maanantai 27. kesäkuuta 2022

Ajatuksia Oulusta

Kesäkuun alkupuolella tehty viikonloppureissu Ouluun oli odotettu irtaantuminen arjesta. Töiden puolesta oli kuitenkin sellaista haipakkaa, etten ollut ehtinyt suunnitella matkaa juurikaan ennakkoon. Edellisen kerran kävin kaupungissa ala-asteella (Tietomaa), joten kovin paljon ei muistoja paikasta ollut.

Säiden puolesta sattui erinomainen tuuri, sillä suurimman osan aikaa paistoi aurinko, vaikka iltaisin oli vielä viileää. Yllätyin kuinka puistomainen tunnelma kaupungissa oli. Keskusta on hyvin pienellä alueella, mutta muuten kaupunki on pirstaloitunut(?) ympäriinsä. Iloinen yllätys oli vanhat puu- ja kivitalot, joita ei oltu vuosikymmenten uudistusvimmassa kokonaan kadotettu.

Minulle Oulu näyttäytyi teknillisenä kaupunkina ja tämä mielikuva vahvistui, kun näin Linnanmaan kampusrakennukset. Biokemian ja molekyylilääketieteen tiedekunta, tieto- ja sähkötekniikan tiedekunta, teknillinen tiedekunta.... Tunnelma oli hieman toisenlainen kuin Jyväskylän yliopiston kampuksella. Kerroin arkkitehtuurihavainnostani työpaikan kahvipöydässä: "Sellaisia tehdashallimaisia laatikoita vieri vieressä yhdistettynä käytävillä toisiinsa...." Insinööriltä sain nopeasti hieman naurahtavan vastauksen: "Niin, kuulostaa loogiselta ja toimivalta. :D " Hmmm, no joo....

Mietin kaupungissa kierrellessä, että kuinka humanisti kotiutuisi kaupunkiin. Jälkikäteen tutkimalla huomasin, että löytyyhän sieltä yliopistosta humanistisen ja kasvatustieteen tiedekunnat! Arkeologia, kulttuuriantropologia, historia ja esimerkiksi saamen kielen ja kulttuurin tutkimus!

Järvikaupungissa asuvalle Oulu tuntui loppujen lopuksi helposti lähestyttävältä ja maisemallisesti kotoisalta, sillä vettä tuntui olevan kaikkialla täälläkin. Arkkitehtuuri oli paikoin erittäin mielenkiintoista. Yllätyksellisenä yksityiskohtana jäi mieleeni Kaleva Median rakennus, jonka ikkunoiden väliin jäävät "purjeet" tekivät julkisivusta jännittävän. Iltavalaistusta en päässyt todistamaan: "pääkonttoria verhoaa vaalea anodisoitu purjepelti, joka valaistaan sisältä led-valoilla ilta- ja yöajaksi."

Tapio Junno: Sananvapauden suojelija, 1983.
Rakennuksen pihalla seisoo vaikuttava Tapio Junnon pronssiveistos Sananvapauden suojelija, muistuttamassa sanomalehdenkin tarkoituksesta.
Asiakaspalvelu oli kaupungissa pääosin ystävällistä, mutta savolainen ei saanut oululaista mukaan kunnolliseen small talkiin, mikä tuntui turhauttavalta. Tämä on näkökulma, joka asiakaspalvelussa minulle näyttäytyy epäystävällisyytenä, vaikka tiedän ettei se sitä ole. Toivoisin enemmän vastakaikua hymyihin ja jutteluun. Tiedän, tiedän. Oululainen varmasti ajattelee, että eikö tuo savolainen voi vain hoitaa asiaa ja siirtyä eteenpäin.... 
Sisäistä riemua tuotti kuitenkin esimerkiksi tämä kaupungilta bongattu roskis! Itä-Suomesta ja Karjalasta teippaukseen lainattu käspaikoista tuttu Karjalan käki! Kaikkiaan viikonloppureissu jätti vielä paljon kokemisen ja näkemisen arvoisia paikkoja, joten Ouluun käy matka varmasti toistekin. Ja olivathan nämä auringonlaskut häkellyttävän upeita:

keskiviikko 22. kesäkuuta 2022

Puhetta sairaalataiteesta ja -klovneriasta

Kuopiossa sijaitsee Minna Canthin kotitalo, Kanttila. Rakennus on kaupungin vanhimpia käytössä olevia rakennuksia.  Rakennuksessa on sijainnut Sisä-Suomen ensimmäinen kirjakauppa (1820-1846) ja Minna Canthin koti ja liiketila (1854-1897).

Kanttilan taustalla vaikuttaa Minna Canthin talo ry, jonka toiminnanjohtaja on kulttuurin monitoimija Anja Lappi. Minna Canthin talo ry on yleishyödyllinen ja aatteellinen yhdistys, joka perustettiin loppuvuodesta 2016 kunnostamaan Kanttila eri lähteistä hankittavalla rahoituksella ja luomaan Minna Canth -akatemia.

Kanttilassa järjestetään Kulttuurikierros-tilaisuuksia, joissa keskustellaan monipuolisesti kulttuurista. Minut oli kutsuttu tilaisuuteen kertomaan KYSin taideasiantuntijan tehtävästäni. Mukana keskustelemassa oli myös Sairaalaklovnit ry:n KYSissä vastuuklovnina työskentelevä Elina Väänänen. Sairaalaklovnien 20-vuotistoiminnasta kerroinkin blogissa jo aiemmin.

Tästä pääsette katsomaan koko keskustelutilaisuuden:

Omat pidemmät puheenvuoroni voitte pikakelata kohdista:

6:08 värikkäät työntekijät ja oman työnkuvan avaaminen
18:39 miten taidetta hankitaan, prosenttitaiteen periaate, KYSin kulttuurihyvinvointi ja näyttelytoiminta, millainen taide sairaalaan sopii?
25:18 kokoelmataidetta sijoitetaan yleisiin tiloihin
26:00 miksi sairaaloissa on taidetta?, KYS hyödyntää sosiaali- ja terveysministeriön ja opetus- ja kulttuuriministeriön suositusta taiteen ja kulttuurin saatavuudesta sotekentällä
32:38 taide on myös brändiasia, sairaalataiteessa ympäristö on otettava huomioon
35:50 "Taiteen parissa pitkät sairaalakäytävät tuntuvat lyhyemmiltä"; sairaalassa kertyy askelia
37:30 tulevaisuuden visioita omasta työstä, kiinteistöhallinnon moniammatillisuus ja KYSin positiivinen suhtautuminen taiteeseen

 Kiitos Anja ja Elina, kanssanne aika vierähti kulttuurista keskustellessa nopeasti.

maanantai 20. kesäkuuta 2022

Karhun kalaonni saapui KYSiin

Yasushi Koyama: Karhun kalaonni, 2022, yksityiskohta. Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelma. Kuva: Sakari Partanen / KYS.

Yasushi Koyaman Herra Otso -näyttely päättyi Galleria Ars Liberassa eilen. Viikko alkoi mukavissa merkeissä, sillä olin tänä aamuna mukana vastaanottamassa näyttelyn suurikokoisinta veistosta galleriasta sairaalaan. Koyama tahtoi lahjoittaa  Karhun kalaonni -nimisen veistoksen Kuopion yliopistolliselle sairaalalle.

Yasushi Koyama: Karhun kalaonni, 2022. Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelma. Kuva: Sakari Partanen / KYS.
Haapapuinen veistos on veistetty käsin yhdestä puusta käyttäen japanilaista pyöreää talttaa. Se valmistui Kuopiossa Suvisaaren venetehtaalla toukokuussa 2022, jossa Koyama työskenteli Kuopion Muotoiluakatemian taiteilijaresidenssissä.

Veistos on saanut inspiraationsa Kuopion torilla Kauppahallin edessä seisovasta Heikki Konttisen veistämästä Veljmies-patsaasta (1959). Innoituksen lähteenä ovat toimineet myös japanilaisen alkuperäiskansan, ainujen, karhuveistokset. "Karhumaailma, jonka luon puusta käsin talttaa käyttäen, on mielestäni rituaalinen seremonia metsän kunnioittamiseksi", Koyama kertoo.
Karhun kalaonni sijoitettiin Puijon pääsairaalan valoportaikon 1. kerrokseen Jorma Hautalan Lämmin horisontti -seinämaalauksen alle. Näin se tervehtii sekä portaikon että hissin kautta kulkevia vierailijoita ja henkilökuntaa, jotka ohjautuvat ympäri sairaalaa.

Minusta oli mukava huomata, kuinka asiakkaat ilahtuivat veistoksen nähdessään. Mieskävijä kääntyi portaikossa katsomaan vielä hymyillen taakseen kuin painaakseen karhun tarkemmin mieleensä. Eräs vanhempi rouva pysähtyi puolestaan valokuvaamaan veistosta, jolloin kerroin taiteilijan tekemästä lahjoituksesta.
"Taiteeni tehtävä on jakaa onnellisuutta", Yasushi Koyama sanoo. Kuva: Sakari Partanen / KYS.
Thank you Yasushi for your donation! Your bear makes us smile!

lauantai 18. kesäkuuta 2022

Johanna Lindfors: Elämäni ranskattarena

*Yhteistyössä WSOY

Mistä tunnistaa mukaansatempaavan kirjan? Siitä, että jokaisen luvun vaihtuessa vilkaisee alareunan sivunumeroita huolestuneesti ja toivoo, ettei kirja olisi vielä lopussa.

Taidehistorioitsija Johanna Lindfors on kirjoittanut kirjan Elämäni ranskattarena. Se ei ole tyylikirja tai opas ranskalaisuuteen, ei muistelmateos eikä päiväkirja. Se on eräänlainen tutkimusmatka löytää itsensä ja unelmat uudelleen. Lindfors käyttää apuna Pariisia ja ranskattaria, kaupunkia ja naisia, jotka osaavat nauttia elämästä, olla oikealla tavalla ylpeitä itsestään ja löytää kauneutta kaikkialta. Tehdä elämästä taidetta.

Opin tuntemaan Lindforsin asiantuntijana television taide- ja antiikkiohjelmista (kuten varmasti moni muukin), joissa hän jakoi tietämystään ja ammattitaitoaan. Ajattelin jo tuolloin, että hänellä on maailman mielenkiintoisin ammatti. Taidehistorioitsija! Kun vuosia myöhemmin pääsin itse opiskelemaan taidehistoriaa Jyväskylän yliopistoon, olin lapsenomaisen riemastunut kuullessani, että Johanna Lindfors tulee pitämään luennon aiheesta Huutokaupan historia ja taidekentän näkymät

Lindfors pyyhkäisi olemuksellaan ja ammattitaidollaan jalat altani. Nukkemaisen kaunis ja pisamakasvoinen nainen oli paitsi hyvä puhumaan, huumorintajuinen, luennossaan johdonmukainen ja tarinallisti historiaa upeasti, myös erinomainen esiintyjä. Hän sai taidehistorian näyttämään ja kuulostamaan kiehtovalta, täynnä jännitysnäytelmiä ja juonenkäänteitä! Tuollainen minäkin toivoisin joskus olevani. Jakaa intohimoa taidemaailmasta muillekin. Girl crush oli syntynyt.

Jo kirjan ensimmäinen kappale kosketti ja pisti jonnekin todella syvälle. Jokainen taide- ja kulttuurialalla työskentelevä tietää, että alalle on haastavaa työllistyä, ja tämän vuoksi valtaosa kentällä työskentelevistä tekee työtään intohimolla ja täydellä sydämellä. Kun ei ole vaihtoehtoja. Tämä on se mitä haluan tehdä, koska työ on paljon enemmän kuin pelkkää työtä. Mutta kaikki asiat eivät ole valitettavasti aina omissa käsissämme, vaikka olisimme kuinka sitoutuneita, työteliäitä ja ammattitaitoisia tahansa. Lindfors kirjoittaa:

"Aloitin, kuten tällä alalla edelleen tehdään, aivan alusta. Taidekaupan maailmassa eletään vieläkin harjoittelijamenetelmällä, enkä yhtään ihmettele. Vaikka olisi kuinka tutustunut taiteilijoihin, teoksiin ja opiskellut niiden historiaa, oppii niistä jotain syvempää vasta, kun käsiesi kautta kulkee satoja, kenties tuhansia töitä.

(---) Olin löytänyt kutsumukseni taidemaailmasta ja ajelehtinut siellä vuosikausia. Teosten kanssa työskentely oli hauskaa, eikä yksikään päivä ollut täysin toisensa kaltainen. Mutta sähköpostikutsu, joka muuttaa kaiken, on aivan tavallinen. Asia on lopulta kovin yksinkertainen. Minut irtisanotaan, koska se katsotaan parhaimmaksi taloudelliseksi ratkaisuksi.

(---) Minä rakastan tätä työtäni. Rakastan taidetta ja sen myymistä. Rakastan asiakkaita, rakastan keskusteluja siitä, mikä on kiinnostavaa taidetta ja miksi. Olen aina ajatellut, että työni taideasiantuntijana on oikeastaan kovin yksinkertaista. Minun tehtäväni on löytää oikea taideteos ja oikea ostaja ja yhyttää heidät. Nyt istun kuitenkin pienessä toimistohuoneessa ja koetan estää käsiäni vapisemasta."

Lindfors aloittaa kirjansa avaamalla minun pahimman ammatillisen pelkoni; etten saisi tehdä työtä jota rakastan. Että se vietäisiin minulta pois. Hän kirjoittaa rehellisesti tuntemuksistaan irtisanomiseen liittyen, mutta ymmärtää tilanteen. Ei ole muuta vaihtoehtoa. Lindfors ei kuitenkaan jää tuleen makaamaan:

"Unelmat, jotka on juuri murskattu - ja joiden tilalle minun olisi suotavaa kehittää jotain ja pian, jotta saisimme jälleen lisää tuloja. (---) Mutta mikä on unelmani? Mikä se onkaan, se on viety minulta. En tapaa enää asiakkaitani, enkä näe päivittäin taidetta, jota rakastan. 'Minun unelmani on muututtava', huomaan sanovani puoliääneen.

(---) Lähden Pariisiin sekä aivan kirjaimellisesti että mielikuvituksessani. Aion tehdä ranskattaresta osan itseäni. (---) Ja nyt, tienhaarassa, epämääräisessä olotilassa, jossa en ole vielä varma mitä kummaa valitsisin tulevaisuudessa, haluan matkustaa Pariisiin. Aivan kuin sieltä löytäisin vastauksia, iloa ja varmuutta. Ja taidetta, ennen kaikkea taidetta. Taide kertoo tarinoita, sanokaa mitä sanotte, ja toisinaan on hyvä pysähtyä kuuntelemaan ja miettimään teosten sanomaa. Kaiken ei tarvitse olla.... niin, tavallista.

Ranskatar ei koskaan alistuisi elämän tavallisuuteen. Harmaa hänestä ei tule! Elämän ilonpilkahdukset saattavat olla aluksi vaikeasti tavoitettavissa, mutta päättäväisyydellä ja oikeilla päämäärillä kaikki on saavutettavissa. Itsensä luominen on ranskattarelle lähes synnynnäinen ominaisuus - ranskatar tuntee ja ymmärtää omat vahvuutensa eikä ole sokea heikkouksilleenkaan."

Lindfors kirjoittaa mukaansatempaavasti ja humoristisesti määrätietoisuudestaan ja yrityksistään tavoittaa ranskatarten parhaat puolet. Epäonnistumisiltakaan ei vältytä, kun päähänpistona itse leikattu elegantti ranskalainen polkkatukka ei tunnukaan omalta, eikä pankkitili anna periksi ostaa haute couture -luomuksia. Lindfors kuitenkin rohkeasti yrittää, heittäytyy ja tavoittelee ranskattarena elämistä ja koettaa päästä käsiksi heidän mielenmaisemaansa. Hänen miehensä (ajoittain huvittuneet, ajoittain hieman kiusaantuneet, ajoittain hämmentyneet) ajatukset kuulee rivien välistä esimerkiksi silloin, kun vaimo innostuu seuraamaan ranskalaisen sisustussuunnittelijan Sarah Poniatowskin kädenjälkiä petaamalla päiväpeitteen oheen vielä koristepeitteenkin:

"Turkoosi väri tuntuu kauniilta ja hivenen erikoiselta. Uskon löytäneeni jälleen palan omaa tyyliäni.
Mies ei ole aivan yhtä varma.
Onko tämä siis päiväpeite?
-No ei tietenkään ole. Tämä on koristepeite.
Päiväpeitteen sijaan?
-Päiväpeitteen oheen.
Alan tulla kärsimättömäksi.
Sinä siis petaat sängyn....hetkinen, kuinka monella peitteellä?"

Olen vasta sivulla 31 ja huomaan sujautelleeni kirjan väliin jo lukuisia muistilappuja. (Koska alleviivaus ja hiirenkorvien taittelu olisi totaalisen väärin.) Huomaan löytäväni lauseiden välistä paljon itseäni:

"(---) Yleensä ihmiset uskoutuvat minulle. (---) Olen vilpittömän kiinnostunut ihmisistä ja heidän tarinoistaan, olivat ne sitten naapurin tädin huolia tai kauan sitten eläneen herttuattaren, joka tuli myrkytetyksi. (---) Jokaisella meistä on salaisuuksia tai epäilyksiä - ja jokainen tarvitsee silloin tällöin jonkun, joka valaa meihin uskoa. Minä en myöskään unohda hevillä tarinoita, joita minulle on kerrottu. (---) Samalla mieleeni nousee irrallinen lausahdus siitä, kuinka jotkut keräävät toisia ihmisiä. Minä olen sellainen. Haluan vilpittömästi löytää ihmisiä, joiden kanssa voin puhua ja ymmärtää asioita kenties hieman uudenlaisesta näkökannasta. Sellaisia, joilla on sanottavaa ja mielipiteitä; sellaisia, joista tulee osa tarinoita."

Lindfors jakaa luentosarjallaan antamansa ohjeen, jota itsekin noudatan päivittäin:

"(---) Että heidän tulisi kulkea aina silmät avoinna. Katsella kaupungilla näyteikkunoita, arkkitehtuuria, vilkaista talojen yläkerroksiin ja huomata niiden koristeet. Koskea kaupoissa myytäviin esineisiin, hypistellä puseroiden kankaita. Kuunnella musiikkia, käydä teatterissa, katsoa elokuvia. Kokeilla uudenlaista ruokaa. Istua ulkona, puiston penkillä ja antaa maailman kulkea ohitse. Kävellä metsäpolulla ja kuunnella lintujen laulua. Lukea kirjoja, palata yhä uudelleen rakkaisiin tarinoihin ja uskaltautua lukemaan jotain uuttakin. Verrata uutta ja vanhaa toisiinsa. Tuijottaa museossa taulua. Inspiroitua.

Kun aikansa tekee tällaista, huomaa, miten ajattelutapa muuttuu ja kasvaa. Huomaa olevansa kenties hieman erilainen ja rohkeampi. Maailma on täynnä kauneutta ja kiinnostavia asioita, joita kannattaa etsiä. Uteliaisuus ei saisi koskaan hävitä meistä."

Olen juuri tällainen "haahuilija". Välillä unohdun pelkästään marketin hyllyväleihin hypistelemään tavaroita, välillä ulkoilulenkki venähtää unohtuessani valokuvaamaan luonnon yksityiskohtia, välillä jään tuijottamaan toisen henkilön paidan kuvioita.

Elämäni ranskattarena on jaettu seitsemääntoista lukuun, joissa jokaisessa käsitellään ranskattareen sisältyviä ajatuksia ja asenteita elämästä mm. koti, kauneus, taide, nautinnot, asenne, keittotaito, ystävyys ja unelmat. Lasten kasvatukseen sisältyvässä luvussa Lindfors päättää kokeilla ranskalaisuutta à la Brigitte Macron poikansa vanhempainillassa:

"(---) Mieheni vaikuttaa helpottuneelta, kun lupaudun osallistumaan. (---) Olen ainoa, jolla on jalassaan korot ja kaulassaan näyttävä kaulakoru. Se, mikä vielä kotona peilin edessä näytti mukiinmenevältä, vaikuttaa täällä, loisteputkien ja pienten pulpettien luona omituisen teatraaliselta. Kaikki muut näyttävät siltä kuin kuuluisivat lastensa elämään. Minä epäilen näyttäväni siltä kuin mutaisella kentällä koripalloa pelanneet poikani olisivat lainassa naapuriltani.

Minua alkaa ujostuttaa ja raivostuttaa. Miksi en herran tähden saisi näyttää huolitellulta, naiselliselta ja viehättävältä; sellaiselta, joka kykenee astumaan itsevarmana hotelli Crillonin baariin - olkoonkin, että yrittää tehdä sen ensin väärästä ovesta - ja rakastaa lapsiaan, siivoaa kotiaan ja kiiruhtaa aivan liian tietoisena kellosta töistä kauppaan ja kotiin. Miksi kummassa pitäisi valita joko tai? Haluan ranskattaren tapaan olla molempia yhtä aikaa."

Lindfors pohtii pitkin matkaa onko tässä mitään järkeä? Onko tämä vain naurettavaa teeskentelyä - ranskalaisuuden tavoitteleminen? Tutkimusmatkalle on kuitenkin helppo heittäytyä mukaan, sillä olen ajoittain itse pohdiskellut samoja teemoja, joiden parissa kirja kulkee. Minua ei ole irtisanottu, mutta työpaikkaa vaihtamalla olen opetellut löytämään uudenlaisia unelmia uuden työn myötä. Lindfors valaa tekstin lomassa uskoa siihen, että rikotunkin unelman tilalle voi löytää jotain uutta. Intohimon työhön ja unelmiin voi löytää uudelleen, mutta sekin vaatii työtä. On uskallettava sanoa ääneen sellaisetkin unelmat, jotka tuntuvat vielä kaukaisilta:

"Sinä iltana hän ottaa minut syliinsä tiukasti. Painaa päänsä hiuksiini ja antaa minun hengittää syvään. On niin turvallista, että uskaltaudun kertomaan sen hänelle. Suuren ajatukseni.

-Minä luulen, että haluaisin vain kirjoittaa, saan sanottua ääneen.
No kirjoita.
-Entä jos epäonnistun siinä?
Mitä sitten? Voinhan minäkin epäonnistua omassa työssäni. Kuka tahansa voi. Sinun on vain oltava rohkea ja uskottava siihen, mitä teet. Sitä paitsi sinähän osaat kirjoittaa.
-Niin... Mietin asiaa hetkisen. Oikeastaan minun on pakko kirjoittaa. Siinä on eroa. En voi kuvitellakaan muuta.
Silloin et voi pelätä sitä. Jos valinnanvaraa ei ole."

Ja niin taidehistorioitsija löysi jälleen itsensä ja uuden unelmansa. Tuo tunne on uskomaton; kun sisäinen pakko ajaa eteenpäin, sytyttää ammatillisen intohimon ja puskee eteenpäin. Kiitos Johanna, kun uskalsit kirjoittaa ja näyttää esimerkkiä, että pahimmasta ammatillisesta kriisistä ja pelostakin voi selvitä! Että kerroit sen avoimesti huumoria, epävarmuutta, pelkoa ja kauneuden kaipuuta unohtamatta.

Ja kyllä, lukisin unelmistasi uudelleen.

perjantai 17. kesäkuuta 2022

Psykiatriatalon taiteilijavalinnat on tehty

Tänään julkaistiin tiedote uuden valmistuvan psykiatriatalon taiteilijoista. KYS Uudistuu -hankkeen ohjausryhmä hyväksyi 26.4.2022 kokouksessaan KYS Psykiatriatalo -projektin taiteilijavalinnat. Osa KYS Psykiatriatalo -projektin rakennuskustannuksista ohjataan odotusauloihin ja osastojen olohuoneisiin hankittaviin taideteoksiin.

Taiteilijavalinnoissa painotettiin tekijöitä, jotka ilmaisevat taiteellaan tavalla tai toisella luontosuhdetta. Taiteilijoiksi on valittu Antti Hakkarainen (s. 1985 Nurmes), Kristiina Uusitalo (s. 1959 Sulkava), Samuli Heimonen (s. 1975 Saarijärvi), Satu Laurel (s. 1983 Kajaani), Tuula Lehtinen (s. 1956 Tampere) ja Yuichiro Sato (s. 1979 Japani, asuu Laukaassa).
Antti Hakkarainen.
Antti Hakkarainen maalaa realistisia maisemia usein suoraan luonnossa. Maalauksiin sisältyy abstrakteja siveltimenvetoja, joka yhdistää perinteisen maisemamaalauksen urbaaniin ilmaisuun. Hänelle luonto kaikkine vuodenaikoineen on suuri inspiraation lähde. Hakkarainen palkittiin Taidekeskus Salmelan Vuoden nuori taiteilija -palkinnolla 2018.
Kristiina Uusitalo. Kuva: Helena Kilpeläinen.
Kristiina Uusitalo on valtakunnallisesti ja kansainvälisesti menestynyt pitkän linjan taiteilija, jolla on paljon kokemusta myös julkisesta taiteesta. Hän ilmaisee taiteessaan muun muassa luonnon kokemista ja kuvaamista ihmisen elämän näyttämönä. Uusitalo palkittiin Kuvataiteen valtionpalkinnolla vuonna 2008.
Samuli Heimonen. Kuva: Anna Riikonen.
Samuli Heimonen valittiin Vuoden nuoreksi taiteilijaksi 2008, jonka jälkeen hän on vakiinnuttanut asemansa Suomen kuvataidekentällä. Heimosen viimeisin julkinen teos oli Petäjäveden kirkon lehterimaalaukset (2020).
Satu Laurel.
Satu Laurel maalaa ikkunoita leikkisiin luontoaiheisiin ja mystisiin maailmoihin. Teokset ovat värikylläisiä ja täynnä yksityiskohtia. Lontoossa ja Jyväskylässä koulutuksensa saanut kuvataiteilija/taidekasvattaja Laurel on pitänyt yksityisnäyttelyitä vuodesta 2004 alkaen. 
Tuula Lehtinen.
Tuula Lehtinen on monipuolinen ja pitkän linjan taiteen ammattilainen, joka on hyödyntänyt julkisissa teoksissaan esimerkiksi mosaiikkitekniikkaa. Lehtisen viimeisin tilausteos on Mäntässä, Serlachius museoiden Taidesaunaan toteutettu mosaiikki (2022).
Yuichiro Sato.
Yuichiro Sato saapui työskentelemään Järvilinnan taiteilijaresidenssiin Keski-Suomeen vuonna 2016. Taiteilija ihastui suomalaiseen luontoon ja on siitä lähtien tutkinut pikkutarkoissa piirustuksissaan muun muassa vanhoja puita ja metsää. Sato on toteuttanut julkisia teoksia Sairaala Novaan Jyväskylään (2019). Hänen teoksiaan on julkisissa kokoelmissa myös Jyväskylän taidemuseossa sekä Japanissa ja Italiassa. 

Taiteilijavalinnoissa hyödynnettiin kutsumenettelyä. KYSin moniammatillisessa taidetyöryhmässä esiteltiin kaikkiaan 12 taiteilijaa, joista työryhmä äänesti jatkoon kuusi taiteilijaa. Ehdotukset esiteltiin KYS Uudistuu -hankkeen ohjausryhmälle hyväksyttäväksi. KYS Uudistuu -hankkeen ohjausryhmä piti hyvänä sitä, että joukossa on sekä nuoria että ammatillisesti jo pitkälle ehtineitä ja menestyneitä taiteilijoita, naisia ja miehiä.

Valinnoissa pääpaino oli KYS Psykiatriatalo -projektin taideohjelman mukaisesti etsiä Savo-Karjalan alueella vaikuttavia tai syntyneitä taiteilijoita, mutta hakua laajennettiin myös valtakunnalliseksi taidenäkökulma pääosassa. Tarkoituksena on saada laadukas ja Psykiatriataloon sopiva lopputulos. Valtakunnallisiin taiteilijoihin päädyttiin osittain siksi, että KYS Uusi Sydän -projektissa työllistetään parhaillaan paikallisia taiteilijoita.