Musiikki edistää hyvinvointia

Itä-Suomen yliopiston maisteriopiskelijaksi valmistunut Dian Permatasari Suwandi kävi soittamassa pianoa Kuopion yliopistollisessa sairaalassa, Kaarisairaalan aulassa. Soitetut kappaleet olivat vanhoja suomalaisia klassikoita, kuten Romanssi, Akselin ja Elinan häävalssi ja Kotini.

Hammaslääkäri ja pianonsoiton opettaja

Dian Permatasari Suwandi on kotoisin Indonesiasta, jossa hän työskenteli sekä hammaslääkärinä että pianonsoiton opettajana. Opettajan ammatissaan hän kohtasi joillain opiskelijoilla neurologisia haasteita, kuten esimerkiksi autismia ja Downin oireyhtymää.

Suomessa asuessaan Permatasari Suwandi on hyödyntänyt ammattitaitoaan viemällä musiikkihetkiä ikääntyneille, jotka kärsivät esimerkiksi dementiasta tai Alzheimerin taudista. Nämä olivat kohderyhmä myös hänen maisterin tutkielmassaan. Dian Permatasari Suwandi kävi soittamassa pianoa Tervaniityn asumispalveluyksikössä Kuopiossa kolmen kuukauden ajan, kerran viikossa. Hän kertoi kokemusten olleen vaikuttavia, kuinka osa vanhuksista reagoi musiikkiin laulamalla, osa taputtamalla ja eräs liikuttui kyyneliin samalla, kun hän taputti sormella rytmiä musiikin mukana.

Permatasari Suwandi muuttaa Alankomaihin huhtikuun lopussa 2025, mutta hän halusi jakaa kokemuksiaan vapaaehtoistyöstään Pohjois-Savon hyvinvointialueella ja kiittää yhteistyöstä esiintymällä Kaarisairaalan aulassa.

Hyvinvointia Pohjois-Savoon

Hyvinvoinnin ja terveyden edistäminen on 1.1.2023 alkaen ollut hyvinvointialueen ja kuntien yhteisvastuulla olevaa lakisääteistä toimintaa (612/2021 § 6 ja 7). Eri tieteenaloien valtakunnalliset ja kansainväliset tutkimukset ovat osoittaneet taiteen ja kulttuurin positiiviset vaikutukset hyvinvointiin sekä terveyden edistämiseen ja ylläpitoon.

Kulttuurihyvinvoinnin määrittelyssä on hyvä ymmärtää se osana ihmisten jokapäiväistä arkea. Se ei ole vain korkeakulttuuria. Kulttuurihyvinvointi sisältyy inhimilliseen vuorovaikutukseen ja yhteydenpitoon, toimintaan ja vastavuoroisuuteen, merkityksellisen elämän sisältöön, johon meillä kaikilla on oikeus. 

Pohjois-Savon hyvinvointialueelle nimettiin strategiajohtajan päätöksellä 2.10.2024 kulttuurihyvinvointityöryhmä, jonka tarkoituksena on edistää tietoisuutta ja kulttuurihyvinvoinnin tavoitteita ja toimenpiteitä tasa-arvoisesti koko HVA:lla asukkaiden hyvinvoinnin ja terveyden edistämiseksi. 

Ennen Pohjois-Savon hyvinvointialueen muodostamista kulttuurihyvinvointitoimintaa on ollut sekä sairaanhoitopiirin sisällä että kunnissa ja kaupungeissa. Olemassa olevat verkostot ja toimijat tulee saada toimimaan paremmin yhdessä kulttuurihyvinvoinnin edistämiseksi. Ongelma yhteistöiden aloittamisessa ja sujuvuudessa on ollut muun muassa se, ettei tiedetä kehen tai mihin toimijoihin olla yhteydessä uudessa organisaatiomallissa. Tähän ja muihin haasteisiin etsitään ratkaisuja muun muassa valmisteilla olevassa Pohjois-Savon hyvinvointialueen kulttuurihyvinvointisuunnitelmassa.

Dian Permatasari Suwandi on esimerkki äärimmäisen arvokkaasta vapaaehtoistyöstä. Se on myös esimerkki kulttuurin ja terveydenhoidon yhdistämisestä. Kulttuurikentän ammattilaisten joukossa olisi kuitenkin vielä paljon hyödynnettävää potentiaalia, jolla voitaisiin tuoda kokonaisvaltaista hyvinvointia Pohjois-Savoon esimerkiksi erilaisten yhteistyöhankkeiden kautta. Onneksi tällaistakin yhteistyötä on näköpiirissä, ja sen saavuttaminen vaatii määrätietoisesti yhdyspintoja ylittävää yhteistyötä eri organisaatioiden kesken.

Pohjois-Savon hyvinvointialueen kulttuurihyvinvointityöryhmässä muun muassa kanssani työskentelevät Anssi Lindqvist ja Hannele Partanen ovat julkaisseet ajankohtaiset selvitykset ja tutkimukset:

• Anna Härkönen & Anssi Lindqvist: Mitä kuuluu kulttuurihyvinvointi? Kulttuurihyvinvoinnin saatavuus Kuopion ja Riihimäen kaupungeissa. (Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulu, 2024)
• Hannele Partanen: Primary Prevention of Physical Diseases through Music-Based Health Communication: Towards Wider Utilization of Music. (Jyväskylän yliopisto, 2024)

Henkinen resilienssi

Kulttuurihyvinvoinnilla on mielestäni tärkeä merkitys myös yksilön henkisen resilienssin ja yhteiskunnan kriisinkestävyyden kannalta. Henkinen resilienssi tarkoittaa psyykkistä selviytymiskykyä ja joustavuutta haastavissa elämäntilanteissa. Resilienssi syntyy vuorovaikutuksessa yksilön ja yhteisön kanssa, jota voidaan vahvistaa kulttuuritoiminnalla esim. kohtauttamalla asukkaita heidän taustoistaan riippumatta. Henkinen resilienssi on avaintekijä myös turvallisuuden kannalta, jotta eriarvoistaminen ei johda konflikteihin tai yhteiskuntaa repivään vastakkainasetteluun.

Resilienssiin vaikuttavat yhteisön toimivuus, ilmapiiri ja yksilön merkitys yhteisössä. Ajatellaanko hyvinvoinnin olevan yhteinen asia vai jokaisen omalla vastuulla. Resilienssi yhteisössä tarkoittaa vastuun ottamista kaikista ja kykyä selviytyä haasteista yhdessä. Tähän sisältyy myös avun pyytäminen ja muiden tukeminen, jotta voimavarat voidaan löytää uudelleen. Kulttuuritoiminta pyrkii ymmärtämään ja yhdistämään ihmisiä keskenään, näkemään jokaisen sellaisena kuin on, ja etsimään arvoa yhteisön lisäksi myös yksilöstä.

Pisankamunia

Osallistuin vuosi sitten ensimmäistä kertaa pisankakurssille. Kyseessä on ikivanha slaavilainen pääsiäismunien koristelutekniikka, joka on suosittu esimerkiksi Ukrainassa, Puolassa ja Serbiassa. Nimi tulee slaavilaisten kielten kirjoittaa-verbistä, sillä kuviot piirretään ohuilla terillä pikkutarkasti.

Tämä oli ensimmäinen pisankamuna, jossa harjoittelin geometrisia kuvioita. Vaikka olin piirtänyt luonnosviivat etukäteen, meni tämän valmistumiseen kaikkiaan 3 tuntia. Tässä viimeisestä vaiheesta puuttuu vielä vahan poistaminen.

Voitte käydä lukemassa tarkemmin tekniikasta aiemman vuoden blogitekstistä. Tekniikka on hidasta sekä tarkkuutta ja kärsivällisyyttä vaativaa puuhaa. Edellisvuodesta viisastuneena piirsin pisankakuvioita kuorten pintaan jo etukäteen, ettei kurssilla menisi turhaa aikaa luonnosteluun. Näin pääsin nopeammin vahapiirtämiseen. Tällä kurssilla halusin keskittyä nimenomaan varsinaseen pisanka-tekniikkaan, kun edellisvuonna valmistin enemmän koristeluja nuppineulatekniikalla.

Osallistuin tänäkin vuonna Valamon opiston kurssille, jossa pisankatekniikkaa sai harjoitella neljän päivän ajan. Tiedän, että eri puolella Suomea on myös lyhytkursseja, mutta itse pidän siitä, että saan uppoutua tekniikan maailmaan rauhassa pidemmäksi aikaa.

Ja jos mietit, että täytyykö Valamon opistossa opiskellakseen olla ortodoksi, niin ei tarvitse. Riittää, että on kiinnostunut kurssisisällöistä, ne ovat kaikille avoimia. Jos teitä kiinnostaa ei-ortodoksin ajatukset ortodoksisista etikettiasioista, niin voitte käydä lukemassa ajatuksia aiemmasta blogitekstistäni. Kirjoitin siellä muun muassa titteleihin, pukeutumiseen ja pääsiäiseen liittyvistä asioista.

Se, mitä olen ortodokseilta oppinut, on pääsiäisen juhliminen. Useimmille pääsiäinen tarkoittaa nykyisin vain pidennettyä viikonloppuvapaata. Minä olen oppinut valmistautumaan pääsiäiseen, iloitsemaan pääsiäisestä ja ymmärtämään pääsiäisen kestävän aina 40 päivää, eli helatorstaihin saakka. Kaiken tämän myötä keväästä on tullut lempivuodenaikani, koska siihen sisältyy pääsiäisiloa, mutta myös keväisen luonnon herääminen talviunilta. 

Millaisia lopputuloksia pisankakurssi sitten tuotti? No tällaisia:

Olen erittäin tyytyväinen lopputuloksiin, sillä huomasin kehittyneeni edellisvuodesta. Tällä kertaa halusin keskittyä nimenomaan viivoihin ja niiden tarkkuuteen. Ensimmäisellä kerralla yritin saada kaikki onnistumaan kerralla: viivapiirros, niiden siisteys ja suoruus, paljon värejä ja paljon kuvioita. Voin kertoa, että yritin haukata ihan liian ison palan. Nyt olin jo etukäteen päättänyt, että keskittymällä viivoihin ja jättämättä värit vähemmälle, hallitsen kokonaisuuden paremmin.

Mielestäni sain todella kauniita munia myös noista kaksivärisistä versioista, kun viivapiirros on kuitenkin tarpeeksi koristeellinen. Pisankamunissa on paljon symboliikkaa, mutta itse olen viehättynyt lainaamaan kuvioita käspaikkakuvioista. Käspaikka on karjalaiseen perinteeseen kuuluva pitkä, molemmista päistään etupistokirjonnalla kuvioitu tekstiili, jota käytetään ortodoksisessa perinteessä esimerkiksi ikonin päällä. Kuvioissa käytetään muun muassa erilaisia lintuja, kasveja ja elämänpuita.

Pääsiäisjuhlan ollessa käynnissä, toivotan kirkkovuoden Suurinta Juhlaa viettäville ystävilleni: Kristus nousi kuolleista! Toisille toivotan hyvää pääsiäistä! Ja muille aurinkoista ja valoisaa kevättä! Kaikki varmasti iloitsemme luonnon heräämisestä ja kesän odotuksesta.

Protestilaulaja

Sawohouse Underground, Kuopio, 2021.

Olen nuoresta saakka ollut kiinnostunut kirjallisuudessa elämäkerroista. Innostus lähti siitä, että halusin tietää edesmenneistä näyttelijöistä enemmän. Rakastan edelleen kotimaisia 1940-50-luvun mustavalkoisia elokuvia. Niissä on huumoria ja toisaalta myös draamallista tunnelmaa, jota ei nykyelokuvissa enää tavoiteta. Luin Tauno Palosta, Ansa Ikosesta, Edvin Laineesta, Leif Wagerista, Lasse Pöystistä jne. Myöhemmin kiinnostuin myös muusikoiden elämäkerroista. Luen kyseistä kirjallisuuden genreä siinä mielessä rajoittuneesti, että henkilön tulee jollain tavalla kiinnostaa itseäni, että tartun lukemiseen. En ole esimerkiksi koskaan lukenut yhtään poliitikon elämäkertaa.

En lue elämäkertoja siksi, että saisin niistä skandaalisisältöä. Valitettavasti jokaisesta elämäkerrasta kuitenkin revitään lööppiotsikoita, ja saahan niillä näkyvyyttä ja kenties lisättyä kirjamyyntiä. Luen elämäkertoja siksi, että pääsisin syvemmin kyseisen henkilön ajatusmaailmaan ja aikaan kiinni.

Leijonamieli ja Paleface beatboxing, Pipefest 2004, Vuokatti.

Leijonamieli ja Paleface beatboxing, Pipefest 2004, Vuokatti.

Hyvä elämäkerta?

Vuosien varrella olen tullut siihen tulokseen, että elämäkertojen kirjoittaminen lienee yksi vaikeimmista kirjallisuuden lajeista. Kuinka tiivistää parhaimmillaan (tai pahimmillaan?) vuosikymmenten elämäntyö ja yksityiskohdat yksiin kansiin? On hyviä ja huonoja esimerkkejä.

Olen viimeisen vuoden aikana lukenut elämäkerrat mm. taidemesenaatti Peggy Guggenheimista, Spice Girlsin Melanie C:stä, Samuli Edelmannista sekä Sentencedin edesmenneestä kitaravirtuoosi Miika Tenkulasta.

Peggy Guggenheimin ja Melanie C:n ongelma oli se, että he olivat kirjoittaneet kirjansa itse. Peggy keskittyi kerskumaan miesvalloituksillaan ja elämäntyylillään, vaikka oletin saavani tietoa hänen mesenaattiudestaan ja taiteesta. Melanie C olisi tarvinnut paremman kustannustoimittajan, sillä kirjan sisältö olisi mahtunut ilman jatkuvaa asioiden toistamista todennäköisesti sata sivua tiiviimpään muotoon.

Samuli Edelmann. Voi että pidän Samulista, mutta valitettavasti kirjan kirjoittanut Johannes Lahtela oli tehnyt kirjasta miesten yhteisen terapiajulkaisun täynnä lööppiainesta. Kirja keskittyi päihteisiin ja sen tuomaan aihemaailmaan, vaikka ajattelen Edelmannin olevan myös kaikkea muuta. Sen sijaan yllätyin positiivisesti, kuinka Nefertiti Malaty oli onnistunut kirjoittamaan edesmenneestä, ja äärimmäisen tarkasti yksityisyyttään varjelleesta, kitaristi ja säveltäjä Miika Tenkulasta taiteilijaa kunnioittavan, mutta rehellisen julkaisun.

Hyvä elämäkerta syntyy mielestäni siitä, että kirjoittaja osaa etäännyttää itsensä kohteestaan tarpeeksi, jotta hän näkee laajemman kokonaisuuden. Mikä merkitys elämäkerran kohteella on ollut yhteiskunnassa ja millainen hänen ajatusmaailmansa on kulloisenakin ajankohtana ollut, miten se on kenties muuttunut?

Graffiteja, Pipefest 2004, Vuokatti.

Break dance-battle: Pohjois-Suomi All Stars vs. Flow-Mo B-boy Crew. (Etelä vei voiton.) Pipefest 2004, Vuokatti.

Onko alle viisikymppisessä mitään kirjoitettavaa?

Tähän saakka lukemistani elämäkerroista ehdottomasti laadullisesti paras on Miska Rantasen Karri Miettisestä (s.1978) kirjoittama elämäkerta. Miettinen tunnetaan paremmin taiteilijanimellä Paleface ja kirja kantaa nimeä Protestilaulaja (Johnny Kniga, 2024). Kirjan nimi on mielestäni hieman provosoiva, mutta myönnän, että Paleface nykyisellä musiikillisella sisällöllään istuu sanan tuomaan mielikuvaan.

Kysymykseen, onko alle viisikymppisessä vielä mitään kirjoitettavaa vastaan, että ehdottomasti on, jos kirja kirjoitetaan siten kuin Miska Rantanen on sen tehnyt. Kirja ei ole vain Miettisen elämäkerta, vaan yhteiskunnallinen katsaus kotimaisen rap-kulttuurin historiaan ja muutokseen, sekä sen ympärillä vaikuttavaan valtakulttuuriin. Siis kuhunkin vuosikymmeneen siten, millaisena se on näyttäytynyt. Kirja ei irrota tai sulje Palefacea yhteiskunnasta tutkimuksen kohteeksi, vaan kirjoittaa hänet osaksi sitä. Tällaisiahan elämäkertojen kuuluisi olla.

Paleface esittämässä Golgate Soulmate-kappaletta. Pipefest 2004, Vuokatti.

Naisen asema silloin vs. nyt

Minun matkani Palefacen musiikin parissa alkoi vuonna 2001, kun hän julkaisi ensimmäisen (englanninkielisen) albuminsa The Pale Ontologist. Tuolloin suomiräpin maailma oli hyvin toisenlainen kuin nykyään ja arvostin Palefacen taitavaa ja syvällistä sanailua. Vuonna 2003 julkaistu Golgate Soulmate-kappale (kertosäkeessä mukana Emma Salokoski) poikkesi sanoitukseltaan ja sanomaltaan paljon siitä, millaisena suomiräp oli naisen ja suhteet naisiin esittänyt. Tuohon aikaan nainen oli rap-lyriikoissa lähinnä käytön ja/tai halun kohde.

Naisia ei tuohon aikaan juurikaan arvostettu myöskään räppäreinä. Karri Miettinen kuvailee 2000-luvun alun räppimaailmaa näin:

"Kana, Mariska ja Yavis oli myös se kolmikko, jota ruodittiin misogyynisessä, netissä vuodesta 2002 lähtien pyörineessä räppibiisissä 'Ämmäräppärit' (---). 'Ämmäräppärit' on puistattavaa kuunneltavaa aikuisin korvin, mutta muistan, että se inhotti jo tuoreeltaan'', kertoo Karri. 'Mimmit nähtiin tuohon aikaan lähinnä bändäreinä. Muistan, kun Pipefest-räppifestivaaleilla 2000-luvun alkuvuosina Rähinä Recordsin bussiin pakkautui tulijoita illan päätteeksi mökkijatkoille, niin joku spiikkasi mikrofoniin, että kaikki muijat, jotka eivät ole lähdössä panemaan, voivat poistua bussista heti. En muista kuka oli kuuluttaja, mutta tapahtunut kuvaa sen ajan henkeä.

Naiset jaksoivat silti puskea. Lajin ykkössoihtua kantoi pitkään Mariska, ja muita varhaisia alan vaikuttajia olivat muun muassa Notkean Rotan riveissä esiintynyt Meno-Anu eli Maria Järvenhelmi ja pietarsaarelaisessa Valosiepparit-kokoonpanossa aloittanut Sini Sabotage eli Sini-Maria Makkonen." (s.198) 

Mariska, Pipefest 2004, Vuokatti.

Miss J. & Afrodite, Pipefest 2004, Vuokatti.

Tunnistan ja muistan tuon ajan hengen. Esimerkiksi Skandaalilla (julkaissut mm. kappaleet Sun muijas, Panomies ja Pesäst pesään) oli sellainen fanipaita, jonka selässä oli teksti "Kaikki rakastaa kusipäitä". (Uskokaa tai älkää, omistin kyseisen paidan, mutta en tainnut sitä lopulta kovin montaa kertaa käyttää.) Skandaali käytti taitavasti hyväkseen ulkonäköään ja loi brändinsä "Olen hyvännäköinen ja tiedän sen" -olemuksen ympärille. Tällaisia tyyppejä pidetään kusipäinä, joten hän brändäsi senkin, painamalla tekstin fanipaitoihinsa. 

Tämä on myös syy, jonka vuoksi alun perin viehätyin juuri Palefacen musiikista. Hän muotoili hunajanpehmeästi soljuvan ja todenmukaisemman kokonaisuuden parisuhteen ensiaskelista ja siitä, kuinka mies pohtii, miten lähestyä ja kohdella naista:

"Ev'ry night she gets advances - I know

these can't be the chances I blow

I wonder if she fancies my flow

and if I get her number will she answer my calls?"

Sittemmin esimerkiksi kotimainen Etta on ottanut ämmä-sanan haltuun ja kääntänyt sen voimasanaksi.

(Tässä yhteydessä tekisi mieli pitää luento naisen aseman positiivisesta muutoksesta musiikkimaailmassa ja sitä kautta yhteiskunnassa, mutta jätetään se kenties toiseen kertaan.)

Renessanssimies

Myönnän, että minun oli helppo tarttua lukemaan Protestilaulajaa, sillä Miettisen elämä kiinnosti ja oli entuudestaan tuttua. Sellaisen, joka näkee hänet "vain" provosoivana vasemmiston protestilaulajana, voi olla vaikeaa päästä asenteensa yli tarttuakseen kirjaan. Mutta koska olen lukenut elämäni varrella useita elämäkertoja voin suositella, että jos joku edes harkitsee kirjoittavansa elämäkertaa, lukisi ensin tämän. Ja muille elämäkerroista kiinnostuneille lukuvinkiksi ihan vain malliksi siitä, millaisen rakenteen ja kokonaisuuden alle viisikymppisestäkin artistista voi onnistuneesti kirjoittaa. 

Miska Rantanen kuvailee Palefacea tekstissä muun muassa näin: "Karri Miettinen on yhden miehen mielenosoitus. Ihmisiä jakava taiteilija. Tiedostavan suomiräpin Hannu Karpo. Omatunto, jolla on megafoni." (s.10)

Iltapäivälehtien (ja keskustelupalstojen kommenttikenttien) perusteella Paleface näyttäytyy poliittisesti värittyneenä protestilaulajana. Hän on kuitenkin itse sanonut jo vuoden 2001 Sonera Plazan haastattelussa, että:

"Haluan olla renessanssimies, joka tekee kaikenlaista ja joka pystyy osoittamaan lahjakkuuttaan monella eri sektorilla."(s.120)

"(---) Antiamerikkalaisuus ja puheet rotukysymyksistä, sananvapaudesta ja ihmisoikeuksista asemoivat hänet heti kättelyssä räppiskenen vasempaan laitaan erotukseksi elämään kepeämmin suhtautuvista bileräppäreistä.

'Hiphop on maailman tehokkain tiedotusväline', perusteli Karri Helsingin Sanomissa. Monessa lehtijutussa toistui sama kiteytys, jonka hän kertoi ensimmäisenä Rumba-lehdessä.

'Aloin miettiä, mitä omaisuutta mulla on pakollisten ruokailuvälineiden lisäksi. Levysoitinten lisäksi löytyy levyhylly ja kirjahylly. Niitä vaalin ja kasvatan. Kirjahyllyssä on mun mc-urani siemen ja levyhyllyssä dj-urani siemen. Kun sen kaiken pystyy yhdistämään sopivassa leikkauspisteessä, mitä enää tarvitaan? Ei mitään.' " (s.121-122)

Graffiteja, Pipefest 2005, Vuokatti.

Aika uudistua

"2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puoltaväliä on kuvattu suomiräpin kuoppavuosiksi. Vuosituhannen alun räppibuumi paloi hetken kirkkaalla liekillä, mutta sitten meno hiipui." (s.155)

"Karri oli ollut aina suuri Suomi-musiikin diggari ja kirjoittanut proosaa ja runoja suomeksi, mutta englanniksi vedetty räppi oli keskeinen osa artisti-identiteettiä (---). 'Oli yllättävän iso asia jättää tietty estetiikka, panostuksenkohde ja osaamisalue kokonaan taakse ja lähteä tekemään musiikkia uudelta pohjalta [suomeksi]. (---)' " (s.169)

Jos jotain Palefacesta hehkuu, niin kiinnostus ympäröivää yhteiskuntaa, kirjallisuutta ja kulttuuria kohtaan. Tätä samaa viestiä hän vie eteenpäin myös nuorille:

"Karri ei usko räpin uhkaavan suomen kieltä, mutta on huolestunut lukemisen vähentymisestä. 'Kun keskustelen nuorten tekijöiden kanssa, painotan aina lukemisen tärkeyttä. Räppäri tarvitsee sanoja ja niitä saa lukemalla. On hallittava katukieli, mutta osattava myös kirjoittaa sanat oikein. Tällä hetkellä suosittu räppi on suhteellisen simppeliä ja kieleltään kapeaa. Poikkeuksiakin toki on, mutta ero on suuri verrattuna 90-lukuun. Silloin kovin jätkä oli se, jolla oli laajin sanavarasto.' " (s.170)

Graffiteja, Pipefest 2005, Vuokatti.

Oivallus musiikin tehtävästä

Karri Miettinen pääsi kirjoittamaan musiikkia suomalais-afrikkalaiseen kulttuurikeskukseen Villa Karoon. Tämä matka toi oivalluksen musiikin tehtävästä:

" 'Jos äänitettyä musiikkia on ollut olemassa noin sata vuotta, mutta laulettu tuhansia vuosia, niin silloin musiikin tehtävänä on ollut jokin ihan muu kuin kultalevyjen saaminen. Laulajilla ja lauluntekijöillä on ollut syvällinen tehtävä yhteisöissä: muistaa vanhat viisaudet ja kertoa tuoreet uutiset. Sen äärellä olin Afrikassa.'

Oivaltamsen katalysaattorina toimi länsiafrikkalainen grioottiperinne, joka oli saanut alkunsa 1300-luvulla. Griooteiksi kutsutaan kierteleviä muusikko-runoilijoita, jotka kantavat ja levittävät yhteisön suullista muistitietoa.

(---) 'Tajusin, että Suomessakin on ollut samanlaisia tarinoita ja lauluja, jotka ovat toimineet kansan tiedotusvälineenä. Siitä perinteestä tulivat rekilaulut, arkkiveisut, kisällilaulut, työväenlaulut ja kaaleiden [romani] laulut, joista kaikista syntyi uuden levyn taikaliemi. Yhtäkkiä kaikki oli selvää, koko linja Woody Guthriesta ja Reijo Frankista Public Enemyyn', kertoo Karri." (s.183)

Palefacen kieli vaihtui suomeksi Helsinki - Shangri-La -albumin myötä vuonna 2010. Suomen kieleen vaihtaminen toi sanoituksiin enemmän kantaaottavuutta ja vaikuttavuutta.  Jokainen tuntui tuolloin osaavan albumin nimikkokappaleen ulkoa. Kappaleissa nostetaan esille yhteiskunnan epäkohtia, välillä huumoria unohtamatta. Kaikki eivät esimerkiksi tainneet ymmärtää ironiaa, mikä sisältyi muun muassa kappaleeseen "Syntyny rellestää".

Paleface on esiintyjäminä, mutta Karri Miettinen on pyrkinyt olemaan se renessanssimies, josta kertoi jo vuoden 2001 haastattelussa. Hän on osallistunut useisiin erilaisiin keskustelu- ja haastatteluohjelmiin, kisoihin ja visailuihin osoittaakseen, että voi pitää hauskaa, eikä itseään tarvitse ottaa liian vakavasti. Tämä on meille häntä pidempään seuranneille osoittanut sen, että hän ei tahdo lokeroitua.

Negatiivinen julkisuus ja sitä lietsovat uutiset tuntuvat nykyisin olevan arkipäivää. Miska Rantanen kirjoittaa:

"Algoritmit alkoivat ruokkia [2010-luvun alusta] negatiivista diskurssia - ja tekevät sitä edelleen. Tietylle porukalle Paleface on ikuisesti omahyväinen vasurikitisijä.

'Nykyisin neutraalitkin tyypit saavat paljon kuraa julkisuudessa. Somessa tunteet ovat koko ajan pinnassa, ja kusipäisen palautteen antaminen on valtavirtaistunut, koska se on teknologian myötä helppoa', Karri sanoo." (s. 270)

Olen väsynyt siihen, kuinka asiat leimataan somessa ja julkisessakin keskusteluissa mustavalkoisiksi, eikä suostuta näkemään välissä olevia harmaan eri sävyjä. Tähänkin auttaisi se, että luettaisiin enemmän kirjoja kuin somen keskustelu- ja kommenttipalstoja. Kirjallisuuden avulla pystyttäisiin ymmärtämään neutraalimmin myös vastakkaisia näkökulmia, koska ne eivät somemaailman algoritmien tapaan vahvista jokaisen yksilön rajoittunutta (ja kenties vääristynyttä) kiinnostuskenttää. Näin toivottavasti palattaisiin aikaan, jolloin keskustelu tarkoitti sitä, että eri mieltä olevat ihmiset pystyivät perustelemaan väitteensä ja mielipiteensä taustatietoon pohjautuen, eikä siten, että eniten huutava mielipide voittaa.

Paleface ja DJ Mobster, Pipefest 2005, Vuokatti.

Miska Rantanen

Protestilaulajan luettuani halusin tietää kirjan kirjoittajasta enemmän. Kuka on tämä henkilö, joka osasi kirjoittaa elämäkerran siten, ettei se sortunut tyypillisiin lajityypin virheisiin?

Kävi ilmi, että Miska Rantanen (s. 1967) on entinen Helsingin Sanomien toimittaja ja kirjailija, joka on erikoistunut kulttuuriin, politiikkaan ja nettimaailman ilmiöihin. Tämä lienee taustasyy sille, miksi kirjassa on tuotu selkeästi esille rap-kulttuuriin liittyvät taustat ja yhteiskunnalliset ajanjaksot. Näin lukija ymmärtää miksi tietyssä ajassa toimittiin tietyllä tavalla, ja mikä toimintoihin taustavaikutti.

Rantanen kertoo esipuheessa, että hän  tapasi Karri Miettisen ensimmäisen kerran vuonna 2007, toisen kerran 2009 ja kolmannen 2010. Näin ollen miehillä on yhteistä historiaa taustallaan. Vaikka Rantanen kirjoittaa esipuheessa, että "Karri muisteli elämänsä eri vaiheita antaumuksella eikä kaihtanut menemistä aroillekaan alueille. Prosessi oli terapeuttinen puolin ja toisin" (s.13)", ei kirja ole terapiakertomus. Rantanen on osannut kirjoittaessaan etäännyttää itsensä tutkimastaan kohteesta. Hän on punonut onnistuneesti Karri Miettisen elämän lapsuudesta 2000-luvun kahdelle ensimmäiselle vuosikymmenelle, tulevaisuuden näkymiä unohtamatta.

Pipefest 2005, Vuokatti.

Humanismin puolestapuhuja

Karri Miettinen on minulle paljon muutakin kuin räppäri. Olen seurannut sivusta hänen työtään esimerkiksi maahanmuuttajien, vankien ja nuorten keskuudessa erilaisten musiikillisten työpajojen parissa. Hän on aktiivinen kansalaisvaikuttaja, rohkea puhuja, mutta ennen kaikkea sydämeltään laajan sivistyksen omaava mies, jolla on persoonallinen ääni. Karrissa on samanlaista humanismin puolestapuhujaa kuin suuresti arvostamassani ekonomisti Sixten Korkmanissa. (En ollut lainkaan kiinnostunut taloudesta ennen kuin luin Korkmanin kirjan Talous ja humanismi.) Kirjoitin Korkmanin humanismista myös täällä.

Sawohouse Underground, Kuopio, 2021.

Tämä ei ollut maksettu mainos, sillä olen ostanut kirjan itse, eivätkä Rantanen tai Karri tiedä, että aioin teoksesta kirjoittaa. Nimmari kirjaan on haettu Kuopion kaupunginkirjaston Runokantti-tapahtumassa, jossa Paleface oli kertomassa suhteestaan sanoihin ja kirjoittamiseen sekä niiden merkitykseen. Halu välittää kulttuurista hyviä uutisia on aina ollut blogini pääsanoma. Että kulttuuri näkyisi ja kuuluisi, olisi kansantajuista ja kiinnostavaa. Rantasen Karrista kirjoittama teos on mielestäni juuri sellainen.

*Kaikki kuvat ovat omista kotialbumeistani. Muistelen, että ainakin vuoden 2004 Pipefest-kuvat on kuvattu vielä filmikameralla. Graffitikuvat olen liimannut albumiin panoraama-muotoon, mutta liikkumasaumat ovat vielä esillä. Voi niitä aikoja, kun puhelimessa ei ollut kameraa.

Työelämän taitoja

Kerroin joulukuussa 2024, että Pohjois-Savon hyvinvointialue leikkaa taideasiantuntijan työaikaani 50%:iin YT-menettelyjen vuoksi. Uusi leikattu työaika on vaatinut uudenlaista asennoitumista työhön, uudenlaisia taitoja ja itsetutkiskelua. Uutisen julkaisu pelotti, mutta samalla se helpotti, kun ei enää tarvinnut teeskennellä tai piilotella asiaa. Jännitystä lisäsi tilastotiedot kun huomasin, että ensimmäisen kuukauden aikana kyseistä blogitekstiä oli käyty katselemassa 18 000 kertaa.

Henkilökohtainen asiani sai yllättävää huomiota, enkä tiennyt oliko se hyvä vai huono asia. Yllätys jatkui, kun postilaatikosta hakemassani Taide-lehdessä (1/2025) taidekriitikko Raisa Jäntti oli nostanut asiani myös Lokikirja-osuuteen. Jutussa pohditaan taidekentän aallokkoista luonnetta: kiitollisuutta siitä, että saa tehdä sitä mistä pitää, yleisöennätyksiä takovia museonäyttelyitä ja kuinka taide voi olla tärkeä kannattelija läpi elämän.

Jäntti oli tiivistänyt blogitekstini sanoman hyvin, mutta samalla hän onnistui osumaan minua arkaan paikkaan:

"Hän [Hurmioitunut] kirjoittaa siitä, miten työn osittainenkin menettäminen aiheuttaa ihmisessä helposti epävarmuutta. Olisinko voinut tehdä jotakin toisin? Olenko ollut työssäni hyvä? Toisaalta tätä hyvää työtä tulisi jatkossa osata tehdä niin, ettei ujuta työtä vapaa-aikaan saadakseen entisen määrän asioita aikaiseksi aiempaa lyhyemmässä työajassa."

Viimeinen lause osui ja upposi. Minun on ollut todella vaikea rajata tekemistäni uuteen työaikaan ja joudun myöntämään, että opettelua se on vieläkin. Toisaalta olen tyytyväinen, että leikattu työaika alkaa näkyä yksittäisissä tehtävissä ja sen vaikutuksissa, niin kuin sen kuuluukin. Tämä osoittaa, että töitä kyllä olisi, mutta osa jää väkisin tekemättä leikkauksen vuoksi. 

Olemme tehneet esihenkilöni kanssa valinnan, että taideasiantuntijan työ keskitetään toistaiseksi ulospäin näkyviin tehtäviin. Tämä osoittaa, että hyvinointialueella on edelleen taideasiantuntija. Tämä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi KYSin käytävänäyttelyt järjestetään kuten tähänkin asti. Tosin muutama näyttelytila on otettu pois käytöstä, joka vaikuttaa siihen, että näyttelyaikoja joutuu nyt jonottamaan useamman vuoden. Samoin rakennus- ja muuttoprojektien taideasiat on hoidettava siinä aikataulussa, missä ne on vuosikalenteriin suunniteltu.

Olen puhumassa Valamon museopäivässä taidehistorioitsijan ominaisuudessa Herman Grönbärjin (1875-1958) taiteesta. Lisätietoa päivän ohjelmasta.

Rakkaudesta omaan työhön

Ajankäytön hallinta on ollut vaikeaa paitsi taideasiantuntijan tehtävässä, myös sivutyöprojektien ja niihin liittyvien valmistelujen sovittelussa. Olen todella kiitollinen, että yksittäisiä keikkatöitä on ilmaantunut, ja ne ovat sellaisia, joihin minulla on mielenkiintoa osallistua.

Huomaan, että tarvitsen aiempaa enemmän työnohjausta ja mentorointia, josta kerron lisää myöhemmin. Olen myös itsenäisesti aktivoitunut lukemaan työelämän taitoihin liittyvää kirjallisuutta, joista on ollut apua.

Mireille Guilianon kirjoittama Nainen ja työelämän taito (Otava, 2010) kertoo uransa ranskalaisen viinifirman johdossa Amerikassa tehneen naisen huomioita työelämästä ja siinä menestymisessä. Kirjasta lienee enemmän hyötyä kovassa bisnesmaailmassa työskenteleville naisille, mutta allekirjoitan Guilianon ajatuksia monesta esimerkistä.

"Mireille Guiliano antaa kirjassa omaan kokemukseen perustuvia neuvoja työpaikkahaastatteluun valmistautumisessa, keskustelu- ja esiintymistaidon parantamisessa sekä puhuu tyylistä, vaatteista, ruoasta, viinistä ja kestityksestä."

Olen sanonut ääneen, että leikattu työaika on taloudellisesti haastava. Toistaiseksi ei onneksi mahdoton, mutta tilanteeseen ja sen kestävyyteen vaikuttavat ymmärrettävästi useat tekijät. Olen käynyt keskustelua (tai minulle on sanottu), että minun olisi järkevää harkita kokoaikaista työtä muualta, jos sellaiseen syntyy mahdollisuus. Ja tämä on minulle vaikea asia hyväksyä. Mireille Guiliano kuitenkin kirjoitti tästäkin rohkaisevasti:

"Kiihkeä mieltymys siihen, mitä tekee, auttaa nousemaan aamulla, ja jokaisen pitäisi työskennellä alalla, josta nauttii. Itse kukin voi kuitenkin kehittää melkoisen rakkauden sellaisia aloja kohtaan, joita ei koskaan edes harkinnut, tai joista joissakin tapauksissa ei ollut koskaan kuullutkaan, tai joita itse asiassa ei ennen ollut edes olemassa. Sydämen täytyisi olla mukana työssä, mutta se ei tarkoita, että työn täytyisi olla jotain sellaista, mitä on aina rakastanut. Valistuneessa urasiirrossa täytyy tasapainottaa lahjakkuus sekä kiihkeä mieltymys ja tilaisuus." (s.45-46)

Kukaan muu kuin minä itse ei voi lopulta tehdä päätöksiä puolestani. Tai no, mikäli minut irtisanotaan jossain vaiheessa kokonaan, se pakottaa tekemään nopeampia päätöksiä. Mutta teen nykyistä työtäni edelleen täydellä sydämellä. Uskon työtehtävään ja sen vaikutuksiin, ja haluaisin päästä näyttämään mitä kaikkea voisin saada vielä aikaiseksi. Tämän vuoksi olen kieltäytynyt ajatuksesta vaihtaa Pohjois-Savon hyvinvointialuetta työnantajana kokonaan mihinkään muuhun.

Minna Canthin koulun 9.luokan valinnaiskuvaamataidon oppilaat taidekierroksella Kuopion yliopistollisessa sairaalassa. Kuva: Iida Valkonen.

Valistuneen oman edun periaate

Guiliano kirjoittaa kirjassaan myös valistuneen oman edun periaatteesta, johon sisältyy muun muassa se, että opettelee sanomaan ei. Asia, jossa en ole koskaan ollut kovin hyvä. Toisaalta 'kyllä'-vastaukset ovat tuoneet minut siihen, missä olen. 

"Noudattaakseen toiminnassaan valistunutta oman edun tavoittelua on 'tunnettava itsensä' ja astuttava pois omasta ruumiistaan, joka pursuu hetkellisiä kiihkeitä tunteita, kuten suuttumusta, rakkautta, mustasukkaisuutta tai jopa vihaa. On analysoitava kylmästi kyseistä tilannettaan. (s.55)

(---) Tärkein veto-oikeutemme kohdistuu ajankäyttöämme koskeviin vaatimuksiin. Kaikki tuntevat tämän ajatelman: jos haluaa saada jonkin asian suoritetuksi, kannattaa pyytää kiireistä ihmistä tekemään sen. Se on yksi tapa kerätä pisteitä, mutta jonkin ajan kuluttua liian monta 'kyllä'-vastausta voi osoittautua tuhoisaksi. Jos ei säilytä tervettä tasapainoa, ei myöskään ajan oloon ole tehokas liiketoimissaan tai urallaan eikä lopulta yksityiselämässäänkään. (s.66)

(---) En ole hyvä sanomaan ei, mutta kuuden tai kahdeksan viime vuoden aikana minua on revitty niin moneen suuntaan, että en yksinkertaisesti ole voinut olla kaikkialla ja tehdä kaikkea. (---) Opettele varhain 'ei'-sanan strateginen käyttö: se koituu omaksi parhaaksesi, ja useimmiten saat sen takia kunnioitusta osaksesi. (s.67)"

Olimme molemmat Anu Vehviläisen kanssa puhumassa Kulttuuriympäristö hyvinvoinnin lähteenä-tapahtumassa lokakuussa 2024. Anu on upea persoona, jonka vuoksi tuntuu hienolta, että tiedän hänen puhuneen minusta hyvää selkäni takana. Tällaisia terveisiä minulle on välitetty. Kuva: Aira Roivainen.  

Rajat ovat rakkautta

Rakkaussuhteeni taide- ja kulttuurikenttään on niin vahva, että olen vasta hetkittäin oppinut ymmärtämään, etten minä voi tehdä yksin kaikkea, eikä minun tarvitse. Haluaisin, mutta ei minun tarvitse. Raisa Jäntti kirjoitti ajatusmaailmasta samaistuttavasti:

"(---) Kun lähikirjasto lakkautetaan, ajattelen että olisin voinut käyttää sitä enemmän. Kun museoilta leikataan rahaa, ajattelen että olisi pitänyt osata pitää enemmän ääntä taiteen puolesta. Kun taloudellinen tilanne vaatii taiteilijoilta muihin töihin hakeutumista, ajattelen että pitäisi ostaa taidetta niin paljon kuin se itselle on mahdollista.

Tosiasia on, ettei kukaan pidä taidekenttää yksin pystyssä. Itsensä polttaa loppuun, jos yrittää. Aina on kuitenkin mahdollista sanoa ääneen, jos jostakin tykkää ja suositella näyttelyitä ja taidemenoja. Ja tahtoa hakeutua taiteen äärelle näyttää riittävän."

Kiitos Raisa. Et tiedä kuinka paljon onnistuit minua sanoillasi auttamaan. Terveellisten rajojen vetäminen on edelleen vaikeaa ja työn alla, mutta nyt suostun yrittämään.

"Jos ajattelet myönteisesti joka päivä,

teet lujasti töitä,

pyrit olemaan paras versio itsestäsi,

ympäröit itsesi inspiroivilla ihmisillä,

etkä ikinä anna periksi,

niin ei ole mitään rajoja sille,

miten perusteellisesti voit palaa loppuun."

-psykologian professori Svend Brinkman-

(suom. psykologi, kouluttaja, psykoterapeutti Liisa Uusitalo-Arola)

Kotien taidetta

Millaista taidetta tavallisilla asukkailla on kotinsa seinällä? Tähän pääsee tutustumaan Jyväskylän taidemuseon Kotien taidetta -näyttelyssä. Ajatus syntyi keskisuomalaisen naisen ehdotuksesta Laura Suhosen Jyväskylän yliopistoon tekemään pro gradu -tutkielmaan. Pro gradussa tutkittiin keskisuomalaisten asenteita suomalaisia taidemuseoita ja Jyväskylän taidemuseota kohtaan. Ehdotuksessa haluttiin nähdä taidetta ihmisten kodeista.

Jyväskylän taidemuseo etsi ja osallisti keskisuomalaisia näkyvästi somessa ja lehdistössä tuomaan kotien taidetta esille näyttelyä varten.

"Teokset on valittu näyttelyyn avoimen haun kautta, johon kaikki keskisuomalaiset saivat osallistua. Vapaaehtoisista koostuva 40-jäseninen raati teki valinnat yhteensä 240 ehdotuksen joukosta. Esillä on monipuolinen kattaus niin ammattilaisten kuin harrastajienkin teoksia.

 

(---) Valintaraatiin kutsuttiin jäseniä ympäri Keski-Suomea ja mukaan ilmoittautui ihmisiä 14 paikkakunnalta, Jyväskylän lisäksi edustettuina olivat mm. Pihtipudas, Joutsa, Uurainen, Jämsä, Äänekoski ja Kivijärvi."

Näyttelyidea on loistava, sillä olen itsekin joskus miettinyt, kuinka jännittävää olisi päästä näkemään taidetta ihan tavallisista kodeista. Millaisia teoksia ihmiset hankkivat kotiensa seinille? Ehkä teoksia tärkeämpiä ovat jopa teosten yhteydessä olevat kertomukset siitä, miksi kyseinen taideteos on omistajalleen merkityksellinen. Tarinoista käy ilmi, että tunnetasolla sillä ei ole merkitystä, onko teos ammattilaisen vai harrastajan tekemä, jos se puhuttelee sisällöllään omistajaansa.

Sampsa Sarparanta: Taivas repeää, 2000-luvun alku.

Sampsa Sarparanta: Taivas repeää

"Ostin taulun 2007 Sarparannan näyttelystä Galleria Uusitalosta. Se oli arvokas, mutta taiteilijan vaatimuksesta tauluilla oli opiskelijoille edullisempi hinta. Opiskelin töiden ohella ja hankin sen heräteostoksena. Seinällemme sijoitettu taulu oli paitsi vaikuttava, myös pelottava pienten lastemme silmissä. Taulu oli seinällä joitain vuosia, mutta sittemmin lasten kasvettua ja siirryttyä omiin huoneisiinsa, taululle ei ollut paikkaa. Sen jälkeen taulu oli sijoitettuna sitä ihailleen ystävämme seinällä vuosia. Nyt halusimme ison taulun kaikkien nähtäville museoon."

Erkki Heikkilä (1933-1996): Tornado I, 1961. 

Erkki Heikkilä: Tornado I

"Teoksen hankki isäni 1960-luvulla osamaksuna tai palkkiona tekemästään työstä, jota taiteilijalla tai taidekauppiaalla ei ollut varaa maksaa muutoin. Isääni teos muistutti nuoruuden pelottavasta kokemuksesta Tampereen Näsijärvellä. Hän oli kalassa omatekoisella kangaskajakilla. Järvellä nousi myrsky ja sen yhteydessä tornadon kaltainen korkea pyörre. Siksi juuri tämä teos tuli kotiimme Jyväskylän Tikkaan. Äitini nimitti teosta 'räjähtäneeksi sillitynnyriksi', eikä pitänyt taulusta. Vanhempieni syntymävuosi on 1921 ja molemmat ovat edesmenneitä. Teos on muisto heistä ja siirtynee tyttärelle."

Taiteilija ei tiedossa: Ei teosnimeä, 1942/43.

Taiteilija ei tiedossa: Ei teosnimeä

"Taulu on mummuni ja pappani kihla- tai häälahja heidän työnantajaltaan. Hämärän hyssy, jossa tunnelma ja hetki tulevat lähelle katsojaa. Mummuni kannusti minua kovasti pienenä lukemisessa ja aina aamuisin aapisen välissä oli käynyt aapiskukko munimassa. Milloin 5 penniä, milloin suklaakarkin. Lukeminen ja tarinat olivat ja ovat edelleen minulle tie toisiin maailmoihin. Taulun kultareunukset ovat ajan saatossa tippuneet, kuten ne tippuvat joskus arjessakin. Taulu on minulle rakas ja tärkeä osa elämäni tarinaa."

Anja Kokko: Hiirenkorva-aika, 1981.

Anja Kokko: Hiirenkorva-aika

"Evakkotaustaisella lähisukulaisellani oli tämä  teos seinällä, kun olin lapsi. Kooltaan teos tuntui valtavalta ja sen tunnelma maagiselta. Tekstiilitaide on kiehtovaa, ja tämä linnunpesä on täydellinen sekä katsoen että koskien. Teos tuo aina mieleeni mummoni Emmin, jonka koti oli Sortavalassa, Kirjavalahden rannalla, jäi rajan taakse järvineen ja laululintuineen. Paljon ei mahtunut mukaan lähtiessä, eikä meillä ole kuin kuvia ja kerrottuja muistoja. Nämä linnut muuttivat mukanani Helsinkiin ja palasivat pesimään Jyväskylään. Toivon, että lintujen koto tuo kaikille turvaa ja rauhaa."

Matti Pikkujämsä: Keltainen lintupuu, 2020.

Matti Pikkujämsä: Keltainen lintupuu

"Olen päätynyt keräämään pienoisen kokoelman lintuaiheista taidetta. Tyttäreni nimitti itseään pienenä titilinnuksi, ja lintu aiheena symboloikin minulle jonkinlaista lapsenomaista vapautta ja onnellisuutta. Tässä vanerille maalatussa teoksessa on kolme pikkulintua kotipuussaan - kuin kolme tyttöäni. Siksi teos tuntuu itselleni erityiseltä."

Anja Santala (1936-2021): Olipa kerran Eerolan talo.

Anja Santala: Olipa kerran Eerolan talo

"Muistuma kadonneesta Tourulasta. Eerola oli toinen Jyväskylän Tourulan alueen kahdesta kantatilasta. Eerolan talo rakennettiin vuonna 1905. Tourulan alueen kaavoitusratkaisut 1980-luvun alussa johtivat siihen, että talo purettiin vuosina 1992-1993. Anja Santalan naivistis-humoristisen tyylin mukainen maalaus oli nähtävänä Galleria Beckerissä Jyväskylässä kevättalvella 2002. Taulun nykyinen omistaja on lapsena asunut Eerolassa."

Kirsi Neuvonen: Vintagepuku 1L, 2012.

Kirsi Neuvonen: Vintagepuku 1L

"Äitini kuoli vuonna 2012. Sain perinnöksi rahaa ja ostin taidetta. Halusin kunnioittaa äitini muistoa taiteella ja myös kuvan puvulla. Äitini nimittäin teki vaatteita itselleen ja minulle sekä veljilleni."

Veli-Pekka Honkimäki: Erityisen aurinkoinen päivä, 2015.

Veli-Pekka Honkimäki: Erityisen aurinkoinen päivä

"Kun talvi alkaa raottelemaan oviaan ja valo tuikahtaa sisälle, otan esiin kesäajan tauluja ja siirrän talviajan tauluja lepoon. Oheinen 'Erityisen aurinkoinen päivä' on yksi kesätauluista, joka vie minut kesän säteilevään hehkuun ja energiaan neljällä auringollaan. Tätä työtä katsellessani pitkään pääsen sen sisään ja voin levätä sen maagisessa taiassa ja käyskennellä siinä maailmassa. Tämän taiteilijan mieli on vapaa kahleista sallien kuvien kanavoitua näkyviksi sellaisina kuin ne tulevat universumista muokkaamatta niitä maailman mittapuille sopiviksi."

Anni Honkala: Itämisvaihe, 2024.

Anni Honkala: Itämisvaihe

"Itämisvaihe herättää minussa toiveikkaan tunteen. Värien raikkaus ja takaa tuleva vaikutelma valosta herätti kiinnostukseni. Löysin taulun vuoden pimeimpään aikaan ja se muistutti minua vuodenajan vaihtumisesta. Myös kasviaihe on sydäntäni lähellä."

Martta Wendelin (1893-1986): Anna Elina, 1953.

Martta Wendelin: Anna Elina

"Martta Wendelin maalasi muotokuvani Juthbackan kartanossa Uudessakaarlepyyssä. Olin silloin 6-vuotias. Hän oli ystävällinen, hiljaisen ja kiltin oloinen pitkässä työtakissaan. Valokuvia ei käytetty. Vilkkaalle tytölle mallina istuminen oli todella pitkäpiimäistä. Kuvassa minulla on kummitätini Anssu (Anna-Liisa) Salomaan neuloma pusero. Anssi oli isoisäni rovasti Hjalmar Paunun taloudenhoitaja Jyväskylän pappilassa. Kuvaan liittyy muisto kuumasta kesäpäivästä, joka piti viettää hiljaa mallina istuen, ilo uudesta kauniista puserosta ja kummitäti Anssusta. Wendelin maalasi samaan aikaan muotokuvat neljästä sisaruksestani. Kuvat olivat lapsuudenkodissani olohuoneen seinällä."

Kain Tapper (1930-2004): Kianto ajan muistoja, 1973.

Kain Tapper: Kianto ajan muistoja

"Kain Tapper lahjoitti teoksen Mikko Niskaselle 1974 Kianto ajan muistojen yhteydessä. Mikko Niskanen lahjoitti teoksen äidilleni, Leila Öhmanille, hänen täyttäessään 50-vuotta, 8.4.1984, Laukaan Vehniällä. Mikko Niskanen tuli Käpykolosta Konginkankaalta taksilla juhlistamaan syntymäpäivää yöllä klo 00.00. Syntymäpäiväpuhe kesti noin 2 tunta ulkona portailla ja vettä satoi. Tauluun jäi kastuessaan jäljet, jotka muistuttavat tilaisuudesta."

Vapaaehtoisten valinnat

Näyttelyssä on paljon hyviä teoksia ja mielenkiintoisia tarinoita. Itse olisin kuitenkin jättänyt näyttelystä pois teokset, jotka ovat taiteilijoiden itsensä tekemiä tai sukulais/ystävyyssuhteilla hankittuja/saatuja. Tällaiset siteet vaikuttavat väkisin taiteen valinnassa, eikä se ole enää pelkkä teos, joka puhtaasti puhuttelee. Poikkeuksena koin Tarja Malisen veistoksen Pekka, jossa taiteilija oli käsitellyt poikansa kuolemaa. Teoksen omistaa taiteilijan sisko, joka avasi tarinassa veistoksen taustoja.

Näyttelyssä on hyvä muistaa, että teosvalinnat on tehnyt vapaaehtoisraati. Ammattilaiset olisivat kuratoineet näyttelyn todennäköisesti hieman toisin, mutta pidän arvokkaana alueellisten asukkaiden osallistamista näyttelyn kokoamiseen. Tarinat ovat näyttelyn parasta antia, etenkin ne, joissa kerrotaan ensimmäisistä taideostoista. Mikä teoksessa on vetänyt puoleensa niin paljon, että sen on halunnut ostaa oman kodin seinälle.

Oletin etukäteen näkeväni enemmän nimekkäiden taiteilijoiden teoksia, mutta näyttelyhaussa ei ymmärtääkseni edes määritelty, että teoksen tulisi olla ammattitaiteilijan työ. Halukkaat saivat tarjota kotoaan tosin vain yhden teoksen näyttelyyn tarinan kera.

Mitä itse ehdottaisit näyttelyyn?

Toivon tämän näyttelyidean leviävän myös muualle Suomeen. Taidemuseoiden kokoelmissa teoksilla on alueellisuuden lisäksi myös valtakunnallista merkittävyyttä. Yksityiskodeissa on kuitenkin paljon teoksia, jotka eivät välttämättä koskaan pääse isomman yleisön nähtäville. Tämän vuoksi olisi kiinnostavaa nähdä, että millaisia teoksia ympäri Suomea yksityiskotien seinille päätyy.

Antti Tanttu: Pieni liikuteltava kaipuu, 1/4, 2019, puupiirros. 

Jos minun pitäisi valita oman kotini seinältä vain yksi teos julkisesti esiteltäväksi, vaihtoehto vaihtelisi todennäköisesti päivän ja tunnelman mukaan. Uusin taideostoni on Mira Kankaanrannan teos Lähtö, mutta siitä huolimatta asettaisin tällä hetkellä ehdolle Antti Tantun puupiirroksen Pieni liikuteltava kaipuu.

Tarkemman kuvailun teoksesta ja sen ostosyistä voitte lukea yllä linkitetystä tekstistä, mutta kirjoitin siitä muun muassa näin:

"Kaipuuseen liittyy usein surua, kaihoa tai haikeutta. Minulle kaipuu on toisaalta myös eteenpäin syöksevä voima. Kaipuuta voi olla menneisyyteen tai tulevaisuuteen. Oli tunne kumpaan suuntaan tahansa, Tantun teos liikkuu mukana. Voimme kaivata jotain fyysistä; ihmistä tai asiaa, mutta myös näkymätöntä hetkeä, aikaa, tunnetta tai tunnelmaa. Menneestä on helppo kaivata haikeasti jotain, mutta tulevan kaipuussa on aina toivoa. Uskoa siihen, että kaikki on hyvin, kaipuun kohde saavutetaan. Tunne täyttyy." 

Millaista teosta sinä ehdottaisit kotoasi tällaiseen näyttelyyn?

Kotien taidetta on esillä Jyväskylän taidemuseossa 27.4.2025 saakka.