Taiteilijan työhuoneella: Timo Kokko

Kuvataiteilija Timo Kokko (s. 1978) on tullut tunnetuksi lähivuosina etenkin vuorovaikutteisista installaatioistaan. Hänen töissään ovat keskiössä kierrätys, ympäristö ja ihmisen suhde luontoon. Viimeisin installaatio on esillä Kuopion taidemuseon M_itä? Nykytaiteen biennaalissa: State of life that calls for another way of living. Teokset alkavat liikkua katsojan astuessa lähemmäs. UV- valossa hehkuva vesi on ollut tärkeä elementti monessa muodossa; sadepisaroina tai virtaavana uomana. Taiteilija toimii aktiivisesti taidekentällä myös asiantuntija- ja opetustehtävissä. 

Timo Kokko, millainen on tavallinen työpäiväsi? 

- Työpäivä määräytyy sen hetkisen teoksen, suunnitteilla olevan näyttelyn tai työtehtävän mukaan. Olen silloin työhuoneella niin paljon kuin mahdollista. Asiantuntijatyöt, opetustyöt ja perhe jakavat aikaa. Lauran [puoliso] työajat totta kai vaikuttavat, mutta ovat onneksi tarpeeksi joustavia. 

- Teokset ovat valmiina hyvissä ajoin niiden teknisten vaatimusten takia. Haluan myös itse kokea ja pohtia teosta valmiina, ennen kuin se esitetään julkisesti. Esimerkiksi M_itä biennaalin teoksen kohdalla tekniikkaosio oli valmis jo toukokuun alussa [2019]. Vain kuori puuttui. Lähdin toukokuussa Marbellan residenssiin, ja kun tulin takaisin, kesäkuussa teos oli jo valmis. [Näyttely avautui syyskuussa 2019] On myös viikkoja, jolloin en käy työhuoneella ollenkaan. 

Mikä sinulle on työhuoneessa tärkeää? 

- Viimeiset viisi vuotta olen tehnyt teoksia näyttelyitä ja tapahtumia varten, joten lyhyet projektitilat ovat sopineet minulle. Tuolloin en tarvinnut vakituista työtilaa. Nyt olen ollut vuoden tässä nykyisessä työhuoneessa. Muuttaminen [työhuoneesta toiseen] ei ole minulle ongelma. Olen tehnyt sitä niin paljon. 

- Minulle työhuone ei ole perinteinen ”luovuuden pesä”, sillä ideat syntyvät muualla. Tärkeää on idean ja kaiken työstäminen. Kirjoitan päivittäin ja teen saneluja puhelimeen. Ne ovat sellaisia alkuajatuksia, luonnoksia - mielikuvaharjoituksia miten menen teokseen. Sitä millainen teos on ja millainen kokemus se voisi olla. Nämä siis tapahtuvat usein työhuoneen ulkopuolella. Muotoa tai materiaalia ei vielä ole olemassa. Työhuoneella toteutan ja jatkokehitän. 

- Pääidea ei siis tule työhuoneessa istumalla. Haluan, että työhuone on työskentelytilan lisäksi kiva oleskelupaikka. Tuon tänne Nintendon kotoa ja voidaan pojan kanssa vaikka pelata. Taidekoulusta valmistuttua, ennen ensimmäistä työhuonetta, tein kaiken kotona olohuoneessa. Nyt työhuone on myös olohuone, jossa voi tarvittaessa vaikka rälläköidä. 

 Millaista taiteilijuus on sinulle? 

- Taiteilijuus ei ole minulle tuskaa, tai siihen ei liity romanttista ajatusta kärsivästä tai johonkin tiettyyn rooliin tai myyttiin pohjautuvasta taiteilijasta. Tai en ainakaan tunnista itsestäni sellaista. Minulle taiteilijuus on helppoa ja nautinnollista. Teen mielelläni taustatutkimusta ja käytän paljon teoria- ja tietopohjaa. 

- Taiteilijuus on minulle jatkuva prosessi. Olen ympäröinyt itseni aikajanallisilla esineillä; sellaisilla, jotka tuovat tärkeitä muistoja ja hetkiä mieleen. Taiteeni ja elämänfilosofiani on: The Trick is To Keep Breathing. Että kaikesta selviää, kun hengittää ja hengähtää, tai ottaa rennosti, eli ei ole mitään hätää. Kun ymmärtää tämän, kaikki on helpompaa. Se on ehkä sitä savolaista lupsakkuutta. Taiteen luona viipyminen on minulle tärkeää. Omissa töissäni valmistusprosessi on usein pitkä. En arvota teoksia, vaan prosessi on tärkeintä. 

Teoksesi ovat usein suurikokoisia ja installaatiomuotoisia. Kuinka säilytät teoksia? 

- En säilytä teoksia; mikään teoksista ei ole varastossa. Kaikki materiaalit menee uusiokäyttöön. Ne ovat näyttelyssä sen hetken, jonka jälkeen ne katoavat. 

Eli teoksesi eivät ole ostettavissa? 

- Teokset ovat aina ostettavissa, mutta teoksen valmistus ja se motivaatio tekemiseen ei liity teoksen myyntiin millään tavalla. Työt ovat muokattavissa, jos joku haluaa sellaisen hankkia, mutta en tee varsinaisesti teoksia kenenkään seinälle. 

Kuinka näet toimeentulosi? 

- Apurahat ovat tällä hetkellä yli puolet tuloista. Joten niiden määrä on merkittävä. On myös hetkiä, jolloin opetan enkä tee taidetta ollenkaan. Silloin opetustyö on suurin tulonlähde. Apurahojen ja opetustöiden lisäksi saan tuloja mm. asiantuntijuustehtävistä. 

Millaisena koet opettamisen taiteen tekemisen rinnalla? Kuinka usein käyt opettamassa? 

- Tällä hetkellä kerran viikossa. Nautin opettamisesta. Ehkä tähän ovat vaikuttaneet myös omat huonot opettajakokemukset. Haluan olla hyvä opettaja ja jakaa sekä tietoa että taitoa. Opettajuus on minulle osa taiteilijuutta. En näe syytä miksi taiteilija ei voisi olla myös hyvä opettaja. 

- [Kuvataide]Akatemia-aikana pääsin tutustumaan mahtavaan opettajaan, kuvataiteilija Markus Kåhreen. Olin vasta mennyt Akatemiaan ja edessä oli julkisen taiteen kilpailukurssi. Voittajalle oli tiedossa rahapalkinto, joka tietysti innosti opiskelijaa. Tein yhteensä viisi ehdotusta, joista kolme pääsi jatkoon, ja yksi voitti. Sen kurssin jälkeen Kåhre tuli käymään akatemian työhuoneellani ja ehdotti säännöllisiä tapaamisia siellä. Olin valmistautunut portfolioiden ynnä muiden kera. Mutta hän sanoikin, että kerroppas itsestäsi jotain, ikään kuin kysyäkseen ”mikäs mies sinä olet?”. Olin ihan ihmeissäni! Mutta ymmärsin, että ollakseen hyvä opettaja, hän halusi tietää minun taustat ja mistä tulen. Tähän liittyy myös seinällä oleva muotoilupuikko. Markus Kåhre veisti sen minulle erään kurssin aikana siinä silmieni edessä, vaikka tiesi että pystyisin kyllä itsekin sellaisen tekemään. Se oli mahtava hetki. Hän lähestyi minua taiteilijana, mentorina ja ihmisenä. Akatemiasta pystyn itsekin ammentamaan paljon omaan opettajuuteeni sekä taiteilijan ammattiin. 

Sinulla on esillä paljon erilaisia muistoesineitä, kerrotko niistä? 

- Nämä pässinsarvet ovat isoisän entiseltä maatilalta. Hän oli sellainen renessanssi-ihminen: laivamekaanikko, maanviljelijä, lentokonemekaanikko, komppanian vääpeli ja keksijä. Inspiroiva henkilö. Sarvet olivat kuistin oven yläpuolella. Luontoteema näkyy töissäni: kunnioitus syntyi siellä isoisän tilalla, jossa metsä ja luonto olivat ympärillä. Kaikki kesät vietettiin maalla. Se tunne, että ukki heittäytyi ja teki asioita meidän kanssa, oli tärkeä. 

- Pojan piirustus on tärkeä siksi, että siinä tiivistyy se samanlainen lapsuuden ilo ja onnellisuus, jota minä lapsena koin. En tiedä olenko oikeasti ollut tuollaisessa uimahyppyasennossa laiturin nokassa [naurua], mutta minusta on mahtavaa, että poika on ikuistanut sen tunnelman! Noita tunnelmia minäkin välitän. Kaikki esineet ympärillä auttavat ajatuksen synnyssä teoksia työstäessä. 

Millaisena koet Kuopion kuvataidekentän tällä hetkellä? 

- Itse taidekenttä.... [huokaus]. Mitenhän tätä lähtisi purkamaan? No galleriatilanne on järkyttävä, katastrofi suorastaan. Yksityisten gallerioiden poistuminen kaupungista oli tosi iso isku, vaikka ymmärrän täysin esimerkiksi G12:n siirtymisen ja panostamisen Helsinkiin. Täällä oli jokin aika sitten vielä hyvä tilanne; VB-valokuvakeskus, Taiteilijaseuran galleria, G12, Mylly [luovien alojen keskus], Galleria Kapriisi ja Taidetoimikunnan galleria Sitruuna. Mutta sitten kaikki tuntui jotenkin levähtävän. 

- Taidemuseo on valitettavasti ainut kuvataiteeseen keskittynyt taidetila tällä hetkellä, kun Galleria Ars Liberan näyttelytilakin puretaan. Mylly pitäisi nostaa uudelleen eloon. Se voisi parhaimmillaan olla taiteilijoita, muotoilijoita ja muita luovien alojen tekijöitä yhdistävä ja esittelevä taho. [Katutaideyhdistys] Urbaani on katutaiteen saralla merkittävä tekijä. 

- Yhdistystilanne on Kuopiossa hyvä ja monipuolinen [mm. ANTI – Contemporary Art Festival yhdistys ry, Kuopion Kuvataiteilijat ry, Kuvataideseura Arttiimi ry, Luovien alojen yhdistys Pro Mylly ry, Minna Canthin talo ry, Arkkitehtuuri- ja ympäristökulttuurikoulu Lastu, Kellari ry, Vox Polaris-kuoro ry, Kuopion Lasten Sirkus ry, Pohjois-Savon kirjallinen yhdistys Vestäjät ry, Tanssitaiteen tuki ry, Valokuva- ja mediataideyhdistys Valmed ry...]. 

[Kuopion kuvataiteilijat ry] Ars Liberalla menee hyvin. Hallitus on uudistunut ja nuorentunut. 

- Ylipäänsä kulttuurikentällä pitäisi uskaltaa ottaa enemmän riskejä. Pitäisi pystyä uudistumaan, olemaan ajankohtainen ja vastata taidekentän haasteisiin. Se on vaativaa ja aikaa vievää. Galleria Ars Libera uudisti Kuopion taidekenttää ottamalla mukaan uusia ja kokeellisia taidemuotoja. Galleriat, taiteilijat, järjestöt ja muut kulttuuritoimijat pitäisi saada paremmin yhteistyöhön keskenään. 

- Haluan omalla osaamisellani auttaa sen mitä voin. Osaan olla kaikenlaisen kilpailun ulkopuolella ja haalin mieluummin ympärilleni ystäviä kuin katkeria kilpailijoita. Helsingissä oli monella tavalla paljon vapaampaa olla, sillä koin taidekentän laajempana, avoimempana ja monipuolisempana.

Timo Kokko on ilmeisen pidetty opettaja. Työhuoneella on humoristisia kiitoskortteja opiskelijoilta, ja puheesta heijastuu voimakas intohimo ja innostus kaikkeen mitä hän tekee. Kokko puhui isoisästään renessanssi-ihmisenä, mutta nopeasti käy ilmi, että hän kantaa itse tuota samaa viittaa. Taiteen tekemisen, asiantuntijuuden, opettamisen, erilaisten yhdistys- ja järjestötoiminnan lisäksi hän tekee töitä myös musiikin puolella. Kokko on mukana Dear Moon -yhtyeessä, joka julkaisi juuri singlen ja musiikkivideon. Tämä aika tarvitsee monipuolisia renessanssi-ihmisiä, mutta yksin ei toivoisi kenenkään kivirekeä vetävän, ainakaan kovin pitkän matkaa. 

Mitä alkanut vuosi tuo tullessaan? 

- Olen lähdössä helmikuun alussa Utön saarelle residenssiin pariksi viikoksi. Valmistelen seuraavaa näyttelyä, sitten on opetustyötä sekä todella mielenkiintoinen tulevaisuuden ruokaan liittyvä työpaja ANTI- festivaalin kanssa, mutta sen jälkeen voisi hetken nauttia vaikka työtilasta, kunhan sen saan ensin valmiiksi. 

Dear Moon: Queen of Silence

Helene

Kuva: Andres Teiss/Nordisk Film.

Antti J. Jokisen elokuva Helene on saanut suitsutusta mediassa. Helsingin Sanomien kansi (18.1.2020) oli kokonainen elokuvan mainos huikeine tähtiarvosteluineen:

" ***** Helene-elokuva on historiallinen muistomerkki taidemaalarisuuruudelle,

jonka kaltaista tuskin näemme tällä vuosisadalla.

- Matti Pulkkinen / Radio Sun -"

"Kuvaaja Rauno Ronkainen on tavoittanut schjerfbeckmäisen paletin

väreineen ja valoineen.

- Kaarina Lehtisalo / Kulttuuritoimitus -"

"... jos haluaa nähdä viimeistellyn ja kauniin elokuvan

suuren suomalaisen taiteilijan elämästä,

Helene on ehdoton valinta.

- Ilkka Lappi / Aamuset -"

" ***** Antti J. Jokisen elokuva kuvataiteilija Helene Schjerfbeckistä

on erinomainen esimerkki näkemyksellisestä henkilökuvasta.

Laura Birn kantaa roolinsa upeasti.

- Anssi Juntto / Kaleva -"

Olin epäileväinen. Ajattelin, että kyseessä saattaa olla markkinointikikka, jolla houkutellaan katsojia leffateattereihin. En esimerkiksi pitänyt Aku Louhimiehen Tuntemattomasta sotilaasta (2017). Sitäkin markkinoitiin sillä, kuinka elokuva on rikkonut katsojaennätyksiä kerta toisensa jälkeen. Joka tietenkin lietsoo tilannetta, että tottakai minunkin tulee se nähdä. Näin elokuvan. Upeat näyttelijät ja hyvin näytelty, mutta en ymmärrä oikein vieläkään miksi elokuva piti filmata uudelleen. Se oli tehty jo kahdesti. Aihe tuntui puuron uudelleen lämmittämiseltä. Kokonaisuus jäi itselleni vähän mitäänsanomattomaksi. En ylipäänsä pidä tämän ajan trendistä, että esimerkiksi kaikki Disney-klassikot pitää filmata uudelleen. Eikö ole luovuutta tehdä uusia elokuvia?!

Kuva: Andres Teiss / Nordisk Film.

Elokuva Helene Schjerfbeckistä (1862-1946) tuntui kuitenkin tärkeältä. Kun kuulin, että elokuvaa on inspiroinut Rakel Liehun elämäkerrallinen romaani Schjerfbeckistä, olin epäileväinen. Helene (WSOY, 2003) on yksi kirjahyllyni rakkaimmista kirjoista. Kirja päätyi käsiini jonkin kirjakierrätyspisteen kautta vuosina 2007-2008. Liehun runollisen kuvaileva tapa kertoa tapahtumista vetosi minuun välittömästi. Kirjan sisältämä tunne on jotain todella kaunista, jota haluan vaalia.

Kun kuulin, että Helenen rooliin oli valittu Laura Birn, olin epäileväinen. Pakko myöntää, etten ole  koskaan pitänyt Birnin tavasta näytellä. En hänen äänestään, en hänen tavastaan puhua. Pelko elokuvan suhteen oli mielestäni aiheellinen. Kävin katsomassa Helenen tänään. Ja rakastuin.

Rakastuin heti ensimetreillä. Elokuva alkaa sillä, että lehtimies (Tommi Korpela) haastattelee Helene Schjerfbeckiä (Laura Birn). Helene ilmaisee, ettei pidä haastattelujen antamisesta, sillä niissä niin usein vääristellään sanomisia. Laura Birn on täydellinen Helene. Voin hyvillä mielin todeta, että ennakkoluuloni murtuivat, enkä voisi kuvitella toista näyttelijää Helenen paikalle. Rakastin etenkin lähikuvia, joissa Birn ilmaisee tunteita kasvojen lihaksilla, pienen pienillä yksityiskohdilla. Miltei eleettömästi, mutta juuri siksi niin voimakkaasti. Ne sisälle piilotettavat suru, pelko, ahdistus, epätoivo, viha ja tietenkin rakkaus. Ne kaikki näkyivät Birnin kasvoilta upeasti etenkin, jos on perehtynyt Helene Schjerfbeckin elämään etukäteen.

Lavastus, kuvakulmat, leikkaukset, rauhalliset kohtaukset, maisemat ja näiden kaikkien yhdessä luoma tunnelma täydentävät Rakel Liehun kirjallisesti luomaa tunnelmaa. Elokuva on itsenäinen teoksensa ja todella kaunis kunnianosoitus taiteilijalle. Näyttelijöiden ympärille luotu maailma on taidetta. Huoneiden hämäryys, hilseilevät seinät, kynttilänvalo, leveät ja askelista kuluneet lautalattiat, auringonlaskut, puutarhakalusteet pitkässä heinikossa, vuodenaikojen vaihtelut, rankkasade ikkunaan, joka heijastuu Helene Schjerfbeckin ja Helena Westermarckin kasvoille. Elokuvan valo- ja värimaailma on uskomaton. 

En usko, että elokuva olisi ollut yhtä voimakas ja vaikuttava, jos se olisi kuvattu heti kirjan ilmestymisen jälkeen (2003). Aika on mielestäni oikea. Olemme tarvinneet #metoo-kampanjat ja muut naisten tasa-arvon hyväksi tehdyt kampanjat, jotta elokuva ei olisi vain kuvaus NAIStaiteilijasta. Kuten Helene asian ilmaisi: Hän ei halua lähtökohtaisesti olla naistaiteilija, vaan taiteilija. Antti J. Jokinen on itse sanonut, että hän ei tee elokuvia naisista, vaan ihmisistä, joiden tarina kiinnostaa. Tässä hän on onnistunut.

Elokuvassa nostetaan esille suhde nuoreen Einar Reuteriin ja Heleneä tarkastellaan paljon suhteessa tähän intohimon kohteeseen. Minulle tarina olisi mennyt myös paljon vähemmällä suhdekeitoksella. Ymmärrän kuitenkin intohimon ja rakkausdraaman vetävän leffateattereihin myös muita kuin Schjerfbeckin taidetta rakastavaa yleisöä. Helsingin Sanomien Juho Typpö oli kuitenkin päinvastaisella linjalla:

"HELENEN tapauksessa ongelma on vain siinä, ettei draamaa löydy oikein mistään. Keskiöön valittu Schjerfbeckin ja Reuterin yksipuolinen rakkaus on lopulta ohkainen aihe elokuvalle, niin paljon kuin se Schjerfbeckille aiheuttaakin sydänsuruja.

Elokuvassa myös maalataan paljon, mutta taiteilijan sisäinen tuska ei kuitenkaan välity katsojalle. Sellaiseen elokuvantekijällä olisi kyllä keinoja, joita muista taidemuodoista ei löydy. Nyt niitä ei käytetä. Kaikki on ulkokultaista ja etäistä."

"Mutta taiteilijan sisäinen tuska ei kuitenkaan välity katsojalle." Juho Typpö lienee uinunut suurimman osan elokuvasta, sillä elokuva on täynnä patoutunutta ahdistusta ja tuskaa Laura Birnin kasvoilla. Antti J. Jokinen kommentoi Einarin ja Helenen suhdetta oivaltavasti Ylen haastattelussa:

"(---) Minulla on se käsitys, että Helenelle oli kipeä kohta se, että suhde Reuteriin oli vienyt niin paljon pois aikaa maalaamiselta. Hänelle tärkeintä oli maalaaminen ja kaikki muu oli lopulta turhaa."

Kulttuuritoimituksen Kaarina Lehtisalokaan ei tuntunut ymmärtävän Heleneä:

"Elokuvan kohtaukset, joissa pari [Helene ja Einar] on yhdessä, ovat irrallisia katkelmia, eivätkä kuvattujen henkilöiden tunteet ja ajatukset välity katsojalle. 

Nämä kohtaukset on yksinkertaisesti kirjoitettu ja suunniteltu ylimalkaisesti. Erityisesti Schjerfbeckin ja Reuterin välinen dialogi on latteaa, eikä arkipäiväisen jutustelun alta kykene aistimaan minkäänlaisia tunnekuohuja."

Tiedän, että elokuvasta saa ehdottomasti enemmän tasoja irti, jos tietää Helenen elämästä etukäteen muutakin kuin Wikipediasta luetun verran. Lehtisalo kirjoittaa: "Kohtaukset on yksinkertaisesti kirjoitettu ja suunniteltu ylimalkaisesti." 

En voisi olla enemmän eri mieltä! Mielestäni kohtaukset on kirjoitettu ja suunniteltu nimenomaan tarkasti ja suunnitellusti, jotta yksittäisille sanoille, lauseille, eleille ja ilmeille on annettu kaikki se voima, jonka näyttelijät pystyvät kyseisiin hetkiin puristamaan. Antamaan kaiken ammattitaitonsa. 

Kaarina Lehtisalo jatkaa:

"Visuaalisesti elokuva on jäykän asetelmallinen. Kun kyseessä on epookki ja vieläpä maalaustaidekin aiheena, elämä on melkoisen stillebeniä. Tämä varmasti on tarkoituksellinen kerronnallinen valinta: tehdään visuaalisesti kaunista ja hallittua kuvaa, mutta samalla tämä ratkaisu nakertaa tarinan imua."

Kun tehdään elokuvaa taidemaalarista, en itse voisi kuvitella, että sitä tehdään millään muulla tavoin, kuin korostamalla maalaustaidetta oivaltavasti jopa lavastusten ja maisemakuvausten muodossa. Tämä on jäänyt ilmeisesti Lehtisalolta huomaamatta. Visuaalisuus mielestäni tukee ja jatkaa tarinan kerronnallisuutta. 

Kuva: Andres Teiss / Nordisk Film. 

Lopuksi Lehtisalo kirjoittaa elokuvan onnettomasta rakkaudesta näin: "Rakkaudessa koettuun pettymykseen keskittyminen olisi voinut olla hyvä ratkaisu, jos tämä tarina olisi ollut väkevämmin käsikirjoitettu ja kohtaukset paremmin rakennettu. Jos haluaa kokea elokuvissa pakahduttavien tunteiden ja taidemaalarin työn yhdistävää fiktiota, silloin kannattaa ennemminkin käydä katsomassa Céline Sciamman elokuvaa Nuoren naisen muotokuva."

Olen nähnyt myös Céline Sciamman Nuoren naisen muotokuvan. Rakastin sitä elokuvaa. Sitä tunnetta, jonka elokuva välittää. Ja mikä parasta; Antti J. Jokisen Helenessä on häivähdyksiä yhtä voimakkaista tukahdutetuista tunteista kuin Sciamman kahden naisen välisessä saavuttamattomassa rakkaudessa. Hämeen Sanomien Heikki Ikonen löysi elokuvan tärkeimmän tason: "Sanattomien jännitteiden tiheys onkin elokuvan koskettavin taso."

Kuva: Nordisk Film.

Olen ylpeä ja iloinen, että Suomessa syntyy tämänkaltaisia elokuvia.

Helene on mielestäni täysin valmis kansainvälisille elokuvamarkkinoille.

Keskustelua taiteilijoiden ja kriitikoiden kesken

M_itä biennaalin taiteilijat pääsivät keskustelemaan taiteestaan liverpoolilaisten taidekriitikoiden kanssa. Tilaisuus järjestettiin Kuopion taidemuseossa ja tapahtumaa luotsasi kuraattori Laura Köönikkä. Mike Pinnington ja Laura Robertson ylläpitävät The Double Negative -verkkojulkaisua, joka keskittyy laadukkaaseen taidekentän (kuvataide, elokuvat, design, musiikki) kritiikkiin etenkin Luoteis- ja Pohjois-Englannissa. 

Mike Pinnington ja Laura Robertson.

Kritiikki on voimakas väline. Kritiikkipäivä taiteilijoiden ja kriitikoiden kesken kuulostaa ulkopuolisen korvin jännitteiseltä, mutta Laura Köönikkä korosti alusta alkaen, että tilaisuuden on tarkoitus olla rento mahdollisuus keskustella taiteesta. Taiteilijoista mukana olivat Katarina Karppinen, Timo Kokko, Hanna Vahvaselkä, Riitta Turunen, Ulla-Mari Lindström ja Tuomas Ollikainen.

Pinnington ja Robertson ovat käyneet Suomessa aiemminkin, ja he kertoivat ymmärtävänsä pääkaupungin ulkopuolista taidekenttää hyvin. Liverpoolissa on toisenlaista kuin Lontoossa, Kuopiossa on toisenlaista kuin Helsingissä. 

Kriitikot tutustuivat ensin omatoimisesti näyttelyn teoksiin, jonka jälkeen siirryttiin ryhmänä teokselta toiselle. He olivat jo aiemmin tutustuneet jokaisen taiteilijan tuotantoon verkkosivujen kautta. Taiteilijat kertoivat teostensa taustoista ja Pinnington ja Robertson esittivät kysymyksiä. Kaikilla oli mahdollisuus kommentoida.

Timo Kokko: State of life that calls for another way of living.

Ensimmäisenä oli vuorossa Timo Kokko. Hän kertoi kuinka kierrätys sekä ihmisen ja luonnon vuorovaikutus ovat näkyneet hänen taiteessaan jo pitkään. Alkuperäinen ajatus oli luoda joen uoma luonnon oikeista materiaaleista, mutta niiden mukana museoon olisi kantautunut hyönteisiä. Niinpä teos muuttui kierrätysmateriaaleista valmistetuksi kokonaisuudeksi. Teoksessa on kuitenkin otteita luonnosta (lasipulloissa olevat kasvit ja Kallavedestä nostettu vesi). Kokko kertoi luoneensa laboratoriomaiset olosuhteet; joen uoman toiselta puolelta näkyy teoksen rakenteet ja runko. 

Laura Robertson piti teknologian, idean ja toteutuksen yhdistelmästä. Seinällä taaksepäin tikittävä kello on vahva symboli. Laura Köönikkä kertoi etukäteen pelkäävänsä, että muoviseksi vaihdettu kokonaisuus olisi ristiriidassa tilan muiden, orgaanisten, teosten kanssa. Huoli oli aiheeton. Osa kommentoi teoksen muistuttavan rauhoittavaa japanilaista puutarhaa. Mike Pinnington kuitenkin sanoi ymmärtävänsä veden myrkyllisyyden ja piti erityisesti kierrätysajatuksesta.

Laura Köönikkä nosti esille kysymyksen, joka liittyy pidemmän uran tehneisiin taiteilijoihin: Tulisiko taiteilijan vaihtaa tekniikkaa tai teemaa? Hän kertoi huomanneensa joillakin taiteilijoilla kaipuun tekniikan tai teeman vaihtamiseen - uudistumiseen - juuri silloin, kun ulkopuolisesta tuntuu, että taiteilija on alkanut päästä tekemisessään tarpeeksi syvälle. 

Laura Robertson sanoi, että tärkeintä on luottamus omaan tekemiseen. Intohimo ja innostus täytyy säilyttää. Asiantuntijan näkökulmasta on hyvä, että teema pysyy samana. Kehityksen huomaa. Robertson kommentoi, että Timo Kokko ajattelee taiteessa käsiteltyjä ongelmia jo etukäteen. Mike Pinnington käytti esimerkkinä ranskalaista Yves Kleinia (1928-1962); hänen teemansa sinisen värin ympärillä näyttäytyivät aina erilaisina. 

Laura Robertson kysyi, kuinka Kokko muuttaisi teostaan, jos se olisi yksityisnäyttelyssä. Kokko kertoi, että kasvattaisi teoksen kokoa; hän tahtoisi hallita tilaa ja ilmastoa enemmän. Joki kiemurtelisi suurempana.

Katarina Karppinen: Runo elonkehästä. 

Katarina Karppinen kertoi mediainstallaationsa syntyneen kommenttina luonnon huolestuttavasta tilasta. Hän ei tahtonut luoda vain kaunista kuvaa, vaan jotain mikä kuvaisi hänen omaa ahdistustaan. Katsojat voivat vaikuttaa teokseen muuttamalla pylväässä olevia kytkimiä; lisäämällä tai poistamalla ravinteita, vettä ja lämpötilaa. Muutos näkyy teoksessa hitaasti. Ajatuksen pohjana on luonnon ekosysteemi.

Laura Robertson halusi tietää tekoprosessista enemmän: kuinka teos on syntynyt, millasta ohjelmaa taustalla on käytetty? Karppinen kertoi, että teoksen hahmot ovat itse asiassa leikkiviä lapsia. Teoksessa on käytetty useampaa tasoa ja ohjelmoinnissa ulkopuolista apua.

Mike Pinnington toivoi katsojien saavan selkeämmän taustatarinan, mutta piti erityisesti lasten kanssa tehdystä taustaprosessista. Ryhmästä tuli kommentti, että olisi ollut mielenkiintoista lisätä mediainstallaation yhteyteen jokin fyysinen asu ("olio"), joka teoksessa näkyy. Karppinen kertoi, että suurin osa asuista oli lainattu teatterin puvustamosta, joten lainaaminen saattaisi olla haasteellista.

Robertson toivoi selkeämpää ohjeistusta: "Laita kuulokkeet päähäsi, paina nappeja". Hän kuitenkin nautti erityisesti teoksen äänimaailmasta. Musiikki loi oikeanlaisen tunnelman esimerkiksi solujen jakaantumisesta ja jään sulamisesta. Sekä Robertson että Pinnington innostuivat ideoimaan Karppisen teosta laajemmaksi; työn yhteyteen sopisi performanssitilaisuus, jossa mediainstallaation oliot siirtyisivät näyttelytilaan.

Hanna Vahvaselkä: Erään ylisukupolvisen murhenäytelmän rekonstruktio. 

Hanna Vahvaselkä kertoi teoskokonaisuuden liittyvän perheensä historiaan. Hänen isoäitinsä oli nuorena rakastunut poikaan, mutta sota oli erottanut parin. Isoäiti oli saanut tuolta pojalta sydänkorun, mutta poika kuoli sodassa. Tämä oli trauma ja tragedia, jota isoäiti kantoi korun lisäksi mukanaan, mentyään myöhemmin naimisiin toisen kanssa ja perustaessaan perheen. Tämä murhenäytelmä siirtyi yli sukupolvien.

Vahvaselkä kertoi sisällyttävänsä teoksiin siivousmetaforan. Jokin on jäänyt kesken, tekemättä. Hän pitää taiteilijoita myös eräänlaisina siivoajina, puhdistajina. Vahvaselkä kokee työskentelyssään myös feministisen näkökulman: ennen puutyöt olivat miesten töitä ja naiset kutoivat. Hän rikkoo tätä perinnettä.

Laura Robertson ihasteli seinällä olevaa suurikokoista työtä, johon oli sisällytetty pieni videoteos. Hän sanoi, että Vahvaselkä käyttää talttaa kuin sivellintä. Tekniikka on jotain mitä hän ei ollut aiemmin nähnyt. Kauempaa katsottuna teos näyttää kuin se olisi maalattu kankaalle. Robertson piti mielenkiintoisena ristiriitana raskaan puutyön ja herkän lopputuloksen yhdistelmää. Hän myös kiitteli ripustusta. Laura Robertsonin mielestä Hanna Vahvaselän tila oli kuin itsenäinen näyttelynsä.

Mike Pinnington piti esittävien ja ei-esittävien yksityiskohtien yhdistelmästä. Teoskokonaisuudella oli monta tasoa.

Laura Robertson kysyi, onko Vahvaselkä käyttänyt tai harkinnut teoksensa yhteyteen audioguidea kertomaan sen tarinan. Hanna Vahvaselkä sanoi, ettei halua tuputtaa suoria tarinoita, vaan antaa vihjeitä kertomuksesta. Laura Köönikkä kommentoi, että monet taiteilijat pelkäävät turhaan teosten tarinoiden ja taustojen kertomista yleisölle.

Riitta Turunen: Vasenkätiset ja Vastavaloon.

Tekstiilitaiteilija Riitta Turunen kertoi, että vaihtoi oikeakätisyytensä vasempaan käteen, kun maalasi luonnoksia Vasenkätiset -teokseensa. Turunen valitsi luonnoksista mielenkiintoisimmat, jotka toteutti tekstiiliteoksiksi. Turunen sanoi pitävänsä tekstiileistä, sillä ne ovat aina lähellä arkea: vaatteina, mattoina, liinoina jne.

Mike Pinnington kysyi, pitääkö Turunen luonnoksia osana taideteosta. Turunen vastasi niiden olevan osa teoskokonaisuutta. Kävijät saavat tutustua luonnoksiin selaamalla luonnoskirjaa valkoisin puuvillahansikkain.

Laura Robertson piti luonnoksia kauniina, ja ne toivat hänen mukaansa hyvän lisän kokonaisuuteen. Hän ehdotti, että luonnokset olisivat voineet olla vaihtoehtoisesti myös seinällä.

Robertson viittasi Vastavaloon -teokseen ja kysyi, onko Turunen tehnyt suurikokoisia tekstiiliteoksia aiemmin. Turunen vastasi, että edellisestä suurikokoisesta työstä on pidemmän aikaa. Toive suurikokoiseen työhön tuli taidemuseosta ja se innoitti häntä.

Robertson oli kiinnostunut tekniikasta ja kysyi, onko se perinteinen kudontatekniikka vai onko Turunen kehittänyt sen itse. Turusen mukaan pohja on perinteinen loimille kudottu, mutta hän on luonut siihen myös omaa. Hän nauttii perinteisestä tekniikasta.

Robertson kiinnitti huomiota erityisesti Vastavaloon -teoksen valaistukseen. Mike Pinnington kehui ripustusta, joka on selvästi irti seinästä. Tämä lisää teoksen kolmiulotteisuutta. Pinnington vertasi työtä uraauurtaneeseen tekstiilitaiteilija Anni Albersin (1899-1994) töihin. Albersin työt olivat kuitenkin usein suoraan seinälle ripustettuja tai kehystettyjä. Turunen sanoi itsekin inspiroituvansa Anni Albersista ja Bauhausin tekstiilitaiteilijoista. Laura Robertson viehättyi myös samalle seinälle ripustettujen Riitta Turusen ja Hanna Vahvaselän teosten dialogista.

Ulla-Mari Lindström: Maallisten ilojen loppu.

Ulla-Mari Lindström kertoi videoinstallaationsa synnyn liittyvän uhanalaisiin lajeihin. Tulisi muistaa, että ihminen ei ole ainut laji maailmassa. Teoksen nimi viittaa Hieromymus Boschin (n. 1450-1516) maalaukseen, joka heijastuu myös videoteoksessa luonto- ja kaupunkinäkymien lisäksi. Täytetyt eläimet ovat lainassa Kuopion luonnontieteellisestä museosta. Valokuva- ja videoitaiteestaan tunnettu Ulla-Mari Lindström toteutti ensimmäistä kertaa videoinstallaation.

Laura Robertson sanoi teoksen olevan pelottava muistutus sitä, että eläimiä ei joskus olisikaan muuten kuin täytettyinä. Niin on jo käynyt. Uhanalaisia eläimiä on kuollut sukupuuttoon.

Mike Pinnington sanoi myös ymmärtävänsä taiteilijan näkökulman. Mihin olemme menossa kehityksen kanssa? Pinnington piti varjojen luomaa efektiä vaikuttavana.

Robertsonille tuli täytetyistä eläimistä mieleen taiteilija John James Audubon (1785-1851), joka tappoi lintuja täyttääkseen ne, ja ikuistaakseen ne maalauksiinsa. Hän koki eläinten täyttämisen groteskina tapana kuvata luontoa.

Laura Köönikkä nosti esille eläinten käyttäytymisen muutoksen, mikä on jo havaittavissa. Eläimet muuttavat käyttäytymistään ihmisen muokkaamissa (kaupunki)ympäristöissä. Esimerkiksi lintujen tiedetään muuttaneen ja voimistaneen lauluaan meluisan kaupungin keskellä.

Laura Robertson tiedusteli Lindströmiltä, aikooko hän jatkaa tällaisten installaatioiden parissa. Lindsrtöm sanoi, että todennäköisesti tulevaisuudessa tulee teoksia myös videoinstallaatioina. Hän olisi itse toivonut voivansa heijastaa nykyisen teoksensa suuremmalle seinälle.

Tuomas Ollikainen: Sydänmaa.

Kuvanveistäjä Tuomas Ollikainen oli luonut näyttelyyn puhtaan ääniteoksen. Portaikkoon sijoitettu teos oli nimetty Sydänmaaksi. Ollikainen kertoi tarttuneensa Ismo Alangon lehtiartikkelissa näkemäänsä lauseeseen, jossa Alanko oli kysynyt: "Mitä tarkoitamme, kun käytämme sanaa sydän?" Lause jäi Ollikaisen mieleen. Hän tahtoi luoda äänellä maalatun maiseman sydämestä, sen monista merkityksistä.

Ollikainen sanoi, että sydän on itse asiassa hyvin hiljainen. Emme voi kuulla sitä paljain korvin. Aihe tuntui laajentuvan ja laajentuvan mitä enemmän Ollikainen teemaansa käsitteli. Hän kertoi keränneensä paljon erilaisia ääniä sydämeen ja siihen sisältyviin merkityksiin liittyen. Sydämen fyysisiä ääniä ja sydämeen liittyviä motiiveja: sydänsuru, ihmissuhteet, pelko jne. Äänet ovat sekä luonnollisia että synteettisiä. Ollikainen halusi näyttelijöiden tulkitsevan teokseen huutoja ja kiljahduksia, jotta tunne välittyisi autenttisena.

Mike Pinnington kysyi, kuinka Ollikainen on tehnyt teoksessa eron fyysisten äänien (sydänäänet) ja ns. motiiviäänien (näyttelijöiden huutamiset) kesken. Tuomas Ollikainen sanoi, että hän ei ole tehnyt niiden välillä eroa, vaan hän halusi luoda kaikki yhtenäiseksi kokonaisuudeksi; sydänäänet, rytmihäiriö, ahdistus, sydänsurut. Nämä kaikki luovat kerronnallisen tason.

Laura Robertson sanoi, että portaikko saa Ollikaisen teoksen myötä merkityksen. Se ei ole enää pelkkä läpikulkutila. Robertsonin mukaan oli rohkeaa käyttää vain puhtaasti pelkkää ääntä. Moni oli samaa mieltä. Ääniteos on voimakas ja ahdistavakin, mutta luo tilaan merkityksen. Ollikainen sanoi, että hän halusi ääniteokselleen avoimen tilan kaikuineen kaikkineen, jossa voisi käyttää sydäntä rajusti. Ääniteos ikään kuin räjäyttää sen.

Kuopion taidemuseo on hankkinut Sydänmaa -teoksen omiin kokoelmiinsa. Se on kokoelmien ensimmäinen ääniteos.

Loppukeskustelu.

Taiteilijakierroksen jälkeen oli hetki aikaa yhteiselle keskustelulle. Moni oli sitä mieltä, että tällaista taiteesta keskustelua on todella vähän. Jollain taiteilijalla oli ympärillään henkilöitä, joiden kanssa voi keskustella valmistuvista ja valmiista töistä, tai taiteesta ylipäänsä, mutta osa sanoi suoraan, että on saanut kommentteja taiteestaan viimeksi opiskeluaikanaan.

Laura Robertson kommentoi, että tämänkaltainen keskustelu kriitikon ja taiteilijan kesken on kuitenkin aivan toista kuin opintojen myötä tuleva kritiikki. Tässä tilanteessa taiteilija ja kriitikko ovat samanarvoisia. Kriitikko pyrkii ymmärtämään taiteilijan päämääriä ja ilmaisua, eikä niinkään arvottamaan teoksia. Aiheita ja kommentteja pallotellaan; taiteilija on vapaa ottamaan tai jättämään annetut kommentit. Opinnoissa kritiikin suhde on toisenlainen. Opettajan on tarkoitus ohjata opiskelijaa, jolloin kritiikin päämäärä on erilainen. Mike Pinnington ja Laura Robertson sanoivat jo ennen taidekierrosta, että tällainen avoin keskustelukierros on yksi nykykritiikin muodoista.

Laura Köönikkä sanoi tuntevansa Helsingin taidekentältä muutamia taiteilijaryhmiä, jotka kokoontuvat keskustelemaan toistensa töistä, mutta se on harvinaista. Hän sanoi olevansa surullinen siitä, että monet taiteilijat eivät osaa tai uskalla perustella taiteilijuuttaan saati keskustella siitä.

Laura Robertson sanoi, että hän tuntee edelleen aika ajoin gallerioissa kierrellessään itsensä tyhmäksi. Hän ei ymmärrä taiteilijan intentiota. Tämä tilanne on varmasti tuttua monelle ammattilaiselle. Eikä tyhmyyden tunteen herättäminen ole varmasti taiteilijan tarkoitus. Keskustelussa haettiin rajoja ja muotoja sille, kuinka paljon ja millaisin keinoin taiteilijan tulisi kertoa päämääristään katsojille. Robertson, Köönikkä ja Pinnington olivat kaikki sitä mieltä, että taiteilijan ei tulisi yrittää puhua tilannetta ja taidetta hienommaksi kuin mitä se on. Tulisi reilusti vastata kysymykseen: "Mitä tarkoitat tällä teoksella?" Antaa katsojalle välineitä taiteen tulkintaan.

Keskustelussa oltiin myös sitä mieltä, että fyysisen teoksen äärellä on helpompaa ja luontevampaa keskustella taiteesta kuin esimerkiksi portfolioiden välityksellä. Päivän aikana oli aistittavissa, että taiteesta keskustelua kaivattaisiin suomalaiseen taidekenttään kipeästi lisää.

M_itä? Nykytaiteen biennaali on esillä Kuopion taidemuseossa 2. helmikuuta 2020 saakka.

Taiteilijan työhuoneella: Antti Immonen

Kuvanveistäjä Antti Immonen (s. 1973) on tämän hetken ajankohtaisin julkisen taiteen tekijä etenkin Pohjois-Savossa. Hänen viimeisimpiä teoksiaan ovat Joensuun keskustan kiertoliittymän #Tuohi (2018) sekä Helsingin Vuosaaren Kahvikortteliin sijoitettu Kuppi kummaa -teos (2019). Teoksia löytyy myös Kangaslammin koulusta Iisalmesta (2017), Kuopion Energian tiloista (2017), Kauppis-Heikin koulusta Iisalmesta (2017) sekä Kuopion yliopistollisesta sairaalasta (2017). Immonen ylsi Kiasman taidekilpailun 1. vaiheeseen 2015, jolloin Kiasman yhteyteen etsittiin taideteosta.

Antti Immonen tunnetaan nimenomaan ruostumattomasta teräksestä valmistetuista teoksistaan. Työhuone muistutti ensinäkemältä enemmän laboratoriota kuin taiteilijan työhuonetta. Valkoiset seinät, hitsausvälineitä, suojakäsineitä, porakoneita, puristimia, kiiltävää terästä ja muovilla eristetty työtila. Työhuone näytti olevan tarkassa järjestyksessä. Kaikella oli paikkansa. Millaiselta taiteilijan arki näyttää?

Immonen kertoi, että hänellä on jo pitkään ollut samanlainen päivärytmi. Kello soi aamulla klo 7 ja työhuoneelle siirrytään siinä kahdeksan maissa. Työpäivien pituus vaihtelee. Välillä voi olla 8-16 päiviä, välillä työpäivät voivat venähtää. Immonen työskentelee myös viikonloppuisin ja piirtää päivittäin. Luovassa työssä ei voi eikä tarvitse noudattaa toimistotyöaikaa. Immosella on kaksi työhuonetta: tämän kuvissa näkyvän lisäksi hänen kotinsa yhteydessä sijaitsee ateljeetila. Suurikokoisia julkisia teoksia työstäessä hän on vuokrannut välillä isomman hallin. 

Mitä pidät tärkeänä työhuoneessa?

- Riittävän paljon pitää olla tilaa, jotta paikat voi pitää siistinä. Kohdepoistoimuri on hitsatessa tärkeä työkalu. Työturvallisuus on otettava huomioon, sen vuoksi lattiat ja työtasot tulee pitää tyhjinä, Immonen kertoo.

Veistokset ovat usein suurikokoisia. Kuinka säilytät teoksia?

- Se on vaikeaa. Varastoin teoksia kotona, joskus olen käyttänyt vuokravarastoa. Ruostumaton teräs on materiaalina käytännöllinen, sillä se on säänkestävä. Teoksia voi pitää myös ulkona.

Sinulla on viime aikoina ollut paljon julkisuutta erilaisten kilpailu- ja tilausteosten kautta. Miten nämä eroavat toisistaan?

- Kutsuttuna teoksia on kivempi tehdä. Joensuun kiertoliittymäteos [#Tuohi] oli muutaman kutsutun taiteilijan teoskilpailu. Valtakunnallisissa kilpailuissa tsäänssit sijoittumiseen on pienet. Kilpailuun voi osallistua satoja taitelijoita ja jokainen panostaa tekemiseen paljon työtunteja. Mutta palkkaa ei tule kenellekään. Parhaiten sijoittuneet 2-3 taiteilijaa voivat saada palkkion tai korvauksen.

Miten ajatuksesi taiteen tekemisestä eroavat omien vapaiden teosten ja tilaus/kilpailuteosten kohdalla? Tilaajalla on tietenkin etukäteen jokin toive esimerkiksi teemasta.

- Aina tekemisen lähtökohtana on se mitä huvittaisi tehdä. Jos jonkin tekeminen tuntuu vastenmieliseltä, se ei ole hyvä lähtökohta. [Omat] Teokset muuttuvat usein luonnosvaiheesta lopulliseen teokseen. Pidän siitä, että tekemisen lomassa voi katsoa ja muokata lopputulosta koko ajan. Minulla on harvoin täysin selkeää kuvaa lopputuloksesta.

Mutta tilaustöiden kohdalla luonnoksen ja lopputuloksen tulisi kuitenkin olla aika lailla sitä mitä on luvattu?

- (Leveä hymy.) Helsingin kohdalla [Vuosaaren Kahvikortteli] tiesin jo alusta alkaen mihin

suuntaan haluan teosta viedä. Tilaustyöt voivat olla hyvin pitkiäkin projekteja. Minulle tuli

Helsingin luonnostilaus 2008; 11 vuotta ennen projektin valmistumista. Tilaustyöt ovat usein myös mahdollisuus uuden tekniikan opetteluun. Kahvikorttelin teoksen kohdalla lisäsin teräksen rinnalle pronssia. Pronssiosat valettiin Lapinlahdella [Pohjos-Savossa].

- Mielekkyys on aina lähtökohta. Julkisissa ja tilaustöissä on mietittävä miten se [mielekkyys] sovitetaan tilaajan suunnitelmaan. Ja aiheita ei voi suunnitella päivänpolttaviin kysymyksiin liittyen, sillä teosten on kestettävä aikaa. On jätettävä riittävästi tulkinnanvaraa.

Sinulla on aika ajoin harjoittelijoita työssäoppimassa. Onko sinulla jotain työryhmää isojen veistosten tekemisessä vai teetkö kaiken yksin?

- Ei ole varsinaista työryhmää – julkisten teosten toteutuksissa yhteistyökumppaneita ja alihankkijoita on ollut vaihtelevasti. Toivalan Metalli on auttanut. Esimerkiksi Rakentaja-muistomerkki [Valkeisen puisto, Kuopio] ja [Kuopion] Lentokentän kiertoliittymäteos ovat metallitöiden osalta kokonaan heidän tekemänsä. Itse tekeminen on minulle kuitenkin tärkeää. En meinaa pysyä nahoissani, jos näen että joku muu tekee. Muutkin voi toki tehdä, mutta haluan vaikuttaa siihen jos tekemisen myötä lopputulokseen tulee muutoksia. Toivalan Metallilla olen teettänyt esimerkiksi sarjatyönä joidenkin teosten osia, jotka olen itse koonnut lopullisiin töihin.

Onko tekemiselläsi jokin alkuajatus tai teema?

- Joskus on, joskus ei. Usein aloittaessa en tiedä tuleeko työstä pelkkä visuaalinen veistos vai tuleeko siitä jotain muuta. Ajatukset syntyvät tekemisen lomassa. Tilaustöissä ei voi samalla tavalla soveltaa.

Oletko koskaan kieltäytynyt tilaustyöstä?

- Joskus olen joutunut kieltäytymään sen vuoksi, että tilaajalla ei ole ollut realistista käsitystä taiteen tekemisestä. On ollut vääristyneitä ajatuksia työn ja lopputuloksen hinnoista; suunnittelusta ja toteutuksesta. Ei ymmärretä sitä, että taidetta ei tehdä standardimitoilla. Mutta yleensä tilaajat ovat ammattilaisia, jotka tietävät miten homma toimii.

Työhuoneesi on täynnä erilaisia työkaluja. Kuinka usein joudut uusimaan välineitä?

- Tykkään työkaluista! Kun on oikeat työkalut oikeaan tekemiseen. Halvat työkalut ei kestä ja niiden kanssa menee hermot. Joten työkalut ovat suht pitkäikäisiä. Hiomalaikkoja tietysti kuluu, ja hitsauskaasua menee paljon; joka on iso kuluerä.

Millaisena koet Kuopion kuvataidekentän?

- Palasin Kuopioon reilut parikymmentä vuotta sitten. Tuolloin meitä nuorempia taiteilijoita oli mm. Mari Arvinen ja Antti Rönkä. Sen jälkeen tuntui, että nuorissa taiteilijoissa oli pitkä väli. Nyt nuoria tekijöitä on taas paljon ja [Ars] Liberan hallitus on nuorentunut. Galleriatilanne on huono kaupungin kokoon nähden. Taiteilijoille ilmaisia näyttelytiloja tarvittaisiin.

Immonen hitsaa terästä tarkkuutta vaativalla TIG-menetelmällä.

Sinusta paistaa ilo ja innostus tekemiseen. Tuntuu, että olet ongelmanratkaisija ja Pelle Peloton, mitä tulee taiteen tekemiseen. (Esimerkkinä Rutiini ja rituaali -teos)  Onko sinulla taiteellisia esikuvia?

- (Leveä hymy) Ongelmanratkaisija on hyvin sanottu. Nykyaika on hyvä kaiken uuden opetteluun. YouTube auttaa opiskelua, esimerkiksi erilaisten teknisten juttujen selvittämisessä. On hyvä, kun voi opetella itse. Kouluaikoina pidin esikuvina englantilaisia kuvanveistäjä, kuten Tony Graggia ja Richard Deaconia. Saan virtaa visuaalisista teoksista. Tekstipohja tai käsitteellisyys eivät viehätä. Nimenomaan visuaalinen näyttävyys on tärkeää.

- Uran alussa tein veistoksia puusta lähinnä siitä syystä, että materiaalia oli helposti saatavilla ja perustyökalut edullisia. Mutta kyllä minä jo silloin haaveilin, että tekisin töitä teräksestä. Monet työt mitä silloin tein, olisi hyvin voinut tehdä myös teräksestä.

Eli voidaan sanoa, että olet toteuttanut unelmasi? Olet unelma-ammatissa.

- Kyllä.