Tunteiden maailmanhistoria

Alexander Reichstein: Korjaamatonta korjaamassa, 2023. Sodan ja rauhan keskus Muisti.

Tunteista, tunneälykkyydestä, tunteiden tunnistamisesta, säätelystä ja niiden ilmaisemisesta puhutaan nykyisin aiempaa enemmän kaikkialla. Tämä on tällaiselle tunteelliselle yksilölle hieno juttu, mutta silti yllätyin, kun sain käsiini Richard Firth-Godbeheren kirjoittaman teoksen Tunteiden maailmanhistoria - Kuinka tunteet rakensivat maailman (Bazar, 2022). Hän yhdistää kirjassa psykologiaa, neurotiedettä, filosofiaa, taidehistoriaa ja uskontotiedettä. Firth-Godbehere laittaa pohtimaan, kuinka tunteiden ymmärrys ja kokeminen on muuttunut aikojen saatossa ja kuinka käsityksemme tunteista ovat muovanneet ihmisiä ja maailmaamme.

Kirja osoittaa, että tunteet eivät ole universaaleja, vaan muuttuvat kulttuurista ja ajanjaksosta toiseen. Oli yllättävää ajatella maailmanhistoriaa uudella tavalla, kun tunteiden osoitettiin muokanneen maailmaa samalla tavalla kuin esimerkiksi teknologian ja politiikan. Tunteiden maailmanhistoria näyttää esimerkkien kautta, kuinka muun muassa "Rooman valtakunnan tuho, noitavainot, tieteellinen vallankumous ja maailmansodat voidaan ymmärtää paremmin, kun niitä tarkastellaan oman aikakautensa vallitsevien tunnetilojen näkökulmasta."

Basilica di Santa Maria in Cosmedin, Rooma.

Vastenmielisyys, iljetys ja sen tarttuvuus

Vastenmielisyys ja inho jotakin kohtaan ei ole täysin universaalia, sillä eri ihmiset pitävät eri asioita iljettävänä. Jokainen kulttuuri esimerkiksi syö jotakin ruokaa, mitä muut pitävät ällöttävänä. Firth-Godbeheret nostaa esimerkeiksi Skotlannin haggiksen; lampaan vatsalaukun, joka on täytetty ohran lisäksi mm. maksalla, sydämellä ja keuhkoilla tai Ruotsin hapansilakan. Inho ja vastenmielisyys liittyvät usein siihen, ettei  haluta edes katsoa, koskea, haistaa tai maistaa mitään mikä tekee kuvottavan olon. 

Vastenmielisyyden tunteesta on pelottavan lyhyt matka tarttuvuuden tunteeseen, vaikkei tarttuvuudesta olisi mitään tieteellisiä todisteita. Kun joku tuntuu ällöttävältä ja vastenmieliseltä - tai siitä väkisin luodaan tällainen mielikuva - siitä halutaan pysyä kaukana ja pitää se poissa, jotta se ei tartuta vastenmielisyyttään muihin. Joko arvaatte mihin johdattelen aihetta?

Noitavainot, rotuerottelu, orjuus, juutalaisvainot, kansanmurhat jne. "Me puhdas rotu, te likainen ja saastuttava rotu, josta on päästävä eroon - heitetäänhän pilaantunut ruokakin roskiin." Näin meidän mieltämme on ihmiskunnan historiassa muovailtu, ja muovaillaan edelleen. Tunteiden avulla.

"1500- ja 1600-luvun noitavainot kuuluvat koko historian pahimpiin esimerkkeihin naisiin kohdistuvasta väkivallasta. Parhaat arviot 1560-1630 tapettujen määrästä liikkuvat suunnilleen viidenkymmenentuhannen tienoilla. (---) Varsin pian noituudesta syytettyjä ihmisiä raahattiin kotoaan, kidutettiin ja poltettiin elävältä. (---) Miten tämä tapahtui? (---) Vastaus, tai ainakin suuri osa siitä, koskee tunnetta. (---) Ensimmäinen on pelko ja toinen on tietyn tyyppinen vastenmielisyys, iljetys. (s.138-139)

"(---) Vaikka useimmat noitaoikeudenkäynnit tapahtuivat protestanttisissa kaupungeissa, iljetyksen käsite kummitteli voimakkaana sekä katolisilla että protestanttisilla alueilla. (---) Tartunta, joka yhdistetään sekä iljetykseen että vastenmielisyyteen, tunnetaan sympaattisena magiana. (---) Ilmiössä on kaksi osaa. Ensin samankaltaisuuden laki: 'Kaltainen tuottaa kaltaista. Toiseksi kontaktin ja tarttumisen laki: 'Asiat, jotka ovat kerran olleet yhteydessä toisiinsa, vaikuttavat edelleen toisiinsa matkan päästä kun fyysinen kontakti on katkaistu.' (---) Ihmisiltä kysyttiin, pukisivatko nämä ylleen villapaidan, jota Hitler on käyttänyt aiemmin. Melkein kaikki vastasivat kieltävästi ja pitivät kiinni vastauksestaan vaikka heille kerrottiin, että villapaita on desinfioitu. (---) Se, että villapaita oli kuulunut niin pahalle miehelle, sai ihmiset tuntemaan, että hänen paha olemuksensa sisältyi jotenkin villapaitaan, että pelkkä langan ja puuvillan kooste pystyi jollakin tavoin infektoimaan kenet tahansa, joka pukeutui siihen. (s.150-152)

"1500- ja 1600-lukujen pelon hallitsemina aikoina ei tarvittu paljoa, että naista, etenkin köyhää ja vanhaa, syytettiin siitä, että hän oli iljettävä noita. Riitti, ettei sopinut hallitsevaan kauneuskäsitykseen, oli vanha, vähemmän varautunut kuin sopivana pidettiin ja katsoi ihmisiä väärin. Viesti naisille, jotka tahtoivat välttää noituussyytökseen yhdistyvät kauhut, oli selvä: pysy nuorena, pysy kauniina, älä ole liian emotionaalinen (ellet ole täynnä pelkoa, inhoa ja hinkua tappaa noitia) ja tee niin kuin käsketään." (s.157-158)

Eikö kuulosta tutulta? Nykyisin naiset tuntuvat kamppailevan ihan samojen asioiden kanssa kuin 1600-luvulla tullakseen hyväksytyiksi, mutta nyt ei puhuta noituudesta, vaan pyritään tasa-arvoon, mikä tuntuu olevan yhtä tiukkaan istunut ongelma yhteiskunnalle kuin noituussyytteistä irti pyristeleminen.

Basilica di Santa Francesca Romana, Rooma.

Perusnesteiden merkitys tunteille

Galenos oli antiikin kreikkalainen lääkäri, lääketieteilijä ja filosofi, jonka ajatukset hallitsivat käytännön lääketiedettä yli vuosituhannen. Galenoksen ajatukset parantamisesta vaikuttivat kaikkiin, kuninkaasta talonpoikaan. Hänen lääketieteelliselle toiminnalleen oli keskeistä pyrkimys terveelliseen ruokavalioon, riittävään uneen ja säännölliseen liikuntaan. Hän myös uskoi Hippokrateen tavoin, että ihmiset muodostuivat neljästä perusnesteestä, joista jokainen vaikutti johonkin mielentilaan ja niiden tuli olla tasapainossa keskenään:

• veri yhdistettiin puheliaisuuteen, aktiivisuuteen ja ulospäinsuuntatuneisuuteen
• musta sappi (melaina chole) on sanan melankolia taustalla ja tiivistää sen vaikutuksen
• liiallinen vihreä sappi tekee koleeriseksi - vihastuvaksi, ärsyyntyväksi ja stressaantuneeksi
• liiallinen lima eli flegma tekee laiskaksi, uupuneeksi, väsyneeksi ja elottomaksi

Galeinoksen mukaan ainoa oikea tapa hoitaa perusnesteitä oli käyttäytyä oikein ja hallita niitä.

Venäläisten läpimurto Karjalan kannaksella. 17.6.1944 radiosta kuunnellaan uutisia suurhyökkäyksen etenemisestä. Kuva: Onni Tossavainen / yksityiskokoelma. Sodan värit-näyttely, 2017, Etelä-Karjalan museo.

Tunneyhteisöt ja (kaunis) pelko 

Pelkotutkijat kuvailevat pelkoa "motivoivaksi tilaksi, jonka aiheuttajina toimivat ärsykkeet saavat aikaan puolustuskäyttäytymistä tai pakenemista." Pelossa on muutakin, sillä opimme niitä kulttuurista, kasvatuksesta ja koulutuksesta. Pelko ei ole aina paha asia. Tieteellisesti tuntemukset, jotka estävät meitä vahingoittumasta ovat olennainen osa evoluutiota.

Pelkoon sisältyy myös tunne pelon hallitsemisesta. Firth-Godbehere kirjoittaa Konstantinopolin piirityksestä 1500-luvulla, jolloin sulttaani Mehmed II kerrotaan ratsastaneen ympäri leiriä puhumassa miehilleen ja komentajilleen. Hän organisoi hyökkäyksiä ja teki itsestään osan suurempaa yhteistöä eikä jäänyt kaukaiseksi hahmoksi telttaan kilometrien päähän. Hänen kerrotaan puhuneen sotilailleen, että "Ellemme olisi päättäneet kestää näitä koettelmuksia, emme olisi sotureiksi kutsumisen arvoisia." (s.132)

Osmaniarmeija muodostui monista yhteisöistä, jotka erottuivat toisistaan joskus etnisyyden joskus uskon perusteella. Eroista huolimatta taistelun aikana vallitsi tunneyhteisö, joka kokosi kaikki yhteen. Tälle tunneyhteisölle oli yhteistä se, että he jakoivat ajatukset, kuten suostumuksen ja kiitollisuuden niitä kohtaan, jotka tekevät oman osansa, tekevät mitä heiltä edellytetään ja pidättäytyvät loukkaamasta ryhmää. Mielestäni tällaisella tunneyhteisöllä voisi kuvailla myös toimivaa työyhteisöä.

Sulttaanina Mehmedin vastuulla oli vahvistaa näitä yhteisöllisiä siteitä. Hänen täytyi osoittaa miehilleen suostumuksensa ja kiitollisuutensa siitä, mitä nämä pian tekisivät, ja hänen täytyi osoittaa, että myös hän pelkäsi. Tällä varmistettiin, että hänen joukkonsa pysyivät tiiviinä, yhteen asiaan keskittyvänä yksikkönä. Sulttaanin tehtävä oli puhutella kaikkia ja auttaa heitä kukoistamaan. Vaikka kirjassa puhutaan tässä yhteydessä sodankäynnistä, näinhän nykyaikainen ja tunnetaitoinen johtajakin menettelisi: myöntäisi myös oman vajavaisuutensa, mutta osoittaisi esimerkillään yhteisen päämäärän saavuttamisen peloista tai vajavaisuudesta huolimatta. Jos osmanijohtaja pystyi tällaisella tunnetaidolla johtamaan armeijansa voittoon jo 1500-luvulla on hieman surkuhupaisaa ajatella, että nykyinen yhteiskunta vähättelee tunteiden merkitystä esimerkiksi työpaikoilla. Onneksi tätäkin aihetta pidetään yhä näkyvämmin esillä tutkimustiedon lisäksi myös mediassa. 

Heinrich Füssli: Hiljaisuus, noin 1799-1801, öljy kankaalle. Kunsthaus, Zürich.

Esteettiset ja moraaliset tunteet

Moraalitunteilla tarkoitetaan niitä tunteita joita ihminen kokee, kun joku tekee jotakin, jota pitää hyvänä tai pahana. Esteettisillä tunteilla viitataan makuun liittyviin tunteisiin, jotka kertovat meille, mikä on kaunista tai hyvän maun mukaista tai inhottavaa tai mautonta.

1700-luvun valistuksen aikakaudella ihmiset eivät jakaneet tunteita kahtia, vaan ajattelivat, että tunteet voivat olla sekä esteettisiä että moraalisia:

"Esimerkiksi Adam Smith kirjoitti 'kaikenlaisesta kauneudesta' tarkoittaen esteettisesti miellyttävän kauneuden lisäksi myös 'käyttäytymisen kauneutta'. Moraalisesti väärän ja esteettisesti epämiellyttävän tunteet olivat valistusajattelijoiden mielestä identtisiä; ne tuottivat samat tuntemukset. Hyvä maku osoitti, että on moraalinen ja terve. Mauttomuus osoitti päinvastaista. Kauneus on hyvä, paha on ruma. Näin neliö ympyröitiin ja asioiden haluamisesta tuli hyveellistä. Oli sallittua himoita, kunhan tunsi oikeita esteettisiä tai moraalisia tunteita. Toisin sanoen aineelliset halut olivat sallittuja niin kauan kun on hyvä maku." (s.175)

12-osainen seremoniallinen haarniska (ō-yoroi), joka on kuulunut feodaaliherralle (daimyō). Lahja osavaltion kansleri Tomomi Iwakuralta ja hänen liittoneuvoston valtuuskunnalta vuonna 1873. Japani, Shinshintō-aikakausi, 1800-luku. Kulttuurihistoriallinen museo, Bern.

Häpeä

Häpeä on vaikea tunne. Pelkoon verrattuna häpeän tunnetta ja sen syntyä, juurisyitä, on vaikeampi määritellä. Pelkoreaktio on usein välitön, kun häpeään kietoutuu monimutkaisempia syitä. Firth-Godbehere käyttää esimerkkinä muinaista Japania.

"700-luvun japanilaiset tunteet perustuivat siihen, miltä jossakin tilanteessa pitäisi tuntua ja miten siinä pitäisi käyttäytyä. Suru vaimon menettämisestä on sopivaa, mutta tabujen rikkominen oman edun saamiseksi ei ole. Se merkitsisi liikettä pois ideaalisesta minuudesta, tunneregiimin [soveliaan tunteen] sääntöjen rikkomisesta. Se aiheuttaisi hajia [häväistystä] tai ainakin sen pitäisi. Samaan aikaan 700-luvun haji tuo mukanaan kuvotuksen elementtejä ja tarpeen puhdistaa häpeä pois. Tarve on niin voimallinen, että sitä harjoitetaan yhä." (s. 208)

Marc Chagall: Sota, 1964-66, öljy kankaalle. Kunsthaus, Zürich.

Hysteerinen mies ja taisteluväsymys - eihän näin pitänyt käydä

Hysteriaa eli hallitsematonta tunteiden purkaantumista, kiihtymystä tai paniikkia on yleisesti pidetty naisten sairautena. Historiallisesti se oli etenkin 1800-luvulla naisille diagnosoitu sairaus, josta on kirjoittanut suomeksi muun muassa Anna Kortelainen (Levoton nainen, Tammi 2003). Sodat ja niiden koettelemukset ovat kuitenkin osoittaneet, että hysteriaksi kutsuttu sairaus ei ole vain naisten asia. Miehillä tästä mielenterveydellisestä sairaudesta puhuttiin taisteluväsymyksenä.

"Sotilas nimeltä W.D. Esplin kirjoitti ensimmäisen maailmansodan alussa siitä, miten sodasta palattiin kotiin emotionaalisesti liian uupuneena jatkamaan. (---) Ongelma oli, että näistä miehistä oli tullut hysteerisiä, eikä miehille pitänyt käydä niin. Aikakauden hallitsevat teoriat syyttivät kaikkea mahdollista epätasapainoisista perusnesteistä kohtuun, joka saattoi harhailla pitkin kehoa ja aiheuttaa kaaosta sairaudella, joka ajateltiin erheellisesti 'naisten sairaudeksi'. Mutta aina ensimmäisen maailmansodan alusta lähtien etulinjasta oli tuotu takaisin rekkalasteittain sotilaita ja heidän kärsimyksensä olivat varsin johdonmukaisia: paniikki, pahoinvointi, sokeus, hallusinaatiot, stressaavien tilanteiden kokeminen uudelleen ja monia muita vaivoja.

Sekä liittoutuneet (Britannia, Ranska, Venäjä, Italia, Romania, Japani ja Yhdysvallat) että keskusvallat (Saksan keisarikunta, Itävalta-Unkari, Bulgaria ja Osmanien keisarikunta) joutuivat kohtaamaan ilmiön, joka tuli tunnetuksi taisteluväsymyksenä - mielisairautena, jolla on laaja joukko oireita. Vuonna 1918 kirjoitettu kirja taisteluväsymyksestä kuvasi sitä näin:

'muistin menettäminen, unettomuus, kammottavat unet, kivut, tunne-elämän epävakaus, itseluottamuksen ja itsehillinnän väheneminen, tiedottomuuden tai muuntuneen tietoisuuden kohtaukset, jotka tuovat joskus mukanaan kouristuksenomaisia, epileptisiä kohtauksia muistuttavia liikkeitä (---)." (s.242-243)

Edvard Much: Kärsimyksen kukka, 1906-14, puupiirros, Nasjolanmuseet for Kunst, Arkitektur og Design, Oslo.

Taisteluväsymykseksi kutsuttu sairaus muovasi historiaa kenties yhtä paljon kuin sen aiheuttaneen sodan väkivalta. Se sai uuden tieteenalan - psykologian - kasvamaan ja arvioimaan uudelleen sitä mitä mielisairaudet ovat. Taisteluväsymyksen laaja vaikuttavuus synnytti tarpeen ymmärtää tunteita paremmin, sillä molemmat osapuolet halusivat voittaa sodan. Kuten Firth-Godbehere kirjoittaa: "Taisteluväsymys täytyi parantaa, jotta miehet voitaisiin palauttaa takaisin konfliktiin. Se muutti sota-ajan, ja rauhan ajan, ikuisiksi ajoiksi." (s.244)

"Sodan kauhujen uskottiin vähentäneen heidän miehekkyyttään ja kutistaneen heidät naismaisiksi emotionaalisiksi olennoiksi, 'kaheleiksi', koska he erosivat esteettisistä, moraalisista ja intellektuaalisista tunteistaan ja heidän tahtonsa oli murskautunut." (s.256)

Jos jotakin hyvää tästä kaikesta kauheudesta lopulta syntyi niin se, että ymmärrettiin naisten ja miesten kärsivän samasta sairaudesta riippumatta siitä, mikä sen aiheuttaa. Että tunteet ja niiden ilmaisu kuuluu sekä miehille että naisille.

Käthe Kollwitz: Taistelukenttä, sarjasta Talonpoikien sota, 1907, akvatinta, viivasyövytys, kuivaneula, pehmeäpohja. Albertina, Wien. 

Koneiden nousu

Tietokoneet pystyvät tekemään asioita paljon nopeammin kuin ihmiset. Ne voivat kuitenkin tehdä vain sitä mitä käsketään.  Tekoäly voi lukea miljoonia dokumentteja ja oppia asioita nopeasti noista dokumenteista. Firth-Godbehere kuitenkin muistuttaa, että jotta tietokone voisi huijata meidät ajattelemaan, että se on ihminen, sen täytyisi huijata meidät uskomaan, että se pystyy tulkitsemaan ja tuntemaan tunteita.

Kirjailija pohtii aiheellisesti, että pystymmekö koskaan rakentamaan konetta, joka pystyisi tunnistamaan ihmisen tunnekokemuksen koko moninaisuuden silloinkin, kun kahden kulttuurin tunneilmaisujen erot ovat niin suuret, ettei niitä voi edes kääntää?

Tunteiden maailmanhistoria on mielenkiintoinen ja monipuolinen matka kulttuurisidonnaisiin tunteisiin ja niiden tulkintaan. Kirjan luettuani ymmärsin, että tunteilla on tosiaan ollut merkittävämpi rooli maailmanhistorian kulussa kuin osasin aluksi ajatellakaan. Mutta näinhän se tosiaan on: tunteet ja niiden kirjo erottaa meidät muista elollisista - niin hyvässä kuin pahassa. Tärkeintä on ottaa oppia tunteista samalla tavalla kuin meidän tulisi oppia historiasta.

Aimo Tukiainen: Sokea (invalidi), 1943, pronssi. Turun taidemuseo.

"Mielestäni historiaa ei voi olla ilman tunnetta. (---) Historian tutkiminenhan on yritystä tuntea menneisyys, ja miten voimme tehdä sen, ellemme yritä ymmärtää, miltä ihmisistä tuntui?"

-Richard Firth-Godbehere-

Sinua saattaisi kiinnostaa myös aiempi kirjapostaus:

• Hymyn salaisuus - Miten taide auttoi minua löytämään elämänilon?

Kultainen peura

Kesällä on tavallista enemmän aikaa uppoutua kirjallisuuden maailmaan. Olen jemmannut joitain kirjoja juuri tällasia hetkiä varten, kun ei tarvitse tehdä mitään, ja saa vain nauttia kirjan luomasta tunnelmasta.

Miina Supisen Kultainen peura (Otava, 2024) vaikutti takannen perusteella osuvan monella tavalla kiinnostuksen kohteisiini:

"Hienostuneessa viipurilaiskodissa kasvanut Tilda aloittaa opettajaseminaarin Sortavalassa 1880-luvulla. Nuhteettomien opettajattarien on määrä suitsia kuriton kansa suomalaisuuden aatteeseen.

Seminaariin saapuu myös lumoava Jelena, joka on varttunut Kiril-setänsä holhokkina. Tyttöjen välille leimahtaa kiihkeä ystävyys, vaikka toiset opiskelijat yrittävät varoittaa Tildaa. Jelenan sedän, suurliikemiehen, väitetään tuntevan pimeyden voimia.

Romaani herättää eloon itäisen tarustomme hilpeällä ja hurjalla voimalla. Se on hurmeinen ja kaunis tarina rakkaudesta, julmuudesta, sankarillisista naisista ja lapsista."

Karjala, kansanperinne ja -tarut, naisnäkökulma ja historia loivat otollisen lähtökohdan ihastua kirjaan.

Sortavala, Kymölän seminaarin rakennuksia 1900-luvun alussa. Museovirasto. Kuva: Wikipedia.

Naisen valta valita

Kirjan kertojana on Mathilda (Tilda) Sommer, viipurilaisen kauppiasperheen tytär, jonka odotettiin menevän hyviin naimisiin, mutta hän päättää valita toisin. Hän hakee opettajaseminaariin, jotta voisi päättää omasta elämästään, eikä jäisi miehensä päätäntävallan alaisuuteen.

Tildan huonetoveriksi saapuu karjalaistyttö Jelena, jonka Kirill-sedästä liikkuu kaikenlaisia kuulopuheita, enemmän ja vähemmän mairittelevia. Kirill on menestynyt liikemies, mutta samaan aikaan kaikki tuntuvat pelkäävän häntä.

Hurja Salmin pitäjä

Elämä Sortavalassa ja muualla Laatokan rannalla on perin erilaista kuin Viipurissa, josta Tilda on kotoisin. Hän tuntee Kymölän seminaarisaarella itsensä aluksi ulkopuoliseksi. Tilda kirjaa muistikirjaansa ylös kuulemiaan tapahtumia ja kansanperinteeseen liittyviä tapoja ja tarinoita. Nämä muistikirjamerkinnät jaksottavat kirjan lukuja ja syventävät samalla lukijalle tarinan sisältöä.

Laatokan Karjalan pitäjistä kerrotaan kirjassa hurjiakin tarinoita. Olihan Karjala myös viimeisiä paikkoja, jossa alkuperäisen "kalevalaisen suomalaisuuden" ajateltiin asuvan.

"Mantsinsaari oli tunnetusti niin alkukantainen paikka, etteivät edes Elias Lönnrot ja ylioppilaat olleet uskaltautuneet sinne. Siellä asui kalastajia, jotka palvoivat veden henkiä ja puhuivat pakanain kieltä. Kerrottiin, että kun pajarit olivat yrittäneet hakea Mantsista veroa, saarelaiset olivat ilmoittaneet hallitsevansa paikkaa aivan itse ja veri oli virrannut ja kallot kalisseet." (s.57)

"Ketkään eivät olleet yhtä vaikeasti hallittavia ja hurjia kuin Salmin pitäjän ihmiset ja mantsilaiset ja lunkulalaiset, jotka asuivat Salmin edustalla pikku saarillaan. Sanottiin, että sielläpäin vallitsi korpilaki ja hirmustuessaan väki saattoi tehdä mitä tahansa julmuuksia." (s.57-58)

Lukija joutuu pitkin kirjaa pohtimaan useamman kerran, mikä on totta ja mikä tarua. Mantsista kotoisin oleva Jelena näkee kotipitäjänsä aivan toisin:

"Mantsi on ihana saari, täynnä linnunlaulua, marjaisia soita ja rantoja, joiden hiekka on pehmeää." (s.67) 

Sortavala, Kymölän seminaarin naisoppilaita käsityötunnilla, 1900-luvun alku. Kuvaaja: Eemeli Kivirikko. Museovirasto, Kansatieteen kuvakokoelma, Karjalaisen osakunnan kokoelma. Kuva: Finna. 

Kristillis-siveellinen lähtökohta

Teos muistuttaa lukijaa myös siitä, että naiset ja miehet kouluttautuivat opettajiksi erillään.

" 'Yhtä asiaa olen ihmetellyt', sanoi Ulla-niminen tyttö.

'Missä ne miehet ovat?'

'Omassa rakennuksessaan. Heitä ei näytetä meille', sanoi Edla.

'Miksi ei?' kysyin.

'Ettei meille tulisi vääriä ajatuksia.'

'Millaisia?'

'No, sellaisia. Jyväskylän seminaaria vastustettiin kauheasti, koska siellä miehet ja naiset ovat sekaisin. Juorikellot kalkattavat, että se on naimatoimisto. Täällä on otettu asia todesta. Sukupuolet on eristetty omiin rakennuksiinsa.'

'Ollapa Jyväskylässä', huokaisi Ulla ja toiset nauroivat." (s.42-43)

Kansakoulun tärkeimmät aineet olivat lukeminen, laskento, uskonto, käsityö, laulaminen ja kaunokirjoitus. Seminaarilaisten tuli osata ne täydellisesti, jotta he voisivat opettaa muitakin. Kymölän seminaariin valmisteltiin myös lastentarhaa, jonne otettiin köyhien lapsia. Seminaarin naisopiskelijat saivat siis vastuulleen myös pieniä lapsia.

" 'Minä luulin, että täällä opetellaan luokan opettamista eikä vauvojen kapalointia?'

'Onhan teidän opittava pienokaisten hoitoa, että osaatte neuvoa kansannaisia järkiperäisessä lastenhoidossa', lehtori Pitkäkoski selitti.

'Eivätkö ne muka itse osaa?', Edla kysyi." (s.48-49)

Kymölän seminaarilaisia luokkakokouksessa 1907. Museovirasto, Kansatieteen kuvakokoelma, Karjalaisen osakunnan kokoelma. Kuva: Finna.

Tarina tiivistyy

Romaani seuraa Tildan ja Jelenan kolmen seminaarivuoden opiskelua. Aluksi aihe tuntuu etenevän verkkaisesti ja arkisen tavallisesti. Opiskelujen lisäksi huvitellaan, johon sisältyy muun muassa illanviettoa miesopiskelijoiden kanssa ja kesänviettoa Viipurissa ja Mantsissa.

Tarina tiivistyy sitä mukaa, kun ihmissuhteet miesopiskelijoiden kanssa lisääntyvät ja lastentarhan lapsista selviää lisätietoa. Sen sijaan Jelenan setä Kirill pysyy arvoituksena lähes kirjan loppupuolelle saakka. Hän on kuitenkin syy tai seuraus moneen kirjan tapahtumaan.

Laatokan kalastajien kivisilmäjumala, korkeus 80cm. Suomen kansallismuseo, Kansatieteelliset kokoelmat. Kuva: Finna.

Kaunis kuin kansanballadi

En halua paljastaa kirjasta liikaa, mutta jännitys tiivistyy ja huipentuu kirjan viimeisille sivuille. Koin teoksen itselleni helposti lähestyttäväksi, sillä nautin tekstin joukkoon ripotellusta karjalan kielestä, aikalaiskuvauksesta, Laatokan luonnon kuvailusta sekä naisnäkökulmasta. Myös paikat olivat tuttuja ilman karttaan katsomista, samoin ortodoksisuuteen viittaavat tavat.

Taiat, loitsut ja kristilliset rukoukset kulkevat kirjassa ihmisten arjessa rinta rinnan. Niin kauan kun toisille ihmisille halutaan hyvää, onko sillä väliä mitä toivotuksia kukakin lausuu? Tilanne on toinen, jos sanoilla ja teoilla luodaan synkkiä hetkiä.

Miina Supinen on onnistunut luomaan historiasta ammentavan romaanin, jossa todellisuuden käsitys hämärtyy unen rajamaille. Lähtökohdat romaanille ovat tosielämässä ja haluan ajatella, että tämä olisi voinut tapahtua. Kultainen peura on kauniisti kirjoitettu, hämärään unohtuneiden loitsujen seikkailu, joka eli viimeisiä hetkiään. Juoni kietoutuu kahden naisen ja heidän historiansa ja valintojensa ympärille. Viimeisten sivujen jälkeen kehoon latautuu tunnelma, joka ei tunnu päästävän otteestaan. Se on onnistuneen lukuelämyksen merkki.

Protestilaulaja

Sawohouse Underground, Kuopio, 2021.

Olen nuoresta saakka ollut kiinnostunut kirjallisuudessa elämäkerroista. Innostus lähti siitä, että halusin tietää edesmenneistä näyttelijöistä enemmän. Rakastan edelleen kotimaisia 1940-50-luvun mustavalkoisia elokuvia. Niissä on huumoria ja toisaalta myös draamallista tunnelmaa, jota ei nykyelokuvissa enää tavoiteta. Luin Tauno Palosta, Ansa Ikosesta, Edvin Laineesta, Leif Wagerista, Lasse Pöystistä jne. Myöhemmin kiinnostuin myös muusikoiden elämäkerroista. Luen kyseistä kirjallisuuden genreä siinä mielessä rajoittuneesti, että henkilön tulee jollain tavalla kiinnostaa itseäni, että tartun lukemiseen. En ole esimerkiksi koskaan lukenut yhtään poliitikon elämäkertaa.

En lue elämäkertoja siksi, että saisin niistä skandaalisisältöä. Valitettavasti jokaisesta elämäkerrasta kuitenkin revitään lööppiotsikoita, ja saahan niillä näkyvyyttä ja kenties lisättyä kirjamyyntiä. Luen elämäkertoja siksi, että pääsisin syvemmin kyseisen henkilön ajatusmaailmaan ja aikaan kiinni.

Leijonamieli ja Paleface beatboxing, Pipefest 2004, Vuokatti.

Leijonamieli ja Paleface beatboxing, Pipefest 2004, Vuokatti.

Hyvä elämäkerta?

Vuosien varrella olen tullut siihen tulokseen, että elämäkertojen kirjoittaminen lienee yksi vaikeimmista kirjallisuuden lajeista. Kuinka tiivistää parhaimmillaan (tai pahimmillaan?) vuosikymmenten elämäntyö ja yksityiskohdat yksiin kansiin? On hyviä ja huonoja esimerkkejä.

Olen viimeisen vuoden aikana lukenut elämäkerrat mm. taidemesenaatti Peggy Guggenheimista, Spice Girlsin Melanie C:stä, Samuli Edelmannista sekä Sentencedin edesmenneestä kitaravirtuoosi Miika Tenkulasta.

Peggy Guggenheimin ja Melanie C:n ongelma oli se, että he olivat kirjoittaneet kirjansa itse. Peggy keskittyi kerskumaan miesvalloituksillaan ja elämäntyylillään, vaikka oletin saavani tietoa hänen mesenaattiudestaan ja taiteesta. Melanie C olisi tarvinnut paremman kustannustoimittajan, sillä kirjan sisältö olisi mahtunut ilman jatkuvaa asioiden toistamista todennäköisesti sata sivua tiiviimpään muotoon.

Samuli Edelmann. Voi että pidän Samulista, mutta valitettavasti kirjan kirjoittanut Johannes Lahtela oli tehnyt kirjasta miesten yhteisen terapiajulkaisun täynnä lööppiainesta. Kirja keskittyi päihteisiin ja sen tuomaan aihemaailmaan, vaikka ajattelen Edelmannin olevan myös kaikkea muuta. Sen sijaan yllätyin positiivisesti, kuinka Nefertiti Malaty oli onnistunut kirjoittamaan edesmenneestä, ja äärimmäisen tarkasti yksityisyyttään varjelleesta, kitaristi ja säveltäjä Miika Tenkulasta taiteilijaa kunnioittavan, mutta rehellisen julkaisun.

Hyvä elämäkerta syntyy mielestäni siitä, että kirjoittaja osaa etäännyttää itsensä kohteestaan tarpeeksi, jotta hän näkee laajemman kokonaisuuden. Mikä merkitys elämäkerran kohteella on ollut yhteiskunnassa ja millainen hänen ajatusmaailmansa on kulloisenakin ajankohtana ollut, miten se on kenties muuttunut?

Graffiteja, Pipefest 2004, Vuokatti.

Break dance-battle: Pohjois-Suomi All Stars vs. Flow-Mo B-boy Crew. (Etelä vei voiton.) Pipefest 2004, Vuokatti.

Onko alle viisikymppisessä mitään kirjoitettavaa?

Tähän saakka lukemistani elämäkerroista ehdottomasti laadullisesti paras on Miska Rantasen Karri Miettisestä (s.1978) kirjoittama elämäkerta. Miettinen tunnetaan paremmin taiteilijanimellä Paleface ja kirja kantaa nimeä Protestilaulaja (Johnny Kniga, 2024). Kirjan nimi on mielestäni hieman provosoiva, mutta myönnän, että Paleface nykyisellä musiikillisella sisällöllään istuu sanan tuomaan mielikuvaan.

Kysymykseen, onko alle viisikymppisessä vielä mitään kirjoitettavaa vastaan, että ehdottomasti on, jos kirja kirjoitetaan siten kuin Miska Rantanen on sen tehnyt. Kirja ei ole vain Miettisen elämäkerta, vaan yhteiskunnallinen katsaus kotimaisen rap-kulttuurin historiaan ja muutokseen, sekä sen ympärillä vaikuttavaan valtakulttuuriin. Siis kuhunkin vuosikymmeneen siten, millaisena se on näyttäytynyt. Kirja ei irrota tai sulje Palefacea yhteiskunnasta tutkimuksen kohteeksi, vaan kirjoittaa hänet osaksi sitä. Tällaisiahan elämäkertojen kuuluisi olla.

Paleface esittämässä Golgate Soulmate-kappaletta. Pipefest 2004, Vuokatti.

Naisen asema silloin vs. nyt

Minun matkani Palefacen musiikin parissa alkoi vuonna 2001, kun hän julkaisi ensimmäisen (englanninkielisen) albuminsa The Pale Ontologist. Tuolloin suomiräpin maailma oli hyvin toisenlainen kuin nykyään ja arvostin Palefacen taitavaa ja syvällistä sanailua. Vuonna 2003 julkaistu Golgate Soulmate-kappale (kertosäkeessä mukana Emma Salokoski) poikkesi sanoitukseltaan ja sanomaltaan paljon siitä, millaisena suomiräp oli naisen ja suhteet naisiin esittänyt. Tuohon aikaan nainen oli rap-lyriikoissa lähinnä käytön ja/tai halun kohde.

Naisia ei tuohon aikaan juurikaan arvostettu myöskään räppäreinä. Karri Miettinen kuvailee 2000-luvun alun räppimaailmaa näin:

"Kana, Mariska ja Yavis oli myös se kolmikko, jota ruodittiin misogyynisessä, netissä vuodesta 2002 lähtien pyörineessä räppibiisissä 'Ämmäräppärit' (---). 'Ämmäräppärit' on puistattavaa kuunneltavaa aikuisin korvin, mutta muistan, että se inhotti jo tuoreeltaan'', kertoo Karri. 'Mimmit nähtiin tuohon aikaan lähinnä bändäreinä. Muistan, kun Pipefest-räppifestivaaleilla 2000-luvun alkuvuosina Rähinä Recordsin bussiin pakkautui tulijoita illan päätteeksi mökkijatkoille, niin joku spiikkasi mikrofoniin, että kaikki muijat, jotka eivät ole lähdössä panemaan, voivat poistua bussista heti. En muista kuka oli kuuluttaja, mutta tapahtunut kuvaa sen ajan henkeä.

Naiset jaksoivat silti puskea. Lajin ykkössoihtua kantoi pitkään Mariska, ja muita varhaisia alan vaikuttajia olivat muun muassa Notkean Rotan riveissä esiintynyt Meno-Anu eli Maria Järvenhelmi ja pietarsaarelaisessa Valosiepparit-kokoonpanossa aloittanut Sini Sabotage eli Sini-Maria Makkonen." (s.198) 

Mariska, Pipefest 2004, Vuokatti.

Miss J. & Afrodite, Pipefest 2004, Vuokatti.

Tunnistan ja muistan tuon ajan hengen. Esimerkiksi Skandaalilla (julkaissut mm. kappaleet Sun muijas, Panomies ja Pesäst pesään) oli sellainen fanipaita, jonka selässä oli teksti "Kaikki rakastaa kusipäitä". (Uskokaa tai älkää, omistin kyseisen paidan, mutta en tainnut sitä lopulta kovin montaa kertaa käyttää.) Skandaali käytti taitavasti hyväkseen ulkonäköään ja loi brändinsä "Olen hyvännäköinen ja tiedän sen" -olemuksen ympärille. Tällaisia tyyppejä pidetään kusipäinä, joten hän brändäsi senkin, painamalla tekstin fanipaitoihinsa. 

Tämä on myös syy, jonka vuoksi alun perin viehätyin juuri Palefacen musiikista. Hän muotoili hunajanpehmeästi soljuvan ja todenmukaisemman kokonaisuuden parisuhteen ensiaskelista ja siitä, kuinka mies pohtii, miten lähestyä ja kohdella naista:

"Ev'ry night she gets advances - I know

these can't be the chances I blow

I wonder if she fancies my flow

and if I get her number will she answer my calls?"

Sittemmin esimerkiksi kotimainen Etta on ottanut ämmä-sanan haltuun ja kääntänyt sen voimasanaksi.

(Tässä yhteydessä tekisi mieli pitää luento naisen aseman positiivisesta muutoksesta musiikkimaailmassa ja sitä kautta yhteiskunnassa, mutta jätetään se kenties toiseen kertaan.)

Renessanssimies

Myönnän, että minun oli helppo tarttua lukemaan Protestilaulajaa, sillä Miettisen elämä kiinnosti ja oli entuudestaan tuttua. Sellaisen, joka näkee hänet "vain" provosoivana vasemmiston protestilaulajana, voi olla vaikeaa päästä asenteensa yli tarttuakseen kirjaan. Mutta koska olen lukenut elämäni varrella useita elämäkertoja voin suositella, että jos joku edes harkitsee kirjoittavansa elämäkertaa, lukisi ensin tämän. Ja muille elämäkerroista kiinnostuneille lukuvinkiksi ihan vain malliksi siitä, millaisen rakenteen ja kokonaisuuden alle viisikymppisestäkin artistista voi onnistuneesti kirjoittaa. 

Miska Rantanen kuvailee Palefacea tekstissä muun muassa näin: "Karri Miettinen on yhden miehen mielenosoitus. Ihmisiä jakava taiteilija. Tiedostavan suomiräpin Hannu Karpo. Omatunto, jolla on megafoni." (s.10)

Iltapäivälehtien (ja keskustelupalstojen kommenttikenttien) perusteella Paleface näyttäytyy poliittisesti värittyneenä protestilaulajana. Hän on kuitenkin itse sanonut jo vuoden 2001 Sonera Plazan haastattelussa, että:

"Haluan olla renessanssimies, joka tekee kaikenlaista ja joka pystyy osoittamaan lahjakkuuttaan monella eri sektorilla."(s.120)

"(---) Antiamerikkalaisuus ja puheet rotukysymyksistä, sananvapaudesta ja ihmisoikeuksista asemoivat hänet heti kättelyssä räppiskenen vasempaan laitaan erotukseksi elämään kepeämmin suhtautuvista bileräppäreistä.

'Hiphop on maailman tehokkain tiedotusväline', perusteli Karri Helsingin Sanomissa. Monessa lehtijutussa toistui sama kiteytys, jonka hän kertoi ensimmäisenä Rumba-lehdessä.

'Aloin miettiä, mitä omaisuutta mulla on pakollisten ruokailuvälineiden lisäksi. Levysoitinten lisäksi löytyy levyhylly ja kirjahylly. Niitä vaalin ja kasvatan. Kirjahyllyssä on mun mc-urani siemen ja levyhyllyssä dj-urani siemen. Kun sen kaiken pystyy yhdistämään sopivassa leikkauspisteessä, mitä enää tarvitaan? Ei mitään.' " (s.121-122)

Graffiteja, Pipefest 2005, Vuokatti.

Aika uudistua

"2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puoltaväliä on kuvattu suomiräpin kuoppavuosiksi. Vuosituhannen alun räppibuumi paloi hetken kirkkaalla liekillä, mutta sitten meno hiipui." (s.155)

"Karri oli ollut aina suuri Suomi-musiikin diggari ja kirjoittanut proosaa ja runoja suomeksi, mutta englanniksi vedetty räppi oli keskeinen osa artisti-identiteettiä (---). 'Oli yllättävän iso asia jättää tietty estetiikka, panostuksenkohde ja osaamisalue kokonaan taakse ja lähteä tekemään musiikkia uudelta pohjalta [suomeksi]. (---)' " (s.169)

Jos jotain Palefacesta hehkuu, niin kiinnostus ympäröivää yhteiskuntaa, kirjallisuutta ja kulttuuria kohtaan. Tätä samaa viestiä hän vie eteenpäin myös nuorille:

"Karri ei usko räpin uhkaavan suomen kieltä, mutta on huolestunut lukemisen vähentymisestä. 'Kun keskustelen nuorten tekijöiden kanssa, painotan aina lukemisen tärkeyttä. Räppäri tarvitsee sanoja ja niitä saa lukemalla. On hallittava katukieli, mutta osattava myös kirjoittaa sanat oikein. Tällä hetkellä suosittu räppi on suhteellisen simppeliä ja kieleltään kapeaa. Poikkeuksiakin toki on, mutta ero on suuri verrattuna 90-lukuun. Silloin kovin jätkä oli se, jolla oli laajin sanavarasto.' " (s.170)

Graffiteja, Pipefest 2005, Vuokatti.

Oivallus musiikin tehtävästä

Karri Miettinen pääsi kirjoittamaan musiikkia suomalais-afrikkalaiseen kulttuurikeskukseen Villa Karoon. Tämä matka toi oivalluksen musiikin tehtävästä:

" 'Jos äänitettyä musiikkia on ollut olemassa noin sata vuotta, mutta laulettu tuhansia vuosia, niin silloin musiikin tehtävänä on ollut jokin ihan muu kuin kultalevyjen saaminen. Laulajilla ja lauluntekijöillä on ollut syvällinen tehtävä yhteisöissä: muistaa vanhat viisaudet ja kertoa tuoreet uutiset. Sen äärellä olin Afrikassa.'

Oivaltamsen katalysaattorina toimi länsiafrikkalainen grioottiperinne, joka oli saanut alkunsa 1300-luvulla. Griooteiksi kutsutaan kierteleviä muusikko-runoilijoita, jotka kantavat ja levittävät yhteisön suullista muistitietoa.

(---) 'Tajusin, että Suomessakin on ollut samanlaisia tarinoita ja lauluja, jotka ovat toimineet kansan tiedotusvälineenä. Siitä perinteestä tulivat rekilaulut, arkkiveisut, kisällilaulut, työväenlaulut ja kaaleiden [romani] laulut, joista kaikista syntyi uuden levyn taikaliemi. Yhtäkkiä kaikki oli selvää, koko linja Woody Guthriesta ja Reijo Frankista Public Enemyyn', kertoo Karri." (s.183)

Palefacen kieli vaihtui suomeksi Helsinki - Shangri-La -albumin myötä vuonna 2010. Suomen kieleen vaihtaminen toi sanoituksiin enemmän kantaaottavuutta ja vaikuttavuutta.  Jokainen tuntui tuolloin osaavan albumin nimikkokappaleen ulkoa. Kappaleissa nostetaan esille yhteiskunnan epäkohtia, välillä huumoria unohtamatta. Kaikki eivät esimerkiksi tainneet ymmärtää ironiaa, mikä sisältyi muun muassa kappaleeseen "Syntyny rellestää".

Paleface on esiintyjäminä, mutta Karri Miettinen on pyrkinyt olemaan se renessanssimies, josta kertoi jo vuoden 2001 haastattelussa. Hän on osallistunut useisiin erilaisiin keskustelu- ja haastatteluohjelmiin, kisoihin ja visailuihin osoittaakseen, että voi pitää hauskaa, eikä itseään tarvitse ottaa liian vakavasti. Tämä on meille häntä pidempään seuranneille osoittanut sen, että hän ei tahdo lokeroitua.

Negatiivinen julkisuus ja sitä lietsovat uutiset tuntuvat nykyisin olevan arkipäivää. Miska Rantanen kirjoittaa:

"Algoritmit alkoivat ruokkia [2010-luvun alusta] negatiivista diskurssia - ja tekevät sitä edelleen. Tietylle porukalle Paleface on ikuisesti omahyväinen vasurikitisijä.

'Nykyisin neutraalitkin tyypit saavat paljon kuraa julkisuudessa. Somessa tunteet ovat koko ajan pinnassa, ja kusipäisen palautteen antaminen on valtavirtaistunut, koska se on teknologian myötä helppoa', Karri sanoo." (s. 270)

Olen väsynyt siihen, kuinka asiat leimataan somessa ja julkisessakin keskusteluissa mustavalkoisiksi, eikä suostuta näkemään välissä olevia harmaan eri sävyjä. Tähänkin auttaisi se, että luettaisiin enemmän kirjoja kuin somen keskustelu- ja kommenttipalstoja. Kirjallisuuden avulla pystyttäisiin ymmärtämään neutraalimmin myös vastakkaisia näkökulmia, koska ne eivät somemaailman algoritmien tapaan vahvista jokaisen yksilön rajoittunutta (ja kenties vääristynyttä) kiinnostuskenttää. Näin toivottavasti palattaisiin aikaan, jolloin keskustelu tarkoitti sitä, että eri mieltä olevat ihmiset pystyivät perustelemaan väitteensä ja mielipiteensä taustatietoon pohjautuen, eikä siten, että eniten huutava mielipide voittaa.

Paleface ja DJ Mobster, Pipefest 2005, Vuokatti.

Miska Rantanen

Protestilaulajan luettuani halusin tietää kirjan kirjoittajasta enemmän. Kuka on tämä henkilö, joka osasi kirjoittaa elämäkerran siten, ettei se sortunut tyypillisiin lajityypin virheisiin?

Kävi ilmi, että Miska Rantanen (s. 1967) on entinen Helsingin Sanomien toimittaja ja kirjailija, joka on erikoistunut kulttuuriin, politiikkaan ja nettimaailman ilmiöihin. Tämä lienee taustasyy sille, miksi kirjassa on tuotu selkeästi esille rap-kulttuuriin liittyvät taustat ja yhteiskunnalliset ajanjaksot. Näin lukija ymmärtää miksi tietyssä ajassa toimittiin tietyllä tavalla, ja mikä toimintoihin taustavaikutti.

Rantanen kertoo esipuheessa, että hän  tapasi Karri Miettisen ensimmäisen kerran vuonna 2007, toisen kerran 2009 ja kolmannen 2010. Näin ollen miehillä on yhteistä historiaa taustallaan. Vaikka Rantanen kirjoittaa esipuheessa, että "Karri muisteli elämänsä eri vaiheita antaumuksella eikä kaihtanut menemistä aroillekaan alueille. Prosessi oli terapeuttinen puolin ja toisin" (s.13)", ei kirja ole terapiakertomus. Rantanen on osannut kirjoittaessaan etäännyttää itsensä tutkimastaan kohteesta. Hän on punonut onnistuneesti Karri Miettisen elämän lapsuudesta 2000-luvun kahdelle ensimmäiselle vuosikymmenelle, tulevaisuuden näkymiä unohtamatta.

Pipefest 2005, Vuokatti.

Humanismin puolestapuhuja

Karri Miettinen on minulle paljon muutakin kuin räppäri. Olen seurannut sivusta hänen työtään esimerkiksi maahanmuuttajien, vankien ja nuorten keskuudessa erilaisten musiikillisten työpajojen parissa. Hän on aktiivinen kansalaisvaikuttaja, rohkea puhuja, mutta ennen kaikkea sydämeltään laajan sivistyksen omaava mies, jolla on persoonallinen ääni. Karrissa on samanlaista humanismin puolestapuhujaa kuin suuresti arvostamassani ekonomisti Sixten Korkmanissa. (En ollut lainkaan kiinnostunut taloudesta ennen kuin luin Korkmanin kirjan Talous ja humanismi.) Kirjoitin Korkmanin humanismista myös täällä.

Sawohouse Underground, Kuopio, 2021.

Tämä ei ollut maksettu mainos, sillä olen ostanut kirjan itse, eivätkä Rantanen tai Karri tiedä, että aioin teoksesta kirjoittaa. Nimmari kirjaan on haettu Kuopion kaupunginkirjaston Runokantti-tapahtumassa, jossa Paleface oli kertomassa suhteestaan sanoihin ja kirjoittamiseen sekä niiden merkitykseen. Halu välittää kulttuurista hyviä uutisia on aina ollut blogini pääsanoma. Että kulttuuri näkyisi ja kuuluisi, olisi kansantajuista ja kiinnostavaa. Rantasen Karrista kirjoittama teos on mielestäni juuri sellainen.

*Kaikki kuvat ovat omista kotialbumeistani. Muistelen, että ainakin vuoden 2004 Pipefest-kuvat on kuvattu vielä filmikameralla. Graffitikuvat olen liimannut albumiin panoraama-muotoon, mutta liikkumasaumat ovat vielä esillä. Voi niitä aikoja, kun puhelimessa ei ollut kameraa.

Kesän luetut

Kesä on kääntynyt jo taakse, mutta muistellaan sitä vielä luettujen kirjojen muodossa.

Jari Järvelä: Kosken kahta puolta (Tammi, 2018)

Luen lähtökohtaisesti hyvin vähän mitään sotiin, väkivaltaan tai traumoihin liittyvää. Suomen historia on kuitenkin poikkeus. On hyvä tietää, että millaisia asioita Suomi on joutunut historiansa aikana käsittelemään ja millaisia ihmiskohtaloita se pitää sisällään.

Tietämys Suomen sisällissodan historiasta perustuu koulussa opittuun, nähtyuhin dokumentteihin ja erinomaiseen näyttelykokonaisuuteen 1918, mikä oli esillä Vapriikissa. Usein sisällissotaa käsitellään joko punaisten tai valkoisten näkökulmasta.

Jari Järvelän Kosken kahta puolta -romaani yhdistää punaisen ja valkoisen maailman. Siinä 7-vuotias poika viettää kaksi kesäpäivää kahdessa eri mummolassa vuonna 1977. Koski erottaa mummot toisistaan, mutta syvin haava heidän välillään ovat muistot vuodesta 1918:

"Toiseen mummilaan haetaan vesi kaivosta ja lämpö liiteristä. (---) Toisessa mummilassa on palkintopuutarha, katossa kristallikruunu ja seinällä Mannerheim. Poika elää kesäänsä kahdessa eri todellisuudessa ja kuulee mummeiltaan kaksi eri totuutta Suomesta."

Äärimmäisen mielenkiintoinen lähtökohta romaanille tutkia arkaa aihepiiriä ja yrittäen samalla ymmärtää sodan molempia osapuolia. Kirjassa ei ole kuin parisataa sivua, joten sen lukee nopeasti. Joidenkin tilanteiden kuvailu on kuitenkin itselleni vähän liian raskasta luettavaa. Kirja kertoo lapsen näkökulman tapahtumiin, joten ajoittain tilanteiden seuraaminen tuntui vaikealta, sillä asioita kerrottiin rivien väleissä. Tärkeä ja lopulta myös lohdullinen tarina kipeästä historiasta. Kosken kahta puolta oli Finlandia-ehdokkaana 2018.

"Mummit käy meillä kylässä vuorotellen, samaan aikaan ne ei tule. Voiton-mummi on äidin äiti. Sofia asuu kosken toisella puolella keskustassa ja se on isän äiti. (---) Kuljen takaperin ja vilkuta, Voiton-mummi vispaa ison tuomipuun vieressä kättään niin kovaa että taivas halkeaa siltä kohtaa. Sitten se lopettaa äkkiä. Me ollaan saavuttu sillan puoliväliin. Toisella puolella odottaa Sofia, mun toinen mummi. Mummit tuijottaa toisiaan yli kosken, kumpikaan ei nosta kättään." (s.101,108)

Peggy Guggenheim: Taiteenrakastajan tunnustuksia (alkup. 1960, suom. Riie Heikkilä, Helsinki Kirjat, 2011)

Taiteenkeräilijänä ja mesenaattina toimineen Peggy Guggenheimin (1898-1979) omaelämäkerta. Odotin tältä enemmän taiteeseen liittyvää sisältöä. Tältä osin teos jäi ohueksi ja keskittyi lapsuuden jälkeen lähinnä Peggyn avioliittoon ja muihin miessuhteisiin. Taiteenkeräily kulkee pohjavireenä taustalla, mutta kirja tuntui pitkälti lähinnä miessuhteiden ruotimiselta.

Peggy raivasi tiensä taiteesta alun perin mitään tietämättömänä miesten maailmaan. Hän syntyi varakkaaseen sukuun, jolloin suhteiden luominen oli tavallista helpompaa:

"Aloitin muistelmieni kirjoittamisen vuonna 1923, mutta en päässyt kovinkaan pitkälle. Muistelmat alkoivat näin: 'Minä polveudun kahdesta kaikkein parhaimmista juutalaisperheistä. Yksi isoisistäni syntyi tallissa niin kuin Jeesus Kristus, tai oikeastaan talli sijaitsi Baijerissa, ja toinen isoisäni oli kaupustelija.' (---) Siihen mennessä kun minä olin syntynyt, Seligmanit [äidin suku] ja Guggenheimit [isän suku] olivat hirvittävän rikkaita." (s.21-22)

Kirja olisi ollut todennäköisesti huomattavasti mielenkiintoisempi, jos sen olisi kirjoittanut joku muu kuin Peggy itse. Näin ollen siitä olisi kenties karsittu miessuhteiden pyörittelyä ja keskitytty enemmän siihen, mikä merkitys Peggyllä oli taidekenttään. Nainen oli suorasanainen, määrätietoinen ja arvonsa tunteva - "mies" miesten joukossa - se käy tekstistä nopeasti ilmi. Ja se oli varmasti myös yksi hänen menestymisensä salaisuus.

"(---) Itse asiassa en välitä paljoakaan tämän päivän taiteesta. Koko touhu on mennyt päin helvettiä sen jälkeen, kun taidemaailma kaupallistui. Ihmiset syyttävät minua siitä mitä tämän päivän taiteessa tapahtuu sen takia, että minä kannustin uutta taideliikettä ja olin auttamassa sitä alkuun. Minä en kuitenkaan ole vastuussa siitä, mitä nyt on meneillään. Kahdeksantoista vuotta sitten Amerikassa oli mahtava pioneerihenki. Uusi taidesuunta - abstrakti eksressionismi - oli syntymässä. Minä vaalin sitä, enkä kadu hetkeäkään tekojani. 

(---) Minusta tämä vuosisata on nähnyt lukuisia hienoja taidesuuntauksia, mutta vuosisadan kaikkein kirkkain tähti on kubismi. Taiteen olemus on sen ansiosta muuttanut suuntaa." (s.188-189) 

En voi suositella kirjaa, ellet sitten ole kiinnostunut tirkistelemään rikkaan naisen miessuhteita ja kallista luksuselämää.

Anu Kaaja: Rusetti (Kustantamo S&S, 2023)

Anu Kaajan Rusetti -teoksen estetiikka viehätti takakansitekstin perusteella:

"Kirjailija lähtee suurelle kierrokselle etsimään nautintoja Euroopan kaupunkien taidemuseoista, kahviloista ja teknoklubeilta. Ihastuksen väristyksiä tarjoavat niin rokokoomaalausten ryöppyävät rusettirivit kuin rakastettujen kasvoja koristavat lävistykset.

(---) Anu Kaajan neljännessä proosateoksessa haltioidutaan kuumista renessanssipojista, keskustellaan maalausten ja kahvipöydän esineiden kanssa sekä parannellaan särkynyttä sydäntä. Rusetti on aistillinen ja kiihottavan analyyttinen romaani, kauneuden ja melankolian äkkisyvä ylistys, joka ei tee eroa teknoklubin ja taidemuseon välillä."

Kirjan surrealistinen ote keskustella esimerkiksi kahvipöydän esineiden kanssa tuntuu aluksi kummalliselta. Mutta kun heittäytyy liikaa ajattelematta tekstin vietäväksi, siinä kiehtoo samantapaiset asiat joista itsekin viehätyn. Saatan jäädä ihastelemaan jonkun vaatteen kuosia, väriä, kaupan esillepanoa, kaunista leivosta tai taideteoksen yksityiskohtaa. Olen esteetikko siinä missä Kaajakin:

"Solmin aina kakkipaperin rusetiksi. 

Silitän paperin, taittelen pitkäksi litteäksi nauhaksi. Teen keskelle solmun. Avaan päätyosien taitokset perhosmaisiksi siiviksi.

Rusettitaittelulla näytän olevani esteetikko.

Rusetteina karkkipaperit ovat myös kauniimpia katsella kuin hutiloiden avatut, syrjään heitetyt ruttukuoret, joiden muotoonsa jääneessä keskustassa ammottaa hallitsemattoman makeanhimon jättämä kuoppa.

Itse olen hedonismistani huolimatta himojeni hallitsija. Syön konvehdin ajatuksella, nauttien. Sitten muotoilen roskasta taide-esineen.

Mikäli tekemäni, hieman japanilaista origamia muistuttava rusetti unohtuu jonkun muun korjattavaksi, kokee siivoojakin epäilemättä iloa." (s.7)

Kirja oli lopulta kokonaisuudessaan turhan analyyttinen omaan makuuni, ja teknoklubit sekä lävistykset eivät sisälly omaan esteetikon karkkikulhooni yhtä intohimoisesti kuin Kaajan. Nautin matkasta taidemuseoissa ja kahviloissa, mutta huomasin kyllästyväni analyyttiseen kuvailuun ja keskusteluun muissa aihepiireissä. Kirja on kuitenkin kansitaiteineen, kuvineen, tekstin jäsentelyltään ja luonteeltaan kuin taide-esine itsekin.

Nunna Kristoduli: Maahan kumaruneet sypressit - Pyhät ihmiset ja ihmeet (Kirjapaja, 2006)

Minua ovat aina kiehtoneet mystiikka ja järjellä selittämättömät asiat tai tapahtumat. Pidän myös ajatuksesta, ettei kaikkea voi kontrolloida järjellä, oli syy sitten ihme tai onnekas sattuma.

Maahan kumartuneet sypressit kertoo ortodoksisen perinteen valossa pyhyydestä, pyhistä ihmisistä ja ihmeistä. Nunna Kristoduli (1945-2020) asui pitkään Lintulan luostarissa ja hän ehti kääntää ja julkaista merkittävän määrän ortodoksista kirjallisuutta.

Kirja alkaa pyhyyden pohtimisellä, mitä se on. Tämän lisäksi nunna Kristoduli kertoo pyhiinvaelluksista ja pyhien kanonisoinnista. Varsinainen ihmeitä käsittelevä osuus esittelee paitsi tunnetuimpiin pyhiin ihmisiin liittyviä ihmetekoja ja tapahtumia, mutta myös lähihistorian aikana tapahtuneita ihmeitä. Nämä olivatkin parasta lukuantia ja muistuttivat siitä, että ihmeitä tapahtuu edelleen. Se, kokeeko ihminen ne itse ihmeinä vai onnekkaina sattumuksina, on jokaisesta itsestään kiinni. En silti jaksa lakata hämmästelemästä, että lääketiedekään ei aina löydä selityksiä kaikille tapahtumille. Miksi niitä silloin tulisi kutsua, jos ei ihmeiksi? 

Ihmeistä kiinnostuneille suosittelen myös luterilaisen pastorin ja tietokirjailijan Kaisa Karirannan teosta Ihmeellinen matkakirja. Siinä tutustutaan toiveikkaasti, mutta myös kriittisemmin katolisen ja ortodoksisen kirkon ihmeisiin ja todetaan, että "luterilainen ihme on pussin pohjalle unohtunut karkki, joka löytyy hädän keskellä."

Johannes Lahtela: Samuli - Pimeydestä valoon (Otava, 2021)

Ortodoksisuutta sivutaan myös Johannes Lahtelan Samuli Edelmannista kirjoittamassa elämäkerrassa. Pimeydestä valoon on surullinen ja ajoittain hyvin raskassoutuinen katsaus nuoren tähden vuosia kestäneeseen päihdemaailmaan ja riippuvuuksiin, kunnes raitistuminen ja ortodoksisuus kuljettivat lopulta valon puolelle. Kirjan takakansi tiivistää sisällön:

"Taiteilijaperheen vilkkaasta vesasta kasvaa monilahjakas näyttelijä ja laulaja. Karismaattinen ulkokuori kätkee kuitenkin taakseen pimeyttä, jota on lopulta mahdotonta päästä pakoon.

Ravisuttava teos miehestä, joka on tuttu julkisuuden valokeilasta, menestyksekkäistä elokuvarooleistaan ja lukuisista hittibiiseistään. Kirja on syntynyt kahden elämää näheen miehen keskustelujen pohjalta."

"Peggy soi pian jatkuvasti kaikkialla, Veturimiehistä tuli todellinen hitti. Samuli-suosio kasvoi kasvamistaan ja yltyi huumaksi niin, ettei mies saanut enää kulkea kadulla rauhassa ilman keskeytyksiä. Hän jakeli nimikirjoituksia, vastasi toimittajien haastattelupyyntöihin ja totutteli elämään uudessa asemassaan. Hän oli tähti. Ensin kaikki suosio imarteli, mutta nopeasti alkoi ahdistaa. Tuntui, ettei hän saanut enää olla missään rauhassa. Vain humalassa ja töitä tehdessään Samuli löysi hetkellisen tyyneyden." (s.113)

Kirja on rehellinen ja Suomessa valitettavan yleinen tarina riippuvuuksista. Edelmannin tapauksessa mausteensa tapahtumiin lisää julkisuus. Kukaan ei kuitenkaan voi pelastaa toista ihmistä, ellei tämä itse näe ja tahdo muutosta. Eikä elämä raiistumisen jälkeenkään ole helppoa:

"Pitkän avioliiton aikana Laura joutui kokemaan myös raittiin alkoholistin manipuloinnin koko kirjon. Saadakseen tahtonsa läpi Samuli vetosi tunteisiin, järkeili, imarteli, käski ja painosti. Parisuhde ei ollut kahden aikuisen tasavertainen liitto, koska Samuli oli kaiken keskiössä. Avioliiton viimeisinä vuosina tilanne helpotti: liitto tuntui tasaantuneen, Samuli suhtautui elämään ja asioihin koko ajan myönteisemmin ja yhteisissä hetkissä oli enemmän valoa." (s.197)

En muista Samulin julkisuuden huippuvuosia ja niistä seuranneita lööppiotsikoita kovinkaan hyvin. Arvostan häntä taiteilijana ja rakastan hänen pehmeää ääntään. Mietin jälkikäteen, etten olisi ehkä halunnut tietää tätä kaikkea hänestä. En siksi, että se rikkoisi jonkin puhtaan melikuvan hänestä vaan siksi, että haluaisin antaa hänelle uuden mahdollisuuden olla juuri se ihminen, joka hän kokee nykyisin olevansa. Toivottavasti riippuvuuksista vapaana.

J.R.R. Tolkien: Húrinin lasten tarina (toim. Christopher Tolkien, WSOY, 2020)

Tolkienin Húrinin lasten tarinan myötä astuin pitkästä aikaa sadun ja fantasian maailmaan. Tykkäisin lukea fantasiaa enemmänkin, mutta en jaksa paneutua kirjasarjoihin. Mikäli löytyisi enemän tällaisia yhteen kirjaan tiivistettyjä tarinoita, tarttuisin fantasiaan useammin. (Saa suositella teoksia!)

Tolkien on turvallista lukemista siinä mielessä, että tiedän pitäväni hänen kuvailemastaan maailmasta. Vaikka kerroin alussa, etten pidä mistään sotiin, väkivaltaan ja traumoihin liittyvästä, niin fantasiassa osaan suhtautua tällaiseen sisältöön tarpeeksi kevyesti,

Húrinin lasten tarina ei ole kevyttä lukemista, sillä siinä tapahtuu paljon surullisia asioita. Alkuosio tuntui raskaalta, kun hahmot sekoittuivat vielä keskenään, mutta sitten kun henkilöiden persoonaan ja luonteeseen pääsee paremmin sisälle, se vie mennessään. Teos koukutti siinä määrin, että luin sen lopulta päivässä. Takakannesta lainattua:

"Tummasävyinen, jylhä tarinan Húrinin lapsista vie kauas menneisyyteen, aikaan tuhansia vuosia ennen Tarua Sormusten herrasta, ja kytkeytyy Keski-Maan esiaikojen haltioiden ja ihmisten historiaan. Túrinin ja hänen sisarensa Niënorin kohtalo lähtee liikkeelle Morgthin Húrinille langettamasta kirouksesta, joka asettuu varjoksi myös hänen lastensa elämään. (---) Tarinalla on vahvoja yhtymäkohtia Kalevalan taruun Kullervosta."

Jenni Räinä: Suo muistaa (Gummerus, 2022)

Jenni Räinän teokseen tartuin kaupassa pelkän runollisen kauniin nimen perusteella. Selaillessani kirjan sisältöä ihastuin myös sen kuvailevaan kieleen. Tämä sama piirre on usein suosikkikirjojeni taustalla; kun asioita kuvaillaan kauniisti.

"Sade alkaa yllättäen. Harmaa verho humahtaa suon ylle, ja lantinmuotoinen lampi sen keskellä kuplii pisaroita. Lammen rantaa kulkee pieni liro. Kellertävät koukkujalat liikkuvat terävin nykäyksin, ja pitkä nokka viistää suon pintaa valmiina nappaamaan mättäillä säntäilevän hyönteisen. (---) Jossain rämisee ukkonen. Liron tavoin suo ottaa sateen vastaan tyynesti. Imee sen niin kuin on tehnyt tuhansien vuosien ajan sateelle, purojen laskuvesille ja sulavesille." (s.5)

Suo muistaa kertoo Juhosta, joka ostaa pohjoisesta vanhan hylättynä olleen kansakoulun ja muuttaa sinne asumaan. Juhon ja koululle muuttavan ekoyhteisön on tarkoitus ennallistaa koulun takana sijaitseva aapasuo. Samalle kylälle palaa Hellä, joka saapuu tekemään kuolinsiivousta vaarinsa taloon. Heidän tiensä kohtaavat, mutta millaisella lopputuloksella - se jääköön kertomatta.

"Hän oli päätynyt hiljalleen ajattelemaan, ettei muutos missään onnistuisi muuttamatta kaikkea. Muuttamatta johonkin Koskenniskan kaltaiseen paikkaan. Täällä kaukana kaikki selviämiseen tarvittava oli lähellä. Oli jokivarsien viljava maa, oli metsät, oli lammasaitauksen vieressä pulputtava Sammalpuro, suot, joet, järvet, kaikki viileät makeat vedet. Kun maailma paloi Kaliforniassa, Kreikassa tai Etelä-Ranskassa, Koskenniskassa oli turva." (s.153)

Kirja imaisi mukaansa ja tarina tuntui ajankohtaiselta. Kaikilla kirjan henkilöillä on halu tehdä hyvää, mutta mihin se riittää. Pidin kirjasta, mutta se piti sisällään lyhyemmän ajanjakson ja tiivistetymmtä tapahtumat kuin etukäteen odotin. Jäin kaipaamaan etenkin Hellän tarinaan jatkoa. Kaikkiaan kuitenkin hyvä lukukokemus, ja tulen seurailemaan Jenni Räinän kirjallisuutta tulevaisuudessakin.