Näytetään tekstit, joissa on tunniste Galleria Kulma. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Galleria Kulma. Näytä kaikki tekstit

lauantai 6. elokuuta 2016

Matkustan 2/2

Ars Liberan Matkustan -kesänäyttelyn ensimmäinen osa on esillä entisen Muotoiluakatemian tiloissa. Viikkoa myöhemmin (27.7.) avattu toinen osa sijaitsee satamassa Galleria Kulmassa. En ollut käynyt tilassa aiemmin, vaikka vierailin keväällä viereisessä Galleria Kulman makasiinissa.
Tila on pienempi kuin kuvittelin, mutta hyvin sinne 12 taiteilijaa teoksineen mahtuivat. Matkustan 1/2 oli monipuolinen näkymä erilaisiin taidesuuntiin, mutta Matkustan 2/2 oli keskittynyt nimenomaan maalaustaiteeseen. Suurikokoisia ja värikylläisiä teoksia, joista suurin osa oli yleisilmeeltään abstrakteja. 
Abstrakteissa maalauksissa pidän siitä, että se on väri mikä puhuu. Niiden tulee olla kirkkaita ja mitä monipuolisempaa sivellintyöskentelyä sen parempi. Pentti Meklinin Punainen huusi huomiota juuri oikealla taajuudella. Tämän teoksen kohdalla lainaan Kandinskya ja hänen ajatuksiaan Taiteen henkisestä sisällöstä -teoksesta (1912). (On muuten edelleen toimiva opus abstraktin taiteen tulkintaan.) Abstrakti taide välittää tunteita värien ja muotojen yhteisvaikutuksesta, mutta punainen on ainut väri, joka tuottaa Kandinskyn mukaan liikettä itsessään. Jokaisella värillä on kuitenkin ns. määränsä, joten teos ei voi olla pelkkä punainen. (Kandinsky ei osannut aavistaa, että muutama vuosi myöhemmin Kazimir Malevitš loisi perustan suprematismille ja järisyttäisi taidemaailmaa teoksillaan Musta neliö, 1915 ja Valkoista valkoisella, 1918.) Punaisen eri valööri- ja kulööriasteet (kirkkaus ja sävy/kylläisyys) luovat myös liikettä, mutta eri värien yhteisvaikutus saa teoksen liikkeeseen, eloon ja hengittämään. Tismalleen näin käy myös Meklinin maalauksessa. Punainen on vallitseva, mutta valkoinen luo raikkautta, keltainen liikkuu katsetta kohti ja siniset pisteet hakeutuvat taustalle.
Pentti Meklin: Punainen, 2009, öljyväri, vahaväri ja tempera kankaalle, 210 x 170 cm.
Tuija Suutari: Tiennoutaja, 2015, öljyväri ja akryyli, 235 x 195 cm.
Värit ryöppysivät myös Tuija Suutarin seinän kokoisessa maalauksessa Tiennoutaja. Värimaailma pisti suoraan mielihyväkeskukseen ja lumihuippuiset vuoret saivat yleisilmeestä rauhallisen. Mikäli en olisi tiennyt taiteilijaa suomalaiseksi, olisin sijoittanut tekijän teoksen perusteella jonnekin etelän lämpöön. Värejä on yhtä paljon kuin sambakarnevaaleissa. Ihmettelin, kuinka en ollut huomioinut tätä liberalaista aiemmin? Nimi oli kyllä tuttu, mutta kädenjälki ei herättänyt muistikuvia.  Voiko olla mahdollista, että olen kulkenut Suutarin teosten ohi kiinnittämättä niihin huomiota? Ehdottomasti yksi taiteilija lisää seurantalistalleni.
Ulla Remes: yksityiskohta 4-osaisesta teossarjasta Vesiltä vuorille kulkee tuuli, kevyesti ja katoavasti kuin elämä, 2016, tussimaalaus, 30 x 40 cm.
Suutarin teoksen vieressä kuiskaili Ulla Remeksen hento tussimaalaussarja Vesiltä vuorille kulkee tuuli, kevyesti ja katoavasti kuin elämä. Runollinen nimi toisti akvarellimaisesti soljuvien viivojen muotoja. Remes on myös yksi näistä kuopiolaisista taiteilijoista, jotka uskaltavat käyttää värejä estotta ja räiskyen. Tässä sarjassa tunnelma oli matillisempi ja murretumpi kuin aiemmin näkemissäni akryylitöissä.
Antti Rönkä: Nimetön, 2016, akryyli kankaalle, 95 x 145 cm.
Abstrakti maisemallisuus katkesi viimeistään Antti Röngän maalauksen ääressä. Rönkä on taiteilija, jonka teoksiin olen jo pitkään suhtautunut ristiriitaisesti. Hän nostaa keskiöön arkipäivän esineitä ja asioita, kuvaa ne minimalistisesti ilman näkyviä siveltimenvetoja. Sari Hakala on kuvaillut Röngän taidetta oivallisesti: "Katsojana haluaisi etsiä merkityksiä ja pyrkiä luomaan illuusion mittavasta sisällöstä. Lopulta maalauksen edessä on aika voimaton. (---) Jos tämä ei olisi maalaustaidetta, tämä olisi helposti toteutettavissa muutamalla klikkauksella tietokoneen kuvankäsittelyohjelmalla. Rönkä ei tee niin, vaan ulottaa kunnianosoituksensa käsin tekemiseen."

Tässä maalauksessa Rönkä ei ole jättänyt edes teosnimeen vihjeitä siitä, mihin suuntaan tulkintaa pitäisi lähteä kuljettamaan. Ensimmäisiä kertoja hieman naureskelin Röngän taiteelle, että mitä ihmettä tämä nyt on?! Kunnes muutama vuosi sitten Ihan rauhassa -teos (installaatio) osui ja upposi. Tuon tapauksen jälkeen olen kohdannut uudet teokset kohteliaalla uteliaisuudella. Nimetön ei ollut tajunnanräjäyttäjä, mutta huomaan vuosien tuoman totuttelun ja suostuttelun aiheuttavan hienovaraisen kutkuttavaa mielenkiintoa Röngän teoksia kohtaan.
Jarkko Juvonen: Ägelä-toimintakaavio, 2016, kollaasi 190 x 190.
Useimmilla taiteilijoilla on tunnistettava tyylinsä ja kädenjälkensä, mutta Jarkko Juvosen teoksissa sitä on vielä potenssiin kymmenen. Ägelä on Juvoselle elämäntapa ja hänen ainoa aiheensa. "Ägelä on ekspressiivistä käsitetaidetta, jossa on antituotteellinen jälkimaku."
Jarkko Juvonen: yksityiskohta teoksesta Ägelä-toimintakaavio, 2016.
Hämmennyin, ärsyynnyin ja vaivaannuin ensimmäisellä Ägelä-kohtaamisella, joten tällä kertaa osasin olla hieman varovainen teoksen äärellä. Ägelä-toimintakaaviosta löytyi kuitenkin jotain mielenkiintoista. Inspiraatio-kaaviossa oli jotain samastuttavaa ja lehden mielipidepalstalta leikatut kommentit toivat kokonaisuuteen kivan lisän, toisen äänen. 
Jarkko Juvonen: yksityiskohta teoksesta Ägelä-toimintakaavio, 2016.
Matkustan 2/2 täydentää mukavasti Matkustan 1/2 -kesänäyttelyä. Paljon on tuttuja taiteilijoita, mutta jotain uuttakin. Aina kun on mahdollisuus, pitää yrittää tutustua johonkin uuteen, että "oma taidekenttä" pysyy tuoreena ja mielenkiintoisena. Osa 2/2:n teoksista rikkoi omia ennakkoluuloja, mikä on aina hyvä huomio. Samalla huomaa taiteilijoiden uudistuneen ja/tai löytäneen tekemiseensä uusia kulmia. 
Kun 1/2 -avajaisissa tarjoiltiin teemaan sopien ja kotimaisittain mm. kesäisiä uusia perunoita, voita ja tilliä, 2/2 -tarjoilut olivat aivan toisesta maailmasta. Ravintola Capri Marina oli taikonut avajaisvieraille italialaisia makuja. Eräänlaista matkustamista tämäkin, ruokakulttuurista toiseen.

Ars Liberan Matkustan 2/2 kesänäyttely on esillä Tulliportinkatu 1:ssä, 
Kuopion satamassa 28.8.2016 saakka.

Huom! Ensi keskiviikkona 10.8. klo 18 on mahdollisuus osallistua Matkustan -kesänäyttelyn kävelykierrokselle Ars Libera Art Walkissa. Oppaana kuvataiteilija Emma Fält. Lähtö Taitemia-galleriasta ja kierros päättyy Sataman Kulmaan.

sunnuntai 15. toukokuuta 2016

Sisäistä hehkua

Kuopiossa ei voi valitettavasti kehuskella näyttelytilojen määrällä. Uusin tulokas on kuitenkin Galleria Kulma, joka sijaitsee Satamankulman kulttuuritilassa. Galleria Kulman makasiinin 2. kerroksen näyttelytilassa on esillä Timo Kokon installaatio Momentary Appearance. Samaisen näyttelyn ensimmäinen versio on ollut esillä Helsingin MUU galleriassa kesällä 2015. 
En ollut aiemmin käynyt makasiinin näyttelytilassa. Itse asiassa ensivaikutelma oli kaikkea muuta kuin astumista näyttelytilaan, sillä pimeään tilaan tuli valoa ainoastaan oviaukosta. Kiipesin puisia portaita toiseen kerrokseen. Täydellinen pimeys pysäytti askeleet aivan portaiden päähän, sillä en uskaltanut liikkua edemmäs, koska en tiennyt mihin astuisin. Ainoat valopisteet olivat lattialla hehkuvat pienet sienet.
Jouduin seisomaan paikallani jonkin aikaa ennen kuin silmät tottuivat pimeään. Hetken päästä erotin jo lattian ja betonilohkareiden muodot ja uskalsin liikkua lähemmäs. 
Betonilohkareista nousi pieniä sieniä, joiden lakin alta hehkui valoa. Tunnelma oli vähän samanlainen kuin suurtuhon jälkeisissä elokuvissa. Ihmisistä on jäljellä vain rakennusten raunioita ja luonto on tavalla tai toisella astunut ihmisen ohi. Kovasta ja kylmästä betonista nousee jotain "elävää", joka valaisee tilaa. Oman tilansa. Ihminen tarvitsee ympärilleen paljon tilaa eikä tarve tunnu koskaan katoavan. Tilan tarpeeseen kietoutuu lisäksi yltäkylläinen materia, joka vääristää tilan tarvetta entisestään. Pimeässä tilassa seisoessa sitä heräsi miettimään, kuinka kauniilta pimeässä hehkuvat sienet näyttivät. Vaatimaton ja karu kasvualusta, mutta sienet näyttivät hyvinvoivilta. Yksin tai pienissä ryppäissä. Tiedättekö miksi? Se valaiseva hehku tuli sisältä. Ei ulkopuolelta. 

Laittoi pohtimaan omaa hyvää tilaa. Millainen on oma hehkuva tilani? Myönnän olevani materialisti vaikka yritän aika ajoin piilottaa piirrettäni siihen, että teen hyvää kierrättämällä vanhaa ja käytettyä. Mutta harvoin se hehkuva tilani on kiinni siitä ympärillä olevasta materiasta, ei ainakaan pidempiaikaisesti. Kyllä se tulee loppujen lopuksi siitä, kuinka paljon ympärilläni olevien ihmisten lakin alla hehkuu sisäistä valoa.
Viereisessä tilassa kuului vaimeaa veden ääntä. Kävelin oviaukkoon, mutta pysähdyin kun edessäni oleva letkukaaos alkoi juoksuttaa vettä. Vaikka silmäni olivat suht hyvin tottuneet pimeään, takahuone oli vielä hämärämpi, sillä tilaan ei yltänyt portaikosta kajastava valo. Lattia oli täynnä ohutta letkua, joka kiemurteli kaikkialle. Tämänkin edessä kesti hetki ennen kuin tilaan uskalsi varsinaisesti astua sisälle. Tällaisten töiden äärellä ei voi olla koskaan varma mitä tulee tapahtumaan. Onko mukana jokin säikäytyselementti jos/kun astuu liian lähelle?

Ei tullut säikäytyksiä, mutta letkuissa kulkenut tonic-veden kiniini hohti UV-valossa. Pienet pussit pumppasivat vettä kiertoon kuin keuhkot happea elimistöön. Vesi lorisi pieneen altaaseen ja taustaseinällä oleva kello raksutti äänekkäästi sekuntejaan. Momentary Appearance. Se ihmiselon hetkellisyys mikä oli syntynyt edellisessä tilassa jatkui täälläkin.

Kokko osaa parhaimmillaan värisyttää taiteellaan fyysistä olemusta ja sen hän tuntuu tekevän tietoisesti. Hän hakee tiloja, jotka eivät ole hajuttomia ja mauttomia valkoisia kuutioita. Perinteisessä galleriatilassa tällainen tunnevyöry ei olisi ollut mahdollinen. Kun astuin varastomaiseen rakennukseen tuli epäilys (tulinkohan oikeaan paikkaan?), kun astuin portaat ylös pimeään syntyi jännitys, kun silmät tottuivat pimeään tuli ihastus, kun hapuilin seuraavaan tilaan tuli pelko, kun astuin itse UV-valon alle leimahti leikkimielisyys (huivi ja kynsilakka loistivat veikeästi). Kun kaikki ympärillä oleva, ensiaskeleista hämärään makasiiniin ja takaisin päivänvaloon kulkiessa, on poissa tavanomaisesta tilakokemuksesta, se saa miettimään voimakkaammin omia tunnetiloja ja olemusta teosten äärellä. Se ei ole pelkkää ajatuksellista vuoropuhelua teoksen kanssa vaan koko kroppa reagoi uusiin ja vieraisiin tilanteisiin.

Ainut harmittanut tunne oli pettymys, pettymys siitä, että tässäkö se nyt oli? Olisin voinut hapuilla pimeässä pidempäänkin. Toisaalta luulen, että näyttelyn terävin kärki olisi kadonnut, jos teoskokonaisuuksia olisi ollut liikaa. Nyt materiaalit ja tekniikka tukivat toisiaan siten, että kävijä joutui hieman varuilleen. Kokemus pysyi tuoreena. Pimeässä kaikkea ei näe kerralla, joten yksittäisille elementeille jää tavallista enemmän aikaa. Valoisassa galleriassa yksityskohdat saattavat hukkua kokonaisuuteen, kun yleisvilkaisulla on katsottu koko tila.

Makasiinin pimeään voi astua vielä 31.5.2016 saakka.