Pisankamunia

Osallistuin vuosi sitten ensimmäistä kertaa pisankakurssille. Kyseessä on ikivanha slaavilainen pääsiäismunien koristelutekniikka, joka on suosittu esimerkiksi Ukrainassa, Puolassa ja Serbiassa. Nimi tulee slaavilaisten kielten kirjoittaa-verbistä, sillä kuviot piirretään ohuilla terillä pikkutarkasti.

Tämä oli ensimmäinen pisankamuna, jossa harjoittelin geometrisia kuvioita. Vaikka olin piirtänyt luonnosviivat etukäteen, meni tämän valmistumiseen kaikkiaan 3 tuntia. Tässä viimeisestä vaiheesta puuttuu vielä vahan poistaminen.

Voitte käydä lukemassa tarkemmin tekniikasta aiemman vuoden blogitekstistä. Tekniikka on hidasta sekä tarkkuutta ja kärsivällisyyttä vaativaa puuhaa. Edellisvuodesta viisastuneena piirsin pisankakuvioita kuorten pintaan jo etukäteen, ettei kurssilla menisi turhaa aikaa luonnosteluun. Näin pääsin nopeammin vahapiirtämiseen. Tällä kurssilla halusin keskittyä nimenomaan varsinaseen pisanka-tekniikkaan, kun edellisvuonna valmistin enemmän koristeluja nuppineulatekniikalla.

Osallistuin tänäkin vuonna Valamon opiston kurssille, jossa pisankatekniikkaa sai harjoitella neljän päivän ajan. Tiedän, että eri puolella Suomea on myös lyhytkursseja, mutta itse pidän siitä, että saan uppoutua tekniikan maailmaan rauhassa pidemmäksi aikaa.

Ja jos mietit, että täytyykö Valamon opistossa opiskellakseen olla ortodoksi, niin ei tarvitse. Riittää, että on kiinnostunut kurssisisällöistä, ne ovat kaikille avoimia. Jos teitä kiinnostaa ei-ortodoksin ajatukset ortodoksisista etikettiasioista, niin voitte käydä lukemassa ajatuksia aiemmasta blogitekstistäni. Kirjoitin siellä muun muassa titteleihin, pukeutumiseen ja pääsiäiseen liittyvistä asioista.

Se, mitä olen ortodokseilta oppinut, on pääsiäisen juhliminen. Useimmille pääsiäinen tarkoittaa nykyisin vain pidennettyä viikonloppuvapaata. Minä olen oppinut valmistautumaan pääsiäiseen, iloitsemaan pääsiäisestä ja ymmärtämään pääsiäisen kestävän aina 40 päivää, eli helatorstaihin saakka. Kaiken tämän myötä keväästä on tullut lempivuodenaikani, koska siihen sisältyy pääsiäisiloa, mutta myös keväisen luonnon herääminen talviunilta. 

Millaisia lopputuloksia pisankakurssi sitten tuotti? No tällaisia:

Olen erittäin tyytyväinen lopputuloksiin, sillä huomasin kehittyneeni edellisvuodesta. Tällä kertaa halusin keskittyä nimenomaan viivoihin ja niiden tarkkuuteen. Ensimmäisellä kerralla yritin saada kaikki onnistumaan kerralla: viivapiirros, niiden siisteys ja suoruus, paljon värejä ja paljon kuvioita. Voin kertoa, että yritin haukata ihan liian ison palan. Nyt olin jo etukäteen päättänyt, että keskittymällä viivoihin ja jättämättä värit vähemmälle, hallitsen kokonaisuuden paremmin.

Mielestäni sain todella kauniita munia myös noista kaksivärisistä versioista, kun viivapiirros on kuitenkin tarpeeksi koristeellinen. Pisankamunissa on paljon symboliikkaa, mutta itse olen viehättynyt lainaamaan kuvioita käspaikkakuvioista. Käspaikka on karjalaiseen perinteeseen kuuluva pitkä, molemmista päistään etupistokirjonnalla kuvioitu tekstiili, jota käytetään ortodoksisessa perinteessä esimerkiksi ikonin päällä. Kuvioissa käytetään muun muassa erilaisia lintuja, kasveja ja elämänpuita.

Pääsiäisjuhlan ollessa käynnissä, toivotan kirkkovuoden Suurinta Juhlaa viettäville ystävilleni: Kristus nousi kuolleista! Toisille toivotan hyvää pääsiäistä! Ja muille aurinkoista ja valoisaa kevättä! Kaikki varmasti iloitsemme luonnon heräämisestä ja kesän odotuksesta.

Pyhiä ihmisiä, hyviä ihmisiä

Uskon, että useat meistä ovat joskus tavanneet ihmisen, josta säteilee hyvää ympärilleen. Siihen vaikuttaa muun muassa ihmisen koko olemus ja se, kuinka hän käyttäytyy muita ihmisiä kohtaan ja kuinka hän puhuu. En usko täydellisiin ihmisiin vaan siihen, että pyrkimällä ottamaan huomioon ympärillä olevat ihmiset ja kohtelemalla heitä hyvin, sen lähemmäs täydellisyyttä ei tarvitse päästä. On inhimillistä erehtyä, toimia väärin ja käyttäytyä huonosti, mutta toivon, että silloin otetaan myös vastuu omista teoista ja käytöksestä.

Menetin viime vuonna hyvän ihmisen, jota sain kutsua ystäväkseni. Hän menehtyi pitkäaikaiseen sairauteen. Hän oli ihminen, joka puhui muista ihmisistä hyvää ympärilleen, oli valoisa ja aurinkoinen myös silloin, kun omassa elämässä ei ollut mitään valoisaa. Hän jaksoi taistella ja uskoa parempaan, kunnes ilmoitettiin, että mitään ei ole enää tehtävissä. Hän sanoitti ja osoitti ilonsa ja kiitollisuutensa ympärillä oleville ihmisille. Hänen kauttaan hyvien ihmisten verkosto on levinnyt laajalle.

Valitettavasti hän oli myös se ihminen, jonka ympärillä olevat ihmiset miettivät usein, miksi pahoja asioita tapahtuu hyville ihmisille? Pelkästään iloa ja hyvää ympärilleen levittävä ihminen sai kannettavakseen kerta toisensa jälkeen niin raskaita asioita, että väkisin kyseenalaistaa ihmiselon merkityksen. On asioita, joita ei voi järjellä ymmärtää. Minusta vähintä, mitä voimme tehdä, on ylläpitää tällaisten hyvien ihmisten muistoa, jotta tässä maailmassa olisi edes jotain järkeä.

Hyviä ihmisiä, pyhiä ihmisiä

Aihe tuntui ajankohtaiselta myös Riisan uusimmassa näyttelyssä. Näyttely esittelee Suomen ortodoksisen kirkon pyhiä henkilöitä, jotka vaikuttivat 1900-luvun Suomessa. Usein kristillisen taiteen ja ikonien äärellä tuntuu unohtuvan, että kuvatut henkilöt ovat olleet todellisia ihmisiä. Kun ikoneihin tai katolisen kirkon barokkimaisen koristeellisiin maalauksiin kuvatut pyhät henkilöt on puettu niin koristeellisen runsaisiin asuihin, syntyy mielikuvia ja kommentteja "satuhahmoista". Ihmisillä ei ole enää omakohtaista kosketuspintaa kuvattuihin henkilöihin, pyhiin ihmisiin. Mutta mikä tekee ihmisestä pyhän? 

Ortodoksisen kirkon käsityksen mukaan pyhinä kunnioitetut ihmiset eivät ole olleet synnittömiä. He ovat kasvaneet toiminnassaan seuraamaan kristillisiä arvoja ja siten kohti pyhyyttä. Pyhyyttä ilmaisevia tunnusmerkkejä ovat:

• Henkilö on saanut aikaan suuren positiivisen muutoksen, jota voidaan kutsua ihmeeksi.
• Henkilö tekee yleisesti ihmeteltävää hyvää.
• Henkilö luo lohduttamalla, opettamalla tai ohjaamalla pysyvästi hyvää
• ja hän on kärsinyt marttyyrikuoleman tai osoittanut kestävyyttä ankarassa vainossa.
• Lisäksi henkilön muiston on pitänyt säilyä kristittyjen piirissä pysyvästi ja kunnioitusta herättäen, samoin kirkon tulee kunnioitaa hänen saavutuksiaan esimerkillisinä.

Yllä olevat tunnusmerkit osoittavat, ettei pyhä ihminen ole yli-ihminen, mutta hän on usein joutunut kärsimään vakaumuksensa ja uskomansa hyvän asian vuoksi. Suomen ortodoksinen kirkko oli vuoteen 2018 saakka ainoa paikalliskirkko, jolla ei ollut omia pyhiä. Piispainkokouksen asettama työryhmä alkoi vuonna 2014 etsiä edesmenneitä kirkon jäseniä, joiden pyhyys tulisi tunnustaa kirkon piirissä. Tämän myötä Suomen ortodoksiseen kirkkoon kanonisoitiin ensimmäiset suomalaiset pyhät: 

• Pyhä marttyyri ja tunnustaja Johannes Sonkajanrantalainen (1884-1918)
• Pyhittäjä Johannes Valamolainen (1873-1958)

Pyhät ovat auttajia ja suojelijoita, joilta pyydetään esirukouksia. Heitä kunnioitetaan, ei palvota. Pyhien joukkoon lukemisen myötä (kanonisaatio) pyhistä laaditaan jumalanpalvelusteksit, kirjoitetaan elämäkerrat, maalataan ikonit ja heille annetaan nimet, jotka kuvaavat heidän elämäänsä. Nimen yhteyteen siis lisätään epiteetti, joka kertoo minkälainen pyhä on kyseessä ja millä alueella hän on vaikuttanut. Riisan näyttely kertoo muun muassa kahden Johanneksen matkasta pyhäksi nimeämiseen.

Sisällissodan uhri

Pyhä marttyyri ja tunnustaja Johannes Sonkajanrantalainen (ent. Johannes Karhapää). Kuva: Wikipedia.

Pyhä marttyyri ja tunnustaja Johannes Sonkajanrantalainen syntyi 13.7.1884 Sonkajanrannassa, joka sijaitsee nykyisen Joensuun kaupungin alueen itärajalla ja kylä rajoittuu Ilomantsin kuntaan. Matkaa Joensuuhun on noin 50 kilometriä. Johannes Sonkajanrantalainen oli syntymänimeltään Ivan Vasilinpoika Karhapää. Hän toimi uskonnonopettajana sekä sivistystyön edistäjanä. Karhapään ja seurakuntalaisten ansiosta Sonkajanrantaan perustettiin muun muassa kirjasto ja kirkkokoulu, joka toimi Karjalan Veljeskunnan alaisuudessa. Koulun toiminta käynnistyi 1908 ja opetuskielenä oli suomi. Köyhät ja kauempaa saapuvat oppilaat saivat asua ja ruokailla koulussa. 1900-luvun alussa ortodoksien asema Suomessa oli hankala, sillä usko liitettiin usein venäläistämiseen. Karjalan Veljeskunnan koulut olivat kirkollisia, eivätkä ne edustaneet venäläistämispyrkimyksiä.

Taikalyhty (diaprojektori), jota Johannes Karhapää käytti uskonnon opetuksessa. Taikalyhdyllä heijastettiin puukehyksessä olleita lasidioja. Yksityiskokoelma. Näyttelyssä on esillä myös opetustauluja, jotka ovat olleet käytössä Sonkajanrannan koulussa.

Johannes Karhapään aktiivinen toiminta "ryssänkirkon" parissa herätti kuitenkin vihaa suomalaisissa nationalisteissa. Häntä syytettiin tsaarinvallan kätyriksi, venäläistäjäksi ja bolševikiksi. Suomen sisällissodan kynnyksellä vihamielisyys levisi myös ortodoksien keskuudessa. Ilomantsin ortodoksisen väestön kokous tuomitsi Johanneksen ja Sonkajanrannan koulun toiminnan epäkansallisiksi. Hän menetti kirkollisen esivallan tuen ja hänet erotettiin virastaan.

Maaliskuussa 1918 Johannes ja hänen veljensä Jaakko määrättiin valkoisen armeijan kutsuntoihin Tuupovaaran kansakoululle. Veljekset pidätettiin ilmiannon perusteella ja vietiin Joensuuhun, jonne koottiin punaisia, punaisiksi epäiltyjä, vangiksi jääneitä venäläisiä ja muita epäilyksenalaisia, joiden joukkoon myös Johannes ja Jaakko luettiin.

Sisällissodan sekasortoisessa ilmapiirissä tehtiin myös sattumanvaraisia ja ilman oikeudenkäyntiä toimeenpantuja teloituksia. Näin kävi myös keväällä 1918, jolloin joukko vankeja vietiin kaupungintalon kellarista Siilaisten kaupunginosaan. Heidän joukossaan oli 33-vuotias Johannes Karhapää. Vangit teloitettiin ampumalla. Johanneksen vaimo Anna sai luvan noutaa miehensä ruumiin vasta kuukausien päästä. Vainaja tunnistettiin villasukkien raitojen perusteella. Jaakko vapautettiin muutaman kuukauden päästä.

Pyhä marttyyri ja tunnustaja Johannes Sonkajanrantalainen. Ikonin on maalannut Alexander Wikström 2024. Riisan kokoelmat.

Marttyyri (uskonsa vuoksi kuollut) ja tunnustaja (vainojen aikana uskoaan tunnustanut) Johannes haudattiin Ilomantsin Kokonniemen hautausmaalle. Hänet liitettiin pyhien joukkoon vuonna 2019. Pyhän muistopäivää vietetään 8. maaliskuuta. 

Tunnettu hengellinen opastaja

Pyhittäjä Johannes Valamolainen (ent.Ivan Aleksejevitš Aleksejev). Kuvattu vuonna 1941, jolloin hänet tunnettiin nimellä Skeemaigumeni Johannes. Kuva: Riisan kokoelmat.

Pyhittäjä Johannes Valamolainen, syntymänimeltään Ivan Aleksejevitš Aleksejev syntyi Tverin läänissä Gubkan kylässä 14.2.1873. Aleksejevien talonpoikaisperheessä uskonto oli osa jokapäiväistä elämää. Luostarikilvoitus tuli hänelle tutuksi jo lapsuudessa, kun hänen perheensä teki pyhiinvaellusmatkoja Volokolamskin luostariin. Kolmetoistavuotiaana hän muutti Pietariin ja työskenteli veljensä kapakassa. Kolmen vuoden työskentelyn jälkeen hänelle tarjoutui mahdollisuus matkustaa Laatokalle Konevitsan ja Valamon luostareihin. Hän jäi Valamoon ja liittyi sen veljestöön 16-vuotiaana. Myöhemmin hänet vihittiin munkiksi nimellä Iakinf.

Luostarielämä keskeytyi, kun Ivan kutsuttiin suorittamaan asevelvollisuuttaan. Palvelus Venäjän tarkka-ampujana kesti neljä vuotta. Sotaväen jälkeen hän oleskeli muutaman vuoden kotikylässään, kunnes toukokuussa 1901 hän palasi Valamon luostariin.

Venäjän vallankumous ja Suomen valtion itsenäistyminen 1917 sulkivat itärajan ja samalla yhteydet Venäjän kirkon kanssa katkesivat. Petsamon Pyhän Kolminaisuuden luostari siirtyi Suomen ortodoksisen kirkon alaisuuteen Tarton rauhan myötä 1920. Luostari tarvitsi uuden johtajan, ja igumeniksi määrättiin vuonna 1921 papiksi vihitty Iakinf.

Petsamon luostarin johtaja 1921-1931 igumeni Iakinf.

Seuraavat 10 vuotta Petsamon luostarin johtajana olivat pappismunkki Iakinfille raskaita, ja lokakuussa 1931 hänet vapautettiin tehtävästä hänen omasta pyynnöstään. Hän palasi Valamoon ja hänet vihittiin munkkeuden korkeimpaan asteeseen eli suureen skeemaan, minkä myötä nimeksi tuli skeemaigumeni Johannes.

Jumalanäidin Kazanilainen ikoni Johannes Valamolaisen keljasta ja pyhittäjälle kuulunut kultainen kaularisti (1797).  Valamon luostarin kokoelmat. 

Skeemaigumeni Johannes ja pappismunkki, myöhemmin arkkipiispa Paavali Uudessa Valamossa.

Valamon luostarin veljestö joutui jättämään luostarinsa talvisodan myötä marraskuussa 1939. Seuraavana vuonna veljestö muutti Heinävedelle. Uusi koti nimettiin Uudeksi Valamoksi. Skeemaigumeni Johanneksesta tuli luostarin rippi-isä aiemman rippi-isän, Jefremin, kuoleman jälkeen 1948. Isä Johanneksesta tuli myös monen luostarivieraan hengellinen opastaja. Rippilapsissa oli pappeja, maallikoita, emigrantteja, taiteilijoita, nuoria ja vanhoja. Ohjaajavanhus neuvoi ja opasti heitä myös kirjeitse tukeutuen opetuksessaan aina Raamatun ja pyhien isien teksteihin. Opastettaviin lukeutui muun muassa kuvataiteilija Ina Colliander (1905-1985). Skeemaigumeni Johanneksen kirjeet Inalle vuosina 1947-1957 on julkaistu teoksessa Kirjeitä Innalle.

Pyhittäjä Johannes Valamolainen. Ikonin on maalannut Antti Narmala 2024. Riisan kokoelmat.

Pyhittäjä (pyhäksi nimetty luostarin asukas) Johannes Valamolainen kuoli rauhallisesti omassa keljassaan 5. kesäkuuta 1958. Hänet liitettiin pyhien joukkoon kanonisaatiojuhlassa kesäkuussa 2019. Hänen muistopäiväänsä vietetään 5. kesäkuuta. Pyhän Johannes Valamolaisen reliikit sijaitsevat Uuden Valamon luostarin kirkossa Heinävedellä.

Näyttelystä saa poimia itselleen Pyhän Johannes Valamolaisen opetuksia hänen kirjoittamistaan teksteistä.

Pyhien merkitys

Minulle on joskus sanottu, että ortodoksisen (ja katolisen) kirkon valtava pyhien määrä tuntuu epäjumalien palvomiselta. Kun ei ole kuin yksi Kristus ja yksi Jumala. Mutta nämä osoittavat kommentoijan tietämättömyyden tai halun tahalliseen provosointiin. Ikoneihin kuvatut pyhät henkilöt eivät ole jumalia, vaan nimensä mukaisesti pyhiä henkilöitä, joiden elämäntyötä kunnioitetaan esimerkillisinä. Ortodokseille pyhät henkilöt toimivat esirukoilijoina, mutta mielestäni niiden tulisi muistuttaa kaikille vakaumuksesta riippumatta hyveellistä elämää, eli eettisesti ja moraalisesti arvokasta  tapaa elää tässä maailmassa. Tehden ja toivoen hyvää.

Kaikista ihmisistä ei tule - eikä tarvitse tulla - pyhiä, mutta pyhät ihmiset ovat yhtä totta kuin hyvät ihmiset. Kunnioittamisen aste on vain korkeampi ja kirkollinen. Minun on vaikea kuvitella, miksi kukaan ei kunnioittaisi ihmisiä, joiden toiminta ja päämäärät ovat hyviä, oli lähtökohta sitten kristillinen tai yleisinhimillinen.

Viime vuonna menehtynyt ystäväni oli hyvä ihminen. Ei täydellinen, mutta päämäärissään, tarkoitusperissään ja toimissaan hyvä ihminen. Joka säteili hyvää ympärilleen. Kunnioittamalla hänen muistoaan, muistelemalla häntä, hän ja hänen hyvyytensä pysyy minulle elossa. Hänen hyvyytensä pysyy valitettavasti elossa vain sen aikaa, kun on elossa ihmisiä, jotka muistavat kyseisen henkilön henkilökohtaisesti. Tällainen muistiketju kestää yleensä vain noin 3 sukupolvea. Pyhiä ihmisiä tarvitaan mielestäni siksi, että hyvyys säilyy pyhyyden avulla pidempään, sukupolvelta toiselle, kun kulttuuri kantaa ja vie asioita eteenpäin.

Pyhät Johannes Sonkajanrantalainen ja Johannes Valamolainen. Ikonin on maalannut metropoliitta Arseni 2022. Kuopion ortodoksinen seurakunta.

Useammilla ihmisillä on luontainen tarve säilyttää kulttuuria, luoda juuria ja pysyvyyttä, löytää historian kautta jatkuvuutta myös omalle olemassaololleen. Tästä kertoo esimerkiksi valtava sukututkimuksen kasvun innostus. Kaikkia ei tällainen kiinnosta, ja jokaisen sallittakoon elää elämänsä hetki kerrallaan. Mutta ihmisyyttä ei mielestäni ole ilman kulttuurien jatkuvuutta, oli se sitten kristillistä, kansallista, alueellista, kirjallista, taiteellista tai suullista. Kaikkien ei tarvitse tehdä töitä kulttuurin jatkuvuuden eteen, mutta minä olen tehnyt tietoisen valinnan vahvistaakseni itse taidehistoriallista kulttuuria ja sen jatkuvuutta opiskelemalla alaa. Suomen ortodoksinen kirkko on puolestaan vahvistanut omaa kulttuuriaan liittämällä pyhät Johannekset kunnioitettujen joukkoon.

Riisan näyttely "Lohduttajia, opettajia ja marttyyrejä - 1900-luvun uusia pyhiä" 

on esillä 28.12.2024 saakka.

Lahja Konstantinopolista

Kesäkuun 16. päivänä 1923 Suomesta lähti kohti Konstantinopolia matkaseurue, joka tuli muuttamaan ortodoksisen kirkon aseman Suomessa. Taustalla oli Suomen itsenäistyminen joulukuussa 1917, mikä käynnisti tapahtumaketjun, jonka seurauksena Suomen ortodoksisen kirkon historia osana Venäjän kirkkoa päättyi.

Professori Eemil Nestor Setälä, rovasti Sergei Solntsev, rovasti Herman Aav ja Viron kirkon arkkipiispa Aleksander matkasivat Konstantinopoliin anomaan Suomen ja Viron ortodoksisille kirkoille itsenäisyyttä.

Suomen ortodoksit lähtivät anomaan Ekumeenisesta patriarkaatista täydellistä itsenäisyyttä eli autokefaliaa. Anomusta Konstantinopolin patriarkaattiin lähtivät viemään valtiovallan edustajana professori Eemil Nestor Setälä sekä kirkon edustajana rovasti Sergei Solntsev. Heidän mukaansa määrättiin rovasti Herman Aav piispan vihkimystä varten. Kesäkuussa 1923 alkaneeseen matkaan liittyi Tallinnasta mukaan Viron kirkon arkkipiispa Aleksander, jonka asiana oli suomalaisten tapaan anoa Viron ortodoksiselle kirkolle itsenäisyyttä.

Rovasti Herman Aavin passi.

Matka kesti kaikkiaan 16 päivää. Seurue saapui Konstantinopoliin 2. heinäkuuta. Jo seuraavana päivänä heidät kutsuttiin patriarkka Meletios IV:n luo. Professori Setälä ja rovasti Solntsev esittivät asiansa, jonka jälkeen Viron arkkipiispa Aleksander piti puheenvuoronsa. Patriarkka Meletios päätti, ettei kummallekaan kirkolle voi myöntää autokefaliaa muun muassa niiden pienen väkimäärän ja vähäisen piispojen lukumäärän vuoksi. Sen sijaan patriarkka ehdotti, että kirkot ottaisivat vastaan autonomian sen laajimmassa muodossa. Valtuuskunta hyväksyi ehdotuksen sillä edellytyksellä, että rovasti Aav vihittäisiin piispaksi. Pyhä synodi teki päätöksensä autonomian myöntämisestä perjantaina 5.7.1923.

Tomos-asiakirja.

Suomen ortodoksisen kirkon kanoninen asema perustuu 6. heinäkuuta 1923 laadittuun kreikankieliseen Tomos-asiakirjaan. Sen on allekirjoittanut patriarkka Meletios IV ja Pyhän synodin piispat. Siinä todetaan, että Suomen ortodoksinen kirkko on otettu ekumeenisen istuimen kanoniseen yhteyteen. Lisäksi asiakirja sisältää määräyksiä ja selityksiä Suomen ortodoksien kirkollisesta asemasta ja järjestyksestä. 

Patriarkka Meletios IV. Kuva: Wikipedia.

Matkassa oli myös rutkasti onnea, sillä autonomian myöntäminen olisi voinut jäädä saamatta. Patriarkka Meletios IV (Emmanuel Metaxakis 1871-1935) oli saanut Turkin viranomaisilta määräyksen poistua maasta, kun Suomen ja Viron ortodoksien kanoninen asema vaati Pyhän synodin käsittelyä. Asian käsittely olisi kenties epäonnistunut, ellei Ruotsin lähetystö olisi viime hetkellä onnistunut neuvottelemaan Turkin hallitukselta muutaman päivän lykkäystä patriarkan karkotukseen. Meletios joutui jättämään patriarkaatin 10.7.1923.

Kansallisaate oli vahvistunut maan ortodoksien parissa jo 1800-luvulta lähtien, mutta ristiriidat kärjistyivät Suomen itsenäistymisen myötä. Kansallismieliset piirit ajoivat uuden, gregoriaanisen kalenterin käyttöönottoa, venäläismieliset vastustivat sitä. Vuoden 1921 ylimääräinen kirkolliskokous päätti, että kaikkien seurakuntien ja luostarien tuli siirtyä uuden kalenterin käyttöön.

Virolaissyntyinen Herman Aav (1878-1961) oli avioitunut vuonna 1904 lapsuudenystävänsä Ljubov Bobrovskajan kanssa. Perheeseen syntyi kuusi lasta, mutta valitettavasti Ljubov menehtyi lapsivuoteeseen 1921. Isä Herman jäi suurperheen yksinhuoltajaksi ja viittasi perhettään kohdanneeseen suruun puheessaan Pyhälle synodille Konstantinopolissa 7.7.1923: 

"En ole etsinyt piispan arvoa. Kaksi vuotta sitten on Jumala jyrkästi kääntänyt uuden sivun elämäni kirjassa. (---) Nähtävästi on Jumalalla omat tarkoituksensa minun ja lasteni suhteen."

Konstantinopolissa piispaksi vihitty Herman saapui Suomeen syyskuun 29. päivänä ja asettui virkaansa lokakuun 1. päivänä 1923. Kirkolliskokous valitsi hänet Karjalan ja koko Suomen arkkipiispaksi 1925, missä tehtävässä hän palveli vuoteen 1960 saakka. Vuoden 1925 kirkolliskokous perusti "Kirkkokunnan ulkonaisten ilmaisumuotojen kansallistuttamiskomitean", jonka tavoitteena oli kirkollisen kulttuurin suomalaistaminen.

Arkkipiispojen aikakaudet: arkkipiispa Herman (1925-1960), arkkipiispa Paavali (1960-1987), arkkipiispa Johannes (1987-2001), arkkipiispa Leo (2001-).

Suomen ortodoksinen kirkko juhlii siis tänä vuonna 100-vuotista historiaansa autonomisena kirkkona. Tästä syystä myös Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka Bartolomeos I saapuu Suomeen syyskuussa.

Pyhyyden portailla -kokoelmanäyttely.

Pyhyyden portailla -kokoelmanäyttely.

Vuonna 1923 ortodoksisen kirkon jäsenmäärä oli 68 246. Tällä hetkellä määrä on noin 56 500. RIISA - Suomen ortodoksinen kirkkomuseo tallentaa kirkon historiaa ja kulttuuriperintöä. Museo on perustettu Kuopioon 1957 ja se jatkaa Laatokan Valamon luostariin 1912 perustetun Muinaismuistokokoelman toimintaa.

Pyhyyden portailla -kokoelmanäyttely.

Pyhyyden portailla -kokoelmanäyttely.

RIISAn näyttelyiden lisäksi samassa rakennuksessa voi vierailla myös Pyhän apostoli Johannes Teologin ja Karjalan Valistajien kirkossa.

Lahja Konstantinopolista 1923 -näyttely on esillä RIISAssa 4.1.2024 saakka.

Lähde: Lahja Konstantinopolista 1923 -näyttelytekstit.

Pyhän ylienkeli Mikaelin kirkko

"Eipä ole kyllä käynyt aiemmin mielessä, että uudelle paikkakunnalle saapuessa menisi ensimmäisenä kirkkoon." Näinkin minulle on sanottu. Minun kanssani reissatessa saa (tai joutuu, näkökulmasta riippuen) vierailla kirkoissa sekä kotimaassa että ulkomailla. Kun suunnittelimme ystäväni kanssa kesäpäiväretkeä Mikkelin M_itä? Nykytaiteen biennaaliin (matkatunnelmia täällä ja täällä), molemmilla oli matkalistalla lisänä vierailu Pyhän ylienkeli Mikaelin kirkossa. 

Mikkelin ortodoksinen seurakunta perustettiin jälleenrakennuslain nojalla 1.1.1950. Kirkko sijaitsee arkkitehti Ilmari Ahosen suunnittelemassa rakennuksessa, joka valmistui 1958. Kirkko on pyhitetty ymmärrettävästi Mikkelin kaupungin suojeluspyhimykselle,  ylienkeli Mikaelille, taivaallisten sotajoukkojen johtajalle. 

Alkuperäisen ikonostaasin (kuvaseinän) ikonit suunnitteli ja maalasi taiteilija Veikko Marttinen (1917-2003), joka oli yksi tuotteliaimmista jälleenrakennuskauden ikonimaalareista. Nykyisin Mikkelissä olleet Marttisen ikonit sijaitsevat RIISAssa Suomen ortodoksisessa kirkkomuseossa. Kirkon sisustus on muuttunut vuosikymmenten myötä paljon. Vuosina 1990-1992 kirkko sai uuden ikonostaasin ja freskot alttarin apsikseen. Nämä on suunnitellut ja maalannut ikonimaalari Petros Sasaki (1939-1999). 

Tämä japanilaissyntyinen ikonimaalari oli suurin syy miksi halusimme nähdä kirkkosalin sisältä. Sattumukset kuljettivat Petros Sasakin Kreikan kautta Suomeen. Sasaki vakiinnutti toiminnallaan ikonimaalauksen Suomessa 1970-luvulta alkaen. Suomalaisesta ikonimaalauksesta ei voida puhua ilman Petros Sasakia. Useat nykyisistä ammatti-ikonimaalareista ovat toimineet Sasakin oppilaina. Harjaantunut silmä pystyy nopeasti sanomaan, että ketkä ovat olleet Sasakin opissa. Värimaailma ja yksityiskohdat paljastavat paljon. He siirtävät työssään eteenpäin Sasakin luomaa perintöä mm. väreihin ja ikoniteologiaan liittyen.

Edellisen työurani huippuhetkiä oli päästä toteuttamaan Petros Sasakin elämäntyöstä kertovaa näyttelyä. Pääsin selaamaan Sasakin luonnoskirjoja, ikonien esipiirroksia, muistiinpanoja ja keräämään ikoneja näyttelyä varten. Hän on merkittävä sekä taidehistoriallisesti että taiteellisesti. Kalligrafinen osaaminen on uskomattoman tarkkaa, ikonien yksityiskohtien koristeet, kasviornamentit ja etenkin kasvojen ja käsien piirteet paljastavat lahjakkuuden, jota hän ikoneissaan ilmaisi. Hänen teologinen osaaminensa oli laajaa, ja oppilaiden kertoman mukaan hän luennoi maalausaiheista paljon, jotta oppilaat tietäisivät miksi yksityiskohdat maalattiin siten kuin ne piti maalata. Sasakin ammattitaito ei keskittynyt pelkästään ikoneihin, vaan Suomen ortodoksinen kirkko tilasi häneltä mm. graafista suunnittelua, kirkkolippuja ja kirjojen kuvituksia.

Kirkossa syttyi tulipalo 7.10.2018, mikä aiheutti merkittäviä savuvahinkoja. Tulipalon jälkeen kirkkosali maalattiin, mutta se on toistaiseksi vielä melko kuvaton.  Vuosien saatossa lisää on tulossa, sillä Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arseni ja ikonimaalari Jyrki Pouta maalaavat seiniin ikoneja.

Tulipalon tieltä saatiin onneksi pelastettua irtaimistoa ja ikoneja, jotta kulttuurihistorialliset vahingot jäivät suhteellisen pieniksi. Kirkko on saanut vuosikymmenten myötä paljon erilaisia lahjoituksia.  Lahjoittajien antia ovat esimerkiksi monet ikonit, liturgiset tekstiilit ja puvut, käspaikat ja tärkeät sakraaliesineet sekä varat niiden kunnostukseen.

Pyhän ylienkeli Mikaelin kirkko sijaitsee osoitteessa Paavalinkatu 4, 50100 Mikkeli.