- Anna Härkönen & Anssi Lindqvist: Mitä kuuluu kulttuurihyvinvointi? Kulttuurihyvinvoinnin saatavuus Kuopion ja Riihimäen kaupungeissa. (Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulu, 2024)
- Hannele Partanen: Primary Prevention of Physical Diseases through Music-Based Health Communication: Towards Wider Utilization of Music. (Jyväskylän yliopisto, 2024)
keskiviikko 23. huhtikuuta 2025
Musiikki edistää hyvinvointia
sunnuntai 20. huhtikuuta 2025
Pisankamunia
Osallistuin vuosi sitten ensimmäistä kertaa pisankakurssille. Kyseessä on ikivanha slaavilainen pääsiäismunien koristelutekniikka, joka on suosittu esimerkiksi Ukrainassa, Puolassa ja Serbiassa. Nimi tulee slaavilaisten kielten kirjoittaa-verbistä, sillä kuviot piirretään ohuilla terillä pikkutarkasti.
Voitte käydä lukemassa tarkemmin tekniikasta aiemman vuoden blogitekstistä. Tekniikka on hidasta sekä tarkkuutta ja kärsivällisyyttä vaativaa puuhaa. Edellisvuodesta viisastuneena piirsin pisankakuvioita kuorten pintaan jo etukäteen, ettei kurssilla menisi turhaa aikaa luonnosteluun. Näin pääsin nopeammin vahapiirtämiseen. Tällä kurssilla halusin keskittyä nimenomaan varsinaseen pisanka-tekniikkaan, kun edellisvuonna valmistin enemmän koristeluja nuppineulatekniikalla.
Osallistuin tänäkin vuonna Valamon opiston kurssille, jossa pisankatekniikkaa sai harjoitella neljän päivän ajan. Tiedän, että eri puolella Suomea on myös lyhytkursseja, mutta itse pidän siitä, että saan uppoutua tekniikan maailmaan rauhassa pidemmäksi aikaa.
Ja jos mietit, että täytyykö Valamon opistossa opiskellakseen olla ortodoksi, niin ei tarvitse. Riittää, että on kiinnostunut kurssisisällöistä, ne ovat kaikille avoimia. Jos teitä kiinnostaa ei-ortodoksin ajatukset ortodoksisista etikettiasioista, niin voitte käydä lukemassa ajatuksia aiemmasta blogitekstistäni. Kirjoitin siellä muun muassa titteleihin, pukeutumiseen ja pääsiäiseen liittyvistä asioista.
Se, mitä olen ortodokseilta oppinut, on pääsiäisen juhliminen. Useimmille pääsiäinen tarkoittaa nykyisin vain pidennettyä viikonloppuvapaata. Minä olen oppinut valmistautumaan pääsiäiseen, iloitsemaan pääsiäisestä ja ymmärtämään pääsiäisen kestävän aina 40 päivää, eli helatorstaihin saakka. Kaiken tämän myötä keväästä on tullut lempivuodenaikani, koska siihen sisältyy pääsiäisiloa, mutta myös keväisen luonnon herääminen talviunilta.
Millaisia lopputuloksia pisankakurssi sitten tuotti? No tällaisia:
Olen erittäin tyytyväinen lopputuloksiin, sillä huomasin kehittyneeni edellisvuodesta. Tällä kertaa halusin keskittyä nimenomaan viivoihin ja niiden tarkkuuteen. Ensimmäisellä kerralla yritin saada kaikki onnistumaan kerralla: viivapiirros, niiden siisteys ja suoruus, paljon värejä ja paljon kuvioita. Voin kertoa, että yritin haukata ihan liian ison palan. Nyt olin jo etukäteen päättänyt, että keskittymällä viivoihin ja jättämättä värit vähemmälle, hallitsen kokonaisuuden paremmin.
Mielestäni sain todella kauniita munia myös noista kaksivärisistä versioista, kun viivapiirros on kuitenkin tarpeeksi koristeellinen. Pisankamunissa on paljon symboliikkaa, mutta itse olen viehättynyt lainaamaan kuvioita käspaikkakuvioista. Käspaikka on karjalaiseen perinteeseen kuuluva pitkä, molemmista päistään etupistokirjonnalla kuvioitu tekstiili, jota käytetään ortodoksisessa perinteessä esimerkiksi ikonin päällä. Kuvioissa käytetään muun muassa erilaisia lintuja, kasveja ja elämänpuita.
Pääsiäisjuhlan ollessa käynnissä, toivotan kirkkovuoden Suurinta Juhlaa viettäville ystävilleni: Kristus nousi kuolleista! Toisille toivotan hyvää pääsiäistä! Ja muille aurinkoista ja valoisaa kevättä! Kaikki varmasti iloitsemme luonnon heräämisestä ja kesän odotuksesta.
maanantai 14. huhtikuuta 2025
Protestilaulaja
![]() |
Sawohouse Underground, Kuopio, 2021. |
Olen nuoresta saakka ollut kiinnostunut kirjallisuudessa elämäkerroista. Innostus lähti siitä, että halusin tietää edesmenneistä näyttelijöistä enemmän. Rakastan edelleen kotimaisia 1940-50-luvun mustavalkoisia elokuvia. Niissä on huumoria ja toisaalta myös draamallista tunnelmaa, jota ei nykyelokuvissa enää tavoiteta. Luin Tauno Palosta, Ansa Ikosesta, Edvin Laineesta, Leif Wagerista, Lasse Pöystistä jne. Myöhemmin kiinnostuin myös muusikoiden elämäkerroista. Luen kyseistä kirjallisuuden genreä siinä mielessä rajoittuneesti, että henkilön tulee jollain tavalla kiinnostaa itseäni, että tartun lukemiseen. En ole esimerkiksi koskaan lukenut yhtään poliitikon elämäkertaa.
En lue elämäkertoja siksi, että saisin niistä skandaalisisältöä. Valitettavasti jokaisesta elämäkerrasta kuitenkin revitään lööppiotsikoita, ja saahan niillä näkyvyyttä ja kenties lisättyä kirjamyyntiä. Luen elämäkertoja siksi, että pääsisin syvemmin kyseisen henkilön ajatusmaailmaan ja aikaan kiinni.
![]() |
Leijonamieli ja Paleface beatboxing, Pipefest 2004, Vuokatti. |
![]() |
Leijonamieli ja Paleface beatboxing, Pipefest 2004, Vuokatti. |
Hyvä elämäkerta?
Vuosien varrella olen tullut siihen tulokseen, että elämäkertojen kirjoittaminen lienee yksi vaikeimmista kirjallisuuden lajeista. Kuinka tiivistää parhaimmillaan (tai pahimmillaan?) vuosikymmenten elämäntyö ja yksityiskohdat yksiin kansiin? On hyviä ja huonoja esimerkkejä.
Olen viimeisen vuoden aikana lukenut elämäkerrat mm. taidemesenaatti Peggy Guggenheimista, Spice Girlsin Melanie C:stä, Samuli Edelmannista sekä Sentencedin edesmenneestä kitaravirtuoosi Miika Tenkulasta.
Peggy Guggenheimin ja Melanie C:n ongelma oli se, että he olivat kirjoittaneet kirjansa itse. Peggy keskittyi kerskumaan miesvalloituksillaan ja elämäntyylillään, vaikka oletin saavani tietoa hänen mesenaattiudestaan ja taiteesta. Melanie C olisi tarvinnut paremman kustannustoimittajan, sillä kirjan sisältö olisi mahtunut ilman jatkuvaa asioiden toistamista todennäköisesti sata sivua tiiviimpään muotoon.
Samuli Edelmann. Voi että pidän Samulista, mutta valitettavasti kirjan kirjoittanut Johannes Lahtela oli tehnyt kirjasta miesten yhteisen terapiajulkaisun täynnä lööppiainesta. Kirja keskittyi päihteisiin ja sen tuomaan aihemaailmaan, vaikka ajattelen Edelmannin olevan myös kaikkea muuta. Sen sijaan yllätyin positiivisesti, kuinka Nefertiti Malaty oli onnistunut kirjoittamaan edesmenneestä, ja äärimmäisen tarkasti yksityisyyttään varjelleesta, kitaristi ja säveltäjä Miika Tenkulasta taiteilijaa kunnioittavan, mutta rehellisen julkaisun.
Hyvä elämäkerta syntyy mielestäni siitä, että kirjoittaja osaa etäännyttää itsensä kohteestaan tarpeeksi, jotta hän näkee laajemman kokonaisuuden. Mikä merkitys elämäkerran kohteella on ollut yhteiskunnassa ja millainen hänen ajatusmaailmansa on kulloisenakin ajankohtana ollut, miten se on kenties muuttunut?
![]() |
Graffiteja, Pipefest 2004, Vuokatti. |
![]() |
Break dance-battle: Pohjois-Suomi All Stars vs. Flow-Mo B-boy Crew. (Etelä vei voiton.) Pipefest 2004, Vuokatti. |
Tähän saakka lukemistani elämäkerroista ehdottomasti laadullisesti paras on Miska Rantasen Karri Miettisestä (s.1978) kirjoittama elämäkerta. Miettinen tunnetaan paremmin taiteilijanimellä Paleface ja kirja kantaa nimeä Protestilaulaja (Johnny Kniga, 2024). Kirjan nimi on mielestäni hieman provosoiva, mutta myönnän, että Paleface nykyisellä musiikillisella sisällöllään istuu sanan tuomaan mielikuvaan.
Kysymykseen, onko alle viisikymppisessä vielä mitään kirjoitettavaa vastaan, että ehdottomasti on, jos kirja kirjoitetaan siten kuin Miska Rantanen on sen tehnyt. Kirja ei ole vain Miettisen elämäkerta, vaan yhteiskunnallinen katsaus kotimaisen rap-kulttuurin historiaan ja muutokseen, sekä sen ympärillä vaikuttavaan valtakulttuuriin. Siis kuhunkin vuosikymmeneen siten, millaisena se on näyttäytynyt. Kirja ei irrota tai sulje Palefacea yhteiskunnasta tutkimuksen kohteeksi, vaan kirjoittaa hänet osaksi sitä. Tällaisiahan elämäkertojen kuuluisi olla.
![]() |
Paleface esittämässä Golgate Soulmate-kappaletta. Pipefest 2004, Vuokatti. |
Naisen asema silloin vs. nyt
Minun matkani Palefacen musiikin parissa alkoi vuonna 2001, kun hän julkaisi ensimmäisen (englanninkielisen) albuminsa The Pale Ontologist. Tuolloin suomiräpin maailma oli hyvin toisenlainen kuin nykyään ja arvostin Palefacen taitavaa ja syvällistä sanailua. Vuonna 2003 julkaistu Golgate Soulmate-kappale (kertosäkeessä mukana Emma Salokoski) poikkesi sanoitukseltaan ja sanomaltaan paljon siitä, millaisena suomiräp oli naisen ja suhteet naisiin esittänyt. Tuohon aikaan nainen oli rap-lyriikoissa lähinnä käytön ja/tai halun kohde.
Naisia ei tuohon aikaan juurikaan arvostettu myöskään räppäreinä. Karri Miettinen kuvailee 2000-luvun alun räppimaailmaa näin:
"Kana, Mariska ja Yavis oli myös se kolmikko, jota ruodittiin misogyynisessä, netissä vuodesta 2002 lähtien pyörineessä räppibiisissä 'Ämmäräppärit' (---). 'Ämmäräppärit' on puistattavaa kuunneltavaa aikuisin korvin, mutta muistan, että se inhotti jo tuoreeltaan'', kertoo Karri. 'Mimmit nähtiin tuohon aikaan lähinnä bändäreinä. Muistan, kun Pipefest-räppifestivaaleilla 2000-luvun alkuvuosina Rähinä Recordsin bussiin pakkautui tulijoita illan päätteeksi mökkijatkoille, niin joku spiikkasi mikrofoniin, että kaikki muijat, jotka eivät ole lähdössä panemaan, voivat poistua bussista heti. En muista kuka oli kuuluttaja, mutta tapahtunut kuvaa sen ajan henkeä.
Naiset jaksoivat silti puskea. Lajin ykkössoihtua kantoi pitkään Mariska, ja muita varhaisia alan vaikuttajia olivat muun muassa Notkean Rotan riveissä esiintynyt Meno-Anu eli Maria Järvenhelmi ja pietarsaarelaisessa Valosiepparit-kokoonpanossa aloittanut Sini Sabotage eli Sini-Maria Makkonen." (s.198)
![]() |
Mariska, Pipefest 2004, Vuokatti. |
![]() |
Miss J. & Afrodite, Pipefest 2004, Vuokatti. |
Tunnistan ja muistan tuon ajan hengen. Esimerkiksi Skandaalilla (julkaissut mm. kappaleet Sun muijas, Panomies ja Pesäst pesään) oli sellainen fanipaita, jonka selässä oli teksti "Kaikki rakastaa kusipäitä". (Uskokaa tai älkää, omistin kyseisen paidan, mutta en tainnut sitä lopulta kovin montaa kertaa käyttää.) Skandaali käytti taitavasti hyväkseen ulkonäköään ja loi brändinsä "Olen hyvännäköinen ja tiedän sen" -olemuksen ympärille. Tällaisia tyyppejä pidetään kusipäinä, joten hän brändäsi senkin, painamalla tekstin fanipaitoihinsa.
Tämä on myös syy, jonka vuoksi alun perin viehätyin juuri Palefacen musiikista. Hän muotoili hunajanpehmeästi soljuvan ja todenmukaisemman kokonaisuuden parisuhteen ensiaskelista ja siitä, kuinka mies pohtii, miten lähestyä ja kohdella naista:
Sittemmin esimerkiksi kotimainen Etta on ottanut ämmä-sanan haltuun ja kääntänyt sen voimasanaksi.
(Tässä yhteydessä tekisi mieli pitää luento naisen aseman positiivisesta muutoksesta musiikkimaailmassa ja sitä kautta yhteiskunnassa, mutta jätetään se kenties toiseen kertaan.)
Renessanssimies
Myönnän, että minun oli helppo tarttua lukemaan Protestilaulajaa, sillä Miettisen elämä kiinnosti ja oli entuudestaan tuttua. Sellaisen, joka näkee hänet "vain" provosoivana vasemmiston protestilaulajana, voi olla vaikeaa päästä asenteensa yli tarttuakseen kirjaan. Mutta koska olen lukenut elämäni varrella useita elämäkertoja voin suositella, että jos joku edes harkitsee kirjoittavansa elämäkertaa, lukisi ensin tämän. Ja muille elämäkerroista kiinnostuneille lukuvinkiksi ihan vain malliksi siitä, millaisen rakenteen ja kokonaisuuden alle viisikymppisestäkin artistista voi onnistuneesti kirjoittaa.
Miska Rantanen kuvailee Palefacea tekstissä muun muassa näin: "Karri Miettinen on yhden miehen mielenosoitus. Ihmisiä jakava taiteilija. Tiedostavan suomiräpin Hannu Karpo. Omatunto, jolla on megafoni." (s.10)
Iltapäivälehtien (ja keskustelupalstojen kommenttikenttien) perusteella Paleface näyttäytyy poliittisesti värittyneenä protestilaulajana. Hän on kuitenkin itse sanonut jo vuoden 2001 Sonera Plazan haastattelussa, että:
"Haluan olla renessanssimies, joka tekee kaikenlaista ja joka pystyy osoittamaan lahjakkuuttaan monella eri sektorilla."(s.120)
"(---) Antiamerikkalaisuus ja puheet rotukysymyksistä, sananvapaudesta ja ihmisoikeuksista asemoivat hänet heti kättelyssä räppiskenen vasempaan laitaan erotukseksi elämään kepeämmin suhtautuvista bileräppäreistä.
'Hiphop on maailman tehokkain tiedotusväline', perusteli Karri Helsingin Sanomissa. Monessa lehtijutussa toistui sama kiteytys, jonka hän kertoi ensimmäisenä Rumba-lehdessä.
'Aloin miettiä, mitä omaisuutta mulla on pakollisten ruokailuvälineiden lisäksi. Levysoitinten lisäksi löytyy levyhylly ja kirjahylly. Niitä vaalin ja kasvatan. Kirjahyllyssä on mun mc-urani siemen ja levyhyllyssä dj-urani siemen. Kun sen kaiken pystyy yhdistämään sopivassa leikkauspisteessä, mitä enää tarvitaan? Ei mitään.' " (s.121-122)
![]() |
Graffiteja, Pipefest 2005, Vuokatti. |
Aika uudistua
"2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puoltaväliä on kuvattu suomiräpin kuoppavuosiksi. Vuosituhannen alun räppibuumi paloi hetken kirkkaalla liekillä, mutta sitten meno hiipui." (s.155)
"Karri oli ollut aina suuri Suomi-musiikin diggari ja kirjoittanut proosaa ja runoja suomeksi, mutta englanniksi vedetty räppi oli keskeinen osa artisti-identiteettiä (---). 'Oli yllättävän iso asia jättää tietty estetiikka, panostuksenkohde ja osaamisalue kokonaan taakse ja lähteä tekemään musiikkia uudelta pohjalta [suomeksi]. (---)' " (s.169)
Jos jotain Palefacesta hehkuu, niin kiinnostus ympäröivää yhteiskuntaa, kirjallisuutta ja kulttuuria kohtaan. Tätä samaa viestiä hän vie eteenpäin myös nuorille:
"Karri ei usko räpin uhkaavan suomen kieltä, mutta on huolestunut lukemisen vähentymisestä. 'Kun keskustelen nuorten tekijöiden kanssa, painotan aina lukemisen tärkeyttä. Räppäri tarvitsee sanoja ja niitä saa lukemalla. On hallittava katukieli, mutta osattava myös kirjoittaa sanat oikein. Tällä hetkellä suosittu räppi on suhteellisen simppeliä ja kieleltään kapeaa. Poikkeuksiakin toki on, mutta ero on suuri verrattuna 90-lukuun. Silloin kovin jätkä oli se, jolla oli laajin sanavarasto.' " (s.170)
![]() |
Graffiteja, Pipefest 2005, Vuokatti. |
Oivallus musiikin tehtävästä
Karri Miettinen pääsi kirjoittamaan musiikkia suomalais-afrikkalaiseen kulttuurikeskukseen Villa Karoon. Tämä matka toi oivalluksen musiikin tehtävästä:
" 'Jos äänitettyä musiikkia on ollut olemassa noin sata vuotta, mutta laulettu tuhansia vuosia, niin silloin musiikin tehtävänä on ollut jokin ihan muu kuin kultalevyjen saaminen. Laulajilla ja lauluntekijöillä on ollut syvällinen tehtävä yhteisöissä: muistaa vanhat viisaudet ja kertoa tuoreet uutiset. Sen äärellä olin Afrikassa.'
Oivaltamsen katalysaattorina toimi länsiafrikkalainen grioottiperinne, joka oli saanut alkunsa 1300-luvulla. Griooteiksi kutsutaan kierteleviä muusikko-runoilijoita, jotka kantavat ja levittävät yhteisön suullista muistitietoa.
(---) 'Tajusin, että Suomessakin on ollut samanlaisia tarinoita ja lauluja, jotka ovat toimineet kansan tiedotusvälineenä. Siitä perinteestä tulivat rekilaulut, arkkiveisut, kisällilaulut, työväenlaulut ja kaaleiden [romani] laulut, joista kaikista syntyi uuden levyn taikaliemi. Yhtäkkiä kaikki oli selvää, koko linja Woody Guthriesta ja Reijo Frankista Public Enemyyn', kertoo Karri." (s.183)
Palefacen kieli vaihtui suomeksi Helsinki - Shangri-La -albumin myötä vuonna 2010. Suomen kieleen vaihtaminen toi sanoituksiin enemmän kantaaottavuutta ja vaikuttavuutta. Jokainen tuntui tuolloin osaavan albumin nimikkokappaleen ulkoa. Kappaleissa nostetaan esille yhteiskunnan epäkohtia, välillä huumoria unohtamatta. Kaikki eivät esimerkiksi tainneet ymmärtää ironiaa, mikä sisältyi muun muassa kappaleeseen "Syntyny rellestää".
Paleface on esiintyjäminä, mutta Karri Miettinen on pyrkinyt olemaan se renessanssimies, josta kertoi jo vuoden 2001 haastattelussa. Hän on osallistunut useisiin erilaisiin keskustelu- ja haastatteluohjelmiin, kisoihin ja visailuihin osoittaakseen, että voi pitää hauskaa, eikä itseään tarvitse ottaa liian vakavasti. Tämä on meille häntä pidempään seuranneille osoittanut sen, että hän ei tahdo lokeroitua.
Negatiivinen julkisuus ja sitä lietsovat uutiset tuntuvat nykyisin olevan arkipäivää. Miska Rantanen kirjoittaa:
"Algoritmit alkoivat ruokkia [2010-luvun alusta] negatiivista diskurssia - ja tekevät sitä edelleen. Tietylle porukalle Paleface on ikuisesti omahyväinen vasurikitisijä.
'Nykyisin neutraalitkin tyypit saavat paljon kuraa julkisuudessa. Somessa tunteet ovat koko ajan pinnassa, ja kusipäisen palautteen antaminen on valtavirtaistunut, koska se on teknologian myötä helppoa', Karri sanoo." (s. 270)
Olen väsynyt siihen, kuinka asiat leimataan somessa ja julkisessakin keskusteluissa mustavalkoisiksi, eikä suostuta näkemään välissä olevia harmaan eri sävyjä. Tähänkin auttaisi se, että luettaisiin enemmän kirjoja kuin somen keskustelu- ja kommenttipalstoja. Kirjallisuuden avulla pystyttäisiin ymmärtämään neutraalimmin myös vastakkaisia näkökulmia, koska ne eivät somemaailman algoritmien tapaan vahvista jokaisen yksilön rajoittunutta (ja kenties vääristynyttä) kiinnostuskenttää. Näin toivottavasti palattaisiin aikaan, jolloin keskustelu tarkoitti sitä, että eri mieltä olevat ihmiset pystyivät perustelemaan väitteensä ja mielipiteensä taustatietoon pohjautuen, eikä siten, että eniten huutava mielipide voittaa.
![]() |
Paleface ja DJ Mobster, Pipefest 2005, Vuokatti. |
Miska Rantanen
Protestilaulajan luettuani halusin tietää kirjan kirjoittajasta enemmän. Kuka on tämä henkilö, joka osasi kirjoittaa elämäkerran siten, ettei se sortunut tyypillisiin lajityypin virheisiin?
Kävi ilmi, että Miska Rantanen (s. 1967) on entinen Helsingin Sanomien toimittaja ja kirjailija, joka on erikoistunut kulttuuriin, politiikkaan ja nettimaailman ilmiöihin. Tämä lienee taustasyy sille, miksi kirjassa on tuotu selkeästi esille rap-kulttuuriin liittyvät taustat ja yhteiskunnalliset ajanjaksot. Näin lukija ymmärtää miksi tietyssä ajassa toimittiin tietyllä tavalla, ja mikä toimintoihin taustavaikutti.
Rantanen kertoo esipuheessa, että hän tapasi Karri Miettisen ensimmäisen kerran vuonna 2007, toisen kerran 2009 ja kolmannen 2010. Näin ollen miehillä on yhteistä historiaa taustallaan. Vaikka Rantanen kirjoittaa esipuheessa, että "Karri muisteli elämänsä eri vaiheita antaumuksella eikä kaihtanut menemistä aroillekaan alueille. Prosessi oli terapeuttinen puolin ja toisin" (s.13)", ei kirja ole terapiakertomus. Rantanen on osannut kirjoittaessaan etäännyttää itsensä tutkimastaan kohteesta. Hän on punonut onnistuneesti Karri Miettisen elämän lapsuudesta 2000-luvun kahdelle ensimmäiselle vuosikymmenelle, tulevaisuuden näkymiä unohtamatta.
![]() |
Pipefest 2005, Vuokatti. |
Humanismin puolestapuhuja
![]() |
Sawohouse Underground, Kuopio, 2021. |
sunnuntai 6. huhtikuuta 2025
Työelämän taitoja
Kerroin joulukuussa 2024, että Pohjois-Savon hyvinvointialue leikkaa taideasiantuntijan työaikaani 50%:iin YT-menettelyjen vuoksi. Uusi leikattu työaika on vaatinut uudenlaista asennoitumista työhön, uudenlaisia taitoja ja itsetutkiskelua. Uutisen julkaisu pelotti, mutta samalla se helpotti, kun ei enää tarvinnut teeskennellä tai piilotella asiaa. Jännitystä lisäsi tilastotiedot kun huomasin, että ensimmäisen kuukauden aikana kyseistä blogitekstiä oli käyty katselemassa 18 000 kertaa.
Henkilökohtainen asiani sai yllättävää huomiota, enkä tiennyt oliko se hyvä vai huono asia. Yllätys jatkui, kun postilaatikosta hakemassani Taide-lehdessä (1/2025) taidekriitikko Raisa Jäntti oli nostanut asiani myös Lokikirja-osuuteen. Jutussa pohditaan taidekentän aallokkoista luonnetta: kiitollisuutta siitä, että saa tehdä sitä mistä pitää, yleisöennätyksiä takovia museonäyttelyitä ja kuinka taide voi olla tärkeä kannattelija läpi elämän.
Jäntti oli tiivistänyt blogitekstini sanoman hyvin, mutta samalla hän onnistui osumaan minua arkaan paikkaan:
"Hän [Hurmioitunut] kirjoittaa siitä, miten työn osittainenkin menettäminen aiheuttaa ihmisessä helposti epävarmuutta. Olisinko voinut tehdä jotakin toisin? Olenko ollut työssäni hyvä? Toisaalta tätä hyvää työtä tulisi jatkossa osata tehdä niin, ettei ujuta työtä vapaa-aikaan saadakseen entisen määrän asioita aikaiseksi aiempaa lyhyemmässä työajassa."
Viimeinen lause osui ja upposi. Minun on ollut todella vaikea rajata tekemistäni uuteen työaikaan ja joudun myöntämään, että opettelua se on vieläkin. Toisaalta olen tyytyväinen, että leikattu työaika alkaa näkyä yksittäisissä tehtävissä ja sen vaikutuksissa, niin kuin sen kuuluukin. Tämä osoittaa, että töitä kyllä olisi, mutta osa jää väkisin tekemättä leikkauksen vuoksi.
Olemme tehneet esihenkilöni kanssa valinnan, että taideasiantuntijan työ keskitetään toistaiseksi ulospäin näkyviin tehtäviin. Tämä osoittaa, että hyvinointialueella on edelleen taideasiantuntija. Tämä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi KYSin käytävänäyttelyt järjestetään kuten tähänkin asti. Tosin muutama näyttelytila on otettu pois käytöstä, joka vaikuttaa siihen, että näyttelyaikoja joutuu nyt jonottamaan useamman vuoden. Samoin rakennus- ja muuttoprojektien taideasiat on hoidettava siinä aikataulussa, missä ne on vuosikalenteriin suunniteltu.
![]() |
Olen puhumassa Valamon museopäivässä taidehistorioitsijan ominaisuudessa Herman Grönbärjin (1875-1958) taiteesta. Lisätietoa päivän ohjelmasta. |
Rakkaudesta omaan työhön
Ajankäytön hallinta on ollut vaikeaa paitsi taideasiantuntijan tehtävässä, myös sivutyöprojektien ja niihin liittyvien valmistelujen sovittelussa. Olen todella kiitollinen, että yksittäisiä keikkatöitä on ilmaantunut, ja ne ovat sellaisia, joihin minulla on mielenkiintoa osallistua.
Huomaan, että tarvitsen aiempaa enemmän työnohjausta ja mentorointia, josta kerron lisää myöhemmin. Olen myös itsenäisesti aktivoitunut lukemaan työelämän taitoihin liittyvää kirjallisuutta, joista on ollut apua.
Mireille Guilianon kirjoittama Nainen ja työelämän taito (Otava, 2010) kertoo uransa ranskalaisen viinifirman johdossa Amerikassa tehneen naisen huomioita työelämästä ja siinä menestymisessä. Kirjasta lienee enemmän hyötyä kovassa bisnesmaailmassa työskenteleville naisille, mutta allekirjoitan Guilianon ajatuksia monesta esimerkistä.
"Mireille Guiliano antaa kirjassa omaan kokemukseen perustuvia neuvoja työpaikkahaastatteluun valmistautumisessa, keskustelu- ja esiintymistaidon parantamisessa sekä puhuu tyylistä, vaatteista, ruoasta, viinistä ja kestityksestä."
Olen sanonut ääneen, että leikattu työaika on taloudellisesti haastava. Toistaiseksi ei onneksi mahdoton, mutta tilanteeseen ja sen kestävyyteen vaikuttavat ymmärrettävästi useat tekijät. Olen käynyt keskustelua (tai minulle on sanottu), että minun olisi järkevää harkita kokoaikaista työtä muualta, jos sellaiseen syntyy mahdollisuus. Ja tämä on minulle vaikea asia hyväksyä. Mireille Guiliano kuitenkin kirjoitti tästäkin rohkaisevasti:
"Kiihkeä mieltymys siihen, mitä tekee, auttaa nousemaan aamulla, ja jokaisen pitäisi työskennellä alalla, josta nauttii. Itse kukin voi kuitenkin kehittää melkoisen rakkauden sellaisia aloja kohtaan, joita ei koskaan edes harkinnut, tai joista joissakin tapauksissa ei ollut koskaan kuullutkaan, tai joita itse asiassa ei ennen ollut edes olemassa. Sydämen täytyisi olla mukana työssä, mutta se ei tarkoita, että työn täytyisi olla jotain sellaista, mitä on aina rakastanut. Valistuneessa urasiirrossa täytyy tasapainottaa lahjakkuus sekä kiihkeä mieltymys ja tilaisuus." (s.45-46)
Kukaan muu kuin minä itse ei voi lopulta tehdä päätöksiä puolestani. Tai no, mikäli minut irtisanotaan jossain vaiheessa kokonaan, se pakottaa tekemään nopeampia päätöksiä. Mutta teen nykyistä työtäni edelleen täydellä sydämellä. Uskon työtehtävään ja sen vaikutuksiin, ja haluaisin päästä näyttämään mitä kaikkea voisin saada vielä aikaiseksi. Tämän vuoksi olen kieltäytynyt ajatuksesta vaihtaa Pohjois-Savon hyvinvointialuetta työnantajana kokonaan mihinkään muuhun.
![]() |
Minna Canthin koulun 9.luokan valinnaiskuvaamataidon oppilaat taidekierroksella Kuopion yliopistollisessa sairaalassa. Kuva: Iida Valkonen. |
Valistuneen oman edun periaate
Guiliano kirjoittaa kirjassaan myös valistuneen oman edun periaatteesta, johon sisältyy muun muassa se, että opettelee sanomaan ei. Asia, jossa en ole koskaan ollut kovin hyvä. Toisaalta 'kyllä'-vastaukset ovat tuoneet minut siihen, missä olen.
"Noudattaakseen toiminnassaan valistunutta oman edun tavoittelua on 'tunnettava itsensä' ja astuttava pois omasta ruumiistaan, joka pursuu hetkellisiä kiihkeitä tunteita, kuten suuttumusta, rakkautta, mustasukkaisuutta tai jopa vihaa. On analysoitava kylmästi kyseistä tilannettaan. (s.55)
(---) Tärkein veto-oikeutemme kohdistuu ajankäyttöämme koskeviin vaatimuksiin. Kaikki tuntevat tämän ajatelman: jos haluaa saada jonkin asian suoritetuksi, kannattaa pyytää kiireistä ihmistä tekemään sen. Se on yksi tapa kerätä pisteitä, mutta jonkin ajan kuluttua liian monta 'kyllä'-vastausta voi osoittautua tuhoisaksi. Jos ei säilytä tervettä tasapainoa, ei myöskään ajan oloon ole tehokas liiketoimissaan tai urallaan eikä lopulta yksityiselämässäänkään. (s.66)
(---) En ole hyvä sanomaan ei, mutta kuuden tai kahdeksan viime vuoden aikana minua on revitty niin moneen suuntaan, että en yksinkertaisesti ole voinut olla kaikkialla ja tehdä kaikkea. (---) Opettele varhain 'ei'-sanan strateginen käyttö: se koituu omaksi parhaaksesi, ja useimmiten saat sen takia kunnioitusta osaksesi. (s.67)"
Rajat ovat rakkautta
Rakkaussuhteeni taide- ja kulttuurikenttään on niin vahva, että olen vasta hetkittäin oppinut ymmärtämään, etten minä voi tehdä yksin kaikkea, eikä minun tarvitse. Haluaisin, mutta ei minun tarvitse. Raisa Jäntti kirjoitti ajatusmaailmasta samaistuttavasti:
"(---) Kun lähikirjasto lakkautetaan, ajattelen että olisin voinut käyttää sitä enemmän. Kun museoilta leikataan rahaa, ajattelen että olisi pitänyt osata pitää enemmän ääntä taiteen puolesta. Kun taloudellinen tilanne vaatii taiteilijoilta muihin töihin hakeutumista, ajattelen että pitäisi ostaa taidetta niin paljon kuin se itselle on mahdollista.
Tosiasia on, ettei kukaan pidä taidekenttää yksin pystyssä. Itsensä polttaa loppuun, jos yrittää. Aina on kuitenkin mahdollista sanoa ääneen, jos jostakin tykkää ja suositella näyttelyitä ja taidemenoja. Ja tahtoa hakeutua taiteen äärelle näyttää riittävän."
Kiitos Raisa. Et tiedä kuinka paljon onnistuit minua sanoillasi auttamaan. Terveellisten rajojen vetäminen on edelleen vaikeaa ja työn alla, mutta nyt suostun yrittämään.
lauantai 15. maaliskuuta 2025
Kotien taidetta
Millaista taidetta tavallisilla asukkailla on kotinsa seinällä? Tähän pääsee tutustumaan Jyväskylän taidemuseon Kotien taidetta -näyttelyssä. Ajatus syntyi keskisuomalaisen naisen ehdotuksesta Laura Suhosen Jyväskylän yliopistoon tekemään pro gradu -tutkielmaan. Pro gradussa tutkittiin keskisuomalaisten asenteita suomalaisia taidemuseoita ja Jyväskylän taidemuseota kohtaan. Ehdotuksessa haluttiin nähdä taidetta ihmisten kodeista.
Jyväskylän taidemuseo etsi ja osallisti keskisuomalaisia näkyvästi somessa ja lehdistössä tuomaan kotien taidetta esille näyttelyä varten.
"Teokset on valittu näyttelyyn avoimen haun kautta, johon kaikki keskisuomalaiset saivat osallistua. Vapaaehtoisista koostuva 40-jäseninen raati teki valinnat yhteensä 240 ehdotuksen joukosta. Esillä on monipuolinen kattaus niin ammattilaisten kuin harrastajienkin teoksia.
(---) Valintaraatiin kutsuttiin jäseniä ympäri Keski-Suomea ja mukaan ilmoittautui ihmisiä 14 paikkakunnalta, Jyväskylän lisäksi edustettuina olivat mm. Pihtipudas, Joutsa, Uurainen, Jämsä, Äänekoski ja Kivijärvi."
![]() |
Sampsa Sarparanta: Taivas repeää, 2000-luvun alku. |
![]() |
Erkki Heikkilä (1933-1996): Tornado I, 1961. |
![]() |
Taiteilija ei tiedossa: Ei teosnimeä, 1942/43. |
![]() |
Anja Kokko: Hiirenkorva-aika, 1981. |
![]() |
Matti Pikkujämsä: Keltainen lintupuu, 2020. |
![]() |
Anja Santala (1936-2021): Olipa kerran Eerolan talo. |
![]() |
Kirsi Neuvonen: Vintagepuku 1L, 2012. |
![]() |
Veli-Pekka Honkimäki: Erityisen aurinkoinen päivä, 2015. |
![]() |
Anni Honkala: Itämisvaihe, 2024. |
![]() |
Martta Wendelin (1893-1986): Anna Elina, 1953. |
![]() |
Kain Tapper (1930-2004): Kianto ajan muistoja, 1973. |
![]() |
Antti Tanttu: Pieni liikuteltava kaipuu, 1/4, 2019, puupiirros. |
"Kaipuuseen liittyy usein surua, kaihoa tai haikeutta. Minulle kaipuu on toisaalta myös eteenpäin syöksevä voima. Kaipuuta voi olla menneisyyteen tai tulevaisuuteen. Oli tunne kumpaan suuntaan tahansa, Tantun teos liikkuu mukana. Voimme kaivata jotain fyysistä; ihmistä tai asiaa, mutta myös näkymätöntä hetkeä, aikaa, tunnetta tai tunnelmaa. Menneestä on helppo kaivata haikeasti jotain, mutta tulevan kaipuussa on aina toivoa. Uskoa siihen, että kaikki on hyvin, kaipuun kohde saavutetaan. Tunne täyttyy."