torstai 25. toukokuuta 2017

Vieraita Armeniasta

Palataanpa Roomasta jälleen työjuttujen pariin. En todellakaan olisi vuonna 2008 uskonut, että kysyessäni työssäoppimispaikkaa museoon, olisin tänään tässä tilanteessa. Aika on juossut todella nopeasti, ja oppia sekä taitoa on karttunut huomaamatta. Välillä tunnen edelleen epävarmuuden olotiloja siitä, etten ole tarpeeksi hyvä tai tietoa ei ole riittävästi. Hyvä puoli tässä on se, että halu oppia ja kehittyä lisää pysyy koko ajan yllä. Toiset ovat sen sijaan huomanneet, että kyllähän minä osaan. Kaikenlaista. Eniten tulee kommentteja ottamistani valokuvista, sillä ne ovat kenties näkyvin työni jälki.
Valokuvaus toi eteeni maaliskuussa jännittävimmän tilanteen koskaan, kun arkkipiispa Leo kysyi, voisinko tulla viralliseksi valokuvaajaksi Armenian apostolisen kirkon johtajan saapuessa seurueineen Suomeen. Ensimmäinen reaktio oli kauhu: miten ihmeessä selviäisin tilanteesta?! Esineiden kanssa pääsee (yleensä) helpolla, sillä silloin voi itse määritellä kuvauspaikan, ajankäytön ja lopputulokseen pystyy vaikuttamaan. Olin kyllä valokuvannut museon avajaisia ja keskustalon muita tapahtumia, mutta tämä tehtävä tulisi olemaan jotain ihan muuta. Vierailuohjelma oli kaksipäiväinen, joka loi paineita entisestään: olisin siis mukana ihan kaikessa siinä missä vieraatkin. Mutta eihän tuollaisesta työtarjouksesta voinut kieltäytyä. 
Otin haasteen vastaan ja mietin etukäteen kaikki kauhuskenaariot mitä voisi sattua: kamerasta loppuisi akku, en osaisi olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan tai kuvaisin jotain sellaista mitä ei saisi kuvata. Ja miten tilanteeseen pitäisi pukeutua? Ihmisiä, ja etenkin tapahtumia, valokuvatessa haasteellisinta on tilanteiden lukeminen. Kameran kanssa joutuu koko ajan olemaan valmiustilassa, jotta saa otettua hyviä tilannekuvia. Jos ei ole valmiina, tilanteet menevät ohi. Ortodoksisessa kulttuurissa on vielä paljon sellaista, mistä en ole ihan täysin kartalla – saati sitten tällaiset erikoistilanteet erilaisine etiketteineen. En ole yhtään ns. ”pönötyskuvien” ystävä, vaikka niitäkin joutuu melko usein ottamaan. Suosin mieluummin kuvia, joissa henkilöt ovat mukana varsinaisessa tilanteessa, jolloin he unohtavat kameran läsnäolon. Tällöin kuviin saa vangittua todellisen persoonan, kun räpsii otoksia vähän kuin huomaamatta. 
Kaikki meni loppujen lopuksi hyvin. Jälleen pääsin todistamaan sitä, kuinka ihmiset ovat ihmisiä arvonimien ja titteleiden takanakin. Armenian apostolisen kirkon johtaja, katolikospatriarkka Karekin II, oli iloinen, hyväntuulinen, helposti lähestyttävä ja huumorintajuinen. Armenian apostolinen kirkko lukeutuu orientaalisiin ortodoksisiin kirkkoihin, jotka ovat täysin itsenäisiä ja riippumattomia. Suomen ortodoksinen kirkko puolestaan kuuluu Konstantinopolin ekumeeniseen patriarkaattiin. 

Armenia on maailman ensimmäinen kristillinen valtio, ja se on ollut sitä jo vuodesta 301. Sanomalehti Karjalaisen tekemän haastattelun mukaan historiallinen asema edellyttää Karekin II:n mukaan myös vastuullisuutta. Armeniassa valtaosa ihmisistä on kristittyjä. Ortodoksiseen kirkkoon kuuluu jopa 90% väestöstä. Armenian naapurivaltioita ovat Turkki, Azerbaidžan ja Iran, joiden valtauskonto on islam. Karekin II kertoi, että vuorovaikutus islamilaisuuden kanssa synnytti jo 1000-luvulla ensimmäiset teologiset keskustelut kristittyjen ja islamilaisten välille. Armenia on monissa historian vaiheissa voinut – ja halunnut – näyttää mallia, miten toisen uskonnon kanssa tullaan toimeen. Karekin II korosti Suomen vierailullaan uskontojen välisen dialogin tärkeyttä. Monet väärinymmärrykset vähenisivät, jos käytettävissä olisi syvempää tietoa ja ymmärrystä islamista. 
Vierailun aikana kävi myös ilmi suomalaisen ja armenialaisen kulttuurin yhteneväinen historia. Molemmat valtiot ovat kamppailleet suhteestaan suurempiin valtioihin. Viime vuosisadan suurin julmuus oli armenialaisten kansanmurha 1915. Sen aikana surmattiin yli miljoona armenialaista. Kansanmurhan taustalla oli se, että kristittyjä armenialaisia pidettiin uhkana Osmannien valtakunnan yhtenäisyydelle. Heitä asui nykyisen Turkin alueella noin kaksi miljoonaa. Turkki ei ole tunnustanut kansanmurhaa, vaikka länsimaisten historioitsijoiden kesken vallitsee yksimielisyys siitä, että armenialaisten etninen puhdistus on tapahtunut tosiasia.
Armenian vaikea historia jatkui, kun kansakunta menetti itsenäisyytensä joulukuussa 1920. Valtio liitettiin osaksi Neuvosto-Venäjää. Armenian apostolisen kirkon kannalta kommunistivalta oli tuhoisaa. Kirkkoja ja luostareita suljettiin, tuhottiin tai muutettiin muuhun käyttöön: mm. viljasiiloiksi, elokuvateattereiksi ja ammusvarastoiksi. Ennen toista maailmansotaa toimivia kirkkoja oli vain 15. Neuvostoliiton hajotessa 1991 Armenia saavutti jälleen itsenäisyytensä, mutta joutui samalla sotaan Azerbaidžanin kanssa.
Kirkkoneuvos Kimmo Kääriäinen kirjoitti Ortodoksisuus armenialaisten ihonvärinä -artikkelissaan, kuinka kaikista kauheuksista huolimatta mirhaöljy yhdistää armenialaisia ympäri maailmaa:
Mirhaöljyä käytetään kasteen yhteydessä – uusi kristitty voidellaan pyhällä mirhaöljyllä. Sitä käytetään myös piispan vihkimisessä, papin hautaamisessa, veden siunaamisessa ja uusien kirkkojen vihkimisessä. Se on armenialaisia yhdistävä, sillä samaa mirhaöljyä käytetään armenialaisissa hiippakunnissa ympäri maailmaa. (---) Mirhaöljy valmistetaan ikivanhalla reseptillä ikivanhan käytännön mukaan. Perusaineena on puhdas oliiviöljy, johon sekoitetaan 40 tuoksuainetta. (---) Mirhaa keitetään kolme päivää ja kolme yötä. Kaikkeen liittyy oma ikiaikainen symboliikkansa. Mirha-astia viedään katedraalin pääalttarille, jossa se odottaa 40 päivää ja saa siunauksen koko kirkkokansan rukouksista. Lopulta toimitetaan mirhaöljyn siunaaminen, joka on ainutlaatuinen seremonia omine hymneineen ja rukouksineen. Pata avataan ja siihen kaadetaan eri puolilla maailmaa jäljelle jäänyt mirhaöljy. Näin traditio jatkuu konkreettisessa muodossa sukupolvelta toiselle ja yhdistää armenialaisia ympäri maailmaa.”
Mirhaöljy tuli puheeksi myös Karekin II:n vierailulla Kuopiossa. Ylidiakoni Jyrki Härkönen esitteli 117 vuotta vanhaa mirhaöljyä. Karekin II nauroi ja sanoi, että heillä käytetään 400 vuotta vanhaa mirhaöljyä. Kaikki nauroivat ja minä mietin, että he sanailevat kuin pikkupojat: ”mutta minun isänipä osaa sitä ja tätä”.
Toinen hauska asia sattui, kun olimme lounaalla Puijon tornissa. Katselimme maisemia ja kerroin Karekin II:n seurueeseen kuuluvalle arkkimandriitalle, että lähes kaikki näkyvät lumenvalkoiset tilkut ovat järviä. Kallavesi oli maaliskuussa vielä paksussa jäässä. Arkkimandriitta kysyi ihmetellen, että miksi järven päällä sitten ajaa auto? Kerroin, että talvisin Suomessa käytetään jääteitä, jotka nopeuttavat ja lyhentävät välimatkoja. Hän näytti hieman kauhistuneelta ja kysyi välittömästi, kuinka monta suomalaista talvisin hukkuu autoillaan jäihin. Hän ei voinut ymmärtää, miksi suomalaiset ehdoin tahdoin haluavat ajaa autoillaan järven päällä.

Nämä ovat niitä pieniä inhimillisiä hetkiä, jolloin ihmisten väliltä katoaa kaikki ylimääräinen ja toisen voi kohdata aidosti ihmisenä. Minulle Armenian apostolisen kirkon seurueen vierailu oli erilainen ja erikoinen. Se oli kokonaisuudessaan onnistunut ja mukava, mutta samalla huomasin kuinka väsyttävää ja raskasta tällainen edustaminen voi olla. Kuljetaan paikasta toiseen ennalta sovitun ohjelman mukaan, tavataan lyhyellä aikavälillä paljon ihmisiä, joiden kanssa halutaan luoda hyvä yhteys. Ollaan koko ajan aistit avoinna, tarkkaillaan kuinka kaikki sujuu ja ollaan sosiaalisia. Kokemus sai jälleen arvostamaan tällaisiakin työkseen tekeviä ammatteja enemmän. Saati niitä kaikkia tahoja, jotka tekevät ”näkymätöntä” työtä siellä taustalla, jolloin kaikki on ylipäänsä mahdollista. Se ei kuulkaa ole pelkkää edustamista, seurustelua ja lounastamista, vaan melkoisen monitahoista työtä.
Lähteet: Karjalainen 23.3.2017
Kimmo Kääriäinen: Ortodoksisuus armenialaisten ihonvärinä

tiistai 16. toukokuuta 2017

Roma 2770 anni

Satuimme Roomaan juuri sopivaan aikaan. Turisteja oli maltillisesti ja kaupungissa vietettiin kyseisellä viikolla Rooman 2770-vuotissyntymäpäivää. Tämä saattoi myös selittää sen korkeamman turvallisuustilanteen, mistä aiemmin mainitsin. "Kotipolkumme" kulki Michelangelon 1500-luvulla suunnitteleman Piazza del Campidoglion halki, ja yhtenä iltana aukiolle oli kokoontunut väkeä ja soittokuntaa. 
Marcus Aureliuksen ratsastajapatsas, n. 170 jKr. Alkuperäinen sijaitsee viereisessä Musei Capitolinissa.
Musiikista vastasi Romanae Voces-kuoro.
Kävi ilmi, että alkamassa oli Rooman historiasta kertova musiikkinäytelmä "Aeterna Roma". Legendan mukaan Romulus ja Remus perustivat Rooman 21. huhtikuuta 753 eKr. Romulus surmasti veljensä, jolloin hänestä tuli Rooman ensimmäinen kuningas. Kaupungin syntymäpäivä virallistettiin ensimmäisen kerran vasta 1870, jolloin koko maassa juhlittiin Rooman historiaa. Näytelmässä Giuseppe  Gioachino  Bellin (1791-1863) sonetteja lukivat professorit ja näyttelijät. Ihan kaikkea en ymmärtänyt, mutta se aika jonka näytelmää seurasimme, Italia (nainen valtaistuimella kypärä päässään ja keihäs kädessään) vastaanotti lahjoja roomalaisilta: mm. hallinnon, lait, tieteen ja taiteen.
Instagramin puolella pieni pätkä musiikista.
Tuntuuhan se ihan järjettömältä Suomeen verrattuna, että Roomalla on noin valtavan pitkä, kukoistava ja rikas kulttuurihistoria... Mutta hei, olen ylpeä näistä sadasta itsenäisyyden vuodesta! Sitä paitsi Italia yhdistyi vasta 1861, jota pidetään modernin Italian syntyvuotena. 
Buon compleanno Roma, la città eterna!

lauantai 13. toukokuuta 2017

Puut jossa jumalat asuvat

Yuichiro Sato: Koivumaisema, 2016, lyijykynä, grafiittijauhe ja japanilainen sumi-muste paperille.
Vierailin pitkästä aikaa Galleria Beckerissä, jossa on parhaillaan esillä japanilaisen Yuichiro Saton suurikokoisia piirustuksia. Tutustuin ensimmäisen kerran Saton taiteeseen viime syksynä Keski-Suomen museon Jyväskylän taiteilijaseuran näyttelyssä. Ihastuin japanilaiseen käsityötaitoon myös Temppelin tekijät-näyttelyssä, ja Yuichiro Sato jatkaa samaa linjaa piirustustaitonsa ansiosta. Hän on saanut perinteisen japanilaisen taidekoulutuksen, mutta teki kotimaassaan vain abstrakteja maalauksia.
Yuichiro Sato: yksityiskohta teoskokonaisuudesta Koivumaisema, 2016, lyijykynä, grafiittijauhe ja japanilainen sumi-muste paperille.
Yuichiro Sato: yksityiskohta teoskokonaisuudesta Koivumaisema, 2016, lyijykynä, grafiittijauhe ja japanilainen sumi-muste paperille.
Sato saapui Suomeen maaliskuussa 2016 työskennelläkseen Järvilinnan taiteilijaresidenssissä, ja rakastui suomalaiseen maisemaan - puihin. Galleria Beckerin näyttely on taiteilijan ensimmäinen yksityisnäyttely Suomessa. Tilan täyttävät suurikokoiset piirustukset koivuista ja ikivanhoista kelohongista ovat kunnianosoitus suomalaiselle luonnolle. Teokset tulevat lähelle ja saavat installaatiomaisia piirteitä katsojan astuessa kuin osaksi maisemaa. "En olisi osannut kuvitellakaan joskus piirtäväni esittäviä, yksityiskohtaisia teoksia. Kun saavuin tänne, aiemmilla tekniikoilla en kyennyt ilmaisemaan sitä, mitä ajattelin. Eräänä päivänä seisoin rannalla, katselin koivua, joka oli kuin minä itse pysähtyneenä vieraaseen maahan. Yhtäkkiä minulle valkeni tarkasti tuleva työ, sen koko, väri, kompositio. Piirtäminen lähti siitä", Sato kertoi Keskisuomalaisen haastattelussa.
Yuichiro Sato: yksityiskohta teoskokonaisuudesta Koivumaisema, 2016, lyijykynä, grafiittijauhe ja japanilainen sumi-muste paperille.
Ensikohtaaminen Koivumaiseman kanssa oli häkellyttävä - myös herkistävä. Tuntui jotenkin etuoikeutetulta katsella noita pikkutarkkoja tutkielmia vanhoista koivuista, ja ajatella samalla, että nuo puut kuuluvat minun maisemaani. Kuinka toisesta kulttuurista tullut henkilö voi vangita luonnon hengen niin kauniisti, että jokainen koivu tuntui olevan kuin oma persoonansa. Japanissa puihin liitetäänkin henkisyyttä ja pyhyyttä. Joitain vanhoja puita kutsutaan nimellä shinboku - puu, jossa jumala asuu. Yuichiro Sato kertoo myös itse kokevansa aika ajoin yhteyttä puihin. Hän pitää puita myös symboleina, sillä Saton mukaan koivut seisovat yhtä hiljaisina ja vahvoina kuin suomalaiset.
Yuichiro Sato: yksityiskohta teoskokonaisuudesta Koivumaisema, 2016, lyijykynä, grafiittijauhe ja japanilainen sumi-muste paperille.
Yuichiro Sato: yksityiskohta teoskokonaisuudesta Koivumaisema, 2016, lyijykynä, grafiittijauhe ja japanilainen sumi-muste paperille.
Yuichiro Sato: Talvimaisema (lumella), 2017, lyijykynä, grafiittijauhe paperille.
Teosten äärellä tuli hyvä olo. Sellainen, että "ei tässä tarvitse alkaa sen suuremmin mitään tulkintaa etsimään, kun teos vaikuttaa mieleen jo muutenkin." Valtava koko oli suuri osatekijä. Pienemmätkin piirrokset olivat upeita, mutta niistä ei välittynyt sitä voimakasta kehollista tunnetta samalla tavalla kuin usean metrin korkuisista ja levyisistä töistä. Suurten teosten kehyksettömyys oli myös etu. Katse ei pysähtynyt kehykseen, vaan puumaisemat jatkuivat ikään kuin loputtomiin - kuten oikea luonto.
Yuichiro Sato: yksityiskohta teoskokonaisuudesta Koivumaisema, 2016, lyijykynä, grafiittijauhe ja japanilainen sumi-muste paperille. Oviaukosta näkyy teos Kelo, 2017, grafiittijauhe paperille.
Yuichiro Sato: yksityiskohta teoksesta Kelo, 2017, grafiittijauhe paperille.
Nautin näyttelyn hiljaisesta ja pysähtyneestä tunnelmasta ihan äärettömästi. Yritin valokuvata teoksia tätä blogijuttua varten, mutta huomasin hieman ärtyväni, sillä en saanut mielestäni yhteenkään kuvaan tallennettua sitä kokonaistunnelmaa minkä näyttelyssä saavutin. Kiersin huoneet useaan otteeseen, sillä jokainen teos oli tutkimusmatka. Seisoin piirroksen äärellä, astuin lähemmäs ihastelemaan loputtomia pikkutarkkoja yksityiskohtia. Astuin kauemmas, takaisin maisemaan ja taas takaisin yksityiskohtiin. Samalla häkellyin maisemallisuudesta, kauneudesta ja taiteilijan taidokkuudesta. Yuichiro Saton näyttelyssä lähestyin samantapaista hurmioitumista kuin Timo Kokon teoksen äärellä, mutta nimenomaan kauneuden kautta. Ehdin kuitenkin "nielaista silmäkulmiin nousseet helmet takaisin." Näitä kokemuksia etsiessä sitä jaksaa ja haluaa kiertää näyttelystä toiseen. Vuodesta toiseen.
Yuichiro Saton Japanise painting -näyttely on esillä Galleria Beckerissä
 vielä muutaman päivän, 17.5.2017 saakka.

Lähde: Keskisuomalainen 4.3.2017

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Kaikkien jumalten temppeli

Kuten olen maininnut, jokainen matkalaisistamme sai valita yhden kohteen, jossa ehdottomasti haluaisi käydä (sen jälkeen suunniteltiin lisäkohteita). Minulle se oli Pantheon. Edellisellä kerralla aikaa vierailuun oli rajallisesti, joten halusin korvata tämän muiston uudella. Toisaalta minua ei täällä häirinneet ihmismäärät ensimmäiselläkään kerralla, vaan pääsin rauhalliseen tunnelmaan sulkien kaiken ylimääräisen ulkopuolelle. Sen vuoksi Pantheonin matkakuvasto tiivistyy näihin kahteen kuvaan:
Muuta ei tarvita. Minulle Pantheon on rakennustaiteen mestariteos ulkopuolelta, josta näkee kaariholvaukset ja tiilirakenteet. Sisäpuolelta Pantheon on yhtä kuin se uskomattoman kaunis kasettikatto ja laella oleva aukko, oculus. Voisin tuijotella näitä näkymiä ikuisuuden.
Vierailun bonuksena tuli nähtyä myös 600-luvulta peräisin oleva Madonna-ikoni, jota en muista edellisellä kerralla nähneeni. Se ei ainakaan ollut näin näkyvästi esillä. Pakanallinen Kaikkien jumalten temppeli Pantheon muutettiin kristilliseksi kirkoksi paavi Bonifatius IV:n aikana 609, kun Bysantin keisari Fokas (vallassa 602-610) lahjoitti rakennuksen muodollisesti Bonifatiukselle. Kirkko vihittiin kaikille marttyyreille, ja keskiajalla joukkoon lisättiin myös Neitsyt Maria (Santa Maria ad Martyres). Kuvassa näkyvän ikonin uskotaan myös olevan keisarin lahja paavi Bonifatiukselle, ja se on siten yksi vanhimmista ikoneista Roomassa.
  
Bernardo Bellotto: Pantheon, 1700-luvun puoliväli, Museum of Fine Art, Budapest. Kuva täältä.
Yläpuolella olevasta kuvasta näkee, miten kuvataide on toiminut dokumentaation välineenä ennen valokuvausta. Bernardo Bellotto (n. 1722-1780) oli tunnettu aikansa maisemamaalarina ja kaupunkikuvaajana. Pantheonia esittävässä maalauksessa näkyy vielä Giovanni Lorenzo Berninin (1598-1680) suunnittelemat kellotornit, jotka paavi Urbanus VIII (virassa 1623-1644) tilasi. Kellotornit saivat pilkkanimen "aasin korvat" (le orecchie d'asino), ja ne purettiin tyyliin sopimattomina 1883. Maalauksessakin näkyvä suihkulähde rakennettiin 1578. Suihkulähteen keskellä nykyisin seisova obeliski löydettiin 1374 viereisen Santa Maria sopra Minerva kirkon läheltä.  Alun perin obeliski sijaitsi Egyptissä, Heliopoliksen kaupungissa, faarao Ramses II:n (1279-1213 eKr.) rakennuttamassa aurinkojumala Ra:n temppelissä. Bellotto ei siis ole maalannut näkymää täysin realistisesti, sillä hän jätti obeliskin maalaamatta, vaikka se oli paikallaan jo ennen hänen syntymäänsä 1711. Ehkä hän ajatteli, että korkea obeliski pilaa suoran näkymän Pantheoniin?

Tämä vierailu oli Rooman matkani helmi.