Sisäistä hehkua

Kuopiossa ei voi valitettavasti kehuskella näyttelytilojen määrällä. Uusin tulokas on kuitenkin Galleria Kulma, joka sijaitsee Satamankulman kulttuuritilassa. Galleria Kulman makasiinin 2. kerroksen näyttelytilassa on esillä Timo Kokon installaatio Momentary Appearance. Samaisen näyttelyn ensimmäinen versio on ollut esillä Helsingin MUU galleriassa kesällä 2015. 

En ollut aiemmin käynyt makasiinin näyttelytilassa. Itse asiassa ensivaikutelma oli kaikkea muuta kuin astumista näyttelytilaan, sillä pimeään tilaan tuli valoa ainoastaan oviaukosta. Kiipesin puisia portaita toiseen kerrokseen. Täydellinen pimeys pysäytti askeleet aivan portaiden päähän, sillä en uskaltanut liikkua edemmäs, koska en tiennyt mihin astuisin. Ainoat valopisteet olivat lattialla hehkuvat pienet sienet.

Jouduin seisomaan paikallani jonkin aikaa ennen kuin silmät tottuivat pimeään. Hetken päästä erotin jo lattian ja betonilohkareiden muodot ja uskalsin liikkua lähemmäs. 

Betonilohkareista nousi pieniä sieniä, joiden lakin alta hehkui valoa. Tunnelma oli vähän samanlainen kuin suurtuhon jälkeisissä elokuvissa. Ihmisistä on jäljellä vain rakennusten raunioita ja luonto on tavalla tai toisella astunut ihmisen ohi. Kovasta ja kylmästä betonista nousee jotain "elävää", joka valaisee tilaa. Oman tilansa. Ihminen tarvitsee ympärilleen paljon tilaa eikä tarve tunnu koskaan katoavan. Tilan tarpeeseen kietoutuu lisäksi yltäkylläinen materia, joka vääristää tilan tarvetta entisestään. Pimeässä tilassa seisoessa sitä heräsi miettimään, kuinka kauniilta pimeässä hehkuvat sienet näyttivät. Vaatimaton ja karu kasvualusta, mutta sienet näyttivät hyvinvoivilta. Yksin tai pienissä ryppäissä. Tiedättekö miksi? Se valaiseva hehku tuli sisältä. Ei ulkopuolelta. 

Laittoi pohtimaan omaa hyvää tilaa. Millainen on oma hehkuva tilani? Myönnän olevani materialisti vaikka yritän aika ajoin piilottaa piirrettäni siihen, että teen hyvää kierrättämällä vanhaa ja käytettyä. Mutta harvoin se hehkuva tilani on kiinni siitä ympärillä olevasta materiasta, ei ainakaan pidempiaikaisesti. Kyllä se tulee loppujen lopuksi siitä, kuinka paljon ympärilläni olevien ihmisten lakin alla hehkuu sisäistä valoa.

Viereisessä tilassa kuului vaimeaa veden ääntä. Kävelin oviaukkoon, mutta pysähdyin kun edessäni oleva letkukaaos alkoi juoksuttaa vettä. Vaikka silmäni olivat suht hyvin tottuneet pimeään, takahuone oli vielä hämärämpi, sillä tilaan ei yltänyt portaikosta kajastava valo. Lattia oli täynnä ohutta letkua, joka kiemurteli kaikkialle. Tämänkin edessä kesti hetki ennen kuin tilaan uskalsi varsinaisesti astua sisälle. Tällaisten töiden äärellä ei voi olla koskaan varma mitä tulee tapahtumaan. Onko mukana jokin säikäytyselementti jos/kun astuu liian lähelle?

Ei tullut säikäytyksiä, mutta letkuissa kulkenut tonic-veden kiniini hohti UV-valossa. Pienet pussit pumppasivat vettä kiertoon kuin keuhkot happea elimistöön. Vesi lorisi pieneen altaaseen ja taustaseinällä oleva kello raksutti äänekkäästi sekuntejaan. Momentary Appearance. Se ihmiselon hetkellisyys mikä oli syntynyt edellisessä tilassa jatkui täälläkin.

Kokko osaa parhaimmillaan värisyttää taiteellaan fyysistä olemusta ja sen hän tuntuu tekevän tietoisesti. Hän hakee tiloja, jotka eivät ole hajuttomia ja mauttomia valkoisia kuutioita. Perinteisessä galleriatilassa tällainen tunnevyöry ei olisi ollut mahdollinen. Kun astuin varastomaiseen rakennukseen tuli epäilys (tulinkohan oikeaan paikkaan?), kun astuin portaat ylös pimeään syntyi jännitys, kun silmät tottuivat pimeään tuli ihastus, kun hapuilin seuraavaan tilaan tuli pelko, kun astuin itse UV-valon alle leimahti leikkimielisyys (huivi ja kynsilakka loistivat veikeästi). Kun kaikki ympärillä oleva, ensiaskeleista hämärään makasiiniin ja takaisin päivänvaloon kulkiessa, on poissa tavanomaisesta tilakokemuksesta, se saa miettimään voimakkaammin omia tunnetiloja ja olemusta teosten äärellä. Se ei ole pelkkää ajatuksellista vuoropuhelua teoksen kanssa vaan koko kroppa reagoi uusiin ja vieraisiin tilanteisiin.

Ainut harmittanut tunne oli pettymys, pettymys siitä, että tässäkö se nyt oli? Olisin voinut hapuilla pimeässä pidempäänkin. Toisaalta luulen, että näyttelyn terävin kärki olisi kadonnut, jos teoskokonaisuuksia olisi ollut liikaa. Nyt materiaalit ja tekniikka tukivat toisiaan siten, että kävijä joutui hieman varuilleen. Kokemus pysyi tuoreena. Pimeässä kaikkea ei näe kerralla, joten yksittäisille elementeille jää tavallista enemmän aikaa. Valoisassa galleriassa yksityskohdat saattavat hukkua kokonaisuuteen, kun yleisvilkaisulla on katsottu koko tila.

Makasiinin pimeään voi astua vielä 31.5.2016 saakka.