ja olivat porvaristoa vastaan. Elokuvien tekeminen siirrettiin studioista Pariisin kaduille. Nykyisin elokuvaohjaajat tulevat porvaristosta, rikkaista perheistä, mutta tekevät silti uuden aallon elokuvia. Se on valheellista."
Vidha Saumya: Jelly, yksityiskohta, 2020-2024, ristipistokirjonta kankaalle.
Ristipistomustelmia

Väkivaltaa käsittelee teoksissaan myös Vidha Saumya. Hän on yksi Suomen edustajista Venetsian biennaalissa 2024. Taiteilija on kerännyt internetistä valokuvia mustelmista, jotka on muuttanut ristipistotöiksi:

"Kauniin värikkäät, abstrakteilta näyttävät kuvat kätkevät sisäänsä muistoja tuntemattomien ihmisten kivun hetkistä."

Saumyan teoksissa kangas on muuttunut ihoksi, jonka läpi hän on pistellyt langoilla värikkäitä yksityiskohtia. Ylioppilaiden terveydenhuoltosäätiön sivuilla mustelmien syntyä kuvaillaan näin:

"Mustelma johtuu pienten ihonalaisten verisuonten rikkoutumisesta, jolloin alueelle leviää verta. Kestää päivän pari ennen kuin veri leviää iholle ja näkyy mustelmana. (---) Mustelmat paranevat itsestään. Elimistön siivoojasolut poistavat vuotaneen veren runsaassa viikossa. Ensin mustelmaan ilmaantuu kellertäviä sävyjä, minkä jälkeen mustelma häipyy pois."
Vidha Saumya: Jelly, yksityiskohta, 2020-2024, ristipistokirjonta kankaalle.
Mustelmia syntyy meille kaikille jossain vaiheessa elämää, mutta silloin, jos mustelmat aiheutuvat toisen ihmisen aiheuttamana, ne saavat vakavamman sävyn. Oli mielenkiintoista seurata omien tunnetilojen muutoksia Saumyan teosten ääressä. Pelkkinä ristopistoina mieli katseli vain väripintoja ja muotoja, mutta samalla ajatus yhdistyi ihoon ja niihin todellisiin kuviin, jotka taiteilija on kankaalle jäljentänyt. Kankaalla mustelmat ja niiden aiheuttajat eivät katoa.

Täyttymätön

Museon yläkerrassa on esillä Vuoden nuori taiteilija 2023 -palkinnon voittaneen Eetu Huhtalan (s.1993 Äänekoski) näyttely Divided into two Equal Parts. Esillä on isokokoisia teoksia, joiden keskiössä ovat arkiset esineet.

"Lainaan teoksiini arkisten esineiden muotoa tai toiminnallisuutta. Arkinen ympäristö toimii inspiraationani. Teokseni lähtevät yleensä henkilökohtaisista kokemuksista tai minua kiinnostavista asioista, ehkä tietynlaisista traumoistakin. Lähden hakemaan, mikä se kokemus on. Teokset pureutuvat tuntemuksiin, jotka ovat meille kaikille yhteisiä ja nivoutuvat myös yhteiskunnallisiin kysymyksiin, joissa kokemukset ovat läsnä," Huhtala kertoo työskentelynsä taustoista.
Eetu Huhtala: Unfullfilled, yksityiskohta, 2021.
Kävijän vastaanottaa ensimmäisenä teos Unfullfilled, jossa vesi juoksee tasaisena nauhana kylpyammeen pohjalle. Veden ääni näyttelytilassa tuntuu mukavalta, mutta teos ei koskaan tuota sitä täyttymystä, mitä todellinen tilanne antaisi. Vesi katoaa pohjalle, mutta se ei koskaan täytä ammetta kylpytarkoituksessa. Kotioloissa veden valuminen hukkaan tietäisi vesilaskun kasvamista ja veden tuhlaamista. Katsojana tunnen samaan aikaan ahdistusta epämiellyttävästä tilanteesta ja lumoutumista veden äänestä ja aineesta.
Eetu Huhtala: Unfullfilled, yksityiskohta, 2021.
Liike on loppumaton, mutta amme ei koskaan täytä sitä tehtävää, mitä varten se on tehty: pitää vettä sisällään. Veden läpijuoksu tekee sen tarpeen tarpeettomaksi. Tämä sai miettimään teoksen symbolista sisältöä. Jos ammeen pohjalla oleva tulppa painettaisiin kiinni, vesi täyttäisi ammeen ja sen tehtävä olisi kirjaimellisesti täytetty. Mitä kaikkea elämästämme juoksee läpi ilman, että pysähdymme odottamaan jonkin tarpeen täyttymistä? Välillä tuntuu, että länsimainen yhteiskunta on niin dopamiinihakuista hyvänmielen hamstraamista, että odottaminen on vain sietämätöntä malttamattomuutta. Kaikkimullehetinyt - eikä osata nauttia odottamisen antamasta hetkestä.

Pohjaton

Bottomless esittää parvekkeen suojakaidetta, mutta sekin on vailla tarkoitusta. Kaide on kiinnitetty seinään, mutta teoksessa sillä ei ole pohjaa. Ei ole mitään mitä suojata ja turvata.
Eetu Huhtala: Bottomless, 2023, alumiini.
Yhteiskunnallisesti symbolinen ajatus on lohduton ja surullinen. Jos pohjaa ja perustaa ihmisen kannattelulle ei ole, on turha rakentaa suojakaiteita. Se laittaa hyvinvointiyhteiskunnan termille uuden merkityksen.

"Bottomless on kopio Huhtalan kodin parvekeesta, mutta siitä puuttuu pohja. Parvekkeella on taiteilijalle henkilökohtainen merkitys. Siitä tuli paikka, jonne hän ajoittain vetäytyi läheisen perheenjäsenen menehdyttyä. Teoksen merkitys laajenee jonkin vakaana ja turvallisena koetun asian äkilliseen menettämiseen."

Puolitettu

Lohduttomuutta ja surua aiheutti myös näyttelyn vaikuttavin teos Halved. Keinutelineestä on kadonnut puolet siten, että keinu roikkuu vain toisen kettingin varassa keinulaudan koskettassa maata. Yksi lapsuuden stereotyyppisistä kuvauksista esittää onnellisen ja iloisen lapsen keinumassa hymyillen ja nauraen. Usein tähän mielikuvaan sisältyy myös vanhemman läsnäolo vauhtia antamassa. Musta keinuteline näyttää muuttuneen eräänlaiseksi hirsipuuksi, jossa keinulauta roikkuu vailla tarkoitusta. Lapsuus on kadonnut, se on rikki tai lasta ei enää ole.
Eetu Huhtala: Halved, 2024, teräs.
Toivo etsii lohduttomuuteen ratkaisua rakentamalla kuvaa uudelleen. Keinuteline kaipaa toista puolikasta täyttääkseen tehtävänsä ja ollakseen turvallinen, toimiessaan iloa tuottavana elementtinä. Teos on mielestäni vahva kannanotto siihen, että yhteiskunta ei toimi, eikä siinä pärjää ilman tukea. Nojautumalla toisiimme rakennamme tukevia siltoja kannatella keinujia tai vahvistamalla pohjarakennetta, johon kiinnittää suojakaiteita, ettemme putoa.

Eetu Huhtalan näyttely on sisällöltään rujo, mutta tarpeellinen. Hänen teostensa sisältöä kuvailtiin Vuoden nuori taiteilija -näyttelyssä näin:

"Eetu Huhtalan teokset ilmentävät energian ja resurssien kulutusta ja hukkaan valumista. Hänen taiteensa heijastelee inhimillistä kokemusmaailmaa nykyisen tieto-, teknologia- ja kulutusyhteiskunnan arkisten objektien, toiminnan ja tilanteiden äärellä. Siihen liittyy paljon turhautumisen, kyvyttömyyden ja voimattomuuden kokemuksia. Ihminen tavoittelee tiettyjä päämääriä, mutta usein asiat eivät etene, ne epäonnistuvat ja aiheuttavat pettymyksiä, kokemuksen siitä, että vaivannäkö valuu lopulta hukkaan. Yhteiskunta haaskaa suuren osan resursseistaan tai niitä kohdistetaan väärin, mihinkään johtamattomalla tavalla."

Huhtala osoittelee teoksillaan yhteiskunnan kipukohtiin. Jos emme tee mitään, teosten luomat maailmankuvat arkipäiväistyvät yhtä yleisiksi kuin Huhtalan töissään käyttämät esineet. Näyttelyn nimi muistuttaa tasavertaisuudesta: Jaettu kahteen yhtä suureen osaan. Alakerran Nykyisyys -näyttelyn teosten taustateemat vahvistavat inhimillisyyden ja toisista välittämisen merkitystä.

Eetu Huhtala - Divided into two Equal Parts 
ja Nykyisyys - In the Current -näyttelyt 
ovat esillä 8.9.2024 saakka.

sunnuntai 2. kesäkuuta 2024

Kevään luetut

Kevään aikana olen onnistunut lukemaan pitkästä aikaa muutakin kuin ammatillista kirjallisuutta. Tässä lyhyt tiivistys teoksiin.

Delia Owens: Suon villi laulu (WSOY, 2020, suom. Maria Lyytinen)

Tämän lukemista olin harkinnut pitkään, kunnes viimeisen sysäyksen antoi useampi työkaveri, jotka olivat tämän jo lukeneet. Todella kaunista luontokuvausta, joka vetoaa minuun aina. Sopivalla tavalla jännittävä, paikoin myös vähän epämiellyttävä ja surullinen, mutta kokonaisuutena kaunis ja vahvan tunnelatauksen sisältävä kertomus. Tämän jälkeen meni jonkin aikaa ennen kuin halusin tarttua mihinkään muuhun kirjaan, sillä tarina jäi vaikuttamaan vahvasti. Mielestäni tämä on kaiken hehkutuksen arvoinen ja nousi kyllä nopeasti suosikkikirjoihini.

Tarinassa pohjoiscarolinalaiselta suolta löytyy nuoren pojan ruumis ja epäilykset ohjautuvat Kya Clarkiin, joka asuu marskmaan - lietemaan - reunalla. Kya on kouluja käymätön juopon tytär, valkoista roskasakkia, joka on oppinut selviytymään luonnossa yksin, lukemaan sen vesiä ja mättäitä. Murhamysteeri kulkee tarinan taustalla koko matkan, mutta ensisijaisesti kirja on kasvukertomus Kyasta ja hänen luonto- ja ihmissuhteistaan. Kirja kulkee 1950- ja 1960-luvun aikatasoissa.

"Nyt Kya ei enää juuri muille jutellut kuin lokeille. Hän mietti, voisiko hieroa isän kanssa jonkinlaisen sopimuksen veneen käytöstä. Suovesillä hän pääsisi keräämään sulkia ja simpukoita ja saisi ehkä joskus nähdä poikaakin. Hänellä ei ollut koskaan ollut ystävää, mutta hän ymmärsi kyllä, että se olisi hyvästä, koki vetoa ystävyyteen. He voisivat tehdä veneretkiä suistoon, tutkia suomaita. Vaikka poika pitäisikin Kyaa vain pikkukakarana, poika osasi liikkua marskimailla ja voisi opastaa häntäkin." (s.72)

Joel Haahtela: Marijan rakkaus (Otava, 2024)

Haahtelan kieli on kaunista ja kuvailevaa, mutta tämä ei valitettavasti edelleenkään yltänyt oman Haahtelan suosikkini - Mistä maailmat alkavat (2017) - rinnalle. Vajaa 200-sivuinen pienoisromaani oli nopea lukea. Lukuisat taidehistorialliset ja kirjalliset klassikkoviittaukset - Andrei Tarkovskin Solaris-elokuvaa unohtamatta - saivat pitämään oman mielenkiintoni yllä läpi kirjan. Näin kirjassa kuvaillut maalaukset ja Solariksen elokuvakohtaukset mielessäni, joka teki varmasti kirjan lukemisesta syvällisempää kuin heille, jotka eivät noita teoksia tunne. Silti tarinan juoni - sen unenkaltaisuus - ei kuitenkaan kietonut minua tarpeeksi otteeseensa. 

Tarinassa kertoja etsii nuoruuden rakkauttaan, sarajevolaista Marijaa, jonka kohtasi vuosikymmeniä aiemmin prahalaisessa hotellihuoneessa. Marija lähti tuolloin hotellista mitään sanomatta, eivätkä he sen koommin enää tavanneet. Kunnes nyt sattumalta uudelleen Triesten asemalaiturilla. Marija on taidehistorioitsija, joka matkaa Roomaan selvittämään keskiaikaisen maalauksen taiteiliijan henkilöllisyyttä. Mies puolestaan toivoo Rooman inspiroivan hänet saamaan kirjansa valmiiksi.

"Annoin Marijan puhua ja minusta tuntui, ettei hän ollut puhunut kenellekään pitkään aikaan. Hän kertoi vielä, että oli lapsena löytänyt vanhasta taidekirjasta Fra Angelicon maalaaman Marian ilmestyksen. Heidän omasta kodistaan ei löytynyt kirjoja, mutta hänen luokkatoverinsa kodissa oli valtava kirjasto.

Silkkipaperin alta paljastuva kuva oli kauneinta, mitä hän oli koskaan nähnyt. Siinä kuvassa asiat olivat hyvin, mitään korjattavaa ei ollut. Vieläkin hän koki vanhojen maalausten ääressä saman: jos käveli tarpeeksi pitkään taaksepäin, tuli aikaan, jossa kaikki muuttui pysyväksi. Äänet vaimenivat, kynttilä paloi holvikaaren alla, pergamentti rapisi yössä." (s.50-51)

Sōsuke Natsukawa: Kissa joka suojeli kirjoja (Tammi, 2021, suom. Raisa Porrasmaa)

Sadun ja todellisuuden rajamailla olevat kirjat ovat viehättäneet minua lapsesta lähtien. Luen ja katson edelleen silloin tällöin lapsuusaikaisia kirjoja ja elokuvia. Tähän kirjaan tartuin kirjakaupassa ensiksi pelkän nimen perusteella. Kirjakauppa, kirjojen lukeminen ja kirjojen merkitys ihmisten elämässä ovat teoksen keskiössä. Alle 200-sivuinen teos oli lopulta mukava "välipalakirja", mutta osittain ennalta-arvattava. Kirjan tärkein opetus on tämä:

"Toista ei saa satuttaa. Heikkoa ei saa kiusata, pulassa olevalle on ojennettava auttava käsi. Joku voi ihmetellä, eikö se ole itsestäänselvää. Mutta todellisuudessa niin ei enää ole. On heitäkin, jotka kysyvät, miksi pahaa ei saisi tehdä. Moni ei tiedä, miksi toista ei saisi loukata. Ei ole helppo esittää perusteluja, koska eihän sellainen järkeilemällä selviä. Mutta kirjoja lukemalla sen voi ymmärtää. Järkeilyn sijaan on paljon tärkeämpää tajuta, ettei ihminen elä yksinään. Sen voi helposti ymmrtää kirjojen avulla." (s.164)

Kimmo Nokkonen: Operaatio Fake - Suomalaisten taiderikosten jäljillä (Docendo, 2024)

Tämä oli kirjapinon mielenkiintoisin teos ja imaisi täysillä mukaansa siitäkin huolimatta, että eläkkeelle jäänyt rikospoliisi Kimmo Nokkonen ei ole varsinainen kynäniekka. Tämän hän kyllä myöntää itsekin. Sisältö kuitenkin avaa äärimmäisen rehellisesti tositarinan siitä, "miten suomalaispoliisit selvittivät yhden Euroopan laajimmista taiderikoskokonaisuuksista, joka sisälsi väärennöksiä, rikollista taidekauppaa, petoksia ja rahanpesua."

Kirja on minusta hyvä yleisteos kaikille taiteesta kiinnostuneille, sillä se avaa silmät suomalaiseen taiderikollisuuteen ja sen laajuuteen. Kimmo Nokkonen on tehnyt valtavan ison työn selvittäessään taiderikoksia yhdessä Kansallisgallerian tutkijoiden kanssa ja paljastaessaan myös taideasiantuntijoiden vääriä lausuntoja. Valitettavasti työ taiderikollisuuden parissa ei lopu ja tutkiminen vaatisi edelleen resursseja.

"(---) Poliisin rikostutkijoilla ei ole erityisosaamista, jota taiderikosten paljastaminen ja tutkiminen vaativat. Taiderikolliset ovat kuitenkin monesti ylimielisiä ja tapaavat aliarvioida kaikkien muiden osaamisen ja tietämyksen. Tutkinnan kannalta tämä on hyvä asia. Jos epäilty aliarvioi sen, mihin tutkinta ja syytetoiminta todellisuudessa pystyy, tutkija on voittanut ensimmäisen erän jo ennen varsinaista kuulustelua." (s.15)

"(---) Kotietsinnässä löytyi myös Felix Kerstenin muistelmateos Himmlerin henkilääkärinä. Teknisessä tutkinnassa kävi myöhemmin ilmi, että kirjan sisältöjä oli hyödynnetty väärennetyn Degas'n asiakirjojen tekemiseen. Lepistön tietokoneelta löytyi valokuvia kyseisestä pastellityöstä. Niitä vertailemalla selvisi, että maalauksen paspartuuria ja taustapahvia oli keinotekoisesti vanhennettu. Taustapahviin oli tehty jälkiä ja sitä oli kostutettu, näin esimerkiksi kiinnitysteipit oli saatu vanhemman näköisiksi." (s.72)

Aihealueesta kiinnostuneet voitte lukea myös aiemmin kirjoittamani postaukset:
Nefertiti Malaty: Miika Tenkula - Melankolian mestari (Like, 2024)

Tämä kirja kertoo itselleni merkityksellisen bändin, Sentencedin, edesmenneesä kitaristista Miika Tenkulasta (1974-2009). Malaty on onnistunut kirjoittamaan totuuudenmukaisen ja rehellisen, mutta repostelemattoman elämäkerran miehestä, joka vältteli parrasvaloja ja tuntemattomia ihmisiä. Ujo ja sisäänpäin kääntynyt kitaravirtuoosi sävelsi itsemurhametalliksi kutsutun bändin kappaleisiin melodioita, jotka olivat herkkiä ja puhuttelevia. Sentenced on edelleen iso osa suomalaisen metallimusiikin historiaa, mutta sen jäsenet eivät koskaan juurikaan nauttineet keikkailusta. Miika Tenkula oli Muhoksella koko elämänsä asunut maalaispoika, joka kamppaili paitsi menestyksen tuoman julkisuuspaineen myös päihdeongelman ja perinnöllisen sydänsairauden kanssa. Tenkula kuoli kotonaan sydänkohtaukseen neljä vuotta Sentenced-bändin hautaamisen jälkeen.

"Vaikeista tunteista, kuten syyllisyydestä tai katumuksesta, ei pelätty laulaa. Ahdistus oli Sentencedin jäsenistölle tunteena kuitenkin se läheisin ja tutuin: iso yleiskäsite monelle hankalalle tuntemukselle. 'Ahistaa' oli aina sovelias tapa pohjoisen miehelle ilmaista tunteitaan tilanteessa kuin tilanteessa. Se saattoi tarkoittaa, että ahdisti, pelotti, suretti, masensi tai turhautti. Vertaiset ymmärsivät kyllä." (s.198)

" 'Olen käyttänyt Miikan kitaroinnista vertausta, että hän osasi halutessaan soittaa kuin Esa Pulliainen tai Carlos Santana, mutta he eivät  pysty soittamaan kuin Tenkula', [Miikan ensimmäisen bandin rumpali Tuure] Heikkiä jatkaa analyysiään. 'Miikan sävellyksissä joutsenlaulu joka tapauksessa soi, ja aivan uniikilla tyylillä. Jos Kassu Halonen on melody man, Miikaa voisi tituleerata Moody Bluesin hittiä mukaillen melancholy melody maniksi. Hän osasi loihtia hetkittäistä tuonpuoleista tunnelmaa ja mystistä universaalia virtausta pikanttina lisänä biisiin kuin biisiin. Myös niihin rajusti rokkaaviin ralleihin, salakavalan juhlienpilaajan tavoin kuin vain muistuttaakseen kuulijaa kaiken katoavaisuudesta.' " (s.235)

Valérie Perrin: Vettä kukille (WSOY, 2023, suom. Saara Pääkkönen)

Tämän kirjan löysin somen kuvavirrasta ja kirjan kuvailuteksti tuntui jälleen osuvan omalle mukavuusalueelleni: "Vettä kukille on palkittu romaani unohtumattomasta hautausmaan naisesta, joka ei lakkaa uskomasta huomiseen ja pienten yksityiskohtien kauneuteen."

Kirja ei imaissut heti mukaansa, mutta parani loppua kohti. Tarinassa eletään 1990-luvulla ja 2010-luvulla. Tarinan päähenkilössä Violettessa oli hieman samanlaista mystiikkaa ja sisukasta itsepintaisuutta kuin Suon villin laulun Kyassa. Tässä hautausmaan hoitajana työskentelevä Violette on kuitenkin arkisen elämänrytmin keskellä ympäristössä, joka tuntuu monelle vieraalta. Violette on löytänyt hautausmaalta paitsi kotinsa ja rauhan kaiken kokemansa jälkeen, myös läheisimmät ystävät. Suosittelen kirjaa koskettavien tarinoiden ystäville. Tässä oli kuvattu erilaisten ihmissuhteiden lisäksi hienosti myös "aikuista" rakkautta sekä hautausmaan arkea.

"Minä olen ollut hyvin onneton, suorastaan murskana, olematon. Tyhjä kuori. Olin samanlainen kuin naapurini, pahemmassa jamassa vain. Elintoimintoni pyörivät vaikka minä itse en ollut läsnä. Olin vailla sielua, joka kuulemma painaa kaksikymmentäyksi grammaa, olipa sen omistaja lihava tai laiha, iso tai pieni, vanha tai nuori. Mutta suru ei ole koskaan ollut minun makuuni, joten päätin, ettei tila jäisi pysyväksi. Surunkin pitää päättyä aikanaan." (s.9)

"Sää on ihana. Toukokuun aurinko hyväilee maata, jota kaivan. (---) Kyykistelen puutarhassa istuttamassa tomaatintaimia ja kuuntelen ohjelmaa Frédéric Chopinista. Olen laskenut pienen paristokäyttöisen radioni puiselle penkille, jonka löysin joitain vuosia sitten pihakirppikseltä. (---) Nono, Gaston ja Elvis ovat lähteneet lounaalle. Hautausmaa vaikuttaa tyhjältä. Vaikka se onkin alempana kuin puutarhani, en näe täältä käsin kaikkia käytäviä, koska välissä on kivimuuri. Olen riisunut harmaan neulopuseron ja päästänyt puuvillamekkoni kukat vapaaksi. (---) Minusta on ihana luoda uutta elämää. Kylvän, kastelen, korjaan sadon. Ja aloitan alusta joka vuosi. Rakastan elämää sellaisena kuin se on tänään, täynnä aurinkoa. On ihanaa keskittyä siihen, mikä on elämässä olennaisinta. Sen taidon olen oppinut Sashalta." (s.189)

Minä olen uusissa kyläilypaikoissa aina se, joka kirjahyllyn nähdessään häpeilemättä tutkii sen sisältöä. Kirjat kertovat omistajistaan, niistä saa avattua keskusteluja, ja nyt pääsitte tämän kirjakatsauksen avulla kurkistamaan minun kirjahyllyni sisältöön. Ja kirjavinkkejä saa antaa, jos näiden perusteella osaatte suositella jotain samankaltaista.

keskiviikko 29. toukokuuta 2024

Lainesairaalan taideteokset

Lainesairaala (psykiatriatalo) on otettu käyttöön. Uudisrakennus sijaitsee Kuopion yliopistollisen sairaalan kampuksella. Lainesairaalaan on keskitetty Pohjois-Savon hyvinvointialueen nuorten ja aikuisten erityistason eli avohoidon ja osastohoidon mielenterveyspalvelut, jotka ovat aiemmin toimineet Kuopion alueella eri toimipaikoissa.

"–Potilaslähtöisyys on ollut koko projektin ajan toiminnan ja suunnittelun keskiössä. Uudet toimivat tilat ja toimintatavat mahdollistavat potilaan aiempaa paremman toipumisen ja parantumisen. Uudet tilat ja sijainti KYSin kampuksella lisäävät eri erikoisalojen välistä yhteistyötä, tuovat säästöjä, vähentävät potilaiden pakkotoimia ja leimautumista sekä helpottavat vapaaehtoiseen hoitoon hakeutumista, selventää mielenterveys- ja hyvinvointipalvelujen ylilääkäri Paula Ollonen. 
 
Uudisrakennuksessa on kahdeksan kerrosta. Vuodeosastoilla on 77 potilaspaikkaa yhden hengen huoneissa, joissa on omat WC- ja suihkutilat. Potilaan hoitoa voidaan suunnitella yhdessä potilaan kanssa hänen omassa huoneessaan."

Taiteella vahvistetaan positiivista ilmapiiriä

Taidetta hankittiin Lainesairaalaan edistämään asiakkaiden, omaisten ja henkilökunnan hyvinvointia, tukemaan myönteistä hoitokokemusta, toimimaan positiivisen ilmapiirin lähteenä ja luomaan viihtyisyyttä. Taiteella tiedetään tutkitusti olevan positiivisia vaikutuksia mieleen ja hyvinvointiin etenkin sairaalaympäristössä.

Taideteoksia on sijoitettu odotusaulojen lisäksi toisen, kolmannen ja neljännen kerroksen osastojen olohuoneisiin. Lainesairaalan sisävärisuunnitelman on tehnyt Raami Arkkitehdit Oy:n sisustusarkkitehti Sara Hukka.

Taidebudjetti ja taiteilijavalinnat

Rakennushankkeen kokonaisbudjetti on noin 48 miljoonaa, josta on käytetty julkisen taiteen hankkimiseksi 150 000€. Julkisessa rakentamisessa valtakunnallisesti hyödynnettävää prosenttitaideperiaatetta ei pystytty taloudellisista syistä hyödyntämään kokonaisena prosenttina, mutta osa rakennuskustannuksista käytettiin hankesuunnitelman mukaisesti taiteeseen. Taidehankinnat tehtiin taiteeseen varatun määrärahan sisällä.


Lainesairaalan taidesuunnitelma sisältyi osaksi KYS Psykiatriatalon hankesuunnitelmaa, joka hyväksyttiin Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän valtuustossa 15.6.2020. Taidemääräraha sisältyi rakennushankekokonaisuuteen. Taiteilijat valittiin hankkeeseen mukaan portfoliohaun kautta. Taiteilijavalinnat tehtiin 13.10.2021.

Lähtökohtana oli etsiä taiteilijoita, jotka ilmaisevat taiteellaan tavalla tai toisella luontosuhdetta.
Mukaan hankkeeseen valittiin 6 taiteilijaa:

• Samuli Heimonen (s. 1975 Saarijärvellä). Vuoden nuori taiteilija 2008.
• Tuula Lehtinen (s. 1956 Tampereella). Valtion taidepalkinto 1984. Lehtinen voitti tulevaan Kansallismuseon uudisrakennusosaan pidetyn taidekilpailun 2023.
Kristiina Uusitalo (s. 1959 Sulkavalla). Kuvataiteen valtionpalkinto 2008.
Antti Hakkarainen (s. 1985 Nurmeksessa). Taidekeskus Salmelan Vuoden nuori taiteilija 2018.
Satu Laurel (s. 1983 Kajaanissa).
Yuichiro Sato (s. 1979 Japanissa, asuu Laukaassa).

Taiteilijavalinnoissa painotettiin tasapuolisuutta siten, että mukana on jo aiemmin julkista taidetta tehneitä taiteilijoita, mutta myös uusia ja nuorempia tekijöitä.

Valmiit taideteokset

Tuula Lehtinen: Syysvalo (pääaula, kerros 0).

Taiteilija Tuula Lehtinen kertoo teoksestaan:

"Metsän ja metsämaiseman merkitystä on kartoitettu monissa tutkimuksissa. Vierailua metsässä pidetään terapeuttisena kokemuksena, joka rauhoittaa, virkistää ja elvyttää keskellä arkipäivää ja sen monia murheita. Kauneus ja esteettiset elämykset auttavat kokemaan ympäristön voimaannuttavana. Kauneuden tiedetään olevan yhteydessä aivojen endorfiinituotantoon ja yhteinen kokemus kauneudesta yhdistää ihmisiä. Se auttaa yksilöä näkemään myös itsessään kauneutta. Syksyinen auringonnousu kultaa maiseman ja hetken aikaa sen hehku on melkein käsinkosketeltavaa."

Tuula Lehtinen: Syysvalo, 2024, mosaiikki levylle. Pohjois-Savon hyvinvointialueen taidekokoelma.

Samuli Heimonen: Vesiputous (kerros 0, akuuttiryhmä)

Taiteilija Samuli Heimonen kertoo teoksestaan:

"Teoksessa vesiputouksen takaa avautuu valoisa horisontti. Vesiputous on vahva, joka näyttäytyy rikkaan ja vehreän alajuoksun ylläpitäjänä. Maisema avautuu katsojalle myös teoksessa esiintyvän ratsastajan kautta. Minulle ratsastaja ja hevonen ja näiden välinen yhteistyö on positiivinen mielikuva siitä, miten maailmassa navigoidaan ja löydetään uusia maastoja."
Samuli Heimonen: Vesiputous, 2024, akryyli- ja öljymaalaus kankaalle. Pohjois-Savon hyvinvointialueen taidekokoelma.
Yuichiro Sato: Koivumaisema (kerros 1, aikuispsykiatrian poliklinikka)

Taiteilija Yuichiro Sato kertoo teoksestaan:

"Minua kiehtovat erityisesti suomalaiset koivut. Lukemattomat naarmut ja halkeamat arvostusta herättävässä koivun rungossa symboloivat voimaa ja yksilöllisen elämän kauneutta. Kun piirrän vanhaa koivua, mietin koivujen ja metsien aikaa ja historiaa. Ja saan toivoa tulevaisuuteen. Vaikka olisin väsynyt, kuten tämä puu, minulla on voimaa olla ja elää huomiseen. Jos joku on tänään väsynyt ja toivoton, luonnon voima ja kauneus voivat auttaa heitä."

Yuichiro Sato: Koivumaisema, 2024, lyijykynä ja hiili paperille. Pohjois-Savon hyvinvointialueen taidekokoelma.
Yuichiro Sato: Koivumaisema, yksityiskohta, 2024, lyijykynä ja hiili paperille. Pohjois-Savon hyvinvointialueen taidekokoelma.
Antti Hakkarainen: Kevääntuoja (kerros 2, aikuispsykiatrian osasto)

Taiteilija Antti Hakkarainen kertoo teoksestaan:

"Maalaus kuvaa vanhaa luonnontilaista metsää. Minulle kevättalvi symboloi luonnossa iloa, toivoa ja valoa. Kevään valossa tuntuu, että kaikki on mahdollista. Maalauksessa lunta on vielä siellä täällä jälkellä, mutta auringonvalo sulattaa sitä kovaa vauhtia. Etualla liihottelee kaksi sitruunaperhosta, jotka viestivät kevään tulosta ja edessä olevasta kesästä. Teoksessa on tarkasti maalattuja alueita, jotka maalauksen reunoilla muuttuvat luonnosmaisiksi ja pelkistetyiksi väripinnoiksi. Tällä pyrin tuomaan esille kaiken jatkuvaa muutosta ja tilapäisyyttä. Me ihmisetkään emme ole valmiita tai muuttumattomia, vaan keskeneräisyys ja muutokset ovat osa meitä."
Antti Hakkarainen: Kevääntuoja, 2024, öljymaalaus kankaalle. Pohjois-Savon hyvinvointialueen taidekokoelma.
Antti Hakkarainen: Kevääntuoja, yksityiskohta, 2024, öljymaalaus kankaalle. Pohjois-Savon hyvinvointialueen taidekokoelma.
Kristiina Uusitalo: Ilon rinnakkaissävellaji (kerros 3, aikuispsykiatrian osasto) ja Varjon valo (aikuispsykiatrian osasto)

Taiteilija Kristiina Uusitalo kertoo teoksistaan:

"Maalaan kuvaa muutoksesta, muutoksen kaipaamisesta ja uuden mahdollisuuden löytämisestä. Unohtamatta sitä muutosta, jonka emme ole huomanneet jo tapahtuneen."
Kristiina Uusitalo: Ilon rinnakkaissävellaji, 2024, öljy, pigmentti, alkydi ja vaha mdf-levylle. Pohjois-Savon hyvinvointialueen taidekokoelma.
Kristiina Uusitalo: Varjon valo, 2024, öljy, pigmentti, alkydi ja vaha mdf-levylle. Pohjois-Savon hyvinvointialueen taidekokoelma.
Satu Laurel: Mangopuun alla (kerros 4, nuorisopsykiatrian osasto)

Taiteilija Satu Laurel kertoo teoksestaan:

"Mangopuun alla on maalaus paikasta tai mielentilasta, jossa kaikki on mahdollista. Fantastinen maisema kuljettaa katsojan runsaan kasvuston kautta loputtomana jatkuvaan vuoristoon, jossa silmä voi levätä ja vaeltaa. Uteliaisuus ja ihmettely ovat avaimia, joilla voi avata monia ovia. Tässä maalauksessa tutkitaan niiden avulla itseä ja kohdataan jotain yllättävää ja erilaista. Hedelmien mehukkaat värit ja maiseman yksityiskohdat kutsuvat tutkimaan lähempää, syventymään mangopuun alla miettimään ja löytämään jotain uutta."
Satu Laurel: Mangopuun alla, 2024, akryyli kankaalle. Pohjois-Savon hyvinvointialueen taidekokoelma.
Samuli Heimonen: Keidas (kerros 5, nuorisopsykiatrian poliklinikka, neuromodulaatio, lastensuojeluyksikkö, sairaalakoulu)

Taiteilija Samuli Heimonen kertoo teoksestaan:

"Teoksessa on suojaisa keidas ja kaukainen, valoisa horisontti. Se on paikka, jossa voi lepuuttaa silmiä ja mieltä sekä kuvitella millainen uusi maailma sen takaa avautuu. Maisema avautuu katsojalle myös teoksessa esiintyvän ratsastajan kautta. Minulle ratsastaja ja hevonen ja näiden välinen yhteistyö on positiivinen mielikuva siitä, miten maailmassa navigoidaan ja löydetään uusia maastoja."

TAIDEHANKKEEN KULISSIEN TAKANA

Tämä oli minulle ensimmäinen julkisen taiteen hanke, jonka sain koordinoida pääasiassa itse alusta loppuun. Edeltäjäni oli ollut laatimassa tähän rakennushankkeseen sisältyvää taidesuunnitelmaa. Rakennussuunnitelmat olivat jo pitkällä, mutta taideasioita ei oltu edistetty lähes puoleen vuoteen, kun minä tulin töihin joulukuussa 2020, sillä edeltäjäni oli ehtinyt jo siirtyä uuteen työhönsä. Tämän vuoksi jouduin todella nopealla aikataululla ottamaan haltuun julkisen taiteen osa-alueen, jota en ollut aiemmassa museotyössäni tehnyt.

Ystäväni vinkkasi, että Taideyliopisto järjestää kaksivuotisen julkisen taiteen asiantuntijakoulutuksen. Koulutus oli ilmainen, mutta siihen piti hakea motivaatiokirjeellä ja perusteluilla. Onnekseni pääsin mukaan, sillä sisällöstä oli hyötyä esimerkiksi taiteilijoiden hankintasopimuksia laatiessa. Suoritin koulutusohjelman töiden ohessa 2022-2023.

Taideasioita käsiteltiin rakennushankkeen alaisuudessa toimineessa taidetyöryhmässä. Itseni lisäksi taidealan ammattimaisuutta edusti Kuopion taidemuseon edustaja. Muutoin mukana oli muun muassa rakennushankkeiden työntekijöitä, projektikoordinaattoreita, projekti-insinööri, rakennustöiden valvoja, arkkitehti, sisustusarkkitehti ja sairaalainsinööri. Kaikki työryhmän jäsenet ovat olleet taidemyönteisiä, joten työskentely on ollut helppoa ja sujuvaa.

Antti Hakkarainen: yksityiskohta teoksesta Kevääntuoja.

Miksi ei käytetty alueellisia taiteilijoita?

Taide puhututtaa aina, ja niin se teki nytkin. Esittelin Lainesairaalan taiteilijaehdotukset (sittemmin valitut) silloisille sairaanhoitopiirin hallintohenkilöille. Ehdotuksista lähtökohtaisesti pidettiin, mutta samalla esitettiin suora kysymys, että miksi ehdotetuissa ei ole mukana paikallisia taiteilijoita? Ymmärrettävä kysymys, jota olin myös odottanut.

Kerroin, että lähtötilanteessa ja porfoliohaussa oli etsitty myös alueellisia taiteilijoita. Taidetyöryhmässä tehdyn ennakkokarsinnan perusteella ehdotetut taiteilijat saivat ilmaisutavoiltaan kuitenkin eniten kannatusta. Kerroin myös, että aiemmin käynnistyneessä Uusi Sydän -rakennushankkeessa oli jo käytetty lähes poikkeuksetta paikallisia ja alueellisia taiteilijoilta. Sairaala ei myöskään ole velvollinen hankkimaan vain alueellista taidetta, sillä alueellisen vastuumuseon tehtävää toimittaa Kuopion taidemuseo. Lisäksi muistutin, että Kuopion yliopistolliseen sairaalaan on läpi sen historian hankittu alueellisen taiteen lisäksi myös valtakunnallisesti merkittävien taiteilijoiden teoksia, kuten Jorma Hautalan seinämaalauksia 1980-luvulla. Taidebudjetti pyrittiin käyttämään siten, että sillä saatiin mahdollisimman hyvä hinta-laatu-suhde. Tämä tarkoitti sitä, että taidekokoelmaan hankittavilla teoksilla olisi tulevaisuudessa myös valtakunnallisesti taidehistoriallista merkitystä.

Hallintohenkilöt pitivät hyvänä myös sitä näkökulmaa, että valituissa taiteilijoissa on mukana jo pitkään julkista taidetta tehneitä (taiteellisesti ansioituneita) henkilöitä, että uudempia taidekentän tulokkaita.

Satu Laurel: yksityiskohta teoksesta Mangopuun alla.

Satu Laurel: yksityiskohta teoksesta Mangopuun alla.

Miksi ei järjestetty avointa taidekilpailua?

Suomen Taiteilijaseuran lakimies otti minuun yhteyttä sen jälkeen, kun olin blogissani julkaissut Lainesairaalan rakennushankkeeseen valitut taiteilijat. Julkisissa rakennushankkeissa olisi toivottavaa hyödyntää avointa taidekilpailua tai avointa portfoliohakua sekä Suomen Taiteilijaseuran yhteistyötä. Näin mahdollisimman monella taiteilijalla olisi mahdollisuus osallistua mukaan hakuun. Tämän vuoksi he halusivat selvittää, miksi näin ei oltu Lainesairaalan taidehankkeessa toimittu.

Kerroin, että kyseessä oli puhtaasti aikataulupaine, sillä taide tuli saada mukaan rakennussuunnitelmiin mahdollisimman pian, jotta sen mukanaolo olisi ylipäänsä mahdollista. Julkiseen taidekilpailuun tulee tavallisesti varata aikaa 6-12 kuukautta, ja julkinen portfoliohaku (hakemusten käsittely) olisi todennäköisesti myös vienyt suunniteltua enemmän aikaa.

Minulla oli aikaa käytettävissäni noin kuusi kuukautta, jonka aikana tuli tietää taiteilijat ja samalla selvittää ja neuvotella arkkitehdin ja sisustusarkkitehdin kanssa paikat, joihin taidetta rakennuksessa voitaisiin sijoittaa. Suomen Taiteilijaseura ymmärsi asian. Mikäli olisin saanut olla mukana hankkeessa jo suunnitteluvaiheen alusta alkaen, olisin ensimmäisenä ollut yhteydessä juuri Suomen Taiteilijaseuraan.

Samuli Heimonen: yksityiskohta teoksesta Vesiputous.

Kestävää taidetta

Arkkitehdin ja sisustusarkkitehdin kanssa neuvoteltuamme, sain taiteen käyttöön ne seinät, joihin nyt tilasimme taidetta. Psykiatrinen toimintaympäristö aiheuttaa omat haasteensa ja rajoituksensa siihen, millaista taidetta tiloihin voidaan sijoitaa. Kaksiulotteista pintaa (taulumaisuus) pidettiin turvallisimpana vaihtoehtoja, sillä osa teoksista sijaitsee hoito-osastojen sisällä.

Turvallisuusnäkökulmasta taidetyöryhmässä pohdittiin myös sitä, että pitäisikö taide painaa toisintona jollekin pinnalle (ns. kuvatapetti). Toisena ajatuksena pohdittiin myös sitä, että teokset olisi upotettu jonkinlaiseen seinäsyvennykseen lasin alle, jolloin niitä ei voisi koskea. Nämä ajatukset hylättiin nopeasti, sillä työryhmä halusi nimenomaan taidetta sellaisena kuin se on: fyysisinä teoksina. Lisäksi upotettu seinäratkaisu olisi tarkoittanut sitä, että mikäli syystä tai toisesta seinällä ollut teos pitäisi vaihtaa, upotettuun kohtaan pitäisi löytää oikeankokoinen teos.

Taideteosten fyysinen olemassaolo tiloissa tukee myös toimintaympäristön muutosta. Tiloista on haluttu viihtyisiä ja mahdollisimman vähän laitosmaisia. Nykyisissä tiloissa joku hoitajista on koko ajan potilaiden saatavilla. Toisaalta hoitajat myös näkevät nopeammin tilanteiden mahdollisen eskaloitumisen ja pystyvät puuttumaan siihen. Psykiatrisen hallinnon ylihoitaja Saija Turpeinen sanoi hienosti, että "On tutkittu, että kauniit tilat edistävät hyvinvointia. Silloin kun tilassa tulee tunne, että tämä on tehty kauniiksi minua ja meitä varten, on vähemmän niitä ajatuksia, että sitä ympäristöä halutaan tuhota." Muuallakin sairaalaympäristössä joudutaan joka tapauksessa koko ajan elämään taiteen osalta sen riskin kanssa, että jotain saattaa tapahtua. Ja tarvittaessa teoksia konservoidaan. Emme halunneet sijoittaa teoksia panssarilasien taakse, vaan antaa potilaille samanlaisen välittömän mahdollisuuden katsoa taidetta kuin kuka tahansa meistä.

Ainut teos, jonka halusin saada lasin alle, oli Yuichiro Saton valokuvantarkka lyijykynäpiirros. Halusin välttää mahdollisimman pitkällle sitä tilannetta, että joku odotusaulassa istuva henkilö saisi kiusauksen värittää ja piirtää teoksen pintaan jotain. Maalaustaiteen sijaan paperipohjaisten teosten konservoiminen on haasteellisempaa, sillä paperikonservaattoreita on Suomessa hyvin vähän. Näin ollen paperipohjaisten teosten konservoiminen saattaa tulla suhteessa kalliimmaksi kuin maalaustaiteen konservoiminen.

Yuichiro Sato: yksityiskohta teoksesta Koivumaisema. Teos on kuvattu museolasin läpi.
Yuichiro Sato: yksityiskohta teoksesta Koivumaisema. Teos on kuvattu museolasin läpi.

Teoksen suojaamisessa oli jälleen omat haasteensa. Taiteellisessa mielessä minulle oli tärkeintä, että lasin tulee olla mahdollisimman heijastamaton (ns. museolasi), jotta teoksen yksityiskohdat erottuvat täydellisesti. Psykiatrinen toimintaympäristö asetti lasille lisäksi vaatimuksen, että mikäli lasi rikkoutuu, siitä ei saa jäädä sellaisia palasia, joilla voitaisiin tehdä vahinkoa. Lasin tuli siis rikkoutuessaan murskautua pieniksi palasiksi (turvalasi). 

Kun oikeanlainen lasi vihdoin löytyi, ongelmaksi muodostui seuraavaksi se, että teos oli niin suuri, että sitä ei voitaisi suojata yhdellä lasilevyllä. Lasiin tulisi siis sauma. Tämä oli ikävä takaisku. Neuvottelin Yuichiro Saton kanssa asiasta, että kuinka hän haluaisi sauman teoksen suhteen asettuvan. Molemmat olimme sitä mieltä, että emme halunneet yhtä saumaa keskelle teosta, jolloin keskeisessä roolissa olevan koivun päälle tulisi lasien leikkaussauma. Tämän vuoksi päädyimme siihen, että suojalasi on keskeltä leveämpi ja teoksen molempiin reunoihin tuli hieman kapeammat suojalasit. Näin lasi aiheuttaa teoksen päälle kaksi saumaa, mutta on mielestäni toimivampi ja harkitumpi. 

Kolmiosaisesta suojalasista on se hyöty, että mikäli jokin lasi menee rikki, ei tarvitse vaihtaa koko isoa lasia, vaan se lasipaneeli, joka on rikki. Tämä on kustannustehokkaampaa, sillä erikoislasi on tavallista kalliimpaa.

Tuula Lehtisen Syysvalo-teoksen asennus.

Taiteen kestävyysnäkökulma oli esillä myös Tuula Lehtisen mosaikkiteoksen kohdalla. Teos näyttää siltä kuin se olisi laatoitettu suoraan seinään. Näin ei kuitenkaan ole. Tuula Lehtisen ehdottaessa mosaiikkiteosta kieltäydyin ajatuksesta aluksi siksi, että sitä ei voitaisi siirtää, jos syystä tai toisesta tilamuutoksia tulevien vuosikymmenten saatossa tulisi. Sairaalasta on esimerkiksi tuhoutunut yksi mosaiikkiteos juuri sen vuoksi, ettei sitä saatu irti. Halusin, että taiteeseen sijoitettu raha myös kestäisi taideteosten iän mukana.

Tuula Lehtisen Syysvalo-teoksen asennus.
Tuula Lehtisen Syysvalo-teoksen asennus.

Tuula Lehtinen oli kuitenkin jo ratkaissut ongelmani. Teos on nimittäin todellisuudessa kiinnitetty kuudelle isokokoiselle alumiinineliölle. Neliöt kuljetettiin Kuopioon kulmapaloja lukuun ottamatta valmiina mosaiikkina. Jokainen alumiinineliö ruuvattiin kiinni seinään, jonka jälkeen ruuvien päälle kiinnitettiin kevyellä liimalla mosaiikkipalat peittämään ruuvit. Lopuksi teos saumattiin, jonka jälkeen se näyttää siltä kuin se olisi tehty suoraan seinään. Teokseen kuuluu huolto-ohje, jossa on kuva teoksesta, johon on merkitty ne laatat, jotka tulee irrottaa, että ruuvit löytyvät. Irrottamalla reunasaumauksen ja merkittyjen mosaiikkipalojen alla olevat ruuvit, teos on kokonaisuudessaan siirrettävissä muualle.

Kun kaikki ei mene suunnitelmien mukaan

Taiteelle varatuista taideseinistä oli tehty asianmukaiset piirustukset pohja- ja seinäkuviin. Näiden seinäkuvien myötä taiteilijat saivat itselleen myös tiedon teoksen koosta. Me tilaajana siis määrittelimme teosten maksimikoot. Seinien ja teosten koossa piti ottaa huomioon mahdolliset ovenpielinäytöt ym. tekniikka.

Kahden taiteilijan osalta jouduin kiusalliseen välikäteen. Olin ilmoittanut Yuchiro Satolle hänen työnsä koon, ja huomioinut seinän koossa sen, että teoksen päälle mahtuisi myös suojalasi. Eräällä työmaakierroskäynnillä sitten tarkastusmittasin seinät ja huomasin, että alakatto-osuus oli tekniikan suojakotelon vuoksi 30cm leveämpi kuin niissä suunnitelmissa, jotka olin lähettänyt Yuichirolle. Olin aivan kauhuissani. Tekniikan suojakotelolle ei enää voinut tehdä mitään, sillä se oli jo siinä.

Yuichiro Sato teoksensa äärellä ennen suojalasin asennusta.

Mietin kauhuissani, kuinka taiteilija oli jo piirtämässä teosta ja minun tulisi pyytää häntä pienentämään teosta. Mikä tietenkin vaikuttaisi negatiivisesti kokonaissommitelmaan. Eikä siinä muu auttanut. Kirjoitin pahoittelevien kuvaselitysten kera englanniksi mikä tilanne on, ja että hänen tulisi kaventaa teostaan 30cm alkuperäisestä suunnitelmasta. Luojan kiitos taiteilija ilmoitti, että hän ei ollut vielä aloittanut piirtämistä. "Don't worry Henna, everything is fine." Huokaisin helpotuksesta, että kaikki meni lopulta hyvin. Thank you Yuichiro for your kind messages through the whole process!

Toinen ongelma ilmaantui niin ikään eräällä työmaakierroksella siitä, että Tuula Lehtisen mosaiikkiteokselle varatulle seinälle oli kaiverrettu paikka palopainikkeelle. Olin lievästi sanottuna raivoissani, sillä palokello- ja palopainikesuunnitelmat eivät olleet tulleet minulle saakka, eikä heille ilmeisesti mennyt tieto siitä, että seinä oli varattu isokokoiselle mosaiikille.

Yleensä ymmärrän ja taivun siihen, että sairaalan toiminnallisuus ja turvallisuus menee taiteen edelle ja taide väistää. Näin se on. Taide on lisäarvo, mikä tukee toimintaa. Tässäkin tapauksessa tiedotin asiasta taiteilijaa. Tuula Lehtinen sanoi, että tällainen tilanne ei ole hänen kohdallaan ensimmäinen kerta. Päädyimme siihen, että hän rajasi teosta yläreunasta hieman matalammaksi, jotta teos mahtuisi palokellon alle.

Palopainikkeen osalta sain rakennuspuolelta ensiksi sen tiedon, ettei sitä voisi siirtää. Selvitin asiaa kuitenkin kiinteistöhallinnon omalta sähköinsinööriltä joka sanoi, että palopainikkeen voisi siirää, ettei sen tarvitse välttämättä olla suoraan palokellon alapuolella. Tämän tiedon saatuani en suostunut taipumaan, vaan ilmoitin rakennuspuolelle, että kyseinen seinä on ollut suunnitelmissa, seinä- ja pohjakuvissa varattuna mittatietoineen ja kuvineen taiteelle, joten taideteos tulee kyseiselle paikalle. Palopainike siirtyi.

Tämä on myös hyvä esimerkki siitä, kuinka tärkeitä kiinteistöhallinnon työkaverit ovat. He antavat arvoa sille työlle mitä minä taiteen parissa teen, ja puolustavat tarvittaessa, jotta minä voin tehdä työni ammatillisesti mahdollisimman hyvin. 

Yhteistyön merkitys

Tähän hyvään yhteistyöhön lukeutuu myös erilaiset kiinteistöhallinnon ulkopuoliset työkaverit. Tärkeimpänä "minun asennustiimi", jonka kanssa asensimme paitsi Lainesairaalan taideteokset, olemme työskennelleet myös muiden taidesiirtojen, asennusten ja muun muassa museoasioiden parissa. Luotan heidän ammattitaitoonsa ja samalla vaadin museoammatillista taideteosten käsittelyä. He ovat toiminnallaan lunastaneet odotukset.

Kuvan julkaisuun on saatu lupa. Asennuksessa Kristiina Uusitalon teos Ilon rinnakkaissävellaji.

Asennustiimillä on myös hämmästyttävä taito saada minut rauhoittumaan silloin, kun on kiire, liikaa töitä tai tuntuu, että jokin asia ei onnistu. Heidän rauhallinen, mutta määrätietoinen asenne toimii ja voin luottaa siihen, että asiat saadaan järjestymään. He ovat myös tottuneet ja antaneet minulle luvan siihen, että osallistun taideasennuksiin lähes yhtä paljon kuin he itse. Minun on vaikea vain katsella vierestä, kun muut tekevät, sillä aiemmassa museotyössäni asensin teoksia työkaverini kanssa itse. Joillekin tällainen "toisten työhön sotkeutuminen" saattaa tuntua häiritsevältä tai jopa loukkaavalta, mutta mielestäni me olemme saaneet työhön sopivalla tavalla "liukuhihnatunnelman". Jokainen ottaa luontevasti oman tehtävänsä. Luottamusta on myös se, että he sanovat tarvittaessa suoraan silloin, kun minun tehtäväni on vain määritellä teoksen sijainti ja korkeus.

En tiedä tietääkö tämä asennustiimi todella, kuinka iso merkitys heidän työllään on minun työni onnistumiselle. Joten tämä olkoon julkinen kiitollisuuden osoitus teille, ketkä tunnistatte rivien välistä itsenne. 

Onnistumisen tunne

Siihen nähden, että tämä oli ensimmäinen alusta loppuun viety julkisen taiteen projektini, ja kyseessä oli haastava psykiatrinen toimintaympäristö, olen äärimmäisen tyytyväinen Lainesairaalan taidehankkeeseen. Taiteilijoiden kanssa työskentely oli helppoa (kaikkien yllätysten keskelläkin). Toivon, että tilaajan edustajana osasin puolestani antaa taiteilijoille kaiken heidän tarvitsemansa tiedon ja tukea heitä (mm. hankintasopimus) siten, että heidän oli turvallista ja helppoa tehdä omaa työtään.