"Taide ilahduttaa sairaalan arjessa"

Mistähän sitä aloittaisi....Tämä tuntuu samaan aikaan sekä hienolta että kiusalliselta. Toimittaja Jukka Rönkkö soitti parisen kuukautta sitten, koska halusi haastatella minua sairaalataiteeseen liittyen. Tämä oli itse asiassa ensimmäinen haastattelupyyntö sairaalataiteeseen liittyen; RIA-lehden haastattelun annoin vasta myöhemmin, mutta se ehti ilmestyä ensin.

Jukka Rönkkö on paikallinen toimittaja ja kulttuurin kuluttaja, joten ihmettelimme yhdessä, miten tiemme eivät olleet aiemmin kohdanneet. Hän oli tehnyt taustatyönsä erittäin hyvin. En ole kenellekään toimittajalle mainostanut blogiani, koska haluaisin olla töissä "työ-Henna" enkä "Henna siitä Hurmioitunut-blogista" joten yllätyin, että Rönkkö viittasi johonkin blogitekstiini ja kirjoittamiini sanoihin sairaalataiteesta. Hän oli siis tehnyt minusta taustatutkimusta jo etukäteen ja löytänyt blogini. Mutta ehkä on totta, että näitä kahta on vaikea erottaa toisistaan.

Tämän taustatutkimuksen vuoksi haastattelu tuntui hyvältä antaa, kun ei tarvinnut alusta alkaen selittää kaikkea ja tuntui, että toimittaja oli kanssani samalla aaltopituudella. Pääsin puhumaan sairaalataiteen merkityksestä ja omasta työnkuvastani syvällisemmin ja olen erittäin tyytyväinen artikkeliin. Yllätyin jutun laajuudesta. Minusta kahden aukeaman juttu sairaalataiteesta kuvineen on todella iso juttu.

Olin ilahtunut, että jutussa kuuluu oikeasti minun ääneni ja se, että työni ei ole pelkkää taulujen ripustelua (hyvin vähäisessä määrin itse asiassa). Sairaalan taideasiat kulminoituvat ymmärrettävästi minuun, mutta minusta oli ihana huomata, että Rönkkö oli tuonut jutussaan esille myös sen, että taidetta ei olisi sairaalassa ilman kiinteistöhallinnon työkavereitani ja yleisesti KYSin positiivista suhtautumista taiteeseen. Kiinteistöhallinto nimensä mukaisesti hallinnoi kiinteistöjä, joten minun olisi vaikeaa viedä taideasioita eteenpäin ja tuoda taidetta tiloihin, jos työkaverini eivät tukisi taidenäkökulmaa. On iso asia, että KYSissä on taideasiantuntija. Tällaiset lehtijutut toivottavasti vahvistaisivat suuntausta, että kaikissa yliopistollisissa sairaaloissa ja hyvinvointialueilla olisi joku taideasioista vastaava asiantuntija.

Ja se kiusallinen asia, josta aluksi manitsin.... Se, että jutun valmistumisen jälkeen päätoimittaja kiinnostui aiheesta ja halusi minut jutun kansikuvaksi. Tapani mukaan olen huono sanomaan ei ja näinhän siinä sitten kävi:

Sisko lähetti kuvaterveiset kauppahallista...

Kyseessä on ilmaisjakelulehti, joten levikki on yllättävän laaja, enkä ollut henkisesti valmistautunut siihen, kuinka paljon ihmiset minua kuvan perusteella alkavat tunnistaa. Tällä viikolla esimerkiksi bussikuski kommentoi kyytiin noustessani, että "Oletko se sinä siinä sen lehden kuvassa?". Juuri sen verran kovaan ääneen, että muutkin matkustajat kuulivat, ja tuntui kiusalliselta tuntea muiden katseet. Olin iloinen, että olin lehden ilmestymisviikolla poissa kaupungista. Aamusta alkaen tuli ystäviltä ja sukulaisilta whatsapp-viestejä aiheesta. Kuva on kyllä hyvä (kiitos Sami Tirkkonen), mutta varsinainen tekstisisältö vielä parempi.

Pääsette lukemaan jutun kokonaisuudessaan TÄÄLTÄ.