Tämän postauksen julkaisu tuntuu vaikealta ja pelottavalta. Marras-joulukuu 2024 on ollut minulle henkisesti raskain ajanjakso nykyisessä työssäni. Olen joutunut jäsentelemään ajatuksiani uudelleen samalla, kun mieli on käynyt läpi koko tunne-elämän kirjon. Tilanne tuntuu vaikealta myös siksi, että HUSin taidekokoelmia esittelevä näyttely Taidehallissa osoittaa aiheen olevan tärkeä ja ajankohtainen. Että kulttuurilla ja taiteella on merkitystä. Olen ollut blogin alusta alkaen avoin opiskelu- ja työtehtäviini liittyen, koska tämä kaikki on osa minua, ja haluan olla rehellinen jatkossakin.
"Hyvinvointialue on iso tontti yhden ihmisen hallittavaksi." |
Pohjois-Savon hyvinvointialueen YT-menettelyjen myötä taideasiantuntijan tehtävästäni leikataan työaika 50%:iin. Kerrottakoon sekin, että en ole koskaan tehnyt taideasiantuntijana 100%:n työaikaa. Olin aiemmin tyytyväinen työ- ja vapaa-ajan suhteen tasapainoon, mutta leikkaus 50%:iin ei tule olemaan minulle taloudellisesti kannattava. En myöskään tule selviytymään kaikista niistä tehtävistä, joita olen aiemmalla työni tuntimäärällä saanut tehdä. Eikä tätä minulta odotetakaan, mutta sen määritteleminen, että mitä jätetään tekemättä, tuntuu todella vaikealta.
Ymmärrän hyvinvointialueen äärimmäisen vaikean taloustilanteen vaikutukset myös taideasiantuntijan tehtäviin. Ymmärrän, että leikkauksia ja muita toimenpiteitä talouden tasapainottamiseksi on pakko tehdä. Hyvinvointialue on ilmottanut 77:n henkilön irtisanomisista, joten täytyy olla kiitollinen, että sain ylipäätään pitää työni. Silti mieli täyttyi alkusokissa epäilyksistä, että olinko epäonnistunut työssäni? Olisinko voinut tehdä jotain enemmän? Olisinko voinut osoittaa olevani tuloksellisempi työntekijä, tuoda julki taiteen ja kulttuurin merkitystä sote-kentällä kuuluvammin?
Suru
Tämän jälkeen silmät täyttyivät kyynelistä, sillä ymmärsin, etten olisi voinut tehdä mitään enemmän. Ennen kuin pystyin puhumaan tästä työkavereilleni, he olivat lukeneet uutiset jo kasvoiltani. Selkäni takana vellonut empatia vain kasvatti palan tunnetta kurkussa. "Mitä on tapahtunut?! Henna itkee." Tiedän, että olen hoitanut työni hyvin. Tiedän, että olen hyvä työntekijä ja työkaveri. Niin pahalta kuin se tuntuukin, millään tällä ei ole lopulta merkitystä, sillä työtehtäväni ei ole sairaalan ydintehtävien kannalta oleellisin. Jostain on pakko leikata, ja se osui nyt minuun.
Minulla on silti oikeus olla eri mieltä. Minä olen nähnyt ja kokenut sairaalataiteen ja erilaisten taideprojektien hyvää tuottavan ja kasvavan ilmiön sote-kentällä. Tämä on sitä vaikeasti mitattavissa olevaa henkistä hyvää, jota olen saanut tuoda Pohjois-Savon hyvinvointialueelle. Koen myös jatkuvaa valtakunnallista painetta taideasioiden lisäksi myös kulttuurihyvinvoinnin edistämiseen liittyviin asioihin, sillä näitä mitataan ja tutkitaan koko ajan enemmän ja enemmän.
Minulla on hyvät verkostot muun muassa taiteen tekijöihin ja museokentälle valtakunnallisesti, Kuopion kaupungin ja Pohjois-Savon maakuntaliiton kulttuuritoimijoihin, sote-kentän kulttuurikollegoihin valtakunnallisesti, Taikusydän-kulttuurihyvinvointiverkostoon ja Taiteen edistämiskeskukseen. Kaikki ovat odottaneet sitä, että taide- ja kulttuuriasiat saadaan koordinoitua eri toimijoiden rakenteisiin, jotta hedelmällinen yhteistyö voitaisiin aloittaa. Rakenteisiin vietävää toimintaa edesauttaa esimerkiksi Pohjois-Savon kulttuuristrategia, jossa on jo määritelty selvää yhdyspintatoimintaa myös hyvinvointialueelle. Tavoitteena on saada Pohjois-Savoon monella tasolla terveempi ja hyvinvoivempi asukaskunta nykyisen Suomen sairastavimman alueen taittamiseksi.
Turhautuminen
Työajan leikkausuutinen aiheutti täydellisen pysähtymisen. Mitä merkitystä työlläni enää olisi? Turhautumisen tunne syntyi siitä, että en saa enää tehdä rakastamaani työtä niin hyvin kuin osaisin ja haluaisin. En pysty kehittämään työtäni ja viemään sitä niihin tavoitteisiin, jotka olen sille asettanut.
Siitä lähtien, kun tiesin, että haluan opiskelemaan taidehistoriaa ja raivasin tieni vaikeuksien jälkeen yliopistoon, olen halunnut tehdä parhaani. Olen halunnut osoittaa itselleni ja muille, että olen valmis tekemään kaikkeni, että pääsen tavoitteisiini ja työllistyn kulttuurialalle. Sote-kenttä ei varsinaisesti ole kulttuurikenttää, mutta kuten aiemmin kirjoitin, koen taiteen ja kulttuurin merkityksellisyyden täällä vahvemmin kuin missään muualla. Terveydenhoidon rinnalla.
En ole valmis tekemään töitäni kädenlämpöisesti, sillä tavoitteellisuus on aina ollut minulle tärkeää. Aiempaa tärkeämpää se on nykyisessä yhteiskunnallisessa ilmapiirissä nyt, kun taiteesta ja kulttuurista leikataan kaikkialla. Unohdetaan, että taide ja kulttuuri ovat juuret, joita vaalimalla suomalainen yhteiskunta on ylipäänsä olemassa. Mitä säilytettävää meillä on, jos kadotamme ympäriltämme taiteen, musiikin, kirjallisuuden, teatterin ja museot? Voiko inhimillistä elämää olla ilman kulttuuria? Kokeileppa miettiä elämääsi, jossa nuo kaikki poistetaan elämästäsi.
Viha
Turhautumisen jälkeen viha syntyi aaltomaisena kuohuna. Viha jotain näkymätöntä kohtaan, jolle en itse voinut tehdä mitään. En voi muuttaa hyvinvointialueen taloudellista tilannetta paremmaksi. En voi tehdä mitään. Tiukka taloudellinen tilanne on vaikuttanut työhöni koko työssäoloni ajan (2020-), mutta tässä ei ole sinänsä mitään uutta. Aiemmin museokentällä työskennelleenä, siellä ei ole koskaan ollut ylimääräistä rahaa. Minut on kulttuurialan ammattilaisena koulutettu olemaan taloudellinen, eikä minua voi syyttää, että olisin tuhlaillut hyvinvointialueen rahoja, sillä osa taideasioista on rahoitettu jopa lahjoitusvaroin!
Miltei kaikki lahjoitusvaroin toteutetut taideasiat olen koordinoinut muiden töiden ohessa. Olen halunnut ottaa ne tehtävälistalle, koska koen asiat tärkeinä. En voi määritellä etukäteen niiden laajuutta ja työllistävyyttä, sillä ne tulevat usein yllättävinä yhteydenottoina. Kerrottakoon, että olen koordinoinut erilaisia taideprojekteja lahjoitusvaroista 500-35 000 euron arvosta. Isossa mittakaavassa pieniä rahoja, mutta nämä ovat olleet hyvinvointialueelle ns. ilmaista rahaa. Sitäkin enemmän projekteilla on saavutettu merkityksellisyyttä tiloihin ja niiden toimintoihin liittyen. Esimerkiksi tämä Lasten ja nuorten osastolle toteutettu Kamala Luonto-kokonaisuus olisi jäänyt tekemättä, ainakin siinä mittakaavassa missä se toteutettiin, jos en olisi ollut asioita hoitamassa.
Työkaverini ovat nähneet iloisen puoleni, joka kuplii esiin sitä mukaa, kun iloa ilmaantuu. Minun ei tarvitse pidätellä iloisuuttani, eikä se ole myöskään vähentänyt ammatillisuuttani ja asiantuntijuuttani työkavereiden silmissä. Tästä olen kiitollinen, vaikka Kiinteistöhallinto ei miehisen alansa ja aihepiirinsä vuoksi ole mikään tunteiden näyttämö.
Minulle oli vaikeaa pidätellä vihaa sen painaessa rintaa, sillä olisin tarvinnut samanlaista vihan purkamista kuin teen ilonkin kanssa. Päästää tunne valloilleen silloin, kun se syntyy. Mutta ei ollut ketään ketä syyttää. Kukaan työkavereistani, edes esihenkilöt, eivät olleet syyllisiä tilanteeseen, vaan tekivät kuten heidät oli ylemmältä tasolta ohjeistettu tekemään. YT:n yleisistä tuloksista tiedottaminen ei onnistunut hyvinvointialueella lainkaan. Se ei onnistunut myöskään henkilökohtaisella tasolla, mutta asiat menivät siten kuin menivät. Minulle olisi ollut puhdistavaa, jos olisin saanut oksentaa kaiken sen pahan olon työkavereihini, jos he olisivat kohdelleet minua huonosti. Olisin saanut huutaa, että Te ette ansaitse minua!!, ja lähteä ovet paukkuen. Mutta ei ollut ketään ketä syyttää.
Empatia
Sen sijaan sain kaikilta työkavereiltani osakseni pelkkää empatiaa ja rakkautta niin paljon, että sen tunnekuorman käsittely tuntui jopa vaikeammalta kuin vihan hallinta. Jokainen kyllä näki, että minuun sattui henkisesti todella paljon. Jokainen näki, kuinka leikkausuutinen muutti minua. Nyt heidän ei tarvitse enää kysyä, että miten voin aina olla niin iloinen? Kukaan tuskin toivoi tällaista koulutushetkeä.
Asian käsittely puhumalla työkavereiden kanssa on ollut parasta lääkettä. He sanovat asioita suoraan ja rehellisesti. Tarvitsen sitä edelleen. He tietävät mitä olen tehnyt ja miten olen työtäni tehnyt. Leikkausuutinen tuli yllätyksenä varmasti monille. Eniten sain huolestuneita kommentteja siitä, kuinka täydellinen irtisanomiseni olisi vaikuttanut työyhteisöömme.
Tunne on molemminpuolinen: koen tuovani paljon hyvää meidän työyhteisöön, mutta Kiinteistöhallinnon työkaverini eivät välttämättä ymmärrä, kuinka iso vaikutus heillä ja heidän tuellaan on ollut siinä, että olen tehnyt työtäni iloisena ja määrätietoisena. Kertaakaan ei ole ollut päivää, ettenkö olisi halunnut lähteä töihin. Olen kyllä pyrkinyt osoittamaan sen heille sanoin ja teoin. Minua ei ole missään vaiheessa jätetty yksin, olen aina saanut apua ja tukea oli asia sitten millainen tahansa, ja olen saanut olla juuri sellainen kuin olen.
Yksi koskettavimmista työkaverilta saamistani kommenteista olikin tokaisu: "Ymmärräthän sinä, miten paljon olet muuttanut meidän työyhteisöä parempaan suuntaan sillä, että olet juuri tuollainen kuin olet?"
Kuva: Svetlana Larina. |
Taistelutahto
Kaiken sen työkavereilta saadun empatian ja tuen määrä kääntyi lopulta sisälläni valtavaksi taistelutahdoksi. Minua ei kohdella näin! En aio väljähtyä ammatillisesti tai henkisesti tähän tilaan, vaan aion taistella työnkuvani puolesta. Tiedän, että vaikein haaste tulee olemaan työtehtävien sovittaminen uuteen työaikaan ja siinä pitäytyminen. Mutta niin on vain tehtävä. Leikkausten tulee näkyä ja ne tulee tehdä näkyviksi, muutenhan niillä ei olisi mitään vaikutusta.
Kaikki kulttuurikentällä työskentelevät tietävät, että me teemme asioita rakkaudesta työhön, jolloin useimmat meistä tekevät asioita enemmän kuin työsopimuksessa lukee. Niin minäkin olen tehnyt. Raja työn ja vapaa-ajan välillä saattaa hämärtyä vain siksi, että rakastaa sitä mitä tekee.
Uusi työaika ei ole minulle taloudellisesti kannattava ja joudun kehittelemään päätyön rinnalle muita projekteja. Mutta tämäkään ei ole kulttuurityöläisille mitenkään uusi asia. Pitää olla itse kiitollinen, että olen saanut tehdä taloudellisesti turvattua työtä neljän vuoden ajan. Nyt edessä on uudenlainen arki ja se vaatii uudenlaista asennoitumista työhön.
Koen omaavani hyvän resilienssin kaiken aiemmin kokemani perusteella. Näiden myötä hankin itselleni muutama vuosi sitten samannimisen Antti Immosen veistoksen muistuttamaan sisäisestä vahvuudesta. Minulla on myös luotto siihen, että vuosien myötä kartuttamani ammatillinen verkosto tuo jotain hyvää elämääni.
Yksi isoimmista asioista minulle on ollut, että pääsin Mediuutisten 100 terveysalan vaikuttajaa -listalle vuonna 2023, kategoriaan "Arjen parantajat". Tämä osoittaa, että olen tehnyt asioita hyvin myös valtakunnallisesti:
"Henna [XXX]. Taideasiantuntija, Pohjois-Savon hyvinvointialue. Henna vastaa koko hyvinvointialueen sairaaloiden ja muiden sote-kiinteistöjen taiteesta. Hän on pitänyt sairaalataiteesta luentoja ja puheenvuoroja ja tuonut taiteen ja taideasiantutijan työn merkitystä terveydenhuollossa esiin myös blogissaan."
"Olettakaamme, että käy hyvin"
Nyt, kun katsoin kaikkia noita lehtijuttuja ja puhujakuvia jälkikäteen ymmärrän, etten olisi voinut tehdä mitään toisin. Tein parhaani, ja ehkä se säästi minut täydelliseltä irtisanomiselta. Haluaisin toivoa, että 50%:n työaika ei ole loppuelämän näkymä, sillä olen sitoutunut tehtävääni ja koen sen edelleen merkityksellisenä. Pahin pelkoni on, että uteliaisuus ja ilo tehdä työtä sammuvat, ja silloin en ole enää oma itseni.
Eräs työkaveri sanoi leikkausuutisen kuullessaan, että on todella pahoillaan puolestani. Lause, joka sai minut murtumaan kuului: "Tuntuu kuin linnulta olisi katkaistu siipi..." Siltä minusta tosiaan tuntuu.
Albrecht Dürer: Sininärhen siipi, 1512, akvarelli, Albertina, Wien. Kuva: Wikipedia. |
Ystäväni sen sijaan muistutti presidentti Mauno Koiviston erinomaisista sanoista: "Ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että käy hyvin." Tarvitsin noita sanoja juuri silloin ja tarvitsen niitä vieläkin.
Olettakaamme, että käy hyvin.