Koivukujabiennaali

Heli Ryhänen: Plan B, 2011, tekonahka, teräs.

Palataan vielä hetkeksi Iisalmen kesäkaduille. Kaupungin läpi kulkee pitkä koivukuja, jonka varrelle rakentuu kahden vuoden välein järjestettävä Koivukujabiennaali. Näyttelyn kuraattoreina toimivat kuvataiteilijat Kaarina Kaikkonen ja Heli Ryhänen.

"Vuosien mittaan Koivukujabiennaalissa on ollut mukana monipuolisesti Suomen kuvanveistäjien kärkinimiä. Suomen Kuvanveistäjäliitto palkitsi vuonna 2022 Koivukujabiennaalin Pro Sculptura -mitalilla ansiokkaasta työstä suomalaisen kuvanveistotaiteen edistämiseksi."

Viime kesänä näyttelyn teemana oli Totta vai satua? 

"Taiteilija ammentaa aina omasta erityisestä todellisuudestaan, rikkaasta mielikuvitusmaailmastaan, jossa yksilön sisäinen kokemus, unelmat ja muistot punoutuvat yhteen. Fantasia sekoittuu luontevasti todellisuuden kokemusmaailmaan, ja näin syntyy jännitteitä, jotka vievät katsojan teosten sisältöihin. Jokaisessa taiteilijassa asuu sisällä luova alkuvoima, joka aistii elämää ja ympäristöään herkillä vaistoilla."

Anna Pekkala: Metal Metal Shark - I Cry Like a Beast, 2023, metallit.

Anna Pekkalan veistos oli lainannut muotokielensä Steven Spielbergin ohjaamasta Tappajahai-elokuvasta (1975). "Metallinen metallihai" oli saanut pintaansa ruostetta ja kaulaansa metalliketjut. Elokuvayhteyden lisäksi jäin miettimään kuinka monella tavalla metallia voi teoksessa käsitellä: materiaalina, tyylinä ja viittauksena musiikkiin. Siinä missä Tappajahai-julisteessa on uhkaava tunnelma, Pekkalan metallinen hai tuntuu sympaattisemmalta. Metalliketju valuu hain oikeasta silmästä kuin kyynelvana sen kaulan ympäri. Onko tässä viittaus haiden uhanalaisuuteen ("Välimeren hait ovat maailman hailajeista eniten vaarassa" WWF) vai symbolinen huutoitku ihmisen sydänsuruihin?

Kuva täältä.

Anna Pekkala: Vasarahai 2, 2023, kierrätysmateriaali.

Samanlainen terävähampainen tunnelma jatkui Pekkalan puisessa Vasarahaissa. Kierrätysmateriaalista valmistettu veistos täytti miltei koko kujan leveyden. Vasarahain silmät olivat leveän pään reunoilla, joiden paikalle oli asetettu peilisuikaleet. 

Anna Pekkala: Vasarahai 2, yksityiskohta.

Tommi Toija: Naulapää, 2023, pronssi.

Rujo ja terävä ilmaisu jatkui niin ikään Tommi Toijan pronssiveistoksessa. Neulapää oli tuttua Toijaa suurine ihmettelevine silmineen. Ihastuin Toijan rujon herkkiin veistoksiin vuoden 2016 Jyväskylän taidemuseon näyttelyssä, josta kirjoitin tuolloin otsikolla Ihot ylösalaisin. Viimeisin hurmioituminen tapahtui Taidehallin Tunteiden arkeologian (2024) äärellä.

Kuva: Imdb.

Yksittäiset Toijan veistokset eivät puhuttele itseäni niin voimakkaasti kuin joukot, joita hän saa luotua yksityisnäyttelyissään. Joukkovoima saa häkeltymään ja vahvemmin tunteiden valtaan. Naulapää tuijotti vierailijoita hypnoottisena kuin akupunktioneuloilla verhoiltuna. Toisaalta elokuvamaailmaan viitaten, joku saattaa löytää tästä muistumia myös Clive Barkerin käsikirjoittamaan ja ohjaamaan Hellraiseriin (1987).

Naulapään katse ei kuitenkaan ole uhkaava, vaan pikemminkin lamaantunut, pyörryksissä. Hektinen arki voi näyttää myös tuolta: mieltä kuormittavien pyörremyrskyjen ja ruuhkavuosien rentouttamiseen tarvittaneen joskus pää täyteen akupunktioneuloja, jotta kiputilat saa karkotettua.

Kim Simonsson: Keskustelu, 2025, keramiikka, nylonkuitu, epoksi.

Tommi Toijan lisäksi Koivukujabiennaalissa oli myös toinen kuvanveiston huippunimi. Kim Simonsson tunnetaan sammalhahmoistaan, jotka on kuvattu lapsina. Minulla meni jonkin aikaa ennen kuin pääsin sinuiksi Simonssonin veistosten kanssa. Hän on äärimmäisen taitava lajissaan, mutta välillä veistokset tuntuivat itselleni liian söpöiltä. Pintaa syvemmälle pääsin vasta Galerie Forsblomin Silhouettes-näyttelyssä (2022).

Kim Simonsson: Keskustelu, 2025, keramiikka, nylonkuitu, epoksi.

Kasvikasvoinen hahmo keskustelee kämmenselkänsä päällä istuvan pienen lapsihahmon kanssa. Minulle tästä syntyy ajatus vuoropuhelusta omatunnon kanssa. Se pieni ääni, joka meidän kaikkien sisältä löytyy. Huomionarvoista on myös se, että veistoksen jalustassa on lapsenomaisia piirustuksia.  

Kim Simonsson: Keskustelu, yksityiskohta.

Matti Peltokangas: Kunniaa koivuille, 2003, marmori. 

Matti Peltokankaan marmoriveistos oli yksinkertaisuudessaan yllättävä. Kunniaa koivuille keskellä loputtoman pitkältä tuntuvaa koivukujaa ei löydä kenties tämän parempaa näyttelypaikkaa. Pelkistetty muotokieli pysäytti ja rauhoitti sopivasti mielen tarinallisempien veistosten keskellä. Käsi hakeutui väkisin sivelemään veistetyn marmorin hienoa pintaa. Häkellyttää, kuinka fyysistä kiven työstäminen mahtaa olla.

Matti Peltokangas: Kunniaa koivuille, yksityiskohta.

Hanna Marno: Rakas köyryselkä, 2022, puu, sienipigmentti.

Hanna Marnon Rakas köyryselkä puhutteli omaa taidemakuani. Sopivasti kummallinen eikä liian viimeistelty käsittely jätti ajatuksille tilaa syntyä. Puu oli paikoin halkeillut luonnostaan ja valtavan kokoinen pää tuntui raskaalta kapeiden hartioiden jatkeena. Tässä oli alienmaista tunnelmaa.

Takaa veistos näytti kuitenkin siltä kuin sen pää olisi kääritty laskoksilla olevaan kankaaseen. Selkäpuolella oli myös paljon punaista väriä. Tämä ei ollut pelottava, vaan hiljaisessa olemuksessa oli jotain lohdullista, vaikka olion jalat olivat poikki ja kädet tuntuivat hautautuvan maan sisään.

Hanna Marno oli minulle taiteilijana uusi nimi, jonka tekemistä aion seurata myös jatkossa.

Hanna Marno: Rakas köyryselkä, 2022, puu, sienipigmentti.

Heli Ryhänen: Houkutuslintu, 2025, tekonahka, teräs.

Heli Ryhäsen Houkutuslintu oli valtavankokoinen rukoilijasirkka, jolla oli ihmismäiset kasvot. Tässä oli jo jotain puistattavaa, koska tietää hyönteislajin olevan peto ja naaraan syövän koiraan parittelun aikana. Oliko tässä kommentti naisten ottamaan valtaan suhteessa miehiin?

Ryhäsellä on puhuttelevia teoksia. Yksi suosikeistani kuuluu Kuopion taidemuseon KUMMAn kokoelmiin (Varjelus, 2010). Siinä vanha mies on nostanut kätensä suojelevaan asentoon.

Koivukujabiennaali osoitti mikä merkitys taiteella ja kulttuurilla on myös matkailullisesti. Kesän myötä some täyttyi biennaalin kuvatunnelmista ja innosti matkaan minutkin, kun kävijät jakoivat kuvia veistostaiteesta. Iisalmen vierailun yhteydessä pysähdyin lisäksi kirpputorikierrokselle, kävin lounaalla ja tutustuin uudistettuun Olvin Panimomuseoon. Kulttuurileikkausten keskellä olisi hyvä muistaa myös tämä näkökulma: kulttuuri on vetovoimatekijä, joka tuo paikkakunnille euroja myös heijastusvaikutuksina, kun palveluita käytetään myös laajemmin. 

Kiitos Iisalmi hienosta taidebiennaalista!

Tommi Toija: Tunteiden arkeologia

Tommi Toija: Ommmmm..., 2024, sekatekniikka paperille; Myrskyn merkki, 2024, maalattu keramiikka.

Tommi Toija ja Kim Simonsson tuntuvat olevan Helsingissä nyt kaikkialla. Toijan näyttelyt Taidehallissa ja Gallery Halmetojassa, julkinen veistos (Yön kasvo, 2024) Lasipalatsikorttelissa. Samassa korttelissa seisoo Kim Simonssonin vihreät Sammaljätit. Simonssonin pienempiä veistoksia tuli vastaan useammassa galleriassa. Somen kuvavirta on koko kesän täyttynyt molempien taiteilijoiden töistä. Huomasin taideähkyä ennen kuin olin itse edes nähnyt teoksia.

Tommi Toija: Yön kasvo, 2024, pronssi. Kulttuurikasarmin päätyseinä.

Tunteet olivat ristiriitaiset. On äärimmäisen hienoa, että taide saa näkyvyyttä ja nousee valtavirtaan. Sen pitäisikin olla näkyvää ja osa arkeamme, jotta se saa jalansijaa yhteiskunnassa ja raivaa sitä kautta itselleen ansaitsemaansa arvostusta. (Mitä ei hallituksen osalta tällä hetkellä ymmärretä.)

Minulle näkyvyydessä näytti olevan toinenkin puoli. Huomasin ärsyyntyväni kaikesta kuvamäärästä, mitä esimerkiksi Toijan Taidehallin näyttelyyn liittyen eteeni vyöryi. Näin etukäteen kuvia niin paljon, että mietin, miksi minun enää kannattaisi mennä katsomaan näyttelyä, kun "kaikki on jo nähty". Harvempi kuitenkaan tuntui sanovan kuvien yhteydessä mitään. Tämäkin ärsytti. Kuvamäärä oli valtava, mutta ne vilisivät somen kuvavirrassa hyvin vähin sanoin. Se, että näyttely on upea, vaikuttava ja hieno ovat sanoja ilman merkitystä silloin, jos ei avaa, että mikä näyttelystä teki upean, hienon ja vaikuttavan. Näyttelyn nimi - Tunteiden arkeologia - kannustaa mielestäni kävijät kaivelemaan tunteitaan ja sanoittamaan niitä.

Kaiken kukkuraksi Jussi Mankkinen onnistui sanomaan Ylen artikkelissa kaiken haastatellessaan Tommi Toijaa. Mitä minulla olisi enää nähtävää tai sanottavaa näyttelystä? Koin, että tyhjensin kaikki ajatukseni Toijan taiteesta jo Jyväskylän taidemuseon näyttelyssä 2016. Ihot ylösalaisin -teksti on mielestäni edelleen onnistunut kuvaus Toijan taiteesta:

"Nyt ymmärsin miksi Toijasta on kohkattu niin ahkerasti. Näyttelyssä tuli olo, että löysin pelottavista ja oudoista veistoshahmoista palasia itsestäni kaikesta huolimatta. Tämän vuoksi ajattelin, että hahmot ovatkin ilmentymiä ihmisen sisäisestä puolesta, kuin iho olisi käännetty ympäri, jolloin mieli, sielu ja tunteet on tuotu näkyville. Jokaisessa meissä on säröjä, venymiä, reikiä, arpia, möykkyjä tai mustumia. Usein ne jäävät kohtaamisissa piiloon, kun kuvitellaan, että niiden paljastaminen kenties pelottaisi tai ahdistaisi vastapuolta. Suojellaan samalla itseä ja muita. Kuitenkin juuri nuo asiat tekevät meistä inhimillisiä. Ne erottavat meidät muovinukeista."

Niinpä minulla ei tuntunut olevan teoksista enää mitään uutta sanottavaa. Lähtötilanne oli uudenlainen. Yleensä astun näyttelyyn sillä mahdollisuudella, että se synnyttäisi sanottavaa siinä määrin, että tulisi tarve purkaa ajatuksia blogiin. Nyt astelin Toijan Tunteiden arkeologia -näyttelyyn täysin vailla ajatuksia ja odotuksia.

Tommi Toija: Nimetön, 2006 (mustat kehykset); Hörökorva, 2018 (kultaiset kehykset); Yön kusipää, ajoittamaton (veistos).  

Näyttelyn galleriamaiset osuudet oli koottu ja ripustettu hyvin. Ensimmäisenä kävijän vastaanotti seinä täynnä Fragmentteja, pieniä piirroksia ja veistoksia. Tämä oli sopivan kevyt aloitus, sillä seuraavassa tilassa oli rujompaa katsottavaa. Anatomian opintoja -sarjan joukossa oli myös oppikirjojen yksityiskohtaisia kuvia mm. silmäsairauksista. Vitriinissä oli esillä myös lääkärin välineitä. Tällaisia kollaasimaisia töitä en muista Toijalta aiemmin nähneeni. Paperipohjaiset teokset olivat vuodelta 2022.

Anatomian opintoja -näyttelytilan yksityiskohta.

Tommi Toija: Tarkkailija, sekatekniikka paperille.

Iso takasali oli täynnä uusia (2024) sekatekniikalla toteutettuja kasvokuvia paperille piirrettyinä ja vanerille kaiverrettuina. Täällä teoksilla oli hyvin tilaa ympärillään, että töitä pystyi katsomaan tarpeeksi kaukaa. Seuraava sali oli täynnä veistospäitä, joiden runsas asettelu enteili näyttelyn viimeistä osiota.

Tommi Toija: Puristettu, 2023, patinoitu pronssi.

Tommi Toija: Taustapiru, 2021, patinoitu pronssi.

Varsinainen tunteiden arkeologia löytyi itselleni vasta Toijan rekonstruoidusta työhuoneesta. Häkellyttävää oli jo pelkän idean lisäksi se, miten yksityiskohtaisesti kaikki oli saatu Taidehalliin siirrettyä. Jussi Mankkinen kysyi Tommi Toijan tunnelmia työhuoneeseen liittyen:

"Heti avajaisten jälkeen Tommi Toijalle vihjattiin, että nyt taiteilijan persoonasta paljastuu liikaa, eikö se vähän pelota. Toija pohdiskeli itsekin samaa.

–Toki olen miettinyt, että onko tämä ollut järkevää tai oikeanlainen ratkaisu. Kysehän on työhuoneestani, joka kertoo minusta hyvin paljon ihmisenä. Toisaalta täällä ei ole tarjolla minkäänlaisia valtionsalaisuuksia.

Toijalle työhuone on 'pyhä tila'.

–Vietän siellä suurimman osan vuorokaudesta, eli se on minulle hyvin oleellinen paikka."

Itse taiteilijoiden työhuoneilla vieraillessani olo on ollut nöyrä, sillä koen, että työhuone on paikoin jopa kotia henkilökohtaisempi paikka. Kodissa saattaa joutua tekemään esimerkiksi sisustuksen suhteen kompromisseja, ja siellä on kaikenlaista muutakin toimintaa, mutta työhuone kuvaa vahvasti ja puhtaasti taiteilijoiden sisäistä ja luovaa maailmaa. Kaikki eivät ole halunneet, että esittelen heidän työhuoneitaan blogissa, vaikka olen päässyt niissä kyläilemään, ja tämä on ok. Sen vuoksi on mielestäni erittäin etuoikeutettua, että Toija on asettanut henkilökohtaisen tilansa kaiken kansan nähtäville - eläessään. Usein näitä taiteilijoiden työhuoneita ja -tiloja esitellään näyttelyissä vasta taiteilijan kuoleman jälkeen.

Nyt kävijä pääsee näkemään Tommi Toijan keskeneräisenä. Esillä on valmiiden veistosten ja piirrosten lisäksi valmisteilla olevia savitöitä, maaleja, pensseleitä, paperia, kyniä ja se kaikki muu, mikä inspiroi katsetta ja toimii kenties myös taiteilijan innoituksen lähteenä.

Toijalla on kadehdittavan upea taidekirjakokoelma. Viimeinen nurkkaus on täynnä erilaisia "onnenkaluja":

"Työhuoneessa pistää silmään erilaisten hengellisten esineiden runsaus. Niitä löytyy afrikkalaisista naamioista krusifikseihin ja pyhimyspatsaisiin. Tuolla on Neitsyt Maria, tuolla taas nuolilla lävistetty Pyhä Sebastian. Toija kertoo keräävänsä tällaisia esineitä, koska niiden estetiikka kiehtoo häntä.

–Toisaalta taas on hyvä varautua vähän kaikkeen kun ei oikein tiedä, mikä kortti vetää. Siellä viimeisellä portilla – jos sellaista ylipäänsä on – voi sitten sanoa, että onhan minulla sinunkin kuvasi, niin että päästähän sisään, olen uskonut myös sinuun. En pidä itseäni uskonnollisena henkilönä, mutta varmaan kaikilla meillä on kaipaus kohti jotakin korkeampaa." (Jussi Mankkinen, Yle 23.6.2024)

En saanut näyttelystä täydellistä hurmioitumisen kokemusta tai omille tunteilleni teoksista mitään uutta, mutta myönnän, että olin kaiken sen epäröinnin ja ärsyyntymisen jälkeen positiivisesti yllättynyt. Siitä, miten hyvin näyttely oli koottu ja ripustettu ja siitä, että työhuone oli niin autenttinen. Työhuoneessa soi myös äärimmäisen hyvä musiikki (mm. J.Karjalainen, Lasse Mårtenson, Badding). En tiedä, onko soittolista kopioitu myös taiteilijalta itseltään, mutta tilassa oli todella rentouttavaa tutkia paikkoja musiikin lomassa. Sain vaellella huoneessa lähes koko ajan rauhassa itsekseni, sillä vierailin museossa klo 18 jälkeen.

En kuitenkaan vieläkään kadottanut sitä toivetta, että kävijät puhuisivat näkemästään ja kokemastaan taiteesta enemmän myös sosiaalisessa mediassa, eivätkä vain jakaisi sanattomia kuvia. Kuvat puhuvat toisinaan enemmän kuin sanat, mutta sanoilla jätämme jäljen.

Tommi Toija: Sateenodottaja, 2005-2024, lasikuitu, lyijy, keramiikka.

Tommi Toijan Tunteiden arkeologia on esillä Taidehallissa 6. lokakuuta 2024 saakka.

"Metatyötä sen eteen, että voisi työskennellä"

Anni Laukka: From the series of Unglory, 2022, sekatekniikka, löydetyt esineet, kierrätetty materiaali ja valo.

Kuva/Tila on Taideyliopiston uusi galleria Sörnäisten kampuksella Kuvataideakatemian uudisrakennuksen aulakerroksessa Helsingissä. Tracing Work -näyttely ehti päättyä jo 3.4., mutta mukana oli mm. aiemmin esitellyn Anni Laukan varjoveistoksia.

"Tracing Work -näyttelyssä työn ja työskentelemisen tematiikat kohtaavat eri teosten keskittyessä muun muassa taiteilijan näkymättömään työhön, toimeentuloon, työväenliikkeen historiaan, taiteilijan työn katoavaisuuteen ja säilyttämiseen. Tracing Work johdattaa ajatuksiin taiteen synnyttämistä muistoista, taiteilijoiden työn ja tulosten jäljittämisestä, maailman hahmottamisesta. Trace kääntyy suomen kielelle paitsi passiivisena jälkenä, myös aktiivisena tekoon  ja toimintaan viittaavana sanana. Tracing on jäljen jättämistä, merkkaamista ja merkitsemistä muistiin.

Näyttelyn rinnalla kulkee kysymys taidetyöhön ja tuotantoon liittyvistä seikoista. Taiteen tekemiseen liittyy yksinäisyys ja epävarmuus. Yhdessä tekeminen edellyttää neuvottelua, valintoja ja arvojen punnitsemista.

Työn ajatellaan usein olevan näkyvää ja tuloksellista. Suuri osa työstä on kuitenkin näkymätöntä, metatyötä sen eteen, että voisi työskennellä."

Anni Laukka: From the series of Unglory, 2022, sekatekniikka, löydetyt esineet, kierrätetty materiaali ja valo.

Anni Laukan varjoveistokset kuvasivat näyttelyn tematiikkaa hyvin. Seinälle heijastetut varjokuvat muodostuivat taiteilijatarvikkeista: siveltimistä, pensseleitä, maalituubeista ja -purkeista, maalauskankaista. Kaksi teosta kuvasi varsinaista taiteellista tekemistä, sitä ideaalia mielikuvaa taiteilijasta työnsä äärellä, joka tuntuu juurtuneen valtavirran mielikuviin.

Anni Laukka: From the series of Unglory, 2022, sekatekniikka, löydetyt esineet, kierrätetty materiaali ja valo.

Totuus on kuitenkin toisenlainen. Tätä maailmaa kuvasi kolmas teos, jossa taiteilija istuu kyyryssä tietokoneensa äärellä. Hahmon vartalo on muodostettu jätesäkeistä täynnä roskaa sekä rikkalapiosta ja harjasta. Pisteliäs kannanotto ajatukseen, että taiteilijat yhdistetään edelleen joissain puheissa "roskasakkiin, yhteiskunnan elätteihin".

Jos minulta kysytään, työllistyminen taide- ja kulttuurikentälle on vaikeaa. Etenkin, jos sillä aikoo elättää itsensä pidemmällä aikavälillä. Se vaatii motivaatiota, päättäväisyyttä, uskoa itseensä, epävarmuuden sietämistä, verkostoitumista ja kenties parhaassa tapauksessa ripauksen onnea. Kuvataiteilijat kuuluvat usein instituutioiden  (mm. museot ja teatterit) ulkopuolelle, jolloin koko työ perustuu pelkästään oman tekemisen ja taiteen ympärille.

Mielikuvat taiteesta ja taiteilijuudesta perustuvat usein (ymmärrettävästi) siihen, millaista taidetta näemme ympärillämme. Harva tulee kuitenkaan pohtineeksi sitä, mitä se vaatii, että taiteilija ylipäänsä saa teoksensa esille? Taiteesta tulee taidetta vasta sitten, kun se asetetaan esille, kun joku on sitä katsomassa.

Nykyisin yhä enenevissä määrin taiteilijuuteen kuuluu jokin ammattiin valmistava koulutus (ammatillinen ja/tai ammattikorkeakoulututkinto). Tämä on tarpeen, jotta taiteilijat osaavat valmistautua parhaalla mahdollisella tavalla siihen, mitä kaikkea ammatti pitää sisällään.

Anni Laukan "roskasäkkiteos" kuvasi totuutta. Iso osa taiteilijoiden ajasta kuluu tietokoneen äärellä: täytetään apurahahakemuksia, näyttelyhakemuksia, kirjoitetaan erilaisia selvityksiä, luodaan ja ylläpidetään verkkosivuja, päivitetään tietoja, markkinoidaan itseä ja taidetta. Kaikki tietokoneella vietetty aika on pois siitä näkyvästä tekemisestä - taiteesta - joka kenties herättäisi katsojien, museoiden ja gallerioiden - ostajien - kiinnostuksen. 

Se, että taiteilija saisi taiteensa ja itsensä näkyväksi vie aikaa. Eivätkä kaikki siitä huolimatta saavuta sellaista näkyvyyttä kuin toivoisivat. Uskon, että jokainen uraansa aloitteleva nykytaiteilija joutuu elämään tämän pelon tuoman epävarmuuden kanssa.

Anni Laukka: From the series of Unglory, 2022, sekatekniikka, löydetyt esineet, kierrätetty materiaali ja valo. Yun-Chen Chang: Still Changing - Landscape, 2022, installaatio ja esitys, 138 tuolia kolmessa eri variaatiossa.

Galleriatila oli täynnä tuoleja, joita en ensinäkemältä ymmärtänyt taiteeksi. (Ja sekin on taiteen tehtävä!) Yun-Chen Changin installaatio Still Changing: Landscape muodostui 138:sta tilaan levitetystä tuolista. Muovituoleja, muovituoleja metallijaloilla ja puutuoleja metallijaloilla.

Tämä on juuri se mieltä ärsyttävä ja kutkuttava hetki, kun jää itselleen kiinni nykytaiteen tyypillisimmästä kysymyksestä: Onko tämä taidetta? Tuoleja hujan hajan? Changin teoskokonaisuus oli osallistava, jolloin aloin miettiä omaa suhdettani teokseen. Ennen kuin edes ymmärsin tuolien olevan taidetta, olin jo huomaamattani ottanut osaa teokseen: olin väistellyt keskellä tilaa olevia tuolikasoja ja yksittäisiä tuoleja. Olin siis suhteuttanut oman olemiseni tilassa tuolien mukaan.

Yun-Chen Chang: Still Changing - Landscape, 2022, installaatio ja esitys, 138 tuolia kolmessa eri variaatiossa.

Aloin katsella tuolikasoja uusin silmin. Valkoiset muovituolit olivat rumia, mutta itse asiassa valkoinen tuolikasa ikkunan edessä sai mielleyhtymän lumikasoihin, kun ulkotila yhdistyi sisätilaan. Tai no, eihän Helsingissä enää mitään lunta ollut. Kuopion korkeudella lumikasat ovat vielä arkea.

Yun-Chen Chang: Still Changing - Landscape, 2022, installaatio ja esitys, 138 tuolia kolmessa eri variaatiossa.

Mielenkiintoisin yhdistelmä oli vanha, kapea, samettipäällysteinen ja sirojalkainen sohva, jonka edessä oli metallijalkainen puutuoli. Ne oli asetettu kuin keskustelemaan keskenään. Jos saisit valita, kumpaanko istuisit? Tuolit viestivät sanattomasti myös vallasta. 

Jos kyseiset istuimet olisivat ystäväni kotona, voisin istua kumpaan vain. Todennäköisemmin kuitenkin tuohon pehmeään, jos molemmat mahtuisimme siihen vierekkäin. Jos tuolit olisivat yleisessä odotustilassa, istuisin miettimättä pehmeään versioon. Jos tilassa, jossa olisi vain nämä kaksi vaihtoehtoa, järjestettäisiin työhaastattelu, eikä haastattelija ohjaisi automaattisesti istumaan jompaan kumpaan, istuisin itse välittömästi puiseen tuoliin. Jättäisin pehmeämmän ja arvokkaamman istuimen haastattelijalle. Näinpä niinkin arkinen asia kuin tuoli, saa taiteen avulla esille ja pohtimaan esimerkiksi arvovaltakysymyksiä.

Uskon, että meistä jokainen kävisi mielessään läpi samanlaista tuolien aiheuttamaa ajatuspolkua, jos tilanne tulisi vastaan arjessa. Tuollaisia hetkiä ei ehkä pysähtyisi jälkikäteen miettimään, mutta taide antaa mahdollisuuden pohtia omia valintojaan ja kenties kyseenalaistaa niitä. Miksi valitsen näin?

Natalia Eliassen: Breastfall, 2022, vesiputousinstallaatio, kävijöiden kehoista valettuja rintaveistoksia.

Toisenlaista osallistavuutta oli Natalie Eliassenin installaatiossa. Vesi virtasi tasaisesti liplattaen Breastfall -teoksessa. Installaatio kasvoi ja kehittyi koko näytelyn ajan, sillä kuka tahansa saattoi osallistua teokseen ilmoittautumalla taiteilijalle ja suostumalla "valumuotiksi". Teoslapussa sanottiin, että "Voit lahjoittaa omat rintasi kasvavaan vesiputoukseen. Kaikki sukupuolet sekä kaiken muotoiset ja kokoiset kehot ovat tervetulleita. Muotin tekeminen Natalien kanssa kestää noin 1,5h."

Natalia Eliassen: Breastfall, 2022, vesiputousinstallaatio, kävijöiden kehoista valettuja rintaveistoksia.

Teos ei ollut seksuaalinen, vaan itse asiassa rauhoittava ja vesi elementtinä veti puoleensa. Rinnoista otetut muotit oli maalattu, osa hyvinkin kirkkailla väreillä, jolloin ajatus kehon osasta muuttui enemmän esinemäiseksi. Tämä toi omaan ajaukseeni särön ja mielikuvan vartalon esineellistämisestä, vaikka se ei varmasti ole ollut taiteilijan tarkoitus.

Natalia Eliassen: Breastfall, 2022, vesiputousinstallaatio, kävijöiden kehoista valettuja rintaveistoksia.

Koin, että osallistujat ovat olleet rohkeita antaessaan rintansa osaksi installaatiota. Se sai myös miettimään vallalla olevia kauneusihanteita ja niiden vaikutusta yhteiskuntaan. Koin hieman ristiriitaa taiteellisen tematiikan suhteen. Installaatio ei mielestäni yhdistynyt yhtä saumattomasti taiteilijuuteen ja sen prosesseihin kuin toisissa teoksissa. Kokonaisuus jäi tässä yhteydessä irralliseksi, vaikka ajatus osallistavuudesta ja turvallisesta intiimiydestä taiteilijan ja osallistujan välillä viehätti.  

Ennen tilasta poistumista siirsin yhtä tuolia. Jätin näyttelyyn jälkeni kenenkään huomaamatta, joka katoaisi kenties jo seuraavan galleriavieraan osallisuuden myötä. 

Tracing Work -näyttelyn kuratoivat Praxis-maisteriohjelman opiskelijat.