Hotelli Tammer

Olen lähivuosina löytänyt lomamatkailuun uudenlaisen näkökulman. Siinä missä aiemmin on yövytty usein halvimman hinnan mukaan, olen silloin tällöin tehnyt yöpymisestäkin elämyksen. Ensimmäinen oivallus tästä syntyi Mustiossa, kun huomasin, että linnassa (kartanon rakennuksissa) voi yöpyä. Tämä ei ole maksettu mainos, vaan kulttuurinkuluttajan tapa etsiä uudenlaisia elämyksiä.

Kesälomamatka suuntautui tällä kertaa Tampereelle, jossa olisi ollut mahdollisuus myös ilmaiseen yöpymiseen. Halusin kuitenkin kokea Grand Hotel Tammerin, koska olin nähnyt kuvia sen upeasta sisustuksesta. Säästimme matkustuskuluissa ja siirsimme säästetyt eurot yöpymiseen.

Tammer kuuluu nykyisin Radisson Blu-hotelliketjuun, mutta se on rakennettu alun perin vuonna 1929 Tampereen teknillisen seuran taloksi (syy viehättyä insinööreistä aiempaa enemmän). E. Graeffe ehdotti teknillisen seuran kokouksessa, että seuralle rakennettaisiin talo, jossa olisi myös tuottavia tiloja. Rakennuksen suunnitteli Tampereen kaupunginarkkitehti Bertel Strömmer (1890-1962) ja se edustaa pohjoismaista klassismia. Rakennus on Museoviraston suojelema.

Tampereen teknillisen seuran historiaosuudessa kerrotaan rakennuksesta seuraavaa:

"Hotellihuoneiden ja ravintolan lisäksi talo piti sisällään seuran omat tilat kerhohuoneineen, kirjastoineen sekä johtokunnan tiloineen. Alakerrasta löytyi noihin aikoihin harvinainen 'autogaragi', joka suunnitteluvaiheessa määriteltiin sangen insinöörismäisesti, huomattavasti hotellihuoneita tai ravintolatiloja tarkemmin."

Teknillisen seuran tarkoituksena oli alusta alkaen rakentaa hotelli ja Tampereelle maamerkki, joka kestäisi kansainvälistäkin vertailua. Ensimmäinen ravintoloitsija hotellissa oli ranskanvenäläinen Alexander Adlivankin (1878-1971), joka tilasi Tammeriin muun muassa pöytähopeita ja kattokruunuja Ranskasta. Keittiömestarin kerrotaan olleen Japanista ja tarjoilijoiden Ruotsista.

Hotellin aamiainen tarjoillaan asiakkaille isossa juhlasalissa. Tämä tuntui kuin olisi ollut elokuvan lavasteissa. Hienoa, että rakennus on saanut säilyttää ominaispiirteensä näin upeasti.

Sivutyöjuttuja

"Neiti Aika." Kuva: Janne Ketola/Summit Media.

Palataan pitkästä aikaa työasioihin. Muistellaan viime kevättä, jolloin Kuopion Musiikkikeskuksessa järjestettiin Sairaalatekniikan päivät (27.-28.5.2025). Tapahtuma oli samalla Suomen Sairaalatekniikan Yhdistyksen 30-vuotisjuhlatilaisuus. SSTY on lyhenne, joka vilahtelee etenkin alkuvuodesta myös meidän kiinteistöhallinnon työntekijöiden puheessa paljon:

"SSTY ry on vuonna 1995 perustettu yleishyödyllinen yhdistys, jonka perusperiaatteisiin sisältyy sairaalatekniikan ja sairaaloiden teknisten organisaatioiden toimialaan liittyvien asioiden kehittäminen, edistäminen ja verkostoituminen niin sairaaloiden kuin yritystenkin välillä.

Yhdistyksen vuoden suurin järjestettävä tapahtuma on Sairaalatekniikan päivät, joka kerää alan parhaat asiantuntijat ja ammattilaiset yhteen."

Kuva: Janne Ketola/Summit Media.

Kuva: Janne Ketola/Summit Media.

Osa teistä muistaa, että olin kyseisillä päivillä puhumassa vuonna 2023 Sairaalataiteen merkityksestä sote-kentällä ja sen rakennushankkeissa. Jälkikäteen ajatellen tuntuu uskomattomalta, että tämän kaltaiseen tapahtumaan suostuttiin ottamaan mukaan taidenäkökulma, joten olen kiitollinen saamastani mahdollisuudesta. 

Esittelin muun muassa käytännön esimerkkejä siitä, mitä asioita rakentamisessa ja sairaalaympäristössä tulee ottaa huomioon, kun sinne asennetaan taidetta. Olin yllättynyt, sillä tänä vuonna kaksi itselleni entuudestaan tuntematonta mieshenkilöä tulivat juttelemaan ja kysymään, että "Olitko se sinä, joka puhui silloin siitä taiteesta?" Toinen jopa muisti esityksessä käyttämäni esimerkin, jossa pysäköintitalon portaikkotasanteelle asennettu taideteos aiheutti erinäisiä haasteita. Puheenvuoro ei siis ollut mennyt hukkaan!

Sairaalatekniikan päivien pääjuontajana toimi näyttelijä Ismo Apell. Kuva: Janne Ketola/Summit Media.

Tällä kertaa en kuitenkaan ollut töissä hyvinvointialueen taideasiantuntijana (koska YT-menettely ja työajan leikkaus), vaan freelancerina. Minua pyydettiin tekemään tarjous juontajana toimimisesta. Sain juontaa pienemmän luentosalin asiantuntijapuheenvuorot, kun pääsalissa päiviä luotsasi näyttelijä ja ohjaaja Ismo Apell.

Kuva: Janne Ketola/Summit Media.

En ollut koskaan aiemmin juontanut mitään - ainakaan tässä mittakaavassa. Yleisön edessä esiintyminen ei enää jännitä niin paljon kuin nuorempina vuosina, mutta tämä tekniikkakonteksti on itselleni niin vieras, että se aiheutti omat haasteensa. Mihin olinkaan lupautunut?!

 Älä koskaan sano "Ei koskaan..."

Ajattelin silloin vuonna 2023, että nyt olen nähnyt mistä työkaverit aina puhuvat, mutta minun ei tarvitse kokea tätä enää uudelleen. Ympäri Suomea saapuvat eri tekniikan alan, kiinteistönhoidon ja toiminnallisen suunnittelun asiantuntijat ymmärtävät toisiaan (heillä on tuttuja ja jotain mistä puhua keskenään), mutta taideasiantuntija on siinä joukossa melko yksin. Sanoinkin eräälle insinöörityökaverille tuolloin, ettei jättäisi minua yksin näytteilleasettajien joukossa. Päivillä on eri alojen näytteilleasettajia, jotka esittelevät ja markkinoivat omia tuotteitaan.

Näytteilleasettajia. Kuva: Janne Ketola/Summit Media.

"En ymmärrä tästä mitään"

Mitä lähemmäksi Sairaalatekniikan päivät tulivat sitä enemmän aloin jännittää. Kun sain oman luentosalini tiedot puhujista ja heidän aineistonsa etukäteen, olin kauhuissani. En ymmärrä tästä mitään. Luentosalissani puhuivat nämä alansa ammattilaiset:

• R3 Nordic ja SSTY ohje sairaaloiden puhdastilojen ilmanvaihtoon, varatoimitusjohtaja Jukka Vasara, Granlund
• Rakentamislain ja alueidenkäyttölain (ent. MRL) muutokset ja vaikutukset sairaalarakentamiseen, vastuullisuusjohtaja Kirsi Martinkauppi, Rakennustuoteteollisuus RTT ry
• Laakson sairaalan ympäristövastuullisuusasiat, kehitysjohtaja Miimu Airaksinen, SRV
• Tietoliikenneverkkoon liitettävän laitteen tietoturvan arviointiprosessi PSHVA:lla, pääarkkitehti, ICMT-palvelut, Pekka Ruippo, Pohjois-Savon hyvinvointialue
• Lääkinnällisen laitteen jakelijan rooli ja vastuut rakennushankkeessa, johtava asiantuntija Jari Knuuttila, Fimea
• Helikopterilentokenttien ohjeistuksen muutokset – suuntaviivat hyvinvointialueille, huoltopäällikkö Jouni Lintula, Pirkanmaan hyvinvointialue
• Sosiaali- ja terveydenhuoltolaitosten kriisinkestävyys, palopäällikkö Jarkko Jäntti, Pirkanmaan hyvinvointialue, Pirkanmaan pelastuslaitos
• Uuden sairaalan käyttöönottokoulutus ja osaamisen varmistaminen, koulutuskoordinaattori Oili Papinaho, Pohjois-Pohjanmaan hyvinvointialue

Olimme tilaajatahon kanssa sopineet, että juontotehtävät keskittyisivät vain siihen, että esittelen puhujan ja pidän aikatauluista kiinni. Minulta ei siis vaadittu aiheiden etukäteistuntemusta, mutta koska halusin hoitaa tehtävän niin hyvin kun osaisin, yritin ymmärtää luentojen sisältöjä hieman jo etukäteen.

Palopäällikkö Jarkko Jäntti. Kuva: Janne Ketola/Summit Media.

Huoltopäällikko Jouni Lintula. Kuva: Janne Ketola/Summit Media.

Luentosaleissa käytettiin sähköistä kommentointimahdollisuutta, jossa puhujille voitiin esittää kysymyksiä nimettömästi salissa olevalle näytölle. Kysymysten esittäminen puhujalle kuului myös tehtäviini. Mikäli yleisöstä ei olisi tullut kysymyksiä, olisi minun hyvä kysyä puhujalta jotain. Tämänkin vuoksi halusin perehtyä sisältöihin etukäteen; jotta osaisin kysyä aiheesta jotain. Jotta puhujalle tulisi olo, että häntä kuunnellaan ja asia on kiinnostava.

Kun edellisenä iltana ennen päivien alkua meinasi syntyä pakokauhu, että en selviä tästä, sain onnekseni apua työkaverilta mahdollisten varakysymysten esittämiseen. Sain psyykattua itseni olotilaan, että jos näytän itsevarmalta, se ei haittaa, jos muuten olisin sisäisesti aivan kauhuissani.

Ymmärrys kiinteistöhallinnosta syventyy

Ensimmäinen juontopäivä kuitenkin osoitti, että yleisö oli kiinnostunut aiheista ja kysymyksiä tuli luonnostaan. Minun ei tarvinnut käyttää oman varastoni varakysymyksiä. Tämä rentoutti oloani ja osasin keskittyä paremmin myös itse kuuntelemaan luentoja.

Kuva: Janne Ketola/Summit Media.

Viimeistään siinä vaiheessa, kun ensimmäisen luentopäivän aikana kaksi naista tuli eri luentojen jälkeen puhumaan minulle ja kommentoivat: "Nyt on pakko sanoa, että sinulla on tosi kaunis mekko" ja "Katselin, että onpa sinulla kaunis asu!" hymyilin mielessäni, että nämä ovat ihan tavallisia ihmisiä asiantuntija-titteleidensä takana.

Pääsin myös kuuntelemaan pääluentosalin puheenvuoroja itse, koska juontotehtävät pienemmässä salissa olivat vain puolen päivän mittaisia. Huomasin kiinnostuvani sisällöistä aiempaa vuotta (2023) enemmän. Vaikka aihepiirit eivät koskeneet minun tehtäväkenttääni, ne koskettivat monella tavalla meidän kiinteistöhallinnossa tehtäviä töitä. Ymmärsin luentojen myötä syvällisemmin sitä mitä työkaverini tekevät, ja kuinka heidän tekemänsä työ vaikuttaa sairaalatekniikkaan ja -rakentamiseen myös valtakunnallisesti.

Toisaalta sain vahvistusta välillisesti myös sote-kentän taideasioille, kun kuuntelin Sosiaali- ja terveysministeriön neuvottelevan virkamiehen, Vesa Pekkolan, puheenvuoroa Terveet Tilat 2028 -ohjelman tuloksista. Kiinteistöjen terveeseen ja puhtaaseen sisäilmaan on ottauduttu toden teolla ja sen merkitystä ei voi nykypäivänä ylikorostaa. Pekkola kertoi, että sisäilmaan liittyvien asioiden ymmärtäminen ja asioiden edistäminen on vaatinut paljon sähköistä paperityötä. Linjaukset, tahtotilat ja tavoitteet on pitänyt viedä ohjeistuksiin ja strategioihin monella eri tasolla ja monessa eri verkostossa. Näin asioiden eteen tapahtuu positiivisia muutoksia ja tavoitteellista toimintaa. 

Tämä Pekkolan kuvailema toimintatapa on tismalleen sama päämäärä, jota itse pyrin omalla työlläni edistämään taiteeseen ja kulttuurihyvinvointiin liittyen paitsi Pohjois-Savon hyvinvointialueella myös erilaisissa yhteistyöverkostoissa. Asioiden edistäminen vie aikaa ja vaatii oikeanlaisia kanavia, jotta toiminnasta tulee pitkäjänteistä, tavoitteellista ja tuloksellista.

Kuva: Janne Ketola/Summit Media.

Kiinnostus tarttuu

Juontotehtävät Sairaalatekniikan päivillä sujuivat lopulta hyvin ja sain osakseni suoraan positiivista palautetta. En tiedä olinko "jokaisen kuppi teetä", koska minusta varmasti näki, että en ole millään lailla sairaalatekniikan alan ihminen. Tosin eihän Ismo Apellkaan ole, ja molemmat hoidimme tonttimme mielestäni hyvin. Olen tyytyväinen, että taidehistorioitsijan taustallani suoriuduin ensikertalaiseksi onnistuneesti. Osasin toisena päivänä jopa hieman nauttia tilanteesta.

Tämä kokemus avasi myös uudenlaisia ajatuksia sivutöiden suhteen, joita joudun leikatun päätyön rinnalla miettimään. Mitään akuuttia kiirettä ei onneksi ole. Työskentelen päätyön rinnalla alustavasti jo ensi vuoden sivutyötä varten, josta kerron teille ensi vuoden puolella lisää, kun on jotain konkreettista näytettävää.

Kuva: Janne Ketola/Summit Media.

Sairaalatekniikan päivät myös osoittivat, että nautin puhujien kuuntelemisesta aihepiiristä riippumatta, kun puhuja on itse innostunut ja kiinnostunut aiheestaan. Kiinnostus tarttuu. Tähän vaikuttaa myös se, jos puhuja osaa kertoa aiheestaan yleistajuisesti, mutta kuuntelijoita aliarvioimatta. Monen puhujan kohdalla kävi niin, että yleisöstä olisi tullut kysymyksiä lisääkin, mutta jouduin katkaisemaan keskustelun aikataulullisista syistä.

Kiitos Suomen Sairaalatekniikan Yhdistys ja järjestelytoimikunta 

onnistuineista juhlavuoden päivistä!

Ensi vuoden SSTY-päivät järjestetään Oulussa.

Insinöörihuumoria

Instagramin puolella minua seuraavat tietävät jo tilanteen taustan, mutta kerrottakoon se vielä täälläkin. Meillä oli pari kuukautta sitten erään työkaverin kanssa eräänlainen (leikkimielinen) "kehityskeskustelu" siitä, että kuinka työkavereita tulisi huomioida tasapuolisesti. Tämän keskustelun yhteydessä saatoin kerran sanoa, että minullekin voi antaa lahjoja.

Tarinassa on jonkin verran värikynää riippuen siitä, että kumpiko osapuoli tätä kertoo. Kyseinen insinöörityökaverini piti kädessään lahjaa ja alusti tilannetta näin: "Sinä kun aina sanot, että myö ei anneta sinulle mitään, niin tässä on nyt ihan sinua varten lahja. Kun kommentoit meitä insinöörejä. Ihan itse olen sen ostanut."

Toinen insinöörityökaveri kommentoi tämän kuvan nähtyään: "Ai noinko sinä yrität luoda meidän työstä mielenkiintoisen kuvan siellä somessa?"

Ennen kun näin, mistä oli varsinaisesti kysymys, sydän vähän liikahti ja ajattelin, että kuinka herttaista! (Hän ei yleensä toimi näin.) Kunnes hän avasi kätensä ja ojensi lahjan: kädestä paljastui heijastin, jossa lahjan antaja ilmoittaa ylpeästi omaavansa insinöörin supervoimat... Niin, sieltähän se insinöörihuumori jälleen paljastui. Kahvipöytäseurue alkoi nauraa, kun he huomasivat ilmeeni muutoksen todellisuuden paljastuttua. (Tarkkasilmäiset voivat myös huomata, että kyseessä on mainosheijastin....)

Tilanne sai tänään jatkoa, kun ilmoitin kyseiselle työkaverille, että minulla olisi puolestaan hänelle lahja. Ja jos minä suostun käyttämään hänen antamaansa insinööriheijastinta, niin hänen pitää luvata käyttää minun antamaani lahjaa. Vastaus oli jo ennen kuin hän oli edes nähnyt lahjaansa: "Eeiii, se on tietysti joku tyttövärinen juttu...."

Otin lahjan taskustani, ojensin sen ja pyysin häntä lukemaan tekstin ääneen, jotta ympärille kerääntyneet muut työkaverit kuulisivat saman:

Kuvan julkaisuun on saatu lupa.

Työkaverit nauroivat ja lahjan saajakin heittäytyi onneksi mukaan. Hän sanoi, että aikoo kiinnittää haalarimerkin työmaatakkiinsa: "Tämä on hyvä". Olin onnistunut päihittämään hänet, ja tässä on kuulema vaarana alkaa kilpailu. Toivottavasti ei.

Kyseinen työkaveri on täydellinen insinöörin stereotypia ja hän on äänekkäästi ylpeä siitä, että ihan huvittaa. Hän on  välillä räävitön suustaan ja silti välillämme on ammatillinen arvostus, vaikkakin hän tuppaa horjuttamaan tasapainoa viittaamalla humanisteihin ja taidekenttään "hihhuli"-kommenteilla. Tästä huolimatta hän on kiinnostunut myös taiteesta ja antaa siitä hyvää palautetta, kun aihetta on.

Ei pidä ottaa itseään liian vakavasti.

"Se on taulu"

Mikko Oinonen: Maisema Hämeenlinnan seudulta, 1948; Yrjö Ollila: Poika ja verkko, 1918; Mikko Oinonen: Kukkiva puutarha, 1919.

Jääkiekkokulttuurista kertovassa tekstissä paljastin, että olen joutunut opettelemaan uudenlaista kulttuuriharrastamisen muotoa; sen sanastoa ja toimintamalleja. Olen iloinen, että ystäväni tutustutti minut jääkiekkokulttuurin maailmaan. Minä puolestani vein hänet pitkän tauon jälkeen museoon.

Tästä syntyi ajatus, että pitäisi useammin antaa itselleen ja muille mahdollisuus kokeilla jotain uutta. Tämän vuoksi tarjosin kiinteistöhallinnon työkavereilleni mahdollisuutta lähteä kanssani taidemuseoon. Tiedän, että osalla työkavereistani on Museokortteja, mutta ajattelin, että osa ei ole käynyt museossa välttämättä koskaan aiemmin. Huomasin itse, kuinka vaikeaa minulle oli mennä jääkiekkopeliin aluksi yksin ja ajattelin, että voisin omalla toiminnallani helpottaa halukkaiden työkavereiden kynnystä astua museoon.

Kävimme muutaman työkaverin kanssa Kuopion taidemuseossa (tunnetaan nykyisin nimellä Kumma) katsomassa Koloristi kylässä -näyttelyn. (Näyttely on jo päättynyt.) Se esitteli Mikkelin taidemuseon kokoelmaan kuuluvia Martti Airion (1890-1973) keräämiä teoksia. 

Puhumme ja käsittelemme kiinteistöhallinnossa muiden asioiden ohella paljon myös tilahallintaa ja niihin liittyviä asioita. Kerroin työkavereilleni, että pidän Kuopion taidemuseon elettä tuoda Mikkelin taidemuseon kokoelmaa esille tärkeänä etenkin siksi, että Mikkelissä kärsitään tilojen puutteesta. Museo on ollut väistötiloissa kauppakeskuksessa vuodesta 2019 alkaen. (Yle uutinen: Mikkelin taidemuseo joutuu rikkomaan museolakia.)

Pidin Koloristi kylässä -näyttelyä mielestäni helposti lähestyttävänä myös sellaiselle, joka ei seuraa taidetta. Värikkäitä maalauksia, joissa siveltimevedot näkyvät, mutta aiheet ovat kuitenkin selvästi esittäviä (ei tarvitse miettiä, että mitä tämä esittää). Maalaukset ajoittuivat pääasiassa 1910-1970-luvuille.  Kokoelman keskeisen osan muodostavat suomalaisten impressionistien (Septem-ryhmä) ja ekspressionistien (Marraskuun ryhmä) teokset. Septem-ryhmä tunnetaan puhtaasta ja jopa pastellisen väripaletin töistä, kun taas Marraskuun ryhmässä maalattiin murretuilla ja maanläheisillä ruskean sävyillä. (Näin karkeasti yleistäen.)

Aarre Heinonen: Martti Airion muotokuva, 1974.

"Lapsikin osaa maalata noin"

Joukossa oli yksi insinöörikoulutuksen saanut työkaveri, joka ei ollut aiemmin käynyt taidemuseossa. Olin iloinen, että hän uskaltautui heittäytyä ja lähteä mukaan. Kerroin lyhyesti näyttelyn sisällöstä, mutta olin ajatellut, että en halua ohjailla heidän ajatuksiaan taiteen äärellä. Saavat sanoa ja miettiä mitä tahansa. Nopeasti kuitenkin huomasin, että tämä taidemuseon ensikertalainen tuntui olevan ajatusten ja katseensa kanssa jumissa.

Hän kommentoi taulujen värimaailmaa yleisesti, mutta alkoi sitten kiinnittää huomiota maalaustyyliin. Sen perinteisen "lapsikin osaisi maalata noin"-kommentin jälkeen ymmärsin, että minun oli pakko nostaa tilanteeseen vähän taidehistoriaa.

Ellen Thesleff: Maisema Kangasalta (Muroleelta), 1912.

Taidehistoria avuksi 

Kerroin, että monet näyttelyn teoksista maalanneet taiteilijat ovat saaneet taidekoulutuksen, käyneet jopa akateemisen taidekoulutuksen. Se, miksi he ovat maalanneet "lapsenomaisesti" ei liity siihen, etteivätkö he osaisi maalata realistisesti ja valokuvatarkasti.

Kerroin, että suomalaiset taiteilijat kävivät hakemassa usein taideoppinsa muualta Euroopasta, jonka myötä eri taidetyylit ja -suuntaukset rantautuivat myös Suomeen. Viiveellä, mutta sieltä ne saapuivat. Kerroin myös, että taide heijastelee aina oman aikansa yhteiskuntaa ja sen oloja tavalla tai toisella, vaikka sitä ei välttämättä kyseisellä hetkellä huomaisikaan. Näin on myös nykytaiteen kohdalla.

Maria Wiik: Nukkuva italialaistyttö, 1883.

Kerroin, että naisten asema oli taidekentällä aiempina vuosisatoina yhtä vaikea kuin muutenkin yhteiskunnassa. Oikeudet ja mahdollisuudet olivat erilaiset kuin miehillä. Naisia ei pitkään aikaan päästetty taideakatemiaan, jossa he olisivat voineet harjoitella elävänmallin piirtämistä ja anatomiaa. Mikä olisi puolestaan mahdollistanut ammattitaitoisen opetuksen ja oppimisen. Tämän vuoksi naiset maalasivat usein itsenäisesti tai yksityisopettajan avulla ns. lähellä olevia aiheita, kuten omakuvia, lapsia, maisemia ja kukka-aiheita. (Kukka-aiheet ovat aivan liian aliarvostettu maalausgenre.) Historialliset ja mytologiset aiheet (joissa oli paljon ihmisiä ja tapahtumia) oli varattu miehille, ja niiden maalaamisesta myös maksettiin eniten.

Kerroin, että näyttelyssä nähtävillä olevat maalaukset kuvastavat hyvin myös suomalaisten naisten mahdollisuutta kuvataiteilijan ammattiin. Esillä oli muun muassa Ellen Thesleffin (1869-1954), Maria Wiikin (1853-1928) ja Sigrid Schaumannin (1877-1979) maalauksia.

Sigrid Schauman: Maisema Pohjois-Italiasta, 1959.

"Miksi puu ei ole puun värinen?"

Kerrottuani yhteiskunnalliset haasteet naisten taidekoulutukseen liittyen, siirryin värimaailmaan. Selitin Septem- ja Marraskuun ryhmien välisten taiteellisten ilmaisujen eroja. Työkaverini ihmetteli siitä huolimatta sitä, että miksi puu ei voi olla puun värinen? Miksi se pitää maalata vaikka siniseksi?

Jatkoin taidehistorian kertomustani taiteelliseen ilmaisuun. Siihen, kun taide ei enää ollut vain pelkkien tilaustöiden tekemistä kirkolle tai rikkaille aatelisille, vaan taiteilijoilla oli mahdollisuus ilmaista itseään. Itsensä ilmaiseminen tarkoitti sitä, että värit eivät enää olleet pelkkiä värejä, vaan kaikki tekeminen värien valinnasta, siveltimen tai muun maalausvälineen valinnasta maalin levittämiseen kankaalle heijastelivat symbolisesti taiteilijan sisäisiä ajatuksia.

Per Stenius: Seinä, 1987.

Moderni ja ei-esittävä taide oli vastalause esittävyydelle. Kuvatun kohteen sijaan haluttiin antaa arvoa taiteilijan omille tunteille. Taidetta ja sen sisältöä alettiin tulkita uudenlaisella, ennennäkemättömällä tavalla, kun maalauskankaille ilmestyivät siniset hevoset, lentävät ihmiset tai kuutiomaiset maisemat.

Oivalluksia syntyy

Kertomukseni ilmeisesti auttoivat kuulijaa ymmärtämään taidetta hieman paremmin. Kun astuimme näyttelytilaan huomasin, että työkaverini ajatteli todennäköisesti insinöörimäisen järkevästi ja käytännöllisesti mielessään: "Tämä on taulu. Mitä minun pitäisi tässä nähdä?"

Lyhyen näyttelykierroksen jälkeen työkaverini sanoi, että "tässä taulussa on ihan samanlaiset 70-luvun värit kuin niissä sen ajan sohvissa". Kyllä! Niin on, ja olet ihan oikeassa. Huomaatko nyt, että taide heijastelee aina muutakin yhteiskuntaa: muotia, ajankohtaisia aiheita, sisustustyylejä, politiikkaa?

En tiedä sainko kyseisestä työkaveristani aktiivista taidemuseokävijää käynnin myötä, mutta olin superiloinen, että hän tuli mukaan ja esitti kysymyksiä avoimesti. Eikä ajatellut, että niissä olisi mitään tyhmää.

Ilmari Aalto: Pullo ja ruukkuasetelma, 1919; Tyko Sallinen: Kala-asetelma, 1916.

"Kiva, kun johdot on erivärisiä"

Aluksi ajattelin olevani todella pulassa kysymysten kanssa. Kuinka tiivistän ja selitän taidehistorian vuosisatojen muutosta ja merkitystä henkilölle, joka ei ole koskaan käynyt katsomassa taidetta siten, että en kyllästytä häntä kuoliaaksi? Miten ilmaisen asian selkeästi ja ymmärrettävästi?

Alvar Cawén: Taiteilijan vaimo, 1924. Kuopion taidemuseon kokoelma.

Huomasin jälkikäteen, että olin itse ihan samanlaisessa tilanteessa kuin eräs toinen työkaverini, jonka kanssa olen käynyt tutustumassa esimerkiksi sähkökeskukseen tai muihin sähköasioihin. Kun työkaverini näyttää sähkökaappia tai muuta siihen liittyvää, en osaa katsoa niistä muuta kuin värikkäitä nappeja. Kiva, kun eri johdot on laitettu erivärisiksi.

Kun hän kertoo laitteen toiminnasta ja mihin se vaikuttaa, huomaan jo vähän kiinnostuvani aiheesta. En ymmärrä, mutta kiinnostun. Minusta on mukava kuunnella, kun joku puhuu aiheesta, josta hän tietää paljon. En pidä besserwissereistä, jotka osoittavat ylimielisesti, että tietävät asiasta enemmän kuin muut. Silloin, kun asiasta puhutaan kertomalla, selittämällä ja perustelemalla - eikä pätemällä - ja huomaan ihmisen sisäisen palon johonkin, se tarttuu. Se tarttuu, vaikka aihe ei olisi itselleni tuttu tai etukäteen kiinnostava. On taito saada toinen ihminen kuuntelemaan ja kiinnostumaan. Tämän vuoksi pidin yliopistossa luentojen kuuntelemisesta: siellä aiheestaan itse kiinnostuneet ihmiset puhuivat innostavasti omista mielenkiinnon kohteistaan - ja tunne tarttui.

Jalmari Ruokokoski: Juutinrauman rannalla, 1913.

Oma innostus jakoon

Hurmioitunut-blogin myötä itselleni syntyi tarve puhua taiteesta ja kulttuurista julkisesti. Halusin tuoda aihetta esille sellaisella tavalla, että taide olisi helposti lähestyttävää ja mielenkiintoista kaikille; että se herättäisi kenties keskuteluakin.

Olen tehnyt tätä vuodesta 2010 alkaen. Pitkälle on tultu noista vuosista. Vaikka tämä varsinaisen blogin päivitystahti on hidastunut, oma intohimoni ja tarve tuoda kulttuuria ja sen merkitystä esille on sen sijaan vain vahvistunut. Vaikuttamista tapahtuu nykyisin blogin lisäksi muun muassa erilaisissa työryhmissä. Tämän vuoksi tuntuu hienolta, että Suomen Kulttuurirahasto kutsui minut vuosi sitten Kannatusyhdistyksensä jäseneksi.

"Kannatusyhdistykseen kuuluu 2468 Yhdistyksen johtokunnan kutsumaa jäsentä. Jäseneksi kutsutaan useimmiten hoitokuntien aloitteesta, kulttuurista, tieteestä tai taiteesta kiinnostuneita ammattilaisia, harrastajia tai kulttuurin kuluttajia, joiden toivotaan omalla toiminnallaan aktiivisesti kasvattavan kulttuurimyönteisyyttä sekä ymmärrystä tieteen ja taiteen merkityksestä."

Taide ja kulttuuri ovat osa minua sekä vapaa-ajalla, töissä että harrastusten muodossa. Vuodet ovat tuoneet ympärilleni myös äärimmäisen tärkeitä verkostoja, joiden vahvuutta testataan etenkin tällaisina aikoina, kun kulttuuriin kohdistuu valtakunnallisesti ja taloudellisesti vaikeita aikoja. Tämän vuoksi meitä kulttuurin puolesta puhuvia soihdunkantajia tarvitaan aiempaakin enemmän.

Viisas insinööri...

"Viisas insinööri on satuolento." Näin tokaisi eräs insinöörikoulutuksen saanut kiinteistöhallinnon työkaverini. Yleensä se olen minä, jonka humanisti- ja taidetausta joutuu (pilke silmäkulmassa) höykytyksen kohteeksi, mutta osaavat insinöörit (ihme kyllä) nauraa myös itselleen. 

Neljän vuoden yhteiselon aikana koen insinöörimäisen työympäristön jo vähän tutumpana, mutta kodikkaaksi sitä ei voi sanoa. Siinä missä minun taideasiantuntijan maailmani tarkoittaa taiteen lisäksi tunteita, viihtyisyyttä, värejä ja ihmisläheisyyttä, kiinteistöhallinnon yleinen ilmapiiri on muun muassa pohjakuvia, numeroita, rakentamista, toimivuutta ja tilatehokkuutta. Ajattelen näiden maailmojen täydentävän toisiaan, vaikka olenkin altavastaajan asemassa.

Markku Kolehmainen: Nimeämätön, 1988, öljy kankaalle. Pohjois-Savon hyvinvointialueen taidekokoelma.

Taideasioissa ei pyydellä anteeksi

Yksi syy, miksi koen juurruttaneeni itseni kiinteistöhallinnon ilmapiiriin hyvin on se, että en pyytele itseäni anteeksi. Totta kai olin aluksi epävarma, mutta aina uuteen työpaikkaan opettelu vie aikansa. Insinöörimaailma elää numeroilla ja laskelmilla, ja humanistin on opittava pelaamaan insinöörien kanssa niillä korteilla, jotka on jaettu. Tiedostan ammatillisen osaamiseni ja tunnen oman vastuualueeni (taide ja kulttuuri sairaalassa). En anna kenenkään kävellä ylitseni, ja jos näin tapahtuu, käytän ns. "kopitusmenetelmää", jossa otan henkilön kahdenkeskiseen keskusteluun hiljaiseen tilaan (kutsumme näitä kopeiksi) ja asia selvitetään. Olen mielestäni ansainnut paikkani työyhteisössä olemalla avoin ja rehellinen, mutta samalla muita kunnioittaen.

Avoimuus ja rehellisyys kuuluu mielestäni kaikkeen ihmisten väliseen kommunikointiin, mutta koen sen sopivan erityisen hyvin insinöörimaailmaan. Numeroita, laskelmia ja kaavioita rakastavat persoonat kuuntelevat mieluummin suoraa puhetta kuin arvailevat ilmeistä tunneilmapiiriä ja ajatuksia. Arvostan tosin sitä, että saan humanistina (ja naisena) olla tunteellinen ja herkkä ilman, että koen siitä ammatillista alemmuudentunnetta.

Työkaveri 1 toi työpaikan kahvihuoneeseen suklaata, ettei söisi kaikkea itse. Työkaveri 2 teippasi suklaarasian kiinni, koska oli herkkulakossa...

Luottamus luo avoimuutta

Luottamuksen saavuttaminen työkavereiden kesken ei ole kuitenkaan pysyvä tila. Henkilökemiat elävät tilanteiden mukaan siinä missä ihmissuhteissa muutenkin. Tämän vuoksi on tärkeää, että tietää ja osaa ilmaista omat rajansa. Koen, että oma ammatillinen itsevarmuuteni on tukevalla pohjalla. Tämä on mahdollistanut sen, että työkaverini laskevat leikkiä persoonani lisäksi taiteeseen ja taiteilijoihin liittyvillä stereotypioilla.

Altavastaajan asemassa olen opetellut pikkuhiljaa ottelemaan haastamalla työkavereita "samalla mitalla". Visuaalisuudesta ja estetiikasta (kauneudesta) nauttivana, ja sen parissa työskentelevänä, minulle on tärkeää saada visuaalisia ärsykkeitä täyttämään kauneuden kaipuuta. Ja jos nyt rehellisiä ollaan, kiinteistöhallinto ei varsinaisesti ole hedelmällisin pohja tällaiselle työskentelylle. Ja juuri siksi koen itseni kaltaisen ihmisen tärkeänä mausteena muiden joukossa.

Tapahtui eräänä aamuna, että kiinteistöhallinnon yhteisessä palaverissa yksi työkavereista esitteli talouslukuja, budjetteja ja uudistuksiin liittyviä linjauksia. Insinöörimäiseen tapaan asiat esitettiin asioina eli mustaa tekstiä valkoisella pohjalla. Tunnin mittaisen kokouksen jälkeen tokaisin esittelijälle:

-Aika kuivakka ja raskas oli tämä sinun esitys. Voisit seuraavan kerran tuoda vähän iloa esitykseen.

Tilanne tuntui muutaman sekunnin ajan epävarmalta. Joku tirskahteli nauraa ja jotkut ehkä yllättyivät kriittisen kuuloisesta ja suorasta kommentistani. Kommentin kohteena ollut työkaverini oli hetken aikaa hiljaa (jonka aikana ehdin jo miettiä, että olinko mennyt liian pitkälle), kunnes hän hieman hymyään peitellen sanoi:

-Mitä tarkoitat iloisella esityksellä? Ei minusta taida tämän iloisempaa saada.

-No tuot jotain väriä tai kuvia esityksen joukkoon, että on jotain muutakin mitä katsella kuin pelkkää tekstiä. Ja minä uskallan tämän sinulle suoraan sanoa, koska ollaan keskusteltu jo sen tasoisista asioista aiemmin, että minä koen tämän kommentin vain kehittävänä.

Ja tiedättekö mitä? Seuraava esitys, jonka hän piti, oli jo paljon värikkäämpi ja visuaalisempi! Insinöörikin voi halutessaan ottaa oppia taideasiantuntijalta.

Vaikka puhun avoimuuden ja rehellisyyden puolesta, koen olevani hyvä lukemaan ja tulkitsemaan ihmisiä myös sanattomasti ja tiedän, kenen kanssa voi laskea leikkiä milläkin tavalla. Kaikkeen vaikuttaa tosin myös se, että kuinka ja millä äänensävyllä asioita ilmaisee. (Ja siitäkin huolimatta voi tehdä virhearvioita.)

Ruma betoniarkkitehtuuri?

Minä olen yleensä työkavereiden kesken se, joka vetää omia rajojaan sanomalla, että "Nyt olet heikoilla jäillä...".  Tämä on merkki, jonka jälkeen vastapuoli yleensä ymmärtää vetäytyä ja harkita sanojaan. Osa saattaa kokeilla onneaan varoitukseni jälkeenkin, mutta sen jälkeen vastapuolen kannattaa varustautua naskaleilla, sillä myös minä muutun terävämmäksi sanojeni kanssa.

Virkistävää vastapainoa oli se, kun olin itse joutua kommenttini kanssa kiusalliseen tilanteeseen. Puhuimme kahvipöydässä betoniarkkitehtuurista ja aloin kertomaan, että minulla oli joskus valokuvausprojekti, jossa tarkoitukseni oli kuvata betoniarkkitehtuuria.

Minä: Betonirakentaminen ja -arkkitehtuuri on minusta lähtökohtaisesti rumaa....

Rakennusinsinöörikoulutuksen saanut työkaverini katsoi minua terävästi, mutta hymyillen: Nyt varovasti [sen kommentin kanssa]....

Minä: Ja olin siis kertomassa, että juuri sen takia, että koen betoniarkkitehtuurin usein rumana, olisin valokuvausprojektissa halunnut esittää sen kauniina. Johon liittyy muun muassa vuodenajat ja valo.  

Vastaus oli totta ja tyynnytti vastapuolen, jonka myötä jatkoimme puhumista muun muassa betonilähiöistä. Työarki tarvitsee huumoria ja hassuttelua. En tiedä millaisia työkaverini ovat olleet ennen minua, mutta koen, että olen saanut useammat vapautumaan neljän vuoden "tarkastelujaksollani" aiempaa enemmän.

Väitin tätä työmaahameeksi, mutta sehän on siis kiltti! Työkaverini [mies] sai tämän lahjaksi (sisältäen huumoria), mutta kumma kyllä hän ei ole itse suostunut sitä työmaalla vielä käyttämään.

Lopuksi

*kuiskaten* Ja varovaisesti uskallan sanoa, että insinöörimaailma on joutunut huomaamattaan opettelemaan kanssani vähän enemmän myös tunne-elämän taitoja. Sanon tämän hiljaa ja varovaisesti siksi, että hehän eivät tätä itse todennäköisesti järkiperäisessä ajattelussaan halua myöntää. Annetaan heidän olla siinä kuvitelmassa. "Viisas insinööri...."

Tunnelmia kiinteistöhallinnosta

Partanen & Lamusuo Oy: Evoluutio, 2014, digiprintattu lasi, koko noin 1500m2.

Nykyisin tuntuu, että tunnen työkaverini jo sen verran hyvin, että varsinaisia yllätyksiä pääsee harvemmin syntymään. Erilaiset persoonat, töiden tehtävänkuvat ja ammattitaustat eivät nouse enää niin usein ihmetykseni aiheeksi kuin aiemmin. Kunnes satuin käymään sairaalan ulkopuolella lounaalla työkaverini kanssa.

Istuimme pöytään syömään ja työkaverini kommentoi:

"Kerrankin tässä [kivennäisvedessä] on tarpeeksi kuplia."

Minä: Niin ja jännää, että se kuplavesi tuli suoraan hanasta, ja on vielä näin kylmää.

Tässä vaiheessa huomasin työkaverini hieman innostuneemman äänensävyn kun hän jatkoi:

"No tämä vesi ei voi tulla suoraan vesijohtovetenä, vaan se menee johonkin säiliöön, joka on jäähdytetty, koska se on näin kylmää, eikä tässä vedessä maistu myöskään kloori (---)"

Hänen juttunsa jatkui, mutta hän lopetti puheensa, kun huomasi ilmeisesti, että poskeni nykivät, kun yritin estää itseäni nauramasta.

Työkaveri: No mitä?

Minä: Ei kun alkoi naurattaa, kun aloin tässä kuunnellessani miettiä, että minä en voisi koskaan omien kavereideni kanssa edes päätyä tällaiseen keskusteluun, missä nyt olen. Että päädytään puhumaan vesijohtovedestä, kuplavedestä, ja lopulta ollaan miettimässä sen veden kulkua säiliöstä hanaan ja millainen se säiliö siellä tiskin alla on. Otit vielä tuollaisen innostuneen luentoäänensävyn. Minun kavereiden kesken puhe olisi loppunut siihen, että toinen sanoo: "Onpa hyvä, kun on tarpeeksi kuplia" ja minä vastaisin, että "Ja vesi on tarpeeksi kylmää". That's it.

Naurettiin molemmat ääneen, koska työkaverikin huomasi oman innostuneisuutensa äänensävyssään.

Tuntemani insinöörit ovat pääsääntöisesti luonteeltaan melko tasaisia, mutta näitä innostuneita äänensävyjä on monella. Harvoin, mutta joskus, kun he pääsevät jakamaan omaa osaamistaan ja asiantuntemustaan sitä saattaa ilmetä. (Ja silloin heidän pitäisi antaa näyttää se "innostuneisuus".) Kerroin tämän kuplavesitilanteen yhteydessä, kuinka eräs toinen työkaveri aloitti puheensa samanlaisella innostuneella "luentoäänensävyllä" kun kysyin, että mitä lyhenne VS3 pohjakuvassa tarkoittaa.

Työkaveri: VS3? Väliseinä. Ja se kolmonen siinä perässä tarkoittaa (--- ) [Hän jatkoi puhetta, mutta lopetin kuuntelemisen]

Minä: Ei, ei, ei, älä jatka. Minulle riittää se tieto, että se on väliseinä.

Huomasin, että hän oli hieman pettynyt, kun keskeytin hänen puheensa. Ei hän loukkaantunut, mutta huomasin, että katkaisin hänen innostuneen äänensävynsä. Nykyisin pystyn ottamaan vähän enemmän rakennus- ja kiinteistöalan "nippelitietoa" vastaan, sillä minulla alkaa olla jo vahvempi sanasto hallussa. Ei tule niin nopeasti tietoähkyä.

Kiinteistöhallinnon sanakirja

Osa teistä muistaakin, että aloin pitämään sanakirjaa itselleni vieraista lyhenteistä kun tulin taloon. En silloin aluksi varsinaisesti tarvinnut niitä mihinkään, mutta tuntui että ryhmäydyin joukkoon paremmin, kun edes ymmärsin, että mistä he puhuvat. Tälle sanakirjalle on hyväntahtoisesti naureskeltu koko sen ajan, kun olen kiinteistöhallinnossa ollut. Mutta voitte itse testata, tietäisittekö mitä nämä lyhenteet tarkoittavat:

• TMK = työmaakokous
• AJR = allianssin johtoryhmä
• APR = allianssin projektiryhmä
• LTO = lämmöntalteenotto
• IPI= instrumenttipaineilma
• IPT = integroitu projektitoteutus
• PT = päätoteuttaja [Tavallisille ihmisille tämä on kyllä personal trainer...]
• URPA = urakoitsijapalaveri
• KVR = kokonaisvastuurakentaminen
• "Puikkari" = puitesopimus [Minulle lyhenne on tarkoittanut aiemmin vain Puijonsarvea (night club)]
• PU = putkiurakka
• SU = sähköurakka
• PUSU = putki- ja sähköurakka. Tai niin he väittävät. Suhtautukaa tähän varauksella, sillä välillä he yrittävät huijata minua. En ainakaan itse uskaltaisi lähteä lyhentämään kyseisiä urakoita pusuina rakennusmiesten kuullen....
• IU = ilmanvaihtourakka
• RKI = rakennuskustannusindeksi
• SVTK = sadeveden tarkastuskaivo
• MV = maanvarainen [Minulle lyhenne on aina tarkoittanut mustavalkoista valokuvaa tai Museovirastoa]

Vaikka tälle sanakirjalleni on naureskeltu, on siitä alkanut olla hyötyä uusimpina tulleille työkavereille, jotka eivät myöskään ole rakennusalan ammattilaisia. Sitten kun itse kuvittelee vähän omahyväisesti hallitsevansa sanaston jo hyvin, niin joku työkaveri käyttää sanaa rampamuhvi. Rampamuhvi?!

Taidehistorioitsijana ymmärrän sanan muhvi ja se näyttää tältä:

Margarethe Ludendorff ja turkismuhvi. Kuva: Wikipedia.

Muhvi on siis käsipuuhka. Voitte kuvitella, että mielikuvat rampamuhvista ovat tämän tiedon valossa vähän erilaisia kuin mitä sana todellisuudessa tarkoittaa. Rampamuhvi on ilmeisesti jokin kierrettävä kiinnike.

Kokoushuoneen seinältä löydetty kaavio. Allekirjoitan kaavion rakenteineen kaikkineen.

Työhyvinvointia työkavereista

Olen kaikilla elämän osa-alueilla sellainen, että voin itse sitä paremmin mitä paremmin muut ihmiset ympärilläni voivat. Tämä pätee myös työkavereihin. Minulle on tärkeää henkilökemioiden toimiminen ja yhteistyökyky. (Lienee ihan yleisinhimillinen toive.) Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö koskaan saisi tulla ristiriitoja. Saa tulla, ja tuleekin, mutta ne tilanteet pitää puhua läpi ja selvittää, eikä haudata pahaa oloa pinnan alle.

Henkilökemioiden toimivuudella on myös se kääntöpuoli, että minun on todella vaikea henkisesti hyväksyä muutoksia työkavereiden suhteen. Nyt esimerkiksi tiedän, että eräs työkaveri lähtee jossain vaiheessa eläkkeelle. Sanoinkin eräässä viikkopalaverissa ääneen, että en pidä tästä. Mukava ja omalla tavallaan minulle tärkeä henkilö poistuu työyhteisöstä. Tietenkin ymmärrän luonnollisen työelämästä poistumisen, mutta en minä silti siitä pidä.

Samaisessa aamupalaverissa eräs toinen työkaveri tokaisi: "Henna, kun ei me jakseta sinun kanssa enää 30 vuotta." Johon kolmas työkaveri jatkoi: "Ja ei se olis kovin hyvä vetovoimatekijä meidän työyksikön kannalta, että täältä ei pääse pois, kun Henna ei päästä edes eläkkeelle."

Iloa arkeen on tuonut esimerkiksi tämä Rafael Wardin näyttelystä ostettu sateenvarjo.

Kun ilo ja innostus pitää purkaa

Alkuaikojen epävarmuuskamppailujeni jälkeen olen saanut olla täysin oma itseni, ja uskallan olla omassa yksikössäni juuri sellainen kuin oikeasti olen. Tämä aiheuttaa muissa edelleen välillä hilpeyttä ja ehkä vähän hämmästelyä. Mutta tunne on itse asiassa molemminpuolinen. Minulla on tarve purkaa ilo "pois kehosta", mikä näkyy nauruna tai innostuneisuutena. Tämän vuoksi en voi ymmärtää niitä työkavereita, jotka pystyvät olemaan tasaisen rauhallisia tilanteessa kuin tilanteessa.

Kysyinkin parilta työkaverilta, että eikö maailmassa ole mitään hetkeä tai tilannetta, että sisällä olisi sellainen ilo tai riemu, että se pitäisi purkaa ulos? Ei kuulema ollut. Molemmat kyllä sanoivat tuntevansa iloa ja riemua (sitä en epäile), mutta ei kuulema ole sellaista tilannetta, että sellainen tunteenpurkaus voisi tapahtua. En ymmärrä. Yritin vähän jopa lietsoa toista iloiseksi, mutten onnistunut siinäkään. "Paras" osoitus riemusta on tainnut olla tavalliseen äänensävyyn lausahdettu "Jee".

He kuitenkin tietävät minut ja tapani reagoida. Tämän vuoksi he osaavat jo odottaa tietynlaista reaktiota. Jälkikäteen ymmärsin, miksi eräs työkaveri toimi eräässä hetkessä niin kuin toimi:

Työkaverini kävi kuiskaamassa, että hänellä on minulle asiaa ja siirryimme ns. hiljaiseen tilaan.

Työkaveri: Et sitten ala kiljumaan tästä mitä nyt kerron....

Minä: Mitä? No ethän sinä nyt voi minulta tuollaista kieltää, kun en edes tiedä mistä on kysymys. [Aluksi tuntui, että tämä on "loukkaus" minun luonnollista reaktiota kohtaan.]

Hänellä oli iloisia uutisia, mitä muut eivät vielä tienneet (saivat kuulla seuraavalla viikolla), ja hän halusi pitää sen salassa. Ymmärsin asian kuultuani, että miksi hän oli pyytänyt minut hiljaiseen tilaan ja kielsi minua etukäteen kiljumasta, sillä vähän teki kyllä mieli...

Entäpä, löytyikö kiinteistöhallinnon sanakirjasta tuttuja lyhenteitä?

Empatia on uusi musta

Minulle on aina ollut töissä tärkeää pienet asiat, jotka tuovat iloa arkeen. Varsinainen työ jakaa ykköspaikan työyhteisön ja työkavereiden kanssa, joiden osalta on onneksi aina ollut tuuria. Mutta arkeen tarvitsee iloa, ettei kaikki mene pelkäksi suorittamiseksi. Ja se ilo saattaa syntyä vaikka puuväreistä.

Olin laittanut tilattavien toimistotarvikkeiden listalle puuvärit, koska tarvitsen niitä aika ajoin. Värikoodaan ja väritän asioita esimerkiksi pohjakuvista, tai havainnollistan jotain piirtämällä ja värittämällä itselleni ja muille. Kyllä, ihan kynällä paperille tekniikalla. Oletin, että puuväritoivettani ei otettaisi vakavasti, kun muut käyttävät erilaisia sähköisiä järjestelmiä kaikenlaiseen tekemiseen. Mutta sitten eräänä aamuna tulin töihin, enkä ollut ehtinyt edes päällystakkia riisua:

Huvitti tuon paketin teksti: Colourworld KIDS.

Minä: Ihanaa!! Minulle on tullut puuvärit!
Työkaveri 1: Mitkä....?
Minä: Puuvärit! Minä toivoin puuvärejä, mutta en ollut varma saanko. [Puuvärit tilanneella työkaverilla nro 3 oli reaktioni nähdessään yhtä leveä hymy - hieman yllättynyt kenties - kuin minulla puuvärit nähtyäni.]
Työkaveri 2: Harva meistä kiljahtelee, kun tulee töihin. Tarkoittaako se, että muut eivät pidä työstään?

Tällaiset tilanteet ovat spontaania minua. Silti välillä tuntuu, etteivät kaikki Kiinteistöhallinnossa ehkä vieläkään varsinaisesti ymmärrä miten joku innostua noin pienestäkin asiasta. Nämä ovat niitä hetkiä, kun havaitsen hyväntahtoisia hämmentyneitä hymyjä ja ilmeitä.

Vuodenvaihteessa sininen KYS-nauha vaihtui keltaiseen Pohjois-Savon hyvinvointialueen nauhaan.

Kohta on kulunut taideasiantuntijan tehtävässä kaksi ja puoli vuotta. Kertaakaan ei ole ollut sellainen olo, etten haluaisi mennä töihin. Myönnän, että on ollut paljon stressaavia ja raskaita päiviä. Viimeisen puolen vuoden ajan on ollut myös riittämättömyyden tunteita, sillä hyvinvointialueuudistus on tuonut yllättävän paljon asioita minunkin työpöydälleni kaikkien muiden töiden lisäksi. Viime lokakuun ja maaliskuun välisellä ajalla olivat työurani kiireisimmät kuukaudet. Ikinä aiemmin en ole ollut tuollaisessa pyörityksessä tuollaisen työmäärän ja aikataulujen kanssa. Siinä rytäkässä menetin osittain sen neonkeltaisen työmaatakin mukanaan tuoman ilon. Toivottavasti vain hetkeksi.

Anni Teppo kirjoitti artikkelin hyvinvointialueiden taiteesta Mediuutiset-lehteen 17.3.2023.

Myönnän, että kuormitin kalenteriani myös sellaisilla asioilla, jotka eivät olisi olleet pakollisia, kuten erilaiset luennot ja haastattelut, mutta juuri ne toivat työn suorittamiselle vastapainoa. Ja KYSin taideasiat ovat saaneetkin mukavasti julkisuutta ja hyvää palautetta. Tavoitteeni työn saadessani oli tehdä sairaalataide näkyväksi ja merkitykselliseksi. Näin on mielestäni tapahtunut.

Kiireestä selvittiin (vähän seesteisempään tilanteeseen) ja taannoinen kahden viikon mittainen pääsiäisloma teki todella hyvää. Aina auttaa sekin, kun saa jotain valmiiksi. Esittelen teille piakkoin viimeisimmän taideprojektin, jonka parissa olen työskennellyt pari vuotta.

Kun puhuu arjessa hyvää ympärilleen, hyvää tulee todennäköisemmin myös takaisin. Näin uskon ja näin tapahtui, kun työkaveri toi kiitossanojen saattelemana minulle Iloisia ajatuksia -magneetin. Olen aina ajatellut niin, että näyttämällä ympärillä oleville ihmisille, että heidän kanssaan on hyvä olla, siitä ei voi seurata muuta kuin hyvää. Huomautan, että koskaan ei voi aina olla pelkästään mukavaa, ja konflikteja syntyy kaikenlaisissa ihmissuhteissa, mutta niitä ei pidä lakaista maton alle.

Josta päästään siihen, että olen joutunut opettelemaan reklamaatioiden kirjoittamista. Erään toimijan kanssa olen joutunut vääntämään tietyssä asiassa useamman kerran, vaikka valtaosa toiminnasta on erinomaista. Purin tunteitani kahvihuoneessa ja ihmettelin, että miten on mahdollista, että homma ei toimi, vaikka olin käyttänyt lähes viikon työtunnit siihen, että olin toteuttanut kuvalliset, värikoodatut, selkeästi kirjoitetut ja nimetyt ohjeet. Tein ohjepaketin sillä periaatteella, että toimija, joka ei olisi koskaan asiasta kuullutkaan, pystyisi toimimaan ohjeiden mukaisesti.

Työkaveri 1: Voi Henna, sinulla on vielä sellainen lapsenusko, että kaikki menee aina hyvin.

Minä: No niin on! En ymmärrä miten niillä ohjeilla ei voi onnistua? Asiaa ei olisi enää selkeämmäksi saanut!  

Olin reklamoinut hieman samasta asiasta kyseiselle toimijalle aiemminkin. Tämän vuoksi purin asiaa toisena päivänä myös Työkaverille 2. Työkaveri 3 sattui kuulemaan puheeni ja puuttui keskusteluun:

Työkaveri 3: Pitäisiköhän minun vähän katsoa sitä sinun reklamaatiota?

Minä: Ei. Kun sinä sitten kirjoitat liian tylysti.

Työkaveri 3: No juuri siksi. Olisiko se ongelma juuri siinä, että sinä et kirjoita tarpeeksi suoraan ja piirtelet sinne kukkia?

(En piirtele reklamaatioihin kukkia, vaikka värikynät sainkin. :D ) Hän oli ystävällinen tarjotessaan apua, mutta minä haluan selvittää omiin projekteihini liittyvät ongelmat mahdollisimman pitkälle itse. Koska niistä oppii parhaiten. Haluan, että ongelmista syntyvät ristiriidat käsitellään, mutta haluan tehdä sen hienovaraisesti etenkin silloin jos tiedän, että toimijan kanssa tulee tehdä jatkossakin yhteistyötä. Silloin on turha polttaa siltoja takanaan. Mutta myönnän, että reklamaation yleinen tyyli on todennäköisesti erilainen tälle humanistitaustaiselle kuin niille halki-poikki-pinoon -insinööreille, jotka ovat tottuneet tekemään reklamaatioita enemmän. Olen kuitenkin tyytyväinen itse tekemiini reklamaatioihin, koska niissä on päästy hyviin neuvottelutuloksiin.

Olen miettinyt jälkikäteen tuota lapsenuskoa, mikä ei ollut työkaveriltani moite, vaan enemmänkin herttainen toteamus. Sinä nyt olet tuollainen. Lapsenusko tarkoittaa minulle, että on avoin ja uskoo hyvään. Koen tunnistavani tästä jossain määrin itseni, mutta tiedostan myös sen vaaran, että siinä voi päätyä hyväksikäytetyksi. Sen verran sitkeäksi olen vuosien varrella kasvanut, että ylitseni ei kävellä ja tiedostan ammatillisen arvoni, josta osaan pitää kiinni.   

Lapsenusko, herkkyys, empatia. Minusta niistä on hyötyä myös työelämässä, mutta tasapainottamassa järkeä, suorittamista ja päätöksentekoa. Vaikka välillä kauhistelen, miten joku voi ilmaista mielipiteensä niin nopeasti ja suoraan, se on myös asia, jota jollain lailla ihailen. Että kaikkia asioita ei tarvitsisi pyöräyttää sieltä aivojen tunnelohkon kautta, sillä se on välillä henkisesti raskasta. Toisaalta ajattelen, että minä en olisi minä, jos en saisi tuntea kaikkea niin voimakkaasti. En voisi työskennellä taiteen parissa, jos se ei tuntuisi miltään.

Sivusin aihetta aiemmin otsikolla Liian herkkä työelämään.