Puhetta taidekritiikistä

Bongasin ensimmäiset kritiikki-tapahtumat Jyväskylästä, mutta yhteenkään en päässyt. Tämän vuoksi olin riemuissani, että Kritiikki-illan nimellä kulkenut tapahtuma ilmestyi myös Kuopioon. Taiteen edistämiskeskuksen ja VB-valokuvakeskuksen yhteistyöllä toteutettu tapahtuma oli osa VB:n kulttuuri-iltoja. Mukana keskustelussa olivat kirjailija Jouni Tossavainen, Ars Liberan puheenjohtaja, kuvataiteilija Timo Kokko ja Savon Sanomien toimittaja, kriitikko Veera Jääskeläinen. Keskustelua veti toimittaja Risto Löf ja läänintaiteilijan puheenvuoron piti valokuvaaja Harri Heinonen. 

Tapahtumakuvauksessa oli lause, joka herätti mielenkiinnon välittömästi: Mihin taidekritiikkiä tarvitaan, kuka sitä saa kirjoittaa ja mikä on sen tulevaisuus? Veera Jääskeläinen aloitti sanomalla, että kritiikki on kulttuurikeskustelua, mutta etenkin sanomalehdissä kenttä jolle kritiikkiä kirjoitetaan on erittäin laaja. Tämä näkyy omasta mielestäni pahimmillaan siten, että kritiikki(?) on lähinnä taiteilijaesittely, johon sisältyy lyhyt kuvaus näyttelystä. Jääskeläisen mukaan kritiikissä tulee kuulua kriitikon oma ääni ja ajatus. Jouni Tossavainen (ihailtavan suorasanainen heppu) sanoi, että mikäli kriitikko ei uskalla sanoa mistään mitään, on parempi olla kirjoittamatta. "Turha rasittaa lukijoita turhalla tiedolla."

Hannele Rosenbröijer: Yksityiskohta teosparista Huutajat (1-2), 2012.

Keskustelusta kävi nopeasti ilmi, että taiteen tekijöille kritiikki on tärkeää, jotta esimerkiksi museot uskaltavat ottaa "riskejä". Kriitikoiden nostaessa positiivisessa mielessä taiteilijoita ja heidän näyttelyitään esille, museot ja galleriat kiinnostuvat heistä nopeammin. Timo Kokko yhtyi kommentteihin sanomalla, että etenkin taidekentän sisällä ammattimainen keskustelu on tärkeää. Hänen mukaansa taidealoilla on eroja, mutta esimerkiksi kuvataidekritiikki on tiettyjen henkilöiden käsissä. 

Kimmo Pyykkö: Yksityiskohta teoksesta Uni, 1975, alumiini.

Jotta taidekritiikki pysyisi kritiikkinä eikä pelkkänä tyhjänä tuoteselostuksena, panelistien mukaan kriitikoiden olisi osattava kommunikoida taiteen kanssa ilman taiteilijaa itseään. Kriitikot ovat eräänlaisia välittäjiä, jotka kertovat mitä taiteilijat teoksillaan luovat. Harri Heinonen kuitenkin muistutti, että jokainen kritiikki on vain yhden ihmisen mielipide. Nykyinen kurja taloustilanne näkyy myös kulttuuritoimituksissa. Niin sanotut tähtikriitikot ovat siirtyneet sivuun ja yleistoimittajien on hallittava myös kulttuurikenttä.

Tommi Toija: Ei, 2014, maalattu ja lasitettu keramiikka.

Kritiikin hallintaa?

Taidekritiikin hallintaa tapahtuu jo siinä hetkessä, kun valitaan kuka mistäkin jutusta/näyttelystä kirjoittaa. Kuten edellä mainittiin, jokainen kritiikki on vain yhden ihmisen mielipide, jolloin jokaisella kirjoittajalla lopputulos on erilainen. Sähköinen media on ajanut monella tapaa painetun lehden ohi, joten kritiikkien julkaisuilla lehdissä on kiire. Ensi-iltojen ja huipputapahtumien on näyttävä lehdessä jo seuraavana päivänä tai juttu on ehtinyt mennä jo vanhaksi. Tätä kuvailtiin "sopulilauman" toiminnaksi. Tietyt kritiikit/jutut on julkaistava lehdissä samaan aikaan tai muuten juttua ei voi julkaista enää ollenkaan. Jos ei ehtinyt mukaan yhteiseen julkaisuaaltoon, jutulla ei tee enää mitään. 

Kiire ja rajattu merkkimäärä tekevät kriitikon työstä haastavaa. Jouni Tossavainen kommentoi kritiikin nykytilaa ironisesti sanomalla, että kun nykyään kaikki sanottava pitää tiivistää mahdollisimman lyhyeksi, "80-90-luvuilla lehdissä kysyttiin kuinka monta sivua jutulleen haluaa antaa". Veera Jääskeläinen tietää kriitikon haasteet, kun juttujen on oltava valmiita seuraavana päivänä. Hänen mukaansa kriitikko tarvitsee myös rohkeutta. Samalla tavalla kun taiteilija jättää työnsä yleisön arvosteltavaksi, myös kriitikko laittaa omat ajatuksensa likoon sekä taiteilijan että yleisön luettaviksi.

Kansallisbaletin kesäkiertue Jyväskylän Lounaispuistossa 2015.

Kuka saa kirjoittaa?

Kaikki panelistit olivat sitä mieltä, että taidekritiikin tulee olla ammattimaista. Nykytilanne lehdissä on haastava, kun yleistoimittajien tulee hallita kulttuuristakin eri osa-alueita. Keskustelussa tuli kommentti, että kriitikon on kirjoitettava siitä mitä hän ymmärtää. Tällä tarkoitettiin sitä, että urheilutoimittaja ei voi kirjoittaa ammattimaista kritiikkiä esimerkiksi balettiesityksen ensi-illasta.

Timo Kokon mukaan hyvä kriitikko haluaa tuntea taiteilijan tarkoituksen ja pyrkimyksen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kritiikki tulisi kirjoittaa suoraan taiteilijan kautta, vaan kriitikon tulisi kietoa teksti omiin näkökulmiinsa. Taidekentän rikastuttamiseksi kulttuurista kirjoittavia tahoja haluttaisiin kentälle lisää. Osa oli huolissaan liian passiivisesta kielestä, jossa minä-persoona kadotetaan kokonaan objektiivisen näkökulman alle.

Merja Nykänen: Alla ikivanhan auringon, 2015, installaatio (paperi, kanaverkko, readymade, spraymaali).

Mikä on kritiikin tulevaisuus?

Kritiikki ei katoa, mutta se muuttaa muotoaan. Itse asiassa se on jo muuttanut muotoaan siirtymällä nettiin. Lehdissä julkaistavat kritiikit julkaistaan usein myös verkossa, jolloin mukaan astuu myös lukijoiden vuorovaikutus. Kriitikot jakavat ajatuksiaan mm. blogeissa ja lukijat pääsevät kommentoimaan ja jakamaan omia ajatuksiaan. Näistä näkyvin esimerkki on kenties Otso Kantokorven Alaston kriitikko.

Kulttuurikentän vaikuttajat ovat myös siirtyneet verkkoviestintään ja blogimaailmassa kirjoittelevat paitsi taiteilijat itse myös esimerkiksi museoiden kuraattorit. Näissäkin on sudenkuoppansa, ettei teksteistä tule vain tyhjästi kolisevia tuoteselosteita ja mainoksia meneillään olevista näyttelyistä. Jouni Tossavaisen mukaan väkisin väännetyistä teksteistä ei nauti eikä hyödy kukaan. Kriitikoiden identiteetti on kuulema muuttunut kun ajatellaan, että "se mitä minulla on annettavaa, voin julkaista sen netissä". Lehdet kulkevat auttamattomasti aina jäljessä, kun verkossa tekstit kulkevat viestinnän mukana ja rinnalla. Lisäksi verkossa kulttuurin seuraaminen on laajempaa ja monimuotoisempaa.

Oli lohduttavaa kuulla, että kaikesta verkkoviestinnästä huolimatta sanomalehtien kulttuurisivujen seuraaminen on pysynyt tasaisena vuosien varrella. Jokaisella osiolla on ilmeisesti vakiintunueet lukijansa. Ne ketkä lukevat kulttuurisivuja, lukevat niitä edelleen ja ne ketkä seuraavat urheilusivuja, seuraavat niitä samalla tavoin.  

Kaikki panelistit olivat sitä mieltä, että kulttuurikeskustelua tarvittaisiin lisää. Sitä saadaan lisää pitämällä kovempaa ääntä niin sanomalehtien sivuilla kuin verkossakin. Keskustelun lopuksi joku taisi yleisöstä kysyä, että milloin saamme kritiikin läänintaiteilijan? Siinäpä yksi hyvä keino taidekritiikin ja kulttuurin edistämiseen! Itse asiassa ajatus ei ole aivan tuntematon, sillä Nokkonen (Hyötykasvi, jolla on polttava kosketus)-blogia kirjoittava Raisa Jäntti sai Taiteen edistämiskeskukselta kahden kuukauden apurahan taidekritiikkien kirjoittamiseen Pirkanmaalla. Onnittelut! :)

Hurmioitunut taidekriikin kentällä?

Oma suhteeni taidekritiikkiin on hieman monimutkainen. Sitä tarvitaan, pidän siitä ja haluaisin lukea siitä lisää. Olen sisällyttänyt taidehistorian tutkintooni yhden kritiikistä kirjoittamisen kurssin, koska pidin sitä hyödyllisenä ja mielenkiintoisena blogini kannalta. Olen joskus myös tarjonnut itseäni/tekstejäni nimeltä mainitsemattomalle lehdelle, mutta en koskaan saanut vastausta. Olen saanut palautetta, että kirjoitan blogissani hyviä kritiikkejä. Itse kuitenkin vierastan sanaa kriitikko, sillä oma näkemykseni ei istu siihen mielikuvaan, joka minulla on kritiikkien kirjoittamisesta:

1. Kiire. Blogissa ei ole koskaan kiire, sillä saan julkaista tekstit juuri silloin kun itse haluan. Pyrin kuitenkin ajattelemaan myös taiteilijoiden/museoiden etua siten, että blogitekstin julkaisemisen jälkeenkin halukkailla olisi aikaa käydä katsomassa näyttely myös itse. Aina tämä ei kuitenkaan valitettavasti ole mahdollista. Hyvän tekstin tuottaminen vie minulta aikaa useita tunteja, enkä koe pystyväni tuottamaan sisällöltään laadukasta tekstiä saman päivän sisällä, kun olen käynyt katsomassa näyttelyn. Taide tarvitsee aikaa vaikuttaakseen ja usein minulle käy niin, että selkeät ajatukset syntyvät vasta jälkikäteen, kun katson näyttelystä ottamiani kuvia kotona. 

2. Merkkimäärä. Toiseksi suurin kompastuskivi. Lehdissä on tietyt merkkimäärät eri osioille ja jutuille, joten koen erittäin rajoittavana sen, että joutuisin laskemaan sanoja samalla kun pyrin muotoilemaan ajatukseni ja tulkintani lauseiksi. Pidän mielikuvien herättämisestä ja tulkintojen linkittämisestä esimerkiksi taidehistoriaan, ehkä tunnelmien maalailustakin, joten en halua puristaa tekstiä lyhyeksi vain siksi, että minulta loppuu käytettävä tila kesken. Blogissa tila ei koskaan lopu kesken. Eri asia tietysti on kuinka pitkiä jaaritteluja lukijat jaksavat lukea... ;P

3. Kuvat. Edelliseen tilan puutteeseen liittyen, lehdissä ei voi julkaista yhtä runsaasti kuvia kuin blogissa. Täällä voin itse määritellä kuvien sijainnin ja määrän. Lehdissä näyttelystä julkaistaan yleensä yleiskuva tai yksi teoskuva. En osaa kuvitella tilannetta, että kirjoittaisin taiteesta ilman kuvia. Jos kiinnityn jonkin teoksen yksityiskohtaan koen, että myös lukijoiden on nähtävä sama minkä minäkin. Näin teksti myös tasapainottuu ja pysyy mielenkiintoisena, kun kuvat jaksottavat kokonaisuutta.

 

4. Taiteilijakeskeisyys. Lehtijutuissa kuluu (omasta mielestäni) monta turhaa merkkiä siihen, että aluksi kuvaillaan millaisesta taiteilijasta on kysymys. Mistä hän on kotoisin, mitkä ovat hänen meriittinsä ja tunnetuimmat teoksensa. Sanottakoon nyt, että teen näitä taiteilijaesittelyjä toki itsekin, mutta lähinnä sen opitun tavan vuoksi, että niin kuuluu tehdä. Toisaalta se lyhyt alustus taiteilijasta on helppo keino aloittaa tekstien kirjoittaminen. Loppujen lopuksi minulle on ihan yksi ja sama kuka tai millainen taiteilija on, sillä haluan nostaa pääosaan nimenomaan taiteen, en taiteilijaa. Tämän vuoksi osa tutuista taiteilijoista tietääkin, etten halua kuulla heidän omia kommenttejaan teoksista ainakaan ennen kuin olen itse muodostanut niistä mielipiteeni. Hyvä esimerkki tästä on myös aiempi Sisäistä hehkua -blogitekstini. Välttelin tietoisesti Timo Kokon näyttelystä kirjoitettua lehtikritiikkiä kuin ruttoa sekä työpaikan kahvitauoilla että netissä, ennen kuin olin itse saanut kirjoitettua oman versioni.  

5. Objektiivisuus. Kriitikot kirjoittavat usein häivyttämällä minä-sanan ja persoonan. Minä sitä vastoin haluan, että teksteissä välittyy minun ajatukseni ja minun kokemukseni. Haluan, että lukijat ymmärtävät, että kirjoitan nimenomaan omasta näkökulmastani, eikä se ole ainoa oikea näkökulma. Haluan antaa esimerkkejä teosten tulkintaan, avata niitä omien kokemusteni kautta, jolloin lukijat uskaltavat tulkita taidetta vapaammin kenties itsekin.

6. Kriitikko. Olen panelistien kanssa samaa mieltä siitä, että kritiikki antaa avaimia kulttuurin kieleen. Se mahdollistaa erilaisia taiteen lukutapoja. Pidän kuitenkin itseäni enemmän tarinallistajana kuin kriitikkona, vaikka rajanveto onkin välillä häilyvä.

7. Jääviys. Keskustelussa oltiin sitä mieltä, että ammattikriitikko pystyy myös jääväämään itsensä tilanteesta, jossa kokee olevansa liian läheinen jonkin näyttelyn/teoksen kanssa. Tiedostan itsekin, että museotyöntekijänä en voi kirjoittaa vapaasti kaikesta, jos olen osallisena näyttelyissä tavalla tai toisella. Tällöin pyrin hakemaan toisenlaista näkökulmaa, kuten esimerkiksi tässä tapauksessa. Haluan kuitenkin edistää kulttuuria ja tietoutta näyttelyistä/tapahtumista, joten hyväksyn myös sen tosiasian, että blogissa saattaa olla puhtaasti myös paheksuttuja "tuote-esittelyjä". Ymmärrän myös, että en ole esimerkiksi teatteritaiteen asiantuntija, mutta mikäli aiheessa on jotain tuttua, kuten esimerkiksi Fridan tapauksessa koen, että uskallan kirjoittaa siitä jotain.

Jutussa viitataan tähän blogitekstiin.

Rehellisesti sanottuna en osaa arvioida objektiivisesti omaa merkitystäni taidekentällä. Tiedän, että minusta puhutaan, iso osa ainakin Keski-Suomen ja Pohjois-Savon kulttuurikentällä tietää kuka/mikä on Hurmioitunut. Silti meinasin tukehtua pari vuotta sitten kahviini kun huomasin, että painetussa Taide-lehdessä oli siteerattu blogiani ja kirjoituksiani. Enhän minä voi loppujen lopuksi tietää ketkä kaikki blogiani lukevat.

 Mielenkiintoinen ilta, mutta tuntui että aiheesta raapaistiin vasta vain pintaa.

Kaipaatteko lehtiin ja mediaan lisää taidekritiikkejä ja kulttuuriuutisia? 

Seuraatteko paperisia ja/tai sähköisiä kulttuurisivuja? 

Pureskelenko blogissani teokset/näyttelyt liian valmiiksi?