Kirppislöydöt

Olen etsiskellyt keittiön seinälautasten joukkoon vielä yhtä teosta. Tämä Kupittaan Saven seinälautanen löytyi viikonloppuna Matkuksen peräkonttikirppikseltä. Hypistelin lautasta ja mietin, että olisin iloinen, jos saisin sen mukaani 20 eurolla. Kysyin myyjältä hintaa ja hän sanoi sen maksavan 2 euroa! Oli vaikea pidätellä hämmästystä, mutta nappasin sen saman tien mukaani. Lautaseen on kuvattu Kuopion museo ja sen on maalannut todennäköisesti Lauri Saarinen.

Tämä Kumelan vihreä maljakko löytyi Suonenjoen kirpparilta. Ostin kun sain halvalla. Kahdeksan euroa signeeratusta Kaj Blomqvistin Kallio-maljakosta ei ollut mielestäni paljon. Pöydällä oleva Tampellan Pihlajanmarja-liina löytyi puolestaan Helsingin Fidasta. Siitä maksoin 30 euroa, mikä ei ollut varsinainen löytö-hinta, mutta pidän kuviosta todella paljon. Sama liina löytyy myös pienempänä, mutta eri värisenä.

Liinoista puheen ollen, sain itselleni pääsiäisliinan, josta maksoin viisi euroa. Tämä on juuri sopivan kokoinen olohuoneen pyöreälle pöydälle.

Tämä Askon Harlekiini-rahi oli superlöytö. Maksoin tästä 25 euroa (ovh 439€). Vihertävä päälliskangas sopii kivasti myös Askon Richard-nojatuolin kankaaseen. Nojatuoli on myös kirppislöytö.

Minulta on lyhyen ajalta sisällä kulunut puhki kahdet tennarit. Toisista murtui pohja ja toisista rikkoutui päälliskangas. Nämä Bart-tennarit näyttivät hauskalta ja maksoin niistä 12 euroa. Tekstissä lukee "Who wants to know?" Näihin sopisi hienosti myös oranssit kengännnauhat.

Käytän paljon erilaisia hiuspantoja ja -rusetteja. Kaupoissa ne parhaat löydöt tehdään yleensä tyttöjen osastolta. Siellä käytetään edelleen värejä, kun taas naisten osastolla värit rajoittuvat usein mustaan, ruskeaan ja joulun aikaan punaiseen. Tämä timanttikukka löytyi kirpparilta kahdella eurolla.

Tässä asussa kierrätyslöytöjä ovat kengät, jotka ostin työkaverin vaatekaapista ja tunikamallinen paita on kahden euron kirppislöytö. Korvikset on ostettu uutena Riemupuodista ja poronnahkaisen rusettipannan on valmistanut Inarissa työskentelevä Renniina.

Urgent - residenssi taideteoksille

Työsähköpostiin kilahti kesällä kysymys, että voisiko ANTI-Festivaalilla (10.-15.9.2024) esiintyvä L.Puska tulla vierailemaan myös Kuopion yliopistolliseen sairaalaan. Kyselin performanssiesiintymisen taustatietoja ja lupasin palata asiaan.

ANTI - Contemporary Art Festival on kansainvälinen paikkasidonnonaisen nykytaiteen festivaali, joka järjestetään vuosittain syyskuussa Kuopiossa. Festivaalin tarkoituksena on tuoda taide perinteisistä esityspaikoista, kuten gallerioista ja museoista, keskelle ihmisten arkea: kaduille, toreille, kauppakeskuksiin, puistoihin ja virastoihin. Festivaalia on järjestetty vuodesta 2002 alkaen ja se on Suomen johtava live art -tapahtuma. Tänä vuonna (2024) festivaali tavoitti noin 9000 katsojaa, kun mukaan lasketaan julkisten tilojen ohjelmisto. ANTI-Festivaalille myönnettiin Taiteen yhteiskunnallisen vaikuttavuuden valtionpalkinto (2023) ja ANTIn taiteelliset johtajat palkittiin Valtion taidepalkinnolla vuonna 2006. Kaikkiin festivaalin tapahtumiin osallistuminen on yleisölle ilmaista.

L.Puskan teoksen nimi on URGENT - residenssi taideteoksille. Performanssi käsittelee taideteoksen roolia esiintyjänä ja se pyrkii nostamaan taide-esineen huomion keskipisteeksi. Samalla teos herättelee keskustelua taideteoksen olemassaolosta.

Performanssi tarkoittaa yleisön edessä esitettävää taide-esitystä, joka voi noudattaa ennalta laadittua käsikirjoitusta tai syntyä ennakoimattomasti esityshetkellä.

Onko kivi liian raskas kannettavaksi?

Kerroin teosehdotuksesta kiinteistöhallinnon viikkopalaverissa, koska yksikkömme hallinnoi tiloja ja niiden käyttöä, ja teosehdotus oli tavallisuudesta poikkeava. Olin yllättynyt, että ehdotus aiheutti muutamassa henkilössä enemmän kritiikkiä kuin olin odottanut.

Olen omassa työssäni korostanut sitä, että sairaalassa esitettävän taiteen tulee tukea ilon ja hyvinvoinnin teemoja. Olen kuitenkin sitä mieltä, että taiteen ei sairaalaympäristössäkään tarvitse olla pelkkää aurinkoa, sillä muuten sillä on vaara kääntyä teennäiseksi ja koristeeksi. Ahdistusta, traumoja tai kuolemaan liittyviä teemoja en ota vastaan, ja tämän työkaverini kyllä tietävät.

Sen vuoksi huomasin ärtyväni kommenteista, kuinka L.Puskan teos voidaan tulkita liian raskaaksi käsitellä. Onko asiallista tuoda henkilö kantamaan kiveä sairaalaan, jossa asiakkailla voi olla omat raskaat taakat kannettavanaan? Ymmärsin kommenttien näkökulman ja sen, että he haluavat pitää sairaalaympäristön turvallisena. Niin jokainen meistä. Samalla kuitenkin koin, että he kyseenalaistavat minun ammattitaitoni arvioida sitä, mikä on soveltuvaa taidetta sairaalaan ja mikä ei, vaikka koen sen nimenomaan kuuluvan omaan tehtävänkuvaani. Tiesin myös olevani ainoa, joka oikeasti tietää millainen tapahtuma ANTI-Festivaali on. Keskustelu oli kuitenkin tarpeen käydä ja se käytiin hyvässä hengessä. Lupasin "turvata" ja taata performanssin toimivuuden omalla läsnäolollani.

Luottamuksen osoitus

Tiedotin performanssista etukäteen hyvinvointialueen sisäisessä viestinnässä ja vein tiedotteet myös pääaulaan, jossa esiintyminen tulisi tapahtumaan. L. Puska saapui Blob-veistoksen kanssa KYSin pääsairaalan pääaulaan perjantaina 13. syyskuuta klo 12.30.

Taiteilija kysyi saapuessaan ohjeita tilan käyttöön liittyen. Kerroin ja näytin, että tärkeintä on antaa jokaiselle sairaalaan saapuvalle esteetön näkö- ja kulkuyhteys infopisteelle ja ilmoittautumispisteiden automaateille. Näytin taiteilijalle myös avoimena pidettävät kulkuväylät ja kerroin, että mikäli esiintymisestä otettaisiin kuvia, niissä ei saisi näkyä asiakkaita, potilaita tai henkilöstöä. En ollut tavannut taiteilijaa aiemmin, mutta tuosta hetkestä lähtien tiesin, että saatoin luottaa häneen. Hän tiesi ja halusi ottaa huomioon sairaalan toimintaympäristön.

Performanssi alkoi ilman esittelyjä siitä, kun taiteilija nosti veistoksen syliinsä ja kulki rauhallisesti kahvila-asiakkaiden joukossa. Veistos saattoi myös jäädä hetkeksi johonkin istumaan. Taiteilija antoi aikaa ihmetteleville katseille ja lähestyi ihmisiä, jos huomasi heidän olevan enemmän kiinnostuneita kuin vältteleviä. Äärimmäisen taitavaa ihmisten lukemista. Jättäydyin tietoisesti taka-alalle antamalla performanssille tilaa, mutta jäin tarkkailemaan reaktioita.

"Oli helpottavaa saada hetkeksi muuta ajateltavaa"

Yhteys taideteokseen saattoi syntyä esimerkiksi siten, että useampi henkilö halusi koskettaa "kiven" pintaa. URGENT-teoksen oli tarkoitus kestää alun perin 30 minuuttia, mutta erään asiakkaan keskustelu veistoksen äärellä vei 20 minuuttia. Lopulta Puska oli teoksen kanssa sairaalan kahvilassa tunnin verran.

Siirryin vaivihkaa salakuunteluetäisyydelle, jotta saisin epäilijöille todistusaineistoa onnistuneesta performanssista. Taiteilijan nostaessa kiven muotoisen veistoksen esityksen päärooliin, se sai aikaan keskustelua muun muassa esineiden merkityksestä ihmisten elämässä. Siitä, kuinka jokin tietty esine voi muistuttaa tärkeästä ihmisestä tai hetkestä. Muistoista.

Kuulin myös käytettävän vertauskuvaa uskonnollisiin esineisiin, kuten ikoneihin liittyen. Ortodoksisessa kirkossa ikoneita kannetaan ristisaatoissa, katolisessa kirkossa se voi olla myös veistos. Yllätyin, kuinka hyviä mielikuvia asiakkaat loivat teoksen äärellä.

Performanssin loppupuolella eräs asiakas huomasi minun tarkkailevan tilannetta ja tuli juttelemaan. Kerroin olevani hyvinvointialueen taideasiantuntija ja omasta työnkuvastani. Henkilö kiitteli yllättävästä tapahtumasta. Hän kertoi, että oli tuntunut hyvältä saada ajatukset hetkeksi muualle ja jutella jonkun kanssa, sillä hänen puolisonsa oli parhaillaan leikkauksessa. Hän oli tullut kahville, jotta olisi saanut muuta ajateltavaa. Hän kertoi minulle omat tulkintansa performanssin veistokseen liittyen.

Hymyilin sekä ulkoisesti että sisäisesti. Tämän takia taide kuuluu sairaalaan. Nämä ovat niitä hetkiä, joista puhutaan aivan liian vähän, ja jotka jäävät varsinaisen sairaanhoidon varjoon. Sairaalan päätehtävä - ja tärkein tehtävä - tulee aina olemaan terveydenhoito, mutta taide on lisäarvo. Sillä on merkitystä.

"Taide ei synny kevyesti"

Osa kahvilan asiakkaista tuntui rentoutuvan sitä mukaa, kun he näkivät ympärillä olevien ihmisten ottavan kontaktia performanssiin. Osa kuitenkin pitäytyi tiukasti katse kiinni puhelimen ruudulla. Ja kaikki reaktiot olivat ihan oikein. Olin itse yllättynyt L. Puskan taidosta lähestyä ihmisiä. Pidän itseänikin sosiaalisesti taitavana ja hyvänä ihmistuntijana, mutta Puska oli kyllä omassa luokassaan. Tämä osoitti, millaista taitoa performanssitaiteilijan tulee omata.

Yksi mielenpainuneimmista kommenteista oli erään asiakkaan heitto siitä, että "taide ei synny kevyesti". "Se vaatii asioiden pohtimista." Olin etukäteen ajatellut, että sairaalassa keskustelu keskittyisi nimenomaan sairaalan sisällä tapahtuviin, tai sen aiheista kumpuaviin keskusteluteemoihin, mutta huomasin, että moni tuntui kaipaavan myös sitä, että keskustelu vei sairauden, pelon ja sairaalan ulkopuolelle. Siihen turvalliseen ja tavalliseen arkeen. Taide voi olla ovi turvalliseen ja tavalliseen. 

Ketään ei lähestytty väkisin, ketään ei pakotettu osaksi performanssia. ANTI-Festivaalin teokset ovat usein olleet sellaisia, että niihin törmää usein vain sattumalta. URGENT-teos ei välttämättä näkynyt heille, jotka vain kulkivat nopeasti kahvilan ohi. Se ei häirinnyt sairaalan toimintaa, se ei aiheuttanut pahennusta.

Muutama henkilöstön jäsen tosin oli hieman pettynyt, ettei performanssi ollutkaan varsinainen esitys (jolla on selvä alku ja loppu). Performanssi näyttäytyi lopulta vain erikoisempana keskusteluna, jossa mukana oli kiven muotoinen veistos. Tämän vuoksi jouduin avaamaan ANTI-Festivaalin ideaa joillekin julkaisemaani tiedotetta enemmän. Osa harmitteli sitä, etteivät nähneet tilannetta.

ANTI-Festivaalin vierailu oli hyvä muistutus siitä, että sairaalassa ollaan herkkien aiheiden äärellä, mutta toimintaympäristö huomioiden taide tuo lisäarvoa. Kiitos vierailusta ja keskustelun herättämisestä L.Puska!

Kesän luetut

Kesä on kääntynyt jo taakse, mutta muistellaan sitä vielä luettujen kirjojen muodossa.

Jari Järvelä: Kosken kahta puolta (Tammi, 2018)

Luen lähtökohtaisesti hyvin vähän mitään sotiin, väkivaltaan tai traumoihin liittyvää. Suomen historia on kuitenkin poikkeus. On hyvä tietää, että millaisia asioita Suomi on joutunut historiansa aikana käsittelemään ja millaisia ihmiskohtaloita se pitää sisällään.

Tietämys Suomen sisällissodan historiasta perustuu koulussa opittuun, nähtyuhin dokumentteihin ja erinomaiseen näyttelykokonaisuuteen 1918, mikä oli esillä Vapriikissa. Usein sisällissotaa käsitellään joko punaisten tai valkoisten näkökulmasta.

Jari Järvelän Kosken kahta puolta -romaani yhdistää punaisen ja valkoisen maailman. Siinä 7-vuotias poika viettää kaksi kesäpäivää kahdessa eri mummolassa vuonna 1977. Koski erottaa mummot toisistaan, mutta syvin haava heidän välillään ovat muistot vuodesta 1918:

"Toiseen mummilaan haetaan vesi kaivosta ja lämpö liiteristä. (---) Toisessa mummilassa on palkintopuutarha, katossa kristallikruunu ja seinällä Mannerheim. Poika elää kesäänsä kahdessa eri todellisuudessa ja kuulee mummeiltaan kaksi eri totuutta Suomesta."

Äärimmäisen mielenkiintoinen lähtökohta romaanille tutkia arkaa aihepiiriä ja yrittäen samalla ymmärtää sodan molempia osapuolia. Kirjassa ei ole kuin parisataa sivua, joten sen lukee nopeasti. Joidenkin tilanteiden kuvailu on kuitenkin itselleni vähän liian raskasta luettavaa. Kirja kertoo lapsen näkökulman tapahtumiin, joten ajoittain tilanteiden seuraaminen tuntui vaikealta, sillä asioita kerrottiin rivien väleissä. Tärkeä ja lopulta myös lohdullinen tarina kipeästä historiasta. Kosken kahta puolta oli Finlandia-ehdokkaana 2018.

"Mummit käy meillä kylässä vuorotellen, samaan aikaan ne ei tule. Voiton-mummi on äidin äiti. Sofia asuu kosken toisella puolella keskustassa ja se on isän äiti. (---) Kuljen takaperin ja vilkuta, Voiton-mummi vispaa ison tuomipuun vieressä kättään niin kovaa että taivas halkeaa siltä kohtaa. Sitten se lopettaa äkkiä. Me ollaan saavuttu sillan puoliväliin. Toisella puolella odottaa Sofia, mun toinen mummi. Mummit tuijottaa toisiaan yli kosken, kumpikaan ei nosta kättään." (s.101,108)

Peggy Guggenheim: Taiteenrakastajan tunnustuksia (alkup. 1960, suom. Riie Heikkilä, Helsinki Kirjat, 2011)

Taiteenkeräilijänä ja mesenaattina toimineen Peggy Guggenheimin (1898-1979) omaelämäkerta. Odotin tältä enemmän taiteeseen liittyvää sisältöä. Tältä osin teos jäi ohueksi ja keskittyi lapsuuden jälkeen lähinnä Peggyn avioliittoon ja muihin miessuhteisiin. Taiteenkeräily kulkee pohjavireenä taustalla, mutta kirja tuntui pitkälti lähinnä miessuhteiden ruotimiselta.

Peggy raivasi tiensä taiteesta alun perin mitään tietämättömänä miesten maailmaan. Hän syntyi varakkaaseen sukuun, jolloin suhteiden luominen oli tavallista helpompaa:

"Aloitin muistelmieni kirjoittamisen vuonna 1923, mutta en päässyt kovinkaan pitkälle. Muistelmat alkoivat näin: 'Minä polveudun kahdesta kaikkein parhaimmista juutalaisperheistä. Yksi isoisistäni syntyi tallissa niin kuin Jeesus Kristus, tai oikeastaan talli sijaitsi Baijerissa, ja toinen isoisäni oli kaupustelija.' (---) Siihen mennessä kun minä olin syntynyt, Seligmanit [äidin suku] ja Guggenheimit [isän suku] olivat hirvittävän rikkaita." (s.21-22)

Kirja olisi ollut todennäköisesti huomattavasti mielenkiintoisempi, jos sen olisi kirjoittanut joku muu kuin Peggy itse. Näin ollen siitä olisi kenties karsittu miessuhteiden pyörittelyä ja keskitytty enemmän siihen, mikä merkitys Peggyllä oli taidekenttään. Nainen oli suorasanainen, määrätietoinen ja arvonsa tunteva - "mies" miesten joukossa - se käy tekstistä nopeasti ilmi. Ja se oli varmasti myös yksi hänen menestymisensä salaisuus.

"(---) Itse asiassa en välitä paljoakaan tämän päivän taiteesta. Koko touhu on mennyt päin helvettiä sen jälkeen, kun taidemaailma kaupallistui. Ihmiset syyttävät minua siitä mitä tämän päivän taiteessa tapahtuu sen takia, että minä kannustin uutta taideliikettä ja olin auttamassa sitä alkuun. Minä en kuitenkaan ole vastuussa siitä, mitä nyt on meneillään. Kahdeksantoista vuotta sitten Amerikassa oli mahtava pioneerihenki. Uusi taidesuunta - abstrakti eksressionismi - oli syntymässä. Minä vaalin sitä, enkä kadu hetkeäkään tekojani. 

(---) Minusta tämä vuosisata on nähnyt lukuisia hienoja taidesuuntauksia, mutta vuosisadan kaikkein kirkkain tähti on kubismi. Taiteen olemus on sen ansiosta muuttanut suuntaa." (s.188-189) 

En voi suositella kirjaa, ellet sitten ole kiinnostunut tirkistelemään rikkaan naisen miessuhteita ja kallista luksuselämää.

Anu Kaaja: Rusetti (Kustantamo S&S, 2023)

Anu Kaajan Rusetti -teoksen estetiikka viehätti takakansitekstin perusteella:

"Kirjailija lähtee suurelle kierrokselle etsimään nautintoja Euroopan kaupunkien taidemuseoista, kahviloista ja teknoklubeilta. Ihastuksen väristyksiä tarjoavat niin rokokoomaalausten ryöppyävät rusettirivit kuin rakastettujen kasvoja koristavat lävistykset.

(---) Anu Kaajan neljännessä proosateoksessa haltioidutaan kuumista renessanssipojista, keskustellaan maalausten ja kahvipöydän esineiden kanssa sekä parannellaan särkynyttä sydäntä. Rusetti on aistillinen ja kiihottavan analyyttinen romaani, kauneuden ja melankolian äkkisyvä ylistys, joka ei tee eroa teknoklubin ja taidemuseon välillä."

Kirjan surrealistinen ote keskustella esimerkiksi kahvipöydän esineiden kanssa tuntuu aluksi kummalliselta. Mutta kun heittäytyy liikaa ajattelematta tekstin vietäväksi, siinä kiehtoo samantapaiset asiat joista itsekin viehätyn. Saatan jäädä ihastelemaan jonkun vaatteen kuosia, väriä, kaupan esillepanoa, kaunista leivosta tai taideteoksen yksityiskohtaa. Olen esteetikko siinä missä Kaajakin:

"Solmin aina kakkipaperin rusetiksi. 

Silitän paperin, taittelen pitkäksi litteäksi nauhaksi. Teen keskelle solmun. Avaan päätyosien taitokset perhosmaisiksi siiviksi.

Rusettitaittelulla näytän olevani esteetikko.

Rusetteina karkkipaperit ovat myös kauniimpia katsella kuin hutiloiden avatut, syrjään heitetyt ruttukuoret, joiden muotoonsa jääneessä keskustassa ammottaa hallitsemattoman makeanhimon jättämä kuoppa.

Itse olen hedonismistani huolimatta himojeni hallitsija. Syön konvehdin ajatuksella, nauttien. Sitten muotoilen roskasta taide-esineen.

Mikäli tekemäni, hieman japanilaista origamia muistuttava rusetti unohtuu jonkun muun korjattavaksi, kokee siivoojakin epäilemättä iloa." (s.7)

Kirja oli lopulta kokonaisuudessaan turhan analyyttinen omaan makuuni, ja teknoklubit sekä lävistykset eivät sisälly omaan esteetikon karkkikulhooni yhtä intohimoisesti kuin Kaajan. Nautin matkasta taidemuseoissa ja kahviloissa, mutta huomasin kyllästyväni analyyttiseen kuvailuun ja keskusteluun muissa aihepiireissä. Kirja on kuitenkin kansitaiteineen, kuvineen, tekstin jäsentelyltään ja luonteeltaan kuin taide-esine itsekin.

Nunna Kristoduli: Maahan kumaruneet sypressit - Pyhät ihmiset ja ihmeet (Kirjapaja, 2006)

Minua ovat aina kiehtoneet mystiikka ja järjellä selittämättömät asiat tai tapahtumat. Pidän myös ajatuksesta, ettei kaikkea voi kontrolloida järjellä, oli syy sitten ihme tai onnekas sattuma.

Maahan kumartuneet sypressit kertoo ortodoksisen perinteen valossa pyhyydestä, pyhistä ihmisistä ja ihmeistä. Nunna Kristoduli (1945-2020) asui pitkään Lintulan luostarissa ja hän ehti kääntää ja julkaista merkittävän määrän ortodoksista kirjallisuutta.

Kirja alkaa pyhyyden pohtimisellä, mitä se on. Tämän lisäksi nunna Kristoduli kertoo pyhiinvaelluksista ja pyhien kanonisoinnista. Varsinainen ihmeitä käsittelevä osuus esittelee paitsi tunnetuimpiin pyhiin ihmisiin liittyviä ihmetekoja ja tapahtumia, mutta myös lähihistorian aikana tapahtuneita ihmeitä. Nämä olivatkin parasta lukuantia ja muistuttivat siitä, että ihmeitä tapahtuu edelleen. Se, kokeeko ihminen ne itse ihmeinä vai onnekkaina sattumuksina, on jokaisesta itsestään kiinni. En silti jaksa lakata hämmästelemästä, että lääketiedekään ei aina löydä selityksiä kaikille tapahtumille. Miksi niitä silloin tulisi kutsua, jos ei ihmeiksi? 

Ihmeistä kiinnostuneille suosittelen myös luterilaisen pastorin ja tietokirjailijan Kaisa Karirannan teosta Ihmeellinen matkakirja. Siinä tutustutaan toiveikkaasti, mutta myös kriittisemmin katolisen ja ortodoksisen kirkon ihmeisiin ja todetaan, että "luterilainen ihme on pussin pohjalle unohtunut karkki, joka löytyy hädän keskellä."

Johannes Lahtela: Samuli - Pimeydestä valoon (Otava, 2021)

Ortodoksisuutta sivutaan myös Johannes Lahtelan Samuli Edelmannista kirjoittamassa elämäkerrassa. Pimeydestä valoon on surullinen ja ajoittain hyvin raskassoutuinen katsaus nuoren tähden vuosia kestäneeseen päihdemaailmaan ja riippuvuuksiin, kunnes raitistuminen ja ortodoksisuus kuljettivat lopulta valon puolelle. Kirjan takakansi tiivistää sisällön:

"Taiteilijaperheen vilkkaasta vesasta kasvaa monilahjakas näyttelijä ja laulaja. Karismaattinen ulkokuori kätkee kuitenkin taakseen pimeyttä, jota on lopulta mahdotonta päästä pakoon.

Ravisuttava teos miehestä, joka on tuttu julkisuuden valokeilasta, menestyksekkäistä elokuvarooleistaan ja lukuisista hittibiiseistään. Kirja on syntynyt kahden elämää näheen miehen keskustelujen pohjalta."

"Peggy soi pian jatkuvasti kaikkialla, Veturimiehistä tuli todellinen hitti. Samuli-suosio kasvoi kasvamistaan ja yltyi huumaksi niin, ettei mies saanut enää kulkea kadulla rauhassa ilman keskeytyksiä. Hän jakeli nimikirjoituksia, vastasi toimittajien haastattelupyyntöihin ja totutteli elämään uudessa asemassaan. Hän oli tähti. Ensin kaikki suosio imarteli, mutta nopeasti alkoi ahdistaa. Tuntui, ettei hän saanut enää olla missään rauhassa. Vain humalassa ja töitä tehdessään Samuli löysi hetkellisen tyyneyden." (s.113)

Kirja on rehellinen ja Suomessa valitettavan yleinen tarina riippuvuuksista. Edelmannin tapauksessa mausteensa tapahtumiin lisää julkisuus. Kukaan ei kuitenkaan voi pelastaa toista ihmistä, ellei tämä itse näe ja tahdo muutosta. Eikä elämä raiistumisen jälkeenkään ole helppoa:

"Pitkän avioliiton aikana Laura joutui kokemaan myös raittiin alkoholistin manipuloinnin koko kirjon. Saadakseen tahtonsa läpi Samuli vetosi tunteisiin, järkeili, imarteli, käski ja painosti. Parisuhde ei ollut kahden aikuisen tasavertainen liitto, koska Samuli oli kaiken keskiössä. Avioliiton viimeisinä vuosina tilanne helpotti: liitto tuntui tasaantuneen, Samuli suhtautui elämään ja asioihin koko ajan myönteisemmin ja yhteisissä hetkissä oli enemmän valoa." (s.197)

En muista Samulin julkisuuden huippuvuosia ja niistä seuranneita lööppiotsikoita kovinkaan hyvin. Arvostan häntä taiteilijana ja rakastan hänen pehmeää ääntään. Mietin jälkikäteen, etten olisi ehkä halunnut tietää tätä kaikkea hänestä. En siksi, että se rikkoisi jonkin puhtaan melikuvan hänestä vaan siksi, että haluaisin antaa hänelle uuden mahdollisuuden olla juuri se ihminen, joka hän kokee nykyisin olevansa. Toivottavasti riippuvuuksista vapaana.

J.R.R. Tolkien: Húrinin lasten tarina (toim. Christopher Tolkien, WSOY, 2020)

Tolkienin Húrinin lasten tarinan myötä astuin pitkästä aikaa sadun ja fantasian maailmaan. Tykkäisin lukea fantasiaa enemmänkin, mutta en jaksa paneutua kirjasarjoihin. Mikäli löytyisi enemän tällaisia yhteen kirjaan tiivistettyjä tarinoita, tarttuisin fantasiaan useammin. (Saa suositella teoksia!)

Tolkien on turvallista lukemista siinä mielessä, että tiedän pitäväni hänen kuvailemastaan maailmasta. Vaikka kerroin alussa, etten pidä mistään sotiin, väkivaltaan ja traumoihin liittyvästä, niin fantasiassa osaan suhtautua tällaiseen sisältöön tarpeeksi kevyesti,

Húrinin lasten tarina ei ole kevyttä lukemista, sillä siinä tapahtuu paljon surullisia asioita. Alkuosio tuntui raskaalta, kun hahmot sekoittuivat vielä keskenään, mutta sitten kun henkilöiden persoonaan ja luonteeseen pääsee paremmin sisälle, se vie mennessään. Teos koukutti siinä määrin, että luin sen lopulta päivässä. Takakannesta lainattua:

"Tummasävyinen, jylhä tarinan Húrinin lapsista vie kauas menneisyyteen, aikaan tuhansia vuosia ennen Tarua Sormusten herrasta, ja kytkeytyy Keski-Maan esiaikojen haltioiden ja ihmisten historiaan. Túrinin ja hänen sisarensa Niënorin kohtalo lähtee liikkeelle Morgthin Húrinille langettamasta kirouksesta, joka asettuu varjoksi myös hänen lastensa elämään. (---) Tarinalla on vahvoja yhtymäkohtia Kalevalan taruun Kullervosta."

Jenni Räinä: Suo muistaa (Gummerus, 2022)

Jenni Räinän teokseen tartuin kaupassa pelkän runollisen kauniin nimen perusteella. Selaillessani kirjan sisältöä ihastuin myös sen kuvailevaan kieleen. Tämä sama piirre on usein suosikkikirjojeni taustalla; kun asioita kuvaillaan kauniisti.

"Sade alkaa yllättäen. Harmaa verho humahtaa suon ylle, ja lantinmuotoinen lampi sen keskellä kuplii pisaroita. Lammen rantaa kulkee pieni liro. Kellertävät koukkujalat liikkuvat terävin nykäyksin, ja pitkä nokka viistää suon pintaa valmiina nappaamaan mättäillä säntäilevän hyönteisen. (---) Jossain rämisee ukkonen. Liron tavoin suo ottaa sateen vastaan tyynesti. Imee sen niin kuin on tehnyt tuhansien vuosien ajan sateelle, purojen laskuvesille ja sulavesille." (s.5)

Suo muistaa kertoo Juhosta, joka ostaa pohjoisesta vanhan hylättynä olleen kansakoulun ja muuttaa sinne asumaan. Juhon ja koululle muuttavan ekoyhteisön on tarkoitus ennallistaa koulun takana sijaitseva aapasuo. Samalle kylälle palaa Hellä, joka saapuu tekemään kuolinsiivousta vaarinsa taloon. Heidän tiensä kohtaavat, mutta millaisella lopputuloksella - se jääköön kertomatta.

"Hän oli päätynyt hiljalleen ajattelemaan, ettei muutos missään onnistuisi muuttamatta kaikkea. Muuttamatta johonkin Koskenniskan kaltaiseen paikkaan. Täällä kaukana kaikki selviämiseen tarvittava oli lähellä. Oli jokivarsien viljava maa, oli metsät, oli lammasaitauksen vieressä pulputtava Sammalpuro, suot, joet, järvet, kaikki viileät makeat vedet. Kun maailma paloi Kaliforniassa, Kreikassa tai Etelä-Ranskassa, Koskenniskassa oli turva." (s.153)

Kirja imaisi mukaansa ja tarina tuntui ajankohtaiselta. Kaikilla kirjan henkilöillä on halu tehdä hyvää, mutta mihin se riittää. Pidin kirjasta, mutta se piti sisällään lyhyemmän ajanjakson ja tiivistetymmtä tapahtumat kuin etukäteen odotin. Jäin kaipaamaan etenkin Hellän tarinaan jatkoa. Kaikkiaan kuitenkin hyvä lukukokemus, ja tulen seurailemaan Jenni Räinän kirjallisuutta tulevaisuudessakin.

EMMA

Collection Kakkonen. Heini Riitahuhdan, Alma Jantusen ja Jasmin Anoschkinin teoksia.

Näinkin paljon taidetta seuraavalle henkilölle on noloa tunnustaa, että olen vieraillut edellisen kerran Espoon modernin taiteen museossa EMMAssa 16 vuotta sitten. Olin tuolloin opiskelija ja ajattelin pitää matkakustannukset pieninä (ja majoituskustannukset nollilla) tekemällä museoon tehokkaan päiväretken. Ajoin laina-autolla Kuopiosta Espooseen vain nähdäkseni Claude Monet'n teoksia. Näyttely oli upea ja ostin museokaupasta julkaisun, joka on yksi kirjahyllyni aarteista. Muutamaa vuotta myöhemmin matkustin myös Monet'n puutarhaan Givernyyn.

EMMAsta jäi kyseisen näyttelyn vuoksi hyvä muisto, mutta en tuolloin ehtinyt nähdä valtavasta näyttelykeskuksesta juuri muuta. Matkustaminen oli raskasta, ja ehkä se on jättänyt vääristyneen mielikuvan siitä, että museo olisi jotenkin vaikeasti saavutettavissa. Autottomana en ole tullut tutkineeksi julkisen liikenteen mahdollisuutta.

Tapiolan metroasema. Kim Simonsson: Emma jättää jäljen, 2016. EMMA - Espoon modernin taiteen museon kokoelma.

Kuinka löytää perille

Kunnes nyt viimeisimmällä Helsingin matkalla päätin yhdistää näyttelykierrokseen myös EMMAn. Nettisivuilta löytyy erinomaiset julkisen liikenteen ohjeet Löydä meille-kohdasta. Valitsin metron, jolla matkustin Tapiolan asemalle saakka. Metromatka Kampista Tapiolaan kesti noin 13 minuuttia. Tästä eteenpäin seurasin tarkkaa reittiohjetta asemalaiturilta liukuportaiden kautta kadulle ja museoon saakka. (Kirppistelijöille tiedoksi, että matkan varrelle osuu ainakin yksi kirpputori. Fida, Heikintori.) Seurasin kirjallisia ohjeita, mutta linkin takaa löytyy myös video-opastus. Kävelin Tapiolan metroasemalta EMMAan noin 10 minuuttia (800 metriä).

Collection Kakkonen

Positiivisesti yllättäneen matkustuskokemuksen jälkeen odotin jännityksellä, että miltä museo näyttää. Edellisestä vierailusta ei ollut jäänyt juurikaan yleisiä muistoja Monet'n teosten lisäksi. EMMA sijaitsee näyttelykeskus WeeGeessä, jossa on siis paljon muutakin nähtävää kuin modernia taidetta.

Birger Kaipiaisen teoksia. Collection Kakkonen.

Francesca Mascitti Lindh: Kaksi reliefiä, 1974-76, Kolme reliefiä, 1969-71. Collection Kakkonen. 

Katutason näyttelytilat on annettu Collection Kakkosen esittelyyn. Tämä oli muutama vuosi sitten suuri uutinen, kun kauppaneuvos Kyösti Kakkonen, Espoon modernin taiteen museo EMMA ja Espoon kaupunki solmivat yhteistyösopimuksen, jossa Kakkosen keräämä muotoilu- ja taide-esineiden kokoelma tuli esille EMMAan.

"EMMAan talletetut noin 1300 teosta keskittyvät kokoelman ytimeen: suomalaiseen keramiikkaan ja lasiin.

Taiteilijoiden esittely ja seitsemän teemakokonaisuutta kertovat suomalaisesta muotoilusta eri näkökulmista. Esillä on taide-esineitä sekä rajattuja sarjoja. Näyttelyssä voi tutustua taideteollisuuden helmiin, muotoilun klassikoihin ja harvinaisuuksiin sekä muotoilun raja-aitoja ravisteleviin taideteoksiin."

Nanny Still: Meloni, Prisma/Jäävuori, Saturnus. Riihimäen lasi, 1960. Pyörittäen muottiin puhallettu lasi, hiottu. Collection Kakkonen. 

Helena Tynell: Polar-sarjan maljakoita. Riihimäen lasi, 1959. Muottiin kiinnipuhallettu lasi, monivärinen värialoitus, hiottu. Collection Kakkonen.

Näyttely on täynnä häkellyttävän kauniita esineitä. Kyösti Kakkosen videohaastattelun lisäksi esineistä ja taiteilijoista on saatavilla runsaasti lisätietoa. En katsonut näyttelytilan kokoa etukäteen sinne astuessani, mutta kun aikaa oli mennyt puolisen tuntia ja mietin päivän aikataulua huomasin, että olin vasta puolivälissä näyttelyn kaikkia esineitä ja yläkerta kokonaan näkemättä.

Markku Salo: Amazonas, 1991/2022, metalliverkkoon puhallettu, valettu ja driivattu lasi. Collection Kakkonen.

Aune Siimes: Maljoja, noin 1954-59, muovaus- ja leikkaustekniikat, biskviiposliini, värjätyt massat. Collection Kakkonen. 

Alma Jantunen: Lady Hyacith, 2022, Ruusunnuppu sarjasta Hvitträsk, 2021, Baby sarjasta Hvitträsk, 2021. Vapaasti puhallettu lasi, hyttityö. Collection Kakkonen.

Olin luullut, että Collection Kakkosen kokoelma sisältäisi vain keramiikka- ja lasitaiteen klassikoita ja harvinaisuuksia, mutta ilahduin, sillä esillä oli myös uusien muotoilijoiden ja taiteilijoiden teoksia. Suomalaista muotoilua pidetään funktionalismin vanavedessä edelleen virtaviivaisena ja käytännöllisenä, mutta onneksi se ei ole enää pelkästään sitä. Muun muassa Alma Jantusen ja Jasmin Anoschkinin teokset leikkivät värien lisäksi kaikenlaisilla muodoilla.

Näyttelytilojen koko häkellyttää

Yläkerrassa oli useampia näyttelyitä, joiden tiivistäminen yhteen tuntuu mahdottomalta tehtävältä. Näyttelypinta-alaa on kaikkiaan 6000m2. Sen sijaan keskityn kertomaan näyttelytunnelmasta yleisesti. Ensimmäiseksi minua viehätti avarat tilat ja betonin tuntu. WeeGeen näyttelykeskus sijaitsee Aarno Ruusuvuoren (1925-1992) suunnittelemassa entisessä Weilin & Göösin painotalossa, joka on yksi 1960-luvun betoniarkkitehtuurin merkkiteos Suomessa.

Tilat ovat niin avarat, että kaikilla näyttelyillä ja yksittäisillä teoksilla on ilmaa ympärillään. Täällä ei tule sellaista "norsu posliinikaupassa" -tunnelmaa. Uskon, että lapsiperheilläkin on matala kynnys astua tutkimusmatkalle taidemuseoon, jossa voi huoletta kierrellä ympäriinsä. Toki täällä koskee sama sääntö kuin muuallakin: esineisiin ei saa koskea.

Sen sijaan joidenkin teosten yhteyteen on asetettu erikseen "saa koskea" materiaalipalasia. Osallisuuteen kannustetaan lapsia/lapsenmielisiä erilaisten tehtäväpisteiden myötä: 

"Valitse läheltä teos, jonka asento tai liike kiinnostaa sinua. Tee tuo asento tai liike omalla kehollasi. Valitse yksi tai kaksi taideteosta läheltäsi. Mitä niissä tapahtuu? Kerro sitten keksimäsi tarina mukanasi olevalle aikuiselle."

Tekstien merkitys

EMMAssa kiitosta ansaitsevat näyttelytekstit. Huomaan olevani hieman nirso sen suhteen, että kuinka asioita näyttelyteksteissä ilmaistaan, tulkitaan ja muotoillaan. Ymmärrän, että osa kävijöistä toivoo sitä, että heille kerrotaan, mitä teoksessa tulisi nähdä. Itse kuitenkin vastustan sitä, että koko teos tulkitaan ja pureskellaan katsojalle valmiiksi. Taiteen tuleekin haastaa katsojaa.

Pidän siitä, että teoksia tulkitaan taidehistoriallisessa valossa tai taiteilijan omaan elämään peilaten, mutta vierastan sitä, jos katsojalle kerrotaan, että mitä hänen tulisi teoksen ääressä tuntea. Kukaan ei voi tulkita teosta tunteiden kautta toisen puolesta. Mutta tällaisiakin näyttelytekstejä on valitettavasti välillä tullut vastaan. "Värimaailma herättää surua, tunnelma on painostava, vaikutelma on iloinen." Tällaiset tulkinnat ovat aina subjektiivisia, samoin kuin blogitekstini. Yritän kuitenkin parhaani mukaan perustella omat tunnelmani näyttelyissä.

Juhani Linnomaa: Hiljaisuuden kuuntelija, 1955, öljy levylle. Saastamoisen säätiön taidekokoelma.

Esimerkki EMMAn erinomaisesta näyttelytekstistä oli esimerkiksi Juhani Linnomaan teoksen yhteydessä:

"Hiljaisuuden kuuntelija on taiteilijan mukaan yritys löytää rauha rikkonaisen maailman keskellä. Palaneen maan keskellä tyynenä seisova teoksen keskushahmo, pikkulintu ja siamilainen kissa ovat kuin hiljaisia todistajia ympäröivälle sekasorrolle. 'Tuhon jälkeinen aika vaatii hiljaisuutta, kaiken uudelleen arvioimista, sisimmän kuuntelemista, jotta elämä saisi jälleen mahdollisuuden', on taiteilija sanonut. Lapin sota varjosti Juhani Linnovaaran lapsuutta ja teosta on tulkittu myös näiden kokemusten kautta. 

 

Kolmeen osaan sommitellun teoksen lähtökohta on triptyykkimäisissä alttaritauluissa. Moottoripyörämatka vanhan eurooppalaisen taiteen äärelle 1950-luvun alussa oli Linnovaaralle käänteentekevä. 1500-luvun flaamilaisen renessanssin vaikutteet näkyvät esimerkiksi esineiden vertauskuvallisessa käytössä ja arvokkaan hiljaisessa tavassa esittää henkilö. Surrealismiin teoksen liittävät painovoiman lakeja ja selkeitä merkityksiä pakenevat yksityiskohdat kuten kukkakori yksipyöräisen päällä ja irrallisina leijuvat rakennuksen osat."  

Tällä tekstillä katsoja kuljetetaan syvemmälle maalaukseen ja sen aiheisiin, mutta jokaiselle jää vapaus tulkita muun muassa värimaailmaa, yksityiskohtia, siveltimenvetoja ja tunnelmia oman tulkinnan voimin. Taidehistorioitsijana nautin yllä olevan kaltaisista näyttelyteksteistä valtavasti, sillä löydän sen avulla oivallukset ja viittaukset flaamilaisen renessanssin klassikkomaalauksiin.

Erika Adamsson: Alexander, 2019, öljy alumiinille Saastamoisen säätiön taidekokoelma.

Mikäli yllä oleva teksti tuntuu vaikealta, saa EMMA pisteet myös selkokielisyyden käyttämisestä. Selkokielisiä näyttelytekstejä oli tuotu joidenkin teosten yhteyteen. Yksinkertaiset lauseet ja lauserakenteet auttavat lukijan kuin lukijan mukaan teoksen sisältöön:

"Taiteilija Erika Adamssonin maalauksessa on lapsi, joka on omissa ajatuksissaan.

Aihe on kuuluisan elokuvahjaajan Ingmar Bergmanin elokuvasta Fanny ja Alexander.

Elokuva kuvaa elämää kuten lapsi sen näkee.

Elokuvassa kerrotaan teatterista, uskonnosta ja perheestä.

Tärkeää elokuvassa on mielikuvituksen voima. 

Maalaus on maalattu öljyväreillä alumiiniselle pohjalle.

Alumiinilla maali levittyy helpommin kuin kankaalla. 

Taiteilijalla on ollut työvälineinä sivellin, rätti ja oma käsi.

Niillä hän on levittänyt maalin."

Kokeileva konkretismi

Kokeileva konkretismi -näyttelyssä oli esillä perinteisempien teosten rinnalla tilallisia ja havaintoa aktivoivia teoksia. 

"Konkretismi on taidesuuntaus, joka hyödyntää ei-esittäviä muotoja, rakenteita ja geometriaa.""

Sandra Sirp: Siirtymiä, 2022, 16 osaa, öljy vanerille. EMMA - Espoon modernin taiteen museon kokoelma.

Konkretismissa väreillä on usein iso merkitys, sillä katse ei löydä niistä mitään esittävää. Minun oli vaikea ymmärtää ja hyväksyä abstraktia taidetta, ennen kuin aloin opiskella taidehistoriaa. Sen myötä aloin ymmärtää, miksi se syntyi (vastareaktiona kaikelle esittävälle). Kun taiteesta riisutaan kaikki esittävä, jää katsojalle vain tunne. Tämän vuoksi aloin vuosien myötä viehättyä enemmän ja enemmän juuri ei-esittävästä taiteesta, jota konkretismikin on. Siinä pakotetaan katsoja heittäytymään irti kaikesta loogisesta ja haastamaan itseään. 

Elina Autio: Team Play, 2024, kertopuu, koivuvaneri, akrylaattimaali. EMMA - Espoon modernin taiteen museon kokoelma.

Elina Aution Team Play-teoksessa värit tulevat esiin vasta sivusta katsottuna. EMMA - Espoon modernin taiteen museon kokoelma. 

Elina Aution Team Play -teos voidaan sommitella usealla eri tavalla. Kävijöille oli annettu mahdollisuus muotoilla teoksen pienoismallista omanlaisensa versio. Maija Närhisen installaatio näytti kauempaa katsottuna maalatuilta paperi- tai pahviympyröiltä. Lähempi tarkastelu osoitti teoksessa olevan kymmeniä muovirasioita sisäkkäin. Arkista ja oivallisen kekseliästä!

Maija Närhinen: Purkissa, 2023, muoviastiat. EMMA - Espoon modernin taiteen museon kokoelma.

Yksityiskohta Maija Närhisen teoksesta Purkissa. EMMA - Espoon modernin taiteen museon kokoelma. 

Martti Aiha: Keltainen, 2004, peili, puu, akryyli, lasi. EMMA - Espoon modernin taiteen museon kokoelma.

Tämä konkretismin leikkisyys jatkui  Luovan toiminnan tilassa. Hämärään huoneeseen oli levitelty erilaisia ja erivärisiä pehmeitä geometrisia muotoja. Tilassa sai mahdollisuuden sommitella muodoista oman taideteoksen.

Ja koska ohjeissa annettiin mahdollisuus: "Entä jos sinusta tulisi yksi taideteoksen osanen?", piti sekin kokeilla:

Nämä ovat niitä tiloja ja hetkiä, kun taidetta ei tarvitse ottaa vakavasti. Taidemuseoilla on valitettavasti edelleen joidenkin keskuudessa sellainen olettamus, että siellä pitää pönöttää kädet selän takana ja katsella teoksia turvanauhojen takaa. Teosturvallisuus tulee aina huomioida, mutta monessa museossa on myös näitä tiloja, joissa pääsee leikkimään ja heittäytymään. Niin lapset kuin aikuisetkin. Näin taide ja sen teemat tulevat lähemmäksi katsojia.

Näyttelyripustus

Entisenä museotyöntekijänä minua kiinnostavat erilaiset näyttelyripustukset ja asetelmat. Tilaa on niin paljon, että EMMAssa asioita voi tehdä isosti. 

Tapio Wirkkala: Ultima Thule, 1967, vaneri. Valtion taideteostoimikunnan kokoelma / EMMA - Espoon modernin taiteen museo.

Tapio Wirkkala: Ultima Thule, 1967, vaneri. Valtion taideteostoimikunnan kokoelma / EMMA - Espoon modernin taiteen museo.

Hieno esimerkki tilallisuudesta ja materiaalista on Tapio Wirkkalan valtavankokoinen Ultima Thule -reliefi. Neljä metriä korkea ja yhdeksän metriä leveä teos valmistui Montrealin maailmannäyttelyyn vuonna 1967.  Teos on valmistettu lentokonevanerista ja se koostuu 23 erillisestä osasta, jotka on koottu yhteen metallirakenteen varaan.

"Ultima Thule tarkoittaa paikkaa tunnetun maailman rajojen pohjoispuolella. Teoksen lähtökohtana on ollut Lapin Lemmenjokilaakson maisema ja eroosion muovaamat luonnon muodot."

Näyttelytilassa on esillä myös teoksen maailmaa nähneet kuljetuslaatikot. Tässä tuli mielleyhtymä lentokonehallista. Kattoikkunoista siivilöityi upeasti auringonvalo. Perinteisesti on ajateltu, että teokset tulee asettaa ensisijaisesti esille ja pakkausmateriaalit kuuluvat säilytystiloihin, poissa katseilta. Ajan patinoimat puulaatikot tuovat teokseen kuitenkin historian tuntua, vaikka Ultima Thule -teos on niin ajaton, että voisin kuvitella sen olevan esillä nykytaidenäyttelyssäkin.

EMMA on ollut Suomessa yksi edelläkävijöistä säilytystilaratkaisujensa suhteen. Muistan, että tätä heidän Katseluvarastoaan käytettiin esimerkkinä museologian kursseilla. Perinteisesti museoiden säilytystilat ovat pysyneet kävijöiden katseilta piilossa, eikä niiden sijainnista ole ulkopuolisille hiiskuttu.

Monella museolla on - tai on ollut - se tilanne, että säilytystilat käyvät ahtaiksi ja jotain tulisi keksiä. EMMA on ottanut osan toisen kerroksen neliöistä Rut Brykin ja Tapio Wirkkalan teosten esittelyyn varastomaisesti. Vitriinit, hyllyt, vetoseinät ym. toimivat museon todellisisina säilytyspaikkoina Brykin ja Wirkkalan esineille, mutta samalla kävijät pääsevät kulkemaan tilan läpi. Täällä yhdistyy säilytys ja esillepano.

Tämä on minusta todella hyvä keksintö ja se avaa museotyöntekijöiden arkea syvällisemmin. Usein ajatellaan, että museoissa rakennetaan näyttelyitä, ja kun avajaispäivä on ohi, työ päättyy siihen. Mutta näin ei todellakaan ole. EMMAn katseluvarastossa pääsee näkemään videolta esimerkiksi konservointia. Museotyöhön liittyy opastusten ja muun asiakaspalvelun lisäksi tutkimusta, näyttelykäsikirjoittamista, esineinventointia, valokuvaamista, markkinointia, erilaisia yhteistöitä, näyttelykalenterin suunnittelua, näyttelytekstien tuottamista, esineiden pakaamista ja purkamista, asiantuntijalausuntoja, sopimusten laatimista ja niin edelleen. Siihen päälle henkilöstö- ja talousjohtaminen.

Rut Brykin Enkeli-teoksen konservointia EMMAssa.

Harva kävijä pysähtyy miettimään esimerkiksi sitä, että minkälainen työmäärä menee siihen, että teokset tuodaan säilytystiloista esille. Se on tarkasti käsikirjoitettu kokonaisuus, että mitkä teokset asetetaan vierekkäin, millaisiin ryhmiin tai millaisin välein. Katsojat saavat nauttia valmiista kokonaisuudesta, joka useimmiten näyttää "helpolta". Silloin työ on onnistunut, jos katsoja "ei huomaa" ripustusta. Näyttää kuin teokset olisivat aina olleet niin. Mutta monelle tavalliselle kansalaiselle jopa omalle seinälle sommiteltava taulu- tai valokuvakokonaisuus tuntuu mahdottomalta tehtävältä. Tämäkin vaatii kokonaisuudenhallintaa. Aina teoksilla ei tarvitse olla samanväriset kehykset, jotta ne voi asettaa rinnakkain.

Tapio Wirkkalan teosten luonnonmuotoja.

Välillä kävijän voi yllättää tavallisesta poikkeavalla ripustuksella. Itselleni kävi näin Sini Pelkin valokuvateoksen äärellä. Tai itse asiassa juurella. Valokuvateos oli asetettu lattialle seinää vasten nojaamaan. Hetkeksi tuli sellainen olo, että onkohan tämä pudonnut, mutta seinässä ei näkynyt mitään, mistä se olisi voinut pudota. Mahtava katsojan hämmentäminen!

Sini Pelkki: Exit, 2021, pigmenttivedos, pohjustettu alumiinille.

Kokoelmat

EMMA on identifioitunut modernin taiteen museoksi. Kuvataiteessa modernin taiteen aikakaudeksi on määritelty usein vuosikymmenet 1850-1970. Tämän vuoksi kysyin EMMAn henkilökunnalta heitä tavatessani, että millainen heidän kokoelmapolitiikkansa on. EMMAn kokoelmat koostuvat useammista kokoelmista, mutta heidän oma nimikkokokoelmansa sisältää lähes 3000 taideteosta, jossa on modernismin ja nykytaiteen teoksia. Uusimmat teoshankinnat keskittyvät ajankohtaisen nykytaiteen eri muotoihin.

EMMA pitää huolta myös Saastamoisen säätiön taidekokoelmasta. Säätiö on EMMAn perustajakumppani ja museon pitkäaikaisimpia yhteistyötahoja.

Leena Nio: Sommitelma: sitruunaneule ja poninhäntä, 2021, öljy kankaalle. Saastamoisen säätiön taidekokoelma.

Kokoelmahankinnoista päättävät tahot tuntevat kokoelmiensa taustat, sillä mielestäni uudet hankinnat, joita näyttelyssä kohtasin, täydentävät hienosti modernin taiteen käsitettä. Ilahduin nähdessäni seinällä esimerkiksi Leena Nion maalauksen. Näin tämän teoksen muistaakseni vuosi sitten Galerie Forsblomilla. Lähikuva neulotusta villapaidasta, jossa on irtoilevia langanjuoksuja, voisi olla miltei abstrakti teos ilman oikean reunan letitettyä hiustupsua. Upea teos!

Hans-Christian Berg: Visual Vortex - Oily Colours - Ornaments VI, 2010, laserleikattu akryylilevy, heijastava kalvo. Saastamoisen säätiön taidekokoelma.

Yksi mieleenpainuneimmista teoksista oli Hans-Christian Bergin Visual Vortex. Tämä kimalteli ympäristöönsä kauniisti ja huijasi katsetta ikään kuin teoksessa olevat yksityiskohdat liikkuisivat. Valo ja teoksen muodot tekevät optisen illuusion. 

Yksityiskohta teoksesta Hans-Christian Berg: Visual Vortex - Oily Colours - Ornaments VI, 2010. Saastamoisen säätiön taidekokoelma.

Lopuksi
 

EMMA oli avara, avoin ja kutsuva. Ilahduttava ja yllättäväkin kokemus, mutta vähän liian iso pala yhdelle päivälle. Tästä syntyi kuitenkin vierailukipinä, ja tarkoitus on kyläillä näyttelykeskus WeeGeessä uudelleen ennen joulua. Ja hei, jotta museokokemukset eivät pääsisi loppumaan, niin aivan WeeGeen vieressä sijaitsee Suomen kello- ja korumuseo Kruunu, jossa en ole vielä itse ehtinyt käymään.

EMMAssa on myös muotoilun ja taiteen ystäville äärimmäisen houkutteleva museokauppa. Voi olla, että seuraavalla kerralla sieltä lähtee mukaan hieman kalliimpi museotuliainen... Onneksi tiloissa on myös lounaskahvila, jossa voi pitää taukoa näyttelykiertelyn lomassa.

Oletteko käyneet EMMAssa? Millaisia muistoja museokeskus on antanut?