Bindings - Sidoksia

VB-valokuvakeskuksessa on esillä neljän valokuvataiteilijan Bindings - Sidoksia -näyttely. Nanna Hänninen (s.1973), Anni Leppälä (s. 1981), Hanna Linnove (s. 1990) ja Niina Vatanen (s. 1977) ovat kaikki ponnistaneet ammattiinsa tavalla tai toisella Pohjois-Savosta ja monen kohdalla VB-valokuvakeskus on mahdollistanut muun muassa ensimmäisen oman näyttelyn järjestämisen. 

Bindings - Sidoksia pohtii, mikä merkitys synnyin- ja kotiseudulla on ollut valokuvataiteilijoille. Näyttelystä kerrotaan, kuinka "Sidokset näyttäytyvät myös läpileikkaavana teemana teoksissa, joissa käsitellään mm. läheisen poismenoa, maiseman ja maan omistajuutta, kuva-arkistoista ammennettavaa monimerkityksellisyyttä sekä henkilökohtaisesti tärkeän paikan tuntua."

Anni Leppälä: Oval (eidos), 2020; Rose granite, 2020.

Anni Leppälä kertoo, että "Kuopio on kotipaikkani ja kaikki sukulaiseni ovat myös kotoisin sieltä. Itse asuin Kuopiossa yläaste- ja lukioajan, jolloin aloitin valokuvaamisen Kallaveden lukion valokuvauskurssilla. VB-valokuvakeskuksessa olen vuosien varrella osallistunut ryhmänäyttelyihin sekä pitänyt yksityisnäyttelyn vuonna 2011, ja olin siellä myös työharjoittelussa opiskellessani Turun taideakatemiassa 2000-luvun alussa."

Anni Leppälän työskentelylle on ollut aina ominaista tehdä löytöjä kuvia yhdistelemällä. "Kun kuvat rinnastuvat toisiinsa muodostuu uusia yhteyksiä, jotka eivät ole olleet aiemmin ilmeisiä tai näkyvissä. Olennaisessa asemassa on tunnistamisen kokemus", hän kertoo. Näyttelyyn on valittu paikkateemaan liittyviä kuvia, joilla on hänelle itselleen merkityksellinen ja symbolinen sisältö.

Leppälän kuvat ovat pelkistettyjä, mutta niissä on herkkyyttä ja tarinallisuutta. Nainen ja naiseus nousevat myös kuvista esille. Vihreän hameen kastunut helma, äidin isoäidin sumeat kasvot, josta korostuvat siniset silmät ja punatut posket, vaaleanpunaisen mekon edessä oleva käsi, joka kannattelee kananmunaa. Oval (eidos) -teos leikkii sanan ja sen muodon sisällöllä ja mielleyhtymillä. Kananmuna on soikea, ovaali, kuten teos ilmaisee. Kreikankielinen sana eidos tarkoittaa muotoa ja kuvaa. Oval sanan kietominen ja jatkaminen sanaan ovulaatio, tuo herkän vaaleanpunaiseen kuvaan mukaan hedelmällisyyden ja lisääntymisen teeman. Toisaalta kuvan viereen asetettu Rose granite -teos antaa viillellyn pintansa myötä teosparille rujomman yhteisvaikutelman.

Anni Leppälä: Curtain (Laukko), 2020.

Mystinen tunnelma välittyy kuvissa, joissa on löytämisen ja piiloutumisen vaikutelmia. Curtain (Laukko) -kuvasta katse ei heti huomaa nojatuolissa istuvaa hahmoa. Valo on pehmeää ja kokonaisuus on kauempaa katsottuna abstrakti viivojen ja valon ilmaisu. Lähempää katsottuna näkee ikkunan karmit ja lasipinnat, lattialistan ja kankaasta katsojaa kohti kurkistavat kasvot.

Anni Leppälä: Mantlepiece (with sticks), 2016.

Huoneen suosikkikuvani on Mantlepiece (with sticks).  Kuvaan on kuvattu yksityiskohta tilasta, jossa on kuva ja kuvan päällä toinen kuva. Katse hämääntyy kaksi- ja kolmiulotteisuuden leikistä. Taustana on käytetty punaisen marmorin ja valkoiseksi maalatun seinän rajapintaa. Katseen keskittyessä vain marmorin ja seinän välille, erottuu syvyysvaikutelma, mikä korostuu marmorin pinnassa olevasta pitkästä valkoisesta juovasta. Kun katse siirtyy kahteen kuvaan, näyttää teos kuin litistyvän, jolloin punainen marmori ja valkoinen seinä ovat vain taustavärejä.

Yhteys ja jatkuvuus kuvassa syntyy juuri marmorin pinnassa olevan valkoisen juovan ansiosta. Juova jatkuu pieneen värilliseen kuvaan, jossa henkilö pitää kädessään keppiä. Kasvoja ei näy, koska niiden päälle on kiinnitetty mustavalkoinen valokuva. Kyseisessä kuvassa nuori tyttö pitää kädessään pitkävartista harjaa. Mantlepiece, takan reunuksella on siis nimensä mukaisesti keppejä. Kuvan kerroksellisuus ja aikajatkumo ovat kiehtovia.

Nanna Hänninen: References from the Desert, 2023, installaatio.

Seuraava huone houkutteli jo kauempaa vilkaistuna. Nanna Hänninen on täyttänyt tilan installaatioksi. Huoneen seinille on tehty kankaille painetuista kuvista valtavankokoiset maisemat, jotka tekevät kokemuksesta museomaisen dioraaman. Lattialla on hiekkaa ja heinää, tilan poikki kulkee rakennettu puusilta kaiteineen. Valokuvat on asetettu esille polun varrelle ja tilassa on myös kokonaisuuteen sisältyvä äänimaisema. Hevonen korskuu ja taivaalla ääntelee haukka. Olen astunut Arizonan Monument Valley -laaksoon, Navajo-reservaattiin, joka on kuuluisa muun muassa punaisesta hiekkakivestä muodostuneista vuorista. Maisemat ovat olleet myös useiden elokuvien kuvauspaikkoina.

Nanna Hänninen: Imaginative Traveller, 2023; Red Mountains 1 (Nevada), 2023. 

Nanna Hänninen: Family Balanced Rock (Lee's Ferry, Arizona), 2023; Andromeda Galaxy Captured By Accident (Joshua Tree, California), 2023.

Hännisen teokset käsittelevät usein yhteiskunnallisia aiheita. "Pääosassa on usein ihminen ja sen motiivit, toiminta ja tunteet; kuten esimerkiksi vallan, omistamisen tai ulkopuolisuuden tunne ja se miten ajan kuluessa yksityisestä kokemuksesta, tulee osa universaalia, kollektiivista kokemusta", Hänninen kertoo.

Nanna Hänninen: Painted Add Ons 3, 2023; Painted Add Ons 2, 2023.

Nanna Hänninen: Lonely Old Horse (Monument Valley, Navajo Nation, Arizona), 2023.

"References from the Desert -installaatio pohjautuu Pohjois-Amerikan aavikkoseuduille ja kansallispuistoihin suuntautuneisiin kuvausmatkoihin ja se pohtii mm. ihmisen suhdetta maisemaan ja luontoon sekä matkustamista ja maisematurismia, suhteessa nykyaikaan ja myös historiaan. (---) Olennainen osa References from the Desert -installaatiota on tilaan rakennettu puinen näköalatasanne, josta taidetta voi katsoa ikään kuin turvalliselta etäisyydeltä. Puinen rakennelma viittaa luontokohteisiin, joissa voi esimerkiksi tarkkailla lintuja, kulkea uhanalaisen kasvillisuuden lähettyvillä tai tutkia luontokohdetta turvassa, ihmiselle mahdollisesti vaarallisilta petoeläimiltä."

Nanna Hänninen: References from the Desert, yksityiskohta, 2023, installaatio.

Nanna Hänninen: Horseback Rider from the Past (Grand Canyon, Arizona), 2023.

Nanna Hänninen: Horseback Rider from the Past (Grand Canyon, Arizona), 2023.

Historiallisia maisemia samoista kohteista 1800-luvulta, voi katsella stereokuvalaitteilla. Historia ja nykyaika yhdistyvät Hännisen installaatiossa, jossa maisema on edelleen yhtä voimakas kokemus kuin entisajan kulkijoille. Minkä toivon muuttuneen, on ihmisen asenteen luontoa kohtaan. Hänninen kertoo rakennetun puisen sillan ikään kuin pitävän katsojan turvallisen katseluetäisyyden päässä taiteesta ja kohteista, mutta toisaalta ajattelen rakennettujen siltojen ja pitkospuiden suojelevan luonnonympäristössä myös luontoa. Että ihminen pidättäytyy kulkemasta missä tahansa ja rikkomasta luontoa. Monument Valley symboloi minulle myös alkuperäiskansojen asemaa ja heidän suhdettaan ympäröivään luontoon. Laakso on navajoille pyhää maata. Tämä synnytti mieleen musiikkina Vesa-Matti Loirin levyttämän kappaleen Tomu jalkojenne alla, mikä perustuu intiaanipäällikkö Seattlen puheeseen vuodelta 1854.

"Jokainen osa tätä maata on pyhä kansalleni.

Jokainen kukkula, jokainen laakso.

Jokainen lehto ja tasanko on pyhittetty kansani kauniilla

muistoilla tai sitä kohdannneella surulla,

kauniilla muistoilla tai sitä kohdanneella surulla.

Jopa kivet, jotka mykkänä hehkuvat auringossa pyhää jylhyyttä,

hiljaisella rannalla värisevät muistoja eletystä elämästä,

liittyen minun kansani uskoon, liittyen minun kansani uskoon.

Tomu jalkojenne alla vastaa rakkaammin kansani askeleeseen,

kuin toisten askelmaan, sillä se on esi-isiemme tuhkaa.

Paljaat jalkamme tuntevat sen lempeän kosketuksen,

sillä maa on täynnä rakkaittemme elämää (---)."

-suomentanut Timo Kiiskinen-

Hännisen valokuvat ovat usein kauniita, mutta sisältävät kipeitäkin näkökulmia. Hän on sisällyttänyt osaan kuvista maalauksellisuutta, jossa kuvien pintaan on lisätty väriä. Nanna Hänninen on taiteilija, jolla on vahvasti oma tyyli, mutta hänen uteliaisuutensa saa taiteen kehittymään ja kasvamaan. Ihailen hänen rohkeuttaan etsiä uudenlaisia ilmaisumuotoja valokuvataiteelle.

Hänninen on kansainvälisesti menestynyt valokuvataiteilija, jonka juuret ovat vahvasti Kuopiossa. "Ilmoittauduin ensimmäiselle Kuopion kameraseuran pimiökurssille 16-vuotiaana, kurssia veti silloinen VB:n näyttelypäällikkö Jussi Puustinen. Samana vuonna lähdin vaihto-oppilaaksi Saksaan ja siellä ollessani ystäväni äiti ilmoitti minut kameraseuran valokuvakilpailuun. Kuvani oli esillä Kuopion pääkirjaston aulassa ja sain nuoren kuvaajan kunniamaininnan", Hänninen kertoo.

Niina Vatanen: Composition Studies (Triangle), 2014.

Niina Vatanen on hyödyntänyt teoksissaan arkistokuvia. Archival Studies / A Portrait of an Invisible Woman pohjautuu Suomen valokuvataiteen museolle 1980-luvun lopulla lahjoitettuun harrastajakuvaajan aineistoon. "Helvi Ahosen kokoelma sisältää noin 5000 väri- ja mustavalkonegatiivia. Tavanomaisuudessaan ja arkisuudessaan kuvamateriaali jää kuitenkin lähes anonyymiksi ja muuttuu miltei fiktiiviseksi. (---) Materiaalin pohjalta Niina Vatanen on luonut uuden teoksen, eräänlaisen kuvitteellisen museolaboratorion, jossa fiktiiviset elementit sekoittuvat arkistomateriaaliin. (---) Hän tekee näkyväksi useita vaihtoehtoisia ja mahdollisia tulkintoja, joita valokuvista ja historiallisista narratiiveista voidaan tehdä. Samalla teos haastaa miettimään katsomista tekona sekä suhdetta taiteilijan ja subjektin välistä monimutkaista suhdetta."

Jean-François Millet: Tähkänpoimijat, 1857, öljy kankaalle. Musée d'Orsay, Pariisi. Kuva: Wikipedia.

Katsominen tekona. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta mitä hektisemmäksi maailma muuttuu sitä vähemmän keskitytään katsomaan. Tai katsotaan, muttei pysähdytä oikeasti näkemään. Composition Studies (Triangle) -teoksessa on yllättävän nykyaikaisesti kuvattu näkymä. Valokuvaajan varjo heittäytyy mukaan kuvaan, jossa kuvataan ilmeisesti sadonkorjuuta. Kolmiosommitelman korostaminen  tuo mieleen taidehistorian klassikkoteoksista etenkin renessanssin maailman, mutta aihepiiri muistuttaa minua eniten Jean-François Millet'n maalauksesta Tähkänpoimijat vuodelta 1857.

Vatasen teos on arkipäiväinen, nyt jo historiallinen otos viljelykulttuurista. Teos saa pohtimaan paitsi ajallista ja kulttuurista muutosta myös sitä, mitä halutaan tallentaa. Nykyisin kamerat ja muut tallennusvälineet ovat lähes kaikkien ulottuvilla. Kaikkea voi kuvata lähes missä tahansa. Mutta mietimmekö syitä hetkien ja tilanteiden tallentamiselle? Väitän, että paperikuvissa on edelleen enemmän tunnelmaa kuin puhelimen tai tietokoneen ruudulta katsottuna. Museoilla on suuri haaste tallentaa nykykulttuuria tuleville sukupolville, koska paljon kulttuuria elää virtuaalimaailmoissa.

Niina Vatanen: Composition Studies (Lines), 2014.

Pidin eniten kuvista, joissa on viitteitä kuvasommitteluun, kuten Composition Studies (Lines) -teoksessakin. Muistan kuinka eräällä taidehistorian oppitunnilla tuli etsiä jostain maalauksesta sommitelmallisia keinoja juuri viivojen avulla. Kuvaajat eivät välttämättä tule analysoineeksi ottamiaan kuvia ja niiden kohteita näin analyyttisesti, mutta viivastot luovat tarinoita. Viivojen väleihin jäävät kohdat, niiden koko, viivojen suunnat, niiden risteymät tai kulmat antavat katsojalle uudenlaista tulkittavaa. Mitä leikkauspisteisiin jää ja toisaalta, mitä viivat erottavat toisistaan.

Niina Vatanen: Horizons, 2014.

Anni Leppälän lisäksi kuvia yhdisteli teoksissaan myös Vatanen. Keino on paljon käytetty, mutta antaa aina katsojalle mahdollisuuden monipuolisempaan tulkintaan. Horizons -teoksessa kaksi mustavalkoista järvimaisemaa oli liitetty yhteen siten, että niiden horisontit ovat päällekkäin. Näin alla oleva tyhjä maisema sai päällimmäisestä kuvasta sisälleen veneen keulassa(?) istuvan naisen. Toisaalta, en voi olla täysin varma, että alla olisi vain tyhjä maisema. Voihan olla, että naisen kuvalla on peitetty jo olemassa oleva yksityskohta. Ja tämä elementti ja epäilys on se keino, jolla kuvan sisältö pysyy mielenkiintoisena. Mitä päällimmäisen kuvan alla on?

Niina Vatanen kertoo, kuinka "Otin ensimmäiset valokuvani Kuopiossa 10-vuotiaana perheemme vanhalla Canon F1-filmikameralla. Ollessani yläasteella, pääsin kokeilemaan mustavalkokuvien vedostamista koulun pimiössä. Pimiön ihmeellinen taikamaailma lumosi minut välittömästi. Jatkoin myöhemmin valokuvien vedostamista Kuopion kansalaisopistossa. Lukioikäisenä, 1990-luvun puolivälissä, kiinnostukseni valokuvaukseen syveni ja kävin usein VB:llä katsomassa näyttelyitä. (---) Monista VB:llä näyttelyitä pitäneistä taiteilijoista tuli sittemmin minulle tärkeitä opettajia ja kollegoita (mm. Hannele Rantala, Jouko Lehtola, Timo Kelaranta). "

Hanna Linnove: Merenneito, 2023, installaatio.

Viimeisessä näyttelyhuoneessa katosta roikkuu mobilemainen valoa ja valokuvia yhdistelevä installaatio. Hanna Linnove on luonut tilaan Merenneito -teoksen, johon sisältyy kuulokkeiden kautta kuunneltavaa teknomusiikkia.

Hanna Linnove: Merenneito, yksityiskohta, 2023, installaatio.

"Merenneito kertoo ajasta rakkaan isän jälkeen. Isä sairasti alkoholismia, mikä koitui hänen kohtalokseen. Odotuksen ja pettymyksen tilalle tuli suru. Lähdin omaan mielenmaisemaani veden alle, paikkaan, joka on elämän ja kuoleman välissä. Yritän parantua elämästäni vedenalaisessa maailmassa, jossa oikeasti haluan olla", Linnove kertoo.

Katosta roikkuvat vedostetut kuvat ovat kääriytyneet rullalle, ja paljastavat vedenalaisen maailman vain yksityiskohtina. Valonsäteitä veden alla, ilmakuplia. Tarkemman tutkimisen jälkeen osassa kuvista löytyy kasvoja. Näyttelytekstissä kerrotaan, että kuvia saa hellävaraisesti koskea. Tämä tuntui kuitenkin itsestäni väärältä. Teos on kokonaisuudessaan niin herkkä, että jätin koskematta, vaikka siten kuvista olisi todennäköisesti löytänyt enemmän katsottavaa.

Hanna Linnove: Merenneito, yksityiskohta, 2023, installaatio.

Kuulokkeissa soiva teknomusiikki tuntui mielestäni ristiriitaiselta, sillä koen veden alta haettavan rauhaa ja hiljaisuutta. Tosin musiikin jytke kuvaa hyvin pinnan alle kuuluvaa äänimaailmaa. Kun sanoista ei saa selvää ja puhe puuroutuu. Yllättäen tässäkin on yhteys Linnoven tulkintaan alkoholismista. Hengitystä tarpeeksi kauan veden alla pidätellessä tuntee ja kuulee oman sydämen sykkeen. Ehkä tässä ei olekaan niin suurta ristiriitaa. "Teokseen kuuluu hukuttava teknomusiikki, joka antaa minulle saman olotilan kuin vedessä ollessa", Linnove kuvailee.

Hanna Linnovella on taito esittää kipeä ja monille tuttu aihe kauniisti ja empaattisesti. Hän on sukeltanut teoksessa veteen, elämän alkuvoimaan, ja syntyy ikään kuin uudelleen. Vesi ja teknomusiikki ovat Linnovelle pakopaikkoja tai selviytymiskeinoja, mutta näen niiden vahvistavan voiman. Syke ja rytmi, syntyivät ne sitten veden alla tai tanssilattialla, kertovat elämänhalusta ja sisusta jatkaa eteenpäin. Ihminen kuolee ilman sykettä. Välillä meistä jokainen kaipaa sykkeen tuntua elämäänsä.

"Pöljä ja Kuopio ovat paikkoja, joissa olen kasvanut osan elämääni enemmän tai vähemmän. Paikat sisältävät myös aikoja, joita en välitä niin paljoa muistella. Sellaisia hetkiä on varmasti meillä kaikilla tehden meistä sen ihmisen, joka olemme tänä päivänä", Linnove kertoo.

Hanna Linnove: Merenneito, yksityiskohta, 2023, installaatio.

Bindings - Sidoksia on vahva ja syväluotaava näyttely neljän valokuvataiteilijan maailmaan. Kaikki tutkivat ihmisyyttä, ihmisen toimia ja niiden vaikutuksia ympäristöönsä. Näyttelyn voi kiertää läpi vain katselemalla kauniita kuvia. Kaiken sen alla on kuitenkin syvempi taso joka avautuu vasta, kun pysähtyy "lukemaan kuvia". Minulle tällainen kuvamaailma sopii suorasukaisia ilmaisumuotoja paremmin. En hae näyttelyistä tarvetta järkyttyä, mutta arvostan, jos ajatusmaailmaani sohaistaan siten, että se saa tuntemaan hurmion lisäksi tarvittaessa myös kipua.

Bindings - Sidoksia on esillä VB-valokuvakeskuksella 4.6.2023 saakka.

Taide osana hoitotyötä

Valtakunnalliset ja kansainväliset tutkimukset julistavat taiteen merkityksestä sairaalaympäristössä. Tutkimuksellisen tiedon lisäksi olen haaveillut löytäväni itse käytännön esimerkkejä siitä, miten taidetta voidaan hyödyntää osana hoitotyötä. Tällainen mahdollisuus tuli eteeni sattumalta. Olin työtehtävän myötä vierailemassa eräässä yksikössä, jonne sovimme sairaanhoitajan kanssa tapaamisen. Tapasimme hänen työhuoneessaan.

Vastaanottohuoneen seinällä oli useita mielenkiintoisia valokuvia luonnosta ja sen yksityiskohdista. Henkilö kertoi kuvien olevan hänen itse ottamiaan, ja kuinka hän hyödyntää kuvia potilaiden kanssa keskustelun apuna. Olin riemuissani! Tämä oli juuri sellainen esimerkki, jota olin odottanut!

Mirjam Makkonen: Huopahattu.

Mirjam Makkonen: Haavoittuvuus.

Sairaanhoitaja Mirjam Makkonen aloitti valokuvaamisen jo lapsena, mutta valokuvaaminen vahvistui harrastukseksi ja itseilmaisun välineeksi, kun hän loukkaantui työtapaturmassa 2019. Makkonen menetti hetkeksi osittain liikuntakykynsä, mikä oli liikunnalliselle persoonalle vaikea hetki. Yhtäkkiä hän ei enää voinutkaan ilmaista itseään liikkeen avulla. Juoksu, tanssi ja hyppiminen olivat pysähdyksissä. Hänen tuli keksiä toisenlainen tapa ilmaista itseään.

Mirjam Makkonen: Halaus.

Mirjam Makkonen: Huuto.

Mirjam Makkonen tarttui kameraan ja etsi luonnosta yksityiskohtia. Eheytyminen alkoi valokuvaamisen avulla. Makkonen kertoi, että toi ottamiaan valokuvia rauhoittavaksi sisustuselementiksi työhuoneensa seinälle, mutta myös keskustelun tueksi hänen sairaanhoitajan työssään. "Kuvia katsomalla voi asiakkaan/potilaan kanssa pohtia, miltä jokin asia näyttää hänen näkökulmasta, tai omaisen, joskus myös hoitohenkilökunnan kannalta. Asioita voi nähdä ja kokea eri tavoin, ja jokaisen näkemys ja kokemus on tärkeä", Makkonen kertoo.

Nähtyäni Makkosen valokuvia hänen työhuoneensa seinällä, pyysin häntä tekemään valokuvanäyttelyn KYSin käytävägalleriaan. Huomasin hänen ensin hieman pelästyneen pyyntöäni, mutta koin tämän itse niin tärkeäksi asiaksi osoittaa taiteen merkitys käytännön hoitotyössä, etten antanut periksi. Makkonen selitti ja korosti, ettei hän ole käynyt taideterapiaan tai muuhun sellaiseen liittyviä koulutuksia. Korostin, että niillä ei ole tässä tapauksessa mitään väliä, sillä hän on itse omassa työssään huomannut ja todistanut, että hänen ottamillaan valokuvilla on merkitystä. Hän saa asiakkaat ja potilaat avautumaan ja kertomaan asioita tavalla, joka ilman kuvia olisi vaikeampaa.

Eräänlaisen kuva-analyysin keinoin kenen tahansa on helpompi kertoa vaikeista asioista kuin puhua suoraan itsestään. Valitsemalla seinältä sen hetkisen tunnetilan mukaisen kuvan ja kertomalla siitä, kuulija pääsee kertojan tunteisiin ja ajatuksiin sisälle. Jos minulta kysytään, kaikilla meillä tulisi olla takataskussa kuvapankki vaikeita keskustelutilanteita varten.

Mirjam Makkonen: Teljetty ovi.

Makkosen valokuvissa on kauneutta ja rujoutta. On yksityiskohtia oksien katkeamisesta, murtumisesta ja taipumisesta, kaarnan alta paljastuvasta nilasta, kolhuista, käävistä ja painaumista. Kauniista järvimaisemista, veden heijastuksista, pilvien liikkeistä ja erilaisista valon väreistä. Useammassa kuvassa kohdataan portaat ja erilaista nousua. Millaiselta tuleva koitos näyttäytyy? Onko edessä loputonta kivikkoa, kevyet askelmat vai vaikeakulkuisen polun päässä kajastava valo? Välittyykö katsojalle kuvista toivo vai epätoivo?   

Mirjam Makkonen: Vielä nousen I.

Mirjam Makkonen: Vielä nousen II.

Annoin näyttelyidean suhteen miettimisaikaa, mutta lopulta onnistuin: "Sain Hennan innoittamana kokemuksen, 'Tänään uskallan' näyttää kuviani myös laajemmin, ja lähdin opiskelemaan valokuvaajan tutkintoa Helsinki Design Schooliin, josta olen valmistumassa kesäkuussa 2023", Makkonen iloitsee.

Mirjam Makkosen valokuvanäyttely TÄNÄÄN USKALLAN on esillä

KYSin Kaarisairaalan 4. kerroksessa, Dialyysiosaston näyttelykäytävällä

elokuun loppuun 2023 saakka.

"Näyttelyssä TÄNÄÄN USKALLAN on esillä minun pöytälaatikkokuvia

nousustani jälleen siihen, että minä pystyn, minä uskallan. Niin myös sinäkin."

Kiitos Mirjam, että teit minunkin työstäni uudella tavalla merkityksellistä!

Taidelainaamo avattu!

Jos jotain tämä kaupunki on kulttuuritoiminnassa kaivannut niin taidelainaamoa. Kuopio on ollut ilman taidelainaamoa muistini mukaan lähemmäs seitsemän vuotta. Eikä siinä mitään, jos tuntee taiteilijoita ja taidekenttää. Uskaltaa olla suoraan yhteydessä taiteilijoihin ja tietää mistä etsiä taidetta. Mutta väitän, että sekä taiteilijoille että taiteen mahdollisille ostajille on hyväksi, että taidetta löytyy yhdestä paikasta, jossa sitä voi käydä myös itse katsomassa ennen mahdollista osto- tai lainaamispäätöstä.

Nanna Hänninen: National Park in the US#1, 2020, kromogeeninen värivedos. Antti Immonen: Resilienssi V, 2020, teräs. 

Ulla Remes: Täältä lähden (ylempi), 2020, sekatekniikka. Marlena Luukkonen: Miracles of the sea (alempi), 2022, öljymaalaus.

Ja nyt sellainen on taas mahdollista! Kuopion taidemuseo ja Kuopion Kuvataiteilijat ry Ars Libera ovat lyöneet viisaat päänsä yhteen. Kuopion taidemuseon aulatiloihin avautui viime viikolla Taidelainaamo, jossa on tarjolla pohjoissavolaisten ammattitaiteilijoiden taidetta.

Mikko Hallikainen: Pikabaarin tiskiltä, 2022, öljymaalaus.

Tarja Wallius: Äidin tippoja, 2023, kollaasi.

Maijariitta Karhulahti: Nimetön tunne II (ylempi), 2014; Nimetön tunne I (alempi), 2014, tekstiili. 

Teosten lainaus tapahtuu kuukausimaksua vastaan. Kun teoksen kokonaishinta on maksettu, teoksen omistajuus siirtyy lainaajalle. Teoksen voi palauttaa lainaamoon milloin tahansa laina-ajan aikana. Teoksen voi myös lunastaa itselleen kertahankintana tai koska tahansa laina-ajan aikana suorittamalla avoimet maksuerät.

Kuukausimaksu määräytyy teoksen hinnan mukaan:

• 100 - 499€ = 20€/kk
• 500 - 749€ = 30€/kk
• 750 - 999€ = 40€/kk
• 1000 - 1499€ = 50€/kk
• 1500 - 1999€ = 60€/kk
• 2000 - 3000€ = 100€/kk
• yli 3000€ = sopimuksen mukaan 

Sami Korkiakoski: Valoa sydämessä, 2023 (ylempi), öljymaalaus; Kutiavat jalkapohjat (alempi), 2023, öljymaalaus. Kaisa Törmänen: Kilpi I, 2020, paperi.

Tuija Suutari: Kaino, 2023, akvarelli/vesiväri. Reijo Kärkkäinen: White Rabbit, 2021, sekatekniikka.

Anneli Loponen: MIINA tuolivanhus, 2022; HILDA tuolivanhus, 2023; EMIL tuolivanhus, 2022, keramiikka. Tuula Hara: Pinnan alla 07 (ylin), 2011; Pinnan alla 02 (keskellä), 2011, Pinnan alla 05 (alin), 2011, digitaalinen vedos.

Kuukausimaksua vastaan voi kotiinsa lainata eri teoksen vaikka joka kuukausi. Taidelainaamon sivuilta pääset katsomaan lisää teoksia ja tarkemmat lainausehdot. Mikäli vierailet Taidelainaamossa Kuopion taidemuseon tiloissa, muistathan availla kaikki vetolaatikot, sillä laatikoista löytyy lisää teoksia. Taidelainaamoon ja GalleriAan on vapaa pääsy!

Behind the scenes: lavasteet ja tarpeisto

*kaupallinen yhteistyö Varkauden Teatteri

Teatteriesityksissä lavasteilla ja esineillä on tärkeä rooli tarinan kuljettamisen ja tunnelman luomisen kannalta, mutta harvemmin lavasteita kritiikeissä kommentoidaan. Ne ovat enemmän tai vähemmän sivuroolissa suhteessa näyttelijöihin, jotka herättävät tarinat eloon. Lasinen eläintarha -näytelmässä huomioni kiinnittyi kuitenkin vahvasti lavastukseen, sillä se oli tyyliltään sellainen, jonka olisin voinut siirtää omaankin kotiin. Pyysin Varkauden Teatterin väeltä lupaa vierailla behind the scenes -hengessä lavasteiden takana. Pääsin haastattelemaan lavasterakentaja Sami Härköstä, lavasterakentaja Jani Jeulosta ja tarpeistonvalmistaja Mirja Ryyttyä.

Lavasteverstaassa oli tutunnäköinen muotokuva.

Lavasteverstas.

Lavasteen ja tarpeiston ero kulkee kuulemma siinä, että tuolia pienemmät esineet ja tavarat kuuluvat tarpeistonvalmistajalle ja sitä isommat lavasterakentajille. Tarpeiston esineet liikkuvat näyttelijöiden käsissä ja lavasteilla luodaan isompia elementtejä.

Tarpeistoa syntyy monenlaisilla työkaluilla ja välineillä.

Tarpeistonvalmistaja Mirja Ryytty esittelee luolamiehen asua, joka on tehty Savonmuan piätön historia revyyseen.

Lavaste- ja tarpeistotiimi tuntuu pelaavan saumattomasti yhteen. He keskustelevat ideoista paitsi ohjaajan kanssa myös keskenään. Lavasteiden ja tarpeiston toteuttaminen vaatii monenlaista osaamista ja esimerkiksi kulttuurihistoriallista tietämystä. Usein tiimi tekee tutkimustyötä valmistaakseen tiettyyn näytelmään ja aikakauteen sopivan elementin.

Jani Jeulonen on valmistunut lavasterakentajaksi Outokummun ammattiopistosta ja on toiminut lavasterakentajana 6 vuotta, kollega Sami Härkönen peräti 23 vuotta. Hänellä on muotoilijan koulutus. Mirja Ryytty on myös pitkän linjan teatterilainen, joka tutustui teatterimaailmaan jo pikkutyttönä. Näyttelijän toimesta Ryytty siirtyi ”lavan taakse” 2000-luvun alkupuolella, jolloin hän suoritti pukuompelijan ja teatteriompelijan tutkinnot.

Lasinen eläintarha -näytelmän lavastus. Kuva: Sampo Luukkainen / Kuwaamo.

Mikä työssä vetoaa?

Kaikki tuntuivat olevan yhtä mieltä siitä, että teatteri vetää puoleensa tietynlaisia ihmisiä ja persoonia. Teatterityö on tehdastyön vastakohta. Se on muuttuva ala, jossa saa olla "luova hullu" ja tuoda ihmisille jotain, josta voi sanoa, että ”tuo on minun tekemä juttu”.

Mirja Ryytty pitää työssään sen monipuolisuudesta ja puhuu varmasti kaikkien puolesta. ”Tämä on ongelmanratkaisua. Saa luoda teatterin taikaa, kun saa miettiä kuinka jonkin asia saadaan ratkaistua ja toteutettua. Visuaalisuus on vahvassa roolissa. Pidän työn itsenäisyydestä, mutta aina on muiden tuki taustalla. Työkaverit ovat tärkeitä”, Ryytty kuvailee.

Sami Härkönen sanoo, että ”koskaan ei harmita lähteä töihin”. Jani Jeulonen puolestaan jatkaa, että ”omat esineet ja lavasteet ovat huomion keskipisteenä, mutta itse ei tarvitse olla.” Jeulosen näkökulma sai ajattelemaan. Halusin tulla haastattelemaan lavan takana työskenteleviä ammattilaisia, jotta he eivät jäisi näyttelijöiden varjoon. Mutta eihän se niin ole. Eivät he ole ”varjossa”, vaan luovat sen näkyvän maailman, jotta näyttelijät voivat eläytyä rooliinsa vahvemmin. Välittää tarinan yleisölle kokonaisena. Kyllähän monologeja voi esittää ilman lavasteita ja tarpeistoa, mutta näytelmä mielestäni kaipaa visuaalisuutta.

Härkönen, Jeulonen ja Ryytty saavat yhdessä luoda sen maailman, jonka katsoja esityksessä näkee. Esineet ja lavasteet eivät huuda tekijöidensä nimeä, mutta osoittavat tekijöidensä ammattitaidon. Mitä aidompi ja uskottavampi jokin yksityiskohta on, sitä onnistuneempaa heidän työnsä on. Aitous on teatterimaailmassa myös asia, mikä herätti keskustelua turvallisuudesta.

Mirja Ryytty esittelee Lasinen eläintarha -näytelmän "lasisia eläimiä".

Turvallisuus

Lasinen eläintarha -näytelmässä on nimensä mukaisesti lasisia eläimiä. Muistan miettineeni esitystä katsellessani, että mistä ihmeestä on löydetty noin paljon lasisia eläimiä. Ajattelin, että niitä on etsitty kirpputoreilta. Mutta ne eivät olleetkaan oikeaa lasia, vaan Mirja Ryytyn epoksista silikonimuotilla valmistamia eläimiä. Teatterin taikaa!

Ryytty kertoo, että esityksissä harvoin käytetään aitoja asioita, jos niillä on vaara tai tarkoitus mennä rikki. Härkönen ja Jeulonen jatkavat, että turvallisuus on ensiarvoisen tärkeää. Tämän vuoksi esimerkiksi mattojen alla käytetään liukuesteitä, kenkiä tarvittaessa karhennetaan ja tekstiilit ovat palosuojattuja, jos näytelmässä on mukana tulta.

Kaikella on paikkansa

Turvallisuuteen liittyy myös se, että kaikella on esityksissä aina paikkansa. Tämä on asia, joka ei koskaan näy katsojalle, mutta vaikuttaa merkittävästi siihen, että teatteriesitys etenee suunnitellusti ja aikataulussa. Mirja Ryytty kuvaili tilannetta hammastikun avulla: ”Jos näet jonkin pöydän kulmalla hammastikun, niin sitä ei saa missään nimessä mennä siirtämään. Sillä on syynsä, miksi se on juuri siinä kohdassa.”

Kaikki yksityiskohdat ovat tarkkaan mietittyjä ja ajoitettuja, lavasteiden vaihdosta esineiden sijoitteluun ja pukujen vaihtoihin. Esityksen tulee soljua eteenpäin katsojan huomaamatta ja lavan takana käy esityksissä melkoinen kuhina. Tätä en ole katsojana osannut ajatella, että harjoituksissa harjoitellaan tietenkin myös lavasteiden siirtoa, pukujen vaihtoa ja pienimpiäkin yksityiskohtia. Jotenkin olen elänyt siinä harvakuvitelmassa, että näyttelijät harjoittelevat vuorosanojaan, ja ”kaikki muu kai sitten vain tapahtuu itsestään”. (En kehdannut tätä heille paljastaa…)

Katoamistemppu -näytelmän lavastus. Kuva: Sampo Luukkainen / Kuwaamo.

Näyttelijä ei saa hukkua seinään

Kerroin Härköselle, Jeuloselle ja Ryytylle, että viehätyin todella paljon heidän työstään Lasisessa eläintarhassa. Etenkin keltainen väri toistui kauniisti useassa yksityiskohdassa. Siinä esityksessä värimaailma oli onnistunut ja asia, johon kiinnitin ensimmäistä kertaa elämässäni teatteriesityksessä erityistä huomiota.

Lavaste- ja tarpeistotiimin tulee tehdä yhteistyötä myös mm. puvuston ja valosuunnittelijan kanssa. Sami Härkönen sanoikin oivaltavasti, että ”näyttelijä ei saa hukkua seinään”. Tähän vaikuttavat lavasteissa käytettävät värit ja materiaalit, mutta myös valo, joka lavalle luodaan. Mirja Ryytty kertoi, että esimerkiksi punaviinin toteuttaminen esitykseen on haasteellista, jotta se näyttää mahdollisimman aidolta teatterivalaistuksessa. Huvittavaa tässä on se, että aito punaviini ei kuulemma näytä teatterivalaistuksessa aidolta. Jani Jeulonen sanoi, kuinka ”Kaikilla meillä on sama päämäärä. Tehdään mahdollisimman hyvä lopputulos”.

Lavasteilla ja tarpeistolla on merkittävä rooli tunnelman luomisessa. Silti katsoja ei tule miettineeksi, kuinka paljon työtunteja johonkin yksityiskohtaan käytetään siihen nähden, että esine saattaa olla osa esitystä vain muutaman sekunnin ajan. Mirja Ryytty esitteli esimerkiksi toteuttamaansa ja ideoimaansa veistä, jota oli käytetty jossain aiemmassa näytelmässä. Näyttelijän tuli siinä ”viiltää haava käteensä”. Tietenkään tätä ei tapahtunut oikeasti, vaan Ryytyn tekemän teatteriveitsen avulla. Veitsen tekoon meni paljon työtunteja, vaikka veitsi oli osa esitystä vain pienen hetken. Ja silti hänen valmistamallaan tarpeistolla oli äärimmäisen merkittävä rooli tarinankerronnan kannalta.

Mirja Ryytyn valmistama "kristallilasi".

Huomasin hymyileväni esittelykierroksen lomassa koko ajan. Toisaalta ihastuksesta ja toisaalta hämmästyksestä. Miten kiehtova tämä teatterimaailma onkaan! Kierroksen häkellyttävin hetki oli, kun Mirja Ryytty esitteli minulle vanhoja kristallilaseja. Luulin, että ne olivat periytyneet teatteriin jostakin tai ostettu antiikkiliikkeestä, mutta Mirja oli valmistanutkin ne sokerista! Katselen tulevia teatteriesityksiä tämän jälkeen aivan uusin silmin.

Pääsin siirtämään lavasteita Samin ja Janin kanssa. Tätäkään katsoja ei tule ajattelleeksi: lavasteiden tulee olla kevyitä siirrellä, mutta turvallisia mm. kiinnityksineen. Teatterilava näyttää ja tuntuu aivan toisenlaiselta lavalla kuin katsomosta käsin.

Kiitos Mirja, Sami ja Jani jännittävästä teatterikierroksesta!

Heidänkin kädenjälkeään pääsette katsomaan vielä kevätkauden viimeisissä esityksissä.

Empatia on uusi musta

Minulle on aina ollut töissä tärkeää pienet asiat, jotka tuovat iloa arkeen. Varsinainen työ jakaa ykköspaikan työyhteisön ja työkavereiden kanssa, joiden osalta on onneksi aina ollut tuuria. Mutta arkeen tarvitsee iloa, ettei kaikki mene pelkäksi suorittamiseksi. Ja se ilo saattaa syntyä vaikka puuväreistä.

Olin laittanut tilattavien toimistotarvikkeiden listalle puuvärit, koska tarvitsen niitä aika ajoin. Värikoodaan ja väritän asioita esimerkiksi pohjakuvista, tai havainnollistan jotain piirtämällä ja värittämällä itselleni ja muille. Kyllä, ihan kynällä paperille tekniikalla. Oletin, että puuväritoivettani ei otettaisi vakavasti, kun muut käyttävät erilaisia sähköisiä järjestelmiä kaikenlaiseen tekemiseen. Mutta sitten eräänä aamuna tulin töihin, enkä ollut ehtinyt edes päällystakkia riisua:

Huvitti tuon paketin teksti: Colourworld KIDS.

Minä: Ihanaa!! Minulle on tullut puuvärit!
Työkaveri 1: Mitkä....?
Minä: Puuvärit! Minä toivoin puuvärejä, mutta en ollut varma saanko. [Puuvärit tilanneella työkaverilla nro 3 oli reaktioni nähdessään yhtä leveä hymy - hieman yllättynyt kenties - kuin minulla puuvärit nähtyäni.]
Työkaveri 2: Harva meistä kiljahtelee, kun tulee töihin. Tarkoittaako se, että muut eivät pidä työstään?

Tällaiset tilanteet ovat spontaania minua. Silti välillä tuntuu, etteivät kaikki Kiinteistöhallinnossa ehkä vieläkään varsinaisesti ymmärrä miten joku innostua noin pienestäkin asiasta. Nämä ovat niitä hetkiä, kun havaitsen hyväntahtoisia hämmentyneitä hymyjä ja ilmeitä.

Vuodenvaihteessa sininen KYS-nauha vaihtui keltaiseen Pohjois-Savon hyvinvointialueen nauhaan.

Kohta on kulunut taideasiantuntijan tehtävässä kaksi ja puoli vuotta. Kertaakaan ei ole ollut sellainen olo, etten haluaisi mennä töihin. Myönnän, että on ollut paljon stressaavia ja raskaita päiviä. Viimeisen puolen vuoden ajan on ollut myös riittämättömyyden tunteita, sillä hyvinvointialueuudistus on tuonut yllättävän paljon asioita minunkin työpöydälleni kaikkien muiden töiden lisäksi. Viime lokakuun ja maaliskuun välisellä ajalla olivat työurani kiireisimmät kuukaudet. Ikinä aiemmin en ole ollut tuollaisessa pyörityksessä tuollaisen työmäärän ja aikataulujen kanssa. Siinä rytäkässä menetin osittain sen neonkeltaisen työmaatakin mukanaan tuoman ilon. Toivottavasti vain hetkeksi.

Anni Teppo kirjoitti artikkelin hyvinvointialueiden taiteesta Mediuutiset-lehteen 17.3.2023.

Myönnän, että kuormitin kalenteriani myös sellaisilla asioilla, jotka eivät olisi olleet pakollisia, kuten erilaiset luennot ja haastattelut, mutta juuri ne toivat työn suorittamiselle vastapainoa. Ja KYSin taideasiat ovat saaneetkin mukavasti julkisuutta ja hyvää palautetta. Tavoitteeni työn saadessani oli tehdä sairaalataide näkyväksi ja merkitykselliseksi. Näin on mielestäni tapahtunut.

Kiireestä selvittiin (vähän seesteisempään tilanteeseen) ja taannoinen kahden viikon mittainen pääsiäisloma teki todella hyvää. Aina auttaa sekin, kun saa jotain valmiiksi. Esittelen teille piakkoin viimeisimmän taideprojektin, jonka parissa olen työskennellyt pari vuotta.

Kun puhuu arjessa hyvää ympärilleen, hyvää tulee todennäköisemmin myös takaisin. Näin uskon ja näin tapahtui, kun työkaveri toi kiitossanojen saattelemana minulle Iloisia ajatuksia -magneetin. Olen aina ajatellut niin, että näyttämällä ympärillä oleville ihmisille, että heidän kanssaan on hyvä olla, siitä ei voi seurata muuta kuin hyvää. Huomautan, että koskaan ei voi aina olla pelkästään mukavaa, ja konflikteja syntyy kaikenlaisissa ihmissuhteissa, mutta niitä ei pidä lakaista maton alle.

Josta päästään siihen, että olen joutunut opettelemaan reklamaatioiden kirjoittamista. Erään toimijan kanssa olen joutunut vääntämään tietyssä asiassa useamman kerran, vaikka valtaosa toiminnasta on erinomaista. Purin tunteitani kahvihuoneessa ja ihmettelin, että miten on mahdollista, että homma ei toimi, vaikka olin käyttänyt lähes viikon työtunnit siihen, että olin toteuttanut kuvalliset, värikoodatut, selkeästi kirjoitetut ja nimetyt ohjeet. Tein ohjepaketin sillä periaatteella, että toimija, joka ei olisi koskaan asiasta kuullutkaan, pystyisi toimimaan ohjeiden mukaisesti.

Työkaveri 1: Voi Henna, sinulla on vielä sellainen lapsenusko, että kaikki menee aina hyvin.

Minä: No niin on! En ymmärrä miten niillä ohjeilla ei voi onnistua? Asiaa ei olisi enää selkeämmäksi saanut!  

Olin reklamoinut hieman samasta asiasta kyseiselle toimijalle aiemminkin. Tämän vuoksi purin asiaa toisena päivänä myös Työkaverille 2. Työkaveri 3 sattui kuulemaan puheeni ja puuttui keskusteluun:

Työkaveri 3: Pitäisiköhän minun vähän katsoa sitä sinun reklamaatiota?

Minä: Ei. Kun sinä sitten kirjoitat liian tylysti.

Työkaveri 3: No juuri siksi. Olisiko se ongelma juuri siinä, että sinä et kirjoita tarpeeksi suoraan ja piirtelet sinne kukkia?

(En piirtele reklamaatioihin kukkia, vaikka värikynät sainkin. :D ) Hän oli ystävällinen tarjotessaan apua, mutta minä haluan selvittää omiin projekteihini liittyvät ongelmat mahdollisimman pitkälle itse. Koska niistä oppii parhaiten. Haluan, että ongelmista syntyvät ristiriidat käsitellään, mutta haluan tehdä sen hienovaraisesti etenkin silloin jos tiedän, että toimijan kanssa tulee tehdä jatkossakin yhteistyötä. Silloin on turha polttaa siltoja takanaan. Mutta myönnän, että reklamaation yleinen tyyli on todennäköisesti erilainen tälle humanistitaustaiselle kuin niille halki-poikki-pinoon -insinööreille, jotka ovat tottuneet tekemään reklamaatioita enemmän. Olen kuitenkin tyytyväinen itse tekemiini reklamaatioihin, koska niissä on päästy hyviin neuvottelutuloksiin.

Olen miettinyt jälkikäteen tuota lapsenuskoa, mikä ei ollut työkaveriltani moite, vaan enemmänkin herttainen toteamus. Sinä nyt olet tuollainen. Lapsenusko tarkoittaa minulle, että on avoin ja uskoo hyvään. Koen tunnistavani tästä jossain määrin itseni, mutta tiedostan myös sen vaaran, että siinä voi päätyä hyväksikäytetyksi. Sen verran sitkeäksi olen vuosien varrella kasvanut, että ylitseni ei kävellä ja tiedostan ammatillisen arvoni, josta osaan pitää kiinni.   

Lapsenusko, herkkyys, empatia. Minusta niistä on hyötyä myös työelämässä, mutta tasapainottamassa järkeä, suorittamista ja päätöksentekoa. Vaikka välillä kauhistelen, miten joku voi ilmaista mielipiteensä niin nopeasti ja suoraan, se on myös asia, jota jollain lailla ihailen. Että kaikkia asioita ei tarvitsisi pyöräyttää sieltä aivojen tunnelohkon kautta, sillä se on välillä henkisesti raskasta. Toisaalta ajattelen, että minä en olisi minä, jos en saisi tuntea kaikkea niin voimakkaasti. En voisi työskennellä taiteen parissa, jos se ei tuntuisi miltään.

Sivusin aihetta aiemmin otsikolla Liian herkkä työelämään.