Olavi Martikainen

Olavi Martikainen: Maisema (1974), Vaara ja auringon nousu (1976), Auringonnousu (1955). Lieksan kaupungin kokoelma.

Pielisen museossa Lieksassa on esillä taidemaalari Olavi Martikaisesta (1920-1979) kertova näyttely Viimeinen boheemi. Taiteilija oli minulle nimenä tuttu, sillä hänen taidettaan tulee vastaan aika ajoin muun muassa vanhojen tavaroiden ja antiikkiliikkeiden valikoimissa, mutta taiteilijan elämästä en tiennyt etukäteen mitään.

Olavi Martikainen: Talvimaisema, 1969. Lieksan kaupungin kokoelma.

Vaatimattomista oloista kohti pääkaupungin taidepiirejä

Olavi Martikainen syntyi Kiihtelysvaarassa köyhissä oloissa maatyömies Erkki Martikaiselle ja Stiina Turuselle. Perhe muutti Lieksan maalaiskuntaan 1925, mutta äiti Stiina menehtyi tuberkuloosiin jo seuraavana vuonna. Yksinhuoltajaksi jäänyt Erkki-isä sulki Olavi-pojan komeroon ja pönkkäsi sen oven työpäiviensä ajaksi. Päivät pimeässä komerossa vietettyään seurana oli vain mielikuvitus.

Lieksassa Olavi kävi kansakoulun. Ruumiillinen kuritus kotona ja koulussa oli ankaraa. Koulun jälkeen hän työskenteli paimenena ja renkinä maalaistaloissa.

Martikainen pääsi aloittamaan kuvataiteen opinnot Oriveden opistossa 1939, mutta opinnot keskeytyivät sodan vuoksi. Jatkosodan vuosina hän palveli Rukajärven suunnalla viestipataljoonan radistina kaukopartio- ja tiedustelutehtävissä. Martikainen ylennettiin korpraaliksi 19.7.1941.

Asemasodan aikana, kun rintamalinjat pysyivät pitkään paikallaan, Martikainen tutustui taiteilijoihin ja kokeili tehdä ensimmäiset maalauksensa. Itäkarjalaiset suolammet ja vaarat piirtyivät tuolloin vahvasti hänen mieleensä.

Sotien päätyttyä Martikainen työskenteli aluksi Lieksassa hevosmiehenä (1945-1947), jonka jälkeen hän muutti Helsinkiin. Hän työskenteli Tapanilassa puutarhaharjoittelijana (1947-1948), kunnes pääsi opiskelemaan Suomen taideakatemiaan (1949-1952). Martikainen opiskeli samaan aikaan myös Vapaan taidekoulun iltakursseilla. Lisäksi hän osallistui Helsingin työväen taidekerhoon vuosina 1951-1953. Kiinnostus taiteeseen ja maalaamiseen oli voimakasta.

Ystävä ja taidekeräilijä Pentti Koivisto kuvasi Olavi Martikaisen maalaamassa luonnonhelmassa 1970-luvun lopulla. Kuva: Ahti Isomäen kokoelma/Pielisen museo.

Olavi Martikaisen mustekynäpiirustuksia vuodelta 1950.

Olavi Martikaisen mustekynäpiirustuksia vuodelta 1950.

Brondan vintillä ekspressionismia nostattamassa

Valmistuttuaan taiteilijaksi Olavi Martikainen liittyi kuuluisaan Brondan vintin taiteilijaryhmään, johon hän kuului vuosina 1952-1960. Martikainen asui Brondan vintillä vuoteen 1960 saakka. Brondan vintin taiteilijaryhmä oli entisen Brondinin kahvilan pesulan paikalle muodostunut taiteilijayhteisö 1950-luvulla. Vintin johtohahmona toimi kuvataiteilija ja elokuvantekijä Eino Ruutsalo. 

Brondan vintin taiteilijaryhmään kuuluivat Olavi Martikaisen ja Eino Ruutsalon lisäksi muun muassa Ahti Lavonen, Väinö Rouvinen, Lasse Marttinen, Juhani Harri, Olavi Haarala ja Hanno Karttunen. Taiteilijat halusivat irtaantua kotimaisista taiteen painotuksista, koska kokivat ne ahtaiksi omalle ilmaisulleen. Ryhmä halusi viedä kotimaisen ekspressionismin uudelle tasolle ja vaikutuksia haettiin kansainvälisistä näkökulmista.

Olavi Martikainen: Ojankaivuu, 1968. Lieksan kaupungin kokoelma.

Olavi Martikainen: Nuotiolla, 1978. Yksityiskokoelma.

Olavi Martikainen: Pilkkimies, 1967. Lieksan kaupungin kokoelma.

Eurooppalainen ekspressionismi oli vahvimmillaan vuosien 1905-1920 välillä. Maalaustaiteen lisäksi siihen kuuluivat myös näyttämötaide, arkkitehtuuri, musiikki ja kirjallisuus. Ekspressionismi oli taiteen tekemisen tapa, joka korosti taiteilijan sisäisen tunteen ilmaisua usein voimakkaiden värien ja aiheiden kautta. Suuntaus syntyi Ranskassa ja kukoisti Saksassa.

Ekspressionismin kehitykseen vaikuttaneita taiteilijoita olivat muun muassa Vincent van Gogh, Paul Gauguin ja Edvard Munch. Taidesuunnasta puhuttaessa siihen yhdistetään voimakkaasti erityisesti saksalaiset taideryhmät Die Brücke ja Der Blaue Reiter. (Akseli Gallen-Kallela valittiin Die Brücken jäseneksi 1907.) Muita kansainvälisiä ekspressionisteja olivat esimerkiksi Egon Schiele, Paul Klee ja Oscar Kokoschka.

Olavi Martikainen: Jäämeren äärellä (1972), Nuotiolla (1976). Lieksan kaupungin kokoelma.

Rakkaus luontoon

Martikaisen tapa maalata oli niin sanottu alla prima-tekniikka, jossa maalaus tehdään yhdellä kertaa valmiiksi ennen kuin maali ehtii kuivua. Tekniikka sopi ekspressiiviseen ilmaisuun, jossa käytettiin voimakkaita ja näkyviä siveltimenvetoja. Hän maalasi yleensä kangas sylissään tai maahan levitettynä eikä käyttänyt maalaustelinettä. 

Martikaisen tiedetään käyttäneen maalauskankaina esimerkiksi lakanoita, säkkejä, telttakankaita ja pöytäliinoja. Öljyvärien lisäksi hän käytti teoksissaan hiiltä, lyijykynää ja väriliituja. Hänelle kelpasivat myös esimerkiksi lateksi- ja alkydimaalien pohjat. Yhdessä maalaustilanteessa saattoi valmistua useita teoksia kerralla. Martikaisen maalausten värit muuttuivat 1970-luvulle tultaessa tummista sävyistä kirkkaammiksi.

Taiteellisessa tuotannossa korostuu rakkaus luontoon. Martikainen kuvasi erityisesti vaaramaisemia ja ihmisiä luonnon äärellä.

Olavi Martikainen: Lieksan joelta, ajoittamaton. Yksityiskokoelma.

Olavi Martikainen: Kaksi kuutamossa (1974), Lieksan kaupungin kokoelma. Tuomo-viljelijä (1972), yksityiskokoelma. Kutojanainen (1968), Lieksan kaupungin kokoelma. 

Viimeinen boheemi ja elämän nurja puoli

Olavi Martikainen sai jo aloittelevana taiteilijana lisänimen "Viimeinen boheemi", sillä hänen elintapansa herättivät kummastusta myös taiteilijapiireissä. Hänen kerrotaan muun muassa keränneen ruoantähteitä taskuihinsa, saunoneen vaatteet päällä ja marinoineen saamiaan vaatteita kuraojassa.

Vapaus oli Martikaiselle keskeinen elämän arvo. Hän pysyi koko taiteilijaelämänsä ajan asunnottomana kiertolaisena. Maalaamisen ohessa hän elätti itsensä sekatyömiehenä: koirienhoitajana Lohjan Lemijärvellä, maa- ja ruoppaustöissä Asikkalassa.

Kymmenen viimeistä elinvuottaan Martikainen eli Espoossa Mankkaansuon kaatopaikan katveessa osana alkoholistiyhteisöä. Kurjista oloista huolimatta hän jatkoi maalaamista edelleen. Martikainen poltti kasvonsa, kaulansa ja ylärintansa kamiinassa 1979. Kolmen viikon sairaalajakso paransi palovammat, mutta jo seuraavana päivänä sairaalasta poispääsyn jälkeen hänet löydettiin tielle tuupertuneena. Olavi Martikainen kuoli 21.4.1979.

Olavi Martikainen: Omakuva, 1971. Yksityiskokoelma.

Olavi Martikainen: Kutojanainen, 1968. Lieksan kaupungin kokoelma.

Tärkeä näyttely

Vaikka Olavi Martikaisen nimi oli minulle entuudestaan tuttu, näyttely opetti minulle hänen elämästään ja taiteestaan. Varsinaiseen näyttelyyn olisin kaivannut huomattavasti enemmän henkilökohtaista aineistoa, kuten valokuvia ja työskentelyvälineitä. (Toki ymmärrän, että käytännön syistä - elinympäristö ja -tavat - eivät kenties jättäneet kovin paljon jälkeensä henkilökohtaista aineistoa.) Nyt esillä oleva kokonaisuus koostuu pääasiassa Lieksan kaupungin taidekokoelman teoksista, vaikka Martikaisen teoksia olisi valtavasti myös muissa kokoelmissa. Muutamia yksityiskokoelman teoksia on myös mukana. Kokonaisuus jäi kuitenkin elämäntyötä esitteleväksi kokonaisuudeksi melko suppeaksi.

Sen sijaan arvokasta työtä on tehty etenkin verkkonäyttelyn muodossa. Sinne on koottu valtavasti lisätetoa Olavi Martikaisen elämästä, taiteesta ja niiden vaiheista. Joukossa on myös paljon  niitä kaipaamiani valokuvia. Tämäkin blogiteksti pohjautuu pääasiassa verkkonäyttelyn tietoihin.  

Museonäyttely on aina onnstunut, jos se saa kiinnostumaan aiheestaan. Näin minulle kävi Pielisen museon Olavi Martikaisesta kertovassa näyttelyssä. Pelkkä nimi sai ympärilleen persoonan, yhden ihmiselämän ja sen jälkeen jättäneen taiteen.

Taiteen, jonka ymmärsin olevan aliarvostettu. Tätä samaa näkökulmaa puolsivat Bukowskin asiantuntijat vuoden 2020 Helsingin Sanomien artikkelissa: "Bukowskilla toivotaan, että Martikaisen teokset näkisivät uuden tulemisen, sillä hänen tyylinsä oli ainutlaatuinen." (13.3.2020)

Pielisen museon näyttely on tärkeä osa tuomaan Olavi Martikaisen taiteen osaksi taidehistorian näkyvämpää ketjua.

Olavi Martikainen - Viimeinen boheemi on esillä Pielisen museossa 30.9.2026 saakka.

Lähteet: Wikipedia, Helsingin Sanomat, Pielisen museon näyttelysivu ja Olavi Martikaisen verkkonäyttely.

____________________

Kuvalähde.

Mankkaansuon alkoholistiyhteisöstä on kirjoittanut muun muassa Tuomo Väliaho HS Espoossa (13.1.2020). Väliaho haastatteli diakoni Elli Korpelaa (75), joka oli auttanut 15 vuoden ajan alkoholisteja, vaikka tiesi, ettei saa ketään raittiiksi. Jutussa vilahtaa myös taiteilija Olavi Martikainen, joka lahjoitti yhden teoksensa Elli Korpelalle 1970-luvulla. (Sisältövaroitus: Teksti on paikoin melko rujoa luettavaa, vaikka Korpela kertookin, että "Koskaan ei tarvinnut pelätä".)

Viggo & Victor

Viggo Wallensköldin maalauksia.

En osaa tällä hetkellä nimetä kovinkaan montaa työssäkäyvää (tai työtöntä) ystävää tai tuttavaa, joka ei jollain lailla kokisi työssään ja/tai arjessaan kuormittavuutta, hermostollista ylivireyttä tai väsymystä. Tästä syystä olen tietoisesti yrittänyt tehdä arkeeni sellaisia muutoksia, jotka rauhoittavat, ja rajannut elämästäni esimerkiksi negatiivista uutisvirtaa. Yrittänyt keskittyä positiivisiin asioihin. En totuutta vältelläkseni, vaan jaksaakseni omassa arjessani.

Tämän vuoksi rakastin KUMMAn näyttelyä Viggo & Victor. Kuopiossa on ollut kesänäyttelyinä muun muassa kävijäennätyksiä rikkonut, katutaidetta esittellyt Kannun henki, keramiikkataiteeseen monipuolisesti keskittynyt Paratiisi sekä värikylläinen ja aivoja aktivoiva Maaginen. Olen pitänyt niistä kaikista ja etenkin niihin sisältyneestä leikillisyydestä. Alkukappaleeseen sisältyy kuitenkin syy, miksi pidän juuri nyt Viggosta & Victorista. Näyttely on hiljainen.

Viggo Wallensköld: Perhe, 2016.

Hiljaisuudella en tarkoita sitä, etteikö näyttelykäynnin yhteydessä kuulisi ääniä. Teokset eivät ole hiljaisia myöskään sisällöltään, kyllä niissä on tarinoita, mutta näyttelyripustus ja värimaailma on rakennettu harmoniseksi ja rauhalliseksi kokonaisuudeksi.

Maalausten ja valokuvien vuoropuhelua

Viggo & Victor kokoaa yhteen nykytaiteilija Viggo Wallensköldin (s. 1969) maalaukset ja Kuopiossa vaikuttaneen Victor Barsokevitschin (1896-1933) valokuvat. Wallensköld on käyttänyt maalaustensa innoittajina sukunsa vanhoja valokuvia, luonut oman maailmansa niiden ympärille. Barsokevitsch ehti puolestaan tallentaa valokuva-ateljeessaan henkilökuviinsa kirjavan joukon savolaisia, yhteiskunnallisesta statuksesta tai varallisuudesta riippumatta.

Viggo Wallensköld: Swing, 2017 (Kuopion taidemuseon kokoelma); Vastaanotto, 2018; Nanny, 2016.

Wallensköldin tapa maalata on pehmeä ja utuinen. Hän ei kuvaa henkilöitä valokuvantarkasti ja tausta on usein viitteellinen. Värikerrokset ovat ohuen ilmavia ja sivellinvedot näkyviä. Väripaletti hyödyntää usein murrettua väriskaalaa mikä korostaa maalausten rauhallista yleistunnelmaa.

Barsokevitschin valokuvat ovat monille kuopiolaisille tuttuja. Itselleni etenkin vanhat kaupunkiympäristöä kuvaavat otokset kertovat historiallisesta muutoksesta. Näyttelyyn on kuitenkin kuratoitu upea kokonaisuus henkilökuvia, joista suurin osa on itselleni ennen näkemättömiä.

Victor Barsokevitsch: Mäkelä, 1899.

Victor Barsokevitsch: Nils Foreliuksen tyttäriä, 1911.

Victor Barsokevitsch: Miettinen.

Victor Barsokevitsch: O. Antikainen, 1901.

Ajankuva ja ajattomuus

Siinä missä Wallensköld maalaa isoilla teoksillaan näyttelyn yleistunnelman, Barsokevitschin valokuvat puhaltavat näyttelyyn persoonallisia sävyjä. Pidin siitä, että valokuvat oli säilytetty pieninä eikä niistä oltu teetetty suurennoksia. Tässäkin mielessä ajankuva - 1800-luvun loppu ja 1900-luvun alku - säilyttää tunnelmansa niin maalauksissa kuin valokuvissa.

Viggo Wallensköld: Opettaja, 2017, Aineen Kuvataidesäätiön kokoelma.

Victor Barsokevitsch: Londen, 1897.

Valokuvia tutkiakseen joutuu menemään lähelle. Maalausten yhteyteen on tuotu pieniä ja isompia kuvarykelmiä, joiden tematiikka kokoaa ne yhteen: lapset, perheet, hautajaiset, ystävyys, rakkaus jne. Olin hämmästynyt, kuinka Barsokevitsch on onnistunut luomaan kuviinsa rentoutta ja välittömyyttä siten, että kuvat eivät ole pönöttäviä, vaan niissä on saatu upeasti esiin inhimillisyys, ilmeikkyys ja tietynlainen ajattomuus. Jotkin mustavalkoiset kuvat näyttivät vaatetusta lukuun ottamatta siltä, että ne olisi voitu kuvata vaikka tänään. Ilmeikkyys, katse ja kuvattavien välinen kemia tuo niihin eloa.

Victor Barsokevitsch: 1918.

Victor Barsokevitsch: K. Sipilä, 1899.

Victor Barsokevitsch: Brofeldt, 1901.

Victor Barsokevitsch: Rouvat Paatero & Silanen, 1903.

Halu ymmärtää erilaisuutta

Wallensköldin maalaukset voi halutessaan ohittaa tunnelmaa luovina ajankuvina ja sukutarinoita kertovina "kuvituksina". Taiteilija on minulle kuitenkin entuudestaan tuttu joten tiedän, että hän kertoo maalauksillaan paljon enemmän.

Näyttelyssä on esillä Helsingin taidemuseo HAMin tuottama dokumenttivideo (2021-2022), jossa Wallensköld kertoo taiteensa taustoista. Yksi tärkeä elementti hänen taiteessaan on aina ollut halu ymmärtää erilaisuutta. Tehdä lohdullisesti näkyväksi jotakin sellaista, joka tavallisesti nähdään vääränlaisena, kuvottavana, outona, kummallisena tai eliminoitavana.

"Joku toinen elää ihan toisessa todellisuudessa. Ne voi olla hyvin pieniä asioita, mitkä tekee jonkun sellaisen ajatuksen, että mikä tuo on? Sitä ei voi sanoa selkeästi ja mua kiehtoo tämä asia. (---) Jo ihan varhaisessa vaiheessa, aikaa ennen taidekouluja, minulla on ollut kiinnostus fyysiseen erilaisuuteen. Että on toisenlainen kuin niin sanotusti normaali. Tunne jostakin, että sinua tuijotetaan." -Viggo Wallensköld-

Helman alta pilkottavat proteesijalat. Viggo Wallensköld: yksityiskohta maalauksesta Walborg, 2013.

Näyttelyn teoksissa tämä näkökulma ei kuitenkaan huuda kannanottoja, käy väkisin silmille tai julista. Tämä on mielestäni yksi taiteen tärkein tehtävä: saada meidät ajattelemaan, tuoda esille näkökulmia, pitää meidät uteliaina ja auttaa ymmärtämään. Olen lopen uupunut jatkuvaan sosiaalisen median ja lehtien kommenttikenttien huutokilpailuun siitä, miten tässä maailmassa pitäisi kenenkäkin mielestä olla. Eikö jokainen saisi olla juuri sellainen kuin on, näyttää siltä kuin haluaa, rakastaa juuri siten kuin haluaa ja ketä tahansa, jos se ei loukkaa tai satuta ketään toista ihmistä. Wallensköld puhuu sanattomasti, taiteellaan.

Viggo Wallensköld: Talvi, 2021.

Olen sitä mieltä, että jos et itse ole kokenut ulkopuolisuuden tunnetta siitä, että olet vääränlainen, yhteiskunnan perinteiseen muottiin tavalla tai toisella sopimaton, tai joutunut taistelemaan sen puolesta, että saat olla juuri sellainen kuin olet - ja tunnet olevasi - tai et ole koskaan tuntenut ja nähnyt läheltä sellaista henkilöä, joka on tuota kyseistä kamppailua joutunut käymään, et ole oikeutettu määrittelemään heidän olemassaoloaan tai tunteitaan. Koska kukaan ei määrittele tai kyseenalaista myöskään sinun olemassaoloasi. 

Minä tiedostan olevani etuoikeutetussa asemassa, että olen kulkenut elämäni (melko lailla) yhteiskunnan perinteisen mallin mukaisesti. Sitä luulisi, että jos on saanut kulkea normien mukaisesti helpon polun sitä kuvittelisi, että silloin auttaisi ja haluaisi ymmärtää heitä, joiden matka on vaikeampi ja kivikkoisempi. Sitä minulle tarkoittaa inhimillisyys ja elämä. Sitä Wallensköld mielestäni useissa teoksissaan kuvaa. 

Tästäkin syystä näyttelyssä oli rauhallista olla: näkökulmia annetaan ja niistä vihjaillaan niille, jotka ovat valmiita niitä löytämään, mutta mitään ei huudeta. Mihin tästä maailmasta on kadonnut kyky keskustella, kysyä ja kuunnella? Näyttelyssä olleita Barsokevitschin kuvia ei voi suoraan rinnastaa Wallensköldin ajatusmaailmoihin ja teemoihin, mutta tein sen silti itse. Halusin katsojana nähdä Barsokevitschin inhimillisessä tavassa kuvata henkilöitä ymmärrystä myös nykyteemoihin liittyen.

Victor Barsokevitsch: 1895.

Victor Barsokevitsch: Lundson, 1897.

Viggo Wallensköld: Friherrinnan (Paronitar), 2020, Hämeenlinnan taidemuseo.

Erikoinen erilaisuutta kuvaava teos oli myös Wallensköldin maalaus Friherrinnan (Paronitar). Teoksessa nainen oli puettu vanhan naisen asuun ja olemukseen, sommiteltu teokseen kuin vanhoissa valokuvissa. Naisella oli kuitenkin nuoren naisen kasvot. Wallensköld kertoi dokumentissa käsittelevänsä teoksessa aikaa ja ikää: "Kuinka joku voi olla joku muu kuin on", taiteilija kuvailee. Tämäkin tuntuu olevan yllättävän yleinen ja ajankohtainen aihe: ikä, millaiselta tietyn ikäisen tulisi näyttää, miltä ikä tuntuu, kuinka tietyn ikäisenä pitäisi olla, käyttäytyä, pukeutua jne.

Victor Barsokevitsch: Elli Järnefelt, Elisabet Järnefelt, Hilma Wiik, 1899.

Viggo Wallensköld: yksityiskohta teoksesta Friherrinnan (Paronitar), 2020, Hämeenlinnan taidemuseo

Asujen historiaa

Näyttelyn maalauksissa ja valokuvissa voi ihailla historiallisia asuja. Valokuvien mustavalkoisuus ja maalausten murretut värit eivät kerro totuutta sitä, millaisia värejä ne ovat kenties sisältäneet. Itse asiassa näyttelyn seinävärit - vaaleanpunainen, vaaleansininen ja hempeä keltainen - voisivat olla sellaisia sävyjä, joita joissain asuissa on kenties oikeasti ollut.

Victor Barsokevitsch: Huttunen, 1903.

Victor Barsokevitsch: Haglund, 1898.

Victor Barsokevitsch: Smarovdsky, 1910.

Victor Barsokevitsch: Helena, Anni ja Helmi, Seurahuoneen henkilökuntaa, 1909.

En ole pukuhistorioitsija, mutta Bo Lönnqvist kirjoittaa teoksessa Vaatteiden valtapeli - Näkymättömän kulttuurianatomia muodin synnystä ja kehityksestä seuraavaa:

"Ranskan vallankumous (1789-1799) sai aikaan ensimmäisen nopean muodin muutoksen. Sitä leimasi selkeä sukupuolten välinen ero vaatteiden merkityksessä: miehen puvusta kuorittiin pois kaikki loisto, siitä tuli juhlallisen hillitty ja tumma, kun taas naisten muoti muuttui ultranaiselliseksi, se korosti vartalon muotoja, makua ja kantajansa statusta. Se mitä meille on jäänyt perinnöksi vallankumouksesta - paitsi frakki, liivit ja pitkät housut, lyhyeksi leikatut hiukset, musta ja valkoinen väri sekä naisten käsilaukku, on ennen muuta vaatetus yksilöllisyyden ilmaisukeinona." (s.128)

"(---) Teollistuminen, viestintä, massatuotanto, mainonta ja naisen vapautuminen kaikin tavoin siirsivät vaatteiden valtakeskuksen sosiaalisesta luokkayhteiskunnasta maun maalmaan, jossa muotitaiteilijoista tuli kuninkaallisia. Paul Poiret ja Coco Chanel, kaksi 1900-luvun vaikutusvaltaista muotisuunnittelijaa, vapauttivat vartalon muodosta." (s.129)

Victor Barsokevitsch: nainen oikealla Hedvig von Alfthan, Juankoski.

Victor Barsokevitsch: Voutilainen, 1903.

Victor Barsokevitsch: Smirnoff, 1910.

Victor Barsokevitsch: Mannonen, 1902.

Viggo Wallensköld: Talvi, 2020; Nunna, 2020; Talvi, 2025.

Kirjoitin alussa näyttelyn hiljaisuudesta, mutta hiljaisuus oli tunnelma. Sisällössä oli mietittävää ja pohdittavaa kokonaisuuden ollessa rauhallinen ja seesteinen. Maalausten ja valokuvien suhde ja määrä toisiinsa olivat mielestäni sopivia. Kaikki näyttelyn teokset jaksoi katsoa läpi ilman taideähkyn tunnelmaa. Näyttelystä sai poistua hyvillä mielin.

Viggo & Victor on esillä KUMMAssa 30.8.2026 saakka.

Olen kirjoittanut Viggo Wallensköldin taiteesta aiemmin Galleria Halmetojan näyttelystä (2020).

Miksi kulttuurihyvinvointia tarvitaan?

Anna-Maria Väisänen ja Emma Fält Kuopion kaupunginkirjaston Kohtaamo-tilassa kertomassa Ikääntyneiden hyvinvoinnin tulevaisuudet-hankkeesta.

Siellä seuraajissani on varmasti monen ikäisiä henkilöitä. Toiset ovat pohtineet ikääntymistä, toiset eivät kenties vielä lainkaan ja osa elää parhaillaan vanhuudeksi määriteltyä elämänvaihetta. Itse toivon, että sitten kun lopullinen aika tulee omalle kohdalleni päätökseensä - oli se sitten missä vaiheessa elämää tahansa - saisin ajatella, että "Tämä oli hyvä matka". Sitä ennen toivon voivani nauttia hyvästä aikuisuudesta ja vanhuudesta.

Miksi kulttuurihyvinvointia tarvitaan?

Pohjois-Savo nousi jälleen otsikoihin Suomen sairastavimpana alueena. Tämä käy ilmi THL:n sairastavuusindeksin ja työkyvyttömyysindeksin yhteistuloksista. Sairastavuusindeksiin vaikuttavat muun muassa alkoholisairastavuus ja vakavat mielenterveyden häiriöt. Tilanne on hälyttävä ja surullinen, mutta tässä on mielestäni myös syy, minkä vuoksi Pohjois-Savossa tulee panostaa vahvemmin ihmisten kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin edistämiseen.

Kokonaisvaltainen hyvinvointi tarkoittaa fyysistä, psyykkistä ja sosiaalista hyvinvointia. Näitä kaikkia osa-alueita yhdistää usein tavalla tai toisella kulttuurihyvinvointi. Termi tarkoittaa taiteen ja kulttuurin myönteisiä vaikutuksia fyysiseen ja psyykkiseen terveyteen, elämänlaatuun sekä yhteisöllisyyteen.

Minulla on etuoikeus työssäni Pohjois-Savon hyvinvointialueen taideasiantuntijana nähdä laajasti positiivisia kehityskulkuja Pohjois-Savon terveyden ja hyvinvoinnin parantamiseksi. Surullisista tilastoista huolimatta paljon hyviä asioita tapahtuu. Valitettavasti hyvät uutiset tuntuvat usein hukkuvan klikkiotsikoiden alle ja ikävät uutiset myyvät positiivisia paremmin. Pohjois-Savossa useat toimijat ja organisaatiot ovat kuitenkin sitoutuneet strategioissaan edistämään kokonaisvaltaista hyvinvointia:

Pohjois-Savon hyvinvointialue

• Pohjois-Savon hyvinvointialueen strategiassa se näkyy muun muassa painopisteenä, jossa ennaltaehkäiseviä palveluita vahvistetaan. 
• Hyvinvoinnin ja terveyden edistämisen (HYTE) yksikkö. HYTE-toiminta on kuntien ja hyvinvointialueiden lakisääteistä toimintaa, jolla tuetaan asukkaiden terveyttä, osallisuutta ja toimintakykyä sekä ehkäistään sairauksia.  
• HYTE-yksikön alaisuudessa toimii hyvinvointialueen erilaisista ammattilaisista koostuva Kulttuurihyvinvointityöryhmä. Se on verkostoitunut muun muassa valtakunnallisen Taikusydän- ja Pohjois-Savon kulttuurihyvinvointiverkoston kanssa. Pohjois-Savon hyvinvointialueen Kulttuurihyvinvointityöryhmä on edelleen avoin kaikille aiheesta kiinnostuneille hyvinvointialueen työntekijöille. Toiminnasta antaa lisätietoa Ehkäisevän mielenterveys- ja päihdetyön koordinaattori Helena Törmi: helena.tormi@pshyvinvointialue.fi
• Hyvinvointia kulttuurista ikäihmisille Pohjois-Savoon -hankkeessa palveluita kohdennetaan yli 60-vuotiaille lisäämään mielen hyvinvointia, osallisuuden kokemusta ja laajentamaan sosiaalista elämänpiiriä. Hankkeen myötä on luotu muun muassa etsivän kulttuurisen vanhustyön malli sekä kulttuurin vapaaehtoistoiminta, jossa tärkeimmässä roolissa ovat kulttuuriluotsit.

Pohjois-Savon liitto

• Pohjois-Savon maakuntasuunnitelmassa (2040) ja ohjelmassa (2026-2029) "Osaavat ja hyvinvoivat ihmiset" on nostettu yhdeksi kaikkia kärkialoja läpileikkaavaksi kehittämistarpeeksi. Osaavat ja hyvinvoivat ihmiset tarkoittavat muun muassa työ- ja toimintakykyä, terveyttä, hyvinvointia, kulttuuria ja urheilua.
• Maakuntasuunnitelmassa määritellään Pohjois-Savon pitkän aikavälin kehittämistavoitteet, strategia niihin pääsemiseksi sekä väestötavoitteet. Kaikkien alueen toimijoiden tulisi olla tietoisia maakuntaohjelman tavoitteista tavalla tai toisella, jotta jokainen toimija voisi omalla toiminnallaan edistää yhteistä hyvää Pohjois-Savoon.
• (Maakuntasuunnitelman sivu 48) "Yliopistollinen sairaala yhdessä vetovoimaisten matkailukohteiden kanssa luo erinomaiset edellytykset terveysmatkailun kehittämiselle."
• (Maakuntasuunnitelman sivu 49) "Matkailun ja luovan talouden merkitys identiteetin, yhteisöllisyyden ja mielen hyvinvoinnin lähteenä on keskeinen Pohjois-Savon maineen sekä veto- ja pitovoiman näkökulmista."
• (Maakuntasuunnitelman sivu 49) "Kehitetään kulttuurihyvinvointia: edistetään kulttuuristen oikeuksien ottamista osaksi sote-palveluita, kulttuurihyvinvointimalleja ja digitaalisten alustojen hyödyntämistä."

Kuopion kaupunki

• Kuopion kaupunki kehittää kulttuuritoimintaa yhteistyössä Kuopion sekä Pohjois-Savon asukkaiden kanssa.
• Kulttuurin edistämisen tiimi.
• Kulttuurinen ryhmätoiminta. 
• Kulttuuria ympäristössä.
• Monikulttuurinen Kuopio.
• Ohjeita kulttuuria tuottaville toimijoille.
• Kulttuurilaitokset.

Valitettavasti monilla on rajalliset resurssit tiukkojen taloudellisten tilanteiden vuoksi. Tästä syystä yhteistyön ylläpitäminen ja vahvistaminen yli organisaatiorajojen on ensiarvoisen tärkeässä asemassa, jotta saamme vaikuttavia tuloksia aikaiseksi - yhdessä. Ajattelen, uskon ja toivon, että kaikilla on yhteisenä tavoitteena edistää kokonaisvaltaisesti hyvinvoivaa ja vetovoimaista Pohjois-Savoa.

Ikääntyneiden hyvinvoinnin tulevaisuudet - "Tulevaisuus on meidän kaikkien asia"

Ikääntyneiden hyvinvoinnin tulevaisuudet -hanke järjesti avoimen Jaettu tulevaisuus 2.0 -työpajan (15.6.2026) Kuopion kaupunginkirjaston Kohtaamo -tilassa. Työpajassa jaettiin ajatuksia merkityksellisestä elämästä, ikääntymisestä ja hyvinvoinnista. Mukana oli yli 60-vuotiaista koostuva tutkimusryhmä, joka pohtii ennakkoluulottomasti sitä millaisessa maailmassa haluamme elää ja kuinka tutkimme tulevaisuutta:

• ”Tulevaisuus on meidän kaikkien asia.”
• ”Itsemääräämisoikeus, vertaistukijärjestelmän kehittäminen. Ihmisten erilaistaminen pitäisi lopettaa.”
• ”Älä hanki uutta. Käytä vanhaa.”
• ”Ei ’tule vaisuus’ vaan tulevaisuus.”
• ”Kun on sen aika – saataisiin hyvää hoitoa.”
• ”Ikäihmisten kokemusten tallentaminen on rikkaus tulevaisuuteen.”

Tutkimusryhmässä hyödynnetään osallistavia menetelmiä ja taiteellista työskentelyä. Ryhmää ja työpajatoimintaa ohjasivat Emma Fält ja Anna-Maria Väisänen. Molemmat ovat esiintyjiä ja monialaisia taiteilijoita. He ovat työskennelleet ikääntyneiden parissa vuodesta 2020 alkaen.

Järjestetty tilaisuus ja tutkimusryhmän työskentely olivat osa Hyvinvointia kulttuurista ikäihmisille -hankekokonaisuutta, jota toteuttavat muun muassa Taide ja kulttuurivirasto yhteistyössä Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen kanssa. Kokonaisuudessa on tuotettu tietoa ikääntymisen tulevaisuuksista. Kuopion ryhmän lisäksi työpajoja on toteutettu ikääntyville ja hyvinvoinnin asiantuntijoille ympäri Suomea.

Kohtaamossa työpajaan osallistujat heittäytyivät luovaan leikkiin. Toinen pareista otti siveltimen käteensä ja laittoi silmät kiinni. Toinen kannatteli parin kättä ja maalasi hänen puolestaan, jolloin tilaan luotiin turvallinen luottamuksen, kohtaamisen ja koskettamisen ilmapiiri.

Lisätietoa Ikääntyneiden hyvinvoinnin tulevaisuudet -hankkeesta: emmavilina@gmail.com

Kuvat ovat Kuopiossa järjestetystä Jaettu tulevaisuus 2.0-työpajasta.