Kultainen peura

Kesällä on tavallista enemmän aikaa uppoutua kirjallisuuden maailmaan. Olen jemmannut joitain kirjoja juuri tällasia hetkiä varten, kun ei tarvitse tehdä mitään, ja saa vain nauttia kirjan luomasta tunnelmasta.

Miina Supisen Kultainen peura (Otava, 2024) vaikutti takannen perusteella osuvan monella tavalla kiinnostuksen kohteisiini:

"Hienostuneessa viipurilaiskodissa kasvanut Tilda aloittaa opettajaseminaarin Sortavalassa 1880-luvulla. Nuhteettomien opettajattarien on määrä suitsia kuriton kansa suomalaisuuden aatteeseen.

Seminaariin saapuu myös lumoava Jelena, joka on varttunut Kiril-setänsä holhokkina. Tyttöjen välille leimahtaa kiihkeä ystävyys, vaikka toiset opiskelijat yrittävät varoittaa Tildaa. Jelenan sedän, suurliikemiehen, väitetään tuntevan pimeyden voimia.

Romaani herättää eloon itäisen tarustomme hilpeällä ja hurjalla voimalla. Se on hurmeinen ja kaunis tarina rakkaudesta, julmuudesta, sankarillisista naisista ja lapsista."

Karjala, kansanperinne ja -tarut, naisnäkökulma ja historia loivat otollisen lähtökohdan ihastua kirjaan.

Sortavala, Kymölän seminaarin rakennuksia 1900-luvun alussa. Museovirasto. Kuva: Wikipedia.

Naisen valta valita

Kirjan kertojana on Mathilda (Tilda) Sommer, viipurilaisen kauppiasperheen tytär, jonka odotettiin menevän hyviin naimisiin, mutta hän päättää valita toisin. Hän hakee opettajaseminaariin, jotta voisi päättää omasta elämästään, eikä jäisi miehensä päätäntävallan alaisuuteen.

Tildan huonetoveriksi saapuu karjalaistyttö Jelena, jonka Kirill-sedästä liikkuu kaikenlaisia kuulopuheita, enemmän ja vähemmän mairittelevia. Kirill on menestynyt liikemies, mutta samaan aikaan kaikki tuntuvat pelkäävän häntä.

Hurja Salmin pitäjä

Elämä Sortavalassa ja muualla Laatokan rannalla on perin erilaista kuin Viipurissa, josta Tilda on kotoisin. Hän tuntee Kymölän seminaarisaarella itsensä aluksi ulkopuoliseksi. Tilda kirjaa muistikirjaansa ylös kuulemiaan tapahtumia ja kansanperinteeseen liittyviä tapoja ja tarinoita. Nämä muistikirjamerkinnät jaksottavat kirjan lukuja ja syventävät samalla lukijalle tarinan sisältöä.

Laatokan Karjalan pitäjistä kerrotaan kirjassa hurjiakin tarinoita. Olihan Karjala myös viimeisiä paikkoja, jossa alkuperäisen "kalevalaisen suomalaisuuden" ajateltiin asuvan.

"Mantsinsaari oli tunnetusti niin alkukantainen paikka, etteivät edes Elias Lönnrot ja ylioppilaat olleet uskaltautuneet sinne. Siellä asui kalastajia, jotka palvoivat veden henkiä ja puhuivat pakanain kieltä. Kerrottiin, että kun pajarit olivat yrittäneet hakea Mantsista veroa, saarelaiset olivat ilmoittaneet hallitsevansa paikkaa aivan itse ja veri oli virrannut ja kallot kalisseet." (s.57)

"Ketkään eivät olleet yhtä vaikeasti hallittavia ja hurjia kuin Salmin pitäjän ihmiset ja mantsilaiset ja lunkulalaiset, jotka asuivat Salmin edustalla pikku saarillaan. Sanottiin, että sielläpäin vallitsi korpilaki ja hirmustuessaan väki saattoi tehdä mitä tahansa julmuuksia." (s.57-58)

Lukija joutuu pitkin kirjaa pohtimaan useamman kerran, mikä on totta ja mikä tarua. Mantsista kotoisin oleva Jelena näkee kotipitäjänsä aivan toisin:

"Mantsi on ihana saari, täynnä linnunlaulua, marjaisia soita ja rantoja, joiden hiekka on pehmeää." (s.67) 

Sortavala, Kymölän seminaarin naisoppilaita käsityötunnilla, 1900-luvun alku. Kuvaaja: Eemeli Kivirikko. Museovirasto, Kansatieteen kuvakokoelma, Karjalaisen osakunnan kokoelma. Kuva: Finna. 

Kristillis-siveellinen lähtökohta

Teos muistuttaa lukijaa myös siitä, että naiset ja miehet kouluttautuivat opettajiksi erillään.

" 'Yhtä asiaa olen ihmetellyt', sanoi Ulla-niminen tyttö.

'Missä ne miehet ovat?'

'Omassa rakennuksessaan. Heitä ei näytetä meille', sanoi Edla.

'Miksi ei?' kysyin.

'Ettei meille tulisi vääriä ajatuksia.'

'Millaisia?'

'No, sellaisia. Jyväskylän seminaaria vastustettiin kauheasti, koska siellä miehet ja naiset ovat sekaisin. Juorikellot kalkattavat, että se on naimatoimisto. Täällä on otettu asia todesta. Sukupuolet on eristetty omiin rakennuksiinsa.'

'Ollapa Jyväskylässä', huokaisi Ulla ja toiset nauroivat." (s.42-43)

Kansakoulun tärkeimmät aineet olivat lukeminen, laskento, uskonto, käsityö, laulaminen ja kaunokirjoitus. Seminaarilaisten tuli osata ne täydellisesti, jotta he voisivat opettaa muitakin. Kymölän seminaariin valmisteltiin myös lastentarhaa, jonne otettiin köyhien lapsia. Seminaarin naisopiskelijat saivat siis vastuulleen myös pieniä lapsia.

" 'Minä luulin, että täällä opetellaan luokan opettamista eikä vauvojen kapalointia?'

'Onhan teidän opittava pienokaisten hoitoa, että osaatte neuvoa kansannaisia järkiperäisessä lastenhoidossa', lehtori Pitkäkoski selitti.

'Eivätkö ne muka itse osaa?', Edla kysyi." (s.48-49)

Kymölän seminaarilaisia luokkakokouksessa 1907. Museovirasto, Kansatieteen kuvakokoelma, Karjalaisen osakunnan kokoelma. Kuva: Finna.

Tarina tiivistyy

Romaani seuraa Tildan ja Jelenan kolmen seminaarivuoden opiskelua. Aluksi aihe tuntuu etenevän verkkaisesti ja arkisen tavallisesti. Opiskelujen lisäksi huvitellaan, johon sisältyy muun muassa illanviettoa miesopiskelijoiden kanssa ja kesänviettoa Viipurissa ja Mantsissa.

Tarina tiivistyy sitä mukaa, kun ihmissuhteet miesopiskelijoiden kanssa lisääntyvät ja lastentarhan lapsista selviää lisätietoa. Sen sijaan Jelenan setä Kirill pysyy arvoituksena lähes kirjan loppupuolelle saakka. Hän on kuitenkin syy tai seuraus moneen kirjan tapahtumaan.

Laatokan kalastajien kivisilmäjumala, korkeus 80cm. Suomen kansallismuseo, Kansatieteelliset kokoelmat. Kuva: Finna.

Kaunis kuin kansanballadi

En halua paljastaa kirjasta liikaa, mutta jännitys tiivistyy ja huipentuu kirjan viimeisille sivuille. Koin teoksen itselleni helposti lähestyttäväksi, sillä nautin tekstin joukkoon ripotellusta karjalan kielestä, aikalaiskuvauksesta, Laatokan luonnon kuvailusta sekä naisnäkökulmasta. Myös paikat olivat tuttuja ilman karttaan katsomista, samoin ortodoksisuuteen viittaavat tavat.

Taiat, loitsut ja kristilliset rukoukset kulkevat kirjassa ihmisten arjessa rinta rinnan. Niin kauan kun toisille ihmisille halutaan hyvää, onko sillä väliä mitä toivotuksia kukakin lausuu? Tilanne on toinen, jos sanoilla ja teoilla luodaan synkkiä hetkiä.

Miina Supinen on onnistunut luomaan historiasta ammentavan romaanin, jossa todellisuuden käsitys hämärtyy unen rajamaille. Lähtökohdat romaanille ovat tosielämässä ja haluan ajatella, että tämä olisi voinut tapahtua. Kultainen peura on kauniisti kirjoitettu, hämärään unohtuneiden loitsujen seikkailu, joka eli viimeisiä hetkiään. Juoni kietoutuu kahden naisen ja heidän historiansa ja valintojensa ympärille. Viimeisten sivujen jälkeen kehoon latautuu tunnelma, joka ei tunnu päästävän otteestaan. Se on onnistuneen lukuelämyksen merkki.