maanantai 5. huhtikuuta 2021

Pääsiäisiloa

Moni varmasti tunnistaa tunteen, että pääsiäinen tuntuu vain erityisen mukavalta pidennetyltä viikonlopulta ilman sen suurempaa merkitystä. Lapsena meillä vietettiin pääsiäistä koristelemalla koti, ja muutamia kertoja kävimme palmusunnuntaina virpomassa, mutta teini-iän myötä pääsiäinen "katosi" johonkin. Tiesin pääsiäisellä olevan erityismerkityksen ortodoksiselle mummolleni. Silti se tarkoitti minulle pitkään yhtä kuin pidennetyt viikonloppuvapaat.

Kunnes vuonna 2009 pääsin työharjoitteluun ortodoksiseen kirkkomuseoon. Sen myötä avautui ovi useamman vuoden tutkimusmatkalle ortodoksiseen kulttuuriin, ja todellisen pääsiäisjuhlan ymmärtämiseen. Pääsiäinen ei enää ollutkaan vain pidennetty viikonloppu, vaan pääsiäiseen valmistautuminen aloitettiin jo 40 päivää aiemmin suurella paastolla. Tuolloin vältetään eläinkunnan tuotteita, mutta paaston aikaan liittyy myös pidättäytyminen esimerkiksi toisten ihmisten loukkaamisesta sanoin ja teoin. Ei lainkaan turha asia, josta muistuttaa arjessa... Ylen tekemässä haastattelussa ravintoloitsija Ilkka Lappi kertoo, kuinka "Paastoruokien valmistus voi olla oiva tapa siirtyä pois kulutushysteriasta, palata perusasioihin valmistaen ruoka hyvistä yksinkertaisista raaka-aineista, mutta silti maukkaasti."

Niinpä niin. Paastosäännöt eivät ole "pakkopaita", vaan mielestäni hyvä muistutus siitä, mitä kohti on hyvä pyrkiä, ja että vähemmän voi olla enemmän

Pääsiäisyön ateria. Kuvat: @wellu_t

Pääsiäinen sai ortodoksista kirkkovuotta sivusta seuratessani aivan uudenlaisen merkityksen. Siitä tuli merkityksellinen. Paastoviikot huipentuivat vuosittain pääsiäisyön jumalanpalvelukseen ja pääsiäisyön ateriaan. Kristuksen ylösnousemuksesta kertoivat myös lukuisat Kristus nousi kuolleista! toivotukset, joihin vastataan Totisesti nousi!  Näitä toivotuksia annettiin aina ensimmäisen kerran kohdatessa sekä kasvotusten, puhelimessa että sähköpostitse. 

Ortodoksit ovat opettaneet ja välittäneet minulle pääsiäisen iloa. Siihen valmistaudutaan hieman samalla tavoin kuin valtaväestö jouluun, mutta ilman kulutushysteriaa (ja suuremmalla kunnioituksella). Pääsiäisaterioita valmistellaan ja valmistetaan huolella, mutta yhdessä olemiseen ja yhdessä juhlimiseen ei liity samanlaista materialismia kuin stereotyyppiseen ajatukseen nykyisestä joulusta. Tämä on ollut itselleni se tärkein syy miksi olen ihastunut pääsiäiseen uudelleen. Olen saanut seurata ortodoksien pääsiäisiloa, osallistua siihen ja tuntea itseni tervetulleeksi heidän Suurimpaan juhlaansa. Nykyisin en enää vietä pääsiäistä kuten lapsuuskodissa, vaan osaan jopa juhlia sitä. Ja vielä muistutuksena: pääsiäinen ei pääty tähän toiseen pääsiäispäivään. Se jatkuu aina 40 päivää helatorstaihin 13.5. saakka (Kristuksen taivaaseenastumisen muistopäivä). Joten pääsiäinen kantaa paljon pidemmälle kuin vain pidennetyn viikonlopun.  

Pääsiäisiloa ja aurinkoa alkaneeseen kevääseen!

keskiviikko 31. maaliskuuta 2021

Marko Annala: Kuutio

Olen mielenkiinnolla katsonut Marko Annalan edistyvää kirjailijan uraa. Värityskirjaa (2017) seurannut Paasto (2018) yllätti aihevalinnallaan varmasti monet, mutta se oli itselleni monella tavalla läheinen teos. Aihevalinta myös todisti sen, ettei Annala ollut kirjailijanakaan niin helposti lokeroitavissa kuin ulkonäön perusteella (ja Mokoman nokkamieheltä) voisi olettaa. Kolmas romaani yllätti puolestaan minut. 

Kuutio (2020) kertoo isyydestä ja monitasoisesta rakkaudesta. Romaanin päähenkilö on keski-ikäinen mies, menestyvän pelialan verkkolehden toimitusjohtaja, jolla menee työrintamalla varsin hyvin. Murhetta ja ajoittain suoranaista tuskaa aiheuttaa entinen vaimo Virpi, josta päähenkilö ei tahdo päästää irti. Mustasukkaisuuden rinnalla elää epätoivoinen toive siitä, josko Virpi vielä suostuisi yrittämään yhteiseloa. Entisellä pariskunnalla on yhteinen erityislapsi, kymmenvuotias Aatos, joka tuo arkeen omat haasteensa.

"Aatu heitteli esineitä seiniin ja paiskoi huoneensa ovea niin voimallisesti, että jo aiemmista kerroista löystyneen ovenkarmin ympäriltä irtosi pala seinärappausta. Otin Aatun väkisin syliini, kiersin toisen käteni hänen vyötärölleen saaden hänen villinä tempoilevat kätensä pysymään aloillaan ja toisen käsivarteni kiersin hänen otsalleen ja painoin hänen päänsä rintaani vasten. Aatu yritti kääntää päätään ja purra minua, mutta sain pidettyä pojan paikoillaan. Ei olisi tarvittu kuin pieni sivuttainen nopea nykäys  ja olisin vääntänyt karhulta niskat nurin.
(---) Osaanko olla maltillinen aikuinen, kun sisällä soi hälytyssireeni, rakenteet sortuvat ja tulenlieskat nuolevat vatsanpohjaa? Juoksenko vielä joku päivä pakoon ja jätän Aatoksen yksin? Vai vielä pahempaa, sekoitanko joku päivä pojan ja karhun?"

"Aatu ei ole enää mikään pikkupoika. Hän on lähes puolitoistametrinen ja neljäkymmentäkiloinen jötkäle, joka velttona sylissä tuntuu vielä painavammalta. Jos hän äsken herätti huomiota maatessaan kadulla, ei hän ole sen huomaamattomampi käsivarsillanikaan. Ei tämän ikäisiä lapsia kanneta enää sylissä."

Annala kuvailee raadollisen rehellisesti romaanissa elämää erityislapsen isänä. Näkökulma on tärkeä; kuinka rakkaus, viha, väsymys, pelko ja onni voivat puristua yhdessä lyhyeen hetkeen. Näkökulma, joka on varmasti lapsiperheissä samaistuttava, mutta erityislapsen kanssa sen voimakkuus on omaa luokkaansa. Musta huumori värittää paikoin kirjan sivuja; auttaa jaksamaan. Mutta entä sitten, kun parisuhteen rakkaus loppuu? Vai loppuuko? Painuuko se vain raskaan arjen alle? Kuinka sen saisi herätettyä uudelleen eloon?

"Minun on pakko myöntää, että suhtauduin aika ajoin Virpiin kuin jalkalamppuun. Johonkin, joka kuuluu kotiimme ja jolla on tehtävä, jonka olemassaoloa ei juuri huomaa mutta jonka puuttumisen näkee heti."

Päähenkilölle tarjoutuu työtilaisuus, josta on lähes mahdoton kieltäytyä. Hän tekee sen silti. Hän asettaa isyytensä työnsä edelle, jotta saa viettää joulun poikansa kanssa. Ensimmäinen joulu rikkinäisessä kodissa, talossa, jossa perhe oli asunut koko Aatoksen siihenastisen elämän ajan. 

Joulun alla taloyhtiön seinämaalauksen toteuttajaksi valitaan taiteilija, Anki, jonka pojan kanssa Aatos ystävystyy. Lasten ystävyys luo suhteen myös päähenkilön ja Ankin välille.

"Anki halaa minua. Hän on halaajatyyppiä. Haluaisin ajatella sen olevan enemmänkin kuin vain tuttavallinen tervehdys. Ehkä se onkin. En ole kiirehtinyt asioiden edelle."

Ankin kautta päähenkilö alkaa nähdä muitakin mahdollisuuksia rakkauteen kuin entisen vaimonsa. Mutta päätä sekoittavat mm. oletukset ja odotukset: mitä naiset haluavat? Kiltin, huomaavaisen ja kohteliaan miehen vai miehen, joka nappaa hiuksista kiinni ja raahaa luolaansa?

Marko Annalan Kuutio on rehellinen ja suora kuvaus miehen keinoista painia avioeron, lapsihaaveiden, isyyden ja rakkauden etsimisen välimaastossa. Miesnäkökulma aiheeseen on virkistävä ja toivottu. Tunteiden vuoristorata näyttäytyy ja tuntuu samanlaiselta kuin naisilla: pelkoineen, yrityksineen ja erehdyksineen. Ja Annala uskaltaa näyttää kaikki puolet.

Taustalla kulkee päähenkilön tarve kirjoittaa sukunsa miesten historiaa näkyväksi tuleville sukupolville. Jotta he ymmärtäisivät eivätkä toistaisi samoja virheitä. Näiden kohtausten läpikäyminen tuntui välillä raskaalta ja suorastaan vastenmieliseltä. Mukana on iljettävää kuvailua siitä, kuinka mies kohtelee mm. lapsiaan ja vaimoaan. Iljettävältä tuntui se ymmärrys, että kaikki kuvailtu on voinut olla totta jollekin. Totta edelleen. Toive siitä, että maailma olisi muuttunut edes pikkuisen paremmaksi. Jonkun on uskallettava katkaista negatiivinen kierre. 

Päähenkilön kulkiessa ihmissuhteiden pyörteissä, isyys on se mikä pysyy: "Rakastan Aatua niin, että koskee. (---) Aatua rakastin eilen, rakastan tänään ja tulen rakastamaan huomenna." 

Yllätyin tunnemyllerryksestä, jonka Kuutio sisälläni aiheutti. Oli hetkiä, jolloin aioin jättää kirjan kesken, mutta kansien välissä kulki lohtu, joka sai jatkamaan. Loppu kruunasi ja nollasi tunnemyrskyn, hieman herkistikin.

torstai 25. maaliskuuta 2021

Annunciation

Tänään vietetään Neitsyt Marian ilmestyksen muistopäivää (ortodoksisessa, katolisessa ja osassa protestanttisia kirkkoja). Suomessakin vietettiin tätä vanhan kristillisen käytännön mukaista marianpäivää 25. maaliskuuta aina vuoteen 1954 saakka, jolloin se oli yleensä keskelle viikkoa sattuva vapaapäivä. Vuoden 1955 alusta lähtien marianpäivä siirrettiin kirkkolain muutoksella sunnuntaiksi, jolloin se menetti merkityksensä vapaapäivänä. 

Pirkko Kotirinta kirjoitti artikkelin Helsingin Sanomiin (21.3.2021) otsikolla "On vähän sääli, että Marian ilmestyspäivä sujahtaa ohi huomaamatta". Otsikkoon viitaten, olen itse samaa mieltä. Taidehistorioitsijana ja kristilliseen taiteeseen suuntautuneena, Neitsyt Marian ilmestys (Annunciation) on minulle tärkein aihe, sillä sen parista olen löytänyt kenties taidehistorian kauneimmat maalaukset. Ja aiheen keskiössä on pyhä nainen, joka on luterilaisessa kirkossa painunut unholaan. Tämä on myös yksi syy miksi olen kiinnostunut ortodoksisuudesta: pyhiä naisia kunnioitetaan näkyvästi.

Neitsyt Marian ilmestys, mosaiikki, Santa Maria del Fioren fasadi, Firenze.

Marianpäivänä muistellaan enkeli Gabrielin ilmestymistä Marialle ilmoittamaan Kristuksen tulevasta syntymästä. Suomenkielinen termi Neitsyt Marian ilmestys on siis hieman harhaanjohtava: Maria ei ilmesty, vaan hän näkee arkkienkeli Gabrielin ilmestyvän hänelle. Länsimaisessa taiteessa Gabriel pitelee toisessa kädessään valkoista liljaa, joka on siveellisen puhtauden ja hurskauden symboli. Neitsyt Maria on puettu siniseen viittaan, jolla kerrotaan hänen olevan taivaan kuningatar, ja punaiseen aluspukuun, joka symboloi hänen rakkauttaan. 

Sandro Botticelli: Neitsyt Marian ilmestys, 1481, fresko. Galleria degli Uffizi, Firenze.

Pirkko Kotirinta kirjoittaa: "Ikuiselle Neitsyelle omistettu päivä sujahtaa meiltä maallistuneilta luterilaisilta ohi sen suuremmitta huomioitta, mikä on vähän sääli. Vaikka synnittömän sikiämisen marialogia tuntuu hyvin etäiseltä, neitsythahmon taidehistorialliset ulottuvuudet ovat niin valtavat, ettei niitä kannata ohittaa. Maria on sulautunut osaksi suomalaistakin perinnettä tavoilla, joita ei välttämättä tule ajatelleeksi. Turkulaisten sanonta 'kyl maar' juontaa Mariaan, sillä Turku ja sen tuomiokirkko omistettiin Marialle. Maarianhamina on Marian satama, vaikka nimi tuleekin mutkan kautta, Aleksanteri II:n puolisolta Maria Aleksandrovnalta, kirjoittaa Ylimartimo. Juhannusta on sanottu mittumaariksi. Ja niin edelleen."

Sandro Botticelli: Neitsyt Marian ilmestys, n. 1489-90, tempera puulle. Galleria degli Uffizi, Firenze.
Kristillinen Maria on siis monella tavalla edelleen läsnä suomalaisessa kulttuurissa, vaikka kulttuuri on maallistunut. Sanan juuria ei kuitenkaan pitäisi unohtaa. Tämän vuoksi kannan itsekin ylpeydellä toista nimeäni: Maria.
Leonardo da Vinci: Neitsyt Marian ilmestys, n. 1472-75. Galleria degli Uffizi, Firenze.

Fra Angelico: Neitsyt Marian ilmestys, 1437-1446, fresko. Museo Nazionale di San Marco, Firenze.
Hyvää Neitsyt Marian ilmestyksen muistopäivää!

tiistai 23. maaliskuuta 2021

Mihin katosi small talk?

Havahduin otsikon kysymykseen, kun kirpparilla käydessäni pyörittelin käsissäni Arabian KoKo-mukeja. Seisoin hyllyn edessä muki kädessäni ja mietin, ostanko vaiko en. Tunsin, että viereeni tuli joku, sillä hän tuli todella lähelle (korona-aikaan tähän on alkanut kiinnittää julkisissa paikoissa tavallista enemmän huomiota). Kun henkilö ei siirtynyt, käännyin katsomaan. Vieressäni seisoi itseäni hieman vanhempi mies, joka kysyi "Ovatko aitoja?" Sanoin, että kyllä ovat Arabian mukeja, mutta en ole vielä päättänyt ostanko vaiko en - en varsinaisesti tarvitse niitä, sillä kuppeja kotoa löytyy. Mies sanoi keräilevänsä kyseistä sarjaa, mutta ovat hänen mittapuullaan liian kalliita (5€/kpl). Samoja saa kuulema parilla eurolla. Mies jäi kuitenkin hypistelemään mukeja ja siirryin itse eteenpäin. 

Jäin miettimään mukeja ja päätin, että mikäli mukit olisivat myymättä vielä kirppiskierroksen päätteeksi, otan ne mukaani. Olen nimittäin hypistellyt usein KoKo-mukeja kirppareilla, mutta tämä aqua oli ensimmäistä kertaa sellainen väri, josta pidin. Samalla mietin jutteluhetkeä miehen kanssa. En edes muista milloin olen viimeksi jutellut tuntemattoman henkilön kanssa yhtään mistään! Huomasin, että oma small talk -taitoni oli kankeaa ja kadoksissa, ilmeitä ei erota maskin takaa kunnolla. Bussissa hieman ärsyynnyin, kun sanoin ystävällisesti vieressäni istuvalle henkilölle, että jäisin pois seuraavalla pysäkillä, mutta eihän hän reagoinut mitenkään. Hänellä oli kuulokkeet korvilla ja molemmilla maskit kasvoilla: hän ei nähnyt edes suuni liikkeitä. 

Tuon kirpparilla tapahtuneen sananvaihdon jälkeen olen alkanut todella kaivata small talkia. Sitä, että voi mummeleiden ja pappojen kanssa jutella kaupan hyllyjen välissä vaikka siitä, että tarvitsevat nuoremmat silmät lukemaan tuotepakkauksen tekstiä. Pidän savolaisuudessa siitä, että ihmiset ovat helposti lähestyttäviä ja kaupungilla pääsee juttelemaan tuntemattomien kanssa. En tiedä onko kaikilla savolaisilla samanlainen kokemus, mutta minulla tuntuu olevan otsassani jonkinlainen "jututa minua" -leima, sillä olen teini-ikäisestä saakka kokenut, että kaikenlaiset henkilöt iästä riippumatta tulevat usein jututtamaan. Tämä ei kieltämättä aina ole mukavaa, etenkään, jos vastapuoli on esimerkiksi vahvasti humalassa. 

Kiitos, kun kuuntelit

Minulle jokainen ihminen on lähtökohtaisesti hyvä ihminen, kunnes toisin todistetaan. Tähän liittyy muutaman vuoden takainen bussipysäkkikeskustelu. Pysäkille tuli aamulla ennen seitsemää mies, johon en kiinnittänyt mitään huomiota ennen kuin hän kysyi, onko minulla tulta. Ulkoasu oli siisti, mutta olemuksesta huomasi, että edellinen ilta oli venähtänyt pitkäksi. Vastasin kieltävästi, mutta tilanne herätti keskusteluyhteyden. Minusta on äärimmäisen epäkohteliasta olla vastaamatta, jos joku juttelee minulle, vaikka keskustelukumppani olisi miten epämiellyttävä tahansa. 

Mies kyseli minulta olenko menossa töihin ja jotain muuta yleistä. Pian hän alkoi kertoa, että käyttää huumeita, mutta yrittää kovasti päästä niistä eroon. Hänellä oli kitarakotelo selässään ja sanoi, että musiikki on ollut hänen pelastuksensa. Mies keskeytti puheensa muutamaan kertaan kysymällä, ärsyttääkö hän minua, ja ettei minun ole pakko kuunnella. Sanoin, että voin aivan hyvin kuunnella, kun ei tässä muutakaan ole. Mies ehti avata sydäntään parikymmentä minuuttia ennen kuin bussi näkyi saapuvan. Lopuksi mies sanoi: Kiitos, kun kuuntelit ja otit minut ihmisenä. Kukaan ei tavallisesti halua puhua minulle. Saanko halata sinua? 

Tässä vaiheessa mielessäni kävi sekunnin sadasosassa kaikki kauhuskenaariot: Mihin taskuun laitoin puhelimeni? Missä on lompakko? Onko laukkuni tasku auki? Entä jos hän yrittää varastaa minulta jotain? Entä jos hän yrittää tehdä jotain muuta kuin halata? Mieli hieman rauhoittui kun tajusin, että samalla pysäkillä keskustelua oli kuunnellut itseäni hieman vanhempi nainen. En ollut tilanteessa yksin, kävi mitä kävi, ja huomasin vastaavani: Saat halata.  

Mies halasi hetken ja bussi pysähtyi pysäkille. Nousimme kaikki kyytiin, jokainen meni omalle penkkirivilleen, ja kaikki vaikutti kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Minun oli kuitenkin vaikea pidätellä kyyneliä. Olin vihainen itselleni, että olin hetken aikaa epäillyt miehen aikeita. Huomasin miten tärkeät ja merkitykselliset ne 20 minuuttia olivat hänelle, ja miten mitätön hetki se oli ajallisesti minulle. 

Kaipaan näitä kohtaamisia small talkin äärellä. Ja sitä tunnetta, kun ei tarvitse koronan vuoksi pelätä, että tuntemattomat ihmiset tulevat liian lähelle. Koronaväsymystä lievittää onneksi lisääntynyt valo, saapuva kevät ja arjen värittäminen asusteilla. PinjaPuun Kuningaskalastaja-korvikset ovat Tori-löytö.

sunnuntai 21. maaliskuuta 2021

Sielu ja tietoisuus

Minua on aina kiinnostanut tieteen, taiteen ja uskonnon väliset rajapinnat, niiden erot ja yhtäläisyydet. Kuinka tutkia ja käsitellä näkymättömiä, silmin havaitsemattomia asioita? Kuopion taidemuseossa on esillä Sielu ja tietoisuus - kurkistus näkymättömään. Näyttely esittelee Leonardo da Vincin (1452-1519) asemaa tieteen tekijänä, anatomian tutkijana ja lääketieteen kehittäjänä. Sielu ja tietoisuus täydentää pian avautuvaa Kuopion taidemuseon ja Kuopion museon yhteistä L3dnardo da Vinci -näyttelykokonaisuutta.

"Leonardo da Vincia motivoi rajaton uteliaisuus koko maailmaa ja luomakuntaa kohtaan. Hän halusi ymmärtää myös ihmistä kokonaisvaltaisesti. Leonardon anatomian tutkimukset johtivat sielun olemusta ja paikkaa koskeviin hypoteeseihin. Hänen tutkimustensa mukaan sielu asui järjen tyyssijassa eikä sydämessä kuten antiikin kreikkalaiset olettivat. Sielu ja tietoisuus -näyttelyssä Leonardon renessanssin aikaisia sielu-hypoteeseja tulkitsevat nykyajan tiede- ja taidekentän ammattilaiset. Nykytaide toimii keskusteluissa ajatuksia kirkastavana ja peilaavana pintana."

Näyttelyn mielenkiintoisin osio on hieman yli tunnin mittainen haastatteluvideo, jossa sielua ja sen olemusta pohtivat seuraavat ammattilaiset:
  • Mari Arvinen, kuvataiteilija
  • Pekka Jaakkola, sydän- ja rintaelinkirurgian ylilääkäri, KYS
    sydän- ja rintaelinkirurgian dosentti, ISY
  • Mikko Joensuu, LT, oikeuspsykiatrian ja psykiatrian erikoislääkäri, Niuva
  • Kari Juutilainen, kuvataiteilija
  • Tatu Kemppainen, LT, korva-, nenä- ja kurkkutautien erikoislääkäri, KYS
  • Reetta Kälviäinen, neurologian professori, ISY
    Epilepsiakeskuksen johtaja, KYS
  • Heikki Miettinen, sairaalanjohtaja
    sisätautien ja kardiologian erikoislääkäri, KYS
  • Merja Miettinen, professori, toimialajohtaja, KYS
  • Paavo Pylkkänen, filosofian kandiohjelman johtaja
    yliopistonlehtori, teoreettinen filosofia, HY
Hirviöseppä: Esi-isä, 2013, kipsi.
"Leonardon anatomian tutkimukset johtivat sielun olemusta ja paikkaa koskevaan hypoteesiin. Ensimmäisissä tutkimuksissaan, jotka keskittyivät kalloihin, hän havaitsi, että lähellä kallon keskipistettä oli onkalo, jossa aistit yhtyvät. Empiiristen kokeidensa perusteella Leonardo teki päätelmän, että sielu sijaitsi kyseisessä järjen tyyssijassa."

Oikeuspsykiatrian ja psykiatrian erikoislääkäri Mikko Joensuu sanoi, että nykytiedekään ei ole löytänyt sielun sijaintia, vaikka keskushermostoa voidaankin tutkia ja kuvantaa. Sielu on hänelle pitkä prosessi päällekkäisiä ajatuksia. Sielukkuutta Joensuu kuvasi joksikin syväksi, ristiriitaiseksi ja kerrokselliseksi. Se on jotain, mitä ei voi sanoilla tavoittaa. Sielu täydentää hänen mukaansa nykyteknologian käsitystä, mutta kun puhutaan sielusta, osa tulkinnasta on jätettävä teologeille.

Neurologian professori Reetta Kälviäinen totesi, että lääketieteessä ei käytetä sielu sanaa. [Psykologiaa on tosin aikoinaan kutsuttu tieteellisessä käytössä sielutieteeksi.] Sen tilalla käytetään sanoja mieli ja tietoisuus.  Kälviäisen mukaan ei ole olemassa mielen ja tietoisuuden yhtä kohtaa, vaan ne tapahtuvat yhteistyössä erilaisina verkostoina.

Korva-, nenä- ja kurkkutautien erikoislääkäri Tatu Kemppainen kertoi olevansa papin poika. Sielunhoitajan poika. Hänen isänsä olisi kuulema osannut vastata sielua koskeviin kysymyksiin paremmin. Kemppainen kuitenkin kertoi pohtineensa sielua ja sen sijaintia yhdessä neurokirurgin kanssa, kun he poistivat nenän kautta aivoissa ollutta kasvainta. He olivat pohtineet, että mikäli sielu sijaitsisi aivoissa, kuten Leonardo ajatteli, missä kohdassa se näkyisi. Kemppainen vahvisti muidenkin lääketieteen ammattilaisten kommentit, ettei sielun paikkaa voida osoittaa: "tuolla se minuus tai sielu sijaitsee". 

Tatu Kemppaisen mukaan edelleen pohditaan samoja kysymyksiä kuin aina: onko mieli ja sielu sama asia ja onko se psyykkinen vai fyysinen? Hänelle ne ovat sekä että. "Kenenkään etua ei palvele tiukkojen rajojen vetäminen, vaan sielu, mieli ja tietoisuus tulee nähdä kokonaisuutena."
Kari Juutilainen: Läpivalaisu, 2005-2007, akryyli kankaalle.
Kuvataiteilija Kari Juutilainen sanoi sielun pitävän elämää yllä. Hänen ajatuksensa puolsivat Tatu Kemppaisen kommentteja kahtiajaon turhuudesta. Molemmissa sekä tieteessä että taiteessa tarvitaan innovaatioita, jotka syntyvät mielen, sielun ja tietoisuuden avulla. Raja näiden välillä on häilyvä ja ne risteävät toisiaan. 

Kuvataiteilija Mari Arvisen mukaan kaikki tekeminen kumpuaa sielusta. Taide ja taiteen tekeminen syntyvät jossain syvällä metatasossa, ja inspiraatio tulee sielun kautta. Arvinen sanoi, että täydellisen taideteoksen voi teoreettisesti luoda, mutta jos siitä puuttuu sielu ja sielukkuus, se ei puhuttele. Sielu antaa taiteen tekemiselle tarkoituksen.
Mari Arvinen: Piilolampi, 2016, akryyli kankaalle.
Psykologinen, filosofinen ja teologinen sielu

Sielu voidaan määritellä sekä psykologiseksi, filosofiseksi että teologiseksi käsitteeksi. Psykologisesti sielu viittaa ihmisen tietoisuuteen. Se jakaantuu kahteen osaan: tietoiseen ja tiedostamattomaan. Filosofisesti sielun alempi osa viittaa aineelliseen järkeen ja sielun ylempi osa henkiseen järkeen (moraaliin ja etiikkaan). Teologisesti sielu muodostaa ihmisen ydinolemuksen. Sielun ylempi, henkinen osa heijastaa ihmisen tietoisuudessa jumalallisuutta ja sielun alempi osa ihmisyyttä. On vaikea ajatella, että eri käsitteet voisi irrottaa kokonaan toisistaan, sillä jokainen meistä on yksilö, jonka sielukäsitykseen vaikuttavat varmasti sekä psykologiset, filosofiset että teologiset näkökulmat.
Etualalla: Taina Kontio - Tuolin elämä, kuolema ja ylösnousemus, 1998, hanhen sulkia, kuivattuja kärpäsiä, luonnonsuolia. Seinällä: Mikko Hallikainen - Pietà, 2013, öljy ja hiili paperille. Reijo Kärkkäinen - Hän mahtuu joka raosta, 2014, tussi ja akryyli paperille. Väinö Rouvinen - Kummitus, 1970, viivasyövytys ja akvatinta paperille.
Taina Kontio: yksityiskohta teoskokonaisuudesta Tuolin elämä, kuolema ja ylösnousemus.

Taina Kontio: yksityiskohta teoskokonaisuudesta Tuolin elämä, kuolema ja ylösnousemus.
Näyttelyyn oli valittu onnistuineita teoksia herättämään kävijöissä ajatuksia näistä kaikista sielun tulkinnoista. Aihepiiri on syvällinen ja laaja, joten näyttelylle olisi suonut isommankin tilan käsitellä aihetta. Seinällä oli aktivoiva kysymys, jossa haastettiin kävijää valitsemaan teos, joka kuvaisi omaa sielukäsitystä. Esillä on teoksia mm. kalloista, aivoista, mielenmaisemista, abstraktioista, syntymättömästä lapsesta, kristinuskosta ja robotiikasta.
Arto Väisänen: Hiukset ohenee, 2018, öljy ja hiili puulle. Kari Naukkarisen kokoelma.
Huomasin hakeutuvani sielukäsitykseni kanssa enemmän filosofiseen ja teologiseen näkökulmaan kuin puhtaasti psykologiseen saatikka lääketieteelliseen. Tämän vuoksi sivuutin kallot ja aivot, ja suuntasin Arto Väisäsen teosten äärelle. Väisäsen piirrokset ovat rapsuttaneet jotain kohtaa sisälläni jo vuosia. Musta hiili ja tussi huokoisella valkoisella paperilla on kiehtova kontrasti. Piirrosjälki saattaa ensinäkemältä näyttää etsivältä ja epävarmalta liikkuessaan paperilla, mutta olen nähnyt Väisäsen piirtävän. Se ei etsi vaan ilmaisee. Viiva syntyy Mari Arvisen kuvaamalla tavalla metatasossa, sielun kautta. Tämän mukaan näkökulma on varmasti myös psykologinen, tiedostamattoman tekeminen näkyväksi.   
Johanna Väisänen: Franciscus, 2005, video.
Haastatteluvideo paljasti kuinka hämmästyttävän hyvin erikoisalojen lääkärit puhuivat taiteesta ja tulkitsivat taideteoksia. Haastateltavat saivat valita näyttelystä itselleen läheisimmän teoksen, mikä heidän mielestään kuvasi parhaiten sielua ja tietoisuutta. Näille tulkinnoille olisin itse halunnut lisätilaa/aikaa. Etenkin sydän- ja rintaelinkirurgian ylilääkäri Pekka Jaakkolan ja oikeuspsykiatrian ja psykiatrian erikoislääkäri Mikko Joensuun tulkinnat olivat niin ajatuksia herättäviä, että olisin halunnut "jatkaa keskustelua" heidän kanssaan. Joensuu pohti Johanna Väisäsen Franciscus -videoteoksen kautta mm. kenellä on lupa olla sielu ja onko eläimillä sielua.

Näyttely on kiehtova juuri siksi, että siinä yhdistyy lääketieteellinen, psykologinen, filosofinen ja teologinen näkökulma. Maailmat, jotka tavallisesti pyritään pitämään erillään toisistaan ja tuodaan nyt yhteen taiteen avulla.

Sielu ja tietoisuus - kurkistus näkymättömään on esillä
Kuopion taidemuseossa 12.9.2021 saakka.