Helsingissä luontoa etsimässä

Suunniteltuun Helsinki-reissuun kuului myös vierailu Helsingin luonnontieteellisessä museossa. Olin käynyt täällä kerran aiemmin ollessani ala-asteella, mutta rehellisyyden nimissä on tunnustettava etten muistanut museosta muuta kuin sen aulassa olevan ison norsun. Siispä kokoelmiin tutustuminen tapahtui ihan uusin silmin.

Rakennus on jo itsessään kaunis.

Alakerrassa oleva Luut kertovat-näyttely oli aivan mahtavasti rakennettu ja antoi Korkeasaaren jälkeen paljon enemmän informaatiota kun oli nähnyt osan eläimistä elävinä. Eläinten liikkeen ja muodon saattoi nyt nähdä toisella tavalla luuston muodosta. Pidin erityisesti vaeltavasta luurankolaumasta, jossa samaan tilaan oli asetettu niin kirahvi, norsu, sarvikuono kuin pienempiä eläimiä.

Leijona.

Visentti.

Suomen ja maailman luonto-osuudet eivät olleet Korkeasaari-vierailun jälkeen enää niin vaikuttavia kuin olisi voinut toivoa, sillä onhan elävien eläinten katselu sykähdyttävämpää kuin täytettyjen. Dioraamat olivat kuitenkin kauniisti rakennettuja vaikka osassa katselukokemusta häiritsi lasin heijastukset.

Tässä oli hienoa vanhan luonnontieteellisen museon tunnelmaa, vaikka osa nesteisiin säilötyistä eliöistä olikin hieman pelottavia.

Dioraamojen eläimet olivat todella toiminnan keskellä.

1220-vuotta vanha muumioitunut krillihylje oli hieman pelottava, mutta hämmästyttävää että tällainenkin on säilynyt. Piti googlettaa krillihylkeen nykytilanne ja laji on onneksi elinvoimainen.

Lumileopardi ei sykähdyttänyt kun sen oli nähnyt edellispäivänä elävänä Korkeasaaressa.

Kenties värimaailmaltaan kaunein dioraama oli tämä saksanhirvien elinympäristö.

Tässäkin hyvä esimerkki toimivasta ja toiminnallisesta dioraamasta.

Varsinkin karhujen dioraamakokemusta pilasivat lasien heijastukset ja kohteen edessä joutui seilaamaan edestakaisin jotta olisi nähnyt kaiken mitä halusi.

Sen sijaan tätä Suomen luontoa esittelevää osuutta lasien heijastukset tukivat ja ne loivat tunnelman kuin kävijä olisi itse kokonaan veden alla.

Ilahduin myös tästä elämyksellisestä "vessakäytävästä" johon oli tehty kolmiulotteinen kaupunkipiha.

Tämä laatikosto jatkoi sitä mukavaa vanhaa luonnontieteellisen museon tunnelmaa kun laatikostosta sai etsiä pieniä näytteitä. Kaikkea ei tarvitse tehdä nykytekniikkaa hyödyntäen vaan muistumia menneestä saa jättää näkyviin.

Elämän historia-osuus oli se odotetuin ja jonka vuoksi museoon alun perin tahdoin. Siinä missä Suomen ja maailman luonto-näyttelyissä sai silitellä eläinten turkkeja kun osasi avata oikeita laatikoita, kerrosta ylempänä sai silitellä muun muassa vanhoja hiekkakivi- ja bakteerimuodostumia. Itselleni on tärkeää että museoissa pääsee välillä hypistelemään jotain konkreettista.

1200 miljoonaa vuotta vanhaa satakuntalaista hiekkakiveä.

Suurikokoisen Dunkleosteuksen päätä ja eturuumista peittivät paksut kilpimäiset luulevyt. Tämä panssarihaiden ryhmään kuuluva meripeto saattoi kasvaa jopa 9 metriseksi ja eli devonikaudella (417-360 miljoonaa vuotta sitten).

Tämä valkohai sai miettimään että niinköhän museo on suurennellut haita näyttelyä varten, sillä jättiläinen uiskenteli ulos jopa suurikokoisesta ikkuna(?)syvennyksestä. Mutta näyttelyteksti paljasti tämän olevan suurin teoreettinen koko (8 metriä) jonka valkohai voi nykykäsityksen mukaan saavuttaa. Suurin tähän mennessä varmuudella mitattu valkohai on ollut 6,4 metrin mittainen.  Kenelle muulle tulee välittömästi assosiaatiot Tappajahaihin?

Tämä oli museon iloisin yllätys! Pohjois-Savo hienosti edustettuna kun Nilsiän Syvärijärven rantatörmästä vuonna 1873 löytynyt mammutin hauras poskihammas oli esillä näyttelyssä. Se on ajoitettu noin 22 500 vuotta vanhaksi. 

Sitten ne omasta mielestäni museon ehdottomimmat vetonaulat olivat dinosaurusten kokonaiset luurangot. Kukaan joka on lapsuutensa tai nuoruutensa viettänyt Jurassic Parkia katsellen ei voi olla pitämättä kaikesta mikä liittyy dinosauruksiin. Näyttely näytti tosin vaikuttavan voimakkaasti myös nykylapsiin, sillä toisen perheen neiti itki kovaan ääneen, että hän ei halua näyttelystä lähteä, ei sitten millään, ja toisen perheen isä juoksi poikansa perässä dinosauruksia ympäri jotta sai naperon kiinni. Näyttelyssä oli myös lapsia vetänyt kosketeltava dinosauruksen muna ja "sukupuuttopeli". Itse tykkäsin varsinaisten luurankojen lisäksi myös upeasti rakennetusta metsiköstä joka toi lisää tunnelmaa.

Diatryma oli noin strutsin kokoinen mutta monta kertaa raskasrakenteisempi ja arviolta noin 500 kiloinen. Tuon nokan tielle ei olisi tehnyt mieli eksyä.

Giganotosaurus eli liitukauden loppupuolella noin 112-94 miljoonaa vuotta sitten Etelä-Amerikan eteläosissa ja se saattoi kasvaa jopa 14 metriseksi ja painaa 8 tonnia.

Tämä Tyrannosaurus rexin kallo on kopio New Yorkin luonnontieteellisessä museossa olevasta kallosta.

Vaikka se taide onkin ominta alaa niin on se myönnettävä että luonnontieteellisistäkin museoista löytää aina yllätyksiä ja mielenkiintoista katsottavaa, parhaimmissa tapauksissa myös kosketeltavaa, joka taidemuseoissa ja gallerioissa on usein kiellettyä.

Onkos Helsingin luonnontieteellinen teille tuttu paikka?