Tunteiden maailmanhistoria

Alexander Reichstein: Korjaamatonta korjaamassa, 2023. Sodan ja rauhan keskus Muisti.

Tunteista, tunneälykkyydestä, tunteiden tunnistamisesta, säätelystä ja niiden ilmaisemisesta puhutaan nykyisin aiempaa enemmän kaikkialla. Tämä on tällaiselle tunteelliselle yksilölle hieno juttu, mutta silti yllätyin, kun sain käsiini Richard Firth-Godbeheren kirjoittaman teoksen Tunteiden maailmanhistoria - Kuinka tunteet rakensivat maailman (Bazar, 2022). Hän yhdistää kirjassa psykologiaa, neurotiedettä, filosofiaa, taidehistoriaa ja uskontotiedettä. Firth-Godbehere laittaa pohtimaan, kuinka tunteiden ymmärrys ja kokeminen on muuttunut aikojen saatossa ja kuinka käsityksemme tunteista ovat muovanneet ihmisiä ja maailmaamme.

Kirja osoittaa, että tunteet eivät ole universaaleja, vaan muuttuvat kulttuurista ja ajanjaksosta toiseen. Oli yllättävää ajatella maailmanhistoriaa uudella tavalla, kun tunteiden osoitettiin muokanneen maailmaa samalla tavalla kuin esimerkiksi teknologian ja politiikan. Tunteiden maailmanhistoria näyttää esimerkkien kautta, kuinka muun muassa "Rooman valtakunnan tuho, noitavainot, tieteellinen vallankumous ja maailmansodat voidaan ymmärtää paremmin, kun niitä tarkastellaan oman aikakautensa vallitsevien tunnetilojen näkökulmasta."

Basilica di Santa Maria in Cosmedin, Rooma.

Vastenmielisyys, iljetys ja sen tarttuvuus

Vastenmielisyys ja inho jotakin kohtaan ei ole täysin universaalia, sillä eri ihmiset pitävät eri asioita iljettävänä. Jokainen kulttuuri esimerkiksi syö jotakin ruokaa, mitä muut pitävät ällöttävänä. Firth-Godbeheret nostaa esimerkeiksi Skotlannin haggiksen; lampaan vatsalaukun, joka on täytetty ohran lisäksi mm. maksalla, sydämellä ja keuhkoilla tai Ruotsin hapansilakan. Inho ja vastenmielisyys liittyvät usein siihen, ettei  haluta edes katsoa, koskea, haistaa tai maistaa mitään mikä tekee kuvottavan olon. 

Vastenmielisyyden tunteesta on pelottavan lyhyt matka tarttuvuuden tunteeseen, vaikkei tarttuvuudesta olisi mitään tieteellisiä todisteita. Kun joku tuntuu ällöttävältä ja vastenmieliseltä - tai siitä väkisin luodaan tällainen mielikuva - siitä halutaan pysyä kaukana ja pitää se poissa, jotta se ei tartuta vastenmielisyyttään muihin. Joko arvaatte mihin johdattelen aihetta?

Noitavainot, rotuerottelu, orjuus, juutalaisvainot, kansanmurhat jne. "Me puhdas rotu, te likainen ja saastuttava rotu, josta on päästävä eroon - heitetäänhän pilaantunut ruokakin roskiin." Näin meidän mieltämme on ihmiskunnan historiassa muovailtu, ja muovaillaan edelleen. Tunteiden avulla.

"1500- ja 1600-luvun noitavainot kuuluvat koko historian pahimpiin esimerkkeihin naisiin kohdistuvasta väkivallasta. Parhaat arviot 1560-1630 tapettujen määrästä liikkuvat suunnilleen viidenkymmenentuhannen tienoilla. (---) Varsin pian noituudesta syytettyjä ihmisiä raahattiin kotoaan, kidutettiin ja poltettiin elävältä. (---) Miten tämä tapahtui? (---) Vastaus, tai ainakin suuri osa siitä, koskee tunnetta. (---) Ensimmäinen on pelko ja toinen on tietyn tyyppinen vastenmielisyys, iljetys. (s.138-139)

"(---) Vaikka useimmat noitaoikeudenkäynnit tapahtuivat protestanttisissa kaupungeissa, iljetyksen käsite kummitteli voimakkaana sekä katolisilla että protestanttisilla alueilla. (---) Tartunta, joka yhdistetään sekä iljetykseen että vastenmielisyyteen, tunnetaan sympaattisena magiana. (---) Ilmiössä on kaksi osaa. Ensin samankaltaisuuden laki: 'Kaltainen tuottaa kaltaista. Toiseksi kontaktin ja tarttumisen laki: 'Asiat, jotka ovat kerran olleet yhteydessä toisiinsa, vaikuttavat edelleen toisiinsa matkan päästä kun fyysinen kontakti on katkaistu.' (---) Ihmisiltä kysyttiin, pukisivatko nämä ylleen villapaidan, jota Hitler on käyttänyt aiemmin. Melkein kaikki vastasivat kieltävästi ja pitivät kiinni vastauksestaan vaikka heille kerrottiin, että villapaita on desinfioitu. (---) Se, että villapaita oli kuulunut niin pahalle miehelle, sai ihmiset tuntemaan, että hänen paha olemuksensa sisältyi jotenkin villapaitaan, että pelkkä langan ja puuvillan kooste pystyi jollakin tavoin infektoimaan kenet tahansa, joka pukeutui siihen. (s.150-152)

"1500- ja 1600-lukujen pelon hallitsemina aikoina ei tarvittu paljoa, että naista, etenkin köyhää ja vanhaa, syytettiin siitä, että hän oli iljettävä noita. Riitti, ettei sopinut hallitsevaan kauneuskäsitykseen, oli vanha, vähemmän varautunut kuin sopivana pidettiin ja katsoi ihmisiä väärin. Viesti naisille, jotka tahtoivat välttää noituussyytökseen yhdistyvät kauhut, oli selvä: pysy nuorena, pysy kauniina, älä ole liian emotionaalinen (ellet ole täynnä pelkoa, inhoa ja hinkua tappaa noitia) ja tee niin kuin käsketään." (s.157-158)

Eikö kuulosta tutulta? Nykyisin naiset tuntuvat kamppailevan ihan samojen asioiden kanssa kuin 1600-luvulla tullakseen hyväksytyiksi, mutta nyt ei puhuta noituudesta, vaan pyritään tasa-arvoon, mikä tuntuu olevan yhtä tiukkaan istunut ongelma yhteiskunnalle kuin noituussyytteistä irti pyristeleminen.

Basilica di Santa Francesca Romana, Rooma.

Perusnesteiden merkitys tunteille

Galenos oli antiikin kreikkalainen lääkäri, lääketieteilijä ja filosofi, jonka ajatukset hallitsivat käytännön lääketiedettä yli vuosituhannen. Galenoksen ajatukset parantamisesta vaikuttivat kaikkiin, kuninkaasta talonpoikaan. Hänen lääketieteelliselle toiminnalleen oli keskeistä pyrkimys terveelliseen ruokavalioon, riittävään uneen ja säännölliseen liikuntaan. Hän myös uskoi Hippokrateen tavoin, että ihmiset muodostuivat neljästä perusnesteestä, joista jokainen vaikutti johonkin mielentilaan ja niiden tuli olla tasapainossa keskenään:

• veri yhdistettiin puheliaisuuteen, aktiivisuuteen ja ulospäinsuuntatuneisuuteen
• musta sappi (melaina chole) on sanan melankolia taustalla ja tiivistää sen vaikutuksen
• liiallinen vihreä sappi tekee koleeriseksi - vihastuvaksi, ärsyyntyväksi ja stressaantuneeksi
• liiallinen lima eli flegma tekee laiskaksi, uupuneeksi, väsyneeksi ja elottomaksi

Galeinoksen mukaan ainoa oikea tapa hoitaa perusnesteitä oli käyttäytyä oikein ja hallita niitä.

Venäläisten läpimurto Karjalan kannaksella. 17.6.1944 radiosta kuunnellaan uutisia suurhyökkäyksen etenemisestä. Kuva: Onni Tossavainen / yksityiskokoelma. Sodan värit-näyttely, 2017, Etelä-Karjalan museo.

Tunneyhteisöt ja (kaunis) pelko 

Pelkotutkijat kuvailevat pelkoa "motivoivaksi tilaksi, jonka aiheuttajina toimivat ärsykkeet saavat aikaan puolustuskäyttäytymistä tai pakenemista." Pelossa on muutakin, sillä opimme niitä kulttuurista, kasvatuksesta ja koulutuksesta. Pelko ei ole aina paha asia. Tieteellisesti tuntemukset, jotka estävät meitä vahingoittumasta ovat olennainen osa evoluutiota.

Pelkoon sisältyy myös tunne pelon hallitsemisesta. Firth-Godbehere kirjoittaa Konstantinopolin piirityksestä 1500-luvulla, jolloin sulttaani Mehmed II kerrotaan ratsastaneen ympäri leiriä puhumassa miehilleen ja komentajilleen. Hän organisoi hyökkäyksiä ja teki itsestään osan suurempaa yhteistöä eikä jäänyt kaukaiseksi hahmoksi telttaan kilometrien päähän. Hänen kerrotaan puhuneen sotilailleen, että "Ellemme olisi päättäneet kestää näitä koettelmuksia, emme olisi sotureiksi kutsumisen arvoisia." (s.132)

Osmaniarmeija muodostui monista yhteisöistä, jotka erottuivat toisistaan joskus etnisyyden joskus uskon perusteella. Eroista huolimatta taistelun aikana vallitsi tunneyhteisö, joka kokosi kaikki yhteen. Tälle tunneyhteisölle oli yhteistä se, että he jakoivat ajatukset, kuten suostumuksen ja kiitollisuuden niitä kohtaan, jotka tekevät oman osansa, tekevät mitä heiltä edellytetään ja pidättäytyvät loukkaamasta ryhmää. Mielestäni tällaisella tunneyhteisöllä voisi kuvailla myös toimivaa työyhteisöä.

Sulttaanina Mehmedin vastuulla oli vahvistaa näitä yhteisöllisiä siteitä. Hänen täytyi osoittaa miehilleen suostumuksensa ja kiitollisuutensa siitä, mitä nämä pian tekisivät, ja hänen täytyi osoittaa, että myös hän pelkäsi. Tällä varmistettiin, että hänen joukkonsa pysyivät tiiviinä, yhteen asiaan keskittyvänä yksikkönä. Sulttaanin tehtävä oli puhutella kaikkia ja auttaa heitä kukoistamaan. Vaikka kirjassa puhutaan tässä yhteydessä sodankäynnistä, näinhän nykyaikainen ja tunnetaitoinen johtajakin menettelisi: myöntäisi myös oman vajavaisuutensa, mutta osoittaisi esimerkillään yhteisen päämäärän saavuttamisen peloista tai vajavaisuudesta huolimatta. Jos osmanijohtaja pystyi tällaisella tunnetaidolla johtamaan armeijansa voittoon jo 1500-luvulla on hieman surkuhupaisaa ajatella, että nykyinen yhteiskunta vähättelee tunteiden merkitystä esimerkiksi työpaikoilla. Onneksi tätäkin aihetta pidetään yhä näkyvämmin esillä tutkimustiedon lisäksi myös mediassa. 

Heinrich Füssli: Hiljaisuus, noin 1799-1801, öljy kankaalle. Kunsthaus, Zürich.

Esteettiset ja moraaliset tunteet

Moraalitunteilla tarkoitetaan niitä tunteita joita ihminen kokee, kun joku tekee jotakin, jota pitää hyvänä tai pahana. Esteettisillä tunteilla viitataan makuun liittyviin tunteisiin, jotka kertovat meille, mikä on kaunista tai hyvän maun mukaista tai inhottavaa tai mautonta.

1700-luvun valistuksen aikakaudella ihmiset eivät jakaneet tunteita kahtia, vaan ajattelivat, että tunteet voivat olla sekä esteettisiä että moraalisia:

"Esimerkiksi Adam Smith kirjoitti 'kaikenlaisesta kauneudesta' tarkoittaen esteettisesti miellyttävän kauneuden lisäksi myös 'käyttäytymisen kauneutta'. Moraalisesti väärän ja esteettisesti epämiellyttävän tunteet olivat valistusajattelijoiden mielestä identtisiä; ne tuottivat samat tuntemukset. Hyvä maku osoitti, että on moraalinen ja terve. Mauttomuus osoitti päinvastaista. Kauneus on hyvä, paha on ruma. Näin neliö ympyröitiin ja asioiden haluamisesta tuli hyveellistä. Oli sallittua himoita, kunhan tunsi oikeita esteettisiä tai moraalisia tunteita. Toisin sanoen aineelliset halut olivat sallittuja niin kauan kun on hyvä maku." (s.175)

12-osainen seremoniallinen haarniska (ō-yoroi), joka on kuulunut feodaaliherralle (daimyō). Lahja osavaltion kansleri Tomomi Iwakuralta ja hänen liittoneuvoston valtuuskunnalta vuonna 1873. Japani, Shinshintō-aikakausi, 1800-luku. Kulttuurihistoriallinen museo, Bern.

Häpeä

Häpeä on vaikea tunne. Pelkoon verrattuna häpeän tunnetta ja sen syntyä, juurisyitä, on vaikeampi määritellä. Pelkoreaktio on usein välitön, kun häpeään kietoutuu monimutkaisempia syitä. Firth-Godbehere käyttää esimerkkinä muinaista Japania.

"700-luvun japanilaiset tunteet perustuivat siihen, miltä jossakin tilanteessa pitäisi tuntua ja miten siinä pitäisi käyttäytyä. Suru vaimon menettämisestä on sopivaa, mutta tabujen rikkominen oman edun saamiseksi ei ole. Se merkitsisi liikettä pois ideaalisesta minuudesta, tunneregiimin [soveliaan tunteen] sääntöjen rikkomisesta. Se aiheuttaisi hajia [häväistystä] tai ainakin sen pitäisi. Samaan aikaan 700-luvun haji tuo mukanaan kuvotuksen elementtejä ja tarpeen puhdistaa häpeä pois. Tarve on niin voimallinen, että sitä harjoitetaan yhä." (s. 208)

Marc Chagall: Sota, 1964-66, öljy kankaalle. Kunsthaus, Zürich.

Hysteerinen mies ja taisteluväsymys - eihän näin pitänyt käydä

Hysteriaa eli hallitsematonta tunteiden purkaantumista, kiihtymystä tai paniikkia on yleisesti pidetty naisten sairautena. Historiallisesti se oli etenkin 1800-luvulla naisille diagnosoitu sairaus, josta on kirjoittanut suomeksi muun muassa Anna Kortelainen (Levoton nainen, Tammi 2003). Sodat ja niiden koettelemukset ovat kuitenkin osoittaneet, että hysteriaksi kutsuttu sairaus ei ole vain naisten asia. Miehillä tästä mielenterveydellisestä sairaudesta puhuttiin taisteluväsymyksenä.

"Sotilas nimeltä W.D. Esplin kirjoitti ensimmäisen maailmansodan alussa siitä, miten sodasta palattiin kotiin emotionaalisesti liian uupuneena jatkamaan. (---) Ongelma oli, että näistä miehistä oli tullut hysteerisiä, eikä miehille pitänyt käydä niin. Aikakauden hallitsevat teoriat syyttivät kaikkea mahdollista epätasapainoisista perusnesteistä kohtuun, joka saattoi harhailla pitkin kehoa ja aiheuttaa kaaosta sairaudella, joka ajateltiin erheellisesti 'naisten sairaudeksi'. Mutta aina ensimmäisen maailmansodan alusta lähtien etulinjasta oli tuotu takaisin rekkalasteittain sotilaita ja heidän kärsimyksensä olivat varsin johdonmukaisia: paniikki, pahoinvointi, sokeus, hallusinaatiot, stressaavien tilanteiden kokeminen uudelleen ja monia muita vaivoja.

Sekä liittoutuneet (Britannia, Ranska, Venäjä, Italia, Romania, Japani ja Yhdysvallat) että keskusvallat (Saksan keisarikunta, Itävalta-Unkari, Bulgaria ja Osmanien keisarikunta) joutuivat kohtaamaan ilmiön, joka tuli tunnetuksi taisteluväsymyksenä - mielisairautena, jolla on laaja joukko oireita. Vuonna 1918 kirjoitettu kirja taisteluväsymyksestä kuvasi sitä näin:

'muistin menettäminen, unettomuus, kammottavat unet, kivut, tunne-elämän epävakaus, itseluottamuksen ja itsehillinnän väheneminen, tiedottomuuden tai muuntuneen tietoisuuden kohtaukset, jotka tuovat joskus mukanaan kouristuksenomaisia, epileptisiä kohtauksia muistuttavia liikkeitä (---)." (s.242-243)

Edvard Much: Kärsimyksen kukka, 1906-14, puupiirros, Nasjolanmuseet for Kunst, Arkitektur og Design, Oslo.

Taisteluväsymykseksi kutsuttu sairaus muovasi historiaa kenties yhtä paljon kuin sen aiheuttaneen sodan väkivalta. Se sai uuden tieteenalan - psykologian - kasvamaan ja arvioimaan uudelleen sitä mitä mielisairaudet ovat. Taisteluväsymyksen laaja vaikuttavuus synnytti tarpeen ymmärtää tunteita paremmin, sillä molemmat osapuolet halusivat voittaa sodan. Kuten Firth-Godbehere kirjoittaa: "Taisteluväsymys täytyi parantaa, jotta miehet voitaisiin palauttaa takaisin konfliktiin. Se muutti sota-ajan, ja rauhan ajan, ikuisiksi ajoiksi." (s.244)

"Sodan kauhujen uskottiin vähentäneen heidän miehekkyyttään ja kutistaneen heidät naismaisiksi emotionaalisiksi olennoiksi, 'kaheleiksi', koska he erosivat esteettisistä, moraalisista ja intellektuaalisista tunteistaan ja heidän tahtonsa oli murskautunut." (s.256)

Jos jotakin hyvää tästä kaikesta kauheudesta lopulta syntyi niin se, että ymmärrettiin naisten ja miesten kärsivän samasta sairaudesta riippumatta siitä, mikä sen aiheuttaa. Että tunteet ja niiden ilmaisu kuuluu sekä miehille että naisille.

Käthe Kollwitz: Taistelukenttä, sarjasta Talonpoikien sota, 1907, akvatinta, viivasyövytys, kuivaneula, pehmeäpohja. Albertina, Wien. 

Koneiden nousu

Tietokoneet pystyvät tekemään asioita paljon nopeammin kuin ihmiset. Ne voivat kuitenkin tehdä vain sitä mitä käsketään.  Tekoäly voi lukea miljoonia dokumentteja ja oppia asioita nopeasti noista dokumenteista. Firth-Godbehere kuitenkin muistuttaa, että jotta tietokone voisi huijata meidät ajattelemaan, että se on ihminen, sen täytyisi huijata meidät uskomaan, että se pystyy tulkitsemaan ja tuntemaan tunteita.

Kirjailija pohtii aiheellisesti, että pystymmekö koskaan rakentamaan konetta, joka pystyisi tunnistamaan ihmisen tunnekokemuksen koko moninaisuuden silloinkin, kun kahden kulttuurin tunneilmaisujen erot ovat niin suuret, ettei niitä voi edes kääntää?

Tunteiden maailmanhistoria on mielenkiintoinen ja monipuolinen matka kulttuurisidonnaisiin tunteisiin ja niiden tulkintaan. Kirjan luettuani ymmärsin, että tunteilla on tosiaan ollut merkittävämpi rooli maailmanhistorian kulussa kuin osasin aluksi ajatellakaan. Mutta näinhän se tosiaan on: tunteet ja niiden kirjo erottaa meidät muista elollisista - niin hyvässä kuin pahassa. Tärkeintä on ottaa oppia tunteista samalla tavalla kuin meidän tulisi oppia historiasta.

Aimo Tukiainen: Sokea (invalidi), 1943, pronssi. Turun taidemuseo.

"Mielestäni historiaa ei voi olla ilman tunnetta. (---) Historian tutkiminenhan on yritystä tuntea menneisyys, ja miten voimme tehdä sen, ellemme yritä ymmärtää, miltä ihmisistä tuntui?"

-Richard Firth-Godbehere-

Sinua saattaisi kiinnostaa myös aiempi kirjapostaus:

• Hymyn salaisuus - Miten taide auttoi minua löytämään elämänilon?

Hotelli Tammer

Olen lähivuosina löytänyt lomamatkailuun uudenlaisen näkökulman. Siinä missä aiemmin on yövytty usein halvimman hinnan mukaan, olen silloin tällöin tehnyt yöpymisestäkin elämyksen. Ensimmäinen oivallus tästä syntyi Mustiossa, kun huomasin, että linnassa (kartanon rakennuksissa) voi yöpyä. Tämä ei ole maksettu mainos, vaan kulttuurinkuluttajan tapa etsiä uudenlaisia elämyksiä.

Kesälomamatka suuntautui tällä kertaa Tampereelle, jossa olisi ollut mahdollisuus myös ilmaiseen yöpymiseen. Halusin kuitenkin kokea Grand Hotel Tammerin, koska olin nähnyt kuvia sen upeasta sisustuksesta. Säästimme matkustuskuluissa ja siirsimme säästetyt eurot yöpymiseen.

Tammer kuuluu nykyisin Radisson Blu-hotelliketjuun, mutta se on rakennettu alun perin vuonna 1929 Tampereen teknillisen seuran taloksi (syy viehättyä insinööreistä aiempaa enemmän). E. Graeffe ehdotti teknillisen seuran kokouksessa, että seuralle rakennettaisiin talo, jossa olisi myös tuottavia tiloja. Rakennuksen suunnitteli Tampereen kaupunginarkkitehti Bertel Strömmer (1890-1962) ja se edustaa pohjoismaista klassismia. Rakennus on Museoviraston suojelema.

Tampereen teknillisen seuran historiaosuudessa kerrotaan rakennuksesta seuraavaa:

"Hotellihuoneiden ja ravintolan lisäksi talo piti sisällään seuran omat tilat kerhohuoneineen, kirjastoineen sekä johtokunnan tiloineen. Alakerrasta löytyi noihin aikoihin harvinainen 'autogaragi', joka suunnitteluvaiheessa määriteltiin sangen insinöörismäisesti, huomattavasti hotellihuoneita tai ravintolatiloja tarkemmin."

Teknillisen seuran tarkoituksena oli alusta alkaen rakentaa hotelli ja Tampereelle maamerkki, joka kestäisi kansainvälistäkin vertailua. Ensimmäinen ravintoloitsija hotellissa oli ranskanvenäläinen Alexander Adlivankin (1878-1971), joka tilasi Tammeriin muun muassa pöytähopeita ja kattokruunuja Ranskasta. Keittiömestarin kerrotaan olleen Japanista ja tarjoilijoiden Ruotsista.

Hotellin aamiainen tarjoillaan asiakkaille isossa juhlasalissa. Tämä tuntui kuin olisi ollut elokuvan lavasteissa. Hienoa, että rakennus on saanut säilyttää ominaispiirteensä näin upeasti.

Juankosken ruukki

Juankosken ruukki (ruots. Strömsdalsbruk) - sittemmin Juantehdas - perustettiin vuonna 1746 Juckaisjoen rannalle Kuopion pitäjän alueelle. Perustajina olivat manttaalikomissaari Brynolf Brunou (1720-1749) sekä kanssaosakas Kuopion silloinen kirkkoherra Henrik Argillander (1673-1756). Ruukin erikoisuutena oli ainoastaan järvi- ja suomalmin käyttäminen raudan valmistuksen raaka-aineena.

Ruukkialueen pienoismalli vuoden 1905 mallin mukaan. Mallin rakentajat Juha ja Mika Castorman.

Savon järvimalmiruukit

Hävettävän vähän tiedän loppujen lopuksi Savon alueen teollisesta historiasta, vaikka olen täällä käytännössä koko elämäni asunut. Tiedän huomattavasti enemmän alueen taidehistoriasta (mm. Halosten suku, Juhani Aho, Juho Rissanen, Minna Canth jne.), jonka vuoksi halusin tehdä tutkimusmatkan Juankosken ruukkihistoriaan. Olen vieraillut aiemmin Fiskarsin ja Billnäsin ruukkialueilla.

Savon järvimalmiruukit ovat merkittävä osa Suomen teollisuushistoriaa. Ne osoittivat rautateollisuuden uuden painopisteen syntymistä Itä-Suomeen, jossa raudan lähteenä olivat järvi- ja suomalmi. Etelä- ja länsirannikon ruukit käyttivät Ruotsista tuotua kaivosmalmia tai takkirautaa.

Pohjois-Savon alueella merkittävimmät ruukit olivat Sonkajärven Jyrkkä, Vieremän Salahmi, Karttulan Souru ja Etelä-Savossa Pieksämäen Haapakoski. Juankosken ruukki on Suomen vanhin, pisimpään toiminut ja parhaiten säilynyt järvimalmia hyödyntänyt ruukkikokonaisuus.

Järvimalmi

Järvimalmista on valmistettu kansanomaisesti rautaa jo noin 2000 vuotta sitten. Järvimalmi on vuorilajien rapautumisen yhteydessä pohjaveteen liuenneista rauta- ja mangaanisuoloista saostunutta rautamangaanihydroksinia, joka syntyy pohjaveden tullessa ilmakosketukseen. Järvimalmia on helmen, kolikon ja kilven muotoisina kappaleina, joka uusiutuu noin 10 vuoden välein.

Järvimalmin nostoon lähdettiin veneillä ja lautoilla yleensä kesällä. Toisinaan malmia nostettiin myös talvella, jolloin malmi nostettii jäälle. Työtä tehtiin parin hengen ryhmissä. Malmia kannatti etsiä matalahkoilta järvenrannoilta, purojen ja virtapaikkojen läheisyydestä, 1.3 metrin syvyydestä.

Itä-Suomessa järvi- ja suomalmilöytöjä tehtiin sora- tai hiekkamaaperäisistä järvistä. Hyvä malmijärvi antoi jopa 2000kg malmia päivässä.

Savossa malmikiveä nostettiin eniten 1890-luvun puolivälissä. Vaikka järvimalmi uusiutui noin 10 vuoden välein, alkoivat malmivarat ehtyä kovan käytön seurauksena. Kertyminen ei yltänyt korvaamaan poistettua mineraalia. Nostua tehtiin 1900-luvun alussa edelleen käsityönä. Koneellistettu nosto ei yrityksistä huolimatta onnistunut.

Malmi sulaa taikinaksi 1100 asteessa ja on punaista/oranssia velliä 1200 asteessa. Sulatus on pyrittävä pitämään mahdollisimman lähellä tätä lämpötilaa. Jos lämpötila nousee 1528 asteeseen, raudan sulamispisteeseen, sekoittuu rauta kuonan kanssa palaen valkohehkuiseksi kuonaksi.

Valumuotit

Valumuotteja on tehty kivestä, savesta, raudasta, puunkäävästä, puusta ja hiekasta. Rakenteeltaan muotit ovat avo- tai umpimuotteja. Avomuotit ovat tasaiselle pinnalle tehtyjä esineen muotoisia syvennyksiä, joihin metalli kaadetaan ylhäältä käsin. Umpimuoteissa on puolestaan esineen muotoinen onkalo, johon metalli valetaan muotissa olevan valuaukon kautta.

Järvimalmiruukin kultakausi 1851-1900

Järvimalmista valmistettu raakarauta oli 1850-luvun aikaan hyvässä suhdanteessa. Hinta kohosi ja menekki lisääntyi, lähinnä Venäjän markkinoilla, sillä Krimin sota (1853-56) vaikutti kysyntään. Strömsdalsbruk-Juantehdas sai suuria tilauksia. Venäjällä raaka-aineen ja valurautatuotteiden kysyntä oli suurta erityisesti armeijan ja aseteollisuuden tarpeisiin.

Juantehtaan tuotteet

Juantehtaalla valmistettiin ensisijaisesti valutavaroita, kuten kattiloita, patoja, pannuja, helloja, silitysuuneja, kaakeliuunin peltejä, painoja, hautapatsaita ja aitoja, myllyjen ja valssilaitosten tarpeita, silinteri- ym. puhalluslaitteita, mutta sepät takoivat myös nauloja ja maanviljelystyökaluja. Nämä tuotteet menivät pääasiassa kotimaan markkinoille, kun taas Venäjälle kankirataa vietiin sellaisenaan.

Työyhteisön olot

Tehtaan patruuna omisti maat ja rakennukset ja hallitsi yhteisön elämää. Hallitsemiseen kuului myös sosiaalinen vastuu. Tehdas huolehti työväestään kehdosta hautaan.

Ruukin hoitaja, isännöitsijä, kantoi käytännössä tehtaanjohdon raskaimman kuorman ja hänellä oli pääasiallinen vastuu. Hänen vastuunsa oli monipuolinen etenkin venäläisellä kaudella, kun tehtaan omistajat oleilivat pääasiassa Venäjällä.

1900-luvun alkupuolella yhteiskunnalliset erot olivat selvät: herrat olivat herroja ja työläiset työläisiä. Työväen ja ruukinhoitajien suhteissa ei kaihdettu myöskään fyysistä kontaktia. Ruukinhoitajat kurittivat työläisiä kepillä, jotka tosin humalapäissään saattoivat antaa takaisin. Tehtaanjohtajat pitivät kovaa kuria perusteltuna, sillä 1800-luvun lopulla irtolaisten määrä kasvoi vapautuneiden asetusten myötä.

Mukavuudet olivat tehtaan virkailijoilla toista kuin työväenasunnoissa. Päärakennuksessa oli sisävessa jo 1922, kun taas osassa työväenasunnoista asioitiin ulkohuusseissa vielä 1970-luvulla.

Kurista huolimatta, tai siitä johtuen, yrityksen tärkein menestystekijä on ollut tunnollinen ja ammattitaitoinen henkilökunta. Vaikka työnteon luonne aikojen kuluessa oli muuttunut, tehdastyöhön tottunutta työväestöä oli paikkakunnalla kouliintunut jo sukupolvien ajan.

August Myöhäsen suku on ollut palvelussuhteessa Juantehtaalla viidessä sukupolvessa. 

Palkkaa maksettiin ammattitaidon ja arvostuksen mukaan. Osalla työntekijöistä oli kiinteä vuorokausi- tai vuosipalkka, osalla palkkaus oli sidottu tuotantoon. Ammattitaitoinen työmies sai suuremman palkan, ammattitaidoton vähemmän. Ammattitaidon merkitys korostui valimossa ja konepajassa, joiden työläiset olivat yhteiskuntansa "eliittiä".

Palkat Juantehtaalla verrattuna muihin, lähialueiden ruukkeihin, eivät olleet suuria, mutta toisaalta asuminen sekä muut luontaisedut, kuten polttopuut ja perunamaa olivat ilmaisia tai lähes ilmaisia. Tehdas rakennutti työläisilleen 1860-luvulta alkaen suuria asuinkamareita eli pytinkejä.

Raskas arki

Raudantekijän työ alkoi aamulla klo 5.00 ja kesti klo 20.00 asti illalla. Ruokataukoa ei ollut, vaan vaimot veivät ruoat miehilleen työpaikalle. Ateria lämmitettiin sopivan hetken tullen astiassa jonkin tulisijan päällä. Lauantaina työt loppuivat klo 14.00 ja päästiin viikonloppulomalle. Arki-iltaisin ei aina ehditty kotiin, vaan nukahdettiin johonkin nurkkaan.

Raudan valmistuksesta kartongin valmistukseen

Järvimalmimasuunit eivät enää 1900-luvun alkupuolella kyenneet raudanvalmistuksessa kilpailemaan markkinoilla. Juankosken ruukin masuuni hiljeni syksyllä 1910. Pelastajaksi osoittautui paroni Anton von Alfthan, joka osti ruukin 1904. Hänen aikansa oli merkittävä käännekohta Juantehtaan historiassa. Tehdasyhdyskunta siirtyi rauta-ajasta puunjalostukseen. Puuhiomon (1906-08) ja kartonkitehtaan (1913) perustaminen merkistivät selvää suunnanmuutosta. Järvimalmin jalostus lopetettiin kokonaan 1913.

Juantehdas Kymin Osakeyhtiön (nyk. UPM) omistuksessa 1915-1987

Juantehdas siirtyi 1915 Kymin Osakeyhtiön haltuun, joka oli Suomen suurin osakeyhtiö ja pohjoismaiden suurin paperinvalmistaja. Suurin artikkeli oli ns. olutpahvi, josta tehtiin olutlasien alusia. Lisäksi valmistettiin laatikko- ja rasiakartonkia. Kymiyhtiön aika Juankoskella oli toistaiseksi pisin yhtäjaksoinen yhden omistajan kausi tehtaan historiassa.

Olutlasin alusen tarina

"1960-luvun lopussa valmisteltiin uutta peruskoululakia tulevaksi voimaan 1970-luvulla. Monet pienet kunnat olivat uudistuksesta huolissaan ja arvoivat, etteivät kunnan resurssit riitä yksin toteuttaa uudistusta aluellaan.

Huoli sai Säyneisen, Juankosken ja Muuruveden kuntien edustajat suunnittelemaan kuntaliitosta. Koska kunnilla ei ollut yhteistä maarajaa Säyneisen suuntaan, todettiin että tarvittaisiin mukaan myös pieni pala Kaavin ja Nilsiän kunnista. Kunnat pääsivät asiasta yhteisymmärrykseen ja ryhtyivät yhdessä ajamaan asiaa."

"(---) Kuopion läänin maaherra vastusti suunnitelmaa ankarasti. (---) Kuntien edustajat eivät eivät maaherran täystyrmäyksestä lannistuneet, vaan pyrkivät ajamaan asiaa entistä sisukkaammin. Tukea saatiin vahvasti myös Kymi Oy:n Juantehtaalta. Tehdas teetti olutpahvisia olutlasin alusia, joissa oli hahmoteltu uuden Juankosken kunnan rajat. (---) Näitä lasinalusia kuntien edustajat jakoivat ahkerasti kansanedustajille, ministereille ja kaikille mahdollisille päättäjille.

(---) Vuonna 1970 lähti Helsinkiin Juankosken, Säyneisen ja Muuruveden päättäjien lähetystö tapaamaan sisäministeriä ja vaatimaan kuntaliitoksen hyväksymistä. (---) Lähetystön ajellessa yhteisellä kyydillä kohti Koillis-Savoa, kuultiin autoradiosta uutinen, että valtioneuvosto on hyväksymässä kuntaliitoksen."

Stromsdal Oyj 1988-2008

Juantehdas siirtyi vuoden 1988 alusta Savon ensimmäisen pörssiyhtiön, Stromsdal Oy:n omistukseen. Tuotevalikoima koostui erilaisista kartongeista, joita käytetään mm. vaativissa graafisissa painotöissä. Tuotteista vientiin meni yli 90%, pääasiassa Eurooppaan. Maailmanlaajuinen lama päätti velkaantuneen Stromsdal Oyj:n konkurssiin vuonna 2008.

Juankosken kartonkitehtaan toimintaa on 2010-luvulta lähtien koettanut käynnistää Premiun Board Finland Oy. Yrityksistä huolimatta tehtaalla on ollut vain lyhyitä tuotantojaksoja, eikä jatkuvaan tuotantoon ole päästy.

Viiratehdas jatkaa Kymin jalanjäljissä

Ennen Helsinkiin vuonna 1931 perustettua viiratehdasta kaikki paperiteollisuuden tarvitsemat viirat tuotiin Suomeen ulkomailta. (Märkäviira on paperikoneen märkäosan viira, joka on vastuussa paperikuidun muodostamisesta.)

Viiratuotannon siirryttyä Helsingin Malmilta Juankoskelle 1978, vaihtui yhtiön nimi Viira Oy:ksi. Viira fuusioitiin vuonna 1984 Tamfeltiin, jonka alaa olivat puristinhuovat ja kuivatusviirat. Nykyään Juankoskella toimii Valmet Oy:n märkäviiratehdas, joka on Suomen ainoa märkäviiratehdas. Suurin osa tuotannosta viedään ulkomaisille paperi- ja kartonkitehtaille. Juankosken tehdas työllistää nykyisin noin 200 työntekijää.     

Ruukkialue

Historiallisen ruukkimiljöön useat vanhat rakennukset ovat osittain uusiokäytössä. Omatoimisesti aluetta pääsee katselemaan Museo Brunouta lukuun ottamatta vain ulkoa. Rakennuksista vanhin on empiretyylinen Patruunanpytinki vuodelta 1826. Monet rakennukset ovat 1800-luvun jälkipuoliskolta. Museo Brunou Juankosken tehtaan- ja työväenmuseo toimii Kahvilapytingissä, osoitteessa Laivarannantie 2, 73500 Juankoski.

Juankosken ruukkialueeseen voi tutustua myös virtuaalisesti. Ruukkialueen AR-kierroksen kohteet nähtävissä täällä.

Tekstilähteet: Museo Brunoun näyttelytekstit, Juankosken verkkosivut.

Kultainen peura

Kesällä on tavallista enemmän aikaa uppoutua kirjallisuuden maailmaan. Olen jemmannut joitain kirjoja juuri tällasia hetkiä varten, kun ei tarvitse tehdä mitään, ja saa vain nauttia kirjan luomasta tunnelmasta.

Miina Supisen Kultainen peura (Otava, 2024) vaikutti takannen perusteella osuvan monella tavalla kiinnostuksen kohteisiini:

"Hienostuneessa viipurilaiskodissa kasvanut Tilda aloittaa opettajaseminaarin Sortavalassa 1880-luvulla. Nuhteettomien opettajattarien on määrä suitsia kuriton kansa suomalaisuuden aatteeseen.

Seminaariin saapuu myös lumoava Jelena, joka on varttunut Kiril-setänsä holhokkina. Tyttöjen välille leimahtaa kiihkeä ystävyys, vaikka toiset opiskelijat yrittävät varoittaa Tildaa. Jelenan sedän, suurliikemiehen, väitetään tuntevan pimeyden voimia.

Romaani herättää eloon itäisen tarustomme hilpeällä ja hurjalla voimalla. Se on hurmeinen ja kaunis tarina rakkaudesta, julmuudesta, sankarillisista naisista ja lapsista."

Karjala, kansanperinne ja -tarut, naisnäkökulma ja historia loivat otollisen lähtökohdan ihastua kirjaan.

Sortavala, Kymölän seminaarin rakennuksia 1900-luvun alussa. Museovirasto. Kuva: Wikipedia.

Naisen valta valita

Kirjan kertojana on Mathilda (Tilda) Sommer, viipurilaisen kauppiasperheen tytär, jonka odotettiin menevän hyviin naimisiin, mutta hän päättää valita toisin. Hän hakee opettajaseminaariin, jotta voisi päättää omasta elämästään, eikä jäisi miehensä päätäntävallan alaisuuteen.

Tildan huonetoveriksi saapuu karjalaistyttö Jelena, jonka Kirill-sedästä liikkuu kaikenlaisia kuulopuheita, enemmän ja vähemmän mairittelevia. Kirill on menestynyt liikemies, mutta samaan aikaan kaikki tuntuvat pelkäävän häntä.

Hurja Salmin pitäjä

Elämä Sortavalassa ja muualla Laatokan rannalla on perin erilaista kuin Viipurissa, josta Tilda on kotoisin. Hän tuntee Kymölän seminaarisaarella itsensä aluksi ulkopuoliseksi. Tilda kirjaa muistikirjaansa ylös kuulemiaan tapahtumia ja kansanperinteeseen liittyviä tapoja ja tarinoita. Nämä muistikirjamerkinnät jaksottavat kirjan lukuja ja syventävät samalla lukijalle tarinan sisältöä.

Laatokan Karjalan pitäjistä kerrotaan kirjassa hurjiakin tarinoita. Olihan Karjala myös viimeisiä paikkoja, jossa alkuperäisen "kalevalaisen suomalaisuuden" ajateltiin asuvan.

"Mantsinsaari oli tunnetusti niin alkukantainen paikka, etteivät edes Elias Lönnrot ja ylioppilaat olleet uskaltautuneet sinne. Siellä asui kalastajia, jotka palvoivat veden henkiä ja puhuivat pakanain kieltä. Kerrottiin, että kun pajarit olivat yrittäneet hakea Mantsista veroa, saarelaiset olivat ilmoittaneet hallitsevansa paikkaa aivan itse ja veri oli virrannut ja kallot kalisseet." (s.57)

"Ketkään eivät olleet yhtä vaikeasti hallittavia ja hurjia kuin Salmin pitäjän ihmiset ja mantsilaiset ja lunkulalaiset, jotka asuivat Salmin edustalla pikku saarillaan. Sanottiin, että sielläpäin vallitsi korpilaki ja hirmustuessaan väki saattoi tehdä mitä tahansa julmuuksia." (s.57-58)

Lukija joutuu pitkin kirjaa pohtimaan useamman kerran, mikä on totta ja mikä tarua. Mantsista kotoisin oleva Jelena näkee kotipitäjänsä aivan toisin:

"Mantsi on ihana saari, täynnä linnunlaulua, marjaisia soita ja rantoja, joiden hiekka on pehmeää." (s.67) 

Sortavala, Kymölän seminaarin naisoppilaita käsityötunnilla, 1900-luvun alku. Kuvaaja: Eemeli Kivirikko. Museovirasto, Kansatieteen kuvakokoelma, Karjalaisen osakunnan kokoelma. Kuva: Finna. 

Kristillis-siveellinen lähtökohta

Teos muistuttaa lukijaa myös siitä, että naiset ja miehet kouluttautuivat opettajiksi erillään.

" 'Yhtä asiaa olen ihmetellyt', sanoi Ulla-niminen tyttö.

'Missä ne miehet ovat?'

'Omassa rakennuksessaan. Heitä ei näytetä meille', sanoi Edla.

'Miksi ei?' kysyin.

'Ettei meille tulisi vääriä ajatuksia.'

'Millaisia?'

'No, sellaisia. Jyväskylän seminaaria vastustettiin kauheasti, koska siellä miehet ja naiset ovat sekaisin. Juorikellot kalkattavat, että se on naimatoimisto. Täällä on otettu asia todesta. Sukupuolet on eristetty omiin rakennuksiinsa.'

'Ollapa Jyväskylässä', huokaisi Ulla ja toiset nauroivat." (s.42-43)

Kansakoulun tärkeimmät aineet olivat lukeminen, laskento, uskonto, käsityö, laulaminen ja kaunokirjoitus. Seminaarilaisten tuli osata ne täydellisesti, jotta he voisivat opettaa muitakin. Kymölän seminaariin valmisteltiin myös lastentarhaa, jonne otettiin köyhien lapsia. Seminaarin naisopiskelijat saivat siis vastuulleen myös pieniä lapsia.

" 'Minä luulin, että täällä opetellaan luokan opettamista eikä vauvojen kapalointia?'

'Onhan teidän opittava pienokaisten hoitoa, että osaatte neuvoa kansannaisia järkiperäisessä lastenhoidossa', lehtori Pitkäkoski selitti.

'Eivätkö ne muka itse osaa?', Edla kysyi." (s.48-49)

Kymölän seminaarilaisia luokkakokouksessa 1907. Museovirasto, Kansatieteen kuvakokoelma, Karjalaisen osakunnan kokoelma. Kuva: Finna.

Tarina tiivistyy

Romaani seuraa Tildan ja Jelenan kolmen seminaarivuoden opiskelua. Aluksi aihe tuntuu etenevän verkkaisesti ja arkisen tavallisesti. Opiskelujen lisäksi huvitellaan, johon sisältyy muun muassa illanviettoa miesopiskelijoiden kanssa ja kesänviettoa Viipurissa ja Mantsissa.

Tarina tiivistyy sitä mukaa, kun ihmissuhteet miesopiskelijoiden kanssa lisääntyvät ja lastentarhan lapsista selviää lisätietoa. Sen sijaan Jelenan setä Kirill pysyy arvoituksena lähes kirjan loppupuolelle saakka. Hän on kuitenkin syy tai seuraus moneen kirjan tapahtumaan.

Laatokan kalastajien kivisilmäjumala, korkeus 80cm. Suomen kansallismuseo, Kansatieteelliset kokoelmat. Kuva: Finna.

Kaunis kuin kansanballadi

En halua paljastaa kirjasta liikaa, mutta jännitys tiivistyy ja huipentuu kirjan viimeisille sivuille. Koin teoksen itselleni helposti lähestyttäväksi, sillä nautin tekstin joukkoon ripotellusta karjalan kielestä, aikalaiskuvauksesta, Laatokan luonnon kuvailusta sekä naisnäkökulmasta. Myös paikat olivat tuttuja ilman karttaan katsomista, samoin ortodoksisuuteen viittaavat tavat.

Taiat, loitsut ja kristilliset rukoukset kulkevat kirjassa ihmisten arjessa rinta rinnan. Niin kauan kun toisille ihmisille halutaan hyvää, onko sillä väliä mitä toivotuksia kukakin lausuu? Tilanne on toinen, jos sanoilla ja teoilla luodaan synkkiä hetkiä.

Miina Supinen on onnistunut luomaan historiasta ammentavan romaanin, jossa todellisuuden käsitys hämärtyy unen rajamaille. Lähtökohdat romaanille ovat tosielämässä ja haluan ajatella, että tämä olisi voinut tapahtua. Kultainen peura on kauniisti kirjoitettu, hämärään unohtuneiden loitsujen seikkailu, joka eli viimeisiä hetkiään. Juoni kietoutuu kahden naisen ja heidän historiansa ja valintojensa ympärille. Viimeisten sivujen jälkeen kehoon latautuu tunnelma, joka ei tunnu päästävän otteestaan. Se on onnistuneen lukuelämyksen merkki.