Tommi Toija: Tunteiden arkeologia

Tommi Toija: Ommmmm..., 2024, sekatekniikka paperille; Myrskyn merkki, 2024, maalattu keramiikka.

Tommi Toija ja Kim Simonsson tuntuvat olevan Helsingissä nyt kaikkialla. Toijan näyttelyt Taidehallissa ja Gallery Halmetojassa, julkinen veistos (Yön kasvo, 2024) Lasipalatsikorttelissa. Samassa korttelissa seisoo Kim Simonssonin vihreät Sammaljätit. Simonssonin pienempiä veistoksia tuli vastaan useammassa galleriassa. Somen kuvavirta on koko kesän täyttynyt molempien taiteilijoiden töistä. Huomasin taideähkyä ennen kuin olin itse edes nähnyt teoksia.

Tommi Toija: Yön kasvo, 2024, pronssi. Kulttuurikasarmin päätyseinä.

Tunteet olivat ristiriitaiset. On äärimmäisen hienoa, että taide saa näkyvyyttä ja nousee valtavirtaan. Sen pitäisikin olla näkyvää ja osa arkeamme, jotta se saa jalansijaa yhteiskunnassa ja raivaa sitä kautta itselleen ansaitsemaansa arvostusta. (Mitä ei hallituksen osalta tällä hetkellä ymmärretä.)

Minulle näkyvyydessä näytti olevan toinenkin puoli. Huomasin ärsyyntyväni kaikesta kuvamäärästä, mitä esimerkiksi Toijan Taidehallin näyttelyyn liittyen eteeni vyöryi. Näin etukäteen kuvia niin paljon, että mietin, miksi minun enää kannattaisi mennä katsomaan näyttelyä, kun "kaikki on jo nähty". Harvempi kuitenkaan tuntui sanovan kuvien yhteydessä mitään. Tämäkin ärsytti. Kuvamäärä oli valtava, mutta ne vilisivät somen kuvavirrassa hyvin vähin sanoin. Se, että näyttely on upea, vaikuttava ja hieno ovat sanoja ilman merkitystä silloin, jos ei avaa, että mikä näyttelystä teki upean, hienon ja vaikuttavan. Näyttelyn nimi - Tunteiden arkeologia - kannustaa mielestäni kävijät kaivelemaan tunteitaan ja sanoittamaan niitä.

Kaiken kukkuraksi Jussi Mankkinen onnistui sanomaan Ylen artikkelissa kaiken haastatellessaan Tommi Toijaa. Mitä minulla olisi enää nähtävää tai sanottavaa näyttelystä? Koin, että tyhjensin kaikki ajatukseni Toijan taiteesta jo Jyväskylän taidemuseon näyttelyssä 2016. Ihot ylösalaisin -teksti on mielestäni edelleen onnistunut kuvaus Toijan taiteesta:

"Nyt ymmärsin miksi Toijasta on kohkattu niin ahkerasti. Näyttelyssä tuli olo, että löysin pelottavista ja oudoista veistoshahmoista palasia itsestäni kaikesta huolimatta. Tämän vuoksi ajattelin, että hahmot ovatkin ilmentymiä ihmisen sisäisestä puolesta, kuin iho olisi käännetty ympäri, jolloin mieli, sielu ja tunteet on tuotu näkyville. Jokaisessa meissä on säröjä, venymiä, reikiä, arpia, möykkyjä tai mustumia. Usein ne jäävät kohtaamisissa piiloon, kun kuvitellaan, että niiden paljastaminen kenties pelottaisi tai ahdistaisi vastapuolta. Suojellaan samalla itseä ja muita. Kuitenkin juuri nuo asiat tekevät meistä inhimillisiä. Ne erottavat meidät muovinukeista."

Niinpä minulla ei tuntunut olevan teoksista enää mitään uutta sanottavaa. Lähtötilanne oli uudenlainen. Yleensä astun näyttelyyn sillä mahdollisuudella, että se synnyttäisi sanottavaa siinä määrin, että tulisi tarve purkaa ajatuksia blogiin. Nyt astelin Toijan Tunteiden arkeologia -näyttelyyn täysin vailla ajatuksia ja odotuksia.

Tommi Toija: Nimetön, 2006 (mustat kehykset); Hörökorva, 2018 (kultaiset kehykset); Yön kusipää, ajoittamaton (veistos).  

Näyttelyn galleriamaiset osuudet oli koottu ja ripustettu hyvin. Ensimmäisenä kävijän vastaanotti seinä täynnä Fragmentteja, pieniä piirroksia ja veistoksia. Tämä oli sopivan kevyt aloitus, sillä seuraavassa tilassa oli rujompaa katsottavaa. Anatomian opintoja -sarjan joukossa oli myös oppikirjojen yksityiskohtaisia kuvia mm. silmäsairauksista. Vitriinissä oli esillä myös lääkärin välineitä. Tällaisia kollaasimaisia töitä en muista Toijalta aiemmin nähneeni. Paperipohjaiset teokset olivat vuodelta 2022.

Anatomian opintoja -näyttelytilan yksityiskohta.

Tommi Toija: Tarkkailija, sekatekniikka paperille.

Iso takasali oli täynnä uusia (2024) sekatekniikalla toteutettuja kasvokuvia paperille piirrettyinä ja vanerille kaiverrettuina. Täällä teoksilla oli hyvin tilaa ympärillään, että töitä pystyi katsomaan tarpeeksi kaukaa. Seuraava sali oli täynnä veistospäitä, joiden runsas asettelu enteili näyttelyn viimeistä osiota.

Tommi Toija: Puristettu, 2023, patinoitu pronssi.

Tommi Toija: Taustapiru, 2021, patinoitu pronssi.

Varsinainen tunteiden arkeologia löytyi itselleni vasta Toijan rekonstruoidusta työhuoneesta. Häkellyttävää oli jo pelkän idean lisäksi se, miten yksityiskohtaisesti kaikki oli saatu Taidehalliin siirrettyä. Jussi Mankkinen kysyi Tommi Toijan tunnelmia työhuoneeseen liittyen:

"Heti avajaisten jälkeen Tommi Toijalle vihjattiin, että nyt taiteilijan persoonasta paljastuu liikaa, eikö se vähän pelota. Toija pohdiskeli itsekin samaa.

–Toki olen miettinyt, että onko tämä ollut järkevää tai oikeanlainen ratkaisu. Kysehän on työhuoneestani, joka kertoo minusta hyvin paljon ihmisenä. Toisaalta täällä ei ole tarjolla minkäänlaisia valtionsalaisuuksia.

Toijalle työhuone on 'pyhä tila'.

–Vietän siellä suurimman osan vuorokaudesta, eli se on minulle hyvin oleellinen paikka."

Itse taiteilijoiden työhuoneilla vieraillessani olo on ollut nöyrä, sillä koen, että työhuone on paikoin jopa kotia henkilökohtaisempi paikka. Kodissa saattaa joutua tekemään esimerkiksi sisustuksen suhteen kompromisseja, ja siellä on kaikenlaista muutakin toimintaa, mutta työhuone kuvaa vahvasti ja puhtaasti taiteilijoiden sisäistä ja luovaa maailmaa. Kaikki eivät ole halunneet, että esittelen heidän työhuoneitaan blogissa, vaikka olen päässyt niissä kyläilemään, ja tämä on ok. Sen vuoksi on mielestäni erittäin etuoikeutettua, että Toija on asettanut henkilökohtaisen tilansa kaiken kansan nähtäville - eläessään. Usein näitä taiteilijoiden työhuoneita ja -tiloja esitellään näyttelyissä vasta taiteilijan kuoleman jälkeen.

Nyt kävijä pääsee näkemään Tommi Toijan keskeneräisenä. Esillä on valmiiden veistosten ja piirrosten lisäksi valmisteilla olevia savitöitä, maaleja, pensseleitä, paperia, kyniä ja se kaikki muu, mikä inspiroi katsetta ja toimii kenties myös taiteilijan innoituksen lähteenä.

Toijalla on kadehdittavan upea taidekirjakokoelma. Viimeinen nurkkaus on täynnä erilaisia "onnenkaluja":

"Työhuoneessa pistää silmään erilaisten hengellisten esineiden runsaus. Niitä löytyy afrikkalaisista naamioista krusifikseihin ja pyhimyspatsaisiin. Tuolla on Neitsyt Maria, tuolla taas nuolilla lävistetty Pyhä Sebastian. Toija kertoo keräävänsä tällaisia esineitä, koska niiden estetiikka kiehtoo häntä.

–Toisaalta taas on hyvä varautua vähän kaikkeen kun ei oikein tiedä, mikä kortti vetää. Siellä viimeisellä portilla – jos sellaista ylipäänsä on – voi sitten sanoa, että onhan minulla sinunkin kuvasi, niin että päästähän sisään, olen uskonut myös sinuun. En pidä itseäni uskonnollisena henkilönä, mutta varmaan kaikilla meillä on kaipaus kohti jotakin korkeampaa." (Jussi Mankkinen, Yle 23.6.2024)

En saanut näyttelystä täydellistä hurmioitumisen kokemusta tai omille tunteilleni teoksista mitään uutta, mutta myönnän, että olin kaiken sen epäröinnin ja ärsyyntymisen jälkeen positiivisesti yllättynyt. Siitä, miten hyvin näyttely oli koottu ja ripustettu ja siitä, että työhuone oli niin autenttinen. Työhuoneessa soi myös äärimmäisen hyvä musiikki (mm. J.Karjalainen, Lasse Mårtenson, Badding). En tiedä, onko soittolista kopioitu myös taiteilijalta itseltään, mutta tilassa oli todella rentouttavaa tutkia paikkoja musiikin lomassa. Sain vaellella huoneessa lähes koko ajan rauhassa itsekseni, sillä vierailin museossa klo 18 jälkeen.

En kuitenkaan vieläkään kadottanut sitä toivetta, että kävijät puhuisivat näkemästään ja kokemastaan taiteesta enemmän myös sosiaalisessa mediassa, eivätkä vain jakaisi sanattomia kuvia. Kuvat puhuvat toisinaan enemmän kuin sanat, mutta sanoilla jätämme jäljen.

Tommi Toija: Sateenodottaja, 2005-2024, lasikuitu, lyijy, keramiikka.

Tommi Toijan Tunteiden arkeologia on esillä Taidehallissa 6. lokakuuta 2024 saakka.