perjantai 17. syyskuuta 2021

Tarina jatkuu

Osa teistä on seurannut mukana yllättävää ystävyyttä kotini alkuperäisasukkaan kanssa. Kerroin aiemmin kuinka sain yhteyden kodin historiaan. Talon rakentanut mies ehti valitettavasti kuolla ennen yhteydenottoani, mutta koti sai kasvot, kun tapasin miehen vaimon (88v), hänkin talossa vuosikymmeniä asunut. Ensitapaaminen naisen kanssa sujui niin mutkattomasti, että lupasin tulla toistekin.

Tällä kertaa vein mukanani "hänen omenoitaan", joita nainen kertoi kaipaavansa taloa enemmän. Vein myös omenapiirakkaa. Kyläilyni aikaan vieraana sattui olemaan myös naisen nuorempi sisko (85v). Nainen oli kertonut minusta siskolleen etukäteen ja yhteydestämme "yhteiseen kotiin". Tämä pikkusisko oli kuulema jännittänyt, että pitääkö hänen lähteä "pois tieltä". Nainen sanoi kertoneensa siskolleen, että "Siinä on niin ihana tyttö, että ei tarvitse omaa olemistaan yhtään hävetä tai miettiä, tulet huomaamaan." Miten kauniisti sanottu! Tämä puheen ja ajatusten avoimuus oli välittömästi minua ja naista yhdistävä tekijä heti ensihetkestä alkaen.

Niin sitä vierähti kaksi tuntia mummojen seurassa nauraen. Huomasin kahvikupin ääressä miettiväni, että näyttäähän tämä ulkopuolisin silmin ehkä hieman huvittavalta, että tällaisen ikäeron omaavat (aiemmin toisilleen täysin tuntemattomat) naiset ovat nyt yhtäkkiä ystävystyneet. Mutta tässäkin tapauksessa ikä on vain numeroita. Löydän naisen luonteesta ja asenteesta paljon itseäni, ja sen vuoksi hänen seurassaan on niin mutkatonta olla. Hänessä on jotain sisäistä valoa ja voimaa mitä on vaikea pukea sanoiksi. Sisarusten yhdessäoloa oli myös ilo seurata. Molemmat ovat menettäneet miehensä, mutta jaksavat edelleen kikattaa kuin pikkulikat, vaikka fysiikka on hidastunut. Minäkin haluan säilyttää tuollaisen siskosuhteen vanhuuteen.

Nainen oli kiitollinen tuomistani tuliaisista; omenat olivat kuulema edelleen yhtä herkullisia. Omenapiirakka jäi kuitenkin siskoille myöhemmin nautittavaksi, sillä nuorempi sisko oli tehnyt omin käsin voirinkeleitä. Uunista tulleet rapeakuoriset rinkelit tuli kuulema syödä oikeaoppisesti voin kanssa, mutta kaupasta ei saa nykyisin enää sellaista voita kuin se oli silloin ennen vanhaan. Ja olihan ne itsetehdyt rinkelit nyt aivan erilaisia kuin kaupassa myytävät. Naurua aiheutti jälkikäteen tilanne, jossa kauhistellen katselin nuoremman siskon rinkelien halkaisua kättänsä vasten. Olin aivan varma, että veitsi lipsahtaa ja huomasin sanovani ääneen, että "Minua vähän pelottaa..." Vanhempi sisko jatkoi: "Niin minuakin...", meidän molempien katsellessa pitkäteräistä veistä. Nuorempi sisko kuitenkin ilmoitti ponnekkaasti, että "Minä olen kyllä rinkeleitä leikannut aiemminkin, sinulta tämä ei taitaisi enää onnistua" [viittasi vanhempaan siskoonsa]. Niinpä niin. Molemmilla naisilla on sellaista asennetta mistä pidän. Älkää tulko neuvomaan, sillä tiedän mitä osaan ja tiedän mihin kykenen. Ja tämä ei ollut sellaista uhkarohkeaa uhoa, vaan osoitus siitä, ettei teräväpäisiä naisia tarvitse paapoa, vaikka ikää onkin +80. 

Nainen kysyi ruoka-aiheista keskustellessamme, että "Noh, jokos olet testannut minun uunia ruoanlaittoon?" Hän viittasi tällä ensimmäisessä puhelinkeskustelussamme antamaansa ohjeeseen, jossa ohjeisti aloittamaan uunin käytön pannukakulla. Vähän nolosti vastasin, että en ole vielä kokeillut, mutta lupaan testata, kun aloitan lämmityskauden. Lupasin myös lähettää hänelle meidän yhteiskuvan, jonka nappasin ensimmäisellä vierailullani ja lisää kuvia talosta. Tällä tapaamisella selvisi myös, että pariskunta on pitänyt pihalla aikoinaan mehiläisfarmia. Hunajaa on saatu omaksi ja muiden tarpeiksi. Siihen en sentään ajatellut ryhtyä.

Minä: Oli ihanaa käydä!
Hän: Oli ihanaa että kävit. Tule uudelleen!
Minä: Varmasti.

tiistai 14. syyskuuta 2021

L3dnardo da Vinci

Kuopion museo avasi uudisrakennuksen kesäkuussa L3dnardo da Vinci-näyttelyllä. Uudisrakennus jatkaa Kantin kokonaisuutta. Kantti on tiedon ja tarinoiden kortteli, joka yhdistää Kuopion museon ja Kuopion pääkirjaston.

Kuopion museon L3dnardo da Vinci -näyttelyssä keskitytään taiteilijan elämään, keksintöihin ja koneisiin. Näyttelyssä on käytetty mm. lisättyä todellisuutta ja immersiivistä tarinankerrontaa. Leonardo itse ottaa kävijät vastaan hologrammimuodossa kertomalla elämästään. Italian kielen kuuleminen pitkästä aikaa tuntui kivalta.

Peilihuoneessa havainnollistettiin mm. Leonardon muistiinpanojen peilikirjoitusta sekä herätettiin luonnospiirrokset, kuten lentohärvelit eloon. Koneita ja keksintöjä esiteltiin pienoismalleina, mutta olisin kaivannut niiden toiminnasta enemmän historiatietoa. Luonnospiirrokset pienoismallien yhteydessä olisivat tuoneet lisäarvoa, samoin esimerkiksi keksintöjen mittasuhteet. Leonardon käsikirjoitukset olivat kiehtovia.
Codex Leicester, yksityisomistuksessa. Teos käsittelee pääasiassa hydrologiaa eli vesitiedettä.
"Kun Leonardo kuoli, laajan piirustuskansioiden, irtolehtien, muistikirjojen ja käsikirjoitusten kokoelman peri hänen luotettava oppilaansa Francesco Melzi. Palatessaan Italiaan Melzi yritti julkaista kokoelman, mutta se ei onnistunut, ja kun hän kuoli 1570, kokoelma alkoi vähitellen hajota. Alun perin teemoittain kirjoiksi tai muistikirjoiksi sidottuja muistiinpanoja purettiin ja annettiin lahjoiksi, ja osa niistä päätyi hetkellisesti jopa varkaiden käsiin.

Nykyisin muistiinpanoja tunnetaan noin 6000 sivua. Kokoelmien omistajat, kuten Melzi ja Lomazzo, olettivat kuitenkin tavaraluetteloiden pohjalta Leonardon kirjoittaneen ja piirtäneen uransa aikana yli 30 000 sivua materiaalia. 

Leonardon muistiinpanoja kutsutaan nykyään koodekseiksi tai käsikirjoituksiksi. Niitä on kaikkialla maailmassa. Yhtä lukuun ottamatta kaikki ovat julkisten instituutioiden omistuksessa." (Lainaus näytttelytekstistä.)
Leonardo da Vinci: Luolamadonna [1. versio], 1483-86, Musée du Louvre, Pariisi. Leonardo da Vinci: Luolamadonna [2. versio], 1491-93 (työ jatkui 1506-08), National Gallery, Lontoo.
Näyttelyssä on esillä myös Leonardon tärkeimpiä maalauksia. Teokset eivät tietenkään ole aitoja, mutta nyt jokaisella on mahdollisuus nähdä kerralla useampia taiteilijan teoksia. Itselleni mielenkiintoisin kuvapari oli kaksi Luolamadonnaa. Toinen sijaitsee Pariisissa ja toinen Lontoossa. Nyt teokset voi nähdä vierekkäin, jolloin yksityiskohtia pystyi vertailemaan keskenään.
Vaikka olen nähnyt Leonardon aitoja teoksia Pariisin ja Firenzen matkoilla, oli mukava pysähtyä tutkimaan näitä teoksia rauhassa Kuopion museossa. Aitojen teosten äärellä on museoissa aina ruuhkaa, eikä teoksia välttämättä pääse tarkastelemaan läheltä. Sitä paitsi kaikilla ei ole mahdollisuutta matkustaa teosten luo. Itse en esimerkiksi ollut koskaan nähnyt tätä Eremitaasissa olevaa Madonna Benois -maalausta:
Leonardo da Vinci: Madonna Benois, n. 1475-78, Eremitaasi, Pietari.
Kuopion museon näyttely on varmasti lapsiperheille erinomainen elämys virtuaalimaailmoineen ja osallistavine yksityiskohtineen, mutta ahkerammin museoissa kiertäneelle kokonaisuus jäi melko ohueksi. Pidin immersiivisestä huoneesta, mutta koen, että Italiasta tuotu lainanäyttely ei vielä näyttänyt sitä, mihin uudesta näyttelytilasta parhaimmillaan on. Odotan innolla Kuopion museon itse tuottamaa näyttelykokonaisuutta.

L3dnardo da Vinci -näyttely on esillä Kuopion museossa 16.1.2022 saakka.

Kuopion taidemuseo
Kuopion taidemuseon L3dnardo da Vinci -näyttelyosuus keskittyy taideteoksiin ja niiden taustatarinoihin. Uskomattomimmat selviytymistarinat sisältyvät mielestäni Milanon Santa Marie delle Grazie -kirkossa sijaitsevaan Viimeiseen ehtoolliseen.

Seinämaalaus on ollut konservaattoreiden murhe ja haaste miltei heti valmistumisensa jälkeen. "Seinämaalaus on maalattu tempera grassalla laastiin. Tempera grassa on kuivatekniikka, jossa sekoitetaan temperaa ja öljyä. Useista eri tekijöistä johtuen työ on päässyt rapistumaan. Seinä on pohjoiseen päin ja siten alttiimpana homeelle ja kosteudelle, vieressä olevan keittiön höyryjen lisäksi. Teokseen ovat vaikuttaneet vuosisatojen aikana tehdyt vääränlaiset korjaukset sekä Leonardon käyttämä tekniikka. Tietoa teoksen rapistumisesta alettiin kirjata muistiin jo ennen Leonardon kuolemaa. Viimeisin restaurointi, joka saatiin loppuun kahdenkymmenen vuoden urakan jälkeen kesäkuussa 1999, on paljastanut teoksesta uusia yksityiskohtia ja valoisuutta." (Lainaus näyttelytekstistä.)
Santa Maria delle Grazie -kirkon ruokasali Milanossa 13.-14.8.1943 tapahtuneiden pommitusten jälkeen. Kuva: Fratelli Alinari / Fire Department of the Soc. Publ. and Civil Defense.
"Viimeinen ehtoollinen on onnekkaasti selvinnyt kahdesta maailmansodasta ja niiden ilmahyökkäyksiltä. Ensimmäisen maailmansodan aikana freskoa suojasivat vedenpitävä suojus, hiekkasäkit ja raskaat metallitelineet. Huolellinen suojaus oli Corrado Riccin, silloisen antiikin ja taiteen ylijohtajan ansiota. Toisen maailmansodan aikana yölliset ilmahyökkäykset elokuussa 1943 tuhosivat luostarin ruokasalin katon ja itäisen seinän, kuten voimme nähdä kaupungin palolaitoksen ottamista kuvista. Hiekkasäkit ja telineet sekä vuonna 1940 taideteoksia suojelmaan määrättyjen viranomaisten välittömästi paikoilleen asentamat metallituet kuitenkin suojasivat kuin ihmeen kaupalla Leonardon mestariteosta kahden tonnin pommin tuhoilta. Fresko asetettiin jälleen esille 30. toukokuuta 1954." (Lainaus näyttelytekstistä.)
Santa Maria delle Grazie -kirkon ruokasali Milanossa 13.-14.8.1943 tapahtuneiden pommitusten jälkeen. Hiekkasäkit ja rakennustelineet suojaavat Leonardon teosta. Kuva: Fratelli Alinari / Fire Department of the Soc. Publ. and Civil Defense.
Achille Beltramen kuvitus La Domenica del Corriere -viikkoleden kanteen (syyskuu 1911): rekonstruktio Mona Lisan varkaudesta Louvren museossa. Kuvituksesta poiketen varkata oli vain yksi, Vincenzo Perruggia.
Leonardon maalaus La Giocondasta (Mona Lisa) on saanut myös huomiota osakseen heti valmistumisestaan lähtien (1507). Mielenkiintoista oli lukea hieman surkuhupaisasta Mona Lisan varkaudesta vuodelta 1911. Taideteoksen näkökulmasta tilanne ei tietenkään ollut huvittava. Varkaus johtui väärinymmärryksestä:

"Sisustussuunnittelija Vincenzo Perruggia työskenteli Louvressa Pariisissa. Hänen tehtävänään oli asentaa suojalasi Mona Lisaa esittävään tauluun. Elokuun 21. päivän aamuna Perruggia, joka oli ilmeisesti onnistunut piilottelemaan museossa yön yli, livisti pakoon kuuluisa taulu mukanaan. Hän piilotti maalauksen ilman kehystä takkinsa alle ja vei sen asuntoonsa. (---) Mikä sai vaatimattoman italialaisen työntekijän ryhtymään tekoon? Hän yksinkertaisesti luuli ranskalaisjoukkojen varastaneen taulun Italiasta. Todellisuudessa Ranskan kuningas Frans I oli ostanut työn aivan laillisesti Leonardo da Vinciltä tai hänen oppilaaltaan ja perijältään Gian Giacomo Caprottilta, joka tunnettiin myös nimellä Salaì. (---) Mona Lisa löytyi lopulta kaksi vuotta myöhemmin, vuonna 1913, kun Perruggia tarjoutui myymään taulun firenzeläiselle antiikkikauppiaalle Alfredo Gerille. Geri otti yhteyttä Uffizin johtajaan Giovanni Poggiin saadakseen asiantuntijalausunnon taulusta, ja Poggi hälytti karabinieerin pidättämään Perruggian." (Lainaus näyttelytekstistä.)
Vartijat ja kulkuesteet suojelevat vasta löytynyttä Mona Lisaa, joka oli esillä Uffizi-museossa museonjohtaja Giovanni Poggin ansiosta. Firenze, 1913. Kuva: Alinari / Roger-Viollet.
Näyttelyssä saa lisätietoja Leonardon maalauksista, niiden historiasta ja tarinoista, kun skannaa puhelimella tai muulla älylaitteella teosten vieressä olevia QR-koodeja. Sieltä löytyy myös tutut kasvot, sillä kävin itse kertomassa taustatietoja Leonardon maalauksesta Neitsyt Marian ilmestys ja mm. sen erikoisesta perspektiivistä.
Riitta Rönkkö: Mona Lisa ja minä, yksityiskohta, 1995, Kuopion taidemuseon kokoelma. Hankittu 1995.
Leonardo-näyttelyn inspiroimana esille on nostettu Kuopion taidemuseon omista kokoelmista Riitta Rönkön teossarja Mona Lisa ja minä. Rönkkö on pastissin omaisesti tulkinnut Leonardon kuuluisimpaa maalausta.
Työpajahuoneessa en malttanut olla kokeilematta Leonardon peilikirjoitusta. Oli muuten yllättävän vaikeaa kirjoittaa siten, että teksti on peilistä katsottuna luettavissa oikein päin. Henna-teksti onnistui ihan ok, mutta jätän näyttämättä sen Hurmioitunut-osuuden... R-kirjain osoittautui kaikkein vaikeimmaksi.

Taidemuseon näyttelyn kanssa olin omalla mukavuusalueellani, mutta taidehistorioitsijana kokonaisuus tuntui liiankin tutulta. Asiat ja teokset olivat tuttuja, mutta olen edelleen samaa mieltä kuin Kuopion museon näyttelyssä, että molemmat näyttelyt mahdollistavat useamman Leonardon teoksen tutkimisen yhtä aikaa, mikä on todellisuudessa mahdotonta, kun teokset ovat levinneet ympäri maailmaa.  

L3dnardo da Vinci -näyttely on esillä Kuopion taidemuseossa 14.11.2022 saakka.

Kuopion museo ja Kuopion taidemuseo tarjoavat kouluille näyttelyyn liittyviä oppimateriaaleja.

lauantai 11. syyskuuta 2021

Pelkojen voittamisesta

Kun uskaltaa olla avoin uusille ehdotuksille, sitä saattaa huomata voittavansa pelkojaan. Olin silloin tällöin kuullut työkaverini juttuja hevosestaan, kunnes yhtenä päivänä tuli kutsu tulla tutustumiskäynnille. Sanoin, että voin tulla silitysetäisyydelle. Tiedustelin etukäteen, että miten minun pitää valmistautua vierailuun; voinko tulla värikkäissä vaatteissa vai ärsyttävätkö värit hevosia? Sain vastauksesi, että "Kunhan on housut". Tällä kommentilla viitattiin myös mekkotytön taannoiseen työmaakierroksen valmisteluun töissä.

En ole koskaan ollut mikään heppatyttö. Serkkuni ja ystäväni ovat harrastaneet ratsastusta ja koulussa oli samalla luokalla tyttö, joka harrasti vikellystä (akrobatiaa juoksevan hevosen selässä...!), mutta minulla ei ole ollut paloa hevosten pariin. Olen pitänyt niitä kaukaa kauniina, mutta liian isoina ja vähän pelottavina. Niinpä olen jättänyt hevospuuhat mielelläni muille. Mutta kun nyt tarjoutui tilaisuus päästä lähelle hevosia ajattelin, että kyllä kai nyt aikuinen ihminen tilanteesta selviää?

Hevoset olivat kaukana laitumella. Sitten minulle sanottiin, että mennään laitumelle. Mietin: ai minut viedään tuonne samaan tilaan, hevosten reviirille...?! Hevoset käyttäytyivät onneksi rauhallisesti. Jännitys alkoi nousta siinä vaiheessa, kun hevoset alkoivat kävellä kohti ja niiden koko alkoi hahmottua. Noniin, ne on isoja, pysyt vain rauhallisena. Olin kaukaa viisas ja tuonut mukanani leipäpaloja. Ehkä yhteisymmärrys löytyy ruoan kautta? Kiinnittävät enemmän huomiota leipään eivätkä minuun. En ollut kuitenkaan ajatellut tätä ihan loppuun asti, sillä kaksi metrin mittaista naamaa tullessa ihan lähelle omaani huomasin sykkeeni taas kohoavan.

Pian huomasin olevani kahden hevosen välissä ja niiden liikkuessa aloin jäädä niiden taakse. Mieleen tulvi muistisääntö: Älä koskaan lähesty hevosta takaa! Työkaverini työnsi hevosia kauemmas ja hän sai tuotua hevoset pihan puolelle. Minulle annettiin köysi, jonka päässä toinen hevonen oli. Onneksi eläin tuntui keskittyvän enemmän nurmikon syömiseen kuin mihinkään muuhun. Eihän tämä nyt niin kamalaa olekaan. Yllätyin miten lämpimältä hevosen iho (karva? turkki? nahka?) tuntui.

Vähän on vielä jännitystä havaittavissa; puristan köyttä nyrkkiin. Kuva: T. Haatainen.
Aikani hevosta siliteltyäni työkaverini kysyi, että joko uskallan kokeilla nousta selkään? Tässä vaiheessa huomasin, että hän oli tietoisesti käsikirjoittanut tilanteen siten, että saa minut nousemaan hevosen selkään.
Minä: No jos et sitten liikuta sitä mihinkään. (Ajattelin, että voin käydä istumassa ja sitten todeta tuntuuko tilanne hyvältä vai pahalta.)
Hän: No mikäs järki siinä nyt on? :D
Mietin, että en kyllä ikinä osaa nousta hevosen selkään, mutta hän oli ratkaissut jo tämänkin ongelman huomaamattani etukäteen: pihalla oli valmiina askeljakkara, jonka avulla tilanne kävi näppärästi.

Edellisestä "ratsastuskokemuksestani" on sellaiset 30 vuotta ja tilanne näytti tältä:
En olisi lähtenyt tähän touhuun, jos en olisi etukäteen kuullut esimerkkejä, että hevonen on kiltti ja rauhallinen, ja että siellä köyden toisessa päässä on luotettava henkilö. Kun pääsin hevosen selkään, satulatuntuma oli hyvä. Luulin, että satulassa olisi jotenkin vaikea istua. Joko mennään? -kysymyksen jälkeen ei voinut enää perääntyä. Huomasin miettiväni ryhtiäni, jokaista lihasta ja etenkin jalkoja: nyt et sitten purista pohkeita tai anna mitään muitakaan käskyjä hevoselle kehollasi. Jälkikäteen työkaverini sanoi, että hevonen aisti jännitykseni, kun lähti kuulema kävelemään niin hitaasti ja rauhallisesti. Työpaikan kahvihuoneessa tälle myöhemmin naurettiin, että hevonen varmaan liukui eteenpäin niin rauhallisesti, etteivät kaviot edes nousseet maasta. Jälkikäteen tälle on osannut jo itsekin nauraa, mutta tilanne oli vähän pelottava, kunnes kävelyn rytmiin ja omaan tasapainoon alkoi saada jonkinlaisen kontaktin.
Nyt jo hieman vapautuneempi tunnelma. Kuva: T. Haatainen.
Pihakierrosten jälkeen jatkoimme matkaa tielle ja hevosen askel tuntui olevan jo pidempi. Työkaverini höpötteli matkalla, jolloin tunnelma pysyi rentona. Kunnes tieltä alkoi kuulua auton ääni ja vastaan ajoi kuorma-auto(!). Hevonen alkoi pyöritellä korviaan ja huomasin sykkeeni jälleen nousevan. Mietin: No niin, tämä on nyt se kauhuskenaario mistä hevosten kanssa aina varoitetaan, että hevonen pillastuu eikä minulla ei ole tilanteeseen minkäänlaisia käyttöohjeita. Minä aistin hevosen paniikin ja hevonen aistii minun paniikkini. Onko parempi yrittää pysyä jollain keinoin selässä vai heittäytyä selästä?! Luojan kiitos kuorma-autokuski pysäytti ja sammutti auton, kun huomasi meidät. Käännyimme takaisin ja tilanne pysyi onneksi rauhallisena.

Pääsin turvallisesti takaisin pihaan.
Hän: Nyt sitten otat jalat pois jalustimista.
Minä: Onko pakko?
Hän: No jos sinä meinaat tulla sieltä alas niin on

En ollut etukäteen ajatellut selästä laskeutumista, mutta luulin että se tapahtuisi samalla tavalla kuin selkään nouseminen, että saisin käyttää askeljakkaraa. Otin jalat pois jalustimista.

Hän: Nyt sitten nojaudut mahalleen hevosen selkää vasten, pidät satulasta kiinni, heität oikean jalan selän yli ja liu'utat itsesi maahan.

Mietin, että en varmasti nojaudu mahalleen hevosen selkää vasten, että aivan varmasti pyörähdän maahan ja tallaudun kavioiden alle.... Mutta kun muuta keinoa ei ilmeisesti annettu, niin pakkohan se oli totella. Kuivaharjoittelin ohjeet kertaalleen mielessäni ja tein kuten oli ohjeistettu. Ja se meni ihan hyvin. Tosin selästä laskeutuessa huomasin jälleen hevosen koon, kun maa ei tullutkaan vastaan jalkojen alle niin pian kuin kuvittelin.
Jee! Selvisin!
Tunnelma oli jälkikäteen voimauttava. Olin uskaltanut mennä selkään ja pääsin turvallisesti poiskin. Olin voittanut pelkoni. Tosin ei minusta vieläkään heppatyttöä saanut. Voin silitellä niitä sujuvasti, mutta itsekseni en ohjaksiin suostu.

Kiitos kokemuksesta. ❤

tiistai 7. syyskuuta 2021

Jälleenrakennuksen ihme

Minulla on ollut pidempiaikaisena projektina tyhjentää kirjahyllyjä kevyemmiksi. Projekti on hidas, sillä se tarkoittaa sitä, että lukemattomat kirjat pitää lukea, jotta tietää voiko kirjat laittaa säästetään vai kiertoon pinoon. Kirjastojen poistohyllyt ovat pahimpia (parhaimpia) paikkoja tehdä löytöjä. Sieltä pelastin aikoinaan tämän Veikko Vennamon ja P.O. Väisäsen historiateoksen: Jälleenrakennuksen ihme - Suomi nousi aallonpohjasta (1988). 

Toisen maailmansodan myötä syntynyt asutustoiminta on lähellä sydäntäni, sillä se on myös osa omaa sukuhistoriaani. Kirjan aihe on valtavan mielenkiintoinen, mutta valitettavasti se on kirjoitettu melko aatteelliseen sävyyn, mikä on nykylukijan silmin hieman luotaantyöntävä näkökulma. Historia pitäisi kertoa puolueettomasti. Noh, ne ketkä muistavat historiasta Veikko Vennamon ymmärtävät hänen poliittiset näkökulmansa. Siirtokarjalaisten asutustoiminnassa hänellä oli kuitenkin erittäin merkittävä rooli.

Jos pystyy sivuuttamaan kirjan poliittiset näkökulmat ja osittain romantisoidut lauserakenteet, antaa kirja ajattelemisen aihetta peilata myös nykymaailman tilanteita:

"Kesällä 1956 pidettiin Helsingin Otaniemessä maailmanlaajuinen pakolaiskonferenssi. Ulkomaalaiset edustajat lausuivat varsin myönteisiä käsityksiä Suomessa jo silloin toteutetusta siirtoväen ja muiden sodassa kärsimään joutuneiden asuttamistoimista ja jälleenrakentamistyöstä.

Miksi Suomi sai myönteistä palautetta?

Luonnollista on, että kussakin maassa pakolaiskysymykset ja jälleenrakentamisasiat oli hoidettavissa parhaiten vain paikalliset olot huomioon ottamalla. (---) Suomessa pakolaiskysymyksen hoitamista helpotti merkittävästi se, että siirtoväki voitiin sijoittaa kansallisesti, kielellisesti ja osin tapojensakin puolesta samantapaisiin oloihin, kuin missä he aikaisemmin olivat eläneet. Siihen ei läheskään kaikilla ole ollut mahdollisuutta.

Tärkeää oli myös se, että asutettavat pystyivät yhteisesti ajamaan asiaansa. (---) Siirtoväellä oli omat edustajansa eduskunnassa. (---) Pohja tulokselliselle jälleenrakentamiselle oli olemassa. (---)"

"Lähtökohtana ulkomaalaisten mielestä 'asutusihmeen' toteutumisessa oli pakolaisten käsittely. Suomessa ei siirtoväkeä missään vaiheessa sijoitettu pakolaisleireille, vaan heidät ohjattiin suoraan muun kansan pariin elämään tavanomaista elämää. (---)

Hajasijoituksella oli myös se positiivinen merkitys, että siirtoväki olemassa olollaan muiden 'riesana' muistutti asian kiireellisen hoitamisen tärkeydestä. Pakolaisleireille heidät olisi voitu unohtaa vuosikausiksi. Tästä on esimerkkejä kautta maailman. (---)"

"Käsinraivaamisen sisua leivän leventämiseksi."

"Mutta tärkein linkki asutustyössä oli asutettava itse. Hänen työnsä vaikutti ratkaisevasti lopputulokseen. Suomalainen 'asutusihme' on jokaisen yksityisen asutustilallisen ja oman kodin rakentajan työn tulos. 'Hartiapankki' oli sitä pääomaa jota ilman ei voitaisi puhua jälleenrakentamisen ihmeestä. (---)

Henkilökohtainen työ omaksi ja perheen hyväksi oli tekijä, joka suomalaisessa jälleenrakennustyössä poikkesi monien muiden maiden ratkaisuista. Esimerkiksi Indonesiassa asutusalueet tehdään lähes valmiiksi ja asukkaat tuodaan paikalle lentokoneella. Uudella alueella on kaikki uutta, ei mitään omaa. Vaatii melkoisesti henkisiä voimavaroja sopeutua tällaisiin oloihin. Viranomaiset lupaavat tosin yhden vuoden riisisadon. Siitä eteenpäin on tultava toimeen omin avuin. Kun uudella alueella ei ole mitään omaa, on sieltä pois lähteminen helppoa. Näin on monesti tapahtunutkin." 

Ukki ja mummo omaa kotia rakentamassa.
Ilman evakuointia ja onnistunutta jälleenrakennusta minäkään en todennäköisesti olisi tässä. Tämä on se pala historiaa, joka on itselleni kaikkein merkityksellisin.

perjantai 3. syyskuuta 2021

Aito vai ei? Taideteoksen alkuperän lähteillä

*Näyttelyssä valokuvaaminen ilman lupaa on kielletty

Yhdeksi kesämatkakohteeksi valikoitui Salon taidemuseo, sillä esillä oli mielenkiintoinen näyttely taideteoksen alkuperään ja aitouteen liittyen. Aito vai ei? -näyttely "käsittelee taideteosten alkuperää aitojen, väärennösten sekä näiden väliselle taiteen kentälle jäävää teosten monikirjoa erilaisine kopioineen, jäljennöksineen, pastisseineen, parafraaseineen tai replikoineen."

Aidon ja kopion käsite taiteessa on kiehtova ja ajankohtainen. Taideväärennösjupakat ovat nousseet Suomessakin uutisotsikoihin, mutta milloin voidaan puhua väärennöksestä? Länsimaisen ja erityisesti akateemisen taiteen historiaan kuuluu erottamattomasti teosten kopiointi. Taideopiskelijat ovat kautta vuosisatojen opiskelleet taidetta kopioimalla vanhojen mestareiden teoksia. Tästä näkökulmasta kertoi näyttelyn ensimmäinen sali. 

Leonardo da Vinci: Neitsyt Marian ilmestys, 1473-75, öljy ja tempera puulle. Gallerie degli Uffizi, Firenze.

Magnus Enckell: Enkeli, kopio Leonardo da Vincin Marian ilmestys -maalauksesta 1895, öljy kankaalle. Kansallisgalleria / Ateneumin taidemuseo.

Kopioimalla mestariteoksia opetellaan mm. erilaisia maalaustekniikoita; tapaa katsoa ja kuvata valoa, varjoa, mittasuhteita, perspektiiviä, heijastuksia, siveltimenvetoja ja muita yksityiskohtia. Nämä taidekopiot tulee signeerata siten, että suhde alkuperäiseen teokseen ja tekijään on selvästi esillä. Näissä tapauksissa puhutaan kopioista, ei väärennöksistä. Harjoitustöiden lisäksi taiteilijat ovat kopioineet itseään: toistaneet samoja hahmoja, yksityiskohtia tai kokonaisia aiheita.

Fra Angelico: Neitsyt Marian ilmestys, n. 1450, fresko, 230 x 297 cm. Museo Nazionale di San Marco, Firenze. 
Venny Soldan-Brofeldt: Marian ilmestys, kopio Fra Angelicon mukaan, öljy kankaalle. Tampereen taidemuseo.

Näyttelyn takaosassa on tila, jossa Salon kansalaisopiston Maalaus ja historia -kurssilaiset ovat voineet harjoittaa tätä perinteistä taideopetuksen menetelmää jäljentämällä taidehistorian teoksia. Tämä oli mielestäni erinomainen käytännön esimerkki aitouden määritelmän avaamisesta näyttelyn yhteydessä.
Topi Ruotsalainen: Haavoittunut koululainen, 2015, öljy kankaalle. EMMA - Espoon modernin taiteen museo.
Toinen näkökulma taideteoksen alkuperän tulkitsemiseen olivat pastissit eli mukaelmat alkuperäisestä teoksesta. Pastissi eroaa parodiasta siten, että se ei pyri pilkkaamaan alkuperäistä teosta, vaan luomaan alkuperäistä teosta hyödyntäen uudenlaisen tulkinnan. Se ei myöskään ole kopio, sillä lopputulos eroaa alkuperäisestä selvästi yksityiskohdiltaan. Pastisseista esimerkkeinä olivat mm. Topi Ruotsalaisen ja Sirpa Alalääkkölän maalaukset.
Sirpa Alalääkkölä: Aino-triptyykki, 1988, akryyli kankaalle. Kansallisgalleria / Ateneumin taidemuseo.
Kolmas näkökulma aitouteen olivat kantaaottavat teokset, jotka kommentoivat ja kritisoivat tunnettujen aiheiden kautta yhteiskuntaa. Näitä olivat esimerkiksi Harro Koskisen ja Jani Leinosen teokset.
Harro Koskinen: Sikamessias, 1969, akryyli, lastulevy, puu. Kansallisgalleria / Ateneumin taidemuseo.
Näin ensimmäistä kertaa Harro Koskisen Sikamessiaan muualla kuin taidekirjojen sivuilla. Taidehistorioitsijat muistavat teoksen johtaneen taiteilijan saamaan jumalanpilkkasyytteeseen, joka johti lopulta sakkotuomioihin. Teos oli ensimmäistä kertaa esillä Helsingin Taidehallissa järjestetyssä nuorten näyttelyssä syyskuussa 1969, jonka teemana oli "taide osallistuvana". Teos oli asetettu näyttelyn näkyvimmälle paikalle heti sisäänkäynnin jälkeen.

Wikipedia tiivistää teoksesta nousseen kohun taustat: "Rikosilmoituksen Sikamessiaasta teki helsinkiläinen maallikkosaarnaaja, 35-vuotias muurari Kyösti Laari (1935–1996). Hän ei itse ollut käynyt Taidehallin näyttelyssä, vaan oli kuullut teoksesta radiosta ja myöhemmin nähnyt siitä kuvan sanomalehdessä. Laari oli tietoinen, että vuonna 1902 Martiniquen saaren asukkaat olivat rituaalissaan kantaneet ristiinnaulittua sikaa, jonka jälkeen Saint-Pierren kaupunki tuhoutui tulivuorenpurkauksessa. Sikamessiaan johdosta hän pelkäsi jotain vastaavaa tapahtuvan myös Helsingille ja päätti tehdä näyttelystä rikosilmoituksen. Suomen Kuvalehden toimittajalle Pirkko Pekkariselle antamassaan haastattelussa Laari tunsi saaneensa Jumalalta käskyn toimia, koska Helsingin hiippakunnan piispa Aarre Lauha ja kirkko eivät olleet reagoineet asiaan mitenkään. Sikamessias aiheutti Suomen lisäksi kohua myös Sveitsissä erään paikallisen sanomalehden julkaistua siitä kuvan. Maan luterilainen ja katolinen kirkko pitivät teosta Jumalaa pilkkaavana shokkitaiteena."

Harro Koskinen on tosin itse kertonut, ettei hänen ollut tarkoitus pilkata uskontoa, vaan kritisoida kaupunkilaistuvaa suomalaista yhteiskuntaa, ihmisten välinpitämättömyyttä ja keskiluokkaista, porvarillista elämäntapaa. Kritiikki osui kuitenkin myös valtioon ja kirkkoon. Koskisen mukaan sika kuvastaa teoksessa ihmisen sikamaisuutta.
Jani Leinonen: McRedeemer, 2019. Zetterberg Gallery. 
Näin jälkikäteen Harro Koskisen jumalanpilkkasyyte ja sakkotuomiot voivat kuulostaa liioitellulta, mutta on niitä kohua aiheuttaneita teoksia lähihistoriassakin. Jani Leinonen kritisoi yhtä pistävästi ja taitavasti nykyistä kulutusyhteiskuntaamme. Suuren yleisön tietoisuuteen Leinonen ponnahti 2012 kaappaamalla McDonald'sin maskotin. Tämäkin johti sakkotuomioihin.

McRedeemer -teoksessa ristiinnaulittu Kristus on maalattu McDonald'sin Ronald McDonald -maskotiksi. Teos on toisinto aiemmasta kohua herättäneestä McJesus -teoksesta. Kyseinen teos synnytti kohun Israelissa, jossa se oli esillä Haifan taidemuseon Sacred Goods - Pyhiä tuotteita -näyttelyssä. Teos oli näyttelyssä esillä ilman Leinosen lupaa, joka toivoi itsekin teosta poistettavaksi. 
Jani Leinonen: We are sorry for what we've done we only wanted to have some fun, 2013, valoteos, led-valot. Kansallisgalleria / Nykytaiteen museo Kiasma.
Leinonen leikittelee taiteessaan mm. kulutushyödykkeillä ja markkinointistrategioilla muokkaamalla kuvia ja luomalla niille uusia merkityksiä. Koskisen ja Leinosen teokset ovat hyviä esimerkkejä kriittisestä kulttuurin- ja kuvanlukutaidosta. Ne ovat välttämättömiä, jotta pystymme tunnistamaan meihin syvälle juurtuneita kulttuurisia rakenteita: arvoja,  toimintamalleja ja ajatuksia. 
Aurora Reinhard: Marttyyri, 2019, posliinikipsi, messinki, nylon. Taiteilijan omistuksessa.
Myös Aurora Reinhard oli hyödyntänyt teoksessaan marttyyriteemaa. Taiteilija on tutkinut taiteessaan naisten ja miesten välisiä tunnesuhteita, seksuaalisuutta ja valtaa. Veistos on taiteilijan omakuva ja tulkinta perinteisestä kristillisessä taiteessa kuvatusta pyhästä Sebastianista. Pyhä Sebastian oli keisarillisen henkivartioston upseeri, jonka kerrotaan salassa käännyttäneen ihmisiä kristinuskoon. Tämän vuoksi Sebastian määrättiin surmattavaksi nuolin. Pyhä Sebastian on haudattu Rooman katakombeihin, jonka päälle on rakennettu kirkko San Sebastiano fuori le Mura, jossa pääsin taannoisella opintomatkalla vierailemaan.

Näyttelyn väärennöksiin liittyvä osio oli kiehtovin, vaikkakin taiteen näkökulmasta surullisin ilmiö. Taideväärennösten aikakausi Suomessa lähti nousuun 1980-luvulla. Vuodesta 2009 alkaen Keskusrikospoliisin tutkimien taiderikosten vahingot Suomessa ovat lähes 20 miljoonaa euroa. Ainoa keino saada väärennökset pois markkinoilta on tuomita ne rikoksentekovälineinä valtiolle menetetyiksi. Näyttelyssä esillä olleet väärennökset ovat pääosin rikoksentekovälineitä Poliisimuseon kokoelmista. Rikoksentekovälineitä ei saa kuvata, joten tämän vuoksi näyttelyssä on kokonaisuudessaan valokuvauskielto.
Tyko Sallinen: Kaksi poikaa, 1916, öljy kankaalle. Didrichsenin taidemuseo. Kuva: Jussi Pakkala.
Taidehistorioitsijana minua kiinnosti kuinka hyvin onnistuisin tunnistamaan aidon teoksen väärennöksestä. Yksityiskohtia tutkimalla onnistuin yllättävän hyvin, mutta tilannetta helpotti huomattavasti se, että aito ja väärennös oli asetettu näyttelyssä vierekkäin. Näinhän ei todellisuudessa ole. Taideasiantuntijoille tuodaan yksittäisiä teoksia kommentoitavaksi, jolloin tulee olla tuntemus paitsi taidekentästä laajemmin, myös yksittäisten taiteilijoiden tuotannosta, maalaustavasta jne. 

Väärennösten edessä tuli aika ajoin sellainen "jokin on oudosti" -olo, vaikkei heti osannut sanallistaa mikä teoksessa on väärin. Näitä "outoja oloja" kannattaa taidekentällä kuunnella tietoisesti, mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, että harva taideasiantuntija tuskin luottaa nykyisin pelkkään silmään ja omaan intuitioon. Se on hyvä lähtökohta, mutta aidon ja väärennöksen tunnistamiseen tarvitaan moniammatillista yhteistyötä: taidehistorioitsijoita, konservaattoreita ja materiaalitutkijoita yhdistettynä mm. infrapuna- ja röntgenkuvaukseen. 

Tyko Sallinen (1879-1955) on yksi väärennetyimmistä suomalaisista taiteilijoista. Kuvassa oleva Tyko Sallisen Kaksi poikaa on aito teos ja kuuluu Didrichsenin taidemuseon kokoelmiin. Vieressä oli väärennös, jonka erotti yksityiskohtia vertailemalla: väärennöksessä oli mm. pastellimaisemmat värit ja pojilla terävämmät kasvonpiirteet. Eero Järnefelt on tunnettu värikkäistä Kolin kansallismaisemistaan. "Kolilta" teoksen paljasti väärennökseksi liian tarkka männynkäkkyrän kuvaus ja erilainen sivellintyöskentely. Birger Carlstedtin väärennöksestä paistoi vielä läpi lyijykynähahmotelman jäljet. Myös värit olivat aitoa Carlstedtia ohuempia ja "suttuisempia".
Ikoneja Salon historiallisen museon ja Leonardo da Vilhun kokoelmista.
Olin iloinen, että näyttelyssä oli käsitelty aihetta myös ikonien kautta. Ennen työpaikkani vaihtoa RIISAsta KYSin taideasiantuntijaksi, ehdin kommentoida Salon taidemuseolle aitouden näkökulmaa ikonien osalta. Aidon, kopion, väärennöksen ja pastissin erot on perinteisessä kuvataiteessa helppo ymmärtää, mutta ikonien kohdalla kopio ei ole yksiselitteinen asia. Vältän itse puhumasta ikonien yhteydessä kopiosta, koska tämänkin näyttelyn yhteys osoitti, että kopio liitetään usein negatiivisessa muodossa väärennökseen. 
Pyhä Anna Jumalanäidin äiti ja Neitsyt Maria. Leonardo da Vilhun kokoelma.
Ikonien yhteydessä käytän itse sanaa toisinto. Ikoni on lähes poikkeuksetta "kopio" jo olemassa olevasta ikonista. Ikonin tarkoitus on toistaa alkukuvaa. Alkukuva voi olla 400-luvulla maalattu Hodigitrian Jumalanäidin ikoni, jota nykyikonimaalarit toisintavat. Jokainen ikonimaalari tuo kuitenkin omalla käsialallaan ikoniin persoonallisen otteen. Näin ikonien kohdalla ei voida puhua kopiosta saati väärennöksestä.

Ylen tekemässä Salon taidemuseon näyttelyä esittelevässä artikkelissa toimittaja Jussi Mankkinen oli kuitenkin luonut raflaavan väliotsikon: "Myös ikoneja väärennetään". Myönnän vähän närkästyneeni tästä otsikosta, sillä aihetta ei ehditty jutussa avata tarpeeksi, jolloin se loi ikonitaiteesta vääränlaisen mielikuvan. Tästä syystä liitän tähän aiemmin kirjoittamani tekstin, jossa erikoistutkija Seppo Hornytzkyj puhui otsikolla "Onko olemassa väärennettyjä ikoneja?

Ikonien kohdalla on ensimmäiseksi ymmärrettävä niiden hengellinen tarkoitus rukouksen välikappaleina. Yritän selventää asiaa lyhyellä esimerkillä: Alkuperäisen 1600-luvulla maalatun ikonin päälle on voitu maalata uusi ikoniaihe 1800-luvulla. Tieteellisestä näkökulmasta aito ikoni on se alla oleva kuva, joka näkyy esimerkiksi vain röntgenkuvissa. Mutta rukoilijalle aito ikoni on se 1800-luvulla tehty päällemaalaus, joka on katsein havaittavissa ja toistaa näkyvän ikonin alkukuvaa. Näin ollen ikoni on teologisessa mielessä aito ikoni, vaikka se  tieteellisestä näkökulmasta olisi ristiriitainen.

Salon taidemuseon Aito vai ei? Taideteoksen alkuperän lähteillä on todella mielenkiintoinen kokonaisuus, jossa aitouden ja alkuperäisyyden teemaa on käsitelty juuri niin monesta näkökulmasta kuin mielestäni pitääkin. Aitous ei ole yksiselitteinen, vaan tulkinnanvarainen käsite. 

Tässä vielä Ruotsin Nationalmuseumin pääjohtajan, Susanna Petterssonin avaussanat näyttelyn esittelyyn:

Aito vai ei? Taideteoksen alkuperän lähteillä on esillä Salon taidemuseossa 5.9.2021 saakka. 

Lopuksi:

Jyväskylän yliopistossa valmistui tänä keväänä Henna Heikkisen ja Salla Salmelan maisterintutkielma aiheesta:  "Taiderikollisten kertomukset taideväärennösten vaiheista: narratiivinen analyysi FAKE-väärennöskokonaisuuden esitutkinta-pöytäkirjoista". Aineistona on käytetty Keskusrikospoliisin tutkiman FAKE-taideväärennösvyyhdin esitutkintapöytäkirjoja. Rikoskokonaisuuden ollessa laaja, tutkimus on rajattu käsittämään ainoastaan kuvataiteilija Veli Sepän tekemiä Reidar Särestöniemi -väärennöksiä.