"Et sinä ole koskaan hukassa ollutkaan"

                                  *Tekstin julkaisuun on saatu lupa

Petri Ala-Maunus: History and Utopia of Landscape, yksityiskohta, 2018-2019, öljy kankaalle.

Minulla on ollut valtava onni, että olen saanut elämäni koulu- ja opintopoluille upeita opettajia. Kirjoitin kiitoksia peruskoulun ja lukion opettajille jo vuonna 2014 otsikolla "Kiitokset sinne minne ne kuuluvat".

Olen aina tiennyt, että haluan olla tekemisissä taiteen kanssa tavalla tai toisella. Matka taidehistorian pariin oli kuitenkin pitkähkö ja vaikea. Tästä matkasta olen puolestani kirjoittanut aiemmin otsikolla "Jos olisin menestynyt paremmin". Kun sitten viimein pääsin opiskelemaan taidehistoriaa, se tuntui unelmien toteutumiselta. Näin jälkikäteen tuntuu hienolta palata noihin vanhoihin blogiteksteihin. Muistan edelleen tuon tunnelman kuin eilisen, kun postilaatikosta putosi paksu kirjekuori sen aiempien vuosien ohuen kirjekuoren sijaan. Miten onnellinen se tyttö silloin olikaan! Muistan, kuinka jännittävää tuon blogitekstin julkaiseminen (2010) oli. Minusta tulisi taidehistorian opiskelija! Minä olin päässyt yliopistoon!

Taidehistorian opinnot alkoivat Wivi Lönnin suunnittelemassa Juomatehdas-nimisessä rakennuksessa syksyllä 2010.

THE Heikki Hanka

Olin kuullut ensimmäisen kerran taidehistorian professori Heikki Hangan nimen ollessani työssäoppimassa ja kesätöissä museossa vuosina 2007-2008. Silloiset työntekijät puhuivat Heikistä verrattain paljon kirkkotaiteen asiantuntijana. Hänen nimensä tuli esiin myös erilaisissa kristillistä taidetta käsittelevissä julkaisuissa.

Heikki Hanka on kirjoittanut mm. tästä Ilomantsin evankelisluterilaisesta kirkosta seurakuntahistoriikin "Sadan enkelin kirkko".

Jännitin ensimmäistä taidehistorian luentoa, jossa Heikki oli luennoimassa. Muistan ajatelleeni, että "Tämä on nyt se kuuluisa Heikki, josta kaikki tuntuvat puhuvan". Kului aikaa ensimmäiset opiskeluvuodet, enkä muista, että olisimme varsinaisesti olleet tekemisissä toistemme kanssa kuin vasta vuonna 2013 Keski-Suomen museossa järjestetyn inventointi- ja dokumentointikurssin myötä. Heikki oli yksi kurssin ohjaajista ja osallistui myös dokumentointipäivään, jossa purettiin museossa esillä ollut Valamon luostarin ikoninäyttely ja mitattiin, valokuvattiin ja pakattiin näyttelyn ikonit. Kristillinen taide on näin ollen kulkenut mukanani opinnoissa - ja myöhemmin työelämässä - alusta alkaen.

Inventointi- ja dokumentointikurssi Keski-Suomen museossa 2013.

"En koskaan unohda johtajaa,
joka antoi minulle mahdollisuuden,
kun minulla ei vielä ollut muuta tarjottavaa
kuin positiivinen asenne ja halu oppia."
-Sananlasku-

Ajattelen, että Heikki "huomasi" minut todennäköisesti tuolloin vuonna 2013. Olin ahkera ja innokas opiskelemaan, mutta en pitänyt itsestäni meteliä. Samana vuonna kävimme Heikin kanssa keskustelun, joka oli jälkeenpäin ajateltuna ensimmäinen mentorointikeskustelu. Jäimme eräänä päivänä Heikin kanssa juttelemaan ja hän kyseli minulta lisätietoja taustaopinnoistani ja töistä. Samassa keskustelussa kävi myös ilmi, että eräs toinen yliopiston työntekijä oli "ilmiantanut" Heikille tämän blogini ja keskustelimme siitä ja sen merkityksestä. Muistan olleeni hämmästynyt, että "Tämä on nyt THE Heikki Hanka, joka tietää tietämättäni minusta jotakin, mitä en tiennyt hänen tietävän." Keskustelu tuntui merkitykselliseltä, sillä olin ponnistellut kolme vuotta sen eteen, että ylipäänsä pääsin opiskelemaan taidehistoriaa. Ja nyt sain tukea sellaiselta henkilöltä, joka tuntui opiskelijan näkökulmasta maineensa ja tietotaitonsa vuoksi yliluonnolliselta henkilöltä.

"Yliopisto ei ole mikään sekatavarakauppa."
-Heikki Hanka-

Toinen varsinainen mentorointikeskustelu käytiin siinä vaiheessa, kun minä sain jonkinlaisen "työelämään valmistautumispaniikin". Ajattelin, etten koskaan tulisi saamaan töitä pelkkää taidehistoriaa ja museologiaa opiskelemalla. Tämän vuoksi yritin haalia itselleni "lisätukea" opinnoista ja hain arkistonhallinnan maisteriohjelmaan. Heikki oli nähnyt hakemukseni ja halusi keskustella kanssani. Hän kysyi perusteluja haulleni: "Miten sinun tulevaisuudennäkymät toteutuvat ohjelman kautta?"

Se oli ensimmäinen kerta, kun pysähdyin miettimään, mitä oikeastaan halusin. Kerroin halustani työllistyä museokentälle. Samalla jouduin hieman nolostellen myöntämään, että en minä oikeasti haluaisi kyseiseen maisteriohjelmaan (mutta koin sen järkevänä). Pelkäsin työllistymiseni puolesta, mutta Heikki sanoi tuolloin, että näkee minussa potentiaalia, eikä epäile hetkeäkään, ettenkö saisi museokentältä töitä. Hän yritti huojentaa pelkoani sanomalla, että "Yliopisto ei ole mikään sekatavarakauppa, josta kerätään kaikkea mahdollista. Osa tarvittavasta ammattitaidosta hankitaan työelämässä ja töiden lomassa."

Kirkkodokumentointia Heikin jalanjäljissä.

"Opettaja voi avata oven, mutta sisään on astuttava itse."
-Sananlasku-

Heikin tuki ja kannustus tuntui hyvältä myös siksi, että muistan verranneeni itseäni muihin opiskelijoihin. Oma kiinnostus nimenomaan kristilliseen taiteeseen tuntui vähän vanhanaikaiselta, kun monet muut tuntuivat tutkimusaiheineen olevan enemmän ajan hermolla. Mietin, että oliko ollut tyhmää lukita tutkimusalue jo valmiiksi ennen kuin olin edes päässyt opiskelemaan.

Heikki tuntui kuitenkin näkevän minussa ja tulevaisuudessani jotain, mitä en itse vielä nähnyt. Lopulta minulle kävikin onnellisesti, että pääsin suoraan valmistuttuani töihin ja hyödyntämään kaikkea kartuttamaani osaamista ja intoa käytännön työelämässä.

Suomen sairaalatekniikan päivillä puhumassa sairaalataiteen merkityksestä käytännön esimerkein rakennusprojektien yhteydessä.

"Työpaikka on sellainen millaisen siitä tekee."
-Heikki Hanka-

Vuonna 2020 pääsin nykyiseen työhöni taideasiantuntijaksi Pohjois-Savon hyvinvointialueelle. Kiinteistöhallinnon insinöörimäinen työympäristö oli humanistille aluksi järkytys ja vähän pelottavakin. Muistan ensimmäisenä työpäivänäni viikkopalaverissa miettineeni, että en edes ymmärrä mitä he puhuvat - en ymmärrä näitä lyhenteitä! Olen kuitenkin oppinut tässä moniammatillisessa työyhteisössä enemmän kuin olisin puhtaassa museoympäristössä koskaan voinut oppia. Heikki oli oikeassa: "Osa tarvittavasta ammattitaidosta hankitaan työelämässä." Näin minä kartutin osaamistani muun muassa suorittamalla töiden ohessa Taideyliopiston järjestämän Julkisen taiteen asiantuntijakoulutuksen.

Lavastettu työmaavaatetus; rakennustyömaalle ei tietenkään mennä korkokengissä vaan turvakengissä.

Minulla on koko ajan ollut sama uteliaisuus ja intohimo kulttuuriasioita kohtaan kuin ensimmäisenä opiskeluvuonna. Olen tietoisesti halunnut tehdä kulttuurista näkyvää muun muassa blogin ja Instagramin kautta. Olen myös kiitollinen, että kaikki työnantajat ovat vuosien varrella suhtautuneet tähän näkyvyyden levittämiseen positiivisella tavalla. Olen saanut elää "Hurmioituneena" sosiaalisessa mediassa ilahduttavan näkyvästi.

Tämä asenne myös tiivistää sen, minkä Heikki joskus tässä työelämän varrella tokaisi, että "Työpaikka on sellainen millaisen siitä tekee". Koen, että jokainen voi vaikuttaa siihen, millaisen työilmapiirin ympärillemme luomme ja sillä on iso merkitys arjessa jaksamiseen. Se, autetaanko toisiamme ja yritetäänkö haasteidenkin keskellä nähdä jotain hyvää ja keskittyä positiiviseen sen sijaan, että valittaisimme siitä, mikä kaikki on huonosti.

Heikki on nähnyt minun urapolullani myös ne kaikkein vaikeimmat hetket. Ne ovat kasvattaneet resilienssiä, ja jokainen vastoinkäyminen on lopulta osoittanut, että ilolla pääsee pidemmälle kuin asioista valittamalla. Kaikkeen ei kuitenkaan tarvitse pystyä yksin. Heikki on aina kuunnellut, kun olen apua tarvinnut, mutta arvostan häntä erityisesti siksi, että hän ei sano mitä minä haluan kuulla, vaan hän sanoo sen, mitä minun täytyy kuulla. Hän ei myöskään koskaan ole päättänyt mitään puolestani, vaan ohjaillut kysymyksiä ja keskustelua siten, että olen joutunut tekemään itse omat ratkaisuni.

Suora ja rehellinen puhe ja palaute on aina ollut minulle tärkeää, koska se vie parhaiten elämässä eteenpäin. Kirjoitin opiskeluaikana erään Heikin kanssa käymäni mentorointikeskustelun jälkeen päiväkirjaani, että "Tällaista ohjausta ja kyseenalaistamista juuri tarvitsin!"

"Saat soittaa, mutta en tiedä onko minusta

enää siinä vaiheessa sinulle mitään hyötyä."

-Heikki Hanka-

Soitan Heikille nykyisin yleensä silloin, kun tarvitsen henkistä tukea esimerkiksi ammatilliseen ohjaukseen, luottamustehtäviin, sivutöihin tai kristilliseen taiteeseen liittyviin yhteydenottoihin liittyen. En ole missään vaiheessa kysynyt Heikiltä, että voiko - tai ylipäänsä haluaako - hän olla minun mentorini, sen jälkeen kun valmistuin. Minä vain olen ottanut hänet siihen rooliin, eikä hän ole onneksi ravistellut minua pois. Olisihan hän voinut tehdä niinkin; sanoa, että "nyt on pärjättävä omillaan", kun hän "valmisteli minut maailmalle".

Heikki on kiltisti vastannut puheluihini ympäri maailmaa - missä milloinkin sattuu tutkimusreissuillaan kulkemaan. Tämä osoittaa myös sen hienon ominaisuuden, että Heikki on aina auliisti jakanut toisille tietotaitoaan, eikä niin sanotusti "istunut" sen tiedon päällä ja ominut sitä itselleen, päinvastoin. Hänellä on ollut halu ja tarve tehdä kulttuurista näkyvää ja merkityksellistä, kuten minullakin.

Taisin edellisen kerran soittaa Heikille viime syksynä. Tuolloin Heikki kertoi jäävänsä eläkkeelle ja olin tietenkin itselleni ominaiseen tapaan huolissani ensimmäiseksi itsestäni: Saanko minä silti vielä soittaa sinulle, jos minulle tulee jokin paniikkitilanne ja tarvitsen sinun apua?

Heikin huumorintajusta kertoo vastaus, kun hän sanoi, että "Saat soittaa, mutta en tiedä onko minusta enää siinä vaiheessa sinulle mitään hyötyä." -Kyllä sinusta on.

Kiitos Heikki, kun näit minut - ja monet muut - avasit ovia, jaoit ammattitaitoasi ja ohjasit elämässä eteenpäin. Minä olen saanut ylpeästi kantaa Jyväskylän yliopiston ja Musiikin, taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitoksen viittaa harteillani.

Puhumassa taidehistoriasta ja sen opiskelusta, kulttuuribloggaamisesta ja taideasiantuntijan työstä  Ingmanedu oppilaitoksessa. Kuva: Svetlana Larina Photography.

______________ 

Tämä on tiivistetty kiitospuhe, jonka pidin emeritus professori Heikki Hangan "Elämäni inventoinnit" juhlaseminaarissa. Puheenvuoroni otsikko oli "Ohjaajasta mentoriksi - Heikki Hangan merkitys urapolullani".

Soitin Heikille seminaarin jälkeen kysyäkseni, että saisinko julkaista tekstin myös blogissa. Se, että olen tehnyt omasta työstäni julkista ja näkyvää ei automaattisesti tarkoita sitä, että toiset haluaisivat samanlaista julkisuutta. Tämän vuoksi olen vetänyt myös alusta asti linjan, että työkaverini pysyvät tunnistamattomina ns. ylätason puheessa "kiinteistöhallinnon työkavereina". Nyt halusin pyytää luvan - ja antaa mahdollisuuden myös kieltäytyä - koska kyseessä on koko nimen, ammatin ja organisaation näkyvyys.   

Perustelin pyyntöäni Heikille sillä, että haluaisin kiittää häntä julkisesti siitä, kuinka merkityksellisenä pidän hänen mentorointiaan ja sitä, että "Sinä löysit minut". Hän jatkoi samalla selkeäsanaisella ja suorasukaisella olemuksellaan sanoen: "Et sinä ole koskaan hukassa ollutkaan."

Lause oli lyhyt ja ytimekäs, mutta sisältää minulle paljon symbolisisältöä. Hukassa voi olla niin monella eri tavalla, mutta ajatus siitä, että olen hänelle ollut aina näkyvillä ja olemassa, tuntuu turvaverkolta, jonka läpi ei voi pudota. Se tuntuu tärkeältä etenkin näinä aikoina, kun työelämä on täynnä epävarmuutta.

Protestilaulaja

Sawohouse Underground, Kuopio, 2021.

Olen nuoresta saakka ollut kiinnostunut kirjallisuudessa elämäkerroista. Innostus lähti siitä, että halusin tietää edesmenneistä näyttelijöistä enemmän. Rakastan edelleen kotimaisia 1940-50-luvun mustavalkoisia elokuvia. Niissä on huumoria ja toisaalta myös draamallista tunnelmaa, jota ei nykyelokuvissa enää tavoiteta. Luin Tauno Palosta, Ansa Ikosesta, Edvin Laineesta, Leif Wagerista, Lasse Pöystistä jne. Myöhemmin kiinnostuin myös muusikoiden elämäkerroista. Luen kyseistä kirjallisuuden genreä siinä mielessä rajoittuneesti, että henkilön tulee jollain tavalla kiinnostaa itseäni, että tartun lukemiseen. En ole esimerkiksi koskaan lukenut yhtään poliitikon elämäkertaa.

En lue elämäkertoja siksi, että saisin niistä skandaalisisältöä. Valitettavasti jokaisesta elämäkerrasta kuitenkin revitään lööppiotsikoita, ja saahan niillä näkyvyyttä ja kenties lisättyä kirjamyyntiä. Luen elämäkertoja siksi, että pääsisin syvemmin kyseisen henkilön ajatusmaailmaan ja aikaan kiinni.

Leijonamieli ja Paleface beatboxing, Pipefest 2004, Vuokatti.

Leijonamieli ja Paleface beatboxing, Pipefest 2004, Vuokatti.

Hyvä elämäkerta?

Vuosien varrella olen tullut siihen tulokseen, että elämäkertojen kirjoittaminen lienee yksi vaikeimmista kirjallisuuden lajeista. Kuinka tiivistää parhaimmillaan (tai pahimmillaan?) vuosikymmenten elämäntyö ja yksityiskohdat yksiin kansiin? On hyviä ja huonoja esimerkkejä.

Olen viimeisen vuoden aikana lukenut elämäkerrat mm. taidemesenaatti Peggy Guggenheimista, Spice Girlsin Melanie C:stä, Samuli Edelmannista sekä Sentencedin edesmenneestä kitaravirtuoosi Miika Tenkulasta.

Peggy Guggenheimin ja Melanie C:n ongelma oli se, että he olivat kirjoittaneet kirjansa itse. Peggy keskittyi kerskumaan miesvalloituksillaan ja elämäntyylillään, vaikka oletin saavani tietoa hänen mesenaattiudestaan ja taiteesta. Melanie C olisi tarvinnut paremman kustannustoimittajan, sillä kirjan sisältö olisi mahtunut ilman jatkuvaa asioiden toistamista todennäköisesti sata sivua tiiviimpään muotoon.

Samuli Edelmann. Voi että pidän Samulista, mutta valitettavasti kirjan kirjoittanut Johannes Lahtela oli tehnyt kirjasta miesten yhteisen terapiajulkaisun täynnä lööppiainesta. Kirja keskittyi päihteisiin ja sen tuomaan aihemaailmaan, vaikka ajattelen Edelmannin olevan myös kaikkea muuta. Sen sijaan yllätyin positiivisesti, kuinka Nefertiti Malaty oli onnistunut kirjoittamaan edesmenneestä, ja äärimmäisen tarkasti yksityisyyttään varjelleesta, kitaristi ja säveltäjä Miika Tenkulasta taiteilijaa kunnioittavan, mutta rehellisen julkaisun.

Hyvä elämäkerta syntyy mielestäni siitä, että kirjoittaja osaa etäännyttää itsensä kohteestaan tarpeeksi, jotta hän näkee laajemman kokonaisuuden. Mikä merkitys elämäkerran kohteella on ollut yhteiskunnassa ja millainen hänen ajatusmaailmansa on kulloisenakin ajankohtana ollut, miten se on kenties muuttunut?

Graffiteja, Pipefest 2004, Vuokatti.

Break dance-battle: Pohjois-Suomi All Stars vs. Flow-Mo B-boy Crew. (Etelä vei voiton.) Pipefest 2004, Vuokatti.

Onko alle viisikymppisessä mitään kirjoitettavaa?

Tähän saakka lukemistani elämäkerroista ehdottomasti laadullisesti paras on Miska Rantasen Karri Miettisestä (s.1978) kirjoittama elämäkerta. Miettinen tunnetaan paremmin taiteilijanimellä Paleface ja kirja kantaa nimeä Protestilaulaja (Johnny Kniga, 2024). Kirjan nimi on mielestäni hieman provosoiva, mutta myönnän, että Paleface nykyisellä musiikillisella sisällöllään istuu sanan tuomaan mielikuvaan.

Kysymykseen, onko alle viisikymppisessä vielä mitään kirjoitettavaa vastaan, että ehdottomasti on, jos kirja kirjoitetaan siten kuin Miska Rantanen on sen tehnyt. Kirja ei ole vain Miettisen elämäkerta, vaan yhteiskunnallinen katsaus kotimaisen rap-kulttuurin historiaan ja muutokseen, sekä sen ympärillä vaikuttavaan valtakulttuuriin. Siis kuhunkin vuosikymmeneen siten, millaisena se on näyttäytynyt. Kirja ei irrota tai sulje Palefacea yhteiskunnasta tutkimuksen kohteeksi, vaan kirjoittaa hänet osaksi sitä. Tällaisiahan elämäkertojen kuuluisi olla.

Paleface esittämässä Golgate Soulmate-kappaletta. Pipefest 2004, Vuokatti.

Naisen asema silloin vs. nyt

Minun matkani Palefacen musiikin parissa alkoi vuonna 2001, kun hän julkaisi ensimmäisen (englanninkielisen) albuminsa The Pale Ontologist. Tuolloin suomiräpin maailma oli hyvin toisenlainen kuin nykyään ja arvostin Palefacen taitavaa ja syvällistä sanailua. Vuonna 2003 julkaistu Golgate Soulmate-kappale (kertosäkeessä mukana Emma Salokoski) poikkesi sanoitukseltaan ja sanomaltaan paljon siitä, millaisena suomiräp oli naisen ja suhteet naisiin esittänyt. Tuohon aikaan nainen oli rap-lyriikoissa lähinnä käytön ja/tai halun kohde.

Naisia ei tuohon aikaan juurikaan arvostettu myöskään räppäreinä. Karri Miettinen kuvailee 2000-luvun alun räppimaailmaa näin:

"Kana, Mariska ja Yavis oli myös se kolmikko, jota ruodittiin misogyynisessä, netissä vuodesta 2002 lähtien pyörineessä räppibiisissä 'Ämmäräppärit' (---). 'Ämmäräppärit' on puistattavaa kuunneltavaa aikuisin korvin, mutta muistan, että se inhotti jo tuoreeltaan'', kertoo Karri. 'Mimmit nähtiin tuohon aikaan lähinnä bändäreinä. Muistan, kun Pipefest-räppifestivaaleilla 2000-luvun alkuvuosina Rähinä Recordsin bussiin pakkautui tulijoita illan päätteeksi mökkijatkoille, niin joku spiikkasi mikrofoniin, että kaikki muijat, jotka eivät ole lähdössä panemaan, voivat poistua bussista heti. En muista kuka oli kuuluttaja, mutta tapahtunut kuvaa sen ajan henkeä.

Naiset jaksoivat silti puskea. Lajin ykkössoihtua kantoi pitkään Mariska, ja muita varhaisia alan vaikuttajia olivat muun muassa Notkean Rotan riveissä esiintynyt Meno-Anu eli Maria Järvenhelmi ja pietarsaarelaisessa Valosiepparit-kokoonpanossa aloittanut Sini Sabotage eli Sini-Maria Makkonen." (s.198) 

Mariska, Pipefest 2004, Vuokatti.

Miss J. & Afrodite, Pipefest 2004, Vuokatti.

Tunnistan ja muistan tuon ajan hengen. Esimerkiksi Skandaalilla (julkaissut mm. kappaleet Sun muijas, Panomies ja Pesäst pesään) oli sellainen fanipaita, jonka selässä oli teksti "Kaikki rakastaa kusipäitä". (Uskokaa tai älkää, omistin kyseisen paidan, mutta en tainnut sitä lopulta kovin montaa kertaa käyttää.) Skandaali käytti taitavasti hyväkseen ulkonäköään ja loi brändinsä "Olen hyvännäköinen ja tiedän sen" -olemuksen ympärille. Tällaisia tyyppejä pidetään kusipäinä, joten hän brändäsi senkin, painamalla tekstin fanipaitoihinsa. 

Tämä on myös syy, jonka vuoksi alun perin viehätyin juuri Palefacen musiikista. Hän muotoili hunajanpehmeästi soljuvan ja todenmukaisemman kokonaisuuden parisuhteen ensiaskelista ja siitä, kuinka mies pohtii, miten lähestyä ja kohdella naista:

"Ev'ry night she gets advances - I know

these can't be the chances I blow

I wonder if she fancies my flow

and if I get her number will she answer my calls?"

Sittemmin esimerkiksi kotimainen Etta on ottanut ämmä-sanan haltuun ja kääntänyt sen voimasanaksi.

(Tässä yhteydessä tekisi mieli pitää luento naisen aseman positiivisesta muutoksesta musiikkimaailmassa ja sitä kautta yhteiskunnassa, mutta jätetään se kenties toiseen kertaan.)

Renessanssimies

Myönnän, että minun oli helppo tarttua lukemaan Protestilaulajaa, sillä Miettisen elämä kiinnosti ja oli entuudestaan tuttua. Sellaisen, joka näkee hänet "vain" provosoivana vasemmiston protestilaulajana, voi olla vaikeaa päästä asenteensa yli tarttuakseen kirjaan. Mutta koska olen lukenut elämäni varrella useita elämäkertoja voin suositella, että jos joku edes harkitsee kirjoittavansa elämäkertaa, lukisi ensin tämän. Ja muille elämäkerroista kiinnostuneille lukuvinkiksi ihan vain malliksi siitä, millaisen rakenteen ja kokonaisuuden alle viisikymppisestäkin artistista voi onnistuneesti kirjoittaa. 

Miska Rantanen kuvailee Palefacea tekstissä muun muassa näin: "Karri Miettinen on yhden miehen mielenosoitus. Ihmisiä jakava taiteilija. Tiedostavan suomiräpin Hannu Karpo. Omatunto, jolla on megafoni." (s.10)

Iltapäivälehtien (ja keskustelupalstojen kommenttikenttien) perusteella Paleface näyttäytyy poliittisesti värittyneenä protestilaulajana. Hän on kuitenkin itse sanonut jo vuoden 2001 Sonera Plazan haastattelussa, että:

"Haluan olla renessanssimies, joka tekee kaikenlaista ja joka pystyy osoittamaan lahjakkuuttaan monella eri sektorilla."(s.120)

"(---) Antiamerikkalaisuus ja puheet rotukysymyksistä, sananvapaudesta ja ihmisoikeuksista asemoivat hänet heti kättelyssä räppiskenen vasempaan laitaan erotukseksi elämään kepeämmin suhtautuvista bileräppäreistä.

'Hiphop on maailman tehokkain tiedotusväline', perusteli Karri Helsingin Sanomissa. Monessa lehtijutussa toistui sama kiteytys, jonka hän kertoi ensimmäisenä Rumba-lehdessä.

'Aloin miettiä, mitä omaisuutta mulla on pakollisten ruokailuvälineiden lisäksi. Levysoitinten lisäksi löytyy levyhylly ja kirjahylly. Niitä vaalin ja kasvatan. Kirjahyllyssä on mun mc-urani siemen ja levyhyllyssä dj-urani siemen. Kun sen kaiken pystyy yhdistämään sopivassa leikkauspisteessä, mitä enää tarvitaan? Ei mitään.' " (s.121-122)

Graffiteja, Pipefest 2005, Vuokatti.

Aika uudistua

"2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puoltaväliä on kuvattu suomiräpin kuoppavuosiksi. Vuosituhannen alun räppibuumi paloi hetken kirkkaalla liekillä, mutta sitten meno hiipui." (s.155)

"Karri oli ollut aina suuri Suomi-musiikin diggari ja kirjoittanut proosaa ja runoja suomeksi, mutta englanniksi vedetty räppi oli keskeinen osa artisti-identiteettiä (---). 'Oli yllättävän iso asia jättää tietty estetiikka, panostuksenkohde ja osaamisalue kokonaan taakse ja lähteä tekemään musiikkia uudelta pohjalta [suomeksi]. (---)' " (s.169)

Jos jotain Palefacesta hehkuu, niin kiinnostus ympäröivää yhteiskuntaa, kirjallisuutta ja kulttuuria kohtaan. Tätä samaa viestiä hän vie eteenpäin myös nuorille:

"Karri ei usko räpin uhkaavan suomen kieltä, mutta on huolestunut lukemisen vähentymisestä. 'Kun keskustelen nuorten tekijöiden kanssa, painotan aina lukemisen tärkeyttä. Räppäri tarvitsee sanoja ja niitä saa lukemalla. On hallittava katukieli, mutta osattava myös kirjoittaa sanat oikein. Tällä hetkellä suosittu räppi on suhteellisen simppeliä ja kieleltään kapeaa. Poikkeuksiakin toki on, mutta ero on suuri verrattuna 90-lukuun. Silloin kovin jätkä oli se, jolla oli laajin sanavarasto.' " (s.170)

Graffiteja, Pipefest 2005, Vuokatti.

Oivallus musiikin tehtävästä

Karri Miettinen pääsi kirjoittamaan musiikkia suomalais-afrikkalaiseen kulttuurikeskukseen Villa Karoon. Tämä matka toi oivalluksen musiikin tehtävästä:

" 'Jos äänitettyä musiikkia on ollut olemassa noin sata vuotta, mutta laulettu tuhansia vuosia, niin silloin musiikin tehtävänä on ollut jokin ihan muu kuin kultalevyjen saaminen. Laulajilla ja lauluntekijöillä on ollut syvällinen tehtävä yhteisöissä: muistaa vanhat viisaudet ja kertoa tuoreet uutiset. Sen äärellä olin Afrikassa.'

Oivaltamsen katalysaattorina toimi länsiafrikkalainen grioottiperinne, joka oli saanut alkunsa 1300-luvulla. Griooteiksi kutsutaan kierteleviä muusikko-runoilijoita, jotka kantavat ja levittävät yhteisön suullista muistitietoa.

(---) 'Tajusin, että Suomessakin on ollut samanlaisia tarinoita ja lauluja, jotka ovat toimineet kansan tiedotusvälineenä. Siitä perinteestä tulivat rekilaulut, arkkiveisut, kisällilaulut, työväenlaulut ja kaaleiden [romani] laulut, joista kaikista syntyi uuden levyn taikaliemi. Yhtäkkiä kaikki oli selvää, koko linja Woody Guthriesta ja Reijo Frankista Public Enemyyn', kertoo Karri." (s.183)

Palefacen kieli vaihtui suomeksi Helsinki - Shangri-La -albumin myötä vuonna 2010. Suomen kieleen vaihtaminen toi sanoituksiin enemmän kantaaottavuutta ja vaikuttavuutta.  Jokainen tuntui tuolloin osaavan albumin nimikkokappaleen ulkoa. Kappaleissa nostetaan esille yhteiskunnan epäkohtia, välillä huumoria unohtamatta. Kaikki eivät esimerkiksi tainneet ymmärtää ironiaa, mikä sisältyi muun muassa kappaleeseen "Syntyny rellestää".

Paleface on esiintyjäminä, mutta Karri Miettinen on pyrkinyt olemaan se renessanssimies, josta kertoi jo vuoden 2001 haastattelussa. Hän on osallistunut useisiin erilaisiin keskustelu- ja haastatteluohjelmiin, kisoihin ja visailuihin osoittaakseen, että voi pitää hauskaa, eikä itseään tarvitse ottaa liian vakavasti. Tämä on meille häntä pidempään seuranneille osoittanut sen, että hän ei tahdo lokeroitua.

Negatiivinen julkisuus ja sitä lietsovat uutiset tuntuvat nykyisin olevan arkipäivää. Miska Rantanen kirjoittaa:

"Algoritmit alkoivat ruokkia [2010-luvun alusta] negatiivista diskurssia - ja tekevät sitä edelleen. Tietylle porukalle Paleface on ikuisesti omahyväinen vasurikitisijä.

'Nykyisin neutraalitkin tyypit saavat paljon kuraa julkisuudessa. Somessa tunteet ovat koko ajan pinnassa, ja kusipäisen palautteen antaminen on valtavirtaistunut, koska se on teknologian myötä helppoa', Karri sanoo." (s. 270)

Olen väsynyt siihen, kuinka asiat leimataan somessa ja julkisessakin keskusteluissa mustavalkoisiksi, eikä suostuta näkemään välissä olevia harmaan eri sävyjä. Tähänkin auttaisi se, että luettaisiin enemmän kirjoja kuin somen keskustelu- ja kommenttipalstoja. Kirjallisuuden avulla pystyttäisiin ymmärtämään neutraalimmin myös vastakkaisia näkökulmia, koska ne eivät somemaailman algoritmien tapaan vahvista jokaisen yksilön rajoittunutta (ja kenties vääristynyttä) kiinnostuskenttää. Näin toivottavasti palattaisiin aikaan, jolloin keskustelu tarkoitti sitä, että eri mieltä olevat ihmiset pystyivät perustelemaan väitteensä ja mielipiteensä taustatietoon pohjautuen, eikä siten, että eniten huutava mielipide voittaa.

Paleface ja DJ Mobster, Pipefest 2005, Vuokatti.

Miska Rantanen

Protestilaulajan luettuani halusin tietää kirjan kirjoittajasta enemmän. Kuka on tämä henkilö, joka osasi kirjoittaa elämäkerran siten, ettei se sortunut tyypillisiin lajityypin virheisiin?

Kävi ilmi, että Miska Rantanen (s. 1967) on entinen Helsingin Sanomien toimittaja ja kirjailija, joka on erikoistunut kulttuuriin, politiikkaan ja nettimaailman ilmiöihin. Tämä lienee taustasyy sille, miksi kirjassa on tuotu selkeästi esille rap-kulttuuriin liittyvät taustat ja yhteiskunnalliset ajanjaksot. Näin lukija ymmärtää miksi tietyssä ajassa toimittiin tietyllä tavalla, ja mikä toimintoihin taustavaikutti.

Rantanen kertoo esipuheessa, että hän  tapasi Karri Miettisen ensimmäisen kerran vuonna 2007, toisen kerran 2009 ja kolmannen 2010. Näin ollen miehillä on yhteistä historiaa taustallaan. Vaikka Rantanen kirjoittaa esipuheessa, että "Karri muisteli elämänsä eri vaiheita antaumuksella eikä kaihtanut menemistä aroillekaan alueille. Prosessi oli terapeuttinen puolin ja toisin" (s.13)", ei kirja ole terapiakertomus. Rantanen on osannut kirjoittaessaan etäännyttää itsensä tutkimastaan kohteesta. Hän on punonut onnistuneesti Karri Miettisen elämän lapsuudesta 2000-luvun kahdelle ensimmäiselle vuosikymmenelle, tulevaisuuden näkymiä unohtamatta.

Pipefest 2005, Vuokatti.

Humanismin puolestapuhuja

Karri Miettinen on minulle paljon muutakin kuin räppäri. Olen seurannut sivusta hänen työtään esimerkiksi maahanmuuttajien, vankien ja nuorten keskuudessa erilaisten musiikillisten työpajojen parissa. Hän on aktiivinen kansalaisvaikuttaja, rohkea puhuja, mutta ennen kaikkea sydämeltään laajan sivistyksen omaava mies, jolla on persoonallinen ääni. Karrissa on samanlaista humanismin puolestapuhujaa kuin suuresti arvostamassani ekonomisti Sixten Korkmanissa. (En ollut lainkaan kiinnostunut taloudesta ennen kuin luin Korkmanin kirjan Talous ja humanismi.) Kirjoitin Korkmanin humanismista myös täällä.

Sawohouse Underground, Kuopio, 2021.

Tämä ei ollut maksettu mainos, sillä olen ostanut kirjan itse, eivätkä Rantanen tai Karri tiedä, että aioin teoksesta kirjoittaa. Nimmari kirjaan on haettu Kuopion kaupunginkirjaston Runokantti-tapahtumassa, jossa Paleface oli kertomassa suhteestaan sanoihin ja kirjoittamiseen sekä niiden merkitykseen. Halu välittää kulttuurista hyviä uutisia on aina ollut blogini pääsanoma. Että kulttuuri näkyisi ja kuuluisi, olisi kansantajuista ja kiinnostavaa. Rantasen Karrista kirjoittama teos on mielestäni juuri sellainen.

*Kaikki kuvat ovat omista kotialbumeistani. Muistelen, että ainakin vuoden 2004 Pipefest-kuvat on kuvattu vielä filmikameralla. Graffitikuvat olen liimannut albumiin panoraama-muotoon, mutta liikkumasaumat ovat vielä esillä. Voi niitä aikoja, kun puhelimessa ei ollut kameraa.

Humanismin puolestapuhuja

En ole koskaan ollut liiemmin kiinnostunut taloustieteestä, mutta ekonomisti Sixten Korkmanin (s.1948) puheenvuorojen myötä aihe on alkanut kiinnostaa. Talouden ja kulttuurin on ajateltu usein vääristyneesti olevan kaukana toisistaan, ikään kuin ne olisivat toistensa vastakohtia. Korkman on puhunut jo vuosia ekonomistin ominaisuudessa kulttuurin, hyvinvointivaltion ja koko ihmisyyden sisällään pitävän humanismin puolesta. Tämä innoitti minut lukemaan myös hänen uusimman teoksensa Talous ja humanismi (Otava, 2023). Erinomainen, kansantajuinen, esimerkkejä sisältävä ja monipuolinen tietokirja aiheesta. Itse asiassa niin inspiroiva, että aihe kirvoitti viime vuonna minutkin kirjoittamaan teemasta kulttuurin leikkausuutisten keskellä.

Juho-Pekka Rantala haastattelee Sixten Korkmania.

Sixten Korkman oli Juho-Pekka Rantalan haastateltavana Ylen keskusteluohjelmassa Itse asiassa kuultuna (2024). Poimin tähän blogitekstiin itselleni ajatuksia herättävimmät Korkmanin puheenvuorot. Tämä maailma ja yhteiskunnallinen ajankohta tarvitsee enemmän Korkmanin kaltaisia vaikuttajia puhumaan humanismin puolesta. Ja jos humanismi sanana kuulostaa vaikealta, niin lyhyesti tiivistettynä se tarkoittaa ihmisyyteen perustuvaa elämänkatsomusta. Minulle humanismi tarkoittaa ihmisyyden lisäksi myös sivistystä, kaikissa sen merkitysmuodoissa. Ja lukekaapa, kuinka talousasiantuntija puhuu humanismin merkityksestä. Tekstit ovat suoria lainauksia Sixten Korkmanin haastattelusta.

Jotta saatte kokonaisvaltaisen ymmärryksen Korkmanin ammattitaidosta, liitän tekstiin otteita useammasta kohdasta haastattelua. Taustatiedoksi vielä mainittakoon, että Korkman on puoluepoliittisesti sitoutumaton ja suhtautuu uskontoihin ateistina.

TALOUS

Millaista on hyvä talouskeskustelu, jota käydään muualla kuin akateemisissa piireissä?

"Kaikki lähtee liikkeelle siitä, että pitäisi olla jotain substanssia, eli pitäisi olla jotain sanottavaa. Joku pointti, joka kiinnostaa myöskin lukijaa, jossa on merkittävää sisällöltään. Ja tottakai vaaditaan selkokielisyyttä. Eihän kommunikoinnissa ole järkeä, jos se vastaanottaja ei ymmärrä mitä se viestin lähettäjä yrittää sanoa.

Mutta onhan siinä paljon muutakin. Mielelläni näkisin, että pyrkisimme pitäytymään faktoihin, tosiasioihin. Pyrkisimme totuudellisuuteen. Ei se ole mikään itsestäänselvyys, koska faktojakin voi esittää valikoivasti ja silloin se kuva vähän vääristyy. 

On myöskin niin, että aika usein keskustelussa - ei niinkään ehkä talouskeskustelussa - mutta poliittisessa retoriikassa kylläkin, usein pyritään pikemminkin vetoamaan tunteisiin ja ikään kuin katkeruuteen, pelkoon ja lietsovaan, suoranaisesti vihaan ja vastakkainasetteluun. Se ei ole mikään rakentava tapa. Mutta se ei nyt talouskeskustelussa tule niinkään esille. Mutta siinäkin keskustelussa pitäisi yrittää kuulla, kuunnella, yrittää jopa ymmärtää mitä ne muut osapuolet ovat sanomassa, koska heillä voi olla erilainen kokemus, maailma takanaan. Heillä voi olla erilaiset arvot, erilaiset lähtökohdat, ja kullakin voi olla jotain mitä kannattaa ottaa huomioon. 

Mä pidän sellaisesta moniäänisyydestä keskustelussa. Eri tahoilta eri ihmiset käyttää puheenvuoroja, kun puhutaan yhdestä ongelmasta. Se ikään kuin valaistuu paremmin, kuin mitä muuten olisi asian laita. Kukaan ei ole erehtymätön, eikä kenelläkään ole monopolioikeutta totuuteen, vaan tässä kannattaa olla jossain mielessä jonkin verran nöyrä. Ettei ajattele, että se ymmärrys ja tieto olisi vain itsellä."

Miten arvioitte, että onko suomalainen talouskeskustelu hyvää?

"Se ei ehkä ole hirvittävän vilkasta. Mä sanoisin, että kyllä meillä on hyviä asiantuntijoiden puheenvuoroja. Siis ekonomistikunta tänä päivänä on verrattomasti paremmin koulutettua, fiksumpaa ilmaisemaan mielipiteitä kuin mitä se oli silloin, kun itse olin nuori. Tässä ollaan menty valtavasti eteenpäin. Poliittinen keskustelu - ehkä ei niinkään. Se mua ei aina tyydytä. Mutta kyllä mä pidän näitä nuoria kollegoja hyvinä keskustelijoina."

Kuunnellaanko päätöksenteossa riittävästi talouden asiantuntijoita silloin, kun taloudessa tehdään päätöksiä?

"Se vaihtelee kovasti, mutta yleisesti ottaen ehkä ei. Kyllä minusta on tällaista taipumusta, sanotaan nyt vaikkapa yhtenä esimerkkinä, että yritystuista on käyty paljon keskustelua ja ekonomistikunta on esittänyt paljon kritiikkiä, että ne on turhia, tai ne on suorastaan haitallisia ympäristön kannalta tai muuten. Ei tätä poliitikot halua välttämättä kuunnella, joten nyt tässä jokin aika sitten lopetettiin tällainen yritystukien tutkimusneuvottelukunta, koska tosiaan - [naurahtaen] se oli siinä mielessä loogista - että jos hallitus ei halua meidän mielipiteitä kuunnella, niin mitäpä niitä sitten tuottamaankaan.

Kyllä minusta on esimerkkejä siitä, että asiantuntijoiden näkemysten huomioon ottaminen on ehkä - jää jalkoihin siinä, kun poliitikoilla on muita paineita.

Viime vuosien keskustelussa pääaiheita ovat olleet julkinen velka ja kestävyysvaje. Mitä meidän pitäisi niistä nyt oikein ajatella?

"Se on hyvä kysymys, ja minusta se on vähän sellainen, että siinä pitää löytää sopiva tapa muotoilla sitä. Toisaalta, tällainen jatkuva velkaantuminen se on erittäin vakava ongelma. Sitä voi perustella monella tapaa, minkälaisia ikäviä seurauksia siitä tulee. Itse olen ajatellut, että [Yhdysvaltojen 37. presidentti Richard] Nixonin talousneuvoston puheenjohtaja Herb Stein sanoi sen aika hyvin, kun hän sanoi, että 'Mikä ei voi jatkua loputtomiin, se tulee tiensä päähän'. Ja silloin on parempi, että se tulee tiensä päähän hallitusti niin, että politiikalla myötävaikutetaan siihen, ettei se tule tiensä päähän sellaisen kriisin kautta, joka ravistuttaa koko yhteiskuntaa. Koska ongelma on vakava.

Mutta toisaalta, emme me ole - vaikka poliitkot sanoo mitä - niin emme me ole 'Kreikan tiellä'. Ei meillä ole lankeamassa, tulossa syliin, tällainen äkillinen finanssikriisi huomenna tai edes ensi vuonna. Eikä meillä ole luottoluokitus romahtamassa. Vaikka me voisimme joutua Euroopan unionin tarkkailuluokalle, niin ei sekään ole mikään katastrofi. Itse asiassa meillä on vieläkin mahdollisuuksia käyttää sekä aikaa että harkintaa, että lopetamme tämän velkaantumisen tien. Käännämme sen, mutta järkevällä tavalla. Sillä tavalla, että yhteiskunnalliset vauriot jää mahdollisimman pieniksi.

Ja tämä ei tule onnistumaan tältä hallitukselta. Se ei ole yhden vaalikauden asia, vaan tässä tarvitaan pitkäjänteistä työtä ja siksi minä, ja ekonomistikunta yleensä, on ehdottanut, että pitäisi olla tällainen opposition ja hallituksen rajan ylittävä, tai vasemmiston ja oikeiston rajan ylittävä, parlamentaarinen sopimus siitä, että kukin hallitus vuorollaan - omilla keinoillaan - kutistaa sitä vajetta jonkin verran, kunnes ollaan päästy paremmalle uralle. Samaa esitti itse asiassa presidentti Niinistö viimeisessä uuden vuoden puheessaan."

Akseli Gallen-Kallela: Sammon puolustus, 1896, tempera kankaalle. Turun taidemuseo. Kuva: Wikipedia.

MAAILMAN ONNELLISIN KANSA

Miten itse kuvailisitte omaa maailmankuvaanne? Olette puoluepoliittisesti sitoutumaton, mutta millaisia ovat arvonne?

"Ehkä aika tavanomaisia. Mä ajattelen, että me elämme ikään kuin valistusajan [1600-luvun lopulla alkanut aatesuuntaus, joka korosti järjen ja tiedon merkitystä] kanssa. Että meillä on sellainen poliittinen järjestelmä, jota me kutsumme liberaaliksi demokratiaksi, ja se on itse asiassa kasvanut siitä valistusajan perinnöstä. Ja se on aika hyvä järjestelmä. Länsimaissa se on laajasti omaksuttu ja se on paljon parempi kuin sen vaihtoehto, joka on tuollainen autoritaarinen hallinto. 

Jos me nyt vertaamme vaikka Venäjään, niin onhan se nyt onneton tapaus, kun tällainen hallitsija, diktaattorin asemassa oleva, kun hän tekee vakavan virheen, niin sitä ei voida sitten korjata. Se olisi hänen pään menoaan. Demokratiassa on se hyvä puoli, että sillä on itseään korjaavia piirteitä. Jos hallitus tekee riittävästi tyhmyyksiä, niin se vaihdetaan. Tämä on yksi osa. Tällainen liberaalinen demokratia. Oikeusvaltio on siinä tärkeä. Ihmisoikeuksia.

Sanoisin muuten ohimennen siitä myöskin, että niistä valistusajan arvoista on kaksi, joita ollaan jonkin verran menetetty viime vuosien aikana. Ja yksi on pyrkitys totuuteen, joka on aika tärkeä. Tänä päivänä valehdellaan harva se päivä poliittisessa elämässä, ennen kaikkea Yhdysvalloissa, mutta kyllä nyt muuallakin maailmassa. Ja toinen on ihmisen arvokkuuden kunnioittaminen, siitä on lipsuttu taaksepäin. Demokratiaakin nakerretaan.

Toinen asia on, että poliittisen järjestelmän lisäksi me tarvitsemme sosioekonomisen järjestelmän. [Sosioekonominen asema koostuu sekä hyvinvoinnin aineellisista voimavaroista että edellytyksistä, joita tarvitaan aineellisten voimavarojen hankkimiseen. Näitä aineellisia voimavaroja ovat tulot, omaisuus ja asumistaso. Niiden hankkimisen edellytyksiä ovat puolestaan koulutus, ammatti ja asema työelämässä]. 

Ja meillähän on Suomessa, niin kuin muissakin Pohjoismaissa, sellainen erityinen kompromissi: me haluamme markkinataloutta ja me haluamme hyvinvointivaltion. Ja me ajattelemme, ettei niiden välillä ole mitään vastakkainajattelua. Ei se ole joko tai, vaan hyvinvointivaltio täydentää markkinataloutta ja tekee siitä siedettävän. Mä olen joskus sanonut, että hyvinvointivaltio on markkinatalouden tai kapitalismin eettinen perusta. Jolla tarkoitan juuri, että ilman sitä markkinatalous olisi pelkkää raakuutta ja olisi monella tavalla hyvin, hyvin ongelmallinen. (---)"

"Tässä maassa on asiat todella hyvin"

"(---) Mutta meillä on tämä sosioekonominen järjestelmä, Pohjoismainen malli, ja minusta se toimii erinomaisen hyvin. Mua on aina viehättänyt toi [englantilais-suomalainen ohjaaja ja kirjailija] Neil Hardwickin tokaisu, että 'Suomi on hyvä maa, mutta kolme asiaa pitäisi muuttaa: maantieteellinen sijainti, ilmasto ja kansa.' Mä luulen, että tässä brittihuumorissa hän tarkoitti asian juuri päinvastoin. Että me ymmärtäisimme, että tässä maassa on asiat todella hyvin. 

Jos me vertaamme siihen, minkälaista elämä on ollut joskus aikaisemmin Suomessa, tai vertaamme muuhun maailmaan noin laajasti ottaen, niin kyllä se nyt on jonkunlainen lottovoitto syntyä Suomeen. Tai Pohjoismaahan, koska kaikissa Pohjoismaissa on hyvä. 

Tämän me tiedämme myös, että jo seitsemän vuotta peräkkäin on todettu, että tässä maassa asuu maailman onnellisin kansa. No sitähän meidän on hirveän vaikea uskoa ja ymmärtää. Mulle tulee mieleen, kun professori [Anna-Liisa] Keltikangas-Järvinen kerran esitti sellaisen arvion kirjassaan, että 'Kaukana kylmässä Pohjolassa asuu maailman synkin, pessimistisin ja kateellisin kansa.' Siihen mä sanoisin, että synkkämielisyyteen meillä on taipumusta, mutta katemielisyyttä on kyllä kaikkialla. 

Joka tapauksessa sanoisin, että kaikki Pohjoismaat ovat siellä onnellisimpien maiden joukossa, eikä se ole sattumaa, vaan se johtuu siitä, että tämä meidän sosioekonominen järjestelmä yhdistää talouden tehokkuutta ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta paremmin kuin muut järjestelmät. Ja antaa sellaista turvallisuutta ja palveluja yhteiskunnan jäseneille, joita he arvostavat. (---)"

"Miksi olemme onnellisempia kuin ruotsalaiset?"

"(---) Sitten voi ihmetellä, että miksi me olemme onnellisempia kuin ruotsalaiset? Kun niillähän on kaikki vähän paremmalla tolalla, ja se on ikään kuin vähän fiinimpää kuin meillä. Siihen mä luulen, että vastaus kenties voisi olla - nyt mä heittäydyn amatööri sosiaalipsykologiksi - mutta mä ajattelen, että meillä on sellainen historiallinen muisti. Me tiedämme, että tässä maassa on ollut nälänhätää, on ollut sotaa veljeä vastaan, sotaa Neuvostoliittoa vastaan, talvisota, jatkosota, päälle vielä Lapin sota. On ollut lamaa, joukkotyöttömyyttä, konkurssikierteitä. Kun me sen tiedostamme, ja se on jollain tavalla siellä kollektiivisessa [yhteisessä] muistissa, niin me osaamme arvostaa sitä, että nyt on monta vuosikymmentä ollut hyvin rauhallisia, seesteisiä oloja. 

Ja siksi me olemme onnellisia, mikä on viisautta. Kun taas ruotsalaiset, eihän niillä ole vuosisatoihin ollut mitään ongelmia. Ne eivät osaa arvostaa sitä nykytilaa samalla tavalla kuin me."

Albert Gebhard: Orpo, 1896, öljy kankaalle. Ateneumin taidemuseo. Kuva: Kansallisgalleria / Kari Soinio.

EKONOMISTIN HUMANISTINEN ARVOMAAILMA

Uusimmassa teoksessanne Talous ja humanismi pohditte muun muassa talouden ja kristinuskon suhdetta, mutta mihin itse uskotte? Olette sanonut olevanne ateisti, mutta olette kuitenkin kirkon jäsen.

"(---) Olen kiinnostunut siitä [vasta aikuistuttuani]. Kysymys ei ole teologiasta tai henkilökohtaisesta uskosta vaan siitä, että mielestäni kristinusko on hyvä esimerkki ideoiden merkityksestä. Se on muokannut länsimaista kulttuuria yli vuosisatojen, jopa vuosituhansien. Sen merkitys on ollut tavattoman suuri. Ja merkittäviltä osiltaan jopa myönteinen, vaikka siitä voidaan esittää monenlaisia näkemyksiä."

"Politiikan tulee kantaa osavastuuta yhteiskunnasta"

Lukioaikoinanne luitte ruotsalaisen työläiskirjailija Harry Martinsonin teoksen Nokkoset kukkivat [ilmestynyt ensimmäisen kerran 1935]. Se oli ilmeisen tärkeä kirja teille?

[Harry Martinsonin omaelämäkerrallinen romaani kertoo pojasta, jonka koti isän kuoltua hajoaa, äiti lähtee Yhdysvaltoihin ja jättää neljä lastaan. Poika joutuu olemaan huutolaisena kolmessa talossa ja lopuksi kunnalliskodissa.]

"Ei hän [Harry Martinson] esitä siinä kirjassaan mitään suosituksia, ei hän ota poliittisesti kantaa mihinkään, mutta kyllähän se teki vahvan vaikutuksen teinipojan arvomaailmaan. Mä olen joskus jälkeenpäin ajatellut, ja kirjoittanutkin, että se antoi sellaisen rokotteen. Minua ei koskaan puhutellut esimerkiksi taistolaisliike, joka oli vahva siellä missä asuin sitten myöhemmin, Helsingissä nuorena. Liike minusta on kärsinyt moraalisen ja älyllisen haaksirikon, jonka se ansaitsi.

Eikä minua ole koskaan myöskään puhutellut tällainen markkinafundamentalistinen uusliberalismi [valtiollista sekaantumista markkinoiden toimintaan pidetään negatiivisena], joka on ollut vahva ennen kaikkea angloamerikkalaisissa maissa talouspolitiikan doktriinina [oppijärjestelmä]. Vaan ken on nuorena lukenut vaikkapa Nokkoset kukkivat -teoksen, niin ei voi koskaan menettää uskoaan siihen, että politiikalla täytyy pyrkiä parantamaan yhteiskuntaa ja kantamaan osavastuuta, ainakin nyt lapsista jos ei muuten.

Ja sen takia mä pidän niin tärkeänä tätä hyvinvointivaltiota ja pohjoismaista mallia. Näin mä oon ajatellut siitä asti, kun olin teini-ikäinen, vaikka mä en ole aina artikuloinut sitä samalla tavalla."

Albert Edelfelt: Suru, 1894, öljy kankaalle. Antellin kokoelma. Kansallisgalleria. Kuva: Kansallisgalleria / Jenni Nurminen.

TARVE YMMÄRTÄÄ MAAILMAA

Päädyitte Helsinkiin opiskelemaan hetken aikaa sosiologiaa ja sitten löytyivät taloustieteet. Miten se tapahtui?

"Mä muistan sen hyvin, että luin taloustieteen approbaturia niin silloin tämmöinen pääkirja oli [kanadalainen akateemikko ja taloustieteilijä] Richard Lipseyn 'Introduction to positive economics' -oppikirja. Ja se oli mulle kyllä suuri ahaa-elämys, koska siinä kirjassa, joka oli hyvin selkokielinen, hyvin teoreettinen, mutta siinä osoitettiin myöskin, kuinka teoreettisilla välineillä voi ikään kuin valaista yhteiskunnan ongelmia. Ei tietenkään tyhjentävästi, mutta voi saada jollain tavalla näköalaa tällaisiin merkittäviin ongelmiin. Se innosti mua suuresti. 

Sit mä rupesin oikein ahkeroimaan. Itse asiassa valmistuin sitten maisteriksi kahdessa vuodessa, koska mä luin vaan kirjat ja kävin tenttimässä. Että kursseilla mä en juuri paljoakaan käynyt. Tänä päivänä tollanen olisi mahdotonta. Ja täytyy sanoa, että oli siitä se varjopuoli, että sen jälkeen mä totesin, että mä en ole oikeastaan oppinut mitään. En mä nyt oikeastaan ymmärrä yhteiskuntaa ja taloutta.

Se vaivas mua, vaikka mä sit suoritin lisensiaattitutkinnon ja kirjoitin väitöskirjan. Mä sanoisin, että koko elämäni mä olen jollain tavalla yrittänyt korjata tätä hätiköintivirhettä, että luin liian nopeasti. Ja olen lukenut aika paljon yhteiskunnallista tietokirjallisuutta ja myöskin poliittista filosofiaa. Yrittänyt jollain lailla lisätä ymmärrystäni. Se heijastuu nyt viimeksi tuossa pari vuotta sitten, kun julkaisin kirjan otsikolla Talous ja humanismi. Se heijastaa pyrkimystäni ison kuvan hahmottamiseen. Jos voisi jotenkin ymmärtää, mistä tässä maailmassa on kysymys. Ja se on mua aina jonkin verran vaivannut."

Albert Edelfelt: Leikkiviä poikia rannalla, 1884, öljy kankaalle. Ahlströmin kokoelma, Kansallisgalleria. Kuva: Kansallisgalleria / Hannu Aaltonen.

HERKÄSTI LIIKUTTUVA OPTIMISTI

Siiretään talouskysymykset hetkeksi syrjään. (---) Lastenlapset ja monet läheiset ovat havainneet, että liikututte varsin helposti.

"Se on ihan totta. Se on lastenlapsille suuri ilonaihe, kun mä luen jotain satukirjaa, vaikkapa näitä Astrid Lindgrenin tarinoita. Ensimmäisenä minä rupeen kyynelehtimään ja minusta se on äärimmäisen kiusallista. Se mua suoranaisesti kyllä harmittaa, mutta lapsille ja lastenlapsille se on joskus antanut iloa, ja olkoot sitten näin."

Löysin tuossa runon, joka on kirjoitettu elämän tarkoituksesta ja kuuluu näin:

'Ei se ole kilpailukyky, kulutus, markkinavoimat tai hyvinvointivaltio, ei se ole välineellistä. Elämän tarkoitus on etsiä, kysyä ja pohtia. Omakohtainen ja omaehtoinen prosessi, jotenkin se liittyy runouteen.'

Arvaatteko kirjailijan?

"[Naurahtaen] En muista enää mihinkä kirjaan toi tuli, mutta kyllä mä muistan, että toi värssy on minulta. Ja kyllä kai se on kirjoittajansa näköinen jollain tavalla. Siinä mielessä se on ihan oikea. Niin kuin mä äsken totesin, että kyllä minusta ihmisen kannattaa jossain määrin välillä pysähtyä sellaisten eksistentiaalisten ongelmien pohtimiseen. Olemassaolon peruskysymysten: kuka minä olen, mistä minä tulen ja mitä minä pidän tärkeänä, mitä tavoittelen ja toiminko nyt järkevästi? 

Näkisin myöskin mielelläni, että ihminen voisi säilyttää sellaisen optimistisen perusasenteen. Mä joskus siteeraan tota [itävaltalais-brittiläinen tieteenfilosofi] Karl Popperin sanoja, että 'Optimismi on velvollisuus. Maailma on avoin.' Tähän mä nyt vähän tarraan, vaikka maailma on niin kauhea paikka tänä päivänä, jos ajatellaan vaikka ilmasto-ongelmaa, jota emme ole käsitelleet tässä. Mutta kyllä mä ymmärrän, että monilla nuorilla on ahdistusta, että tää maailma on menossa niin monessa suhteessa täysin väärään suuntaan.

Ja tähän haluan liittää myös senkin näkökohdan, jota olen korostanut monessa yhteydessä, että paitsi että me tarvitsemme toimivan poliittisen järjestelmän - mikä meillä suurin piirtein on - paitsi että me tarvitsemme hyvän sosioekonomisen järjestelmän - mikä meillä Pohjoismaissa on, niin maailma on kuin pieni kylä. Tää keskinäinen riippuvuus on erittäin suurta ja kaikki suurimmat ongelmat, Suomen kannalta, niin ne on yhteisiä koko maapallon ongelmia, kuten juuri ilmaston lämpeneminen, luonnon monimuotoisuuden tuhoutuminen, geopoliittiset konfliktit, sodat ja niin edelleen, ja niin edelleen.

Ja siksi me tarvitsisimme paremmin toimivaa kansainvälistä yhteisöä, paremmin toimivaa kansainvälistä yhteistyötä. Ja tämä on se syy, minkä takia minua surettaa, kun Donald Trump valitaan presidentiksi ja minua surettaa, kun tällainen kansallismielinen populismi etenee myöskin Euroopassa, koska he kieltävät juuri sen yhteistyön, jota me tarvitsemme, jotta maailman suuria ongelmia voitaisiin korjata."

Olette sanonut, että pessimisti ei pety, mutta optimistina eläminen on hauskempaa. Onko tämä toteutunut kohdallanne?

"On se minusta. En mä nyt hypi innosta joka päivä, mutta kyllä mulla on edellytyksiä siihen, että elämäni olisi sillä tavalla hyvää, että ihan hävettää, koska ymmärrän, että monilla on paljon suurempia ongelmia. Minäkin tapaan välillä ihmisiä, joilla on todella suuria ongelmia henkisesti, kenties aineellisestikin. Mä toivon, että he osaavat ja pystyvät säilyttämään sellaista optimismia. 

Mä oon joskus nuorille ihmisillekin sanonut, siteerannut ruotsalaista kirjailijaa Hjalmar Söderbegia (---) eli, että 'On se hieno asia ikääntyä, koska nuoruus on usein tuskallista'. Siihen liittyy niin paljon epävarmuutta ja pelkoa. Jos nuori on ahdistunut niin sanoisin hänelle, että 'ans kattoo', se helpottaa kyllä elämän kehittymisen myötä. Mutta mä luulen, että tää ei oo valinta. Joko sinä olet optimisti tai sitten et. Se ei ehkä ole sellainen asia, johon voi itse kovin helposti vaikuttaa."

"Sixten Korkman. Kiitos haastattelusta." 

Berndt Lindholm: Rantamaisema, kylpeviä lapsia, 1872, öljy kankaalle. Kokoelma Montgomery, Kansallisgalleria. Kuva: Kansallisgalleria / Henri Tuomi.

Sixten Korkman, sivistynyt ja sydämeltään humanistinen ekonomisti. Hänen puheenvuoroaan haluaisin joskus päästä kuuntelemaan livenä. Toinen samaan kategoriaan kuuluva asiantuntija on tähtitieteen emeritusprofessori Esko Valtaoja, jota olen onnekseni päässyt pariin kertaan kuuntelemaan. Hänkään ei rajaa maailmankuvansa ja asiantuntijuutensa ulkopuolelle mitään, vaan on kiinnostunut kaikista ympärillämme tapahtuvista ilmiöistä ennakkoluulottomasti. Tällaisia henkilöitä tarvitaan yhteiskunnassa kumoamaan tieteen avulla erilaisia vastakkainasetteluja.

Lepikon torppa

Pielavesi. Jos paikkakunnasta ei tule muuta mieleen, niin presidentti Urho Kekkosen (1900-1986) ajan kokeneet tunnistanevat sen ainakin Lepikon torpasta, Kekkosen synnyinkodista.

Tämä on Lepikon torppa, synnyinkotini. Niillä eväillä, jotka olen saanut kodistani, vanhemmiltani ja heidän ystäviltään, sekä elämänympäristöstäni vuosisadan alussa, olen elämässäni selvinnyt. Urho Kekkonen

Lepikon torppaan on uusittu tänä kesänä pärekatto.

En muista koskaan aiemmin käyneeni Lepikon torpassa, vaikka täällä Savossa olen lähes koko elämäni viettänyt, joten se valikoitui siksi yhdeksi kesäkohteeksi.

Torpan synty

Torppa muodostettiin 1800-luvun puolivälissä. Tuolloin se oli yksi Suomen suuriruhtinaskunnan 73 000:sta torpasta. Ensimmäinen varma merkintä siitä, että Lepikko on kohonnut mäkituvasta torpaksi, on tiluskartassa vuodelta 1864. Tuolloin Lepikossa asui Juho Laurinpoika Laukkanen perheineen. Torpan asuinrakennus oli silloin vain yhden huoneen käsittävä savupirtti.

Lepikon tontti on Pielaveden Niskasten vanhan sukutilan Niskalan manttaalia. Manttaali (ruots. mantal = miesluku) oli Ruotsin valtakunnassa käytetty veroyksikkö, jonka pohjalta laskettiin maatilojen verotus. Niskaset luopuivat talostaan 1860-luvun vaikeina vuosina (mm. nälkävuodet 1866-68). Päätilan nimi muuttui Niskalasta Lehdoksi virallisesti 1897, mutta Lepikko pysyi Lepikkona. Nimi viittaa vanhaan kaskimaahan. Usein kasketut havu- ja sekametsät kasvoivat leppää.

Torppa on entisöity Museoviraston johdolla 1900-luvun alun mukaiseen asuun. Torpassa on tupa ja kamari sekä niiden välillä porstua, jonka perällä on vielä yksi huone, niin sanottu kylmä puoli. Omilla nurkillaan oleva kamari on rakennettu seinässä olevan merkinnän mukaan vuonna 1863. Tekijä lienee ollut kirjainmerkinnöistä päätellen Heikki Laukkanen.

Lepikon torpassa asukkaat vaihtuivat harva se vuosi. Elämä ei ollut helppoa, ja torpparikysymys oli yksi 1800-luvun loppupuolen keskeinen ratkaisua odottava yhteiskunnallinen ongelma. Torpparit maksoivat torppansa vuokran maanomistajalleen tyypillisesti tekemällä päivätöitä eli taksvärkkiä vuokranantajansa tilalla. Vuokraehdot kiristyivät 1800-luvun lopulla ja ne saattoivat olla torppareille kohtuuttomia. Vuokraa korotettiin vaatimalla lisää päivätöitä tai muita suorituksia. Osa vuokrasuhteista perustui ainoastaan suullisiin sopimuksiin, jolloin sopimusehtoja saatettiin kiristää kesken kauden. Torpparilla ei välttämättä ollut minkäänlaista irtisanomissuojaa vuokranantajan häätöä vastaan. Torppareiden aseman aiheuttamaa kiistaa pidetään yhtenä syynä Suomen sisällissodan syttymiseen vuonna 1918.

Kekkosten muutto Pielavedelle

Juho Kekkonen työskenteli metsätyönjohtajana eli tukkiasioitsijana Halla Osakeyhtiössä. Halla Oy oli Kymin kunnassa vuosina 1875-1932 toiminut metsäteollisuusyritys, joka omisti useita sahalaitoksia eri puolilla Suomea. 

Juho Kekkonen hankki 1800-luvun lopussa itselleen ja vaimolleen Emilialle (os. Pylvänäinen) tukikohdan Pielavedeltä. Paikkakunta oli tuolloin lähes koskematonta metsää. Lepikko-torppa sijaitsi Halla Oy:n tonttia vastapäätä, tien toisella puolella. Emilia ja Juho Kekkosen muutto on merkitty Pielaveden kirkonkirjaan 24. heinäkuuta 1900. Torpan myyjä oli Heikki Laukkanen ja hinnaksi oli määritelty 700 markkaa.

Lepikko oli Kekkosten ensimmäinen oma koti. Edellinen asunto Mikkelissä oli ollut vuokrakamari. Kekkoset asuivat Lepikkoon muutettuaan jonkin aikaa savutuvassa, joka oli tyypillinen erä- ja kaskikauden asumus. Lopulta Juho alkoi kuitenkin kunnostaa vanhuuttaan rapistuvaa tontin mökkiä. 

Urho syntyy

Mökin kunnostusta lienee vauhdittanut esikoisen syntymä. Kaksi kuukautta Lepikkoon muuton jälkeen, syyskuun 3. päivänä 1900, syntyi Urho Kaleva. Kasteen toimitti kirkkoherra Castrén ja kummeina toimivat tien toiselta puolelta Halla Oy:n kassanhoitaja Aapeli Lyytikäinen ja hänen vaimonsa.

Urho torpan portaalla.

Savutuvan kiuas korvattiin savupiipullisella uunitakalla, jonka Juho itse muurasi ja jossa oli uutuutena hellalevy. Seinät veistätettiin, jotka olivat siihen saakka olleet pyöreät, kuten tyypillisesti vielä 1600-luvun rakennuksissa. Samalla poistatettiin kolme savutuvalla ominaista poikkiortta. Pienet 6-ruutuiset ikkunat suurennettiin ja avartunut aukko peitettiin uusilla T-mallisilla ikkunoilla.

Emilia, Urho, Juho ja Siiri.

Perhe eli Lepikon torpassa Urhon kuusi ensimmäistä elinvuotta. Siellä syntyi myös perheen tytär Siiri (1904-1969). Joulun alla 1906 Kekkoset muuttivat metsäsavottoja seuraten Kuopioon ja myöhemmin Lapinlahdelle, Iisalmeen ja lopulta Kajaaniin 1911.

Lepikon torppa kulttuurikohteeksi

Kekkosten jälkeen Lepikko vaihtoi usein omistajaa. Lopulta torppa tuli Pielaveden kunnan omistukseen. Kunnan asutuslautakunta myi Lepikon torpan 1929 puuseppä Juho Karhuselle, joka lunasti sen torpparilain perusteella asutustilaksi. Hän myi torpan pojalleen Heikki Karhuselle vuonna 1936. Heikki Karhunen kuitenkin kaatui sodassa 1944 ja torppaan jäi asumaan hänen leskensä Martta kolmen tyttärensä kanssa. Martan mentyä uudelleen naimisiin torppa jäi kolmen tyttären asunnoksi.

Pihasauna on rakennettu milte kokonaan uudestaan. Sisäpuolella alareunan hirret näyttivät palaneilta.

Tällä tavalla torppa säilyi lähes entisellään siihen saakka, kun Urhosta oli tullut Suomen moninkertainen pääministeri ja lopulta presidentti vuonna 1956. Tuolloin Lepikon torpan historiallinen merkitys paikkakunnan kannalta havaittiin. Ensimmäisiä asian oivaltajia oli tien toisella puolella, entisellä Halla Oy:n tontilla, asunut piiriesimies Kalle Turpeinen, joka oli myös Pielavesi-seuran puheenjohtaja.

Syyskuussa 1964 perustettiin Lepikko-säätiö, jonka tarkoituksena on huolehtia tasavallan presidentti Urho Kekkosen syntymäkodista. Kun säätiö oli saanut kerättyä varoja kokoon, se osti Lepikon torpan Heikki Karhusen perikunnalta 1966. Saman vuoden syyskuun 3. päivä, Urho Kekkosen syntymäpäivänä, avattiin Lepikon museo.

Lepikon torppa. Kuva: Matti Poutavaara. Museovirasto, Kansatieteen kuvakokoelma. Finna-tietokanta.

Urho Kekkonen vierailee syntymäkotinsa kulmalla Pielavedelle 1959. Rakennusta ei ole kuvassa vielä entisöity. Kuva: U.A. Saarinen. Museovirasto. Finna-tietokanta.

Urho Kekkonen kertoo Lepikon torpasta ja lapsuudestaan (Elävä Arkisto)

Ympäröivä asutus on tullut vuosikymmenten myötä lähelle Lepikon torppaa, mutta siitä huolimatta pihapiiri on säilyttänyt rauhallisuutensa. Olen nähnyt torpasta joskus mustavalkoisia valokuvia ja nyt tuntui hienolta nähdä kaikki väreissä.

Tekstilähteet: Lepikon torpan painettu esite (IS-paino Iisalmi 1990).