RIA-lehti: Sairaalataide

Pentti Otsamo: yksi osa teossarjasta Järvellä. KYS Uusi Sydän -rakennushanke.

Toimittaja Minnamaria Koskela soitti minulle ja kertoi tekevänsä juttua sairaalataiteesta RIA-lehteen (Rakennusinsinöörit ja -arkkitehdit). Hän haastatteli minun lisäkseni Vaasan keskussairaalan H-rakennuksen taidekoordinaattori Heini Orellia sekä OYS2030 -hankkeen ohjelmajohtaja, rakennusinsinööri ja tekniikan tohtori Kari-Pekka Tampiota.

Minnamaria Koskela kirjoittaa: "Sairaalataide on nyt ajankohtainen keskustelunaihe, sillä vuodenvaihteessa voimaan tulleen sote-uudistuksen seurauksena sairaanhoitopiirien taidekokoelmat ovat siirtyneet kiinteistöjen ja muun kiinteän omaisuuden ohella uusille hyvinvointialueille, ellei toisin ole sovittu. Monet sairaanhoitopiirit ovat soveltaneet prosenttiperiaatetta sairaalahankkeiden taidehankinnoissa. On kiinnostavaa seurata, miten uudet hyvinvointialueet suhtautuvat jatkossa taiteeseen ja kulttuuriin."

Mirva Liimatta: yksi osa teossarjasta Lempipaikka. KYS Uusi Sydän -rakennushanke.

"(---) Taiteella ja kulttuurilla on runsaasti hyvinvointia sekä terveyttä ja toipumista edistäviä vaikutuksia. WHOn eli Maailman terveysjärjestön raportin What is the role of the arts in improving health and well-being? A scoping review (2019) mukaan niitä voidaan muun muassa käyttää apuna neurologisten häiriöiden ja sairauksien, kuten autismin ja Parkinsonin taudin hoidossa. Taidetta käytetään apuna myös lääkkeettömässä kivunlievityksessä.

'Taide tarjoaa ihmisille elämyksiä ja se voi viedä ajatuksia pois omasta tilanteesta, kuten tulevista hoidoista', Vaasan keskussairaalan H-rakennuksen taidekoordinaattori Heini Orell kertoo.

Taiteen ohella tilojen kodinomaisuus, valaistus ja väritys edistävät hyvinvointia ja toipumista. Myös äänimaisemalla ja luonnonläheisyydellä, kuten viherkasveilla, on merkitystä viihtymisen kannalta.

Erityisen suuri merkitys sairaalataiteella on pitkäaikaispotilaiden hoidossa. 'Sairaaloissa taide tulee lähelle myös sellaisia henkilöitä, jotka eivät välttämättä muuten pääsisi sen äärelle', KYSin taideasiantuntijana työskentelevä Henna Hietainen kertoo.

Taidetta on tuotu myös vainajien hyvästelytiloihin, joissa se rauhoittaa ja lohduttaa surevia.

(---) Oulussa taidetta on tuotu myös sellaisiin tiloihin, joissa sitä ei yleensä ole nähtävillä. Leikkaussalien seiniin on asennettu kuvataiteilija Anni Kinnusen luonto- ja kasviaiheisia taidevalokuvia. Valokuvatuote on kiinnitetty metallikasetin päälle ja sen päälle on asennettu lasipinta, joka on helposti puhdistettavissa kuten metallinenkin. 'Potilaat ovat monesti hereillä leikkaussaliin tullessaan, ja tilanne jännittää heitä. Seinällä olevat kuvat voivat auttaa rentoutumisessa', [Kari-Pekka] Tampio kertoo."

"(---) [Vaasan keskussairaalan] H-rakennuksen taide koostuu tilausteoksista, joiden skaala on laaja: keramiikkaa, seinämaalauksia, valokuvapainatuksia, videotaidetta ja veistoksia. Näiden ohella on taidetta, joka on saatu lainaksi paikalliselta taidekeräilijältä. (---) [Heini] Orell kertoo, että kaikki teokset, jotka Vaasan H-sairaalaan valittiin, ovat toivoa antavia ja positiivisia. 'Emme halunneet tuoda sinne mitään, mikä saatettaisiin kokea masentavana tai häiritsevänä. Psykiatrian osastoilla piti huomioon ottaa myös se, ettei teoksista saa irrota mitään, millä potilaat voivat vahingoittaa itseään tai muita.' "

"(---) Suomen taiteilijaseuran viestintäpäällikkö Hanna Hannus kirjoittaa julkinentaide-blogissa Taidehankinnat hyvinvointialueiden agendalle uusista hyvinvointialueista taiteen tilaajina. Hyvinvointialueet tulevat jatkossa päättämään sosiaali- ja terveydenhuollon tiloista, joten ne ovat avainasemassa myös sairaaloiden, hoitolaitosten ja terveysasemien taidehankinnoissa."

"(---) Hannus heittää hyvinvointialueiden päättäjille haasteen: Mikä hyvinvointialue ehtii ensimmäisenä tehdä päätöksen taiteen prosenttiperiaatteen noudattamisesta tai muista taiteen hankkimisen tavoista?

Kari-Pekka Tampio, joka on ollut mukana OYS2030 -hankkeen taiteen ohjausryhmässä alusta lähtien, on pohtinut samaa asiaa. 'Niin, mikähän olisi se rohkea hyvinvointialue, joka sitoutuisi prosenttitaiteen noudattamiseen? Kyseessä olisi merkittävä arvolupaus. Myös se, että hyvinvointialueille laadittaisiin oma taide- ja kulttuuristrategia, olisi tärkeää. Ainakin niistä pitäisi olla maininta strategiassa.' "

Antti Immonen: Hohde, 2023, valoveistos, 1/10 teossarjasta Valoaallokko. KYS Uusi Sydän -rakennushanke.

Itse lisäisin tuohon Tampion kommenttiin sen, että lähtökohtaisesti olisi tärkeää palkata jokaiselle hyvinvointialueelle taideasiantuntija tai taidekoordinaattori, sillä taideasiat tuskin etenevät näin isoissa organisaatioissa eteenpäin itsekseen. Puheesta tekoihin päästään vain siten, että on joku henkilö edistämässä näitä lupauksia. Jos minulta kysytään, henkilön tulee olla taide- tai kulttuurialan ammattilainen, joka ymmärtää taidekentän soveltamisen sote-kentän sisälle. 

Koko artikkelin pääset lukemaan täältä: 

• Minnamaria Koskela: "Voimaeläimiä, sudenkorentoja, tsemppiviestejä ja lempipaikkoja", RIA 1/2023.
• Koko RIA-lehden sisältö on täällä.

"Kolmas tila, kuin mielentila"

Marja Pirilä: (vasemmalta oikealle) Strinbergin huoneissa 13 - alkemisti; Strinbergin huoneissa 1 - viesti; Strinbergin huoneissa 2 - juuri kun kuljen täällä, 2017, pigmenttivedos, dibond pohjustus.

Valokuva kehittyi tallentamaan pysäytettyjä hetkiä sellaisina kuin ne olivat kuvaushetkellä. Sen haluttiin ikuistavan kuvattu kohde. Valokuva on kuitenkin aina rajattu otos todellisuudesta, vaikka kuva pyrkisi totuudenmukaisuuteen.

Valokuvataide hyödyntää valokuvauksen menetelmiä ja kameran tekniikkaa siten, että lopputulos ilmaisee todellisuuden lisäksi myös syvempiä tasoja. Valokuvataiteen käsite on minulle kuin veteen piirretty viiva. Dokumentaarisia hetkiä kuvaava valokuvaaja voi minulle olla valokuvataiteilija, jos kuvaaja osaa käyttää rajauksen sekä syvyys- ja terävyysalueiden elementtejä työssään kekseliäästi. Esimerkiksi hyvä lehtikuva on muutakin kuin kuvituskuva. Se pysäyttää selailun ja vetää katsetta kohti varsinaista juttua.

Marja Pirilä ja Petri Nuutinen: Wundercamera camera obscura, hommage á August Strindberg, 2017, tammipuinen kaappi, lasilinssit, kuultokalvot.

Marja Pirilä on ehdottomasti valokuvataiteilija sanan täydessä merkityksessä. Olen ihaillut hänen töitään pitkään, siitä saakka, kun näin ensimmäiset Milavida-teossarjan valokuvat vuosilta 2011-2013. VB-valokuvakeskuksessa on esillä Pirilän valokuvia kolmelta vuosikymmeneltä. Valo pimeässä -näyttely avaa myös camera obscuran historiaa, jota Pirilä hyödyntää teoksissaan:

"Ilmiönä camera obscura tunnettiin jo ennen ajanlaskumme alkua Kiinassa ja se on siitä asti kiehtonut tiedemiehiä ja tutkijoita. Camera obscurassa valo kulkee pienen aukon kautta pimeään tilaan ja muodostaa sinne ulkomaailman kuvajaisia. Taiteilijat oppivat hyödyntämään camera obscuran aiheuttamaa optista ilmiötä ja tehostivat sitä 1600-luvulla laittamalla aukolle linssin. Tämä oli alku välineelle, jonka tunnemme paremmin kamerana."

Marja Pirilä ja Petri Nuutinen: Wundercamera camera obscura, hommage á August Strindberg, 2017, tammipuinen kaappi, lasilinssit, kuultokalvot.

Marja Pirilä ja Petri Nuutinen: Wundercamera camera obscura, hommage á August Strindberg, yksityiskohta, 2017, tammipuinen kaappi, lasilinssit, kuultokalvot.

Marja Pirilä on valjastanut camera obscura -teoksissaan kameran teknisen toiminnan osaksi valokuvia ja yhdistänyt sen "näkyvään maailmaan". Pirilän valokuvissa yhdistyvät sisä- ja ulkotila, oikeinpäin ja ylösalaisin maailmat. Tämä luo kaikkiin kuviin jännittävää tunnelmaa ja hämää aluksi katsojaa miettimään mikä on totta ja mikä heijastusta.

Marja Pirilä tuntuu nauttivan tekemisestään yhtä paljon kuin katsoja lopputuloksen näkemisestä: "On mentävä yhä uudestaan camera obscuran pimeään löytääkseen valon. Miten hitaasti silmäni tottuvat näkemään unenomaiset kuvajaiset, joita valo kantaa mukanaan. Ja aina sama ihmetyksen tunne - sokea kuvaaja saa näkönsä! Pimeässä sisä- ja ulkotilojen lomittuessa toisiinsa syntyy kolmas tila, kuin mielentila. Avatessani kameran sulkimen valo tekee siitä kuvan."

Marja Pirilä: Milavida 13, pigmenttivedos, dibond pohjustus. Kuva: Marja Pirilä.

Näyttelyssä on niitä Milavida-sarjan häkellyttävän kauniita kuvia, joissa valot ja varjot, värit ja kontrastit yhdistyvät Pirilän sanoin unenomaisiksi kuvajaisiksi. Te, joille Milavida ei ole tuttu, lainaan Pirilän näyttelytekstin sanoja: "Milavida-sarja on kuvattu vuosia tyhjillään olleessa samannimisessä palatsissa Tampereella vuosina 2011-2013. Sen rakennuttaneet Peter ja Olga von Nottbeck kuolivat juuri ennen kuin heidän kotinsa valmistui 1898, jolloin neljä pientä lasta jäi orvoiksi." Nykyisin rakennus on onneksi herätetty henkiin ja Milavidassa toimii upea museo.

Marja Pirilä: Milavida 2, 2012, pigmenttivedos, dibond pohjustus. Kuva: Marja Pirilä.

Autioituneet ja hylätyt rakennukset saattavat olla paikoin pelottavia ja surullisen näköisiä. Marja Pirilä on Milavida-sarjassa saanut palatsin arkkitehtuurin ja tilojen yksityiskohdat uudelleen kauniiksi tuomalla pimeään tilaan luonnovaloa camera obscuran avulla. Tyhjät tilat toimivat täydellisenä valkokankaana ulkomaailmalle, jolloin "menneisyys ja nykyisyys eivät ole rinnakkain, vaan jatkuvassa vuoropuhelussa keskenään", kuten Pirilä kuvailee.

Marja Pirilä: (vasemmalta oikealle) Milavida 1; Milavida 7; pigmenttivedokset, dibond pohjustukset; Milavida / Nottbeck, 7 akryylipäällysteistä pigmenttivedosta. Etualalla Marja Pirilän ja Petri Nuutisen kankaalle heijastettu videoteos Milavidan uni, 2017. Äänimaisema: Tapani Rinne.

Marja Pirilä: Milavida 7; pigmenttivedos, dibond pohjustus; Milavida / Nottbeck, 7 akryylipäällysteistä pigmenttivedosta. Etualalla Marja Pirilän ja Petri Nuutisen kankaalle heijastettu videoteos Milavidan uni, 2017. Äänimaisema: Tapani Rinne.

Milavida-sarjaa esittelevässä huoneessa on esillä myös Milavidan uni -video, jossa Pirilän mukaan "Peter ja Olga von Nottbeckin vanhat albumikuvat lomittuvat sekä palatsin sisällä tekemieni valokuvien että palatsin katolla useita vuorokausia valottamieni solarigrafia-kuvien kanssa." 

Kuvia tehdään siksi, että niitä katsottaisiin. Marja Pirilä on onnistunut luomaan kuvasarjoja, joiden maailmaan haluaisin hukkua. Kuva ei ole vain kuva jota haluan katsoa, vaan mietin samalla millaista olisi olla kuvassa. Millaista olisi olla tilassa, jonka seinille heijastuu camera obscura? Millainen tilakokemus kehoon syntyisi?

Marja Pirilä: Puhuva talo 6; Puhuva talo 8, 2006, pigmenttivedokset, dibond pohjustukset.

Monet meistä ottavat paljon kuvia arjessa, mutta tuntui hyvältä katsoa pitkästä aikaa valokuvia, jotka eivät ole otettu "salamannopeasti". Kuvauspaikkojen etsiminen, sommittelu, rajaus ja valotus vievät aikaa. Vaikka pidän nykyisestä kuvakulttuurista, jossa jaamme toisillemme otteita arjesta, huomaan entistä enemmän kaipaavani kuvia, joissa on enemmän tasoja tulkittaviksi. Kun kuva ei ole pelkkä kuva.

Mietin näyttelyn jälkeen, että onko tässä mitään mistä en pitäisi? Ainut huomioni kiinnittyi siihen, että jätin vähemmälle huomiolle kuvat, joissa oli ihmisiä. Tilat muuttuivat noissa kuvissa elävämmiksi ja inhimillisemmiksi; ne toivat mittasuhteet paremmin esille ja jälleen kokonaisuuteen uuden tulkinnallisen tason. Mutta samalla noista kuvista kapeni oma mielensisäinen maailmani, sillä kuvassa olevan henkilön maailma astui omani tilalle. Oli paljon helpompi kuvitella itsensä tyhjiin huoneisiin kuin sellaisiin, joissa oli jo joku.

Tästä kuvasta ostin myös itselleni pigmenttivedoksen. Marja Pirilä: Milavida 14, 2013, pigmenttivedos. Kuva: Marja Pirilä.

Poikkeus vahvistaa tämänkin säännön, sillä yksi näyttelyn suosikeistani Milavida-sarjan lisäksi oli Strinbergin huoneissa -sarjan teos, jossa näkyy ihmishahmo varjokuvana. Marja Pirilä kertoo sarjasta: "Strindbergin huoneissa -sarja on kuvattu vuonna 2015 valokuvauksen synnyinsijoilla taiteilijaresidenssissä Ranskassa. Hôtel Chevillonin kirjailijoiden huoneistosta Grez-sur Loingin kylässä tuli valon ja valokuvauksen koelaboratorioni.

Camera obscuraksi muutetut huoneeni olivat kuin silmät ja niiden seinät kuin verkkokalvot, joille heijastui sama maisema: pienen kylän katu ja silhuetti ylösalaisina kuvajaisina.

Eräänä päivänä kuulin, että huoneistossani olisi asunut 1880-luvulla myös August Strindberg (1849–1912). Tunsin hänet paremmin varhaisena valokuvauksen pioneerina kuin yhtenä Ruotsin merkittävimpänä ja ristiriitaisimpana kirjailijana. Ajatus Strindbergin työskentelystä samoilla sijoilla siivitti työtäni koko residenssin ajan.

Strindbergin kokeet itsetehdyillä linssillisillä ja linssittömillä kameroilla kiehtoivat minua kauan sitten alkaessani kuvata neulanreikäkameroilla. Niiden kautta löysin camera obscura -menetelmän 1990-luvulla."

Marja Pirilä: Strinbergin huoneissa 2 - juuri kun kuljen täällä, 2017, pigmenttivedos. Kuva: Marja Pirilä.

Minua kuvassa kiehtoo paitsi sisä- ja ulkotilan yhdistäminen myös se, että tunnelma on lämmin. Kuvan yläreunassa on ylösalaisin näkyvä katumaisema, jonka molempia puolia reunustavat vanhat kivitalot. Vasemmassa reunassa näkyy hieman raollaan oleva ovi, jonka pinnassa on kauniit peilimuodot. Alareunassa on nukutun näköinen, mutta pedattu sänky. Kuvassa on ihmisen varjokuva, mutta katsoja voi kuvitella siihen itsensä. Kuvittelen itseni kuvan sisälle.

Sängyn takaa heijastuu lämpimänkeltainen valo, joka näyttää auringonnousulta. Lämmin keltainen rajautuu varjokuvan rinnan kohdalle, jolloin syntyy tunnelma siitä, että hehkua olisi myös varjokuvan - ihmisen - sisällä. Kun katseen kohdistaa vain hehkuvankeltaiselle alueelle, syntyy mielikuva tasangon takaa nousevasta auringosta. Tämä mielikuva synnyttää kuvaan myös musiikkikokemuksen, Circle of life -kappaleen alkusekunnit.

Näyttelyn teoksesta oli museokaupassa myynnissä signeerattu pigmenttivedos, jonka aion kehystää seinälleni. Kuvaan on pakattu niin paljon hyvää energiaa, että varteenotettava ripustuspaikka voisi olla sängyn tai ulko-oven läheisyydessä. Toive siitä, että herääminen tai ulos lähteminen tapahtuisi samalla energialla.

Marja Pirilä: Puhuva talo 3, 2006, pigmenttivedos, dibond pohjustus.

Valo pimeässä -näyttely sopii erinomaisesti paitsi valokuvaamisesta ja sen tekniikasta kiinnostuneille, myös meille lopputulosta ihaileville nautiskelijoille. Olen puhunut omassa työssäni usein siitä, kuinka kaunis taide ei tarkoita minulle kevyttä ja sisällötöntä taidetta. Kipeitäkin ja traumaattisiakin asioita pitää käsitellä, mutta on eri asia kuinka niitä tunteita ilmaisee ja käsittelee. Marja Pirilä on käsitellyt näyttelyssä itselleen vaikeita tunteita esimerkiksi Puhuva talo-sarjassaan: "Hajoamisen, haurauden ja luopumisen teemat liittyvät äitini kuolemaan."

Marja Pirilän Valo pimeässä on esillä VB-valokuvakeskuksessa 26.3.2023 saakka.

Naistenpäivän merkitys

Pierre-Auguste Renoir: Lukuhetki, 1890. Musée du Louvre, Pariisi.

Naistenpäivä on minulle jotain muuta kuin kukkia ja suklaata. Se on muistutus siitä, että minulla on (tulisi olla) samanlaiset oikeudet mm. sosiaalisesti, taloudellisesti, kulttuurisesti ja poliittisesti kuin miehilläkin. Sukupuolten välisen tasa-arvon periaate on vahvistettu jo YK:n peruskirjassa vuonna 1945.

YK:n peruskirja, 1. luku, 1 artikla: "Yhdistyneiden kansakuntien päämäärät ovat: (---) 3. aikaansaada kansainvälistä yhteistyötä kansainvälisiä, taloudellisia, sosiaalisia, sivistyksellisiä tai humanitaarisia kysymyksiä ratkaistaessa samoinkuin kaikille rotuun, sukupuoleen, kieleen tai uskontoon katsomatta kuuluvien ihmisoikeuksien ja perusvapauksien kunnioittamista kehitettäessä ja edistettäessä; sekä 4. toimia keskuksena, joka yhdenmukaistaa kansakuntien toimenpiteet näiden yhteisten päämäärien saavuttamiseksi."

YLE:n tekemässä naistenpäivän tietovisassa nostettiin esille tärkeitä vuosia:

• Helsinkiläinen Maria Tschetschulin oli Suomen ja Pohjoismaiden ensimmäinen nainen, joka suoritti ylioppilastutkinnon. Hän valmistui ylioppilaaksi toukokuussa 1870. Tschetschulin pääsi opiskelemaan perheensä varakkuuden ansiosta ja hän haki Helsingin yliopiston kanslerilta erikoislupaa suorittaa ylioppilastutkinto.
• Naimisissa oleville naisille tuli mahdolliseksi oikeus omaan ansiotyöhön vuonna 1919. Sitä ennen ansiotyöhön vaadittiin aviomiehen suostumus.
• Vuonna 1926 naiset alkoivat päästä esimerkiksi valtion virkoihin ilman erivapautusta sukupuolesta.
• Naiset saivat oikeuden päättää omasta sukunimestään mennessään naimisiin vuodesta 1986 alkaen. Sitä ennen naisen oli pakko ottaa aviomiehensä sukunimi. Nykyinen laki vuodelta 2019 korostaa oman nimen säilyttämistä avioliitossakin: ”Kummallakin puolisolla säilyy vihittäessä se sukunimi tai sukunimiyhdistelmä, joka hänellä oli avioliittoon mennessään, elleivät puolisot muuta sovi.”

Onneksi ajat ovat muuttuneet, mutta tuossa on vain muutama esimerkki siitä, miksi naistenpäivää vietetään ja miksi sillä on merkitystä. Kukkia ja suklaata enemmän toivoisin, että jokainen miettisi päivän merkitystä.

Naistenpäivä symboloi minulle myös naistenvälistä yhteenkuuluvuuden ja myötätunnon tunnetta. Sitä, että lakattaisiin ajattelemasta kuinka nainen on naiselle susi. Unohdettaisiin kateus, toisen mustamaalaaminen ja kilpailu. Yhtä köyttä vetämällä ja toisiamme kunnioittamalla ja arvostamalla saamme paljon enemmän aikaiseksi. Ei nimittäin ole mitään vahvempaa voimantunnetta kuin se, että saa tukea kanssasisarilta. Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan.

Léo-Paul-Samuel Robert: Kaiku, 1878. Kunstmuseum Bern, Sveitsi.

Mutta myönnän, että iso merkitys on myös sillä, kuinka miehet meihin naisiin suhtautuvat. Jos miehet kokevat naiset uhkana ja alistavat meitä siksi valtansa tai väärinkäytösten alle, on maailman muuttaminen tasa-arvoisemmaksi vaikeaa. Kiitollisena pitää sanoa, että työurallani on aina ollut ympärilläni vahvoja naisia, joiden asiantuntijuutta ja ammattitaitoa olen saanut seurata vierestä. Jaamme yhdessä oppia toisillemme ja kannattelemme toisiamme. Se, että näkee vahvoja naisia ympärillään, sytyttää itsessäkin liekin, että minäkin voin pystyä tuohon. Nykyisessä miesvaltaisessa yksikössä ympärillä on onneksi myös tarpeeksi vahvoja miehiä, jotka pystyvät hyväksymään vahvat naiset keskelleen.

Tieto siitä, että olen itse tehnyt töitä saavuttaakseni sellaisen ammatin, josta nautin ja jossa saan toteuttaa itseäni, on mahtava. Kaikille ja kaikkialla tämä ei ole mahdollista. Tunne siitä, että työtäni ja ammattitaitoani arvostetaan rohkaisee ja vahvistaa identiteettiä. Tämä on tärkeää etenkin silloin jos tuntuu, että en ehkä osaakaan jotain. Epävarmuuden ja pelkojen hetkinä tarvitsee tukea ympärilleen ja vahvan pohjan, selviytymisvietin - minä pystyn tähän. Tälle tunteelle rakennetaan kestävä pohja vain yhteisesti tasa-arvoa edistämällä.

Hyvää naistenpäivää!

Aiempien vuosien naistenpäivän postauksia:

• Naiseudesta
• "Kukoistan itseni, en toisten tähden"
• Naisena kiinteistöhallinnossa

Kirjastohuoneesta satuhuone

Ihailin useamman vuoden Sandbergin kukkatapettia, kunnes tilasin rullat kirjastohuonetta varten. Tämä on yhdistetty kirjasto-, työ- ja vierashuone. (Toimi pitkään myös romuvarastona.) Arkikielessä puhutaan myös sinisestä huoneesta, sillä seinät olivat siniset jo taloa ostettaessa.

Talon myynti-ilmoituksen kuva. Tästä näkee hyvin minkä värinen lattia oli ennen kuin se hiottiin ja valkolakattiin.

En aluksi pitänyt sinisestä seinän väristä, mutta ajan kanssa väriin tottui. (Ja se tuntui paremmalta kuin valkoinen.) Seinämaali yhdistyi vähän sattumalta tapettiin, sillä samaa sinistä löytyy myös tapetin sinisistä lehdistä. Huoneessa on yksi muuriseinäkulmaus, jota ei voi tapetoida. Tämän vuoksi 2/4 seinistä on tapetoitu ja 2/4 säilyivät maalattuina. Enkä ollut lopulta 100% varma halusinko kaikkia seiniä noin voimakkaalle kuviolle. Jos seinän väri joskus vaihtuu, se on todennäköisesti jokin maali lähempänä tapetin pohjasävyä.

Kävin viikonloppuna Valamon luostarin kulttuurikeskuksessa, jossa avautui Martta Wendelinin elämäntyöstä kertova näyttely. Näyttelytilan seinät tuntuivat yllättävän kotoisilta, sillä ne oli maalattu lähes samalla sävyllä kuin tämän kirjastohuoneen seinät. Ystäväni käytti näyttelyssä termiä Valamon sininen. Niinpä seinät saavat toistaiseksi olla "Valamon siniset".

Kaksi ystävääni saivat minut kokeilemaan perinnerakentamisessa käytettävää vehnäjauholiisteriä. Olin aluksi hyvin epäileväinen, mutta koska molemmat kehuivat sen toimivuutta, uskalsin kokeilla. Ja nyt en suostu liisteröimään enää millään muulla. Kaupan valmisliisteriin verrattuna itse keitetty vehnäjauholiisteri on tarttuvampaa. Itsekseen tapetointikin onnistuu tällä huomattavasti paremmin kuin kaupan liisterillä, kun vuota ei valu vaan pysyy tukevasti seinällä. Ja mikä parasta; liisteri on käytännössä katsoen ilmaista! Olen hyödyntänyt tätä ohjetta.

Kerroin töissä tietenkin innoissani vehnäjauholiisterin mainioista ominaisuuksista rakennusprojekteissa työskenteleville henkilöille. Tiesin, että tämä saattaa lietsoa huumoria ja niinhän siinä kävi. Eräskin työkaveri naureskeli, että "Henna se varmaan kittaa seinissä olevat kolotkin taikinalla, kun keittää vehnäjauhostakin liisteriä." Sallin heidän huumorinsa, tosin vastasin, että "Niin voin kitata, jos kerrotte millaisella taikinalla se onnistuu."

Tämä huone on toistaiseksi minun valtakuntaani, ja huoneesta on käytetty myös termiä kuriositeettikabinetti. Johtunee siitä, että tänne jemmataan kaikki sellainen, joiden sijoittamisesta muualle kotiin ei olla päästy yhteisymmärrykseen. Kuten esimerkiksi täytetty kanahaukka. Täällä oli aiemmin myös Arto Väisäsen maalaus, kunnes se siirtyi olohuoneeseen.

Kirjahyllyistä löytyy käytössäni olevaa taidehistoriallista, kirkkotaide-, symboli- ja romaanikirjallisuutta. Sittemmin kirjahylly on täyttynyt myös sairaalataidetta käsittelevillä teoksilla. Kirjat ovat minulle ns. käyttötavaraa, sillä hyödynnän niitä työjuttujen lisäksi tarvittaessa blogini lähteenä.

Huone kuvastaa minua monella tavalla. Täällä on paljon perittyjä ja kierrätettyjä asioita ja esineitä, jotka tuottavat iloa. Uutena ei ole ostettu kuin kirjavitriinit. Viimeisin kierrätyslöytö on huoneen nurkkaan sijoitettu tanskalaisen Verner Pantonin (1926-1998) 1960-luvulla suunnittelema Moon-valaisin. Pinnasta näkyy, että päivänvalo on hieman kellastuttanut valaisinta, mutta tämä ei minua haittaa, sillä myyntihinta oli uuteen verrattuna suorastaan edullinen. Valaisin on kauneimmillaan silloin, kun siinä on valo.

Minulla oli ajatus, että kirjastohuone olisi tunnelmaltaan satukirjamainen. Tähän maailmaan sopii myös huoneen toisessa nurkassa oleva nukketalo. Tapetin runsaus ja väritys tuovat mieleeni mm. Ivan Bilibinin (1876-1942) kuvittamien satukirjojen tunnelman. Moon-valaisin täydentää hienosti tunnelmaa "kuunpimennyksellään".

Tapetointiprojekti venähti kaikkiaan kaksivuotiseksi, sillä toisessa seinässä oli pieniä paikkauspuuhia ja toisella seinällä sijaitsi aiemmin kirjavitriinit. Niiden tyhjentäminen ja siirtäminen viivästyi ja viivästyi, ja sitten tuli eteen muita "tärkeämpiä" kotijuttuja. Mutta nyt olen todella tyytyväinen lopputulokseen. Pääsette tekin näkemään, että millaisessa ympäristössä blogiani kirjoitan.

Koti tuskin on koskaan sisustuksellisesti valmis, mutta tällä hetkellä kirjastohuone tuntuu eniten omalta ja hyvää mieltä tuottavalta tilalta. 

Topi Ruotsalainen: Savonian Epic

Galleria Ars Liberassa on esillä Topi Ruotsalaisen näyttely Savonian Epic. Tutustuin ensimmäisen kerran Ruotsalaisen taiteeseen (Kuopion Kuvataiteilijat ry) Ars Liberan ryhmänäyttelyssä 2015. Tuolloin koin ensimmäisen kerran myös sen, kuinka virtuaalimaailma yhdistettiin kaksiulotteiseen maalaustaiteeseen kokonaistaideteokseksi. Ruotsalainen oli yhdistänyt maalauksessa lautaselle kuvatun kalan musiikkivideoon, jossa laulettiin englanniksi Lentävää kalakukkoa. Muistan vieläkin sen löytämisen riemun, kun "maalaus heräsi eloon".

Musiikki on osa Topi Ruotsalaista, sillä hän laulaa ja sanoittaa kappaleita yhtyeessä Mount Fool. Blues News -julkaisussa TT Tarkiainen kuvaili yhtyettä näin: "Mount Fool on helsinkiläinen amerikkalaisen kansamusiikkiperinteen polkuja omalla tyylillään tallaava nelihenkinen yhtye. Vaikutteita musiikkiinsa ryhmä on hakenut bluegrassista, bluesista ja gospelista maustettuna ripauksella grungea ja punkhenkisyyttä. Lauluissa kaikuvat sävyt villin lännen ja syvän etelän syrjäseuduilta."

Musiikkikuvailu on osuva, sillä se sanoittaa visuaaliseksi myös Ruotsalaisen maalauksia. Musiikki on näyttelyssä oleellinen osa Ruotsalaisen maalauksia, sillä hän antaa vihjeitä teostensa maailmaan nimeämällä niitä musiikkikappaleiden mukaan. Näiden vihjeiden löytäminen antaa maalauksille syvemmän tulkinnan tason jos tunnistaa kappaleet, mutta ne toimivat myös itsenäisinä teoksina.

Topi Ruotsalainen: Savolainen junahoopo, 2022, öljy kankaalle.

Topi Ruotsalainen: yksityiskohta teoksesta Savolainen junahoopo.

Topi Ruotsalaisen maalaukset ovat harvoin kauniita. Kauniita siinä mielessä, että niiden edessä ihastelisi vain ulkomuotoa. Värimaailma on usein maanläheinen; ruskean ja harmaan sävyjä on paljon, sinistä taivasta ja kirkasta auringonvaloa ei juuri näy. Siveltimenvedot ovat näkyviä, usein koko siveltimen levyisiä. Katsoja pystyy ikään kuin seuraamaan maalauksen kulkua ja syntyä. Väri- ja aihemaailma tekee kokonaisuudesta juurevan, hieman synkän tunnelman, joka kutittelee parhaimmillaan mielen kipupisteitä. Siitä huolimatta teoksissa on toivoa, huumoria tai kantaaottavuutta, joka puhuttelee. Ruotsalainen ei jätä katsojaa pimeälle puolelle, mutta antaa mahdollisuuden nähdä maalauksen kautta toisenlaista maailmaa.

Taiteilija kuvailee näyttelykokonaisuutta: "Henkilökohtaisella tasolla Savonian Epic on eräänlainen oodi syntymäseutuani ja juuriani kohtaan; Se on kadonneen ajan ja paikan etsintää; Eeppinen ja osin kuvitteellinen taiteen liepeiltä löytyvä maailma, missä vanhan ajan musiikki, kuvat ja kulttuuri sekoittuvat tämän päivän kokemuksiin ja mielikuvien maailmaan. Näyttely lainaa kansallis- ja kulkuriromantiikasta pienellä savolaistwistillä ja pilke silmäkulmassa."

Topi Ruotsalainen: Unheld horses, 2021, öljy kankaalle.

Unheld horses -teos herätti kasarilapsessa My little pony-muistoja. Söpöt ponit ovat maalauksessa kuitenkin ristiriidassa aitojen hevosten kanssa. Minulle teos viestii siitä, kuinka ihminen kesyttää villistä hevosesta itselleen "leikkikalun". Aitauksessa on vielä aitoja hevosia, kun aidan ulkopuolelle on vieri viereen aseteltuina kilttejä ja värikkäitä muoviponeja, joiden lautaset on kuvitettu brändille ominaisin symbolimerkein. Aitausta lähestyvällä hevosella on vielä takapuolessaan villioriin symboli.

Topi Ruotsalainen: yksityiskohta teoksesta Unheld horses.

Topi Ruotsalainen: yksityiskohta teoksesta Unheld horses.

Aitauksen vieressä on paksu piikikäs ruusuköynnös(?), joka tuo muotokielellään muistumia Hugo Simbergin köynnöksenkantajista (1905-1906) Tampereen tuomiokirkossa. Ei liene sattumaa myöskään se, että aitauksen vieressä seisova nainen on asemoitu kuvassa siten, että takapuoli on yhtä merkittävä yksityiskohta kuin hevosten ja ponien lautaset.

Topi Ruotsalainen: Red rocking chair, 2022, öljy kankaalle.

Unheld horses -teoksen lisäksi itselleni mielenkiintoisin teos oli pienikokoinen Red rocking chair. Uskallan väittää, että tähän on tiivistetty J. Karjalaisen kappaleen Punainen keinutuoli -sisältö:

"Lännen-Jukka aikanaan soitti mulle banjoa

Päivän muistan niin kuin eilisen

Ukko suolsi tarinaa ja alla piti narinaa

Vanha keinutuoli punainen

Kun kysyin "mistä tuolin sait?"

Äijä oli hetken vait katsoi mua alta kulmien

Sytytteli piippuaan tönäs kiikun liikkumaan

Ja alkoi tarun tuolin punaisen (---)"

Kyseisessä kappaleessa käydään oivaltavasti läpi keinutuolin matka ympäri maailmaa aina valmistuspaikasta alkaen. Ruotsalaisen maalaus on yksi irrotettu hetki, mutta Karjalaisen kappaletta kuunnelleena, maalaus alkaa välittömästi toistaa mielessäni itseään suurempaa tarinaa. Tunnelma on erikoinen; maalaus ja musiikki luovat kokonaistulkinnan, vaikkei kyseistä kappaletta edes kuule. Tässä Ruotsalainen on onnistunut. Hän jättää teoksissaan katsojille vihjeitä, joita poimiessa katsoja saa onnistumisen riemua kuin selvittäessään arvoitusta. Ja silti jokainen teos on myös puhtaasti maalaustaidetta; nykytaidetta ja tämän aikakauden tulkintoja, vaikka teoksissa on viitteitä myös kulttuurihistoriaan (mm. kansanpuvut, kansantanssit, yötön yö ja juhannuskokko).

Topi Ruotsalainen: Ievan polkka, 2021; Ringissä, 2022, öljy kankaalle.

Mielestäni Topi Ruotsalainen on löytänyt näyttelyn teoksiinsa jotain olennaista savolaisuudesta. Siihen kuuluu esimerkiksi tapa, jossa asiaa ja aihepiiriä kierrellään, ilmaisematta asiaa suoraan. Myös teokset vihjaavat ja viittaavat, mutta eivät pakota tulkitsemaan lopputulosta yksiselitteisesti. Se on ulkopaikkakuntalaiselle piinaavaa, jos puhekulttuuri on vieras. Itse koen, että tässä on myös jotain suomalaisuudelle alkukantaista ja mystistä. Suomalaisissa kansanuskoissa kierrettiin tiettyjä sanoja, kun pelättiin tai kunnioitettiin sanan kohdetta. Karhun sijaan puhuttiin otsosta, mesikämmenestä tai kontiosta. Kieli oli rikasta ja tuolloin tuli ymmärtää kielen sisältöä monitulkintaisesti, vertauskuvallisesti. Kieli oli visuaalista. Tämä ei siis ole oikeastaan vain savolaisten ominaisuus, mutta täälläpäin kuvaileva ja kiertelevä kieliperinne tuntuu elävän tavalla tai toisella edelleen.

Topi Ruotsalainen: Shadows on your face, 2021, öljy kankaalle.

Topi Ruotsalainen: yksityiskohta teoksesta Shadows on your face.

Topi Ruotsalainen on yhdistänyt kuvataiteen ja musiikin luonnollisesti toisiinsa. Tuntuu vapauttavalta, että joku on onnistunut rikkomaan taidekentässäkin vallalla olevia lokeroita ja osoittamaan, että se on mahdollista. Sitä voi olla muusikko ja kuvataiteilija samaan aikaan, ja rikastuttaa molempien sisältöjä yhdistämällä niitä toisiinsa.

Näyttelyssä soivat Mount Foolin kappaleet:

• Flying Fishcock (Lentävä kalakukko)
• Ieva's polka
• Carefree
• Unheld horses
• Shadows on your face
• My hoboette

Galleria Ars Liberan näyttely on jatkumoa Topi Ruotsalaisen Galleria Heinossa pitämälleen näyttelylle A Folk Epic (20.11.-19.12.2021). Tuolloin Ruotsalainen kuvaili, kuinka J. Karjalainen kertoi dokumentissaan ("Beibi ollaan ikuisii", ohj. Antti Leino 2018) näkevänsä musiikin kuvina.

Topi Ruotsalainen jatkaa: "Koen itsekin musiikin hyvin visuaalisesti, vaikkakin itselleni musiikki näyttäytyy lähinnä häilyvinä mielikuvina, mahdollisina sävyinä ja tunnelmina, jotka pyrkivät alati pakenemaan yksittäisen kuvapinnan kahlitsevia raameja ja pysähtynyttä kaksiulotteisuutta. Vaikututtuani J. Karjalaisen suorasta ja toteavasta kerronnasta halusin joka tapauksessa kokeilla jotain hieman samankaltaista. Päädyin luomaan maalauksia laulujeni pohjalta.

Huomasin aika nopeasti, että ihailemani suorat toteamukset eivät istu tähän savolaisittain kiertyneeseen sivellinkäteen. Haluan edelleen jättää asioita piiloon tai puhua niistä kiertoilmauksin. Lopulta nautin suunnattomasti siitä, että sain rakentaa maalauksiini vapaasti viittauksia ja ammentaa kaikesta siitä työstä, mitä olen lauluja kirjoittaessani jo valmiiksi luonut maalausteni taustalle."

Galleria Heino toteutti Ruotsalaisesta erinomaisen haastattelun, joka avaa osaltaan myös Galleria Ars Liberan näyttelyn sisältöä:

Savonian Epic on esillä Galleria Ars Liberassa 12.3.2023 saakka.