perjantai 15. lokakuuta 2021

Kuinka mitata kulttuuria?

Yhdeltäkään kulttuurin parissa työskentelevältä henkilöltä on tuskin mennyt ohi alkuviikon kohu hallituksen ilmoitettua 18 miljoonan leikkauksista kulttuuria kohtaan. Ottamatta sen suuremmin kantaa siihen, miten asia pitäisi korjata (muuten kuin sanomalla, että tehkää nyt jotain!), tämä sai minut pohtimaan kulttuurin mitattavuutta. Unesco (United Nations Educational, Scientific and Cultural Organization) määrittelee kulttuurin näin: 
"Kulttuuri on yhteiskunnan tai ihmisryhmän henkisten, aineellisten, älyllisten ja emotionaalisten ominaisuuksien koostumus, ja se sisältää taiteiden ja kirjallisuuden lisäksi elintavat, yhteiselämän, arvojärjestelmät, traditiot ja uskomukset."
Kulttuurin arvo?

Itse asiassa olen pohtinut asiaa koko sen ajan, kun siirryin museokentältä sairaala(kiinteistö)ympäristöön taideasiantuntijaksi. Sairaalan ydintehtävä on terveydenhoito, taide on tässä yhteydessä lisäarvo. En kuitenkaan suostu hyväksymään näkökulmaa, että se olisi "jotain ylimääräistä". Lehtien palstoilla vilahtelee aika ajoin kommentteja, joissa kulttuuri nähdään "ihan kivana ja tärkeänä, mutta mitä sitä rahaa hukkaan syytämään". Käytin sanaa lisäarvo, jolla haluan painottaa myös sanan loppuosaa -arvo. Arvo tarkoittaa merkityksellisyyttä: kun jokin asia on merkitsevä, sen sanotaan olevan arvokas. Fakta on se, että taiteella ei pelasteta ihmishenkiä, sen tekevät lääkärit ja hoitajat. Taiteella ei myöskään ruokita ihmisiä, sen tekevät viljelijät ja kasvattajat. Taiteella ei turvata ihmisiä, sen tekevät poliisit ja palomiehet. Taiteella ei tehdä rakennuksia, niitä tekevät arkkitehdit, insinöörit ja rakennusalan ammattilaiset. 
Arvo vs. hinta

Mitäs virkaa sillä kulttuurilla oikeastaan onkaan? Väitän, että jokainen ihminen tarvitsee kulttuuria, vaikka ei olisi millään tavalla taiteellinen, luova tai visuaalinen. Näissä hetkissä on hyvä miettiä vaihtoehtoinen maailma, jossa ei olisi lainkaan esimerkiksi musiikkia, taidetta, museoita, (vanhoja) valokuvia, rakennuksia tai elokuvia. 

Suomalais-ugrilaisissa kielissä arvo-sanan eri muodot ovat viitanneet hintaan. Ja tähän ne ongelmat kulminoituvat, kun kulttuurin pitäisi taloutta painottavassa yhteiskunnassa olla rahallisesti mitattavissa. Talous-sanalla viitataan "hyödykkeiden tuotantoon, jakeluun, vaihtoon tai kulutukseen". Mutta kuinka mitata rahassa "yhteiskunnan tai ihmisryhmän henkisten, aineellisten, älyllisten ja emotionaalisten ominaisuuksien koostumusta, mikä sisältää taiteiden ja kirjallisuuden lisäksi elintavat, yhteiselämän, arvojärjestelmät, traditiot ja uskomukset"?

Näkymätön arvo

Kulttuuritoimijat ja -laitokset kuitenkin joutuvat määrittelemään arvonsa rahallisesti, vaikka niiden tehtävä ja merkitys perustuu ns. näkymättömään arvoon, jonka tiivistän sivistykseksi. Kulttuuri on sivistystä sanan kaikissa merkitysmuodoissa. Oulun yliopiston tohtorikoulutettava Antti Moilanen on tiivistänyt sivistyksen merkityksen artikkelissaan näin: 

"Sivistys merkitsee yleisellä tasolla monipuolista tieto-, arvostelu-, toiminta- ja empatiakykyä. Sivistynyt ihminen on itsenäinen, kriittinen ja vastuullinen kansalainen, joka on kehittänyt osaamistaan tasapainoisesti eri inhimillisen kulttuurin alueilla. Niihin kuuluvat ruumiillisuus, käsityö ja tekniikka, yhteiskunta, estetiikan eri muodot, kielet, kirjallisuus ja kulttuuri, historia ja politiikka, talous, matematiikka ja luonnontieteet, filosofia sekä etiikka. Siten esimerkiksi vastuullinen suhde omaan ruumiillisuuteen, kognitiivisten kykyjen kehitys, sosiaaliset taidot, esteettiset kyvyt sekä eettinen ja poliittinen päätös- ja toimintakyky ovat tärkeitä yleissivistyksen osatekijöitä.
Sivistystä [kulttuuria] ei voida ajatella irrallaan yhteiskunnasta."
Museokentän toimijat tiedämme esimerkiksi jokavuotisen rumban museotilaston täyttämisessä. Museovirasto kokoaa näin tietoa mm. museoiden taloudesta, henkilökunnasta ja toiminnasta. Jotta museot voivat perustella toimintansa, merkityksensä ja olemassaolonsa tilastollisesti yhteiskunnalle. Jokainen museoammattilainen tietää myös sen kenties yleisimmän asiakkaiden esittämän kysymyksen: Minkä arvoinen tämä on? Kysymyksellä viitataan lähes poikkeuksetta rahalliseen arvoon, johon museot eivät ota kantaa. Totta kai kaikilla esineillä on vakuutusarvonsa, mutta niitä ei kerrota yleisölle. Museoiden tehtävä on säilyttää ja välittää muita arvoja: mm. kulttuurihistoria, taidehistoria, sivistys.
Insinöörimäistä taidekulttuuria edistämässä?

Kun nämä kulttuurimaailman arvot omaksunut tyttö siirretään mm. kiinteistö-, lvi-, sähkö- ja rakennusinsinöörien keskelle luomaan yhdessä mitattavaa kiinteistöstrategiaa, olen kaukana mukavuusalueeltani. Totta kai ymmärrän heidän tarpeensa osoittaa työkenttänsä mitattavuutta ensisijaisesti sairaanhoitopiirille, ja sitä kautta yhteiskunnalle, mutta heidän maailmansa on hyvin erilainen, mihin olen itse tottunut. Tai pitäisi kai opetella puhumaan meidän maailmasta, nyt kun olen osa kiinteistöhallintoa.... Ja tässä se dilemma itseni kanssa syntyy. Minun tulee opetella tekemään uudessa työympäristössäni taiteesta mitattavaa, jotta se olisi merkityksellistä myös laajemmassa mittakaavassa. Jotta se ei olisi vain "jotain ylimääräistä", vaan osa kiinteistöjä ja sairaalamaailmaa. Tämän vuoksi olen iloinen, että minut on kutsuttu puhumaan Museoliiton järjestämille Taidemuseopäiville otsikolla "Sairaalataide - kokoelmat, haasteet ja merkitys".

Kuopion yliopistollinen sairaala on jo osoittanut arvostavansa kulttuuria palkkaamalla joukkoonsa vakituisen taideasiantuntijan. Toistaiseksi Kuopio ja Helsinki ovat ainoat yliopistolliset sairaalat, joissa on oma taideasiantuntija. Tehtävä, jossa saan vastata mm. sairaalan taidekokoelmasta, näyttelytoiminnasta ja rakennushankkeisiin sisältyvistä taidehankkeista; luoda tiloista merkityksellisiä taiteen avulla. Tästä saan olla ylpeä. Haluan kuitenkin osoittaa myös KYSin ulkopuolella, että taiteella on sairaaloissa tärkeä paikkansa.

Olen ylpeä myös omasta yksiköstäni, sillä ne kiinteistöhallinnon insinöörit ovat osoittaneet arvostavansa minua ja kulttuurin eteen tekemääni työtä. He auttavat, tukevat ja pitävät minun puoliani taiteeseen liittyvissä kysymyksissä. Insinöörimäiseen tapaansa he usein laittavat minut myös perustelemaan asiani yksityiskohtaisesti, mutta siinä samalla huomaan tekeväni itsellekin palveluksen: asia, mikä oli minulle museokentällä itsestäänselvyys, saakin merkityksellisemmän aseman. Taide ja kulttuuri saavat meidät tuntemaan, että elämä ja ihminen ovat muutakin kuin ykkösiä ja nollia. Työssäni saan osoittaa (ja näen), että kulttuurilla on merkitystä, ja insinöörit opettavat minut ilmaisemaan sitä merkitystä myös niiden ykkösten ja nollien keinoin. Yhteistyössä on voimaa myös kulttuurin "mittaamisessa", vaikken vielä vuosi sitten voinut kuvitellakaan, että yhdistäisin insinöörit sanoihin taide ja kulttuuri...

sunnuntai 10. lokakuuta 2021

Sadonkorjuu päätökseen

Kotona pihahommat ovat vaihtuneet sadonkorjuusta haravointiin. Omenasato oli tänä vuonna kuulema runsas, mutta omat puuni tekivät pienemmän sadon kuin viime vuonna, samoin luumupuu. Tavallisesti olen jakanut ylimääräisiä omenoita ja luumuja eteenpäin, mutta nyt pidin kaikki itse. Omenat tuli syötyä tuoreeltaan, luumuista sain hillottua muutamia purkillisia. Ainoat omenat vein uudelle ystävälleni.

Mustaviinimarjoja kertyi tänä vuonna noin 10 litraa, karviaismarjoja muutama litra ja tyrnimarjoja vajaa litra. Marjoja on tullut aina juuri sen verran, että säilöminen pysyy mukavana puuhana eikä pakollisena työmaana. Tyrnimarjojen kohdalla ongelmaksi ovat osoittautuneet harakat, jotka tuntuvat olevan vuosi toisensa jälkeen ovelampia marjojen metsästyksen suhteen. Virittelin marjojen päälle verhon, mikä toimi erinomaisesti amppelimansikoiden kanssa. Nyt harakat kuitenkin keksivät nokkia verhoon reikiä, minkä vuoksi osa sadosta menetettiin tänäkin vuonna.
Tyrnit olen keittänyt muiden marjojen tapaan mehuksi, mutta marja-aronian kanssa olen ollut epäileväinen. Marja on niin hapan, että tuleeko siitä hyvää mehua? Viime vuonna kokeilin tehdä hilloa, mutta lopputulos ei ollut kovin maistuva. Tänä vuonna olen käyttänyt marjoja tuoreeltaan puurossa, mikä toimii hyvin. Puuro taittaa happamuutta, jolloin marja on itse asiassa hyvänmakuinen. Tuoreeltaan marjasta saa parhaiten vitamiinit talteen. Keräsin viimeiset aroniat viime viikolla, ja maku on vain parantunut mitä pidempään marjat ovat saaneet pensaassa riippua.
Pidän vanhanajan vaihdantataloudesta. Perennoja vaihtuu toisiinsa, mehua viherkasviin, hilloa kalaan tai käytännön apua puolin ja toisin. Aidan maalauspuuhat jäivät tältä vuodelta puolitiehen suunnitellusta, mutta naapurin papan kanssa jutellessani hän sanoi hymyillen taikasanat: Ehtiihän sitä ensi vuonnakin. Ja niin ehtii. Välillä edelleen unohtuu, että vanhan talon ja pihan kanssa tekeminen ei koskaan lopu ja keskeneräisyyden sietäminen on haasteellista. Aina näkee jotain mitä pitäisi tehdä, vaikka ei olisi aihettakaan, sitä keksii itselleen tekemistä. Eikä pidä ymmärtää väärin. Tämä on juuri se mitä omakotielämältä toivoin. Kotiarki on oikeanlaista tasapainoa työlle. Olen huono olemaan tekemättä mitään, vaikka sitäkin pitää välillä tietoisesti harjoitella. 
Mennyttä kesää muistelen hyvillä mielin, vaikkei varsinaista kesälomaa ollutkaan. Parhaita olivat päivät, kun mongolianvaahteran varjossa sai pötkötellä viltillä kirjan kanssa. Siinä tuli pysähtyneeksi hetkeen ja nauttineeksi siitä mitä on. Seuraavat kiitollisuuden tunteet astuvat mukaan, kun sisällä alkaa lämmityskausi ja saa kuunnella tulen ritinää uuneissa.
Hyvää alkavaa viikkoa!

Tiede ja usko - vihollisia vai kumppaneita?

Uskon ja tieteen rajapinta on aina kiinnostanut itseäni, sillä tavallisesti ne nähdään toistensa vastakohtina ja halutaan pitää sellaisina. Vastakkainasettelusta harvoin seuraa mitään hyvää, niin ajattelen tässäkin tapauksessa. Sen vuoksi ilahduin Kuopion evankelis-luterilaisten seurakuntien järjestämästä keskustelutilaisuudesta. Piispa Jari Jolkkosen aloitteesta Alavan kirkkoon kutsuttiin avaruustieteen professori emeritus Esko Valtaoja keskustelemaan hänen kanssaan otsikolla "Tiede ja usko - vihollisia vai kumppaneita?" 

Uskon ja tieteen rajapinnasta on mielestäni tärkeää keskustella, mutta keskustelu on haastavaa, sillä aitoon keskusteluun kykeneviä henkilöitä on vähän. Jos keskustelu alkaa vastapuolen kanssa siitä, että "Raamattu on satukirja", keskustelu ei etene mihinkään. Tämän vuoksi pitäydyn itse yleensä tunnustellen taka-alalla, jos ympärilläni sivutaan kirkkoon tai uskontoon liittyviä keskusteluaiheita. Hyppään mukaan keskusteluun vasta siinä vaiheessa, jos huomaan, että aiheesta ei ole kehittymässä juupas-eipäs -väittely. 

Taidehistorian opinnoissa suuntasin omat kiinnostukseni alusta alkaen nimenomaan kristilliseen kulttuuriin. Perehdyin sekä luterilaiseen että ortodoksiseen kirkkotaiteeseen, mutta en ole lukenut päivääkään teologiaa, vaikka koen sen mielenkiintoisena. Tämän vuoksi blogissa kulkee edelleen vahvasti mukana myös kirkkotaide. Myönnän, että tutkimusaiheeni eivät olleet kovin mediaseksikkäitä ajankohtaisten kulttuuriympäristö- ja kaupunkikulttuurin tutkijoiden rinnalla, mutta Jyväskylän yliopistossa on vahva osaaminen kirkkotaiteen tutkimuksen saralla. Olen saanut oppia Suomen parhaimmilta tutkijoilta.

Kuopion piispa Jari Jolkkonen.

Todellisuus on liian monimutkainen selitettäväksi vain toisen avulla

Tiede ja usko -keskustelutilaisuuden aluksi molemmat puhujat saivat alustaa omia näkökulmiaan kymmenisen minuuttia. Piispa Jolkkonen avasi uskon ja tieteen suhdetta neljän vuorovaikutusmallin mukaan: konflikti, erillisyys, dialogi ja yhteneväisyys. Yleisesti käytetty vuorovaikutusmalli on erillisyyden korostaminen: luonnontiede puhuu fysikaalisesta maailmasta, kuten kasveista ja avaruudesta; teologia puhuu ei-fysikaalisista asioista, kuten sielusta ja moraalista.

Piispa Jolkkonen muistutti, että uskon ja tieteen välillä on ollut vuoropuhelua jo 1100-luvulta alkaen. Perinteisesti yliopistoihin on kuulunut neljä tiedekuntaa: teologinen, oikeustieteellinen, lääketieteellinen ja filosofinen. Nykyisin tiedekuntia on enemmän, mutta Jolkkonen totesi, että ihmiset kokevat todellisuuden yhdeksi, joten erillisyyden korostaminen ei siksi toimi. Todellisuus on liian monimutkainen selitettäväksi vain toisen avulla. 

Tässä vaiheessa koen tärkeäksi tuoda esille, mistä teologiassa on kysymys. Yleisesti ajatellaan, että teologit ovat pappeja ja tämä mielikuva ohjaa kuulijaa tiettyyn suuntaan. Vaikkakin on totta, että teologian opetuksen historia on voimakkaasti sidoksissa kristillisten kirkkojen pappiskoulutukseen. Wikipediassa on mainio ja monipuolinen artikkeli teologiasta ja sen osa-alueista, mutta tässä tärkeimmät näkökulmat keskusteluyhteyden herättämiseksi:

  • Sanan ’teologia’ alkuperä on antiikin Kreikassa, jossa se tarkoitti jumalallisia asioita koskevaa oppia, kaikenlaista jumalien ja kaikkeuden pohdintaa.
  • Tieteenalana teologia ei ole uskonnon harjoittamista, vaan uskontoa, erityisesti kristinuskoa, uskomuksia ja uskonnollisuutta tutkiva oppiala.
  • Nykyaikainen akateeminen teologinen tutkimus tutkii kohteena olevan uskonnon uskomuksia käyttäen apunaan myös muiden tutkimusalojen menetelmiä.
  • Tieteenalana teologia eroaa uskontotieteestä. Teologia rajautuu yleensä tutkijoiden omaan uskonnolliseen perinteeseen, usein kristinuskoon. Tällöin tutkitaan kristinuskon perusteita, kuten sen historiaa, sisältöä ja ilmenemismuotoja. Uskontotieteen tutkimuskohteena ovat puolestaan kaikki maailman uskontoperinteet. Teologia ei tavallisesti ”vertaile” uskontoja.

Piispa Jolkkonen kertoi luterilaisten piispojen julkaisemasta tiedekannanotosta 2019: Tieteiden lahja - Piispojen puheenvuoro tieteiden arvosta ja tehtävästä Jumalan luomakunnassa:

  • Kristillinen usko haluaa olla avointa tieteen tuloksille. Siksi sen tulee jatkuvasti arvioida kriittisesti omia, vanhoista maailmankuvista periytyneitä traditioita nykytieteen valossa. "Sokea usko on epäuskon serkku." Ilman jatkuvaa vuoropuhelua uusimman uusimman tutkimuksen kanssa usko on vaarassa vääristyä.
  • Teologia puolustaa tiedeinstituution riippumattomuutta. Tieteiden tulee edetä omia polkujaan eikä niitä tule alistaa poliittisten tai uskonnollisten instituutioiden kontrolliin.
  • Tiede ja teknologia eivät ole moraalin ulkopuolella. Tieteen ja teknologian tulee palvella elämän säilymistä, ei sen tuhoutumista. Niiden tehtävänä on palvella ihmisen ja koko luomakunnan yhteistä hyvää.
  • Tieteellä on rajansa. Inhimilliseen viisauteen kuuluu myös tieteen rajojen tunnustaminen. Tiede on yksi luotettavimpia tiedon hankkimisen tapoja, mutta se ei vastaa kaikkiin ihmiselämän perimmäisiin kysymyksiin.

Avaruustieteen professori emeritus Esko Valtaoja.

Dialogiin ei päästä vain toteamalla "tulemme toimeen"

Piispojen puheenvuoro tieteiden arvosta oli Esko Valtaojalle tuttu, sillä hän oli toiminut julkaisun kommentoijana. Valtaoja piti julkaisua tärkeänä, vaikka tunnustautuu itse agnostikoksi (Jumalan tai yliluonnollisen olemassaoloa koskevien väitteiden totuusarvoa ei tiedetä tai ei voida tietää). Tiede vastaa Valtaojan mukaan kysymyskeen miten maailma syntyi, usko puolestaan siihen miksi

Valtaoja totesi, että uskonto ei katoa maailmasta, vaikka niin ajateltiin vielä 1800-luvulla sähkövalon syrjäyttäessä kynttilänvalon. Tiede on noussut uskon rinnalle, mutta ne ovat edelleen kriisissä keskenään. Valtaojan mukaan kirkon on löydettävä keskustelukumppaneita tieteen ja tutkijoiden joukosta. Keskusteluyhteyden tulisi olla aktiivista, jatkuvaa ja nöyrää puolin ja toisin. Hän toi vahvasti esille, että dialogiin ei päästä vain toteamalla, että "tulemme toimeen".

Esko Valtaoja sanoi, että hänelle on avoimesti tiedepiireissä naureskeltu, kuinka hän "hukkaa aikaansa kristinuskon parissa" kiertämällä keskustelutilaisuuksissa ja kirjoittamalla uskontoon liittyvistä kysymyksistä. Tällä hän viittasi itsensä ja piispa emeritus Juha Pihkalan kirjoittamaan kirjasarjaan uskon ja tieteen välisistä suhteista (Nurkkaan ajettu Jumala, 2004; Tiedän uskovani - uskon tietäväni, 2010; Elämän merkityksen jäljillä, 2020). Arvostan Valtaojan poikkitieteellistä asennetta, jollaisia tämä maailma tarvitsisi lisää ymmärtääksemme toisiamme. Esko Valtaoja sanoi, että hän on "harvoja tutkijoita, jotka ova lukeneet Raamatun kannesta kanteen", kun piispa Jari Jolkkonen viittasi yleisölle Valtaojan siteeraavan taitavasti kommenteissaan Raamattua.  

"Insinööribrutaali" vs. pysähtynyt totuus

Keskustelutilaisuus alkoi humoristisesti piispa Jolkkosen kysyessä Esko Valtaojalta halusiko hän istuutua valoon vai varjoon. "Paholaisen asianajajana" itseään tituleerannut Valtaoja istuutui varjon puolelle. Piispa Jolkkonen tiedusteli Valtaojalta kuinka hän määrittelisi termit tiede ja usko. Valtaoja vastasi, että termien määrittely on haastavaa, sillä molemmat ovat subjektiivisia käsitteitä; jokainen määrittelee termit itsensä kautta. 

Valtaoja suostui kuitenkin avaamaan termejä käytännön esimerkin kautta. Hän kuvaili tiedettä "insinööribrutaaliksi", jossa tiede on fyysinen silta. Sillanrakentaja ei voi olla filosofi, jos silta pitää saada valmiiksi, toimimaan turvallisesti ja ihmisiä kulkemaan sen ylitse. Tieteen pitää toimia muuallakin kuin "omien korvien välissä". Tiede on kuin loppumaton rakennusprojekti, johon sisältyy mm. korjausrakentamista. Vanhentunutta tietoa korvataan tarvittaessa uudella tiedolla sitä mukaa kun sitä syntyy. Uskonnossa ei Valtaojan mukaan ole samanlaista kasvua ja korjausmahdollisuutta kuin tieteessä; "ei tule uutta totuutta".

Piispa Jolkkonen vastasi puheenvuoroon sanomalla, että 10 käskyä eivät hänen mukaansa ole vanhentuneita ajatuksia: älä tapa, älä varasta. Tai kultainen sääntö, minkä idea löytyy lähes kaikista uskonnoista: tee toisille niin kuin toivot itsellesi tehtävän, tai älä tee toisille mitään mitä et tahtoisi itsellesi tehtävän. Jolkkosen mukaan tiede selittää maailmaa ja uskonto haluaa pelastaa sen: Raamatun näkökulman mukaan tulisi "viljellä ja varjella maailmaa". Valtaoja vastasi, ettei voida sanoa, että vain kristityt haluavat pelastaa maailman. Näkökulmat pelastamiseen ovat tieteellä ja uskonnolla erilaiset.

"Tässä on tietomme raja"

Piispa Jari Jolkkonen haastoi Esko Valtaojaa pohtimalla, että tiedon perustuessa tutkittuun havaintoon, kuinka voidaan ajatella, että on olemassa tuntemattomia maailmankaikkeuksia. Hän jatkoi ajatusta myös Valtaojan oman alueen kysymyksellä: "Miten maailma on syntynyt?", mutta Valtaoja heittäytyi humoristiseksi: "Ei hajuakaan!

Valtaoja piti monimaailmankaikkeuden kritiikkiä perusteltuna ja tuntui jopa innostuvan Jolkkosen heittämästä haasteesta. Valtaoja sanoi, että tieteellä on tällä hetkellä käytössään kaksi käsitettä maailman syntyyn: kvanttifysiikka ja Einsteinin suhteellisuusteoria. Käsitteet eivät ole täydellisiä, mutta parempaakaan ei tällä hetkellä ole: "Tässä on tietomme raja". Valtaoja myönsi, että usein ensimmäiset hypoteesit ovat tieteen näkökulmasta epäilyttäviä: "Kun tieteessä alettiin puhua maailman synnystä, se haiskahti joidenkin tutkijoiden mielestä liikaa Raamatun mukaiselta maailman luomiselta."

Tavoitteena yhteinen inhimillisyys

Esko Valtaoja sanoi, että hän pettynyt siihen tapaan, miten kirkon sisällä vastataan (tai ollaan vastaamatta) kysymyksiin. Hänen mukaansa kirkko "menee yli sieltä mistä aita on matalin". Valtaoja toivoisi oikeaa keskustelua esimerkiksi kysymyksistä milloin syntiinlankeemus tapahtui tai milloin ihmisistä tuli erityisiä? Hänen mukaansa kirkon tulisi uskaltaa olla rohkeampi, vaikka henkilökohtaisilla mielipiteillä, jotta kirkko voisi olla uskottava toimija tieteen rinnalla.

Esko Valtaoja ja piispa Jari Jolkkonen olivat molemmat yhtä mieltä siitä, että sekä uskon että tieteen on yhdessä keskityttävä maailman kehittämiseen ja pelastamiseen. Ongelmat mm. ilmastonmuutoksen ja luonnon monimuotoisuuden suhteen ovat yhteisiä. 

Piispa Jolkkonen kysyi lopuksi Valtaojalta mihin hän rakentaa oman toivonsa? "-Yhteiseen inhimillisyyteen." Valtaoja sanoi toivovansa, että yhteinen inhimillisyys toteutuisi, vaikka ajatusmaailmat eroavat toisistaan. Hän vastustaa ääriajattelua. Tieteen puolelle tarvittaisiin hänen mukaansa lisää tietoa siitä, mitä kristinusko ajattelee ja missä sen piirissä mennään. 

Valtaoja sanoitti omatkin ajatukseni. Valtamediat ja keskustelupalstat ovat pullollaan ääriajattelua ja päiviräsäsiä. Oikea ja kehittävä keskustelu tapahtuu mielestäni juuri tieteen ja uskon yhteisissä rajapinnoissa. Kuten Esko Valtaoja tiivisti Kirkko&koti -lehden haastattelussa: "Jos uskonto haluaa selvitä hengissä, se tarvitsee tiedettä personal traineriksi ja elämäntapavalmentajaksi. (---) Me voimme ajatella syvimmistä eksistentiaalisista peruskysymyksistä eri tavoin ja käydä – toista käännyttämättä – järkevää keskustelua vaikka siitä, miten tästä maailmasta voitaisiin tehdä yhdessä parempi."

Tilaisuus osoitti, että näkökulmat voivat olla erilaisia, mutta keskustelua voi silti käydä rakentavasti. Esko Valtaoja piti tuttuun tapaansa popularisoivan puheenvuoron, joka oli sekä viidyttävä että tieteellinen. Piispa Jari Jolkkonen oli sovittelevampi ja etsi vahvemmin uskon ja tieteen välisiä rajapintoja. Valtaoja muistutti lopuksi, etteivät tiede ja usko kata koko maailmaa. Hän mainitsi taiteen, kauneuden ja rakkauden olevan myös osa maailmaa, ja kehotti kuulijoita lukemaan runoja, käymään taidenäyttelyissä ja liikkumaan luonnossa. Mitäpä tuohon enää lisäämään. Aamen.

Kiitos Kuopion evankelis-luterilaisille seurakunnille mielenkiintoisesta iltapäivästä!

Sivusin tieteen ja uskon rajapintoja myös Kuopion taidemuseon taannoisessa Sielu ja tietoisuus-näyttelytekstissä. Näyttelyssä puheenvuoron saivat mm. oikeuspsykiatrian ja psykiatrian erikoislääkäri Mikko Joensuu, neurologian professori Reetta Kälväinen sekä kuvataiteilijat Mari Arvinen ja Kari Juutilainen.

lauantai 9. lokakuuta 2021

My favourite T-shirt and other recycling stories

Reijo Kärkkäinen: Pink Panther strikes back, 2021, sekatekniikka; Faaraon kirous, 2019, sekatekniikka mdf-levylle; Unknown sardines, 2019, sekatekniikka mdf-levylle.

Galleria Ars Liberassa on parhaillaan esillä Reijo Kärkkäisen (s. 1964) näyttely My favourite T-shirt and other recycling stories. Kärkkäinen on monipuolinen taiteilijja, joka työskentelee niin maalausten, grafiikan, kuvitusten, installaatioiden kuin sarjakuvienkin maailmassa. Itselläni on ollut hieman ristiriitainen suhde Kärkkäisen taiteeseen, sillä jotkin teokset vetoavat voimakkaasti ja toiset eivät lainkaan. Olen ehdottomasti eniten Kärkkäisen maalaustaiteen kannattaja. Se näkyi tämänkin näyttelyn osalta. 

Reijo Kärkkäinen: yksityiskohta teoksesta Pink Panther strikes back.

Galleria on täynnä abstrakteja "väriveistoksia", jossa maalauskankaita on rikottu, kierrätetty ja niihin on kerätty kierrätysmateriaaleja. Ne eivät varsinaisesti esitä mitään, mutta tila ottaa siitä huolimatta välittömästi haltuunsa. Voimakas värimaailma vetää katsetta puoleensa, mutta vielä enemmän kiehtoo käänteinen ajatus maalauksesta. Pink Panther strikes back -teoksessa kiilakehysten keskellä ollut entinen maalauskangas on rikottu, siihen on leikattu aukkoja, mutta samalla mukaan on tuotu puurimoja, vaatekappaleita, puukuitulevyjä jne. Tavallisesti kiilakehysten ympärille pingotettava maalauskangas on pohja taiteelle. Nyt yllätyin kuinka paljon mieltäni kutkutti näkymä ja ajatus siitä, että kiilakehykset olivat osittain näkyvissä. Siinä oli maalaus, jonka luuranko näkyi. 

Reijo Kärkkäinen: yksityiskohta teoksesta Pink Panther strikes back.
Reijo Kärkkäinen: yksityiskohta teoksesta Pink Panther strikes back.

Reijo Kärkkäinen: yksityiskohta teoksesta Pink Panther strikes back.

Reijo Kärkkäinen: yksityiskohta teoksesta Pink Panther strikes back.

Maalauksesta näkyi läpi. Se oli reikäinen ja rikkinäisen oloinen, mutta yksityiskohtia tarkastelemalla huomasi, kuinka asioita oli liitetty kiinni toisiinsa: nitoen, sitoen ja kietoen. Näennäisesti rikkinäisen päälle oli luotu uutta. Veistosmaista pohjaa oli käytetty uudelleen maalauspohjana. Ajatus rikotusta, rikkinäisyydestä ja rikkoutumattomuudesta on kiehtova. Pyörittelin ajatusta yhdestä näkökulmasta aiemmin myös Emma Luukkalan näyttelyn kohdalla: Siisti on rikki. Henna Paunu on kuvaillut Reijo Kärkkäisen taidetta Rauman taidemuseon näyttelyluettelossa näin: "Se on maailmanparantajan ja taiteen olemusta tutkiskelevan tekijän puheenvuoro katsojalle, kaikki mistä ei voi puhua tuotuna puheenaiheeksi." Tämä oli erinmomainen tiivistys, sillä tuollainen tunnelma näyttelyssä todella heräsi.

Reijo Kärkkäinen: White rabbit, 2021, sekatekniikka mdf-levylle.
Olen aina ollut viehättynyt paksuista maalikerrosista kankaalla. Materiaalin tuntu kasvaa ja pintaa tekisi mieli koskettaa. White rabbit -teos houkutteli astumaan lähemmäs nimenomaan materiaalin tunnulla. Ilman teosnimeä en olisi kenties kiinnittänyt sen suuremmin huomiota oikeassa yläkulmassa olevaan valkoiseen maaliläikkään. Nimi kuitenkin vei ajatukset "Follow the white rabbit" -lauseeseen, jossa Liisa ei malta olla seuraamatta valkoista jänistä kaninkoloon ja sitä kautta ihmemaahan. Valkoinen jänis viittaa tässä tapauksessa hetkeen, jossa päähenkilö on keskellä epätavallista tilannetta; vihjettä jostain tulevasta, jota ei vielä tunnista. Samaa lausetta on käytetty oivaltavasti esimerkiksi Matrix -elokuvasarjan ensimmäisessä osassa, jossa näkyvä todellisuus paljastuukin unenomaiseksi kuvitelmaksi. Lopulta jokaisella on oikeus valita, kummassako todellisuudessa tahtoo elää.
Reijo Kärkkäinen: yksityiskohta teoksesta White rabbit, 2021.
Reijo Kärkkäinen: yksityiskohta teoksesta White rabbit, 2021.
Reijo Kärkkäinen: My favourite T-shirt, 2021, sekatekniikka.
Näyttelylle nimensä lainannut teos ei ollut suosikkini, mutta lämpimiä tunteita se herätti, sillä teokseen oli tosiaan kiinnitetty riekaleinen T-paita. Tavallisesti ajattelen, että taiteilijat siirtävät ajatuksia itsestään teoksiinsa, mutta Kärkkäinen oli siirtänyt itsestään jotain fyysistä: rakkaimman T-paitansa. Tämäkin herätteli pohtimaan taiteen merkitystä ja sitä, mitä jätämme itsestämme tulevaisuuteen. Taide kertoo aina omasta ajastaan, halusivat tai pohtivat taiteilijat sitä tai eivät. Tämän hetken taide on erilaista kuin 1990-luvun tai 1800-luvun taide. Koin My favourite T-shirt -teoksen eräänlaisena Kärkkäisen omakuvana, joka on itse asiassa paljon mielenkiintoisempi kuin ajatus esittävästä ja perinteisestä muotokuvasta. En katso Kärkkäisen kasvoja, kuten muotokuvassa on tapana, vaan näen teoksessa syvemmälle.
Reijo Kärkkäinen: yksityiskohta teoksesta My favourite T-shirt.

Reijo Kärkkäinen: Limbinen järjestelmä, 2019, sekatekniikka mdf-levylle.
Pink Panther strikes back -teoksen lisäksi toinen suosikki oli lämpimissä väreissä hehkuva Limbinen järjestelmä. Wikipedia tiivistää termin näin: "Limbinen järjestelmä on aivoalueiden joukko, joka osallistuu mm. tahdosta riippumattomien toimintojen, motivaation ja tunteiden säätelyyn sekä yhdistää erilaisia tunnetiloja muistiin tallentuneisiin fyysisiin tuntemuksiin." Petra Lehto on kirjoittanut limbisessä järjestelmässä muodostuvista tunteista mm. näin: 

"Toiminnallisesta näkökulmasta tarkasteltuna kognitiiviset prosessimme saavat limbisestä järjestelmästä 'tiedon', onko jokin asia esimerkiksi pelottava, vaarallinen, himottava vai hoivattava. Esimerkiksi pelko – tunne, jonka synnyssä mantelitumakkeella on tärkeä rooli – voi aktivoitua kivun kokemuksesta tai uhkan tunteesta ja voi saada aikaan prosessissa erittyvien stressihormonien siivittämänä paljon puhutun taistele tai pakene -reaktion.
Ihminen ei onneksi ole täysin tunnereaktioidensa orja, sillä järki voi puuttua peliin ja selittää esimerkiksi edellä kuvatun taistele tai pakene -reaktion aiheuttaneen tapahtuman parhain päin: Ei se ollutkaan karhu, joka raapi mökin ikkunaa vaan tuulessa heiluva kuusen oksa.
Tunteiden kokeminen, niihin reagoiminen ja niiden ilmaisu voi vaurioitua tai muuttua esimerkiksi silloin, kun emootioiden näkökulmasta keskeinen limbinen järjestelmä vaurioituu."
Reijo Kärkkäinen: yksityiskohta teoksesta Limbinen järjestelmä.
Reijo Kärkkäinen: yksityiskohta teoksesta Limbinen järjestelmä.
Kokonaisuudessa viehättävät teoksen yli risteilevät narut, lämmin oranssi, alta hehkuva sininen, vasemman reunan vahvat laskokset ja alareunan punainen risti. Kärkkäisen kaikissa näyttelyn teoksissa on paljon yksityiskohtia, joihin uppoutua. Veistoksellisia maalauksia on kuvaava sana, ja samalla näissä on myös joitain muistumia katutaiteesta.

Reijo Kärkkäinen on osannut luoda mieltä aktivoivan näyttelyn, joka ärsyttää katsojaa oikealla tavalla. Kuinka löytää ei-esittävästä jotain esittävää, vai tarvitseeko sitä löytää? Teosten kierrätysajatus ei ole taiteessa uusi, mutta toteutustapa on persoonallinen. Teokset eivät ole vain kierrätettyjä, vaan pohja uudenlaiselle maalaukselle ja tulkinnalle. Teosnimet antavat pohjaa tulkinnoille. Vaikka ymmärrän taidehistoriallisestakin näkökulmasta miksi jotkin abstraktit teokset jätetään nimeämättä (taiteilija ei halua ohjailla katsojaa, vaan katsojalle halutaan antaa ohjailematon tunne ja tulkinta), en ole itse koskaan pitänyt tästä ajatuksesta. 1900-luvun taideteorioiden kultakaudella tälle oli perusteensa, mutta nykyisin ihmiset ovat niin malttamattomia taiteenkin äärellä, että jonkin on pysäytettävä. Ei-esittävät teokset menevät edelleen monelta ohi, jos taiteilija ei anna minkäänlaista vinkkiä teoksen sisällöstä tai tunnelatauksesta. Kärkkäinen on onnistunut teosnimillä herättämään mielenkiinnon pysähtyä teosten äärelle.

My favourite T-shirt and other recycling stories on esillä
Galleria Ars Liberassa 17.10.2021 saakka.

tiistai 5. lokakuuta 2021

Kiitos, opettaja.

Tänään (5.10.) vietetään maailman opettajien päivää. Näin lehdessä Opetusalan Ammattijärjestön mainoksen otsikolla "Kiitos, opettaja. Ilman sinua en olisi tässä". Mainos pysäytti, sillä itse ajattelen tismalleen samoin. Olen kiitollinen, että vuosien opintopolulleni on mahtunut upeita opettajia, joiden ansiosta koen, että olen saavuttanut sen mitä tänä päivänä olen. OAJ on lanseerannut Tehdään tulevaisuuksia -kampanjan, jossa saa jakaa tarinoita opettajasta, jonka tulee aina muistamaan.

Kampanjan mainoksessa toimittaja, ohjaaja, kirjailija Ina Mikkola; näyttelijä, kirjailija, entinen kansanedustaja Jani Toivola; toimittaja, kirjailija Peter Nyman ja näyttelijä Seela Sella kertovat omat tarinansa merkityksellisistä opettajistaan. Minä jaoin jo vuonna 2014 useampia kiitoksia entisille opettajilleni. Seison edelleen ajatusteni takana ja olen kiitollinen heille kaikille, mutta näin jälkiviisaana sanottakoon, että yhden lauseen olisin ehkä jättänyt kirjoittamatta.

Vuonna 2014 lukiovuosistani oli ehtinyt kulua jo miltei 10 vuotta. Koin olevani aikuinen lukioikäiseen itseeni verrattuna, joten pystyin katsomaan menneitä "kuplan ulkopuolelta" ja kirjoittamaan ajatuksistani rehellisesti. Näin miten eri opettajat olivat huomaamattaan auttaneet minua löytämään polkuni, tai ainakin ohjaamaan (tietämättäänkin) oikeaan suuntaan.

Mutta sitten jossain sensuroimattomassa mieleni hetkessä aloitin kirjoittamaan kiitoksia entiselle matematiikanopettajalleni sanoin: "Saahan tämän jo sanoa ääneen? Lukion komein opettaja." Ajattelin, että lukiovuosista oli ehtinyt kulua jo niin kauan, että lause ei haittaisi ketään. Puolustuksekseni kerrottakoon, että tämä oli tuolloin tyttöjen keskuudessa melko yleinen mielipide, jonka nyt sitten menin möläyttämään julkisesti blogiin. Koska ajattelin, että ajan kulumisen lisäksi en tulisi koskaan enää näkemään kyseistä henkilöä. Ja tästä alkaakin sitten omalta osaltani kiusallinen kertomusten ketju, jolle ystäväpiirini on hyväntahtoisesti (ja makeasti) naureskellut ja tilanteista muistutellut. Uskallan paljastaa tämän, sillä koen, että en nolaa tässä ketään muuta kuin itseni.

Kun olin julkaissut blogitekstin, lähetin sen muutamille opettajille, joiden yhteystiedot tiesin, ja pyysin heitä välittämään kiitoksiani eteenpäin. Koska ajattelin, että se ilahduttaa. Sainkin yhden tai kaksi sydämellistä kiitosviestiä takaisin. Näin ollen olen lähes 100% varma, että kyseinen matematiikanopettajani oli myös lukenut blogitekstini. Mutta mitäs se haittaa, sillä en tulisi koskaan enää tapaamaan häntä.

Blogitekstin julkaisusta ehti kulua muistaakseni hieman vajaa vuosi, kun entisestä lukiostani otettiin yhteyttä, että voisinko tulla kertomaan valmistuville opiskelijoille taidehistorian opinnoista. Olin innoissani mahdollisuudesta esitellä rakastamaani alaa, mutta samalla olin aivan kauhuissani, sillä tiesin että kyseinen opettaja opetti lukiossa edelleen. Mutta ei kai nyt aikuinen ihminen jätä menemättä tilaisuuteen tällaisen asian takia? Vähän kyllä mietitytti... Asiaa helpotti kuitenkin se, että yhteyshenkilökseni oli nimetty entinen historianopettajani, jonka kanssa olimme pitäneet satunnaisesti yhteyttä lukiovuosien jälkeenkin. Esittelisin taidehistoriaa hänen luokassaan, eikä minun kenties tarvitsisi edes nähdä matematiikanopettajaa. 

En enää muista oliko syy sairastuminen vai jokin muu päällekkäinen asia, mutta historianopettaja ilmoitti, ettei hän valitettavasti olisikaan paikalla. Pakokauhun tunteet nousivat, mutta ajattelin selviytyväni. Tapahtumapäivä koitti ja menin entiseen lukiooni. Opettajanhuoneessa tunsin itseni vanhaksi, sillä suurin osa omia alojaan esittelevistä olivat valmistuneet lukiosta vain muutamaa vuotta aiemmin. Opettajanhuoneessa kohtasin pahimman pelkoni. Matematiikanopettaja tulee tervehtimään minua ja ilmoittaa, että hän on historianopettajan tilalla minun uusi yhteyshenkilöni tilaisuudessa.  Ette voi edes kuvitella miten alas ja syvälle maan rakoon olisin toivonut vajoavani....! Tilanne oli minulle elämäni kiusallisin hetki (kunnes kuulette seuraavan). Pakoonkaan ei enää päässyt, joten tilanne oli vain elettävä. Yritin punastelun lomassa ylläpitää jonkinlaista small talkia ja keskitttää ajatukseni esittelemääni aiheeseen. Mieti nyt mitä tahansa muuta! Päivä meni loppujen lopuksi hyvin. Olin mielestäni osannut tehdä taidehistorian opiskelusta mielenkiintoista. Ja yritin unohtaa, että mitään kiusallista oli edes olemassa.

Jokin kohtalon iva leikkii kanssani tämän asian suhteen, sillä tuo lukiokohtaaminen ei jäänyt ainoaksi kiusalliseksi hetkeksi. Tämä tapahtui pari vuotta sitten. Olin etsinyt tietyn mittaista ja mallista huonekalua jo pidempään, mutta mistään ei tuntunut löytyvän oikeanlaista uutena. Laajensin hakua käytettyihin huonekaluihin ja löysinkin täydellisen version eräältä kirpputoripalstalta. Katsoin myyjän yhteystiedot ja koin jälleen pakokauhun hetkiä. Ei voi olla todellista!? Nimen perusteella olin varma, että huonekalun myyjä oli sama matematiikanopettajani. MIKSI?! Mietin jo hätäpäissäni, että kenet värvään tehtävään ostamaan ja noutamaan huonekalua, mutta ei auttanut muuta kuin leikkiä taas aikuista ja ottaa asiat asioina. Tilanne tuntui vielä kiusallisemmalta kuin lukiokohtaaminen, mutta siitäkin selvittiin sen enempää tilannetta avaamatta. Ja huonekalu on ollut kiusallisen tilanteen arvoinen.

Mutta mitä tästä opimme? Harkitse tarkkaan mitä julkaiset julkisesti ja kanna vastuu sanoistasi... Sinänsähän tilanne ei ole vahingoittanut ketään, tai aiheuttanut minulle muuta kuin (erittäin) kiusallista punastelua. Sillä eihän tuollaisia asioita mennä sanomaan ääneen, vaan jaetaan ns. tyttöjen kesken.

Joten kohtalo: Olen oppinut läksyni, olisivatko nämä oppitunnit nyt tässä? Ja Aki, jos päädyt jotain kautta lukemaan tätä, toivottavasti et pahastu jos sanon, että toivon ettemme enää kohtaa. Ja jos kohtaamme, niin toivottavasti jossain, missä voin luikkia turvallisesti vaikka kaupan hyllyjen väliin. Ystäväpiirissä nämä tilanteet jaksavat naurattaa... 

Hyvää maailman opettajien päivää kaikille opettajille!