Helene

Kuva: Andres Teiss/Nordisk Film.

Antti J. Jokisen elokuva Helene on saanut suitsutusta mediassa. Helsingin Sanomien kansi (18.1.2020) oli kokonainen elokuvan mainos huikeine tähtiarvosteluineen:

" ***** Helene-elokuva on historiallinen muistomerkki taidemaalarisuuruudelle,

jonka kaltaista tuskin näemme tällä vuosisadalla.

- Matti Pulkkinen / Radio Sun -"

"Kuvaaja Rauno Ronkainen on tavoittanut schjerfbeckmäisen paletin

väreineen ja valoineen.

- Kaarina Lehtisalo / Kulttuuritoimitus -"

"... jos haluaa nähdä viimeistellyn ja kauniin elokuvan

suuren suomalaisen taiteilijan elämästä,

Helene on ehdoton valinta.

- Ilkka Lappi / Aamuset -"

" ***** Antti J. Jokisen elokuva kuvataiteilija Helene Schjerfbeckistä

on erinomainen esimerkki näkemyksellisestä henkilökuvasta.

Laura Birn kantaa roolinsa upeasti.

- Anssi Juntto / Kaleva -"

Olin epäileväinen. Ajattelin, että kyseessä saattaa olla markkinointikikka, jolla houkutellaan katsojia leffateattereihin. En esimerkiksi pitänyt Aku Louhimiehen Tuntemattomasta sotilaasta (2017). Sitäkin markkinoitiin sillä, kuinka elokuva on rikkonut katsojaennätyksiä kerta toisensa jälkeen. Joka tietenkin lietsoo tilannetta, että tottakai minunkin tulee se nähdä. Näin elokuvan. Upeat näyttelijät ja hyvin näytelty, mutta en ymmärrä oikein vieläkään miksi elokuva piti filmata uudelleen. Se oli tehty jo kahdesti. Aihe tuntui puuron uudelleen lämmittämiseltä. Kokonaisuus jäi itselleni vähän mitäänsanomattomaksi. En ylipäänsä pidä tämän ajan trendistä, että esimerkiksi kaikki Disney-klassikot pitää filmata uudelleen. Eikö ole luovuutta tehdä uusia elokuvia?!

Kuva: Andres Teiss / Nordisk Film.

Elokuva Helene Schjerfbeckistä (1862-1946) tuntui kuitenkin tärkeältä. Kun kuulin, että elokuvaa on inspiroinut Rakel Liehun elämäkerrallinen romaani Schjerfbeckistä, olin epäileväinen. Helene (WSOY, 2003) on yksi kirjahyllyni rakkaimmista kirjoista. Kirja päätyi käsiini jonkin kirjakierrätyspisteen kautta vuosina 2007-2008. Liehun runollisen kuvaileva tapa kertoa tapahtumista vetosi minuun välittömästi. Kirjan sisältämä tunne on jotain todella kaunista, jota haluan vaalia.

Kun kuulin, että Helenen rooliin oli valittu Laura Birn, olin epäileväinen. Pakko myöntää, etten ole  koskaan pitänyt Birnin tavasta näytellä. En hänen äänestään, en hänen tavastaan puhua. Pelko elokuvan suhteen oli mielestäni aiheellinen. Kävin katsomassa Helenen tänään. Ja rakastuin.

Rakastuin heti ensimetreillä. Elokuva alkaa sillä, että lehtimies (Tommi Korpela) haastattelee Helene Schjerfbeckiä (Laura Birn). Helene ilmaisee, ettei pidä haastattelujen antamisesta, sillä niissä niin usein vääristellään sanomisia. Laura Birn on täydellinen Helene. Voin hyvillä mielin todeta, että ennakkoluuloni murtuivat, enkä voisi kuvitella toista näyttelijää Helenen paikalle. Rakastin etenkin lähikuvia, joissa Birn ilmaisee tunteita kasvojen lihaksilla, pienen pienillä yksityiskohdilla. Miltei eleettömästi, mutta juuri siksi niin voimakkaasti. Ne sisälle piilotettavat suru, pelko, ahdistus, epätoivo, viha ja tietenkin rakkaus. Ne kaikki näkyivät Birnin kasvoilta upeasti etenkin, jos on perehtynyt Helene Schjerfbeckin elämään etukäteen.

Lavastus, kuvakulmat, leikkaukset, rauhalliset kohtaukset, maisemat ja näiden kaikkien yhdessä luoma tunnelma täydentävät Rakel Liehun kirjallisesti luomaa tunnelmaa. Elokuva on itsenäinen teoksensa ja todella kaunis kunnianosoitus taiteilijalle. Näyttelijöiden ympärille luotu maailma on taidetta. Huoneiden hämäryys, hilseilevät seinät, kynttilänvalo, leveät ja askelista kuluneet lautalattiat, auringonlaskut, puutarhakalusteet pitkässä heinikossa, vuodenaikojen vaihtelut, rankkasade ikkunaan, joka heijastuu Helene Schjerfbeckin ja Helena Westermarckin kasvoille. Elokuvan valo- ja värimaailma on uskomaton. 

En usko, että elokuva olisi ollut yhtä voimakas ja vaikuttava, jos se olisi kuvattu heti kirjan ilmestymisen jälkeen (2003). Aika on mielestäni oikea. Olemme tarvinneet #metoo-kampanjat ja muut naisten tasa-arvon hyväksi tehdyt kampanjat, jotta elokuva ei olisi vain kuvaus NAIStaiteilijasta. Kuten Helene asian ilmaisi: Hän ei halua lähtökohtaisesti olla naistaiteilija, vaan taiteilija. Antti J. Jokinen on itse sanonut, että hän ei tee elokuvia naisista, vaan ihmisistä, joiden tarina kiinnostaa. Tässä hän on onnistunut.

Elokuvassa nostetaan esille suhde nuoreen Einar Reuteriin ja Heleneä tarkastellaan paljon suhteessa tähän intohimon kohteeseen. Minulle tarina olisi mennyt myös paljon vähemmällä suhdekeitoksella. Ymmärrän kuitenkin intohimon ja rakkausdraaman vetävän leffateattereihin myös muita kuin Schjerfbeckin taidetta rakastavaa yleisöä. Helsingin Sanomien Juho Typpö oli kuitenkin päinvastaisella linjalla:

"HELENEN tapauksessa ongelma on vain siinä, ettei draamaa löydy oikein mistään. Keskiöön valittu Schjerfbeckin ja Reuterin yksipuolinen rakkaus on lopulta ohkainen aihe elokuvalle, niin paljon kuin se Schjerfbeckille aiheuttaakin sydänsuruja.

Elokuvassa myös maalataan paljon, mutta taiteilijan sisäinen tuska ei kuitenkaan välity katsojalle. Sellaiseen elokuvantekijällä olisi kyllä keinoja, joita muista taidemuodoista ei löydy. Nyt niitä ei käytetä. Kaikki on ulkokultaista ja etäistä."

"Mutta taiteilijan sisäinen tuska ei kuitenkaan välity katsojalle." Juho Typpö lienee uinunut suurimman osan elokuvasta, sillä elokuva on täynnä patoutunutta ahdistusta ja tuskaa Laura Birnin kasvoilla. Antti J. Jokinen kommentoi Einarin ja Helenen suhdetta oivaltavasti Ylen haastattelussa:

"(---) Minulla on se käsitys, että Helenelle oli kipeä kohta se, että suhde Reuteriin oli vienyt niin paljon pois aikaa maalaamiselta. Hänelle tärkeintä oli maalaaminen ja kaikki muu oli lopulta turhaa."

Kulttuuritoimituksen Kaarina Lehtisalokaan ei tuntunut ymmärtävän Heleneä:

"Elokuvan kohtaukset, joissa pari [Helene ja Einar] on yhdessä, ovat irrallisia katkelmia, eivätkä kuvattujen henkilöiden tunteet ja ajatukset välity katsojalle. 

Nämä kohtaukset on yksinkertaisesti kirjoitettu ja suunniteltu ylimalkaisesti. Erityisesti Schjerfbeckin ja Reuterin välinen dialogi on latteaa, eikä arkipäiväisen jutustelun alta kykene aistimaan minkäänlaisia tunnekuohuja."

Tiedän, että elokuvasta saa ehdottomasti enemmän tasoja irti, jos tietää Helenen elämästä etukäteen muutakin kuin Wikipediasta luetun verran. Lehtisalo kirjoittaa: "Kohtaukset on yksinkertaisesti kirjoitettu ja suunniteltu ylimalkaisesti." 

En voisi olla enemmän eri mieltä! Mielestäni kohtaukset on kirjoitettu ja suunniteltu nimenomaan tarkasti ja suunnitellusti, jotta yksittäisille sanoille, lauseille, eleille ja ilmeille on annettu kaikki se voima, jonka näyttelijät pystyvät kyseisiin hetkiin puristamaan. Antamaan kaiken ammattitaitonsa. 

Kaarina Lehtisalo jatkaa:

"Visuaalisesti elokuva on jäykän asetelmallinen. Kun kyseessä on epookki ja vieläpä maalaustaidekin aiheena, elämä on melkoisen stillebeniä. Tämä varmasti on tarkoituksellinen kerronnallinen valinta: tehdään visuaalisesti kaunista ja hallittua kuvaa, mutta samalla tämä ratkaisu nakertaa tarinan imua."

Kun tehdään elokuvaa taidemaalarista, en itse voisi kuvitella, että sitä tehdään millään muulla tavoin, kuin korostamalla maalaustaidetta oivaltavasti jopa lavastusten ja maisemakuvausten muodossa. Tämä on jäänyt ilmeisesti Lehtisalolta huomaamatta. Visuaalisuus mielestäni tukee ja jatkaa tarinan kerronnallisuutta. 

Kuva: Andres Teiss / Nordisk Film. 

Lopuksi Lehtisalo kirjoittaa elokuvan onnettomasta rakkaudesta näin: "Rakkaudessa koettuun pettymykseen keskittyminen olisi voinut olla hyvä ratkaisu, jos tämä tarina olisi ollut väkevämmin käsikirjoitettu ja kohtaukset paremmin rakennettu. Jos haluaa kokea elokuvissa pakahduttavien tunteiden ja taidemaalarin työn yhdistävää fiktiota, silloin kannattaa ennemminkin käydä katsomassa Céline Sciamman elokuvaa Nuoren naisen muotokuva."

Olen nähnyt myös Céline Sciamman Nuoren naisen muotokuvan. Rakastin sitä elokuvaa. Sitä tunnetta, jonka elokuva välittää. Ja mikä parasta; Antti J. Jokisen Helenessä on häivähdyksiä yhtä voimakkaista tukahdutetuista tunteista kuin Sciamman kahden naisen välisessä saavuttamattomassa rakkaudessa. Hämeen Sanomien Heikki Ikonen löysi elokuvan tärkeimmän tason: "Sanattomien jännitteiden tiheys onkin elokuvan koskettavin taso."

Kuva: Nordisk Film.

Olen ylpeä ja iloinen, että Suomessa syntyy tämänkaltaisia elokuvia.

Helene on mielestäni täysin valmis kansainvälisille elokuvamarkkinoille.

Keskustelua taiteilijoiden ja kriitikoiden kesken

M_itä biennaalin taiteilijat pääsivät keskustelemaan taiteestaan liverpoolilaisten taidekriitikoiden kanssa. Tilaisuus järjestettiin Kuopion taidemuseossa ja tapahtumaa luotsasi kuraattori Laura Köönikkä. Mike Pinnington ja Laura Robertson ylläpitävät The Double Negative -verkkojulkaisua, joka keskittyy laadukkaaseen taidekentän (kuvataide, elokuvat, design, musiikki) kritiikkiin etenkin Luoteis- ja Pohjois-Englannissa. 

Mike Pinnington ja Laura Robertson.

Kritiikki on voimakas väline. Kritiikkipäivä taiteilijoiden ja kriitikoiden kesken kuulostaa ulkopuolisen korvin jännitteiseltä, mutta Laura Köönikkä korosti alusta alkaen, että tilaisuuden on tarkoitus olla rento mahdollisuus keskustella taiteesta. Taiteilijoista mukana olivat Katarina Karppinen, Timo Kokko, Hanna Vahvaselkä, Riitta Turunen, Ulla-Mari Lindström ja Tuomas Ollikainen.

Pinnington ja Robertson ovat käyneet Suomessa aiemminkin, ja he kertoivat ymmärtävänsä pääkaupungin ulkopuolista taidekenttää hyvin. Liverpoolissa on toisenlaista kuin Lontoossa, Kuopiossa on toisenlaista kuin Helsingissä. 

Kriitikot tutustuivat ensin omatoimisesti näyttelyn teoksiin, jonka jälkeen siirryttiin ryhmänä teokselta toiselle. He olivat jo aiemmin tutustuneet jokaisen taiteilijan tuotantoon verkkosivujen kautta. Taiteilijat kertoivat teostensa taustoista ja Pinnington ja Robertson esittivät kysymyksiä. Kaikilla oli mahdollisuus kommentoida.

Timo Kokko: State of life that calls for another way of living.

Ensimmäisenä oli vuorossa Timo Kokko. Hän kertoi kuinka kierrätys sekä ihmisen ja luonnon vuorovaikutus ovat näkyneet hänen taiteessaan jo pitkään. Alkuperäinen ajatus oli luoda joen uoma luonnon oikeista materiaaleista, mutta niiden mukana museoon olisi kantautunut hyönteisiä. Niinpä teos muuttui kierrätysmateriaaleista valmistetuksi kokonaisuudeksi. Teoksessa on kuitenkin otteita luonnosta (lasipulloissa olevat kasvit ja Kallavedestä nostettu vesi). Kokko kertoi luoneensa laboratoriomaiset olosuhteet; joen uoman toiselta puolelta näkyy teoksen rakenteet ja runko. 

Laura Robertson piti teknologian, idean ja toteutuksen yhdistelmästä. Seinällä taaksepäin tikittävä kello on vahva symboli. Laura Köönikkä kertoi etukäteen pelkäävänsä, että muoviseksi vaihdettu kokonaisuus olisi ristiriidassa tilan muiden, orgaanisten, teosten kanssa. Huoli oli aiheeton. Osa kommentoi teoksen muistuttavan rauhoittavaa japanilaista puutarhaa. Mike Pinnington kuitenkin sanoi ymmärtävänsä veden myrkyllisyyden ja piti erityisesti kierrätysajatuksesta.

Laura Köönikkä nosti esille kysymyksen, joka liittyy pidemmän uran tehneisiin taiteilijoihin: Tulisiko taiteilijan vaihtaa tekniikkaa tai teemaa? Hän kertoi huomanneensa joillakin taiteilijoilla kaipuun tekniikan tai teeman vaihtamiseen - uudistumiseen - juuri silloin, kun ulkopuolisesta tuntuu, että taiteilija on alkanut päästä tekemisessään tarpeeksi syvälle. 

Laura Robertson sanoi, että tärkeintä on luottamus omaan tekemiseen. Intohimo ja innostus täytyy säilyttää. Asiantuntijan näkökulmasta on hyvä, että teema pysyy samana. Kehityksen huomaa. Robertson kommentoi, että Timo Kokko ajattelee taiteessa käsiteltyjä ongelmia jo etukäteen. Mike Pinnington käytti esimerkkinä ranskalaista Yves Kleinia (1928-1962); hänen teemansa sinisen värin ympärillä näyttäytyivät aina erilaisina. 

Laura Robertson kysyi, kuinka Kokko muuttaisi teostaan, jos se olisi yksityisnäyttelyssä. Kokko kertoi, että kasvattaisi teoksen kokoa; hän tahtoisi hallita tilaa ja ilmastoa enemmän. Joki kiemurtelisi suurempana.

Katarina Karppinen: Runo elonkehästä. 

Katarina Karppinen kertoi mediainstallaationsa syntyneen kommenttina luonnon huolestuttavasta tilasta. Hän ei tahtonut luoda vain kaunista kuvaa, vaan jotain mikä kuvaisi hänen omaa ahdistustaan. Katsojat voivat vaikuttaa teokseen muuttamalla pylväässä olevia kytkimiä; lisäämällä tai poistamalla ravinteita, vettä ja lämpötilaa. Muutos näkyy teoksessa hitaasti. Ajatuksen pohjana on luonnon ekosysteemi.

Laura Robertson halusi tietää tekoprosessista enemmän: kuinka teos on syntynyt, millasta ohjelmaa taustalla on käytetty? Karppinen kertoi, että teoksen hahmot ovat itse asiassa leikkiviä lapsia. Teoksessa on käytetty useampaa tasoa ja ohjelmoinnissa ulkopuolista apua.

Mike Pinnington toivoi katsojien saavan selkeämmän taustatarinan, mutta piti erityisesti lasten kanssa tehdystä taustaprosessista. Ryhmästä tuli kommentti, että olisi ollut mielenkiintoista lisätä mediainstallaation yhteyteen jokin fyysinen asu ("olio"), joka teoksessa näkyy. Karppinen kertoi, että suurin osa asuista oli lainattu teatterin puvustamosta, joten lainaaminen saattaisi olla haasteellista.

Robertson toivoi selkeämpää ohjeistusta: "Laita kuulokkeet päähäsi, paina nappeja". Hän kuitenkin nautti erityisesti teoksen äänimaailmasta. Musiikki loi oikeanlaisen tunnelman esimerkiksi solujen jakaantumisesta ja jään sulamisesta. Sekä Robertson että Pinnington innostuivat ideoimaan Karppisen teosta laajemmaksi; työn yhteyteen sopisi performanssitilaisuus, jossa mediainstallaation oliot siirtyisivät näyttelytilaan.

Hanna Vahvaselkä: Erään ylisukupolvisen murhenäytelmän rekonstruktio. 

Hanna Vahvaselkä kertoi teoskokonaisuuden liittyvän perheensä historiaan. Hänen isoäitinsä oli nuorena rakastunut poikaan, mutta sota oli erottanut parin. Isoäiti oli saanut tuolta pojalta sydänkorun, mutta poika kuoli sodassa. Tämä oli trauma ja tragedia, jota isoäiti kantoi korun lisäksi mukanaan, mentyään myöhemmin naimisiin toisen kanssa ja perustaessaan perheen. Tämä murhenäytelmä siirtyi yli sukupolvien.

Vahvaselkä kertoi sisällyttävänsä teoksiin siivousmetaforan. Jokin on jäänyt kesken, tekemättä. Hän pitää taiteilijoita myös eräänlaisina siivoajina, puhdistajina. Vahvaselkä kokee työskentelyssään myös feministisen näkökulman: ennen puutyöt olivat miesten töitä ja naiset kutoivat. Hän rikkoo tätä perinnettä.

Laura Robertson ihasteli seinällä olevaa suurikokoista työtä, johon oli sisällytetty pieni videoteos. Hän sanoi, että Vahvaselkä käyttää talttaa kuin sivellintä. Tekniikka on jotain mitä hän ei ollut aiemmin nähnyt. Kauempaa katsottuna teos näyttää kuin se olisi maalattu kankaalle. Robertson piti mielenkiintoisena ristiriitana raskaan puutyön ja herkän lopputuloksen yhdistelmää. Hän myös kiitteli ripustusta. Laura Robertsonin mielestä Hanna Vahvaselän tila oli kuin itsenäinen näyttelynsä.

Mike Pinnington piti esittävien ja ei-esittävien yksityiskohtien yhdistelmästä. Teoskokonaisuudella oli monta tasoa.

Laura Robertson kysyi, onko Vahvaselkä käyttänyt tai harkinnut teoksensa yhteyteen audioguidea kertomaan sen tarinan. Hanna Vahvaselkä sanoi, ettei halua tuputtaa suoria tarinoita, vaan antaa vihjeitä kertomuksesta. Laura Köönikkä kommentoi, että monet taiteilijat pelkäävät turhaan teosten tarinoiden ja taustojen kertomista yleisölle.

Riitta Turunen: Vasenkätiset ja Vastavaloon.

Tekstiilitaiteilija Riitta Turunen kertoi, että vaihtoi oikeakätisyytensä vasempaan käteen, kun maalasi luonnoksia Vasenkätiset -teokseensa. Turunen valitsi luonnoksista mielenkiintoisimmat, jotka toteutti tekstiiliteoksiksi. Turunen sanoi pitävänsä tekstiileistä, sillä ne ovat aina lähellä arkea: vaatteina, mattoina, liinoina jne.

Mike Pinnington kysyi, pitääkö Turunen luonnoksia osana taideteosta. Turunen vastasi niiden olevan osa teoskokonaisuutta. Kävijät saavat tutustua luonnoksiin selaamalla luonnoskirjaa valkoisin puuvillahansikkain.

Laura Robertson piti luonnoksia kauniina, ja ne toivat hänen mukaansa hyvän lisän kokonaisuuteen. Hän ehdotti, että luonnokset olisivat voineet olla vaihtoehtoisesti myös seinällä.

Robertson viittasi Vastavaloon -teokseen ja kysyi, onko Turunen tehnyt suurikokoisia tekstiiliteoksia aiemmin. Turunen vastasi, että edellisestä suurikokoisesta työstä on pidemmän aikaa. Toive suurikokoiseen työhön tuli taidemuseosta ja se innoitti häntä.

Robertson oli kiinnostunut tekniikasta ja kysyi, onko se perinteinen kudontatekniikka vai onko Turunen kehittänyt sen itse. Turusen mukaan pohja on perinteinen loimille kudottu, mutta hän on luonut siihen myös omaa. Hän nauttii perinteisestä tekniikasta.

Robertson kiinnitti huomiota erityisesti Vastavaloon -teoksen valaistukseen. Mike Pinnington kehui ripustusta, joka on selvästi irti seinästä. Tämä lisää teoksen kolmiulotteisuutta. Pinnington vertasi työtä uraauurtaneeseen tekstiilitaiteilija Anni Albersin (1899-1994) töihin. Albersin työt olivat kuitenkin usein suoraan seinälle ripustettuja tai kehystettyjä. Turunen sanoi itsekin inspiroituvansa Anni Albersista ja Bauhausin tekstiilitaiteilijoista. Laura Robertson viehättyi myös samalle seinälle ripustettujen Riitta Turusen ja Hanna Vahvaselän teosten dialogista.

Ulla-Mari Lindström: Maallisten ilojen loppu.

Ulla-Mari Lindström kertoi videoinstallaationsa synnyn liittyvän uhanalaisiin lajeihin. Tulisi muistaa, että ihminen ei ole ainut laji maailmassa. Teoksen nimi viittaa Hieromymus Boschin (n. 1450-1516) maalaukseen, joka heijastuu myös videoteoksessa luonto- ja kaupunkinäkymien lisäksi. Täytetyt eläimet ovat lainassa Kuopion luonnontieteellisestä museosta. Valokuva- ja videoitaiteestaan tunnettu Ulla-Mari Lindström toteutti ensimmäistä kertaa videoinstallaation.

Laura Robertson sanoi teoksen olevan pelottava muistutus sitä, että eläimiä ei joskus olisikaan muuten kuin täytettyinä. Niin on jo käynyt. Uhanalaisia eläimiä on kuollut sukupuuttoon.

Mike Pinnington sanoi myös ymmärtävänsä taiteilijan näkökulman. Mihin olemme menossa kehityksen kanssa? Pinnington piti varjojen luomaa efektiä vaikuttavana.

Robertsonille tuli täytetyistä eläimistä mieleen taiteilija John James Audubon (1785-1851), joka tappoi lintuja täyttääkseen ne, ja ikuistaakseen ne maalauksiinsa. Hän koki eläinten täyttämisen groteskina tapana kuvata luontoa.

Laura Köönikkä nosti esille eläinten käyttäytymisen muutoksen, mikä on jo havaittavissa. Eläimet muuttavat käyttäytymistään ihmisen muokkaamissa (kaupunki)ympäristöissä. Esimerkiksi lintujen tiedetään muuttaneen ja voimistaneen lauluaan meluisan kaupungin keskellä.

Laura Robertson tiedusteli Lindströmiltä, aikooko hän jatkaa tällaisten installaatioiden parissa. Lindsrtöm sanoi, että todennäköisesti tulevaisuudessa tulee teoksia myös videoinstallaatioina. Hän olisi itse toivonut voivansa heijastaa nykyisen teoksensa suuremmalle seinälle.

Tuomas Ollikainen: Sydänmaa.

Kuvanveistäjä Tuomas Ollikainen oli luonut näyttelyyn puhtaan ääniteoksen. Portaikkoon sijoitettu teos oli nimetty Sydänmaaksi. Ollikainen kertoi tarttuneensa Ismo Alangon lehtiartikkelissa näkemäänsä lauseeseen, jossa Alanko oli kysynyt: "Mitä tarkoitamme, kun käytämme sanaa sydän?" Lause jäi Ollikaisen mieleen. Hän tahtoi luoda äänellä maalatun maiseman sydämestä, sen monista merkityksistä.

Ollikainen sanoi, että sydän on itse asiassa hyvin hiljainen. Emme voi kuulla sitä paljain korvin. Aihe tuntui laajentuvan ja laajentuvan mitä enemmän Ollikainen teemaansa käsitteli. Hän kertoi keränneensä paljon erilaisia ääniä sydämeen ja siihen sisältyviin merkityksiin liittyen. Sydämen fyysisiä ääniä ja sydämeen liittyviä motiiveja: sydänsuru, ihmissuhteet, pelko jne. Äänet ovat sekä luonnollisia että synteettisiä. Ollikainen halusi näyttelijöiden tulkitsevan teokseen huutoja ja kiljahduksia, jotta tunne välittyisi autenttisena.

Mike Pinnington kysyi, kuinka Ollikainen on tehnyt teoksessa eron fyysisten äänien (sydänäänet) ja ns. motiiviäänien (näyttelijöiden huutamiset) kesken. Tuomas Ollikainen sanoi, että hän ei ole tehnyt niiden välillä eroa, vaan hän halusi luoda kaikki yhtenäiseksi kokonaisuudeksi; sydänäänet, rytmihäiriö, ahdistus, sydänsurut. Nämä kaikki luovat kerronnallisen tason.

Laura Robertson sanoi, että portaikko saa Ollikaisen teoksen myötä merkityksen. Se ei ole enää pelkkä läpikulkutila. Robertsonin mukaan oli rohkeaa käyttää vain puhtaasti pelkkää ääntä. Moni oli samaa mieltä. Ääniteos on voimakas ja ahdistavakin, mutta luo tilaan merkityksen. Ollikainen sanoi, että hän halusi ääniteokselleen avoimen tilan kaikuineen kaikkineen, jossa voisi käyttää sydäntä rajusti. Ääniteos ikään kuin räjäyttää sen.

Kuopion taidemuseo on hankkinut Sydänmaa -teoksen omiin kokoelmiinsa. Se on kokoelmien ensimmäinen ääniteos.

Loppukeskustelu.

Taiteilijakierroksen jälkeen oli hetki aikaa yhteiselle keskustelulle. Moni oli sitä mieltä, että tällaista taiteesta keskustelua on todella vähän. Jollain taiteilijalla oli ympärillään henkilöitä, joiden kanssa voi keskustella valmistuvista ja valmiista töistä, tai taiteesta ylipäänsä, mutta osa sanoi suoraan, että on saanut kommentteja taiteestaan viimeksi opiskeluaikanaan.

Laura Robertson kommentoi, että tämänkaltainen keskustelu kriitikon ja taiteilijan kesken on kuitenkin aivan toista kuin opintojen myötä tuleva kritiikki. Tässä tilanteessa taiteilija ja kriitikko ovat samanarvoisia. Kriitikko pyrkii ymmärtämään taiteilijan päämääriä ja ilmaisua, eikä niinkään arvottamaan teoksia. Aiheita ja kommentteja pallotellaan; taiteilija on vapaa ottamaan tai jättämään annetut kommentit. Opinnoissa kritiikin suhde on toisenlainen. Opettajan on tarkoitus ohjata opiskelijaa, jolloin kritiikin päämäärä on erilainen. Mike Pinnington ja Laura Robertson sanoivat jo ennen taidekierrosta, että tällainen avoin keskustelukierros on yksi nykykritiikin muodoista.

Laura Köönikkä sanoi tuntevansa Helsingin taidekentältä muutamia taiteilijaryhmiä, jotka kokoontuvat keskustelemaan toistensa töistä, mutta se on harvinaista. Hän sanoi olevansa surullinen siitä, että monet taiteilijat eivät osaa tai uskalla perustella taiteilijuuttaan saati keskustella siitä.

Laura Robertson sanoi, että hän tuntee edelleen aika ajoin gallerioissa kierrellessään itsensä tyhmäksi. Hän ei ymmärrä taiteilijan intentiota. Tämä tilanne on varmasti tuttua monelle ammattilaiselle. Eikä tyhmyyden tunteen herättäminen ole varmasti taiteilijan tarkoitus. Keskustelussa haettiin rajoja ja muotoja sille, kuinka paljon ja millaisin keinoin taiteilijan tulisi kertoa päämääristään katsojille. Robertson, Köönikkä ja Pinnington olivat kaikki sitä mieltä, että taiteilijan ei tulisi yrittää puhua tilannetta ja taidetta hienommaksi kuin mitä se on. Tulisi reilusti vastata kysymykseen: "Mitä tarkoitat tällä teoksella?" Antaa katsojalle välineitä taiteen tulkintaan.

Keskustelussa oltiin myös sitä mieltä, että fyysisen teoksen äärellä on helpompaa ja luontevampaa keskustella taiteesta kuin esimerkiksi portfolioiden välityksellä. Päivän aikana oli aistittavissa, että taiteesta keskustelua kaivattaisiin suomalaiseen taidekenttään kipeästi lisää.

M_itä? Nykytaiteen biennaali on esillä Kuopion taidemuseossa 2. helmikuuta 2020 saakka.

Puhetta taidekritiikistä

Bongasin ensimmäiset kritiikki-tapahtumat Jyväskylästä, mutta yhteenkään en päässyt. Tämän vuoksi olin riemuissani, että Kritiikki-illan nimellä kulkenut tapahtuma ilmestyi myös Kuopioon. Taiteen edistämiskeskuksen ja VB-valokuvakeskuksen yhteistyöllä toteutettu tapahtuma oli osa VB:n kulttuuri-iltoja. Mukana keskustelussa olivat kirjailija Jouni Tossavainen, Ars Liberan puheenjohtaja, kuvataiteilija Timo Kokko ja Savon Sanomien toimittaja, kriitikko Veera Jääskeläinen. Keskustelua veti toimittaja Risto Löf ja läänintaiteilijan puheenvuoron piti valokuvaaja Harri Heinonen. 

Tapahtumakuvauksessa oli lause, joka herätti mielenkiinnon välittömästi: Mihin taidekritiikkiä tarvitaan, kuka sitä saa kirjoittaa ja mikä on sen tulevaisuus? Veera Jääskeläinen aloitti sanomalla, että kritiikki on kulttuurikeskustelua, mutta etenkin sanomalehdissä kenttä jolle kritiikkiä kirjoitetaan on erittäin laaja. Tämä näkyy omasta mielestäni pahimmillaan siten, että kritiikki(?) on lähinnä taiteilijaesittely, johon sisältyy lyhyt kuvaus näyttelystä. Jääskeläisen mukaan kritiikissä tulee kuulua kriitikon oma ääni ja ajatus. Jouni Tossavainen (ihailtavan suorasanainen heppu) sanoi, että mikäli kriitikko ei uskalla sanoa mistään mitään, on parempi olla kirjoittamatta. "Turha rasittaa lukijoita turhalla tiedolla."

Hannele Rosenbröijer: Yksityiskohta teosparista Huutajat (1-2), 2012.

Keskustelusta kävi nopeasti ilmi, että taiteen tekijöille kritiikki on tärkeää, jotta esimerkiksi museot uskaltavat ottaa "riskejä". Kriitikoiden nostaessa positiivisessa mielessä taiteilijoita ja heidän näyttelyitään esille, museot ja galleriat kiinnostuvat heistä nopeammin. Timo Kokko yhtyi kommentteihin sanomalla, että etenkin taidekentän sisällä ammattimainen keskustelu on tärkeää. Hänen mukaansa taidealoilla on eroja, mutta esimerkiksi kuvataidekritiikki on tiettyjen henkilöiden käsissä. 

Kimmo Pyykkö: Yksityiskohta teoksesta Uni, 1975, alumiini.

Jotta taidekritiikki pysyisi kritiikkinä eikä pelkkänä tyhjänä tuoteselostuksena, panelistien mukaan kriitikoiden olisi osattava kommunikoida taiteen kanssa ilman taiteilijaa itseään. Kriitikot ovat eräänlaisia välittäjiä, jotka kertovat mitä taiteilijat teoksillaan luovat. Harri Heinonen kuitenkin muistutti, että jokainen kritiikki on vain yhden ihmisen mielipide. Nykyinen kurja taloustilanne näkyy myös kulttuuritoimituksissa. Niin sanotut tähtikriitikot ovat siirtyneet sivuun ja yleistoimittajien on hallittava myös kulttuurikenttä.

Tommi Toija: Ei, 2014, maalattu ja lasitettu keramiikka.

Kritiikin hallintaa?

Taidekritiikin hallintaa tapahtuu jo siinä hetkessä, kun valitaan kuka mistäkin jutusta/näyttelystä kirjoittaa. Kuten edellä mainittiin, jokainen kritiikki on vain yhden ihmisen mielipide, jolloin jokaisella kirjoittajalla lopputulos on erilainen. Sähköinen media on ajanut monella tapaa painetun lehden ohi, joten kritiikkien julkaisuilla lehdissä on kiire. Ensi-iltojen ja huipputapahtumien on näyttävä lehdessä jo seuraavana päivänä tai juttu on ehtinyt mennä jo vanhaksi. Tätä kuvailtiin "sopulilauman" toiminnaksi. Tietyt kritiikit/jutut on julkaistava lehdissä samaan aikaan tai muuten juttua ei voi julkaista enää ollenkaan. Jos ei ehtinyt mukaan yhteiseen julkaisuaaltoon, jutulla ei tee enää mitään. 

Kiire ja rajattu merkkimäärä tekevät kriitikon työstä haastavaa. Jouni Tossavainen kommentoi kritiikin nykytilaa ironisesti sanomalla, että kun nykyään kaikki sanottava pitää tiivistää mahdollisimman lyhyeksi, "80-90-luvuilla lehdissä kysyttiin kuinka monta sivua jutulleen haluaa antaa". Veera Jääskeläinen tietää kriitikon haasteet, kun juttujen on oltava valmiita seuraavana päivänä. Hänen mukaansa kriitikko tarvitsee myös rohkeutta. Samalla tavalla kun taiteilija jättää työnsä yleisön arvosteltavaksi, myös kriitikko laittaa omat ajatuksensa likoon sekä taiteilijan että yleisön luettaviksi.

Kansallisbaletin kesäkiertue Jyväskylän Lounaispuistossa 2015.

Kuka saa kirjoittaa?

Kaikki panelistit olivat sitä mieltä, että taidekritiikin tulee olla ammattimaista. Nykytilanne lehdissä on haastava, kun yleistoimittajien tulee hallita kulttuuristakin eri osa-alueita. Keskustelussa tuli kommentti, että kriitikon on kirjoitettava siitä mitä hän ymmärtää. Tällä tarkoitettiin sitä, että urheilutoimittaja ei voi kirjoittaa ammattimaista kritiikkiä esimerkiksi balettiesityksen ensi-illasta.

Timo Kokon mukaan hyvä kriitikko haluaa tuntea taiteilijan tarkoituksen ja pyrkimyksen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kritiikki tulisi kirjoittaa suoraan taiteilijan kautta, vaan kriitikon tulisi kietoa teksti omiin näkökulmiinsa. Taidekentän rikastuttamiseksi kulttuurista kirjoittavia tahoja haluttaisiin kentälle lisää. Osa oli huolissaan liian passiivisesta kielestä, jossa minä-persoona kadotetaan kokonaan objektiivisen näkökulman alle.

Merja Nykänen: Alla ikivanhan auringon, 2015, installaatio (paperi, kanaverkko, readymade, spraymaali).

Mikä on kritiikin tulevaisuus?

Kritiikki ei katoa, mutta se muuttaa muotoaan. Itse asiassa se on jo muuttanut muotoaan siirtymällä nettiin. Lehdissä julkaistavat kritiikit julkaistaan usein myös verkossa, jolloin mukaan astuu myös lukijoiden vuorovaikutus. Kriitikot jakavat ajatuksiaan mm. blogeissa ja lukijat pääsevät kommentoimaan ja jakamaan omia ajatuksiaan. Näistä näkyvin esimerkki on kenties Otso Kantokorven Alaston kriitikko.

Kulttuurikentän vaikuttajat ovat myös siirtyneet verkkoviestintään ja blogimaailmassa kirjoittelevat paitsi taiteilijat itse myös esimerkiksi museoiden kuraattorit. Näissäkin on sudenkuoppansa, ettei teksteistä tule vain tyhjästi kolisevia tuoteselosteita ja mainoksia meneillään olevista näyttelyistä. Jouni Tossavaisen mukaan väkisin väännetyistä teksteistä ei nauti eikä hyödy kukaan. Kriitikoiden identiteetti on kuulema muuttunut kun ajatellaan, että "se mitä minulla on annettavaa, voin julkaista sen netissä". Lehdet kulkevat auttamattomasti aina jäljessä, kun verkossa tekstit kulkevat viestinnän mukana ja rinnalla. Lisäksi verkossa kulttuurin seuraaminen on laajempaa ja monimuotoisempaa.

Oli lohduttavaa kuulla, että kaikesta verkkoviestinnästä huolimatta sanomalehtien kulttuurisivujen seuraaminen on pysynyt tasaisena vuosien varrella. Jokaisella osiolla on ilmeisesti vakiintunueet lukijansa. Ne ketkä lukevat kulttuurisivuja, lukevat niitä edelleen ja ne ketkä seuraavat urheilusivuja, seuraavat niitä samalla tavoin.  

Kaikki panelistit olivat sitä mieltä, että kulttuurikeskustelua tarvittaisiin lisää. Sitä saadaan lisää pitämällä kovempaa ääntä niin sanomalehtien sivuilla kuin verkossakin. Keskustelun lopuksi joku taisi yleisöstä kysyä, että milloin saamme kritiikin läänintaiteilijan? Siinäpä yksi hyvä keino taidekritiikin ja kulttuurin edistämiseen! Itse asiassa ajatus ei ole aivan tuntematon, sillä Nokkonen (Hyötykasvi, jolla on polttava kosketus)-blogia kirjoittava Raisa Jäntti sai Taiteen edistämiskeskukselta kahden kuukauden apurahan taidekritiikkien kirjoittamiseen Pirkanmaalla. Onnittelut! :)

Hurmioitunut taidekriikin kentällä?

Oma suhteeni taidekritiikkiin on hieman monimutkainen. Sitä tarvitaan, pidän siitä ja haluaisin lukea siitä lisää. Olen sisällyttänyt taidehistorian tutkintooni yhden kritiikistä kirjoittamisen kurssin, koska pidin sitä hyödyllisenä ja mielenkiintoisena blogini kannalta. Olen joskus myös tarjonnut itseäni/tekstejäni nimeltä mainitsemattomalle lehdelle, mutta en koskaan saanut vastausta. Olen saanut palautetta, että kirjoitan blogissani hyviä kritiikkejä. Itse kuitenkin vierastan sanaa kriitikko, sillä oma näkemykseni ei istu siihen mielikuvaan, joka minulla on kritiikkien kirjoittamisesta:

1. Kiire. Blogissa ei ole koskaan kiire, sillä saan julkaista tekstit juuri silloin kun itse haluan. Pyrin kuitenkin ajattelemaan myös taiteilijoiden/museoiden etua siten, että blogitekstin julkaisemisen jälkeenkin halukkailla olisi aikaa käydä katsomassa näyttely myös itse. Aina tämä ei kuitenkaan valitettavasti ole mahdollista. Hyvän tekstin tuottaminen vie minulta aikaa useita tunteja, enkä koe pystyväni tuottamaan sisällöltään laadukasta tekstiä saman päivän sisällä, kun olen käynyt katsomassa näyttelyn. Taide tarvitsee aikaa vaikuttaakseen ja usein minulle käy niin, että selkeät ajatukset syntyvät vasta jälkikäteen, kun katson näyttelystä ottamiani kuvia kotona. 

2. Merkkimäärä. Toiseksi suurin kompastuskivi. Lehdissä on tietyt merkkimäärät eri osioille ja jutuille, joten koen erittäin rajoittavana sen, että joutuisin laskemaan sanoja samalla kun pyrin muotoilemaan ajatukseni ja tulkintani lauseiksi. Pidän mielikuvien herättämisestä ja tulkintojen linkittämisestä esimerkiksi taidehistoriaan, ehkä tunnelmien maalailustakin, joten en halua puristaa tekstiä lyhyeksi vain siksi, että minulta loppuu käytettävä tila kesken. Blogissa tila ei koskaan lopu kesken. Eri asia tietysti on kuinka pitkiä jaaritteluja lukijat jaksavat lukea... ;P

3. Kuvat. Edelliseen tilan puutteeseen liittyen, lehdissä ei voi julkaista yhtä runsaasti kuvia kuin blogissa. Täällä voin itse määritellä kuvien sijainnin ja määrän. Lehdissä näyttelystä julkaistaan yleensä yleiskuva tai yksi teoskuva. En osaa kuvitella tilannetta, että kirjoittaisin taiteesta ilman kuvia. Jos kiinnityn jonkin teoksen yksityiskohtaan koen, että myös lukijoiden on nähtävä sama minkä minäkin. Näin teksti myös tasapainottuu ja pysyy mielenkiintoisena, kun kuvat jaksottavat kokonaisuutta.

 

4. Taiteilijakeskeisyys. Lehtijutuissa kuluu (omasta mielestäni) monta turhaa merkkiä siihen, että aluksi kuvaillaan millaisesta taiteilijasta on kysymys. Mistä hän on kotoisin, mitkä ovat hänen meriittinsä ja tunnetuimmat teoksensa. Sanottakoon nyt, että teen näitä taiteilijaesittelyjä toki itsekin, mutta lähinnä sen opitun tavan vuoksi, että niin kuuluu tehdä. Toisaalta se lyhyt alustus taiteilijasta on helppo keino aloittaa tekstien kirjoittaminen. Loppujen lopuksi minulle on ihan yksi ja sama kuka tai millainen taiteilija on, sillä haluan nostaa pääosaan nimenomaan taiteen, en taiteilijaa. Tämän vuoksi osa tutuista taiteilijoista tietääkin, etten halua kuulla heidän omia kommenttejaan teoksista ainakaan ennen kuin olen itse muodostanut niistä mielipiteeni. Hyvä esimerkki tästä on myös aiempi Sisäistä hehkua -blogitekstini. Välttelin tietoisesti Timo Kokon näyttelystä kirjoitettua lehtikritiikkiä kuin ruttoa sekä työpaikan kahvitauoilla että netissä, ennen kuin olin itse saanut kirjoitettua oman versioni.  

5. Objektiivisuus. Kriitikot kirjoittavat usein häivyttämällä minä-sanan ja persoonan. Minä sitä vastoin haluan, että teksteissä välittyy minun ajatukseni ja minun kokemukseni. Haluan, että lukijat ymmärtävät, että kirjoitan nimenomaan omasta näkökulmastani, eikä se ole ainoa oikea näkökulma. Haluan antaa esimerkkejä teosten tulkintaan, avata niitä omien kokemusteni kautta, jolloin lukijat uskaltavat tulkita taidetta vapaammin kenties itsekin.

6. Kriitikko. Olen panelistien kanssa samaa mieltä siitä, että kritiikki antaa avaimia kulttuurin kieleen. Se mahdollistaa erilaisia taiteen lukutapoja. Pidän kuitenkin itseäni enemmän tarinallistajana kuin kriitikkona, vaikka rajanveto onkin välillä häilyvä.

7. Jääviys. Keskustelussa oltiin sitä mieltä, että ammattikriitikko pystyy myös jääväämään itsensä tilanteesta, jossa kokee olevansa liian läheinen jonkin näyttelyn/teoksen kanssa. Tiedostan itsekin, että museotyöntekijänä en voi kirjoittaa vapaasti kaikesta, jos olen osallisena näyttelyissä tavalla tai toisella. Tällöin pyrin hakemaan toisenlaista näkökulmaa, kuten esimerkiksi tässä tapauksessa. Haluan kuitenkin edistää kulttuuria ja tietoutta näyttelyistä/tapahtumista, joten hyväksyn myös sen tosiasian, että blogissa saattaa olla puhtaasti myös paheksuttuja "tuote-esittelyjä". Ymmärrän myös, että en ole esimerkiksi teatteritaiteen asiantuntija, mutta mikäli aiheessa on jotain tuttua, kuten esimerkiksi Fridan tapauksessa koen, että uskallan kirjoittaa siitä jotain.

Jutussa viitataan tähän blogitekstiin.

Rehellisesti sanottuna en osaa arvioida objektiivisesti omaa merkitystäni taidekentällä. Tiedän, että minusta puhutaan, iso osa ainakin Keski-Suomen ja Pohjois-Savon kulttuurikentällä tietää kuka/mikä on Hurmioitunut. Silti meinasin tukehtua pari vuotta sitten kahviini kun huomasin, että painetussa Taide-lehdessä oli siteerattu blogiani ja kirjoituksiani. Enhän minä voi loppujen lopuksi tietää ketkä kaikki blogiani lukevat.

 Mielenkiintoinen ilta, mutta tuntui että aiheesta raapaistiin vasta vain pintaa.

Kaipaatteko lehtiin ja mediaan lisää taidekritiikkejä ja kulttuuriuutisia? 

Seuraatteko paperisia ja/tai sähköisiä kulttuurisivuja? 

Pureskelenko blogissani teokset/näyttelyt liian valmiiksi?