Digital Art Festival

Hannes Aleksi: Pinnan alla, 2024, mänty, kuusi. Harri Loiva, valaistussuunnittelu. GMUNK: Scoria, 2022, digitaalinen taide.

Kuopion torin alla järjestettiin Digital Art Festival -niminen tapahtuma 6.-21.7.2024 välisenä aikana. Tapahtuma oli järjestyksessään toinen, mutta ensimmäinen oli mennyt minulta täysin ohi. Tapahtuman tuotti Kulttuuri Tasken.

"Kansainvälinen kaupunkitaidefestivaali rakentuu digitaaliseksi maisemagalleriaksi, jossa yhdistyvät Lapin taika sekä eläinhahmot universaaleihin digitaalisiin maisemaveistoksiin. Taidefestivaalin taiteilijat ja ohjaajat ovat Reidar Särestöniemi (1931-1981), GMUNK (International), Marja Helander, Ulla Remes, Juha Suonpää, Hannes Aleksi, Juha Pärnänen ja Vision Nocturne (Belgia)."

Ajatus taiteen tuomisesta parkkihalliin on kiehtova. Pidän siitä, että taide ottaa uudenlaisia esiintymistiloja omakseen. Graffititaiteelle parkkihalliympäristö on ominainen, mutta digitaalinen taide kuulosti mielenkiintoiselta.

Parkkihallin alimpaan kerrokseen oli rajattu noin tuhannen neliömetrin kokoinen näyttelytila. Hämärässä tilassa kuului autojen ääni paikoin voimakkaastikin, mutta ei voi olettaa, että tilaa olisi tarkoituskaan äänieristää. Isoon tilaan oli asetettu valkokankaita ja tv-ruutuja. Ensikosketus näyttelyyn oli surrealistinen.

Avaruudellisia mielenmaisemia

Juha Pärnänen: Silmät, 2024, sekatekniikka.

Juha Pärnäsen Silmät ja Alkuihmisen syntymä -teokset veivät ajatukset dalimaisiin unikuviin. Viereisellä seinällä oli GMUNKin videoteos Grain. Teoksessa näytti hyppivän harmaata hiekkaa.

"Teossarja [Grain ja Scoria, osat isommasta teossarjasta] perustuu Cymatics-tutkimukseen ja toteutukseen käyttämällä värähtelylevyjä, erilaisia luonnollisia substraatteja [lähtöaine tai kasvualusta] ja nopeita elokuvatekniikoita, jotka on kehitetty yhteistyössä taiteilijan kumppaneiden kanssa. Tuloksena on meditaation aiheuttamia pohdiskeluja värähtelyistä ja aineellisuudesta, eräänlaisia metamorfooseja ja vaihtuvia mielen maisemamaalauksia, joka perustuvat käytännön fysiikkaan ja reaktioenergiaan."

GMUNK: Grain, 2022.

GMUNKin takana on amerikkalainen Bradley G. Munkowitz (s. 1975), joka on kansainvälisesti tunnettu ohjaaja, joka hyödyntää työskentelyssään monipuolisesti eri taiteenlajeja muun muassa valokuvausta, graafista suunnittelua, animaatioita ja visuaalista suunnittelua. Hänen kädenjälkensä näkyy esimerkiksi Niken, Maseratin ja Audin brändimainoksissa. Hän on luonut Windows 10 taustakuvan (2015) ja vaikuttanut elokuvien visuaaliseen maailmaan, kuten Tron: Legacy (2010) ja Top Gun: Maverick (2022).

Pärnäsen ja GMUNKin teosten tunnelmat loivat mielikuvan tieteismaailmasta ja alitajunnasta. Parkkihallin betonimainen ja kova ympäristö loivat tälle hyvän pohjan. Arkimaailma muuttui toisenlaiseksi ja autojen äänet saattoi kuvitella lähteeksi jostain aivan muusta.

Reidar Särestöniemen maailma

Näyttelyn seuraava osio kuljetti Ulla Remeksen lattialle asetettujen pienten maalausten polkua pitkin kohti Reidar Särestöniemen maalauksia. Tai tässä tapauksessa ei voi puhua maalauksista, sillä teokset oli heijastettu seinälle tai esitettiin tv-ruuduilta kuvakimaran muodossa.

Reidar Särestöniemen teoskuvia.

Tämä hyppy tieteismaailmasta Lapin erämaahan tuntui kummalliselta. Samalla Särestöniemen teoskuvien katseleminen tuntui ärsyttävältä, sillä näyttelyä oli mainostettu kovasti taiteilijan nimellä, mutta nyt ne olivatkin vain heijastettuja kuvia. Pettymys oli suuri, sillä olin ajatellut, että Särestöniemen teoksia olisi hyödynnetty digitaalisessa taiteessa jotenkin toisin, kenties uudella tavalla. Nyt nähdyt kuvat eivät tuntuneet antavan minulle katsojana mitään. Lisäksi teosteksteistä oli jätetty täysin pois tieto siitä, mihin kokoelmiin ja kenen omistukseen alkuperäiset teokset kuuluvat.

Ulla Remeksen maalaukset linkitettiin Särestöniemen teosmaailmaan, sillä Remes oli yksi Reidar Särestöniemi -symbosiumiin kuratoiduista taiteilijoista vuonna 2011:

"Digital Art Festival Kuopio -taidefestivaalille ja näyttelyyn taiteilija tuo Särestöniemen hengessä maalattuja värikylläisiä teoksia 2010-luvulta."

Ulla Remes: 365, 2010-luku, sekatekniikka MDF-levylle.

Parkkihalli oli maalaustaiteelle armoton. Teokset oli sijoitettu lattialle polkumaisesti, mutta valo oli harvassa kohdassa sellainen, että se olisi nostanut Remeksen maalausten reidarmaiset värit loistoonsa.

Ulla Remes: 365, 2010-luku, sekatekniikka MDF-levylle.

Luontokuvausta

Lapin luontoteemaan linkittyi onnistuneimmin Juha Suonpään videoteos Kanssakulkijat, jossa katsoja pääsi teoksen avulla kurkistelemaan luonnon arkojakin asukkaita, kuten ilvestä ja mäyrää.

Juha Suonpää: Kanssakulkijat, 2024.

Videoteos oli todella kaunista katsottavaa. En ihmettele, että Suonpää on palkittu työskentelystään muun muassa Finnfoto-palkinnolla (2011) ja Taiteen edistämiskeskuksen kulttuuritekopalkinnolla (2013). Suonpään Ilveskuiskaaja -elokuva (2023) palkittiin Italiassa Cinema Abmiente -elokuvafestivaalilla vuoden parhaana kansainvälisenä dokumenttielokuvana.

Juha Suonpää: Kanssakulkijat, 2024.

Juha Suonpää: Kanssakulkijat, 2024.

Juha Suonpään Kanssakulkijat -teoksen äärellä huomasin ajattelevani ensimmäistä kertaa, että tämä on sitä mitä näyttelyltä odotin. Teos vangitsi äärelleen ja pysäytti katsomaan. Toisaalta, ehkä luonto on meille suomalaisille helppo vetovoima? Arvostan Suonpään tapaa kuvata luontoa ja sen tapahtumia lavastamatta. Kuvaaminen vaatii tietoa hyvistä kuvauspaikoista, tuuria ja sattumaakin, sekä lukuisia tunteja kuvamateriaalia koostaakseen niistä vaikuttavan kokonaisuuden.

Alisen maailman mystiikka

Varsinainen vaikuttavuus näyttelyssä alkoi kuitenkin vasta Hannes Aleksin teosten myötä. Hämärään parkkihalliin asetetut isokokoiset puuveistokset oli valaistu Harri Loivan suunnitelman mukaan. Yhdestä puusta veistetyt teokset ottivat parkkihallin tilan haltuunsa. Mystiikkaa ja alkuvoimaa henkivät teokset saivat astumaan niiden ääreen varoen, mutta tutkimaan yksityiskohtia.

Hannes Aleksi: Pinnan alla, 2024, mänty, kuusi. Harri Loiva, valaistussuunnittelu. GMUNK: Scoria, 2022, digitaalinen taide.

Hannes Aleksi: Pinnan alla, 2024, mänty, kuusi. Harri Loiva, valaistussuunnittelu.

Hannes Aleksi: Pinnan alla, 2024, yksityiskohta.

Hannes Aleksi: Pinnan alla, 2024, yksityiskohta.

Pinnan alla -veistokset näyttävät kauempaa kuin jättimäisiltä sieniltä. Veistoksissa oli käytetty puiden runkoja ja niiden juuristoa. Yhden veistoksen syleilyssä oli isokokoinen kivi. Aleksin veistosinstallaation viereen oli sijoitettu GMUNKin videoteos Scoria, joka näytti pulppuavan värikkäitä hiekanjyviä. Tämä yhdistelmä toimi hienosti luomaan mielikuvan jostain salatusta ja pinnanalaisesta.

Olen seuraillut sivusilmällä Hannes Aleksin taidetta ja työskentelyä, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun näin hänen teoksiaan livenä. 

"Hannes Aleksi viimeistelee työnsä shousugi-ban tekniikalla: voimakkaalla polttamisella ja harjaamisella. Näin syntyvä pinta häivyttää ihmisen käden jäljen ja luo muinaisen tai ajattoman vaikutelman, ikään kuin veistokset olisi löydetty merenpohjasta tai aavikolta. Tämä Hannes Aleksille tunnusomainen pintakäsittely tuo etenkin valaistuna yhden lisätason teoksiin. Näyttelyn veistokset ovat osa rakenteilla olevaa Maan kieli- näyttelykokonaisuutta, joka tutkii elollisen ja tuntevan muotoja ja suhdetta maahan."

Hannes Aleksi: Lauma, 2024, mänty, kuusi. Harri Loiva, valaistussuunnittelu.

Pinnan alla -teosta vastapäätä oli susia muistuttava Lauma kuvitteellisen lähteen äärellä. Sudet ja linnut -teoksessa molempien lajien ihmisvartaloiset edustajat oli asetettu tuijottamaan toisiaan tilan molemmilta reunoilta. Asetelma näytti jännitteiseltä, mutta uhkaa siinä ei ollut. Millään Aleksin veistämistä hahmoista ei ollut yksityiskohtaisia kasvonpiirteitä, jotta tarkempia tunnetiloja olisi saattanut lukea ilmeistä.

Hannes Aleksi: Sudet ja linnut, 2024, mänty, kuusi. Harri Loiva, valaistussuunnittelu.

Hannes Aleksi: Sudet ja linnut, 2024, mänty, kuusi. Harri Loiva, valaistussuunnittelu.

Jännittynyt tunnelma alkoi tiivistyä lähestyessä Rannalla -veistoksia. Luonnollisen kokoiset ihmishahmot näyttivät nousevan maasta polvitaipeesta ylöspäin. Kasvot olivat peittyneet hiusten suojiin. Miehellä oli kädessään keihäs. Nainen muistutti valitettavan paljon The Ring -elokuvan kaivosta nousevaa tyttöä, joten veistoksen lähestyminen tuntui aluksi hieman puistattavalta. Polttamalla käsitelty puu nosti kauniisti esille puun muodot ja syyt, oksankohdat ja halkeamat.

Hannes Aleksi: Rannalla, 2023, sembramänty, kuusi. Harri Loiva, valaistussuunnittelu.

Hannes Aleksi: Rannalla, 2023, sembramänty, kuusi. Harri Loiva, valaistussuunnittelu.

Hannes Aleksin veistos oli sijoitettu oivallisesti Marja Helanderin videoteoksen yhteyteen. Árfuvvá -teos kertoo saamelaisesta merenneidosta:

"Áfruvvá nousee lämpöä kaivaten merestä maailmaan, jossa ei ole enää ihmisiä, mutta kokee ihmisyyden hylätyn museon kautta. Ohjaus Merja Helander, pääosissa Anna Morottaja."

Marja Helander: Árfuvvá - merenneito, 2020, videoteos. Hannes Aleksi: Rannalla, 2023, sembramänty, kuusi.

Marja Helander: Árfuvvá - merenneito, 2020, videoteos.

Hannes Aleksin veistos voisi olla tulkinta tuosta saamelaisesta merenneidosta. Helanderin videoteoksessa merenneito on surumielinen ja ihmisen läsnäolo on olemassa enää vain suljetussa museossa. Etsiessäni taustatietoa saamelaiseen merenneitoon liittyen kävi ilmi, että árfuvvá on nimenomaan hyväntahtoinen merenkävijöitä suojeleva haltijaneito, kun taas rávga eli meriraukka on pelottavampi vedenhaltija. Nämä merenneidot tunnetaan ainakin Ruijan rannikon saamelaisten parissa.

Täällä Marja Helanderin videoteoksen ja Hannes Aleksin veistosten keskellä tuli vahva tunne luonnonhengistä, uskomuksista, mystiikasta ja luonnosta. Siitä, miten kaikki ovat joskus olleet sopusoinnussa keskenään: ihminen, luonto ja eläimet. Samalla mietin, kuinka kummalliselta nämä tuntemukset tuntuivat parkkihallin hämärässä. Arkinen paikka muuttui tilakokemuksena täysin toisenlaiseksi.

Hannes Aleksi: Saaret, 2024, mänty, kuusi, lehtikuusi. Harri Loiva, valaistussuunnittelu.

Kokonaisarvio

Näyttelyn loppuosa oli mielestäni Digital Art Festivalin parasta antia. Tosin, en tiedä kuinka digitaalista taidetta tämä kaikkiaan oli. Se laittoi kyseenalaistamaan digitaalisen taiteen rajoja. Museot digitoivat teoksiaan (eli useimmiten valo- tai videokuvaavat alkuperäisiä teoksia), jotta niiden tarpeeton käsittely vähenisi, mutta samalla niiden tutkimuksellinen arvo kasvaa.

Digitaalinen taide on minusta enemmän kuin digitaalisen teoskuvan esittäminen yleisölle. Sen vuoksi näyttelyissä käydään, että saadaan kokea aito elämys. Reidar Särestöniemen teoskuvien vuoksi kyseenalaistin Digital Art Festivalin nimen. Termin määritelmä alkoi vaivata siinä määrin, että löysin Kaisa Linnan Lapin Ammattikorkeakouluun tekemän opinnäytetyön aiheesta (2021).

Linnakin myöntää, että digitaalinen taide on kiistelty ja suhteellisen uusi taidemuoto:

"Digitaalinen taide on kiistelty sekä mielipiteitä jakava aihe, joka ei aina saa ansaitsemaansa tunnustusta. Aiheen laajuuden vuoksi opinnäytetyö käsitteli vain kuvitus- ja maalaustaidetta."

Kaisa Linna määrittelee tutkimuksessaan digitaalisen taiteen käsittämään tietokoneella toteutettua taidetta:

"Digitaalinen taide on graafista taidetta, joka on tuotettu osittain tietokoneen avulla tai kokonaan tietokoneella."

Tämän ja oman määrittelyni mukaan, laskin näyttelyssä digitaaliseksi taiteeksi vain GMUNKin teokset. Juha Suonpään ja Marja Helanderin teokset olivat videotaidetta. Tämän vuoksi koin näyttelyssä itseni aluksi hieman harhaanjohdetuksi, vaikka kokonaisuudessa oli myös paljon hyvää. 

Digital Art Festivalin plussat ja miinukset  

-Festivaalin nimi oli harhaanjohtava.

-Kansainvälisyyttä ja Särestöniemen nimeä korostettiin markkinoinnissa liikaa todellisuuteen nähden.

-Jäi mietityttämään, että millaisilla sopimuksilla ja tekijänoikeuksilla teoksia ja teoskuvia esitettiin, kun näyttelyssä oli puutteelliset teos- ja omistustiedot, mutta suhteellisen kova pääsymaksu (10 euroa).

-Sekava näyttelyteema: surrealistisesta ilmaisusta maalaustaiteen esittelyyn ja varsinaisiin tunnelman luojiin (mystiikka, muinaisusko). Yhden teeman ympärillä pysyttely olisi toiminut parhaiten.

+Innovatiininen näyttely-ympäristö. Tällaisia kokeiluja toivoisin Kuopioon lisää.

+Haastavaan näyttelytilaan oli saatu pääasiassa onnistunut ripustus. 

+Rohkea näyttelykonsepti.

+Onnistuneita teosyhdistelmiä.

+Markkinointi näkyvämpää kuin ensimmäisellä kerralla. Sopivan mittainen näyttelytapahtuma (2 viikkoa). Aiempi kokeilu oli ilmeisesti kestänyt vain viikonlopun verran.