lauantai 2. maaliskuuta 2024

Pyhiä ihmisiä, hyviä ihmisiä

Uskon, että useat meistä ovat joskus tavanneet ihmisen, josta säteilee hyvää ympärilleen. Siihen vaikuttaa muun muassa ihmisen koko olemus ja se, kuinka hän käyttäytyy muita ihmisiä kohtaan ja kuinka hän puhuu. En usko täydellisiin ihmisiin vaan siihen, että pyrkimällä ottamaan huomioon ympärillä olevat ihmiset ja kohtelemalla heitä hyvin, sen lähemmäs täydellisyyttä ei tarvitse päästä. On inhimillistä erehtyä, toimia väärin ja käyttäytyä huonosti, mutta toivon, että silloin otetaan myös vastuu omista teoista ja käytöksestä.

Menetin viime vuonna hyvän ihmisen, jota sain kutsua ystäväkseni. Hän menehtyi pitkäaikaiseen sairauteen. Hän oli ihminen, joka puhui muista ihmisistä hyvää ympärilleen, oli valoisa ja aurinkoinen myös silloin, kun omassa elämässä ei ollut mitään valoisaa. Hän jaksoi taistella ja uskoa parempaan, kunnes ilmoitettiin, että mitään ei ole enää tehtävissä. Hän sanoitti ja osoitti ilonsa ja kiitollisuutensa ympärillä oleville ihmisille. Hänen kauttaan hyvien ihmisten verkosto on levinnyt laajalle.

Valitettavasti hän oli myös se ihminen, jonka ympärillä olevat ihmiset miettivät usein, miksi pahoja asioita tapahtuu hyville ihmisille? Pelkästään iloa ja hyvää ympärilleen levittävä ihminen sai kannettavakseen kerta toisensa jälkeen niin raskaita asioita, että väkisin kyseenalaistaa ihmiselon merkityksen. On asioita, joita ei voi järjellä ymmärtää. Minusta vähintä, mitä voimme tehdä, on ylläpitää tällaisten hyvien ihmisten muistoa, jotta tässä maailmassa olisi edes jotain järkeä.

Hyviä ihmisiä, pyhiä ihmisiä

Aihe tuntui ajankohtaiselta myös Riisan uusimmassa näyttelyssä. Näyttely esittelee Suomen ortodoksisen kirkon pyhiä henkilöitä, jotka vaikuttivat 1900-luvun Suomessa. Usein kristillisen taiteen ja ikonien äärellä tuntuu unohtuvan, että kuvatut henkilöt ovat olleet todellisia ihmisiä. Kun ikoneihin tai katolisen kirkon barokkimaisen koristeellisiin maalauksiin kuvatut pyhät henkilöt on puettu niin koristeellisen runsaisiin asuihin, syntyy mielikuvia ja kommentteja "satuhahmoista". Ihmisillä ei ole enää omakohtaista kosketuspintaa kuvattuihin henkilöihin, pyhiin ihmisiin. Mutta mikä tekee ihmisestä pyhän? 

Ortodoksisen kirkon käsityksen mukaan pyhinä kunnioitetut ihmiset eivät ole olleet synnittömiä. He ovat kasvaneet toiminnassaan seuraamaan kristillisiä arvoja ja siten kohti pyhyyttä. Pyhyyttä ilmaisevia tunnusmerkkejä ovat:

  • Henkilö on saanut aikaan suuren positiivisen muutoksen, jota voidaan kutsua ihmeeksi.
  • Henkilö tekee yleisesti ihmeteltävää hyvää.
  • Henkilö luo lohduttamalla, opettamalla tai ohjaamalla pysyvästi hyvää
  • ja hän on kärsinyt marttyyrikuoleman tai osoittanut kestävyyttä ankarassa vainossa.
  • Lisäksi henkilön muiston on pitänyt säilyä kristittyjen piirissä pysyvästi ja kunnioitusta herättäen, samoin kirkon tulee kunnioitaa hänen saavutuksiaan esimerkillisinä.

Yllä olevat tunnusmerkit osoittavat, ettei pyhä ihminen ole yli-ihminen, mutta hän on usein joutunut kärsimään vakaumuksensa ja uskomansa hyvän asian vuoksi. Suomen ortodoksinen kirkko oli vuoteen 2018 saakka ainoa paikalliskirkko, jolla ei ollut omia pyhiä. Piispainkokouksen asettama työryhmä alkoi vuonna 2014 etsiä edesmenneitä kirkon jäseniä, joiden pyhyys tulisi tunnustaa kirkon piirissä. Tämän myötä Suomen ortodoksiseen kirkkoon kanonisoitiin ensimmäiset suomalaiset pyhät: 

  • Pyhä marttyyri ja tunnustaja Johannes Sonkajanrantalainen (1884-1918)
  • Pyhittäjä Johannes Valamolainen (1873-1958)

Pyhät ovat auttajia ja suojelijoita, joilta pyydetään esirukouksia. Heitä kunnioitetaan, ei palvota. Pyhien joukkoon lukemisen myötä (kanonisaatio) pyhistä laaditaan jumalanpalvelusteksit, kirjoitetaan elämäkerrat, maalataan ikonit ja heille annetaan nimet, jotka kuvaavat heidän elämäänsä. Nimen yhteyteen siis lisätään epiteetti, joka kertoo minkälainen pyhä on kyseessä ja millä alueella hän on vaikuttanut. Riisan näyttely kertoo muun muassa kahden Johanneksen matkasta pyhäksi nimeämiseen.

Sisällissodan uhri

Pyhä marttyyri ja tunnustaja Johannes Sonkajanrantalainen (ent. Johannes Karhapää). Kuva: Wikipedia.

Pyhä marttyyri ja tunnustaja Johannes Sonkajanrantalainen syntyi 13.7.1884 Sonkajanrannassa, joka sijaitsee nykyisen Joensuun kaupungin alueen itärajalla ja kylä rajoittuu Ilomantsin kuntaan. Matkaa Joensuuhun on noin 50 kilometriä. Johannes Sonkajanrantalainen oli syntymänimeltään Ivan Vasilinpoika Karhapää. Hän toimi uskonnonopettajana sekä sivistystyön edistäjanä. Karhapään ja seurakuntalaisten ansiosta Sonkajanrantaan perustettiin muun muassa kirjasto ja kirkkokoulu, joka toimi Karjalan Veljeskunnan alaisuudessa. Koulun toiminta käynnistyi 1908 ja opetuskielenä oli suomi. Köyhät ja kauempaa saapuvat oppilaat saivat asua ja ruokailla koulussa. 1900-luvun alussa ortodoksien asema Suomessa oli hankala, sillä usko liitettiin usein venäläistämiseen. Karjalan Veljeskunnan koulut olivat kirkollisia, eivätkä ne edustaneet venäläistämispyrkimyksiä.

Taikalyhty (diaprojektori), jota Johannes Karhapää käytti uskonnon opetuksessa. Taikalyhdyllä heijastettiin puukehyksessä olleita lasidioja. Yksityiskokoelma. Näyttelyssä on esillä myös opetustauluja, jotka ovat olleet käytössä Sonkajanrannan koulussa.

Johannes Karhapään aktiivinen toiminta "ryssänkirkon" parissa herätti kuitenkin vihaa suomalaisissa nationalisteissa. Häntä syytettiin tsaarinvallan kätyriksi, venäläistäjäksi ja bolševikiksi. Suomen sisällissodan kynnyksellä vihamielisyys levisi myös ortodoksien keskuudessa. Ilomantsin ortodoksisen väestön kokous tuomitsi Johanneksen ja Sonkajanrannan koulun toiminnan epäkansallisiksi. Hän menetti kirkollisen esivallan tuen ja hänet erotettiin virastaan.

Maaliskuussa 1918 Johannes ja hänen veljensä Jaakko määrättiin valkoisen armeijan kutsuntoihin Tuupovaaran kansakoululle. Veljekset pidätettiin ilmiannon perusteella ja vietiin Joensuuhun, jonne koottiin punaisia, punaisiksi epäiltyjä, vangiksi jääneitä venäläisiä ja muita epäilyksenalaisia, joiden joukkoon myös Johannes ja Jaakko luettiin.

Sisällissodan sekasortoisessa ilmapiirissä tehtiin myös sattumanvaraisia ja ilman oikeudenkäyntiä toimeenpantuja teloituksia. Näin kävi myös keväällä 1918, jolloin joukko vankeja vietiin kaupungintalon kellarista Siilaisten kaupunginosaan. Heidän joukossaan oli 33-vuotias Johannes Karhapää. Vangit teloitettiin ampumalla. Johanneksen vaimo Anna sai luvan noutaa miehensä ruumiin vasta kuukausien päästä. Vainaja tunnistettiin villasukkien raitojen perusteella. Jaakko vapautettiin muutaman kuukauden päästä.

Pyhä marttyyri ja tunnustaja Johannes Sonkajanrantalainen. Ikonin on maalannut Alexander Wikström 2024. Riisan kokoelmat.

Marttyyri (uskonsa vuoksi kuollut) ja tunnustaja (vainojen aikana uskoaan tunnustanut) Johannes haudattiin Ilomantsin Kokonniemen hautausmaalle. Hänet liitettiin pyhien joukkoon vuonna 2019. Pyhän muistopäivää vietetään 8. maaliskuuta. 

Tunnettu hengellinen opastaja

Pyhittäjä Johannes Valamolainen (ent.Ivan Aleksejevitš Aleksejev). Kuvattu vuonna 1941, jolloin hänet tunnettiin nimellä Skeemaigumeni Johannes. Kuva: Riisan kokoelmat.

Pyhittäjä Johannes Valamolainen, syntymänimeltään Ivan Aleksejevitš Aleksejev syntyi Tverin läänissä Gubkan kylässä 14.2.1873. Aleksejevien talonpoikaisperheessä uskonto oli osa jokapäiväistä elämää. Luostarikilvoitus tuli hänelle tutuksi jo lapsuudessa, kun hänen perheensä teki pyhiinvaellusmatkoja Volokolamskin luostariin. Kolmetoistavuotiaana hän muutti Pietariin ja työskenteli veljensä kapakassa. Kolmen vuoden työskentelyn jälkeen hänelle tarjoutui mahdollisuus matkustaa Laatokalle Konevitsan ja Valamon luostareihin. Hän jäi Valamoon ja liittyi sen veljestöön 16-vuotiaana. Myöhemmin hänet vihittiin munkiksi nimellä Iakinf.

Luostarielämä keskeytyi, kun Ivan kutsuttiin suorittamaan asevelvollisuuttaan. Palvelus Venäjän tarkka-ampujana kesti neljä vuotta. Sotaväen jälkeen hän oleskeli muutaman vuoden kotikylässään, kunnes toukokuussa 1901 hän palasi Valamon luostariin.

Venäjän vallankumous ja Suomen valtion itsenäistyminen 1917 sulkivat itärajan ja samalla yhteydet Venäjän kirkon kanssa katkesivat. Petsamon Pyhän Kolminaisuuden luostari siirtyi Suomen ortodoksisen kirkon alaisuuteen Tarton rauhan myötä 1920. Luostari tarvitsi uuden johtajan, ja igumeniksi määrättiin vuonna 1921 papiksi vihitty Iakinf.

Petsamon luostarin johtaja 1921-1931 igumeni Iakinf.

Seuraavat 10 vuotta Petsamon luostarin johtajana olivat pappismunkki Iakinfille raskaita, ja lokuussa 1931 hänet vapautettiin tehtävästä hänen omasta pyynnöstään. Hän palasi Valamoon ja hänet vihittiin munkkeuden korkeimpaan asteeseen eli suureen skeemaan, minkä myötä nimeksi tuli skeemaigumeni Johannes.

Jumalanäidin Kazanilainen ikoni Johannes Valamolaisen keljasta ja pyhittäjälle kuulunut kultainen kaularisti (1797).  Valamon luostarin kokoelmat. 
Skeemaigumeni Johannes ja pappismunkki, myöhemmin arkkipiispa Paavali Uudessa Valamossa.

Valamon luostarin veljestö joutui jättämään luostarinsa talvisodan myötä marraskuussa 1939. Seuraavana vuonna veljestö muutti Heinävedelle. Uusi koti nimettiin Uudeksi Valamoksi. Skeemaigumeni Johanneksesta tuli luostarin rippi-isä aiemman rippi-isän, Jefremin, kuoleman jälkeen 1948. Isä Johanneksesta tuli myös monen luostarivieraan hengellinen opastaja. Rippilapsissa oli pappeja, maallikoita, emigrantteja, taiteilijoita, nuoria ja vanhoja. Ohjaajavanhus neuvoi ja opasti heitä myös kirjeitse tukeutuen opetuksessaan aina Raamatun ja pyhien isien teksteihin. Opastettaviin lukeutui muun muassa kuvataiteilija Ina Colliander (1905-1985). Skeemaigumeni Johanneksen kirjeet Inalle vuosina 1947-1957 on julkaistu teoksessa Kirjeitä Innalle.

Pyhittäjä Johannes Valamolainen. Ikonin on maalannut Antti Narmala 2024. Riisan kokoelmat.

Pyhittäjä (pyhäksi nimetty luostarin asukas) Johannes Valamolainen kuoli rauhallisesti omassa keljassaan 5. kesäkuuta 1958. Hänet liitettiin pyhien joukkoon kanonisaatiojuhlassa kesäkuussa 2019. Hänen muistopäiväänsä vietetään 5. kesäkuuta. Pyhän Johannes Valamolaisen reliikit sijaitsevat Uuden Valamon luostarin kirkossa Heinävedellä.

Näyttelystä saa poimia itselleen Pyhän Johannes Valamolaisen opetuksia hänen kirjoittamistaan teksteistä.

Pyhien merkitys

Minulle on joskus sanottu, että ortodoksisen (ja katolisen) kirkon valtava pyhien määrä tuntuu epäjumalien palvomiselta. Kun ei ole kuin yksi Kristus. Mutta nämä osoittavat kommentoijan tietämättömyyden tai halun tahalliseen provosointiin. Ikoneihin kuvatut pyhät henkilöt eivät ole jumalia, vaan nimensä mukaisesti pyhiä henkilöitä, joiden elämäntyötä kunnioitetaan esimerkillisinä. Ortodokseille pyhät henkilöt toimivat esirukoilijoina, mutta mielestäni niiden tulisi muistuttaa kaikille vakaumuksesta riippumatta hyveellistä elämää, eli eettisesti ja moraalisesti arvokasta  tapaa elää tässä maailmassa. Tehden ja toivoen hyvää.

Kaikista ihmisistä ei tule - eikä tarvitse tulla - pyhiä, mutta pyhät ihmiset ovat yhtä totta kuin hyvät ihmiset. Kunnioittamisen aste on vain korkeampi ja kirkollinen. Minun on vaikea kuvitella, miksi kukaan ei kunnioittaisi ihmisiä, joiden toiminta ja päämäärät ovat hyviä, oli lähtökohta sitten kristillinen tai yleisinhimillinen.

Viime vuonna menehtynyt ystäväni oli hyvä ihminen. Ei täydellinen, mutta päämäärissään, tarkoitusperissään ja toimissaan hyvä ihminen. Joka säteili hyvää ympärilleen. Kunnioittamalla hänen muistoaan, muistelemalla häntä, hän ja hänen hyvyytensä pysyy minulle elossa. Hänen hyvyytensä pysyy valitettavasti elossa vain sen aikaa, kun on elossa ihmisiä, jotka muistavat kyseisen henkilön henkilökohtaisesti. Tällainen muistiketju kestää yleensä vain noin 3 sukupolvea. Pyhiä ihmisiä tarvitaan mielestäni siksi, että hyvyys säilyy pyhyyden avulla pidempään, sukupolvelta toiselle, kun kulttuuri kantaa ja vie asioita eteenpäin.

Pyhät Johannes Sonkajanrantalainen ja Johannes Valamolainen. Ikonin on maalannut metropoliitta Arseni 2022. Kuopion ortodoksinen seurakunta.

Useammilla ihmisillä on luontainen tarve säilyttää kulttuuria, luoda juuria ja pysyvyyttä, löytää historian kautta jatkuvuutta myös omalle olemassaololleen. Tästä kertoo esimerkiksi valtava sukututkimuksen kasvun innostus. Kaikkia ei tällainen kiinnosta, ja jokaisen sallittakoon elää elämänsä hetki kerrallaan. Mutta ihmisyyttä ei mielestäni ole ilman kulttuurien jatkuvuutta, oli se sitten kristillistä, kansallista, alueellista, kirjallista, taiteellista tai suullista. Kaikkien ei tarvitse tehdä töitä kulttuurin jatkuvuuden eteen, mutta minä olen tehnyt tietoisen valinnan vahvistaakseni itse taidehistoriallista kulttuuria ja sen jatkuvuutta opiskelemalla alaa. Suomen ortodoksinen kirkko on puolestaan vahvistanut omaa kulttuuriaan liittämällä pyhät Johannekset kunnioitettujen joukkoon.

Riisan näyttely "Lohduttajia, opettajia ja marttyyrejä - 1900-luvun uusia pyhiä" 
on esillä 28.12.2024 saakka.

lauantai 24. helmikuuta 2024

"We're all the same"

Eilen alkoi verkossa Taidemaalariliiton teosvälitys. Selasin koko kuvaston läpi ja yksi teos pysäytti. Olisi mielenkiintoista kuulla, että mitä te ensimmäiseksi ajattelette tästä Susanna Salaman teoksesta:

Susanna Salama: We're all the same, 2014, assisted ready-made, akryyli printatulle kankaalle, 41x32cm.
Tavallisesti rakastan teoksia, joissa on viittauksia ja lainauksia taidehistoriaan, mutta tämä teos puistatti. Pyydän huomioimaan, että teos on valmistunut jo vuonna 2014, eikä minulla ollut täysin muistissa mitä kaikkea maailmanpolitiikassa ja Venäjällä tuolloin tapahtui. Jouduin hieman penkomaan historiatietoja, jonka mukaan Putin aloitti toisen presidenttikautensa vuonna 2012. Ja näinhän se oli, että Venäjän sotilaallinen miehitys Ukrainan autonomiseen tasavaltaan Krimillä tapahtui juuri 2014. Muistutettakoon, että kansainvälinen oikeus pitää alueiden liittämistä Venäjään laittomana.

Susanna Salaman teoksessa lienee siis jonkinlainen kannanotto maailmanpolitiikkaan. Mutta kuinka kuvaa tulisi lukea? En tiedä, mutta oletan, että tässä on haettu tyylilajina poliittista satiiria, jossa kritisoidaan ja pilkataan kohdetta. Ikään kuin jokainen meistä olisi äidin rintaa imevä avuton lapsi?
Leonardo da Vinci: La Madonna Litta, 1490, temperamaalaus kankaalle, kiinnitetty paneelille, 42x33cm. Eremitaasi, Pietari.
Teos ei valitettavasti toimi minulle ollenkaan, koska pohjalla on käytetty Leonardo da Vincin kuuluisaa maalausta La Madonna Litta (1490) eli Imettävä Madonna. Kaikkien länsimaisten ihmisten tulisi mielestäni tunnistaa taidehistoriasta Madonna ja lapsi-aiheiset maalaukset, vaikka ei olisi koskaan käynyt yhdessäkään taidemuseossa. Jokaisen tulisi myös ymmärtää, että lapsi, jota Maria kannattelee sylissään on Kristus. Tätä faktatietoa vasten minä näen ja luen Susanna Salaman teosta valitettavasti siten, että Vladimir Putin rinnastetaan teoksessa Kristukseen, joka antaa teokselle täysin päinvastaisen tunnelman mitä taiteilija on todennäköisesti tarkoittanut... Ikään kuin hirmuhallitsija kohotettaisiin teoksessa maailman pelastajaksi. Tätä ristiriitaista tunnelmaa vahvistaa vielä teoksen nimi: We're all the same, Olemme kaikki samanlaisia.

Kyllä, kristinuskon mukaan me olemme kaikki samanlaisia, jos viittaamme Raamattuun: "Ja Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi (---)" (1. Moos. 1:27). Tämän vuoksi minusta teos tuntuu todella irvokkaalta ja väärältä. En tahtoisi ketään rinnastettavan Venäjän presidenttiin, saati mustaavan taidehistoriallisten klassikkoteosten mainetta.

Ymmärrän, että taiteilijat ovat kautta aikojen tehneet pilaa johtajista, hallitsijoita, uskonnoistakin. Mutta taiteilijan tulee tuntea käyttämänsä kuvasto ja sen lukutapa, jotta sitä osaa käyttää oikein. Mielestäni esimerkiksi Kaj Stenvall ja Jani Leinonen ovat rohkeita ja taitavat taiteessaan kritiikin, satiirin ja huumorin onnistuneesti.

Jotta Susanna Salaman teos olisi toiminut minulle poliittisena satiirina, en olisi käyttänyt noin voimakkaasti ja ikonisesti kristilliseen kuvastoon pohjautuvaa teosta, vaan tehnyt esimerkiksi tulkinnan, jossa taiteilija itse imettäisi Putin-kasvoista "lasta". Teoksessa olisi tuolloinkin ollut viittauksia kristilliseen Madonna-kuvastoon, mutta tulkinta olisi ollut terävämpi ja ote raikkaampi. 

Tekstin ei ole tarkoitus kritisoida taiteilijaa henkilökohtaisesti, vaan saada kenties katsojat pysähtymään ja miettimään kuvanlukutaitoa ja taidehistoriallista viittaamista. Olen kirjoittanut aiheesta muun muassa tekstissä Aito vai ei? - Taideteoksen alkuperän lähteillä.

Nyt olisikin mielenkiintoista kuulla, että millaisia ajatuksia teos teissä herättää?
Olenko yksin ajatukseni kanssa, vai vähän liian tiukkapipoinen taidehistorioitsija?

perjantai 23. helmikuuta 2024

Teosvälitys

Taidemaalariliiton teosvälitys alkaa Helsingin Kaapelitehtaalla 8.3.2024, mutta teoksia pääsee katsomaan ja ostamaan jo nyt verkosta. Jos ei halua selata kaikkia teoksia läpi, voi rajata hakua esimerkiksi hinnan, koon, tekniikan tai taiteilijan nimen avulla.

Alex Markwith: Strategy & Mortality (Above and Below), 2024, 33x24cm.
Jouni Pajavuori: Valoa lounaasta, 2020, 36x50cm.
Juha Kuosmanen: Väreily, 2023, 60x45cm.
Shahrzad Hazrati: Ilo, 2024, 60x45cm.
Marja Kolu: Nokikkain, 2023, 40x40cm.
Anna Aho: Tea for two, 2023, 100x100cm.
Eliina Hurtig: Hanging with friends, 2024, 100x100cm.
Veera Tamminen: Luonnoskirja 22/83, 2024, 30x21cm.
Kaisamaisa Erämies: Perhepotretti, 2022, 56x43cm.
Kristiina Uusitalo: Kohti kirkkainta pimeää II, 2021, 80x130cm.
Saija Starr: Kaikki ennallaan, paitsi minä, 2023, 100x70cm.
Hannes Helki: How's it hanging I, 2020, 80x50cm.
Olli Uskali: 17:29, 2024, 50x50cm. 
Jenni Tuulia Siltala: Blue Beach Sunset, 2022, 50x50cm.
Kristina Isaksson: Rajaton, 2023, 100x100cm.
Markku Laakso: Caravaggion kangas - Kesä, 2021, 200x140cm.
Tuomas Korkalo: Romantikon päiväuni II, 2023, 170x120cm.
Jenny Olkkonen: Äiti ja lapsi, 2024, 28x28cm.
Sini Kallio: Denued, 2024, 40x30cm.
Tiina Tainio: Anna sisäisen rauhasi levitä ympärillesi, 2023, 80x80cm.
Ville Räty: City Delight, 2022, 70x50cm.
Emmi Tavela: Hedelmät pöydällä, 2023, 120x100cm.
Senja Teriaho: Kuuntelijani tyyni ja tuomitsematon, 2023, 50x70cm.
Elina Sarlin: The Nightfall II, 2023, 124x150cm.
Jenni Yppärilä: Happy face, 2023, 60x46cm.
Mira Kankaanranta: Nimetön, 2023, 41x53cm.
Mikko Hallikainen: Last Dance In Estepona, 2023, 80x65cm.
Anna Seppälä: Huojuva minuus, 2023, 85x64cm.
Samuli Heimonen: Kikka, 2021, 100x80cm.
Myynnissä on valtavasti hienoja teoksia, joista monet varmasti löytävät mieleisensä. Täältä löytää myös uusia seurattavia taiteilijoita, kun pääsee näkemään monenlaista kädenjälkeä. 

keskiviikko 21. helmikuuta 2024

Kohtaamisia maalaustyöpajassa

Itä-Suomen yliopistossa (University of Eastern Finland, UEF) on käynnissä mielenkiintoinen ja tärkeä tutkimushanke (2023-2026): "Ryhmienvälisiä suhteita ja paikallisia kohtaamisia – Maahanmuuttajataustaisten ja suomalaisten nuorten mielikuvia toisistaan, elämästään ja tulevaisuudestaan monikulttuurisessa Savossa". Hankkeessa on mukana suomalaisnuorten lisäksi maahanmuuttajanuoria Ukrainasta, Syyriasta ja Iranista. Heidän taidelähtöinen työskentelynsä taidetyöpajoissa toimii nuorten kohtaamispaikkana ja tutkimusaineiston tuottamisen menetelmänä.

Tutkimushankkeen rahoittaa Koneen Säätiö ja sitä johtaa sosiaalipsykologian yliopistonlehtori Jari Martikainen. Hänellä on vuosien kokemus ja vahva tutkimuspohja muun muassa taidelähtöisten menetelmien hyödyntämisestä.

Yksi hankkeeseen sisältyvistä taidetyöpajoista toteutettiin yhteistyössä Itä-Suomen yliopiston, Siilinjärven kansalaisopiston ja Pohjois-Savon hyvinvointialueen kesken. Nuoret maalasivat Kuopion yliopistollisessa sairaalassa D-rakennukseksi kutsutun rakennuksen porraskäytävät kolmessa kerroksessa. Maalaukset on suunniteltu väliaikaisiksi teoksiksi. He saivat suunnitella ja toteuttaa kuvaston itse, jonka teemana oli kohtaaminen. Oli ilahduttavaa huomata, kuinka he olivat keränneet kansalaisuudesta riippumatta asioita, jotka ovat heille kaikille yhteisiä: luonto, eläimet, vesistöt, ystävyys, toisista välittäminen ja niinkin suuri asia kuin avaruus ja maailmankaikkeus. Olemme kaikki osa isompaa kokonaisuutta.

Nuoret maalasivat seiniä kahtena päivänä, jonka aikana useampi henkilöstön jäsen kulki hymyillen ohi tai pysähtyi katsomaan heidän työskentelyään. Monet kommentoivat, että onpa mukavaa, että valkoiset seinät saavat väriä. Kenties maalaukset aktivoivat henkilöstöä käyttämään arjessaan portaita hissien sijaan.

Savon Sanomat kävi haastattelemassa nuoria hankkeeseen liittyen. Heiltä muun muassa kysyttiin, että kuinka kommunikointi monikulttuurisessa yhteistyössä sujuu. Eräs nuori vastasi, että "ei yhdessä tekeminen aina tarvitse sanoja, ja aina voi näyttää esimerkkiä tai osoittaa mitä tarkoittaa". Olin itse yllättynyt kuinka hyvin Ukrainasta kotoisin olevat nuoret ymmärsivät suomea. Puhuminen tuntui olevan paikoin jännittävää, mutta kenelleppä meistä ei olisi, jos olisimme samassa tilanteessa. He ovat näppäriä käyttämään tarvittaessa myös puhelimen kielenkääntäjäsovellusta. Minusta oli mukava seurata kuinka eri kulttuuritaustoista olevat nuoret kommentoivat positiivisesti toistensa tekemistä ja lopputuloksia.

Tutkimushanke ja taidelähtöinen työskentely tuo esille nuorten äänen, edistää eri kulttuuritaustoista tulevien nuorten vuorovaikutusta ja tukee heidän yhteiskunnallista osallistumistaan. Taidetyöpajoissa syntyneitä teoksia tullaan esittelemään muun muassa Kuopion museon näyttelyssä. Hankkeen myötä on syntynyt jo eri tasoisia kohtaamisia. Nuoret ovat viettäneet vapaa-aikaa yhdessä ja käyneet esimerkiksi elokuvissa.

Kiitokset tutkimushankkeen työryhmälle yhteistyöstä! Tässä oli ilo olla mukana! Etualalla vasemmalta oikealle: tutkimushankkeen johtaja, sosiaalipsykologian yliopistonlehtori Jari Martikainen (UEF), väitöskirjatutkijat Hadi Farahani (sosiaalityö, UEF) ja Katja Lötjönen (sosiaalipsykologia, UEF). Keskellä vieressäni tutkijatohtori Helena Rovamo (sosiaalipsykologia, UEF) ja kuvataideopettaja Mari Puttonen (Siilinjärven kansalaisopisto). Yläreunassa suunnittelija Tapani Utunen (koulutuspalvelut, yliopistopalvelut, UEF).

Kunpa tällaisia positiivisia kohtaamisia syntyisi meidän aikuistenkin kesken,
monikulttuurisessa Savossa ja Suomessa.