Antti Laitinen - Sisällä metsä

Antti Laitinen: Willow piece, 2026, paju, rautalanka; Broken landscape V, 2018, pigmenttivedos. 

Ihminen on aina vaikuttanut luontoon tahtoen tai tahtomattaan. Muokkaamme maisemaa jatkuvasti, vaikka samalla nautimme ajatuksesta koskemattomasta luonnosta. Harvempi meistä kuitenkaan pysähtyy miettimään muokattua maisemaa, oli se sitten maanviljelyksen, kaupunkirakentamisen tai metsäteollisuuden tuotosta. Elämme ympäristössä, jota voisimme katsoa myös toisin.

Antti Laitinen: Broken landscape VI, 2019, pigmenttivedos.

Hämeenlinnan taidemuseossa on esillä Antti Laitisen (s. 1975 Raahe) näyttely Sisällä metsä. Minulle taiteilija tuli tutummaksi valokuvaaja Meeri Koutaniemen luotsaamasta dokumenttisarjasta Irti kuvasta, jossa haastateltiin taiteilijaa ensimmäisen kauden jaksossa Mies, joka rakensi itselleen saaren (2021).

Antti Laitinen: yksityiskohta teoksesta Broken landscape VI, 2019.

Antti Laitinen: yksityiskohta teoksesta Broken landscape VI, 2019.

Antti Laitinen ilmaisee itseään valokuvan, performanssin, installaation, ympäristötaiteen ja videon keinoin. Hänen taiteensa tutkii ihmisen toimintaa ja sen jälkiä luonnossa. Viime vuosina etenkin metsä on ollut Laitiselle tärkeä inspiraation lähde.

Mahdottomasta mahdollista

Laitinen on muokannut luontoa poistamalla maisemasta pieniä osia ikään kuin pieniksi ikkunoiksi. Ne haastavat katsellessa näkemisen ja ymmärtämisen välistä yhteyttä. Kauempaa katsottuna teokset näyttävät muokatuilta valokuvilta. Ei kai tuollainen voi olla oikeasti mahdollista? Poistaa risukosta noin symmetrisiä ympyröitä.

Antti Laitinen: Broken landscape XI, 2025, pigmenttivedos.

Kaikki näyttelyn teokset ovat täyttä totta. Laitisen leikkisäkin ote tehdä mahdottomasta ajatuksesta totta on vienyt paljon aikaa paitsi suunnitteluun etenkin toteutukseen. Hän on muokannut, pilkkonut, uudelleenkoonnut ja -järjestänyt paloja luonnosta. Taide ei ole Laitiselle pelkkä lopputuloksen aikaansaaminen vaan prosessi, jota katsoja pääsee todistamaan parhaiten Lake shift -videoteoksen (15:31 min) muodossa.

Antti Laitinen: Lake shift, 2016, pigmenttivedos.

"Lake shift -teoksessa taiteilija yrittää siirtää järven kahden ämpärin avulla. Teoksen toteutus kesti viisi päivää, ja sen aikana Laitinen kantoi yhteensä 16 000 litraa vettä." (Näyttelyteksti)

Teoksessa siirretään vettä taiteen vuoksi, mutta se laittaa miettimään myös veden merkitystä maailmanlaajuisesti. Veden riittävyyttä, sen puhtautta ja sijaintia. Jokainen tiedämme ihmisen vaikutuksen ilmastonmuutokseen, jäätiköiden sulamiseen ja negatiivisiin "tulosuutisiin". Mutta ihmisten toimista tapahtuu onneksi myös hyvää.

Jyväskylässä Tourujoki on kunnostettu ja palautettu takaisin luonnonmukaiseksi koskeksi keskelle kaupunkia. Tavoite on saada vaelluskalat palaamaan. Pienkalat ovat jo nousseet, ja koskessa on nähty koskikarojen lisäksi myös saukkoja. (Yle 25.7.2026)

Antti Laitinen: Broken landscape IV, 2018, pigmenttivedos.

Antti Laitinen: yksityiskohta teoksesta Broken landscape IV, 2018.

Ihmisen toimilla on merkitystä

Antti Laitisen taide osoittaa yhden ihmisen vaikutuksen maisemaan ja ympäristöön. Hän työskentelee usein kotinsa lähistöllä Somerniemellä, mutta on toteuttanut teoksia myös muualle Suomeen ja ulkomaille. Sisällä metsä -näyttelyä varten Laitinen saapui työskentelemään Hämeenlinnaan.

Antti Laitinen: Tangle, 2025, pigmenttivedos.

"Tangle-valokuvateoksessa (2025) kuusenoksista muodostuva risupallo on kuvattu Hämeenlinnan Varikonniemessä raitapuiden lomassa. Teoksen kuvaukset toteutettiin marraskuussa 2025 juuri ennen pysyvän lumen satamista, kun maa oli hetken paljas. 

(---) Tangle-teoksia varten taiteilija, Hämeenlinnan taidemuseon henkilökunta ja Hämeenlinnan kaupungin viherkunnossapidossa työskentelevät vangit keräsivät kuusen oksia kahdelta harvennushakkuualueelta, jonne oksat olivat jääneet hakkuujäännöksenä. Teosten toteuttamisessa tärkeinä yhteistyötahoina ovat toimineet Hämeenlinnan kaupungin kaupunkirakennepalvelut ja viherkunnossapito."

Antti Laitinen: Tangle, 2025, kineettinen veistos; Broken landscape VI, 2019, pigmenttivedos; Broken landscape III, 2017, pigmenttivedos.

Näyttelytilan keskellä Tangle-teos pyörii hitaasti ympäri ilmassa leijuen. Hidas liike on hypnoottinen ja rauhoittava. Tangle, suomeksi muun muassa vyyhti, sotkeentua, mennä sekaisin. Siltähän teoksen risupallo tosiaan näyttää. Teoksen valmiiksi saattamiseksi on tehty yhteistyötä, jotta näennäisestä roskasta yhteen sekoittamalla ja kietomalla on saatu aikaan jotain kaunista. Vertauskuvallisesti voisi siis sanoa, että eri toimijoiden, sosiaalisten asemien ja taustojen sekoittuminen ja kietoutuminen yhteen taideprojektin ansiosta on kantanut näyttelyyn jotain, mikä muistuttaa yhteistyön voimasta ja merkityksestä. Antti Laitisen taide on tehnyt sen mahdolliseksi.

Antti Laitinen: Forest square I, II & III, 2013, kromogeeninen värivedos, diasec.

Miltä haluamme oman maisemamme näyttävän?

Laitisen teokset nostavat uteliaisuutta, että näkisi jonkin niistä livenä luonnossa. Toisaalta, täytyykö meidän odottaa yllätyksiä ja taidetta maisemassa, jotta näemme ja ymmärrämme yksityiskohtien merkityksen isommassa mittakaavassa, omassa maisemassamme?

Antti Laitinen: Broken landscape I, 2017, pigmenttivedos.

Jos pysähdyn omaan elinympäristööni, koen kotipihassa lahoavan puunrungon eräänlaisena maisemallisena erikoisuutena. En taiteena, mutta hieman samanlaisena "yllätyksenä" kuin Laitisen valokuvien yksityiskohdat. Lehdetön ja oksaton puu on enää puolikas runko, eikä maisemallisesti kovin kaunis. Kauniin siitä tekevät ne hetket, kun näen tikkojen koputtelevan puun runkoa, etsivän sieltä syötävää ja kaivertaen siihen kolojaan. Joku toinen olisi kenties kaatanut puun rumana ja (ihmiselle) turhana elementtinä. Se saa kuitenkin seisoa pihassani niin kauan, kun siitä ei ole kenellekään vaaraa tai vahinkoa. 

Välillä tuntuu, että muokkaamme maisemaa liian nopeasti sellaiseksi kuin ajattelemme, että jonkin pitäisi olla sen sijaan, että antaisimme asioiden vain olla sellaisia kuin ne ovat. Tämä ajatus pätee mielestäni oivallisesti myös meihin ihmisiin. Että ymmärtäisimme itseämme ja toisiamme siten, että saisimme olla sellaisia kuin olemme - samalla kunnioittaen toisiamme (ja luontoa).

Antti Laitinen: yksityiskohta teoksesta Broken landscape I, 2017.

Näyttelyssä syntyi enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Mitä korjaamme luonnosta, mitä jätämme korjaamatta, siivoamatta, peittämättä, mitä korostamme ja miksi? Kysymysten muodossa näyttelyssä syntynyt tunnelma kulkeutui mukanani museon seinien ulkopuolelle.

Antti Laitinen, Sisällä metsä on esillä Hämeenlinnan taidemuseossa 18.10.2026 saakka.

Olavi Martikainen

Olavi Martikainen: Maisema (1974), Vaara ja auringon nousu (1976), Auringonnousu (1955). Lieksan kaupungin kokoelma.

Pielisen museossa Lieksassa on esillä taidemaalari Olavi Martikaisesta (1920-1979) kertova näyttely Viimeinen boheemi. Taiteilija oli minulle nimenä tuttu, sillä hänen taidettaan tulee vastaan aika ajoin muun muassa vanhojen tavaroiden ja antiikkiliikkeiden valikoimissa, mutta taiteilijan elämästä en tiennyt etukäteen mitään.

Olavi Martikainen: Talvimaisema, 1969. Lieksan kaupungin kokoelma.

Vaatimattomista oloista kohti pääkaupungin taidepiirejä

Olavi Martikainen syntyi Kiihtelysvaarassa köyhissä oloissa maatyömies Erkki Martikaiselle ja Stiina Turuselle. Perhe muutti Lieksan maalaiskuntaan 1925, mutta äiti Stiina menehtyi tuberkuloosiin jo seuraavana vuonna. Yksinhuoltajaksi jäänyt Erkki-isä sulki Olavi-pojan komeroon ja pönkkäsi sen oven työpäiviensä ajaksi. Päivät pimeässä komerossa vietettyään seurana oli vain mielikuvitus.

Lieksassa Olavi kävi kansakoulun. Ruumiillinen kuritus kotona ja koulussa oli ankaraa. Koulun jälkeen hän työskenteli paimenena ja renkinä maalaistaloissa.

Martikainen pääsi aloittamaan kuvataiteen opinnot Oriveden opistossa 1939, mutta opinnot keskeytyivät sodan vuoksi. Jatkosodan vuosina hän palveli Rukajärven suunnalla viestipataljoonan radistina kaukopartio- ja tiedustelutehtävissä. Martikainen ylennettiin korpraaliksi 19.7.1941.

Asemasodan aikana, kun rintamalinjat pysyivät pitkään paikallaan, Martikainen tutustui taiteilijoihin ja kokeili tehdä ensimmäiset maalauksensa. Itäkarjalaiset suolammet ja vaarat piirtyivät tuolloin vahvasti hänen mieleensä.

Sotien päätyttyä Martikainen työskenteli aluksi Lieksassa hevosmiehenä (1945-1947), jonka jälkeen hän muutti Helsinkiin. Hän työskenteli Tapanilassa puutarhaharjoittelijana (1947-1948), kunnes pääsi opiskelemaan Suomen taideakatemiaan (1949-1952). Martikainen opiskeli samaan aikaan myös Vapaan taidekoulun iltakursseilla. Lisäksi hän osallistui Helsingin työväen taidekerhoon vuosina 1951-1953. Kiinnostus taiteeseen ja maalaamiseen oli voimakasta.

Ystävä ja taidekeräilijä Pentti Koivisto kuvasi Olavi Martikaisen maalaamassa luonnonhelmassa 1970-luvun lopulla. Kuva: Ahti Isomäen kokoelma/Pielisen museo.

Olavi Martikaisen mustekynäpiirustuksia vuodelta 1950.

Olavi Martikaisen mustekynäpiirustuksia vuodelta 1950.

Brondan vintillä ekspressionismia nostattamassa

Valmistuttuaan taiteilijaksi Olavi Martikainen liittyi kuuluisaan Brondan vintin taiteilijaryhmään, johon hän kuului vuosina 1952-1960. Martikainen asui Brondan vintillä vuoteen 1960 saakka. Brondan vintin taiteilijaryhmä oli entisen Brondinin kahvilan pesulan paikalle muodostunut taiteilijayhteisö 1950-luvulla. Vintin johtohahmona toimi kuvataiteilija ja elokuvantekijä Eino Ruutsalo. 

Brondan vintin taiteilijaryhmään kuuluivat Olavi Martikaisen ja Eino Ruutsalon lisäksi muun muassa Ahti Lavonen, Väinö Rouvinen, Lasse Marttinen, Juhani Harri, Olavi Haarala ja Hanno Karttunen. Taiteilijat halusivat irtaantua kotimaisista taiteen painotuksista, koska kokivat ne ahtaiksi omalle ilmaisulleen. Ryhmä halusi viedä kotimaisen ekspressionismin uudelle tasolle ja vaikutuksia haettiin kansainvälisistä näkökulmista.

Olavi Martikainen: Ojankaivuu, 1968. Lieksan kaupungin kokoelma.

Olavi Martikainen: Nuotiolla, 1978. Yksityiskokoelma.

Olavi Martikainen: Pilkkimies, 1967. Lieksan kaupungin kokoelma.

Eurooppalainen ekspressionismi oli vahvimmillaan vuosien 1905-1920 välillä. Maalaustaiteen lisäksi siihen kuuluivat myös näyttämötaide, arkkitehtuuri, musiikki ja kirjallisuus. Ekspressionismi oli taiteen tekemisen tapa, joka korosti taiteilijan sisäisen tunteen ilmaisua usein voimakkaiden värien ja aiheiden kautta. Suuntaus syntyi Ranskassa ja kukoisti Saksassa.

Ekspressionismin kehitykseen vaikuttaneita taiteilijoita olivat muun muassa Vincent van Gogh, Paul Gauguin ja Edvard Munch. Taidesuunnasta puhuttaessa siihen yhdistetään voimakkaasti erityisesti saksalaiset taideryhmät Die Brücke ja Der Blaue Reiter. (Akseli Gallen-Kallela valittiin Die Brücken jäseneksi 1907.) Muita kansainvälisiä ekspressionisteja olivat esimerkiksi Egon Schiele, Paul Klee ja Oscar Kokoschka.

Olavi Martikainen: Jäämeren äärellä (1972), Nuotiolla (1976). Lieksan kaupungin kokoelma.

Rakkaus luontoon

Martikaisen tapa maalata oli niin sanottu alla prima-tekniikka, jossa maalaus tehdään yhdellä kertaa valmiiksi ennen kuin maali ehtii kuivua. Tekniikka sopi ekspressiiviseen ilmaisuun, jossa käytettiin voimakkaita ja näkyviä siveltimenvetoja. Hän maalasi yleensä kangas sylissään tai maahan levitettynä eikä käyttänyt maalaustelinettä. 

Martikaisen tiedetään käyttäneen maalauskankaina esimerkiksi lakanoita, säkkejä, telttakankaita ja pöytäliinoja. Öljyvärien lisäksi hän käytti teoksissaan hiiltä, lyijykynää ja väriliituja. Hänelle kelpasivat myös esimerkiksi lateksi- ja alkydimaalien pohjat. Yhdessä maalaustilanteessa saattoi valmistua useita teoksia kerralla. Martikaisen maalausten värit muuttuivat 1970-luvulle tultaessa tummista sävyistä kirkkaammiksi.

Taiteellisessa tuotannossa korostuu rakkaus luontoon. Martikainen kuvasi erityisesti vaaramaisemia ja ihmisiä luonnon äärellä.

Olavi Martikainen: Lieksan joelta, ajoittamaton. Yksityiskokoelma.

Olavi Martikainen: Kaksi kuutamossa (1974), Lieksan kaupungin kokoelma. Tuomo-viljelijä (1972), yksityiskokoelma. Kutojanainen (1968), Lieksan kaupungin kokoelma. 

Viimeinen boheemi ja elämän nurja puoli

Olavi Martikainen sai jo aloittelevana taiteilijana lisänimen "Viimeinen boheemi", sillä hänen elintapansa herättivät kummastusta myös taiteilijapiireissä. Hänen kerrotaan muun muassa keränneen ruoantähteitä taskuihinsa, saunoneen vaatteet päällä ja marinoineen saamiaan vaatteita kuraojassa.

Vapaus oli Martikaiselle keskeinen elämän arvo. Hän pysyi koko taiteilijaelämänsä ajan asunnottomana kiertolaisena. Maalaamisen ohessa hän elätti itsensä sekatyömiehenä: koirienhoitajana Lohjan Lemijärvellä, maa- ja ruoppaustöissä Asikkalassa.

Kymmenen viimeistä elinvuottaan Martikainen eli Espoossa Mankkaansuon kaatopaikan katveessa osana alkoholistiyhteisöä. Kurjista oloista huolimatta hän jatkoi maalaamista edelleen. Martikainen poltti kasvonsa, kaulansa ja ylärintansa kamiinassa 1979. Kolmen viikon sairaalajakso paransi palovammat, mutta jo seuraavana päivänä sairaalasta poispääsyn jälkeen hänet löydettiin tielle tuupertuneena. Olavi Martikainen kuoli 21.4.1979.

Olavi Martikainen: Omakuva, 1971. Yksityiskokoelma.

Olavi Martikainen: Kutojanainen, 1968. Lieksan kaupungin kokoelma.

Tärkeä näyttely

Vaikka Olavi Martikaisen nimi oli minulle entuudestaan tuttu, näyttely opetti minulle hänen elämästään ja taiteestaan. Varsinaiseen näyttelyyn olisin kaivannut huomattavasti enemmän henkilökohtaista aineistoa, kuten valokuvia ja työskentelyvälineitä. (Toki ymmärrän, että käytännön syistä - elinympäristö ja -tavat - eivät kenties jättäneet kovin paljon jälkeensä henkilökohtaista aineistoa.) Nyt esillä oleva kokonaisuus koostuu pääasiassa Lieksan kaupungin taidekokoelman teoksista, vaikka Martikaisen teoksia olisi valtavasti myös muissa kokoelmissa. Muutamia yksityiskokoelman teoksia on myös mukana. Kokonaisuus jäi kuitenkin elämäntyötä esitteleväksi kokonaisuudeksi melko suppeaksi.

Sen sijaan arvokasta työtä on tehty etenkin verkkonäyttelyn muodossa. Sinne on koottu valtavasti lisätetoa Olavi Martikaisen elämästä, taiteesta ja niiden vaiheista. Joukossa on myös paljon  niitä kaipaamiani valokuvia. Tämäkin blogiteksti pohjautuu pääasiassa verkkonäyttelyn tietoihin.  

Museonäyttely on aina onnstunut, jos se saa kiinnostumaan aiheestaan. Näin minulle kävi Pielisen museon Olavi Martikaisesta kertovassa näyttelyssä. Pelkkä nimi sai ympärilleen persoonan, yhden ihmiselämän ja sen jälkeen jättäneen taiteen.

Taiteen, jonka ymmärsin olevan aliarvostettu. Tätä samaa näkökulmaa puolsivat Bukowskin asiantuntijat vuoden 2020 Helsingin Sanomien artikkelissa: "Bukowskilla toivotaan, että Martikaisen teokset näkisivät uuden tulemisen, sillä hänen tyylinsä oli ainutlaatuinen." (13.3.2020)

Pielisen museon näyttely on tärkeä osa tuomaan Olavi Martikaisen taiteen osaksi taidehistorian näkyvämpää ketjua.

Olavi Martikainen - Viimeinen boheemi on esillä Pielisen museossa 30.9.2026 saakka.

Lähteet: Wikipedia, Helsingin Sanomat, Pielisen museon näyttelysivu ja Olavi Martikaisen verkkonäyttely.

____________________

Kuvalähde.

Mankkaansuon alkoholistiyhteisöstä on kirjoittanut muun muassa Tuomo Väliaho HS Espoossa (13.1.2020). Väliaho haastatteli diakoni Elli Korpelaa (75), joka oli auttanut 15 vuoden ajan alkoholisteja, vaikka tiesi, ettei saa ketään raittiiksi. Jutussa vilahtaa myös taiteilija Olavi Martikainen, joka lahjoitti yhden teoksensa Elli Korpelalle 1970-luvulla. (Sisältövaroitus: Teksti on paikoin melko rujoa luettavaa, vaikka Korpela kertookin, että "Koskaan ei tarvinnut pelätä".)