sunnuntai 21. lokakuuta 2018

Gentin lohikäärme

Gentin kellotapuli (Belfort) on yksi keskustan kolmesta keskiaikaisesta tornista. Sint-Baafskathedraalin (jossa vieraillaan myöhemmin) ja Sint-Niklaaskerkin lisäksi se on kaupungin tärkeimpiä maamerkkejä. Kellotapulin rakentaminen aloitettiin jo 1300-luvun alussa, mutta sotien vuoksi se valmistui vasta 1380. Tapuli on kuulunut vuodesta 1999 alkaen UNESCOn maailmanperintölistalle. Sen merkittävyys perustuu paitsi vapauden symboliikkaan myös demokratiaan, arkkitehtuuriin, kaupunkisuunnitteluun ja musiikin historiaan.
Vasemmalta oikealle: Pyhän Johannes Kastajan kirkko (nyk. Sint-Baafskathedraal), Belfort, Pyhän Nikolaoksen kirkko ja Pyhän Jaakobin kirkko.
Torni kohoaa 91 metrin korkeuteen ja huipulle pääsee joko portaita pitkin tai hissillä. Ylös on muistaakseni 8 euron pääsymaksu, mutta Gentin City Cardilla pääsee tännekin veloituksetta. Lippuja myydään salista, joka on aikoinaan toiminut ns. kangassalina. 1400-luvun alkupuolella kellotapuli sai kylkeensä salin, jossa tarkastettiin ja myytiin kankaita. Kuten on käynyt ilmi, Gent oli keskiajalla yksi tärkeimmistä kankaiden valmistajista ja välittäjistä. Sali ei kuitenkaan koskaan valmistunut sellaiseksi kuin sitä suunniteltiin, sillä vuoden 1441 jälkeen kangaskauppa hiipui ja tilaa käytettiin muihin tarkoituksiin. Kaupunkioikeuksia säilytettiin kellotapulin salaisessa kellarihuoneessa. Aiemassa postauksessa kerroinkin, että Gent oli keskiajalla yksi etuoikeutettuimmista kaupungeista, joka tuotti sille jatkuvasti myös uhkatilanteita.
Tapulin kelloja kutsutaan yhteisesti Rolandin kelloksi (Klokke Roeland), sillä ensimmäinen iso kello nostettiin paikoilleen 1377. Rolandin kello sulatettiin 1659 ja valettiin 40:ksi pienemmäksi soittokelloksi. Kellotapuli jaksotti arkipäivän toimintaa. Kello osoitti aikaa ja tapulin kelloja soitettiin puolen tunnin välein kertomaan työtunneista sekä auringon noususta ja laskusta.
Tapulissa oli myös jatkuva valvonta. Mikäli kaupunkia uhkasi tulipalo, muu katastrofi tai lähestyvä vihollinen, torninvartijat varoittivat kaupunkilaisia soittamalla kelloja. Alimmassa kerroksessa on esillä torninvartijoita kuvaavia veistoksia, joita kutsutaan kotoisasti "Gentin miehiksi". 
Kiviset Gentin miehet oli aikoinaan sijoitettuina tornin jokaiseen kulmaan. Ne kuvaavat Pyhän Sebastianin ja Pyhän Yrjön kiltojen edustajia (kaupungin trumpetinsoittajien ja teurastajien killat).
Kelloja on vuosisatojen ajan huolettu, sulatettu ja valettu uudelleen tarpeen mukaan. Tornissa on esillä Pieter Hemonyn valmistama mekaaninen soitin vuodelta 1659. Tämä kuparinen rumpu on ohjelmoitu soittamaan neljääkymmentä kelloa ja se toimii edelleen. Laite pyörähtää käyntiin 15 minuutin välein ja ääni on voimakas. Kahden vuoden välein, juuri ennen pääsiäistä, soitettu melodia vaihdetaan. Ääninäytteen pääsee kuulemaan täältä.
Vuonna 1854 valmistunutta lohikäärmettä ei voitu enää kunnostaa, joten nykyinen valmistettiin 1979 ja vanha pääsi lepoon tapulin museoon. Uusi lohikäärme valmistettiin vanhaa kunnioittaen.
Kun kellotapuli oli miltei valmis 1377, sen katolle asenettiin perinteiden mukaan tuuliviiri. Satujen ja legendojen inspiroimana huipulle valittiin myöhemmin perinteisen kukon sijasta lohikäärme. Myyttinen otus nähtiin arvokkaiden kaupunginoikeuksien suojelijana, joita säilytettiin tapulin salaisessa kellarihuoneessa. Ensimmäinen lohikäärme asennettiin paikoilleen 1380-luvun alussa. Legendan mukaan alkuperäinen kullattu lohikäärme olisi sijainnut norjalaisen kuninkaan Sigurd Magnussonin laivan keulassa, kun tämä lähti ristiretkelle 1111. Kuningas antoi veistoksen Konstantinopolin keisarille, jotta tämä olisi sijoittanut lohikäärmeen Hagia Sofian kupoliin. Pari vuosisataa myöhemmin flaamilainen kreivi kuljetutti näyttelyesineen Brüggeen. Gentin kapinoidessa kreiviään vastaan Beverhoutsveldin taistelussa 1382, kaupunkilaiset ottivat lohikäärmeen ryöstösaalikseen ja asennuttivat sen kellotapulin huipulle muistuttamaan kaupunkilaisten oikeuksista. 1500-luvulla lohikäärme laitettiin syöksemään tulta julkisten juhlallisuuksien aikaan. Lohikäärmeen ympärille asetetut palavat pikitynnyrit olivat varmasti aikalaisille melkoinen spektaakkeli.
Vanhin säilynyt lohikäärmee runko on myös museoituna.
Aina kun tornia remontoitiin, myös kullattu kuparinen lohikäärme puhdistettiin. Nykyinen huipulla lentävä lohikäärme asennettiin paikoilleen 8. marraskuuta 1980. Helikopterilla kaupungin läpi lennätetty lohikäärme oli kaupunkilaisten mukaan unohtumaton kokemus. Runko valmistettiin ruostumattomasta teräksestä, joka päällystettiin kuparilla ja lopuksi kullattiin. Kokonaisuus painaa 455 kiloa. Tornin nykyinen koristeellinen huippu puolestaan valmistui vuoden 1913 Gentin maailmannäyttelyä varten.
Belfortin lohikäärme symboloi nykyisin paitsi kokonaisuudessaan Gentin kaupunkia, myös sen pitkää taistelua vapaudesta, itsenäisyydestä ja sosiaalisista oikeuksista. Belgialaisen oluen ystävät saattavat tunnistaa kyseisen lohikäärmeen myös Gulden Draak (Kultainen lohikäärme) merkkisestä oluesta. Se on saanut nimensä juuri tästä Gentin kellotapulin huipulla kimaltelevasta lohikäärmeestä.
Tornista on komeat näkymät ympäri Gentin kaupunkia.
Belfort on ehdottomasti vierailun arvoinen kohde Gentiin matkaaville.

sunnuntai 14. lokakuuta 2018

Museum voor Schone Kunsten

Gentin kaksi tärkeintä taidemuseota sijaitsevat keskustasta noin kaksi kilometriä etelään kävely- tai ratikkamatkan päässä. Toinen on Museum voor Schone Kunsten (MSK, taidehistoriallinen museo) ja toinen Stedelijk Museum voor  Acktuele Kunst (SMAK, nykytaiteen museo). Suomalaisittain voidaan siis sanoa, että Gentin Ateneum ja Kiasma. Museot sijaitsevat aivan vierekkäin ja suosittelen aloittamaan MSK:sta. Kronologisesti MSK sopi mainiosti myös kulttuurihistoriallisen STAMin perään. Ensin otettiin haltuun kulttuurihistoria, jonka jälkeen pääsi syventymään belgialaiseen taidehistoriaan keskiajalta 1900-luvun alkuun. 

Nykyisen taidemuseon juuret ovat vuodessa 1798, jolloin Gentiin avattiin Musée du Département de l'Escaut. Tuolloin Ranska vielä hallitsi eteläistä Alankomaata. 234 maalausta ja veistosta asettivat perustan nykyiselle taidemuseon kokoelmalle.  Museo on yksi Belgian vanhimmista. Museorakennuksen klassisen temppelin muotokielen suunnitteli 1902 arkkitehti Charles Van Rysselberghe (1850-1920). Toinen vaihe valmistui 1913, ja viimeisin avaaminen tapahtui 2007 neljän vuoden remontoinnin jälkeen. Fasadin pylväiden takana on kaunis mosaiikkikuvioinen, art nouveau-henkinen lattia.
Mikäli ei ole lainkaan kiinnostunut kristillisestä taiteesta, museo voi olla puuduttavaa kierrettävää. Sillä täällä kukoistavat belgialaisen taidehistorian ja katolisen uskon kuvittamat mestariteokset, joita olivat luomassa mm. Rogier van der Weyden, Jan van Eyck, Jacob Jordaens ja Pieter Paul Rubens. 
Flaamilainen koulukunta: Kipujen mies, n. 1430. Kipujen miehellä viitataan Vanhaan testamenttiin ja Jesajan sanoihin: "Hän oli ylenkatsottu, ihmisten hylkäämä, kipujen mies ja sairauden tuttava, jota näkemästä kaikki kasvonsa peittivät.." (Jes. 53:3)
Monille sana gotiikka (n. 1100-1500-luku) viittaa kirkoissa olevaan taiteeseen: suippokaariin, koristeellisiin holvi-ikkunoihin ja värikkäisiin lasimaalauksiin. Kirkot ja niissä oleva taide symboloivat kokonaisuutena Jumalan ja kristinuskon huonetta. Se selittää samalla aikakauden maalaus- ja veistotaiteen roolia yhteiskunnassa: aiheet otettiin pääasiassa vain kristillisestä aiheistosta. Ei ollut muita aiheita. Esimerkiksi maisemamaalaus alkoi syntyä Euroopassa vasta 1400-luvulla, asetelmamaalaukset 1600-luvulla. Taidetta tilasi alun perin nimenomaan kirkko, myöhemmin myös rikkaat mesenaatit, ja lopulta porvarit alkoivat tilata taidetta itselleen taidemaalareilta ja kuvanveistäjiltä. Aiheet olivat aluksi siitä huolimatta nimenomaan kristillisiä. Eri aikakausilla oli kuitenkin omat suosikkiteemansa. Esimerkiksi 1300-luvulta alkaen suosittiin Kristuksen kärsimyskuvia ja 1400-luvulla Madonna ja lapsi -aihetta.  
Hugo van der Goes: Kristuksen sureminen, n. 1500, öljyväri puulle.
Rogier van der Weyden: Neilikkamadonna, n. 1480, ölyväri puulle.
Pflock -alttarin mestari: Orjantappurakruunaus, n. 1520, öljyväri puulle.
Pflock -alttarin mestari: yksityisohta teoksesta Orjantappurakruunaus.
Hieronymus Bosch: Kristus kantaa ristiä, n. 1510-1516, öljyväri puulle.
Minulle museon ehdottomimmat mestariteokset olivat Hieronymus Boschin (n. 1450-1516) maalaukset. Museo omistaa kaksi Boschin teosta: Kristus kantaa ristiä ja Pyhä Hieronymus. Kristus kantaa ristiä kuuluu Boschin myöhäisen kauden tuotantoon. Ensinäkemältä teos näyttää kaaosmaiselta kokonaisuudelta kasvoja, mutta itse asiassa sommittelu on tarkka ja hallittu. Kristus on sommiteltu tismalleen kahden kolmion leikkauspisteeseen, ja diagonaalia korostaa hänen kantamansa risti. Ympärille on ryhmitelty voimakasilmeisiä kasvoja. Vasemmassa yläkulmassa Simon Kyreneläinen kantaa ristiä. (Matkalla he kohtasivat Simon-nimisen kyreneläisen miehen ja pakottivat hänet kantamaan Jeesuksen ristiä. Matt. 27:32) Oikeaan alanurkkaan on kuvattu paha ryöväri, Gestas, joka ei katunut tekemiään syntejä ja joutui helvettiin.
Hieronymus Bosch: yksityiskohta teoksesta Kristus kantaa ristiä.
Oikeaan yläkulmaan on kuvattu toinen ryöväri, Dismas, joka katui syntejään ja pääsi taivaaseen. (Yhdessä Jeesuksen kanssa ristiinnaulittiin kaksi rosvoa, toinen hänen oikealle, toinen hänen vasemmalle puolelleen. Matt. 27:38) Huomatkaa tässäkin tärkeä symbolinen sommittelu: paha ryöväri on kuvattu alareunaan (helvettiin) ja hyvä ryöväri yläreunaan (taivaaseen). Kristillisessä kuvastossa kaikki on tarkkaan harkittua ja pienetkin elementit kuljettavat tarinaa eteenpäin: henkilöt, sommittelu, värimaailma. Dismaksen ympärillä illkkuvat fariseus ja paha munkki, jotka ovat Boschin viittaus aikansa uskonnolliseen fanaattisuuteen. He eivät usko, että ryöväri voisi katua tekojaan.
Hieronymus Bosch: yksityiskohta teoksesta Kristus kantaa ristiä.
Siinä missä puinen risti kuljettaa katsetta diagonaalin mukana vasemmasta ylänurkasta oikeaan alanurkkaan kohti pahaa ryöväriä, toinen diagonaali muodostuu kuvan vasemmasta alanurkasta oikeaan ylänurkkaan. Tumman yleisvärin joukosta vasemmassa alanurkassa oleva naishahmo tuntuu kuin hehkuvan valoa. Kyseessä on Veronika, joka kannattelee käsissään Kristuksen hikiliinaa. Legendan mukaan Veronika tarjosi ristiään kantavalle Jeesukselle liinaa, johon hän pyyhki hikiset kasvonsa. Veronikan liina on läntisessä kuvataiteessa sama kuin itäisessä perinteessä Kristus Käsittätehty
Hieronymus Bosch: yksityiskohta teoksesta Kristus kantaa ristiä.
Teoksessa huomio kiinnittyy katseisiin. Lähes kaikki muut tuijottavat jotakin, paitsi Kristus ja Veronika. He ovat sulkeneet silmänsä ja ikään kuin kääntäneet katseensa sisäänpäin. Maalaus on vaikuttavampi mitä pidempään sitä katsoo. Ilkkuvat ja vihamieliset katseet muodostuvat vastenmielisiksi. Hampaattomia suita, mulkosilmäisiä katseita ja epäluonnollisia ihonvärejä. Voi vain kuvitella millaisen reaktion se on aikalaisissaan herättänyt.
Pieter Paul Rubens: Franciscus Assisilainen saa stigmat, n. 1635, öljyväri kankaalle.
Rubens on kuvannut fransiskaanisen veljeskunnan perustajan Franciscus Assisilaisen (n. 1182-1226) vuoristomaisemaan. Pyhimyksen legenda oli erittäin suosittu paitsi Italiassa (Franciscus on Italian suojeluspyhimys), myös Alppien pohjoispuolella.  Kaksi vuotta ennen kuolemaansa Franciscus keskittyi rukoukseen ja paastoon 40 päivän ajan. Tällöin hänen kerrotaan kokeneen La Vernan vuorella stigmatisaation, eli saaneen käsiinsä ristiinnaulitun Kristuksen haavat.
Francois-Joseph Navez: Pyhä Binascon Veronika, 1787, öljyväri kankaalle.
Francois-Joseph Navez on maalannut Veronikan hämmästyttävän realistisesti, mutta joukkoon on sekoitettu myös idealismia. Navez maalasi teoksen vuosi Pariisista Brysseliin muuttonsa jälkeen, jossa hän tahtoi seurata mestarinsa Jacques-Louis Davidin jalanjälkiä. Molemmat taiteilijat arvostivat toistensa työtä ja vaihtoivat ajatuksia. Veronikan kasvoista välittyy samanlainen tunnelma kuin esimerkiksi Davidin neljä vuotta aiemmin maalaamassa teoksessa Andromakhe suree Hektoria.
Francois-Joseph Navez: yksityiskohta teoksesta Pyhä Binascon Veronika.
Pyhä Veronika syntyi Binascossa, lähellä Milanoa 1445. Hän kasvoi köyhässä, mutta hartaassa talonpoikaisperheessä. Neitsyt Marian ilmestyttyä Veronikalle hän päätti omistaa elämänsä Kristukselle. Myöhemmin hän liittyi augustinolaisluostariin. Veronikan kerrotaan olleen huomattavan hyveellinen ja hänen silmissään oli kuivumattomat kyyneleet. Hän kuoli vuonna 1497 ja pyhymykseksi Veronika julistettiin 1672.
Francois-Joseph Navez: yksityiskohta teoksesta Pyhä Binascon Veronika.
Laurent Delvaux (1696-1778): Pyhä Livinus, marmoria.
Isommissa taidemuseoissa tulee aina enemmän tai vähemmän ähky. Vaikka kuinka haluaisi antaa aikansa kaikille mielenkiintoisille maalauksille, ei sitä vain jaksa. Juuri kun MSK alkoi aiheuttaa väsymisen merkkejä, tiloihin alkoi ilmestyä vähän outoja teoksia. Asetelmamaalausten keskellä oli teekannusta muotoiltu taideteos, seuraavassa salissa kuriositeettikabinetteja ja kohta seinällä riippui isokokoinen etana kellotaulu selässään... Mitä ihmettä?
Patrick Van Caeckenbergh: Simpukankuori, 1999-2009.
Isompaan saliin päädyttyä kävi ilmi, että kyseessä oli belgialaisen Patrick Van Caeckenberghin näyttely The Pantologist (danke Schön). Näyttely herätti mielenkiinnon juuri oikealla hetkellä. Van Caeckenbergh on luonut itselleen sisäisen maailman ja ilmaisee sitä eriskummallisilla installaatioilla ja kuvitteellisilla veistoksilla. Hän hyödyntää arkisia asioita luodakseen niistä jotain taianomaista. Pantologisti on henkilö, joka on ihastunut kaikkeen. Van Caeckenbergh on viettänyt koko elämänsä luokittelemalla maailmaa. Hän kerää, luokittelee ja järjestelee luetteloita ja suhteita taksonomian ja genealogian sekä kartografian ja kosmologian välillä. Ei siis mikään pieni tehtävä...
Patrick Van Caeckenbergh: Simpukankuori, 1999-2009.
Simpukankuori-teoksella oli yllättävä yhteys Suomeen. Teos on nimittäin kunnianosoitus suomalaiselle folkloristille Antti Aarnelle (1867-1925) ja venäläiselle kielitieteilijälle ja folkloristille Vladimir Proppille (1895-1970). Aarne kehitti kansansatujen luokittelun eri satutyyppeihin, joka oli pohjana niin sanotulle Aarne–Thompson-luokittelujärjestelmälle. Propp puolestaan pyrki löytämään satujen juonirakenteiden yksinkertaisimmat elementit.
Patrick Van Caeckenbergh: yksityiskohta teoksesta Simpukankuori, 1999-2009.
Patrick Van Caeckenbergh: yksityiskohta teoksesta Sikarilaatikko, 1997-2017.
Tilassa oli valtavankokoinen Sikarilaatikoksi nimetty laatikko, jonka kyljessä oli kaksi pyöreää ikkunaa. Kiikarin linssejä muistuttavista aukosta sai kurkistaa laatikon sisälle. Suurin osa taiteilijoista työskentelee ullakoilla tai ateljeissaan (valon vuoksi), mutta Van Caeckenbergh kertoo työskentelevänsä päänsä sisällä. Sikarilaatikko viittaa 1500-luvun pieniin studioihin, joihin taiteilijat vetäytyivät. Van Caeckenberghin mukaan taiteilijat eivät tarvitse paljon tilaa lukeakseen, kirjoittaakseen tai meditoidakseen. Se mitä he tarvitsevat on rauha ja hiljaisuus. Taiteilija on luonut Sikarilaatikkoon oman studionsa. Kyseinen teos on ilmeisesti edelleen Van Caeckenbergin työhuone, johon kuuluu työpöytä, sänky ja kirjallisuus. Tateilija lahjoitt teoksen museolle ja se on ollut osa MSK:n pysyvää kokoelmaa vuodesta 2017 lähtien. Tarina ei kerro käyttääkö taiteilija aktiivisesti studiotaan edelleen. Ilmeisesti kävijöillä olisi aika ajoin mahdollisuus kurkkia ikkunoista taiteilijaa työssään.
Patrick Van Caeckenbergh: yksityiskohta teoksesta Sikarilaatikko, 1997-2017.
Gerda Stein & Jörg Lenzlinger: Metafloristics -installaatio.
Pyöreässä salissa oli sveitsiläisten taiteilijoiden Gerda Steinin ja Jörg Lenzlingerin näyttely Metafloristics. He tekevät paikkasidonnaista taidetta tarkoituksenaan osallistaa kävijöitä osaksi teosta. Kokonaisuus oli luotu yhdistelemällä arkipäiväisiä esineitä aitoihin luonnonmateriaaleihin. Sinne tänne oli sijoiteltu patjoja ja istuimia, joihin kävijä saattoi levähtää ja tutkia yksityiskohtia. Näyttely oli mukavan kevyt ja värikäs lopetus museokierrokselle.
Gerda Stein & Jörg Lenzlinger: Metafloristics -installaatio.
Gerda Stein & Jörg Lenzlinger: Metafloristics -installaatio.
Gerda Stein & Jörg Lenzlinger: Metafloristics -installaatio.
Gerda Stein & Jörg Lenzlinger: Metafloristics -installaatio.
Gerda Stein & Jörg Lenzlinger: Metafloristics -installaatio.
Museossa oli myös yksi sali, jossa ei saanut valokuvata, mutta siihen palaan myöhemmin.

lauantai 13. lokakuuta 2018

STAM

...tai virallisemmin Stadsmuseum Gent (avattiin 2010). Kulttuurihistorialliset museot ovat aina hyvä paikka aloittaa uusiin kaupunkeihin tutustuminen. Sinne on tiivistetty vuosisatoja kulttuuria hallittavaan ja ymmärrettävään muotoon.
STAMilla on komeat puitteet Bijloken alueella. Vanha sistersiläisluostari ja -sairaala sijaitsivat tällä paikalla 1200-luvulla. Muutamaa keskeytystä ja uudistusta lukuun ottamatta, nunnat vastasivat paitsi luostarista myös "sairaalahoidosta". Bijloken luostarikirkko on yksi Gentin hienoimmista esimerkeistä 1300-luvun tiiliarkkitehtuurista. Pihaa ympäröivät rakennukset eivät ole enää uskonnollisessa tai lääketieteellisessä käytössä. 1300-luvun luostarikirkko, 1600-luvun luostari ja 2000-luvun uudisrakennus muodostavat nykyisin kaupunginmuseo STAMin. Viereinen 1200-luvun sairaala on nykyisin paikka Bijloke Music Centrelle. Tämän lisäksi alueella on myös muita kulttuuritoimijoita, kuten taidekoulu ja sen kampusalue.
Varsinaisiin museotiloihin kuljetaan sisään lasikäytävän läpi. Valtavan kaupungin ilmakuvan ja pienoismallin jälkeen saavutaan luostarikirkon parvelle, josta avautuu näkymä kirkkosaliin. Tämä on luostarin vanhin säilynyt osa. Täälläkin on vuosisatojen myötä kalkkilaasti viuhunut, mikä on peittänyt alkuperäiset seinät maalauksineen.
Tämä luostarin ruokalana käytetty tila oli vaikuttava. Tilakokemukseen vaikutti myös siellä soinut musiikki. Oven yläpuolelle on kuvattuna Viimeinen ehtoollinen ja Neitsyt Marian siunaaminen. Ikkunaseinän yläpuolelle vasemmalle on kuvattu kaupungin suojelupyhimys Johannes Kastaja ja oikealle puolelle Pyhä Kristoforos. Tämäkin tila on kokenut muutoksia vuosisatojen myötä, mutta 1920-luvun entisöinnissä poistettiin 1700-luvun madallettu stukkokoristeinen katto, jolloin tilan mittasuhteet saatiin taas alkuperäiseen asuunsa. Kyseistä kattoa ei kuitenkaan tuhottu, vaan se siirrettiin toiseen tilaan. (En ole koskaan ymmärtänyt kuinka tällaisissa projekteissa on onnistuttu.)
Tämän "Huone 1715" salin katossa on entinen luostarin ruokatilassa sijainnut stukkokoristeinen katto.
Keskiajalla, 1200-luvun loppupuolella, Gent oli yksi Alppien pohjoispuolen vaikutusvaltaisimmista ja asukasmäärältään suurimmista kaupungeista Pariisin jälkeen. Asema saavutettiin pääasiassa tekstiiliteollisuudella, joka työllisti yli puolet väestöstä. Valta oli keskittynyt rikkaille aristokraateille, jotka kontrolloivat kangaskauppaa ja istuivat kaupunginvaltuustossa. He omistivat suurimman osan Gentin maa-alueista ja asuivat hienoissa kivitaloissaan. Käsityökiltojen jäsenet nousivat kuitenkin kapinaan 1280-luvulla tätä poliittista ja taloudellista ylivaltaa vastaan. Erinäisten lakkojen ja kapinoiden jälkeen killat saivat paikkoja kaupunginvaltuustossa ja onnistuivat rikkomaan monopolivallan 1300-luvun alussa. Kiltojen päästessä vaikuttamaan omiin asioihinsa, Gentistä tuli esimerkki "demokraattisesta" kaupungista muillekin flaamilaisille kaupungeille.
Tizian: Keisari Kaarle V:n muotokuva, 1500-luku. Kuva: Wikipedia.
Gentin itsenäisiä aikeita ei katsottu hyvällä ja se aiheutti useita yhteenottoja hallitsijoiden kanssa. Kaupungin ja alueita hallitsevien kreivien väliset suhteet olivat kiristyneinä pitkään. Suuremmilta konflikteilta vältyttiin niin pitkään, kun kaupungin intressit yhtyivät kreivin mielihaluihin ja tarpeisiin. Burgundin herttuat alkoivat murtaa Gentin poliittista itsenäisyyttä 1400-luvulla, sillä se näyttäytyi vaarallisena esimerkkinä muille flaamilaisille kaupungeille. Useiden selkkausten ja yhteenottojen jälkeen Gent joutui antautumaan. Keisari Kaarle V (1500-1558) päätti lopettaa kerralla 1540 nousseen kapinan ja toiveen kunnallisesta itsenäisyydestä. Gentin kaupunginoikeudet mitätöitiin ja puolustukset purettiin joko kokonaan tai osittain. Pyhän Bavon (Sint Baafskathedraal) luostarikirkkoa tuhottiin laajasti ja sen osia käytettiin linnoitukseen, minkä kanuunat oli suunnattu suoraan kaupungin ytimeen. Nippelitietona kerrottakoon, että Kaarle V oli itse syntynyt Gentissä ja kastettu nimenomaan Pyhän Bavon (silloin Pyhän Johannes Kastajan) kirkossa. Nykyisin gentiläiset muistelevat ristiriitaisin tuntein kaupungin kenties tunnetuinta henkilöä. He ovat ylpeitä siitä, että niin voimakas hallitsija syntyi juuri heidän kaupungissaan, mutta samalla muistellaan Kaarlen kaupunkilaisille aiheuttamaa nöyryytystä.
Kaarle V taisteli lakkaamatta myös 1540-luvulta alkaen nousevaa protestanttista uskoa vastaan. Hän ja seuraaja Filip II vainosivat armotta kaikkia vääräuskoisia, jotka olivat uhka katoliselle kirkolle ja keisarikunnan yhtenäisyydelle. Vuonna 1550 määrättiin esimerkiksi laki, joka kielsi vääräuskoisen materiaalin painamisen, levittämisen ja hallussapidon. Rangaistus oli ankara: miehiltä katkaistiin kaula ja naiset haudattiin elävältä, vaikka he olisivat katuneet. He, jotka eivät katuneet, poltettiin roviolla. (Melkoista tasa-arvoa kuolemantuomiossa....) Ikonoklasmi murtautui kuitenkin Gentiin elokuussa 1566. Kirkkoja, luostareita, kappeleita ja sairaaloita ryöstettiin ja kirkkotaidetta tuhottiin. Ikonoklasmi merkitsi pitkää poliittista ja uskonnollista taistelua espanjalaisen katolisen vallan alaisuudessa. Taistelu tuli päätökseensä  Gentissä 1584, kun espanjalainen kuvernööri Alessandro Farnese valtasi kaupungin ja lopetti kalvinismin. Protestantit pakenivat pohjoiseen, Alankomaihin.
STAMissa oli käytetty useita hienoja näyttelyratkaisuja, joista yllä olevassa kuvassa yksi. Kaupungin teollisuudesta kertovassa salissa oli isokokoiset "putket", joihin oli upotettu paitsi esinevitriinit myös istuimet ja näytöt. Muodoltaan ja tunnelmaltaan ne sopivat teemaan, mutta olivat myös käytännölliset. Putken sisällä ollessa videosta tuleva ääni ei karannut tai kaikunut, vaan pysyi tilassa.
Tilojen käytäviä oli otettu myös hyötykäyttöön. Niin lapsia kuin aikuisiakin näytti kiehtovan Lego-nurkka, johon oli rakennettu malliksi kaupungin torneja. Valkoisista legoista sai itse rakentaa mitä halusi. Palikat oli tyylikkäästi valittu pelkistetyn valkoisiksi, jolloin ne eivät riidelleet valkoisen käytävän arkkitehtuurin kanssa. Ikkunoista sai katsella luostarin sisäpihaa.
STAM kertoi myös modernista Gentistä. 1900-luvun puoliväliin saakka kaupunki eli voimakkaasti nimenomaan tekstiiliteollisuudesta, joka oli ollut sen vetovoima vuosisatojen ajan. 1970-luvulle tultaessa tekstiiliteollisuuden toimijat katosivat yksi toisensa jälkeen ja pellava- ja puuvillatehtaita suljettiin kiihtyvää tahtia. Nykyisin vain muutama sata henkilöä on töissä Gentin tekstiilisektorilla. Tilalle astuivat  metalliteollisuus ja palvelusektori. Myös terveydenhuolto- ja koulutussektori ovat yhä kasvavia työllistäjiä kaupungissa. Yliopistojen ja korkeakoulujen ansiosta monet yritykset ovat luoneet talouskasvua mm. ICT- ja audiovisuaalisen kentän puolella. Gent kamppailee kuitenkin samanlaisten ongelmien kanssa kuin muutkin kaupungit: väestönkasvu, köyhyys, kallis asuminen, liikenneruuhkat.
Museo antoi todella hyvän läpileikkauksen kaupungin historiasta. Mukaan olisi saanut audioguiden, mutta jätin sen välistä. Myöhemmin huomasin, että esinetekstit ovat valitettavasti vain hollanniksi. Yleistekstejä on kuitenkin paljon englanniksi, joilla pärjää hyvin. Vaikka pääosa näyttelystä keskittyy rikkaaseen historiaan ja keskiaikaan (onhan siinä kerrottavaakin), on näyttely kuljetettu rohkeasti tähän päivään. Pidin siitä kuinka museo esitteli avoimesti heikkouksia ja haasteita, mutta ylpeästi myös onnistumisia ja pitkää historiaa. Minua kuitenkin kierroksen jälkeen hieman harmitti, että tekstiiliteollisuus on kadonnut kaupungista lähes olemattomiin. Se kulttuuriperintö, josta kaupunki sai alkunsa! Toivottavasti se itää edes pienimuotoisena mahdollisimman pitkään.