maanantai 27. kesäkuuta 2022

Ajatuksia Oulusta

Kesäkuun alkupuolella tehty viikonloppureissu Ouluun oli odotettu irtaantuminen arjesta. Töiden puolesta oli kuitenkin sellaista haipakkaa, etten ollut ehtinyt suunnitella matkaa juurikaan ennakkoon. Edellisen kerran kävin kaupungissa ala-asteella (Tietomaa), joten kovin paljon ei muistoja paikasta ollut.

Säiden puolesta sattui erinomainen tuuri, sillä suurimman osan aikaa paistoi aurinko, vaikka iltaisin oli vielä viileää. Yllätyin kuinka puistomainen tunnelma kaupungissa oli. Keskusta on hyvin pienellä alueella, mutta muuten kaupunki on pirstaloitunut(?) ympäriinsä. Iloinen yllätys oli vanhat puu- ja kivitalot, joita ei oltu vuosikymmenten uudistusvimmassa kokonaan kadotettu.

Minulle Oulu näyttäytyi teknillisenä kaupunkina ja tämä mielikuva vahvistui, kun näin Linnanmaan kampusrakennukset. Biokemian ja molekyylilääketieteen tiedekunta, tieto- ja sähkötekniikan tiedekunta, teknillinen tiedekunta.... Tunnelma oli hieman toisenlainen kuin Jyväskylän yliopiston kampuksella. Kerroin arkkitehtuurihavainnostani työpaikan kahvipöydässä: "Sellaisia tehdashallimaisia laatikoita vieri vieressä yhdistettynä käytävillä toisiinsa...." Insinööriltä sain nopeasti hieman naurahtavan vastauksen: "Niin, kuulostaa loogiselta ja toimivalta. :D " Hmmm, no joo....

Mietin kaupungissa kierrellessä, että kuinka humanisti kotiutuisi kaupunkiin. Jälkikäteen tutkimalla huomasin, että löytyyhän sieltä yliopistosta humanistisen ja kasvatustieteen tiedekunnat! Arkeologia, kulttuuriantropologia, historia ja esimerkiksi saamen kielen ja kulttuurin tutkimus!

Järvikaupungissa asuvalle Oulu tuntui loppujen lopuksi helposti lähestyttävältä ja maisemallisesti kotoisalta, sillä vettä tuntui olevan kaikkialla täälläkin. Arkkitehtuuri oli paikoin erittäin mielenkiintoista. Yllätyksellisenä yksityiskohtana jäi mieleeni Kaleva Median rakennus, jonka ikkunoiden väliin jäävät "purjeet" tekivät julkisivusta jännittävän. Iltavalaistusta en päässyt todistamaan: "pääkonttoria verhoaa vaalea anodisoitu purjepelti, joka valaistaan sisältä led-valoilla ilta- ja yöajaksi."

Tapio Junno: Sananvapauden suojelija, 1983.
Rakennuksen pihalla seisoo vaikuttava Tapio Junnon pronssiveistos Sananvapauden suojelija, muistuttamassa sanomalehdenkin tarkoituksesta.
Asiakaspalvelu oli kaupungissa pääosin ystävällistä, mutta savolainen ei saanut oululaista mukaan kunnolliseen small talkiin, mikä tuntui turhauttavalta. Tämä on näkökulma, joka asiakaspalvelussa minulle näyttäytyy epäystävällisyytenä, vaikka tiedän ettei se sitä ole. Toivoisin enemmän vastakaikua hymyihin ja jutteluun. Tiedän, tiedän. Oululainen varmasti ajattelee, että eikö tuo savolainen voi vain hoitaa asiaa ja siirtyä eteenpäin.... 
Sisäistä riemua tuotti kuitenkin esimerkiksi tämä kaupungilta bongattu roskis! Itä-Suomesta ja Karjalasta teippaukseen lainattu käspaikoista tuttu Karjalan käki! Kaikkiaan viikonloppureissu jätti vielä paljon kokemisen ja näkemisen arvoisia paikkoja, joten Ouluun käy matka varmasti toistekin. Ja olivathan nämä auringonlaskut häkellyttävän upeita:

keskiviikko 22. kesäkuuta 2022

Puhetta sairaalataiteesta ja -klovneriasta

Kuopiossa sijaitsee Minna Canthin kotitalo, Kanttila. Rakennus on kaupungin vanhimpia käytössä olevia rakennuksia.  Rakennuksessa on sijainnut Sisä-Suomen ensimmäinen kirjakauppa (1820-1846) ja Minna Canthin koti ja liiketila (1854-1897).

Kanttilan taustalla vaikuttaa Minna Canthin talo ry, jonka toiminnanjohtaja on kulttuurin monitoimija Anja Lappi. Minna Canthin talo ry on yleishyödyllinen ja aatteellinen yhdistys, joka perustettiin loppuvuodesta 2016 kunnostamaan Kanttila eri lähteistä hankittavalla rahoituksella ja luomaan Minna Canth -akatemia.

Kanttilassa järjestetään Kulttuurikierros-tilaisuuksia, joissa keskustellaan monipuolisesti kulttuurista. Minut oli kutsuttu tilaisuuteen kertomaan KYSin taideasiantuntijan tehtävästäni. Mukana keskustelemassa oli myös Sairaalaklovnit ry:n KYSissä vastuuklovnina työskentelevä Elina Väänänen. Sairaalaklovnien 20-vuotistoiminnasta kerroinkin blogissa jo aiemmin.

Tästä pääsette katsomaan koko keskustelutilaisuuden:

Omat pidemmät puheenvuoroni voitte pikakelata kohdista:

6:08 värikkäät työntekijät ja oman työnkuvan avaaminen
18:39 miten taidetta hankitaan, prosenttitaiteen periaate, KYSin kulttuurihyvinvointi ja näyttelytoiminta, millainen taide sairaalaan sopii?
25:18 kokoelmataidetta sijoitetaan yleisiin tiloihin
26:00 miksi sairaaloissa on taidetta?, KYS hyödyntää sosiaali- ja terveysministeriön ja opetus- ja kulttuuriministeriön suositusta taiteen ja kulttuurin saatavuudesta sotekentällä
32:38 taide on myös brändiasia, sairaalataiteessa ympäristö on otettava huomioon
35:50 "Taiteen parissa pitkät sairaalakäytävät tuntuvat lyhyemmiltä"; sairaalassa kertyy askelia
37:30 tulevaisuuden visioita omasta työstä, kiinteistöhallinnon moniammatillisuus ja KYSin positiivinen suhtautuminen taiteeseen

 Kiitos Anja ja Elina, kanssanne aika vierähti kulttuurista keskustellessa nopeasti.

maanantai 20. kesäkuuta 2022

Karhun kalaonni saapui KYSiin

Yasushi Koyama: Karhun kalaonni, 2022, yksityiskohta. Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelma. Kuva: Sakari Partanen / KYS.

Yasushi Koyaman Herra Otso -näyttely päättyi Galleria Ars Liberassa eilen. Viikko alkoi mukavissa merkeissä, sillä olin tänä aamuna mukana vastaanottamassa näyttelyn suurikokoisinta veistosta galleriasta sairaalaan. Koyama tahtoi lahjoittaa  Karhun kalaonni -nimisen veistoksen Kuopion yliopistolliselle sairaalalle.

Yasushi Koyama: Karhun kalaonni, 2022. Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelma. Kuva: Sakari Partanen / KYS.
Haapapuinen veistos on veistetty käsin yhdestä puusta käyttäen japanilaista pyöreää talttaa. Se valmistui Kuopiossa Suvisaaren venetehtaalla toukokuussa 2022, jossa Koyama työskenteli Kuopion Muotoiluakatemian taiteilijaresidenssissä.

Veistos on saanut inspiraationsa Kuopion torilla Kauppahallin edessä seisovasta Heikki Konttisen veistämästä Veljmies-patsaasta (1959). Innoituksen lähteenä ovat toimineet myös japanilaisen alkuperäiskansan, ainujen, karhuveistokset. "Karhumaailma, jonka luon puusta käsin talttaa käyttäen, on mielestäni rituaalinen seremonia metsän kunnioittamiseksi", Koyama kertoo.
Karhun kalaonni sijoitettiin Puijon pääsairaalan valoportaikon 1. kerrokseen Jorma Hautalan Lämmin horisontti -seinämaalauksen alle. Näin se tervehtii sekä portaikon että hissin kautta kulkevia vierailijoita ja henkilökuntaa, jotka ohjautuvat ympäri sairaalaa.

Minusta oli mukava huomata, kuinka asiakkaat ilahtuivat veistoksen nähdessään. Mieskävijä kääntyi portaikossa katsomaan vielä hymyillen taakseen kuin painaakseen karhun tarkemmin mieleensä. Eräs vanhempi rouva pysähtyi puolestaan valokuvaamaan veistosta, jolloin kerroin taiteilijan tekemästä lahjoituksesta.
"Taiteeni tehtävä on jakaa onnellisuutta", Yasushi Koyama sanoo. Kuva: Sakari Partanen / KYS.
Thank you Yasushi for your donation! Your bear makes us smile!

lauantai 18. kesäkuuta 2022

Johanna Lindfors: Elämäni ranskattarena

*Yhteistyössä WSOY

Mistä tunnistaa mukaansatempaavan kirjan? Siitä, että jokaisen luvun vaihtuessa vilkaisee alareunan sivunumeroita huolestuneesti ja toivoo, ettei kirja olisi vielä lopussa.

Taidehistorioitsija Johanna Lindfors on kirjoittanut kirjan Elämäni ranskattarena. Se ei ole tyylikirja tai opas ranskalaisuuteen, ei muistelmateos eikä päiväkirja. Se on eräänlainen tutkimusmatka löytää itsensä ja unelmat uudelleen. Lindfors käyttää apuna Pariisia ja ranskattaria, kaupunkia ja naisia, jotka osaavat nauttia elämästä, olla oikealla tavalla ylpeitä itsestään ja löytää kauneutta kaikkialta. Tehdä elämästä taidetta.

Opin tuntemaan Lindforsin asiantuntijana television taide- ja antiikkiohjelmista (kuten varmasti moni muukin), joissa hän jakoi tietämystään ja ammattitaitoaan. Ajattelin jo tuolloin, että hänellä on maailman mielenkiintoisin ammatti. Taidehistorioitsija! Kun vuosia myöhemmin pääsin itse opiskelemaan taidehistoriaa Jyväskylän yliopistoon, olin lapsenomaisen riemastunut kuullessani, että Johanna Lindfors tulee pitämään luennon aiheesta Huutokaupan historia ja taidekentän näkymät

Lindfors pyyhkäisi olemuksellaan ja ammattitaidollaan jalat altani. Nukkemaisen kaunis ja pisamakasvoinen nainen oli paitsi hyvä puhumaan, huumorintajuinen, luennossaan johdonmukainen ja tarinallisti historiaa upeasti, myös erinomainen esiintyjä. Hän sai taidehistorian näyttämään ja kuulostamaan kiehtovalta, täynnä jännitysnäytelmiä ja juonenkäänteitä! Tuollainen minäkin toivoisin joskus olevani. Jakaa intohimoa taidemaailmasta muillekin. Girl crush oli syntynyt.

Jo kirjan ensimmäinen kappale kosketti ja pisti jonnekin todella syvälle. Jokainen taide- ja kulttuurialalla työskentelevä tietää, että alalle on haastavaa työllistyä, ja tämän vuoksi valtaosa kentällä työskentelevistä tekee työtään intohimolla ja täydellä sydämellä. Kun ei ole vaihtoehtoja. Tämä on se mitä haluan tehdä, koska työ on paljon enemmän kuin pelkkää työtä. Mutta kaikki asiat eivät ole valitettavasti aina omissa käsissämme, vaikka olisimme kuinka sitoutuneita, työteliäitä ja ammattitaitoisia tahansa. Lindfors kirjoittaa:

"Aloitin, kuten tällä alalla edelleen tehdään, aivan alusta. Taidekaupan maailmassa eletään vieläkin harjoittelijamenetelmällä, enkä yhtään ihmettele. Vaikka olisi kuinka tutustunut taiteilijoihin, teoksiin ja opiskellut niiden historiaa, oppii niistä jotain syvempää vasta, kun käsiesi kautta kulkee satoja, kenties tuhansia töitä.

(---) Olin löytänyt kutsumukseni taidemaailmasta ja ajelehtinut siellä vuosikausia. Teosten kanssa työskentely oli hauskaa, eikä yksikään päivä ollut täysin toisensa kaltainen. Mutta sähköpostikutsu, joka muuttaa kaiken, on aivan tavallinen. Asia on lopulta kovin yksinkertainen. Minut irtisanotaan, koska se katsotaan parhaimmaksi taloudelliseksi ratkaisuksi.

(---) Minä rakastan tätä työtäni. Rakastan taidetta ja sen myymistä. Rakastan asiakkaita, rakastan keskusteluja siitä, mikä on kiinnostavaa taidetta ja miksi. Olen aina ajatellut, että työni taideasiantuntijana on oikeastaan kovin yksinkertaista. Minun tehtäväni on löytää oikea taideteos ja oikea ostaja ja yhyttää heidät. Nyt istun kuitenkin pienessä toimistohuoneessa ja koetan estää käsiäni vapisemasta."

Lindfors aloittaa kirjansa avaamalla minun pahimman ammatillisen pelkoni; etten saisi tehdä työtä jota rakastan. Että se vietäisiin minulta pois. Hän kirjoittaa rehellisesti tuntemuksistaan irtisanomiseen liittyen, mutta ymmärtää tilanteen. Ei ole muuta vaihtoehtoa. Lindfors ei kuitenkaan jää tuleen makaamaan:

"Unelmat, jotka on juuri murskattu - ja joiden tilalle minun olisi suotavaa kehittää jotain ja pian, jotta saisimme jälleen lisää tuloja. (---) Mutta mikä on unelmani? Mikä se onkaan, se on viety minulta. En tapaa enää asiakkaitani, enkä näe päivittäin taidetta, jota rakastan. 'Minun unelmani on muututtava', huomaan sanovani puoliääneen.

(---) Lähden Pariisiin sekä aivan kirjaimellisesti että mielikuvituksessani. Aion tehdä ranskattaresta osan itseäni. (---) Ja nyt, tienhaarassa, epämääräisessä olotilassa, jossa en ole vielä varma mitä kummaa valitsisin tulevaisuudessa, haluan matkustaa Pariisiin. Aivan kuin sieltä löytäisin vastauksia, iloa ja varmuutta. Ja taidetta, ennen kaikkea taidetta. Taide kertoo tarinoita, sanokaa mitä sanotte, ja toisinaan on hyvä pysähtyä kuuntelemaan ja miettimään teosten sanomaa. Kaiken ei tarvitse olla.... niin, tavallista.

Ranskatar ei koskaan alistuisi elämän tavallisuuteen. Harmaa hänestä ei tule! Elämän ilonpilkahdukset saattavat olla aluksi vaikeasti tavoitettavissa, mutta päättäväisyydellä ja oikeilla päämäärillä kaikki on saavutettavissa. Itsensä luominen on ranskattarelle lähes synnynnäinen ominaisuus - ranskatar tuntee ja ymmärtää omat vahvuutensa eikä ole sokea heikkouksilleenkaan."

Lindfors kirjoittaa mukaansatempaavasti ja humoristisesti määrätietoisuudestaan ja yrityksistään tavoittaa ranskatarten parhaat puolet. Epäonnistumisiltakaan ei vältytä, kun päähänpistona itse leikattu elegantti ranskalainen polkkatukka ei tunnukaan omalta, eikä pankkitili anna periksi ostaa haute couture -luomuksia. Lindfors kuitenkin rohkeasti yrittää, heittäytyy ja tavoittelee ranskattarena elämistä ja koettaa päästä käsiksi heidän mielenmaisemaansa. Hänen miehensä (ajoittain huvittuneet, ajoittain hieman kiusaantuneet, ajoittain hämmentyneet) ajatukset kuulee rivien välistä esimerkiksi silloin, kun vaimo innostuu seuraamaan ranskalaisen sisustussuunnittelijan Sarah Poniatowskin kädenjälkiä petaamalla päiväpeitteen oheen vielä koristepeitteenkin:

"Turkoosi väri tuntuu kauniilta ja hivenen erikoiselta. Uskon löytäneeni jälleen palan omaa tyyliäni.
Mies ei ole aivan yhtä varma.
Onko tämä siis päiväpeite?
-No ei tietenkään ole. Tämä on koristepeite.
Päiväpeitteen sijaan?
-Päiväpeitteen oheen.
Alan tulla kärsimättömäksi.
Sinä siis petaat sängyn....hetkinen, kuinka monella peitteellä?"

Olen vasta sivulla 31 ja huomaan sujautelleeni kirjan väliin jo lukuisia muistilappuja. (Koska alleviivaus ja hiirenkorvien taittelu olisi totaalisen väärin.) Huomaan löytäväni lauseiden välistä paljon itseäni:

"(---) Yleensä ihmiset uskoutuvat minulle. (---) Olen vilpittömän kiinnostunut ihmisistä ja heidän tarinoistaan, olivat ne sitten naapurin tädin huolia tai kauan sitten eläneen herttuattaren, joka tuli myrkytetyksi. (---) Jokaisella meistä on salaisuuksia tai epäilyksiä - ja jokainen tarvitsee silloin tällöin jonkun, joka valaa meihin uskoa. Minä en myöskään unohda hevillä tarinoita, joita minulle on kerrottu. (---) Samalla mieleeni nousee irrallinen lausahdus siitä, kuinka jotkut keräävät toisia ihmisiä. Minä olen sellainen. Haluan vilpittömästi löytää ihmisiä, joiden kanssa voin puhua ja ymmärtää asioita kenties hieman uudenlaisesta näkökannasta. Sellaisia, joilla on sanottavaa ja mielipiteitä; sellaisia, joista tulee osa tarinoita."

Lindfors jakaa luentosarjallaan antamansa ohjeen, jota itsekin noudatan päivittäin:

"(---) Että heidän tulisi kulkea aina silmät avoinna. Katsella kaupungilla näyteikkunoita, arkkitehtuuria, vilkaista talojen yläkerroksiin ja huomata niiden koristeet. Koskea kaupoissa myytäviin esineisiin, hypistellä puseroiden kankaita. Kuunnella musiikkia, käydä teatterissa, katsoa elokuvia. Kokeilla uudenlaista ruokaa. Istua ulkona, puiston penkillä ja antaa maailman kulkea ohitse. Kävellä metsäpolulla ja kuunnella lintujen laulua. Lukea kirjoja, palata yhä uudelleen rakkaisiin tarinoihin ja uskaltautua lukemaan jotain uuttakin. Verrata uutta ja vanhaa toisiinsa. Tuijottaa museossa taulua. Inspiroitua.

Kun aikansa tekee tällaista, huomaa, miten ajattelutapa muuttuu ja kasvaa. Huomaa olevansa kenties hieman erilainen ja rohkeampi. Maailma on täynnä kauneutta ja kiinnostavia asioita, joita kannattaa etsiä. Uteliaisuus ei saisi koskaan hävitä meistä."

Olen juuri tällainen "haahuilija". Välillä unohdun pelkästään marketin hyllyväleihin hypistelemään tavaroita, välillä ulkoilulenkki venähtää unohtuessani valokuvaamaan luonnon yksityiskohtia, välillä jään tuijottamaan toisen henkilön paidan kuvioita.

Elämäni ranskattarena on jaettu seitsemääntoista lukuun, joissa jokaisessa käsitellään ranskattareen sisältyviä ajatuksia ja asenteita elämästä mm. koti, kauneus, taide, nautinnot, asenne, keittotaito, ystävyys ja unelmat. Lasten kasvatukseen sisältyvässä luvussa Lindfors päättää kokeilla ranskalaisuutta à la Brigitte Macron poikansa vanhempainillassa:

"(---) Mieheni vaikuttaa helpottuneelta, kun lupaudun osallistumaan. (---) Olen ainoa, jolla on jalassaan korot ja kaulassaan näyttävä kaulakoru. Se, mikä vielä kotona peilin edessä näytti mukiinmenevältä, vaikuttaa täällä, loisteputkien ja pienten pulpettien luona omituisen teatraaliselta. Kaikki muut näyttävät siltä kuin kuuluisivat lastensa elämään. Minä epäilen näyttäväni siltä kuin mutaisella kentällä koripalloa pelanneet poikani olisivat lainassa naapuriltani.

Minua alkaa ujostuttaa ja raivostuttaa. Miksi en herran tähden saisi näyttää huolitellulta, naiselliselta ja viehättävältä; sellaiselta, joka kykenee astumaan itsevarmana hotelli Crillonin baariin - olkoonkin, että yrittää tehdä sen ensin väärästä ovesta - ja rakastaa lapsiaan, siivoaa kotiaan ja kiiruhtaa aivan liian tietoisena kellosta töistä kauppaan ja kotiin. Miksi kummassa pitäisi valita joko tai? Haluan ranskattaren tapaan olla molempia yhtä aikaa."

Lindfors pohtii pitkin matkaa onko tässä mitään järkeä? Onko tämä vain naurettavaa teeskentelyä - ranskalaisuuden tavoitteleminen? Tutkimusmatkalle on kuitenkin helppo heittäytyä mukaan, sillä olen ajoittain itse pohdiskellut samoja teemoja, joiden parissa kirja kulkee. Minua ei ole irtisanottu, mutta työpaikkaa vaihtamalla olen opetellut löytämään uudenlaisia unelmia uuden työn myötä. Lindfors valaa tekstin lomassa uskoa siihen, että rikotunkin unelman tilalle voi löytää jotain uutta. Intohimon työhön ja unelmiin voi löytää uudelleen, mutta sekin vaatii työtä. On uskallettava sanoa ääneen sellaisetkin unelmat, jotka tuntuvat vielä kaukaisilta:

"Sinä iltana hän ottaa minut syliinsä tiukasti. Painaa päänsä hiuksiini ja antaa minun hengittää syvään. On niin turvallista, että uskaltaudun kertomaan sen hänelle. Suuren ajatukseni.

-Minä luulen, että haluaisin vain kirjoittaa, saan sanottua ääneen.
No kirjoita.
-Entä jos epäonnistun siinä?
Mitä sitten? Voinhan minäkin epäonnistua omassa työssäni. Kuka tahansa voi. Sinun on vain oltava rohkea ja uskottava siihen, mitä teet. Sitä paitsi sinähän osaat kirjoittaa.
-Niin... Mietin asiaa hetkisen. Oikeastaan minun on pakko kirjoittaa. Siinä on eroa. En voi kuvitellakaan muuta.
Silloin et voi pelätä sitä. Jos valinnanvaraa ei ole."

Ja niin taidehistorioitsija löysi jälleen itsensä ja uuden unelmansa. Tuo tunne on uskomaton; kun sisäinen pakko ajaa eteenpäin, sytyttää ammatillisen intohimon ja puskee eteenpäin. Kiitos Johanna, kun uskalsit kirjoittaa ja näyttää esimerkkiä, että pahimmasta ammatillisesta kriisistä ja pelostakin voi selvitä! Että kerroit sen avoimesti huumoria, epävarmuutta, pelkoa ja kauneuden kaipuuta unohtamatta.

Ja kyllä, lukisin unelmistasi uudelleen.

perjantai 17. kesäkuuta 2022

Psykiatriatalon taiteilijavalinnat on tehty

Tänään julkaistiin tiedote uuden valmistuvan psykiatriatalon taiteilijoista. KYS Uudistuu -hankkeen ohjausryhmä hyväksyi 26.4.2022 kokouksessaan KYS Psykiatriatalo -projektin taiteilijavalinnat. Osa KYS Psykiatriatalo -projektin rakennuskustannuksista ohjataan odotusauloihin ja osastojen olohuoneisiin hankittaviin taideteoksiin.

Taiteilijavalinnoissa painotettiin tekijöitä, jotka ilmaisevat taiteellaan tavalla tai toisella luontosuhdetta. Taiteilijoiksi on valittu Antti Hakkarainen (s. 1985 Nurmes), Kristiina Uusitalo (s. 1959 Sulkava), Samuli Heimonen (s. 1975 Saarijärvi), Satu Laurel (s. 1983 Kajaani), Tuula Lehtinen (s. 1956 Tampere) ja Yuichiro Sato (s. 1979 Japani, asuu Laukaassa).
Antti Hakkarainen.
Antti Hakkarainen maalaa realistisia maisemia usein suoraan luonnossa. Maalauksiin sisältyy abstrakteja siveltimenvetoja, joka yhdistää perinteisen maisemamaalauksen urbaaniin ilmaisuun. Hänelle luonto kaikkine vuodenaikoineen on suuri inspiraation lähde. Hakkarainen palkittiin Taidekeskus Salmelan Vuoden nuori taiteilija -palkinnolla 2018.
Kristiina Uusitalo. Kuva: Helena Kilpeläinen.
Kristiina Uusitalo on valtakunnallisesti ja kansainvälisesti menestynyt pitkän linjan taiteilija, jolla on paljon kokemusta myös julkisesta taiteesta. Hän ilmaisee taiteessaan muun muassa luonnon kokemista ja kuvaamista ihmisen elämän näyttämönä. Uusitalo palkittiin Kuvataiteen valtionpalkinnolla vuonna 2008.
Samuli Heimonen. Kuva: Anna Riikonen.
Samuli Heimonen valittiin Vuoden nuoreksi taiteilijaksi 2008, jonka jälkeen hän on vakiinnuttanut asemansa Suomen kuvataidekentällä. Heimosen viimeisin julkinen teos oli Petäjäveden kirkon lehterimaalaukset (2020).
Satu Laurel.
Satu Laurel maalaa ikkunoita leikkisiin luontoaiheisiin ja mystisiin maailmoihin. Teokset ovat värikylläisiä ja täynnä yksityiskohtia. Lontoossa ja Jyväskylässä koulutuksensa saanut kuvataiteilija/taidekasvattaja Laurel on pitänyt yksityisnäyttelyitä vuodesta 2004 alkaen. 
Tuula Lehtinen.
Tuula Lehtinen on monipuolinen ja pitkän linjan taiteen ammattilainen, joka on hyödyntänyt julkisissa teoksissaan esimerkiksi mosaiikkitekniikkaa. Lehtisen viimeisin tilausteos on Mäntässä, Serlachius museoiden Taidesaunaan toteutettu mosaiikki (2022).
Yuichiro Sato.
Yuichiro Sato saapui työskentelemään Järvilinnan taiteilijaresidenssiin Keski-Suomeen vuonna 2016. Taiteilija ihastui suomalaiseen luontoon ja on siitä lähtien tutkinut pikkutarkoissa piirustuksissaan muun muassa vanhoja puita ja metsää. Sato on toteuttanut julkisia teoksia Sairaala Novaan Jyväskylään (2019). Hänen teoksiaan on julkisissa kokoelmissa myös Jyväskylän taidemuseossa sekä Japanissa ja Italiassa. 

Taiteilijavalinnoissa hyödynnettiin kutsumenettelyä. KYSin moniammatillisessa taidetyöryhmässä esiteltiin kaikkiaan 12 taiteilijaa, joista työryhmä äänesti jatkoon kuusi taiteilijaa. Ehdotukset esiteltiin KYS Uudistuu -hankkeen ohjausryhmälle hyväksyttäväksi. KYS Uudistuu -hankkeen ohjausryhmä piti hyvänä sitä, että joukossa on sekä nuoria että ammatillisesti jo pitkälle ehtineitä ja menestyneitä taiteilijoita, naisia ja miehiä.

Valinnoissa pääpaino oli KYS Psykiatriatalo -projektin taideohjelman mukaisesti etsiä Savo-Karjalan alueella vaikuttavia tai syntyneitä taiteilijoita, mutta hakua laajennettiin myös valtakunnalliseksi taidenäkökulma pääosassa. Tarkoituksena on saada laadukas ja Psykiatriataloon sopiva lopputulos. Valtakunnallisiin taiteilijoihin päädyttiin osittain siksi, että KYS Uusi Sydän -projektissa työllistetään parhaillaan paikallisia taiteilijoita.

perjantai 10. kesäkuuta 2022

Kuinka puhua miesten kanssa tuoksuista?

Eilen sattui siskon kanssa kaksi tilannetta, joihin liittyivät miehet ja tuoksut. Olimme yhdessä syömässä ja tarjoilijana toimineella miehellä oli hajuvettä, johon molemmat kiinnitimme huomiota. Olipas hyväntuoksuinen, oli molempien kommentti, kun mies oli poistunut viemään tilausta eteenpäin. Mies toi ruoat pöytään, toivotti hyvää ruokahalua ja poistui. Kiitimme ja huomasimme molemmat tuoksuttelevamme hänen peräänsä.

Tuoksu ei ollut sellainen paksu ja raskas parfyymipilvi, vaan raikas, hieman mausteinen ja merellinen tuulahdus. Tämä on muuten taitolaji, että osaa olla tuoksujen kanssa maltillinen! Tuoksua ei tarvitse suihkutella monta painallusta, vaikka kuinka itse pitäisi tuoksusta, vaan usein se yksi painallus riittää, jolloin tuoksu pysyy "miedompana". Huomasin kiinnittäväni tilanteeseen ja tuoksuun tavallista enemmän huomiota, sillä viime vuodet ovat olleet niin hygieenisiä, desinfioituja ja maskeilla kuorrutettuja, että olin miltei unohtanut tällaisten tuoksujen olemassaolon. Huomaan myös herkistyneeni joillekin tuoksuille, enkä (ymmärrettävästä syystä) käytä töissä (sairaalaympäristössä) itse voimakkaita hajuvesiä.

Ympäristö miehen tuoksulle oli siinäkin mielessä erikoinen, että harvemmin palveluammateissa olevat henkilöt käyttävät hajuvesiä (ainakaan Suomessa). Ja ravintolassa ajattelen päätuoksun tulevan ruoasta. Koska olimme molemmat siskoni kanssa sitä mieltä, että mies tuoksui hyvältä, mietin ruokailun ajan onko tämä sellainen asia, minkä voisi sanoa ääneen. Olen pohtinut blogissa aiemminkin sitä, miten ja milloin ventovieraalle henkilölle voi antaa positiivista palautetta. Naisille kehujen antaminen on naisena helpompaa ja vaivattomampaa. Se tulee luonnostaan, ja kertaakaan en ole katunut kommenttejani kauniista asusta, kivoista kengistä, värikkäistä korviksista tms. Se hymy ja ilo mikä toisen kasvoille syttyy tekee hyvän mielen molemmille.

Miesten kanssa tilanne on paljon haasteellisempi ja mutkikkaampi. Olen lähtökohtaisesti sitä mieltä, että miehet ansaitsevat kehuja siinä missä naisetkin, mutta naisen ja miehen kehujen välillä saattaa tulla väärinymmärryksiä. Tilanteet, ympäristö ja henkilön persoona on punnittava tarkkaan. 

Olimme siskoni kanssa tulkinneet tarjoilijan persoonaa ruokailun ajan, ja rempseä savolainen tuntui turvalliselta ja huumorintajuiselta. Hän vaikutti myös olevan sen verran sopivasti meitä nuorempi(?), että tilanne ei vaikuttaisi flirttailuyritykseltä. Mies toi laskut pöytään ja alkoi näpytellä summaa.

Minä: Anteeksi, tämä nyt saattaa kuulostaa kummalliselta, mutta mitä tuoksua sinä käytät?
Sisko: Me molemmat huomattiin, että tuoksut hyvältä.
[Tarjoilija kiitti ja kuvaili hymyillen käyttämänsä hajuvesipullon merkkiä, väriä ja ulkomuotoa].
Minä: Jotkut pitävät tällaista kysymystä liian henkilökohtaisena, mutta ajateltiin, että sinä et ehkä pahastuisi.
Sisko: Ja tuskimpa sitä tulisi sanottua, jos joku haisee pahalle.
Tarjoilija [nauraen]: Niinpä, että "kylläpä haiset hirveälle". [kuvaili vielä uudelleen hajuvesipulloa] Kiitos! Hyvää illanjatkoa!
Sisko [miehen poistuttua]: Hyvä kun sanoit. Minä jo mietin, että jos et sinä sano, niin minä kommentoin.

Tilanne nauratti lopulta kaikkia, vaikka hetki oli nopeasti ohi. Huomasin, että tilanteesta tuli vilpittömästi hyvä mieli kaikille. Ilman, että kukaan ajatteli, että onko tässä nyt jotain epäsoveliasta tai yrittääkö joku flirttailla. Eniten taisi kuitenkin ilahtua tarjoilija, joka toivotti ehkä tavallista iloisemmin hyvää illanjatkoa vielä uudelleen ovelle poistuessamme.

Tuoksuja lahjaksi

Tämän inspiroimana menimme ruokailun jälkeen kaupan hajuvesiosastolle katsomaan naisten tuoksuja. Meillä molemmilla on omat lempparit, joita pitää käydä aika ajoin harkitsemassa. Juttelimme siskoni kanssa tuoksuista hyllyvälejä kulkiessamme kun huomasin, että jälleen meitä hieman nuorempi mies tuntui kuuntelevan keskustelujamme. Hän siirtyi toisen hyllyvälin lomassa aina suuntaamme juuri sen verran, että oletin hänen kuuntelevan keskustelujamme. Mies tuoksutteli ja hypisteli erilaisia pulloja ja tuntui pysähtyvän niiden pullojen eteen, joita olimme hetki aiemmin kommentoineet. Kuiskasin huomioni siskolleni, joka oli kanssani samaa mieltä.

Mies oli selvästi ostamassa lahjaa jollekin naiselle [kuinka herttaista!]. Rehellisyyden nimissä on kuitenkin sanottava, että on äärimmäisen riskialtista ostaa toiselle tuoksua, jos ei tiedä mistä toinen pitää, ja kuinka eri tuoksut iholla käyttäytyvät. Minulla ja siskolla on esimerkiksi aivan erilainen pintaverenkierto, mikä vaikuttaa suoraan siihen miten tuoksut iholla vaikuttavat. Minulla kaikki tuoksut menevät lähtökohtaisesti nopeasti liian tunkkaisiksi ja voimakkaiksi, sillä vilkas pintaverenkierto nostaa tuoksuista esiin ne tummat pohjatuoksut. Siskollani puolestaan tuoksut pysyvät kevyempinä ja raikkaampina.

Tämän vuoksi itse käytän pääasiassa tuoksuja, joissa on jotain sitrushedelmää, joka nostaa tuoksuun raikkautta. Luottotuoksuni on ollut Bossin The Scent for Her, joka julkaistiin 2016. Tässä on sopivasti makeutta, lämpöä ja raikkautta, joka ei kuitenkaan painu ihollani tunkkaiseksi. Tuoksussa kerrotaan olevan punaista pippuria, vihreää mandariinia, freesiaa ja appelsiininkukkaa. Pohjatuoksussa kaakaota.

Suihkautin Bossin hajuvettä käteeni. Mies kuuli keskustelumme, kun kerroin siskolleni tapauksesta, jossa ystävä tuli kylään. Jo ovella sanoin hänelle, että hän tuoksuu hyvältä. Ystäväni kiitti ja sanoi, että oli lähtiessä kaupassa testannut hyvää tuoksua, kertoi merkin ja kuvaili pulloa. Minua alkoi naurattaa. Poistuin hetkeksi ja palasin eteiseen hajuvesipullon kanssa. Oliko se tällainen? "-OLI!" Kehuin siis ystävälleni samaa tuoksua, joka minulla itselläni oli jo hyllyssä. Sanoin siskolleni, että "ei siis ihme, että pullon vieressä lukee best seller".

Tämä tarina oli ilmeisesti hyvä myyntipuhe salaa kuuntelevalle miehelle. Hän otti hajuvesipaketin käteensä, katse kohtasi siskoni katseen, jolloin siskoni avasi keskustelun:

Sisko [hymyillen]: Se on hyvä valinta.
Minä [vahvistaen ostopäätöstä]: Minulla on ollut sama tuoksu arkituoksuna monta vuotta.
Mies: Mikä ero näillä kahdella pullolla on? [Molemmissa luki Boss: Scent for her]
Minä: Toinen on eau de toilette ja toinen on parfum. Tämä toilette on kevyempi tuoksu ja tuo parfum on voimakkaampi ja pysyy iholla pidempään. Tämä toilette on arkisempi ja turvallisempi valinta.
Mies: Hyvä, minä otan tämän. Tässä on haisteltu jo tarpeeksi. Kiitos. Ei ole ihan minun mukavuusalueella tämä osasto...
[Yhteistä naurua.]

Mies meni paketin kanssa kassalle ja pohdimme siskon kanssa, että ei se mies tuon varmempaa perustuoksua olisi ainakaan itsekseen löytänyt. Toivoimme myös, että lahjan saaja pitäisi siitä, mutta olimme iloisia, että mies tuntui kuitenkin itsekin pitävän suosittelemastamme tuoksusta. Emme saa kuitenkaan koskaan tietää, onnistuiko tuoksuostos vai ei....

Sisko: No niin, päivän hyvät työt on tehty.
Minä: Kaksi onnistunutta hajuvesikeskustelua tuntemattomien miesten kanssa. Kyllä huomasi, että molemmat tulivat vilpittömästi iloisiksi.

Mennäänkö tuoksujen kommentoinnissa liian henkilökohtaiselle alueelle?

Tuoksun vetovoimaisuuteen vaikuttaa myös se, kuinka tuoksu sopii kyseiselle henkilölle ja toisaalta myös se, millaisista tuoksuista itse viehättyy. Tuoksujen kommentoinnissa mennään konkreettisesti (sanallisesti) toisen iholle. Onko tämä se syy, miksi vastakkaiselle sukupuolelle on vaikea antaa tuoksuista positiivista palautetta? Vaikka he selvästi ilahtuisivat siitä! Oletko kommentoinut vieraan henkilön tuoksua?

Itseni yllätti vuosia sitten tilanne, jossa ystäväni tuli hakemaan minua kaverinsa kanssa autolla. Istuin auton takapenkille ja ensimmäinen asia mitä ystäväni miespuolinen kaveri (jota en ollut koskaan aiemmin tavannut) sanoo oli "Sinä tuoksut hyvältä." Ei siis mitään alkulämmittelyjä: "terve, moi, kiva tavata", vaan suoraan "sinä tuoksut hyvältä." Harvoin menen sanattomaksi, mutta siinä piti olla hetki hiljaa ennen kuin sain sanotuksi kiitos.

Ja tietenkin kommentti tuntui kivalta, mutta siinä kommentoitiin näkymätöntä ja aistinvaraista asiaa, johon tuntui hankalalta reagoida. Näkyvien asioiden (mekko, korvikset, kengät) kommentointi ja siihen vastaaminen tuntuu helpommalta, sillä siinä molemmat osapuolet näkevät asian, josta puhutaan. Näin myös helpommin ymmärretään, että tulkitsemme näkyvän asian samalla tavalla. Näemme asian samalla tavalla. 

Tuoksut ovat puolestaan puhtaasti aistittavia. Kuten aiemmin kirjoitin, sama tuoksu saattaa olla jokaisen iholla hyvin erilainen. Näin ollen minä en voi tietää varmasti kuinka toinen henkilö tuoksuni aistii. Toinen ei välttämättä haista tuoksusta samoja asioita kuin minä omalta iholtani. Mitä mieltä olette? 

Saako toisen hyvää tuoksua kommentoida?

tiistai 7. kesäkuuta 2022

Yasushi Koyama: Herra Otso

Galleria Ars Liberassa on parhaillaan esillä japanilaissyntyisen taiteilijan Yasushi Koyaman veistoksia. Näyttelyn nimi Herra Otso kertoo taiteilijan suhteesta luontoon:

Yasushi Koyama: Karhunpentu (2 tassua ylhäällä), 2021, koivupuu, talomaali, öljyvärimaali.

"Ajattelen metsää tilana, jossa ihminen kohtaa äitiluonnon. Me ihmiset olemme osa luontoa ja osa maapalloa. Olemme kohdanneet ilmastonmuutoksen ja luonnonkatastrofit. Ajattelen uudelleen ihmisen ja luonnon suhdetta käyttämällä metaforaa karhusta, Herra Otsosta, metsän jumalana kansanperinteen ja antropologian näkökulmasta. Näyttelyssäni haluan ilmaista karhun metsäantropologiaa Suomessa ja Japanissa.

(---) Muinaisina aikoina karhua palvottiin metsän jumalana, niin Suomessa kuin Japanissakin. Japanilaisen alkuperäiskansan, ainujen karhufestivaali oli rituaaliseremonia ja festivaali, jossa karhun sielu sekä metsän henget lähetettiin tästä maailmasta toiseen maailmaan. Ihminen on uskonut, että karhuissa on jotain pyhää. He ovat puhuneet karhun kautta metsän näkymättömälle elämälle. Karhumaailma, jonka luon puusta käsin talttaa käyttäen, on mielestäni rituaalinen seremonia metsän kunnioittamiseksi," Koyama kertoo.

Yasushi Koyama: Kävelevä karhu, 2021, graniitti.
Yasushi Koyama: Kävelevä karhu, 2021, graniitti.

Näyttelyssä on taltalla veistettyjen karhujen lisäksi yksi keraaminen ja kaksi kivestä veistettyä karhua. Karhujen muotokieli, ilmeet ja eleet ovat lempeitä, leikkisiä ja söpöjä. Taiteilija käyttääkin toiminimeä SÖPÖ. "Taiteessani yhdistyvät suomalainen söpöys ja japanilainen kawaii, joka tarkoittaa myös söpöyttä. Söpöyksissä on kuitenkin eroa. Kun Suomessa söpöys helposti yhdistetään lapsiin, Japanissa söpöys lävistää koko yhteiskunnan vaatteista kulttuuriin ja viihteestä ruokaan", Koyama kuvailee Savon Sanomien haastattelussa.

Yasushi Koyama: Tassua heiluttava karhu, 2021, marmori.
Yasushi Koyama: Ruskeakarhu kolmilehti-T-paidassa, 2022, keramiikka, villa, origamipaperi.

Yasushi Koyama aloitti taideopinnot Imatralla, Saimaan ammattikorkeakoulussa 2007. Hän valmistui kuvataiteilijaksi 2010 ja tunsi jo opintojen aikana vetoa hellyttävään ilmaisuun: "Vaikka opiskelin hyvinkin realistista kuvanveistoa, niin se ei koskaan tuntunut omalta tyyliltäni. Hyvin pian ymmärsin, että haluan tehdä taidetta, jossa on söpöyttä ja iloa. Nyt ajattelen, että se on taiteeni tehtävä: jakaa onnellisuutta."

Näyttelyn suurin teos Karhun kalaonni (155cm) on valmistunut Kuopiossa, Suvisaaren venetehtaalla, jossa hän työskenteli Kuopion Muotoiluakatemian taiteilijaresidenssissä. Veistos on haapapuuta ja veistetty yhdestä puusta käsin käyttäen japanilaista pyöreää talttaa. 

Karhun kalaonni on saanut inspiraationsa Kuopion torilla Kauppahallin edessä seisovasta Heikki Konttisen veistämästä Veljmies-patsaasta (1959), kalakukosta, muikkuravintola Samposta ja ainujen karhuveistoksista. Veistos myös jää Kuopioon, sillä taiteilija on lahjoittanut karhun Kuopion yliopistolliselle sairaalalle.

Yasushi Koyama: Karhun kalaonni, 2022, haapapuu, talomaali, öljyvärimaali. Kuva: Sinikka Koyama.

Yasushi Koyama otti minuun yhteyttä noin vuosi sitten. Hänen näyttelyaikansa Galleria Ars Liberassa oli varmistunut ja näyttelyn teemakin oli jo tiedossa. Koyama tiedusteli, olisiko Kuopion yliopistollinen sairaala kiinnostunut ottamaan hänen suunnittelemansa ja valmistamansa veistoksen lahjoituksena vastaan.

Minähän en vielä tuolloin tiennyt, että millaisesta veistoksesta tulisi olemaan kysymys. Koyama kertoi veistävänsä teoksen toukokuussa 2022. Olin kuitenkin seurannut Koyamaa ja hänen taidettaan jo muutaman vuoden ajan. Tiesin hänen nimensä ja millaista taidetta hän teki. Olin tottunut näkemään häneltä pieniä keraamisia veistoksia, mutta en tiennyt hänen tekevän myös isoja teoksia. Ei tarvinnut kuitenkaan kahta kertaa kysyä kiinnostusta. Olin ehdotuksesta innoissani ja täysin varma, että sairaalassa liikkuvat henkilöt tulisivat pitämään teoksesta, olisi se millainen tahansa.

Ja eihän tästä lempeästi hymyilevästä ja kalasaalistaan halaavasta karhusta voi olla pitämättä?

Yasushi Koyaman Herra Otso -näyttely on esillä Galleria Ars Liberassa 19.6.2022 saakka.

Karhun kalaonnesta kuulette lisää, kunhan se näyttelyn jälkeen löytää paikkansa KYSiltä.

Lähde:
Iikka Taavitsainen: "Taltalla veistetty mutta silti kaikkea muuta kuin karski karhu", Savon Sanomat 28.5.2022.

maanantai 6. kesäkuuta 2022

Piha kukkii

Välillä tuntuu, että kuviin tallentuu vain työjuttuja. Ja että matka kulkee vain välillä koti-KYS-koti. Kuljen minä onneksi välillä muuallakin, mutta pitäisi muistaa kuvata kaupunkimaisemia useammin. Kuopiossa on vaikka kuinka paljon kauniita kulmia kuvattaviksi. Sellaisissa arjen keskellä napatuissa kuvissa on oma viehätyksensä, vaikkei kuvilla välttämättä olisi sen suurempaa sanomaa. Niihin arkisiin juttuihin ja kuviin on kuitenkin välillä kiva palata. Teen välillä sitä itse, että selaan aiempien vuosien blogitekstejä. Sieltä saa päiväkirjamaiseen tapaan nopeasti silmäyksen, että mitä joku kuukausi tai vuosi on pitänyt sisällään.

Parasta puuhaa on odotella luumu- ja omenapuiden kukkimista. Noista kukista se kesätunnelma minulla alkaa. Luumunkukat lakastuvat nopeasti, joten toivon, että mahdollisimman moni tuottaisi kuitenkin syksyllä satoa. Ihmettelin luumupuun alla olevaa kirkkaanväristä esikkoa. Ei varmasti ole ollut tuossa ennen. Eikä ollutkaan. Hieman kun kaivelin muistiani muistin, että sain kyseisen kukan vuosi sitten ystävältäni lahjaksi ja istutin sen kukkimisen jälkeen ulos. Oli kiva yllätys, että istutuspaikka kelpasi ja kukka selvisi talven yli!

Alkukesän pihapuuhat ovat hyvässä vauhdissa ja ensimmäinen nurmikon ajokin on suoritettu. Nostin amppelimansikat talvehtimislaatikostaan taas amppeleihin. Vähän olin myöhässä, mutta eipä noilla näyttänyt mikään hätä olevan. Tämän toimenpiteen tein siis viikko sitten, ja nyt niihin on jo kehittynyt ensimmäisiä kukkia. Mansikat nostan roikkumaan aina omenapuiden vieressä olevaan mattotelineeseen. Siinä omenankukkien alla pörriäiset pölyttävät samalla molemmat.

Talven venähtäessä ja arkikiireiden vallatessa ajan, jäi tänä vuonna istuttamatta siemet. Ainoat mitä kylvin olivat pääsiäisen rairuoho ja viime kesänä kerätyn tuoksuherneen siemenet. Tuoksuherne iti hyvin ja taimet pitäisi siirtää piakkoin ulos. Perunaa lukuun ottamatta maassa ei ole mitään. Tosin ihana sukulainen lahjoitti neljä tomaatin taimea, joten niistä aion pitää hyvää huolta. Muuten menin helpoimman kautta ja kävin ostamassa kesäkukat puutarhasta. Mikä on itse asiassa ihan kivaa puuhaa, sillä vaikkei mitään ostaisikaan, siellä kukkien keskellä on ihana kulkea, katsella ja kierrellä.
Ostoslistalle päätyivät karjalanneito, köynnöskrassit, keltainen ruusu(?)begonia, pelargoniat, kanna, lumihiutaleet ja kultahiput. Näissä(kin) on kastelua ja hoitamista ihan tarpeeksi. Viime keväänä huomasin innostuvani liikaa ja kukkien, porkkanoiden, kurkkujen, tomaattien, perunoiden, mansikoiden ym. hoidossa oli yllättävän iso työ. Etenkin kun viime kesä oli niin kuiva. Tänä kesänä ajattelin olla maltillisempi, että olisi aikaa muullekin kuin kastelupuuhille. Tehtävälistalla olisi aidan maalaamista ja pihakalusteiden kunnostusta. Mutta vaikkei kumpikaan toteutuisi, haitanneeko tuo. Yritän pitää mielessä naapurin vanhan papan sanat: ehtiihän sitä ensi vuonnakin. Pääasia on nauttia tekemisestä, oli se sitten mitä tahansa.