Huutokaupan historia ja taidekaupan näkymät

Johanna Lindfors. Kuva: Katja Hagelstam / Hagelstam&Co.

Suomen kuvataide ja taidekokoelmat-kurssin odotetuin luento oli perjantaina, kun Hagelstamin huutokaupan intendentti Johanna Lindfors tuli vierailevana luennoitsijana kertomaan huutokaupan historiasta ja taidekaupan näkymistä. Tästä voisi tulla pelkästään oodi Johannalle, sillä kauniissa paketissa on uskomattoman paljon ammattitaitoa, tietoa ja osaamista, mielenkiintoisesta opiskelu/työtaustasta puhumattakaan, mutta keskitytään luennon sisältöön.

Kuva: Katja Hagelstam / Hagelstam&Co.

Ensimmäinen puolituntinen hurahti nopeasti, kun saimme kuulla kuinka 1700-luvulla luotiin perusta nykyiselle huutokauppatoiminnalle. Englanninkielinen sana auction tulee latinankielen sanasta augeo, joka tarkoittaa ”minä korotan”. Huutokauppaa on tehty kuitenkin läpi historian, kuten esimerkiksi antiikin Roomassa, jossa huutokaupattiin yleistä omaisuutta ja sotasaaliina saatuja orjia ja sotavankeja. Babyloniassa puolestaan huutokaupattiin nuoria naisia avioliittoon, sillä muuten tyttäristä ei saanut luopua.

 
Saimme myös katsauksen eurooppalaisista huutokauppakamareista (Pariisin Drouot, Münchenin Quittenbaum, Rooman Babuino, Wienin Dorotheum, Tukholman Stockholms Auktionsverk), joista brittiläiset Christie’s ja Sotheby’s hallitsevat koko maailman taidekaupasta kahta kolmasosaa. Yllättävää oli kuulla, että naapurimaamme Stockholms Auktionsverk on vanhin edelleen toiminnassa oleva huutokauppakamari, joka perustettiin jo vuonna 1674. Suomessa toimivat Bukowskis ja Hagelstam perustettiin molemmat vuonna 1979.

Tehtaankadun toimipiste. Kuva: Katja Hagelstam / Hagelstam&Co.

Johanna Lindfors vastaa Hagelstamilla kotimaisesta ja ulkomaisesta taiteesta, nykytaiteesta, designista ja koruista. Hänen työnkuvansa on ihastuttavan monipuolinen. Hän saa olla tekemisissä paitsi asiakkaiden myös taiteen parissa. Hän selvittää muun muassa teosten ja esineiden provenienssia, tekee luettelointityötä ja seuraa maailman huutokauppakamareiden myyntitilastoja. 

Lindfors luotsaa myös Hagelstam 2nd Schoolia. Hän tiivisti keräilijän olemuksen oivaltavasti: ”Taiteen omistaminen on henkilökohtainen kokemus. Keräilijä kerää taidetta jotta teos resonoi itsessä.” Keräilijä ei siis kerää taidetta siksi, että jonkin teoksen sattuu saamaan halvalla vaan siksi, että teos todella miellyttää. Taidekauppa on näin yhdistelmä varallisuutta, makua ja luovuutta. Suomessa ei ole varsinaista huutokauppalainsäädäntöä, mutta sydäntä lämmitti tieto, että meillä toimii silloin tällöin niin sanottu ”herrasmiessopimus”. Keräilijöiden huomatessa, että jokin museo todella haluaa jonkin kohteen kokoelmiinsa, keräilijät antavat periksi. Ihanaa kuulla, että keräilijät arvostavat kohteiden saattamista museoihin ja sitä kautta yhteiseksi hyväksi! Toinen mieltä lämmittävä tieto oli se, että maailmassa on yksi esine, jonka kauppaa ei lyödä vasaralla kiinni kuten yleensä, vaan meklari sulkee huutokaupan sanallisesti. Tämä esine on ikoni. Näin ikonia arvostetaan pyhänä kuvana huutokaupassakin.

Eero Järnefelt: Pyykkiranta, 1889. Kuva: Katja Hagelstam / Hagelstam&Co.

Mukavaa oli myös kuulla Lindforsin oma henkilökohtainen teossuosikki ja se on Eero Järnefeltin Pyykkiranta vuodelta 1889. Minulle teos tuli hyvinkin tutuksi jo lukioaikana, sillä se koristi Suomen historian kurssikirjan kantta. Kyseinen kultakauden maalaus myytiin Hagelstamilla vuonna 2007 630 000 eurolla. Pyykkiranta koristaa nykyisin ahvenanmaalaisen keräilijän kotia. 

Kuva: Katja Hagelstam / Hagelstam&Co.

Lindfors avasi vielä hieman huutokaupan nykynäkymiä ja kertoi, että Hagelstamilla aletaan panostaa myös toimintaan, jossa etsitään tiettyä kohdetta tietylle keräilijälle varsinaisen huutokauppatoiminnan ulkopuolella. Ohjeeksi meille tuleville taidehistorioitsijoille ja mahdollisille keräilijöille Lindfors painotti, että kaikkea kaunista ja miellyttävää tulee hypistellä ja tutkia. Uteliaisuus ja kiinnostuneisuus kartuttaa omaa makua ja sitä kautta myös osaamista. Samasta aiheesta Lindfors on yhdessä kollegoidensa, Thomas Luoman ja Mikael Schnittin, kanssa luonut viisi vinkkiä joilla tunnistaa mikä elämässä on arvokasta. Lindfors korosti, että taidehistorioitsijoiden tulisi osata myös esinetuntemus, sillä design on alue, joka nostaa koko ajan päätään. Olen samaa mieltä, monipuolinen materiaali- ja esinetuntemus on nykypäivää.

Puolentoista tunnin mittainen luento meni liian nopeasti, sillä Lindforsin tarinoita olisi voinut kuunnella loputtomiin. Luento perustui kuvien kautta kertomiseen, sitä oli helppo seurata ja aiheet soljuivat huolettomasti eteenpäin. Tuntui kuin hän olisi tarinoinut ystävilleen; mukana oli sekä ikäviä että hauskoja esimerkkejä huutokauppamaailmasta. Tästä jäi entistä suurempi kiinnostus tuota maailmaa kohtaan ja toivomus, josko Lindfors joskus pitäisi vaikka pidemmän luentosarjan aiheesta, hieman samaan tapaan kuin Anastasia Karlova Venäläisen taiteen museosta luennoidessaan Pietarin 1990-luvun taiteesta. Joten tervetuloa Jyväskylään toistekin Johanna!

Onko huutokauppamaailma teille tuttua? 

Oletteko käyneet huutokaupoissa tai kenties huutaneet jotain?