Vetovoimaa kulttuurihankeideoille

"Mona Lisa Restroom", 2025. Yhteistötaideteos on tuotettu yhteistyössä Johanna Rossin ja Niuvanniemen sairaalan kanssa osana Seinätön taide-hanketta (ESR+). Kuopion taidemuseon kokoelma.

Onko sinulla orastava ajatus kulttuurin ja luovien alojen kentälle kohdistuvasta hankeideasta? Se voi olla pieni tai suuri, lyhyt tai pitkäkestoinen. Tai halu yhdistää kulttuurikentän toimijoita hankemuotoisesti jonkun muun toimialan kesken? Hankerahoituspohjaisilla ideoilla saadaan usein rohkeita toteutuksia, joilla pidetään alue ja alat vetovoimaisina. Hankkeilla vastataan johonkin tarpeeseen ja luodaan uudenlaisia kehittämistoiminnan muotoja.

Ajankohtaisena ja erinomaisena kulttuurikentän hanke-esimerkkinä Kuopiossa on parhaillaan käynnissä oleva KUMMAn ja Savonia-ammattikorkeakoulun Euroopan Sosiaalirahaston rahoittama Seinätön taide-hanke:

"Hanke pyrkii vahvistamaan muun muassa nuorten ja yhteiskunnassa heikommassa asemassa olevien osallisuutta, yhteenkuuluvuutta, henkistä kriisinkestävyyttä ja hyvinvointia taiteen avulla.

Seinätön taide – taiteillen osallisuutta inhimilliseen arkeen -nimeä kantavassa hankkeessa tehdään uudenlaista yhteistyötä monenlaisten yhteistyökumppaneiden kanssa, kuten kuvataidepainotusoppilaiden, TUVA-ryhmien, S2-ryhmän ja Niuvanniemen sairaalan kanssa.

Hankkeessa hyödynnetään monialaisia menetelmiä, taidepedagogiikkaa ja palvelumuotoilua. Hanke luo uudenlaisia osallistavia taidetoiminnan malleja, jotka edistävät tunteiden säätelyä, vuorovaikutustaitoja ja itsemääräämisoikeutta. Lisäksi hankkeessa kehitetään palvelumalli ja valmennuksia, jotka mahdollistavat laajemman kohderyhmän osallistumisen taiteen kautta. Yhdessä teemme taidemuseosta avoimemman ja saavutettavamman tilan, jossa jokainen voi tuntea itsensä tervetulleeksi ja arvokkaaksi."

Innostuksesta ideaan ja ideasta toteutukseen

Kuopiossa järjestetään nyt loppuvuodesta 2025 kaksi hankkeisiin kannustavaa luovien alojen tapahtumaa.

Pohjois-Savon liitto järjestää  Pohjois-Savon kulttuurin ja luovien alojen hanketyöpajan torstaina 27.11.2025.

Hanketyöpaja tarjoaa inspiraatiota, käytännön esimerkkejä ja kohtaamisia. Tavoitteena on:

• Aktivoida toimijoita ja luoda uusia yhteistyömahdollisuuksia
• Tukea hankkeiden valmistelua ja rahoituskanavien löytämistä
• Avata maakuntaohjelman linjauksia kulttuurin, matkailun ja luovien alojen kehittämisestä

Kohderyhmänä ovat luovan alan toimijat, kuten kuntien kulttuuri- ja elinvoimatoimijat, tiloista vastaavat, kunnanjohtajat, sivistystoimi, matkailu- ja ravintola-alan toimijat, ympäristörakentamisen edustajat, kiinteistösijoittajat, kulttuuri- ja taidealan järjestöt.

Huom! Tapahtumassa käsitellään kehittämishankkeiden valmistelua – ei apurahojen hakemista.
Tilaisuuteen voi osallistuja vain paikan päällä Kuopiossa.

Ilmoittaudu viimeistään ke 19.11.2025. Ilmoittautumislinkki tapahtumasivulla.

"Ryhmienvälisiä suhteita ja paikallisia kohtaamisia" -tutkimushanke yhdisti kuopiolaiset ja maahanmuuttajataustaiset nuoret seinämaalaustyöpajassa 2024. Itä-Suomen yliopiston tutkimushanke.

Tuottajakeskus Living Lab ja Live FIN ry järjestävät Kuopiossa 3.-4.12.2025 puolestaan käytännönläheisen hankekirjoitustyöpajan osana Tuottajapäiviä.

Marraskuun hanketyöpaja toimii ideoinnin ja valmistelun ensi askeleena ja joulukuun hankekirjoitustyöpaja tarjoaa syventävän jatkotyöskentelyn rahoituksen ja hakemusten kirjoittamisen näkökulmasta. Voit osallistua molempiin tilaisuuksiin tai vain toiseen (molempiin on erillinen ilmoittautuminen).

"Tuottajapäivät tarjoaa tietoa luovan alan ajankohtaisista rahoitushauista ja kehittämishankkeiden valmistelun parhaista käytännöistä sekä kollegiaalista tukea yhteisten haasteiden sanoittamiseksi. Tule kirkastamaan ideasi hankkeeksi ja selvittämään mahdollisia rahoituskanavia sekä etsimään hankekumppaneita!

Tuottajapäivien fasilitaattoreina toimivat Tampereen ammattikorkeakoulun erityisasiantuntija Päivi Puutio sekä Tuottajakeskus Living Lab -hankkeen projektipäällikkö, kulttuurituottaja Susanna Ihanus. Kohderyhmänä ovat taide-, kulttuuri- ja tapahtuma-alan toimijat niin yksityiseltä kuin julkiselta sektorilta. Osallistuaksesi ei tarvitse olla vielä varsinaista hankeideaa tai konseptia valmiina. Ilmoittautumislomakkeella pyydetään ennakkoon mahdollisia teemoja ja kehittämisideoita, jotta työskentely voidaan kohdentaa osallistujien kiinnostuksen ja tarpeiden mukaisesti."

Työskentelyssä painottuvat: 

• Konkreettiset keinot vastata hankehakemusten kysymyksiin
• Sparraus yksilöllisesti luottamuksellisessa ilmapiirissä
• Verkostoituminen elävän musiikin ja kulttuurin kentällä

Tuottajapäivät ja työpaja on suunnattu erityisesti elävän musiikin toimijoille, tapahtumajärjestäjille ja kulttuurintuottajille – painopiste on Itä-Suomessa, mutta tilaisuus on avoin kaikille.

Ilmoittaudu viimeistään 27.11.2025. Ilmoittautumislinkki tapahtumasivulla.

Elle Sofe Company

Elle Sofe Company. Kuva: Knut Aaserud.

Kuopiossa vietetään parhaillaan Tanssii ja soi festivaalia, joka on Pohjoismaiden vanhin ja laajin kansainvälinen tanssifestivaali. Ajatus tapahtuman järjestämisestä syntyi Kuopion kaupungin silloisen orkesterinjohtaja Lauri Siimeksen myötä vuonna 1967. Festivaalia on järjestetty vuodesta 1970 alkaen, jolloin nimi oli Kuopio tanssii. Vuonna 1971 nimi muutettiin nykyiseen muotoon Kuopio tanssii ja soi. 

Kuopiossa ei voi olla tiedostamatta festivaalin merkitystä, sillä se näkyy kesällä isosti. Tästä huolimatta en muista koskaan aiemmin käyneeni katsomassa festivaalin maksullisia tanssiesityksiä. Nyt innostuin tutkimaan ohjelmistoa tarkemmin ja löysin norjalaisen Elle Sofe Companyn. Esittelyteksti vetosi ja päätin ostaa lipun:

"Norjalainen Elle Sofe Company tuo Kuopioon voimakkaan Vástádus eana / The Answer is Land -teoksen, jonka keskiössä ovat yhteisöllisyys ja sukulaisuus ihmisten, sekä meitä ympäröivän luonnon ja maapallon välillä.

Teoksen koreografia ammentaa inspiraationsa mielenosoituksista, saamelaisista hengellisistä käytännöistä ja muodostelmatanssista.

Säveltäjä ja joikuprofessori Frode Fjellheim on säveltänyt teokseen monisävyisen joikun, joka toimii sen kantavana voimana. Fjellheim esittelee joikun monipuolisuutta ja uudenlaista lähestymistapaa tähän perinnemusiikkiin.

Elle Sofe Saraa (s.1984) pidetään yhtenä sukupolvensa kiinnostavimmista ja tärkeimmistä koreografeista kotimaassaan Norjassa.

Sara yhdistää teoksissa nykytanssin, saamelaisen kulttuurin ja luonnon omaleimaisella tavalla. Hänen vuonna 2022 perustamansa tanssiryhmä Elle Sofe Company tuo teoksissaan esille pohjoisten alkuperäiskansojen kokemuksia ja perinteitä, yhdistäen tanssia, joikua ja musiikkia."

Esitys alkoi Valkeisenlammen puistosta, jonne katsojat kokoontuivat odottamaan esityksen alkua. Yleisö oli rajannut tilan ympyrämuodostelmaan, jonka keskelle tanssijat saapuivat täydessä hiljaisuudessa. Asujen lisäksi huomiota herättivät käsissä olevat megafonit.

Liike alkoi rauhallisesti ja äänettömästi. Hetken päästä askeleet alkoivat rytmittyä marssimaiseen liikkeeseen ja mukaan tuli megafonien kautta joiku. Tanssijoiden asuilla, asenteella ja vahvalla kehonkielellä oli voimakas vaikutus. Tanssijat johdattivat yleisön alkuintron jälkeen kulkueena Kuopion kaupunginteatterin Minna-näyttämölle, jonne kuljettiin poikkeuksellisesti taka-oven kautta näyttämön läpi.

Tällä kulkuemaisella osuudella yleisö ikään kuin otettiin mukaan marssiin, tunnelmaan ja "mielenosoitukseen". Kun saavuimme istumaan näyttämön katsomoon ja varsinainen tanssiosuus alkoi, olimme jo osa esitystä, olimme luoneet jonkinlaisen tunnesiteen esiintyjiin ja tematiikkaan.

En ymmärrä - eikä sillä ole merkitystä

Minna-näyttämöllä valot olivat aluksi sellaiset, että tanssijoiden asut näyttivät mustavalkoisilta. Lavalta oli kadotettu kaikki värit, vain liike kuvasi tunnelmaa. Lavan katosta roikkui revittyjä, punottuja, kudottuja ja sidottuja tekstiilikankaita, jotka olivat myös mustavalkoisia.

Musiikki ja joiku syntyivät pääasiassa tanssijoiden äänestä. Hetken päästä valot syttyivät vähitellen kankaisiin, jotka alkoivat hehkua punaisina. Valot laajenivat, jolloin tanssijoiden päähineet ja hiusnauhatkin saivat takaisin punaiset värinsä. Mustan ja punaisen kontrasti oli vahva ja paljonpuhuva. Asujen yläosat oli tehty upeasti ja joidenkin tanssijoiden yläosa muistutti eräänlaista kankaista rintapanssaria. Toisen tanssijan hame kimalteli hienovaraisesti näyttämövalojen osuessa helmaan liikkeen myötä.

En ymmärrä saamea enkä joikua, mutta sillä ei ollut mitään merkitystä. Grete Dalingin laulu ja Sara Marielle Gaupin joiku menivät niin syvälle sisuskaluihin, ettei järjellä ollut enää mitään tehtävää. Uskomattoman hienoa äänenkäyttöä, joka ui johonkin alkukantaisiin soluihin, että samaan aikaan sattui ja tuntui hyvältä.

Grete Daling. Kuva: Marius Fiskum.

Sara Marielle Gaup. Kuva: Iris Eskilsdatter.

Emilie Marie Karlsen. Kuva: Lars Takla.

Seitsemän tanssijan ryhmä oli tiivis ja koreografia muodostelmatanssista ammentavaa. Esityksen koskettavin osuus syntyi Emilie Marie Karlsenin soolomaisesta osuudesta, jossa hän väsytti itsensä hengästyksiin. Liike synnytti tunteita kivusta, epätoivosta ja pelosta. Kuusi muuta tanssijaa tyynnyttivät Karlsenin liikkeen lopulta lämmöllä, lempeydellä ja välittämisellä. Ryhmän kokoontuessa yhteen ja pidellessään toisiaan, oli yleisön puolella vaikeaa pidätellä kyyneliä, sillä tanssijatkin tuntuivat herkistyvän ja rauhoittivat tilanteen hengittämällä tasaisen rauhallisesti. Yleisö tuntui paikoin tarttuvan samaan hengitysrytmiin, jolloin luotiin jälleen yhteenkuuluvuuden tunnetta esityksen sisällä.

Elle Sofe Company. Kuva: Lars Opstad.

Hurmioituminen

Mietin useamman kerran esityksen aikana, etten tahtoisi tämän koskaan loppuvan. Joiku ja laulu yhdistettynä tanssijoiden liikkeeseen oli niin voimakkaita tunnereaktioita herättävää, että tunsin samanlaista katharsismaista olotilaa - hurmioitumista - kuten parhaimmillaan joidenkin taideteosten äärellä. Kun samaan tunteeseen sekoittuu samanaikaisesti kipua ja mielihyvää, on sekoitus myös vahvasti puhdistava elämys. Nämä ovat niitä hetkiä, että haluaisi käsitellä tunteita yksityisemmin, joten yleisössä istuessa yritin vain pidätellä kyyneliä.

Elle Sofe Company oli vahvojen tunteiden ilta. The Answer is Land -teoksen pääteemoja olivat "yhteisöllisyys ja sukulaisuus ihmisten sekä meitä ympäröivän luonnon ja maapallon välillä". Isoista teemoista huolimatta ei ollut varsinaisesti väliä mitä teemoja esitys käsitteli, sillä äänimaailma ja liikeilmaisu olivat niin vahvoja, että jokainen saattoi varmasti tuntea niiden vaikutuksen omassakin kehossa.

Esitys alkoi Valkeisenlammen rannalta, kun tanssijat kävelivät ympyrämuodostelmassa olevien katsojien keskelle. Esitys päättyi siihen, että tanssijat kävelivät laulun ja joikun saattelemana katsomon ohi ja katosivat suljetun oven taakse. Alku ja loppu punoivat tarinan toisiinsa.

Koin esityksen perjantai-iltana. Lauantai-iltana kävelin sattumalta kaupunginteatterin ohi ja Valkeisenlammen takaa kantautui kyseisen illan esitys. Joiku kaikui megafoneista lammen yli vahvana ja nosti uudelleen silmäkulmiin suolapisaroita. 

Tämän kokemuksen myötä aion ehdottomasti tutkia tulevien

vuosien tanssiesitystarjontaa aiempaa tarkemmin. 

250 vuotta kuvia Kuopiosta

 *Lippu esitykseen saatu

Savonia Musiikki ja tanssi ja Kuopion konservatorio esittivät Kuopion Musiikkikeskuksessa näyttämöteoksen Anssi Tikanmäki: Maisemakuvia Suomesta. Tapahtuma oli osa Kuopio 250-juhlavuoden ohjelmaa. Teos yhdisti säveltäjä Anssi Tikanmäen (1955-2024) klassikkoteoksen tanssin ja kuvataiteen kokonaisuudeksi. Musiikista vastasi 40-henkinen AmKo-sinfonia johtajanaan kapellimestari Rauno Tikkanen.

Juho Rissanen: Hauta-Heikin mummo, 1897, vesiväri paperille, yksityiskokoelma. 

"Lavalla kuopiolaiset kuvataiteen teokset eri aikakausilta heräävät henkiin maisemineen ja tarinoineen. Teos kuljettaa katsojan halki Kuopion historian 1800-luvulta nykypäivään – mukana ovat muun muassa Järnefeltien retkiseurue, Hauta-Heikin mummo ja Minna Canth. Mitä tapahtui maalauksen ulkopuolella? Mitä kuvassa olevat ihmiset tekivät kuvan ottamisen jälkeen? Tämä teos vastaa kysymykseen tanssin ja musiikin keinoin – kuvista syntyy liikettä, tunnetta ja elämää. Teoksen on käsikirjoittanut ja ohjannut näyttämötaiteen monipuolinen ammattilainen Virve Varjos."

Aika meissä

Ilta alkoi Lapin tunturit-kappaleella, jossa lavan taustalla olevalle valkokankaalle heijastettiin Juho Rissasen maalaus Hauta-Heikin mummosta. Lava täyttyi kymmenistä pienistä tanssijoista, jotka oli puettu 1800-luvun henkisiin maalaislasten asuihin. Hauta-Heikin mummona tanssi Airi Kostet, joka paitsi "paimensi" lapsia, myös näytti hätistelevän heitä helmoistaan maailmalle. Koreografian olivat suunnitelleet Iekku Reinikainen ja Sirpa Möksy.

"Meijän väliin mahtuu monta vuotta, 

mutta ei väliä - ei kuilua. 

Vaan käsi käessä, askel askeleelta, 

tulee se tie tutuksi."

Puijo

Illan suosikkini oli Puijo-esitys, jossa musiikkina toimi Aamu lakeuksilla. Tanssijat oli puettu talven kylmyydestä inspiroituneisiin asuihin, jolloin liike näytti kuin lumihiutaleet ja pakkaskiteet olisivat liikkuneet ilmassa. Lumisadettakin pöllyteltiin. Silmäkulmiin alkoi kohota kyyneliä, kun nuoret tanssijat nostivat pienemmät tanssijat päänsä yläpuolelle, lentämään kuin Lumiukko-elokuvassa. Koreografian oli suunnitellut Terhi Kuokkanen. Tämä oli visuaalisesti kaunein toteutus. Pukumuotoilusta vastasivat Eveliina Jäppinen, Katarina Kiskonen ja Emma Timoharju.

"Maisema, joka kiinnittää meidät paikkaan ja muistoihin, jotka tekevät meistä sen, mitä olemme. Puijon torni ei ole vain fyysinen rakennus, vaan osa kulttuuria ja historiaa, joka elää meissä joka päivä. Sen huipulta avautuva näköala on kuin rakkauskirje kotiseudulle - maisema, joka ei koskaan lakkaa puhuttelemasta. Jokainen kaarre, jokainen mäki, jokainen järven jäätynyt ulappa on osa yhteistä tarinaa."

Retkiseurue

Taidehistorioitsijalle mieluisin kuvaus oli Ferdinand von Wrightin Retkiseurue-maalauksesta tehty tarina, joka alkoi maalauksen asetelmasta. Tanssijat oli puettu aikakauden runsaisiin asuihin ja itse taiteilija von Wrightikin istui lavan vasemmassa reunassa. Pukumuotoilusta vastasivat Karoliina Soronen ja Ilona Rautiainen. Iloa ja riemua sisältävä tarina, jossa koreografiaan (Sirpa Möksy) oli lainattu otteita salonkitansseista. Musiikkina soi Kesäranta Etelä-Saimaalla.

Ferdinand von Wright: Retkiseurue Haminalahdella, 1869. Nordean Taidesäätiö. Kuva: Museokuva, Matti Huuhka & Co.

"Maisema, jossas aika pysähtyy ja ihmiset asettuvat osaksi ympäröivää luontoa - ei hallitsijoina, vaan sen lempeinä vieraana. Tanssijat kuljettavat katsojan läpi 1800-luvun Haminalahden, mutta myös johonkin ajattomaan - siihen hetkeen, jolloin valo lankeaa veden pintaan ja kesä kertoo hiljaista tarinaansa."

Kaiku

Yleisön puolelta lavalle asteli karjahuutoja imitoiva tanssija, jonka ääni kaikui kauniisti Ellen Thesleffin maalauksen hengessä. Myöhemmin mukaan astui useampia tanssijoita, jotka oli puettu maalauksen kaltaisiin asuihin (pukusuunnittelu Inka Anjala) ja koreografiassa (Sirpa Möksy, Terhi Kuokkanen) oli hyödynnetty myös puisia sauvoja rytmittämään liikettä. Musiikkina soi haikean kaunis kappale Kiutaköngäs, jossa huilu kuulostaa kuvittavan myös maalauksen kaikua.

Ellen Thesleff: Kaiku, 1891, öljy kankaalle. Anders Wiklöf Collection. Kuva: Wikipedia.

"Kaiku on äänen ja tilan tutkimus. Kohtaus tuo esiin tytön äänen - hiljaisen, mutta voimakkaan, joka nousee työnteon keskeltä. Se on ääni, joka ei pelkää ottaa omaa tilaa, vaikka ympäröivä maailma on täynnä odotuksia ja velvollisuuksia."

Huddle

Viimeinen esitys toi kokonaisuuden nykyhetkeen, jossa hyödynnettiin Topi Ruotsalaisen maalausta Huddle, jossa pukumiehet ovat kumartuneet toisiaan vasten kädet toistensa hartioilla. Tanssijat oli myös puettu toimistotyylistä ammentavaan pukumuotoiluun (Roope Könönen) ja musiikkina soi Muuttuva maaseutu. Tanssiin yhtyivät lopulta kaikki illan aikana esiintyneet tanssijat. Koreografian olivat toteuttaneet Terhi Kuokkanen, Sirpa Möksy ja Iekku Reinikainen. Tähän esitykseen tiivistyi kauniisti yhdessä tekemisen henki, iätön ja ajaton halu  - tarve - ilmaista tunteita taiteen ja kulttuurin keinoin. Vaikeaa oli olla herkistymättä, kun näki kaikki musiikin ja tanssin opiskelijat ilmaisemassa Anssi Tikanmäen teoksia kuopiolaista kuvataidetta hyödyntäen näin kokonaisvaltaisesti.

Topi Ruotsalainen: Huddle, 2011, öljy kankaalle. Kuva: Topi Ruotsalainen.

"Huddle on hetki, jossa kylmyys ei pääse lähelle, sillä ihmiset, eläimet tai sydämet kerääntyvät tiiviisti yhteen. Yhteinen kokemus, jossa kaikki osat tulevat lähelle toisiaan, kuin hiljainen sopimus: tässä hetkessä olemme yhdessä.

Ei ole yksinäisyyttä, ei etäisyyttä, vaan ainoastaan tämä hetki, tämä läsnäolo, jossa jokainen on osa suurempaa kokonaisuutta. Meitä ympäröi suuri maailma, mutta meidän ei tarvitse kohdata sitä yksin."

Terveisiä Hauta-Heikin mummolta

Juho Rissanen: Hauta-Heikin mummo, 1897, vesiväri paperille, yksityiskokoelma.

"No mutta Kuopijo rakas - kaksisataaviisikymmentä vuotta yhteistä elloo, ja koko ajan sinä oot pitänä meijät koossa, niinku vanaha navetta juhannuksena: vähän nitisöö mutta ei kuavu.

Tiiätkö, ei se oo vaan talot eikä tiet, mikä sinut tekköö - se on ne immeiset. Meijjän porukka. Se, että torilla joku aina huikkaa 'päevee', vaikkee ees tiiä nimmee. Että nuapuri tuo mustikkapiirakkoo, ja kohta on koko rappu kahvilla. Että jos Puijolla joku kuatuu, niin kaks nousoo auttammaan ja yks ehtii jo tarjoomaan makkaroo.

Sinä oot paekka, jossa savolaesuus ei oo vuan murre - se on tapa olla ihmisiks. Myö osataan nauroo ittellemme, ja silti meissä on semmonen salanen voema, josta ulukopuoliset ei ota selevee ennenku ne jää tänne talaveks.

Ja kuule - ei me yksin olla tätä tehty. Tiällä on ollu aika käet töissä ja sydämet auki. Talakoilla, laulamalla, riijjaamalla ja santsikupin iäressä.

Pijä ny vaan jatkossakkii torit elävänä, järvet kirkkaana ja ihmiset lähellä toisiaan. Kuopijo, sinä et oo vuan kaupunki - sinä oot meijän yhteinen tarina."

Onnea Kuopio 250 vuotta! Olet ehtinyt nähdä jo paljon. Toivottavasti ymmärrät seuraavatkin 250 vuotta, mitä kulttuuri sinulle merkitsee. Kuinka taide kaikissa muodoissaan on kuljettanut kulttuuriperintöämme tähän päivään saakka - pitää sen elävänä - ja kuljettaa sitä edelleen, jos kunkin aikakauden päättäjät antavat sille mahdollisuuden kukoistaa. Jotta voimme tulevaisuudessakin nauttia siitä kaikesta, mitä kaupunki on luontoineen, arvoineen ja toimintoineen asukkailleen antanut. Että on tulevaisuudessakin mahdollisuus olla ylpeä ja kiittää siitä, että asuu juuri "hyvän elon, ilon ja olon piäkaupungissa".

Tekstilainaukset: tapahtumaesite.

Digital Art Festival

Hannes Aleksi: Pinnan alla, 2024, mänty, kuusi. Harri Loiva, valaistussuunnittelu. GMUNK: Scoria, 2022, digitaalinen taide.

Kuopion torin alla järjestettiin Digital Art Festival -niminen tapahtuma 6.-21.7.2024 välisenä aikana. Tapahtuma oli järjestyksessään toinen, mutta ensimmäinen oli mennyt minulta täysin ohi. Tapahtuman tuotti Kulttuuri Tasken.

"Kansainvälinen kaupunkitaidefestivaali rakentuu digitaaliseksi maisemagalleriaksi, jossa yhdistyvät Lapin taika sekä eläinhahmot universaaleihin digitaalisiin maisemaveistoksiin. Taidefestivaalin taiteilijat ja ohjaajat ovat Reidar Särestöniemi (1931-1981), GMUNK (International), Marja Helander, Ulla Remes, Juha Suonpää, Hannes Aleksi, Juha Pärnänen ja Vision Nocturne (Belgia)."

Ajatus taiteen tuomisesta parkkihalliin on kiehtova. Pidän siitä, että taide ottaa uudenlaisia esiintymistiloja omakseen. Graffititaiteelle parkkihalliympäristö on ominainen, mutta digitaalinen taide kuulosti mielenkiintoiselta.

Parkkihallin alimpaan kerrokseen oli rajattu noin tuhannen neliömetrin kokoinen näyttelytila. Hämärässä tilassa kuului autojen ääni paikoin voimakkaastikin, mutta ei voi olettaa, että tilaa olisi tarkoituskaan äänieristää. Isoon tilaan oli asetettu valkokankaita ja tv-ruutuja. Ensikosketus näyttelyyn oli surrealistinen.

Avaruudellisia mielenmaisemia

Juha Pärnänen: Silmät, 2024, sekatekniikka.

Juha Pärnäsen Silmät ja Alkuihmisen syntymä -teokset veivät ajatukset dalimaisiin unikuviin. Viereisellä seinällä oli GMUNKin videoteos Grain. Teoksessa näytti hyppivän harmaata hiekkaa.

"Teossarja [Grain ja Scoria, osat isommasta teossarjasta] perustuu Cymatics-tutkimukseen ja toteutukseen käyttämällä värähtelylevyjä, erilaisia luonnollisia substraatteja [lähtöaine tai kasvualusta] ja nopeita elokuvatekniikoita, jotka on kehitetty yhteistyössä taiteilijan kumppaneiden kanssa. Tuloksena on meditaation aiheuttamia pohdiskeluja värähtelyistä ja aineellisuudesta, eräänlaisia metamorfooseja ja vaihtuvia mielen maisemamaalauksia, joka perustuvat käytännön fysiikkaan ja reaktioenergiaan."

GMUNK: Grain, 2022.

GMUNKin takana on amerikkalainen Bradley G. Munkowitz (s. 1975), joka on kansainvälisesti tunnettu ohjaaja, joka hyödyntää työskentelyssään monipuolisesti eri taiteenlajeja muun muassa valokuvausta, graafista suunnittelua, animaatioita ja visuaalista suunnittelua. Hänen kädenjälkensä näkyy esimerkiksi Niken, Maseratin ja Audin brändimainoksissa. Hän on luonut Windows 10 taustakuvan (2015) ja vaikuttanut elokuvien visuaaliseen maailmaan, kuten Tron: Legacy (2010) ja Top Gun: Maverick (2022).

Pärnäsen ja GMUNKin teosten tunnelmat loivat mielikuvan tieteismaailmasta ja alitajunnasta. Parkkihallin betonimainen ja kova ympäristö loivat tälle hyvän pohjan. Arkimaailma muuttui toisenlaiseksi ja autojen äänet saattoi kuvitella lähteeksi jostain aivan muusta.

Reidar Särestöniemen maailma

Näyttelyn seuraava osio kuljetti Ulla Remeksen lattialle asetettujen pienten maalausten polkua pitkin kohti Reidar Särestöniemen maalauksia. Tai tässä tapauksessa ei voi puhua maalauksista, sillä teokset oli heijastettu seinälle tai esitettiin tv-ruuduilta kuvakimaran muodossa.

Reidar Särestöniemen teoskuvia.

Tämä hyppy tieteismaailmasta Lapin erämaahan tuntui kummalliselta. Samalla Särestöniemen teoskuvien katseleminen tuntui ärsyttävältä, sillä näyttelyä oli mainostettu kovasti taiteilijan nimellä, mutta nyt ne olivatkin vain heijastettuja kuvia. Pettymys oli suuri, sillä olin ajatellut, että Särestöniemen teoksia olisi hyödynnetty digitaalisessa taiteessa jotenkin toisin, kenties uudella tavalla. Nyt nähdyt kuvat eivät tuntuneet antavan minulle katsojana mitään. Lisäksi teosteksteistä oli jätetty täysin pois tieto siitä, mihin kokoelmiin ja kenen omistukseen alkuperäiset teokset kuuluvat.

Ulla Remeksen maalaukset linkitettiin Särestöniemen teosmaailmaan, sillä Remes oli yksi Reidar Särestöniemi -symbosiumiin kuratoiduista taiteilijoista vuonna 2011:

"Digital Art Festival Kuopio -taidefestivaalille ja näyttelyyn taiteilija tuo Särestöniemen hengessä maalattuja värikylläisiä teoksia 2010-luvulta."

Ulla Remes: 365, 2010-luku, sekatekniikka MDF-levylle.

Parkkihalli oli maalaustaiteelle armoton. Teokset oli sijoitettu lattialle polkumaisesti, mutta valo oli harvassa kohdassa sellainen, että se olisi nostanut Remeksen maalausten reidarmaiset värit loistoonsa.

Ulla Remes: 365, 2010-luku, sekatekniikka MDF-levylle.

Luontokuvausta

Lapin luontoteemaan linkittyi onnistuneimmin Juha Suonpään videoteos Kanssakulkijat, jossa katsoja pääsi teoksen avulla kurkistelemaan luonnon arkojakin asukkaita, kuten ilvestä ja mäyrää.

Juha Suonpää: Kanssakulkijat, 2024.

Videoteos oli todella kaunista katsottavaa. En ihmettele, että Suonpää on palkittu työskentelystään muun muassa Finnfoto-palkinnolla (2011) ja Taiteen edistämiskeskuksen kulttuuritekopalkinnolla (2013). Suonpään Ilveskuiskaaja -elokuva (2023) palkittiin Italiassa Cinema Abmiente -elokuvafestivaalilla vuoden parhaana kansainvälisenä dokumenttielokuvana.

Juha Suonpää: Kanssakulkijat, 2024.

Juha Suonpää: Kanssakulkijat, 2024.

Juha Suonpään Kanssakulkijat -teoksen äärellä huomasin ajattelevani ensimmäistä kertaa, että tämä on sitä mitä näyttelyltä odotin. Teos vangitsi äärelleen ja pysäytti katsomaan. Toisaalta, ehkä luonto on meille suomalaisille helppo vetovoima? Arvostan Suonpään tapaa kuvata luontoa ja sen tapahtumia lavastamatta. Kuvaaminen vaatii tietoa hyvistä kuvauspaikoista, tuuria ja sattumaakin, sekä lukuisia tunteja kuvamateriaalia koostaakseen niistä vaikuttavan kokonaisuuden.

Alisen maailman mystiikka

Varsinainen vaikuttavuus näyttelyssä alkoi kuitenkin vasta Hannes Aleksin teosten myötä. Hämärään parkkihalliin asetetut isokokoiset puuveistokset oli valaistu Harri Loivan suunnitelman mukaan. Yhdestä puusta veistetyt teokset ottivat parkkihallin tilan haltuunsa. Mystiikkaa ja alkuvoimaa henkivät teokset saivat astumaan niiden ääreen varoen, mutta tutkimaan yksityiskohtia.

Hannes Aleksi: Pinnan alla, 2024, mänty, kuusi. Harri Loiva, valaistussuunnittelu. GMUNK: Scoria, 2022, digitaalinen taide.

Hannes Aleksi: Pinnan alla, 2024, mänty, kuusi. Harri Loiva, valaistussuunnittelu.

Hannes Aleksi: Pinnan alla, 2024, yksityiskohta.

Hannes Aleksi: Pinnan alla, 2024, yksityiskohta.

Pinnan alla -veistokset näyttävät kauempaa kuin jättimäisiltä sieniltä. Veistoksissa oli käytetty puiden runkoja ja niiden juuristoa. Yhden veistoksen syleilyssä oli isokokoinen kivi. Aleksin veistosinstallaation viereen oli sijoitettu GMUNKin videoteos Scoria, joka näytti pulppuavan värikkäitä hiekanjyviä. Tämä yhdistelmä toimi hienosti luomaan mielikuvan jostain salatusta ja pinnanalaisesta.

Olen seuraillut sivusilmällä Hannes Aleksin taidetta ja työskentelyä, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun näin hänen teoksiaan livenä. 

"Hannes Aleksi viimeistelee työnsä shousugi-ban tekniikalla: voimakkaalla polttamisella ja harjaamisella. Näin syntyvä pinta häivyttää ihmisen käden jäljen ja luo muinaisen tai ajattoman vaikutelman, ikään kuin veistokset olisi löydetty merenpohjasta tai aavikolta. Tämä Hannes Aleksille tunnusomainen pintakäsittely tuo etenkin valaistuna yhden lisätason teoksiin. Näyttelyn veistokset ovat osa rakenteilla olevaa Maan kieli- näyttelykokonaisuutta, joka tutkii elollisen ja tuntevan muotoja ja suhdetta maahan."

Hannes Aleksi: Lauma, 2024, mänty, kuusi. Harri Loiva, valaistussuunnittelu.

Pinnan alla -teosta vastapäätä oli susia muistuttava Lauma kuvitteellisen lähteen äärellä. Sudet ja linnut -teoksessa molempien lajien ihmisvartaloiset edustajat oli asetettu tuijottamaan toisiaan tilan molemmilta reunoilta. Asetelma näytti jännitteiseltä, mutta uhkaa siinä ei ollut. Millään Aleksin veistämistä hahmoista ei ollut yksityiskohtaisia kasvonpiirteitä, jotta tarkempia tunnetiloja olisi saattanut lukea ilmeistä.

Hannes Aleksi: Sudet ja linnut, 2024, mänty, kuusi. Harri Loiva, valaistussuunnittelu.

Hannes Aleksi: Sudet ja linnut, 2024, mänty, kuusi. Harri Loiva, valaistussuunnittelu.

Jännittynyt tunnelma alkoi tiivistyä lähestyessä Rannalla -veistoksia. Luonnollisen kokoiset ihmishahmot näyttivät nousevan maasta polvitaipeesta ylöspäin. Kasvot olivat peittyneet hiusten suojiin. Miehellä oli kädessään keihäs. Nainen muistutti valitettavan paljon The Ring -elokuvan kaivosta nousevaa tyttöä, joten veistoksen lähestyminen tuntui aluksi hieman puistattavalta. Polttamalla käsitelty puu nosti kauniisti esille puun muodot ja syyt, oksankohdat ja halkeamat.

Hannes Aleksi: Rannalla, 2023, sembramänty, kuusi. Harri Loiva, valaistussuunnittelu.

Hannes Aleksi: Rannalla, 2023, sembramänty, kuusi. Harri Loiva, valaistussuunnittelu.

Hannes Aleksin veistos oli sijoitettu oivallisesti Marja Helanderin videoteoksen yhteyteen. Árfuvvá -teos kertoo saamelaisesta merenneidosta:

"Áfruvvá nousee lämpöä kaivaten merestä maailmaan, jossa ei ole enää ihmisiä, mutta kokee ihmisyyden hylätyn museon kautta. Ohjaus Merja Helander, pääosissa Anna Morottaja."

Marja Helander: Árfuvvá - merenneito, 2020, videoteos. Hannes Aleksi: Rannalla, 2023, sembramänty, kuusi.

Marja Helander: Árfuvvá - merenneito, 2020, videoteos.

Hannes Aleksin veistos voisi olla tulkinta tuosta saamelaisesta merenneidosta. Helanderin videoteoksessa merenneito on surumielinen ja ihmisen läsnäolo on olemassa enää vain suljetussa museossa. Etsiessäni taustatietoa saamelaiseen merenneitoon liittyen kävi ilmi, että árfuvvá on nimenomaan hyväntahtoinen merenkävijöitä suojeleva haltijaneito, kun taas rávga eli meriraukka on pelottavampi vedenhaltija. Nämä merenneidot tunnetaan ainakin Ruijan rannikon saamelaisten parissa.

Täällä Marja Helanderin videoteoksen ja Hannes Aleksin veistosten keskellä tuli vahva tunne luonnonhengistä, uskomuksista, mystiikasta ja luonnosta. Siitä, miten kaikki ovat joskus olleet sopusoinnussa keskenään: ihminen, luonto ja eläimet. Samalla mietin, kuinka kummalliselta nämä tuntemukset tuntuivat parkkihallin hämärässä. Arkinen paikka muuttui tilakokemuksena täysin toisenlaiseksi.

Hannes Aleksi: Saaret, 2024, mänty, kuusi, lehtikuusi. Harri Loiva, valaistussuunnittelu.

Kokonaisarvio

Näyttelyn loppuosa oli mielestäni Digital Art Festivalin parasta antia. Tosin, en tiedä kuinka digitaalista taidetta tämä kaikkiaan oli. Se laittoi kyseenalaistamaan digitaalisen taiteen rajoja. Museot digitoivat teoksiaan (eli useimmiten valo- tai videokuvaavat alkuperäisiä teoksia), jotta niiden tarpeeton käsittely vähenisi, mutta samalla niiden tutkimuksellinen arvo kasvaa.

Digitaalinen taide on minusta enemmän kuin digitaalisen teoskuvan esittäminen yleisölle. Sen vuoksi näyttelyissä käydään, että saadaan kokea aito elämys. Reidar Särestöniemen teoskuvien vuoksi kyseenalaistin Digital Art Festivalin nimen. Termin määritelmä alkoi vaivata siinä määrin, että löysin Kaisa Linnan Lapin Ammattikorkeakouluun tekemän opinnäytetyön aiheesta (2021).

Linnakin myöntää, että digitaalinen taide on kiistelty ja suhteellisen uusi taidemuoto:

"Digitaalinen taide on kiistelty sekä mielipiteitä jakava aihe, joka ei aina saa ansaitsemaansa tunnustusta. Aiheen laajuuden vuoksi opinnäytetyö käsitteli vain kuvitus- ja maalaustaidetta."

Kaisa Linna määrittelee tutkimuksessaan digitaalisen taiteen käsittämään tietokoneella toteutettua taidetta:

"Digitaalinen taide on graafista taidetta, joka on tuotettu osittain tietokoneen avulla tai kokonaan tietokoneella."

Tämän ja oman määrittelyni mukaan, laskin näyttelyssä digitaaliseksi taiteeksi vain GMUNKin teokset. Juha Suonpään ja Marja Helanderin teokset olivat videotaidetta. Tämän vuoksi koin näyttelyssä itseni aluksi hieman harhaanjohdetuksi, vaikka kokonaisuudessa oli myös paljon hyvää. 

Digital Art Festivalin plussat ja miinukset  

-Festivaalin nimi oli harhaanjohtava.

-Kansainvälisyyttä ja Särestöniemen nimeä korostettiin markkinoinnissa liikaa todellisuuteen nähden.

-Jäi mietityttämään, että millaisilla sopimuksilla ja tekijänoikeuksilla teoksia ja teoskuvia esitettiin, kun näyttelyssä oli puutteelliset teos- ja omistustiedot, mutta suhteellisen kova pääsymaksu (10 euroa).

-Sekava näyttelyteema: surrealistisesta ilmaisusta maalaustaiteen esittelyyn ja varsinaisiin tunnelman luojiin (mystiikka, muinaisusko). Yhden teeman ympärillä pysyttely olisi toiminut parhaiten.

+Innovatiininen näyttely-ympäristö. Tällaisia kokeiluja toivoisin Kuopioon lisää.

+Haastavaan näyttelytilaan oli saatu pääasiassa onnistunut ripustus. 

+Rohkea näyttelykonsepti.

+Onnistuneita teosyhdistelmiä.

+Markkinointi näkyvämpää kuin ensimmäisellä kerralla. Sopivan mittainen näyttelytapahtuma (2 viikkoa). Aiempi kokeilu oli ilmeisesti kestänyt vain viikonlopun verran.

Savutupien historiaa Pöljällä

Maakunnallisen paikallismuseopäivän kunniaksi (29.6.) Siilinjärven kunta ja kulttuuritoimi järjestivät paikallishistorioitsija Aira Roivaisen luennoimaan 1800-luvun elämästä. Tarkemmin ottaen Siilinjärven savutupien kansan elämänmenosta pohjautuen tuomiokirjojen sisältöön ja päätöksiin. Tilaisuuteen ja museoon oli vapaa pääsy.

"Esitys käsittelee rikos- ja riita-asioita, joita tuomiokirjoissa tulee esille. Oikeustapaukset avaavat aikaikkunan 1800-luvun kirkkokuriin ja ajan arvomaailmaan. Millainen oli naisen asema 1800-luvun kyläyhteisössä? Kun talolliset saivat polttaa viinaa, niin oliko sitä sitten vapaasti saatavilla? Miten tiet ja sillat hoidettiin, mitä tarkoitti kestikievarilaitos ja paljon muuta arjen asiaa nousee esille asiakirjoissa."

Tapahtumapaikkana toimi tunnelmallinen Pöljän kotiseutumuseo. Päällekkäisvarauksen vuoksi luento oli siirretty 1900-luvun kotiseututalosta (Myllyharjun tupa) museoalueen savutupaan. Mutta eihän tämän parempaa paikkaa savutupien ajan elämänmenosta kertovaan tilaisuuteen olekaan kuin aito 1800-luvun savolainen savutupa!

Viileä savutupa tuntui hyvältä hiostavan ulkoilman rinnalla, tuoksu ja mustuneet seinä- ja kattopinnat toivat upean tunnelman. Leveät lattialankut olivat hioutuneet sileiksi, ja askeleet ja elämä painaneet niihin jälkensä.

Tupa täyttyi kuulijoista, kun Aira alkoi kertoa omasta kiinnostuksestaan ja innostuksestaan paikallishistoriaan. Aira teki elämäntyönsä historianopettajana, jonka tunneista minäkin sain onnekseni lukiovuodet nauttia. Aira on Siilinjärvellä tunnettu ja aktiivnen kulttuurivaikuttaja ja myös kulttuuriympäristön puolestapuhuja.

Naisten asema

Luennon aihepiiri tuntui etukäteen vähän ikävältä (mutta mielenkiintoiselta), vaikka itse asiassa tuomiokirjojen aineisto riita-asioissa osoitti esimerkiksi sen, että naisetkin saivat oikeutta osakseen. Aira aloitti luentonsa käsittelemällä naisten asemaa 1800-luvulla. Tuolloin naisilla ei ollut käytännössä kuin yksi keino turvata tulevaisuutensa: menemällä naimisiin. Tällä saatiin taloudellista turvaa, mutta sekään ei taannut turvallista ja vakaata elämää, etenkään talonpoikaissäätyyn kuuluvissa (saati kuulumattomissa) perheissä.

Yhteisöjen, pitäjien, kaupunkien ja koko Suomen elinkeinoja ja selviytymistä vaaransivat luonnonilmiöiden (muun muassa Suuret nälkävuodet 1866-1868) ja sotien lisäksi kulkutaudit sekä taloudellinen riskinotto. Jos perheen ja suvun tärkein elättäjä (mies) menehtyi sodan, sairauden, onnettomuuden tai väkivallan uhrina, perhe saattoi jäädä todella tiukkaan taloudelliseen ahdinkoon. Halla saattoi viedä viljan, mikä on voinut ajaa jotkut ottamaan erilaista lainaa. Jos lainaa ei saatu maksettua, se on voinut viedä perheeltä talon, eläimet ja kaiken toimeentuloon ja hengissä selviämiseen liittyvän aineellisen omaisuuden.

Säätyyn kuulumattomien naisten täytyi turvata toimeentulonsa piikomalla talonpoikaissäätyjen tiloilla. Tytöt lähetettiin jo nuorina piikomaan, mutta aina ei voinut olla varma, että millainen isäntäperhe tyttöjä odotti. Pahimmillaan he saattoivat joutua raiskauksen uhreiksi. Myös "vahinkoraskauksia" tapahtui. Kevyt hauskanpito toisiinsa ihastuneiden (säätyyn kuuluvien ja/tai kuulumattomien) välillä muuttui raskauden myötä vastuunkantamiseksi, johon molempien osapuolten tuli sitoutua. Salavuoteus eli naimattomien miehen ja naisen välinen sukupuoliyhteys oli sakolla rangaistava teko vuoteen 1926 saakka. Käytännössä sakottamisesta luovuttiin jo 1800-luvun loppupuolella. Ei-toivotut lapset kuitenkin pilasivat naisten maineen ja pahimmillaan myös tulevaisuuden. Abortti oli kiellettyä, ja nainen saattoi saada siitä vuosien vankeusrangaistuksen sen lisäksi, että hänen maineensa oli pilattu. Abortteja kuitenkin tehtiin ja jokaisella kylällä lienee ollut niin sanottuja lapsenpäästäjiä.

Mikäli nainen päätti pitää lapsen, oli isän tunnustettava isyytensä. Mikäli mies kieltäytyi tunnustamasta isyyttään, mentiin asiassa käräjille. Aira sanoi, että näiden tuomiokirjojen lukeminen oli naisnäkökulmaan vedoten oletettua positiivisempaa. Naiset olivat voittaneet jutut lähes poikkeuksetta. Tämä selittyi hänen mukaansa muun muassa asumiskulttuurilla. Kaikki elivät niin tiiviisti yhdessä tässä savutupakulttuurissa, että mitään ei tapahtunut niin, etteikö joku olisi sitä nähnyt tai siitä tiennyt. Näin ollen, mikäli mies kiisti isyytensä ja elatusvelvollisuutensa, oli hänen mahdotonta hiljentää todistajia. Käräjillä joku todistaja saattoi sanoa olleensa samassa tilassa, kun lapsi oli laitettu alulle.

Jännitysnäytelmiä tutkitulla tiedolla

Airan tapa kertoa historiaa on vangitseva. Hän kuvailee ihmisten elämää ja yhteiskuntaa, taustoittaa tilanteiden syitä ja seurauksia siten, että kuulija tuntee ymmärtävänsä historiaa. Se ei ole enää jotain kaukaista ja mennyttä, mikä ei kosketa minua, vaan historiankerronta on taitavimmillaan kuin tarinankerrontaa, joka imaisee juonenkäänteineen mukaansa dekkarin lailla. Aira luo historiasta jännitysnäytelmiä tutkitulla tiedolla.

Tilaisuuden markkinointitekstissä ajaksi oli määritelty puoli tuntia, jonka jälkeen oli aikaa keskustelulle. Aistin jossain vaiheessa, että aikaa on mennyt varmasti enemmän kuin 30 minuuttia ja toivoin hiljaa mielessäni, ettei kukaan katsoisi kelloa. Ei kai savutuvissa ollut kelloja? Ettei kukaan pysäyttäisi tätä hetkeä, kun sain kiinni siitä 1800-luvun elämänmenosta ja tunnelmasta. Istuin pitkällä pirtinpenkillä, jonka reunat ja pinta olivat hioutuneet sileiksi. Kestävätkö nykyiset huonekalut aikaa samalla tavalla? Annammeko niille mahdollisuuden hioutua ja kulua niin, että joku toinen voi miettiä näitä samoja asioita sadan vuoden kuluttua?

Tilaisuus päättyi kuitenkin ajallaan, jonka jälkeen oli rentoutunut olo. Savutuvassa istuessa ukkonen oli aika-ajoin jyrähdellyt taivaalla. Luonto on tällaisessa mökissä todella lähellä. Nyt satoi vettä ja menimme pitämään sadetta navettarakennuksen katon alle, kun olin ensin kiertänyt kaikki piharakennukset. Aira kutsui minua leikkisästi opetuslapsekseen, kun näki minut kuulijoiden joukossa. Kerroin hänelle luennon jälkeen, että luulen saaneeni häneltä opetuslapsen tavoin jotain siitä tavasta kertoa historiasta, miten hän aina puhuu kuulijoilleen (huumoria unohtamatta). Parasta palautetta ovat minullekin olleet ne kerrat, kun joku sanoo, että ymmärtää (taide)historiaa nyt paremmin tai ihan uudella tavalla. Että puhe tai blogiteksti imaisee mukaansa.

Kiitos Siilinjärven kunta ja kulttuuritoimi, ja erityisesti Aira mielenkiintoisesta luennosta!