Petkeljärven kansallispuisto

Kuva: Luontoon.fi

Ilomantsin viimeisenä retkikohteena suuntasimme Petkeljärven kansallispuistoon. Näin syvällä itärajaa en ollutkaan aiemmin ollut. Kansallispuisto perustettiin 1956 ja Petkeljärvi kuuluu harjumuodostumaan, joka ulottuu Koitereelta Venäjän puolelle. Petkeljärvi kuuluu Patvinsuon ohella UNESCO:n vuonna 1992 perustamaan Pohjois-Karjalan biosfäärialueeseen. Biosfäärialue ei ole perinteinen suojelualue, vaan ihmisen toiminnalla on siellä tärkeä merkitys. Tutkimusten avulla pyritään selvittämään, miten suojelunäkökulmat ja alueiden kehittäminen voitaisiin kytkeä toisiinsa. 

Petkeljärvellä sijaitsee myös Pohjois-Karjalan vanhin retkeilyreitti, 32 kilometriä kattava Taitajan taival. Reitti on varmasti komea, sillä se kulkee Petkeljärven-Putkelanharjun selänteiden laella lähes koko matkan. Reitti päättyy Mekrijärven kylään (jossa muuten Sissolakin sijaitsee).

Kuivuva suppa. Kuopan pohjalla on vielä pieni alue vesikasveja.

Nykyisen Suomen ensimmäiset kuivat maat paljastuivat juuri täällä, kun mannerjää suli noin 9000 vuotta sitten. Petkeljärven nauhamainen harjujakso sai muotonsa, kun sulamisvedet kasasivat vierinkivisoraa ja hiekkaa. Harjujaksoon liittyvät useat kirkasvetiset harjulammet ja suppakuopat, jotka syntyivät kasautuvan aineksen sekaan jääneiden jäälohkareiden sulaessa.

Mihinkään 32 kilometrin vaellukseen ei yhden päivän aikana ollut aikaa, joten valitsimme 6,5 kilometrin mittaisen Kuikan kierroksen. Vaihtoehtona olisi ollut myös 3,5 kilometrin pituinen Harjupolku. Tällaiset kympin tuntumassa olevat luontokierrokset ovat mukavan leppoisia (maastosta riippuen).

Petkeljärven luonto on todella kaunista! Harju- ja järvimaisemissa kulkeminen on paikoin hidasta, kun tekisi mieli jäädä tuijottelemaan jokaista kuoppaa, mätästä, järvenrantaa ja harjua. Reitille on tasaisin väliajoin ripoteltu opastauluja, joista voi oppia jotain uutta paikallisesta luonnosta. Minulle uusi tieto olivat palokorot. Kuivat harjut palavat herkästi ja metsäpalot tuhosivat luontoa. Vanhojen kilpikaarnamäntyjen tiedetään selvinneet paloista, sillä niissä on edelleen merkkejä tulesta eli palokoroista.

Kilpikaarnamännyn palokoro.

Naavaa roikkui puiden oksilla runsaasti ja paksuina ryppäinä.

Maassa makasi koivun tuohta kuin käärmeen luomaa nahkaa.

Petkeljärven kansallispuiston juuret ulottuvat 1800-luvulle. Alue jäi isossajaossa kruunun liikamaaksi, jota lähikylien asukkaat saivat rajoitetusti kasketa ja käyttää luonnonniittyjä. Metsät kiinnostivat lähitiloja ja Möhkön ruukkia, joten vuonna 1864 suoritettiin maanmittaus. Petkeljärvestä teetettiin kartta, johon merkittiin suot, metsät, kaskimaat ja luonnonniityt. Liikamaa pysyi kuitenkin kruunun omistuksessa ja se julistettiin 1872 kruununpuistoksi. 

Talvisodan aikana alue oli osa Ilomantsin pääpuolustuslinjaa. Taistelujen painopiste sijaitsi pohjoisempana Oinassalmella. Petkeljärveltä partioitiin venäläisten selustaan ja varmistettiin Oinassalmen sivusta. Petkeljärvellä jouduttiin taisteluun vain kerran, muta pieni vihollisosasto saatiin lyötyä takaisin. 

Alun pienestä tihkusateesta huolimatta reissu oli upea! Kosteimmissa paikoissa, metsän matalimmissa kohdissa, meinasivat hyttyset vaivata, mutta avarammilla alueilla niitä ei huomannut. Suoalueiden pitkospuut olivat jälleen (yllätys yllätys) ne omat lempiosioni. Suopursutkin olivat vielä kukassa.

 

 

 Oletko käynyt Petkeljärven kansallispuistossa? 

Ainakin Katveita-blogin Katjalle se on tuttu, sillä hän kuvitti blogitekstinsä reitin kuvilla.

Kuivaketveleen linnavuori

Lappeenrantaan mennessä pysähdyimme Taipalsaaren Kuivaketveleen linnavuorella. Linnavuori on arkeologinen termi, jolla tarkoitetaan korkean ja jyrkkärinteisen mäen tai harjun päälle rakennettua muinaista puolustusvarustusta. Kuivaketveleen linnavuorella sijaitsee juuri ja juuri näkyvissä oleva kivivalli, jonka mukaan kohdetta pidetään oletettavasti muinaislinnana. Kivivalli(t) on luultavasti vanhan hirsivarustuksen perustus.

Piirros: Erkki Alanen - Aikamatka Suomen historiaan, WSOY.

Suomessa tunnetaan noin sata muinaislinnaa ja niiden käyttö ajoittui 800-1300-luvuille. Linnavuorelle pääsee nykyisin kiipeämään portaita pitkin ja näköalatasanteelta avautuu näkymä Saimaalle. Muinoin maisema lienee ollut vieläkin vaikuttavampi, kun edessä ei ole ollut korkeaa puustoa.

Odotin etukäteen hieman jotain enemmän. Kallioinen mäki itsessän oli vaikuttava jyrkkine seinämineen, mutta maisema olisi kaivannut vähän korkeamman katselupaikan, jotta puut eivät olisi olleet edessä. Lisäksi luulin pääseväni näkemään raunioita, mutta runsaan kasvillisuuden seasta pilkisti muutama hassu kivi, joita en todennäköisesti olisi osannut ajatella kivivalliksi ilman Museoviraston muinaislinna-kylttiä.

Muinainen kivivalli.

Vaikka nämä olivat vaatimaton näky esimerkiksi Rapolan muinaislinnaan (Sääksmäki) verrattuna, tämäkin paikka on suojattu lailla, joten kiviä ei saa mennä nostelemaan tai siirtelemään. Jotain erikoista paikassa kuitenkin on, sillä täällä puolukat olivat jo parhaimmillaan.

Kuivaketveleen linnavuorella ovat vierailleet myös mm. Jalkaisin (kaikkialle hän on ehtinytkin!), Willimiehen jäljillä, Mökkiloki, Makkeri ja Luolamies.

Pisa ilman tornia

Positiivisuusprojekti-blogi listasi syitä miksi luonnossa liikkuminen kannattaa ja kyseli samalla millaisessa luonnossa viihtyy parhaiten. Kerroin viihtyväni parhaiten metsämaisemissa, jossa yhdistyy veden läheisyys ja mäen/kallion päältä avautuvat maisemat. Tällainen kokonaisuus oli luvassa Pisalla. Nimestä päätellen voisi kuvitella olevansa Italiassa, mutta tämä Pisa sijaitsee Nilsiän (nyk. Kuopio) ja Juankosken rajalla, Pohjois-Savossa.

Pisanmäki kohoaa 270 metriä merenpinnan yläpuolelle ja se kuuluu Kolin ja Vuokatin kanssa samaan muinaiseen vuorijonoon. Korkea kallio on kvartsiittia ja pitkin polkua voi nähdä valkoisen kiven pilkistävän maan alta. Vuonna 1993 perustetun luonnonsuojelualueen koko on 306 hehtaaria, joka sisältää 1,5 hehtaarin laajuisen rauhoitusalueen.

Suuntaa antava karttakuva www.luontoon.fi.

Lähdimme polulle Salmenpellontieltä, toinen aloituspaikka on Lastukosken pysäköintialueelta. Salmenpellontien aloituspaikka on lähempänä "päänähtävyyksiä" näkötornia, Täyssinän rauhan rajamerkkiä ja Pirunkellaria.

Pisa on houkutellut kulkijoita jo 1800-luvulta lähtien ja polkuja on kulkenut myös kansallisrunoilijamme Elias Lönnrot. Pisanmäki mainitaan myös Kalevalassa, jossa Joukahainen runoilee Väinämöiselle kilpalaulukohtauksessa: "Tieän puut Pisan mäellä, hongat Hornan kalliolla: pitkät on puut Pisan mäellä, hongat Hornan kalliolla."

Pisa on tunnettu asuinpaikkana jo 1600-luvulta lähtien ja muutamia vanhoja rakennuksien jäänteitä on vielä jäljellä.

Reitti on ajoittain melko raskaskulkuinen, mutta polkua on helpotettu metalliportaikoin ja kaitein.

Kvartsiittikalliota.

"Vuonna 1595, kun rauha oli solmittu Täyssinässä, merkitsivät Ruotsin ja Venäjän edustajat näihin kallioihin rajamerkiksi valtakuntiensa tunnukset. Moskovalaiset kreikkalaisin ristein, mutta Suomen herrat hakkasivat vuosiluvun, kolme kruunua ja omat nimimerkkinsä. Kulkija kuka lienetkin, älä turmele näitä maakunnan vanhimpia muistomerkkejä, kansakunnan historiallisia aarteita vaan opi kunnioittamaan niitä." "Venäjän"-sanaa on vuosien saatossa hieman pahoinpidelty.

Täyssinän rauhan merkit olivat jo pahasti jäkälän peittämiä ja kallioihin on vuosien saatossa ilmestynyt paljon myös ylimääräisiä kaiverruksia, mutta oli sieltä vielä alkuperäisiäkin havaittavissa.

Tämä palautti mieleen Pohjois-Karjalan museo, joka oli tallentanut hienosti kopion Liperissä sijaitsevasta Täyssinän rauhan rajakivestä.

Uuden näkötornin perustukset.

Valitettavasti emme päässeet ihailemaan Pisan maisemia näkötornista, sillä vanha ja puinen näkötorni oli purettu uuden (ilmeisesti metallisen) tornin tieltä. Tornin pystyttäminen on viivästynyt sääolosuhteiden vuoksi. Tuulen tulee olla alle 4m/s, jotta helikopteri pystyy kuljettamaan tornin osat mäelle.

Maisemia pääsi silti kurkistelemaan puiden lomasta.

 Näkötornin juurelta matka jatkui kohti Pirunkellaria. Polulle oli kaatunut muutamia puita, joiden yli oli välillä haastavaa hyppiä.

Valkoista kvartsiittia pilkisteli pitkin polun vartta.

Pisan pohjoispäässä on Pirunkellariksi nimetty luola, joka on syntynyt kun ihmiset ovat aikojen kuluessa kaivaneet kalliosta kvartsikiteitä korukiviksi. Kvartsiitti on pintasyntyinen kivilaji, jota kerrostui Pisan maanpintaan jo miljoonia vuosia sitten. Laatokalta Lappiin ulottuneen karjalaisen vuorijonon poimuttuessa, Pisan kvartsiittikerrostumat kääntyivät lähes pystyasentoon. Kvartsi on kiteytynyttä piihappoa ja se on puhtaana väritöntä. Kvartsi on kovimpia yleisesti esiintyvistä mineraaleista.

Yllä olevasta kuvasta huomaa kuinka valkoista kvartsia on kaivettu kalliosta. Nykyisin kallio on rauhoitettu eikä kaivuuhommiin saa ryhtyä.

Pirunkellarilta käännyimme takaisin kohti Salmenpellontien pysäköintialuetta, sillä olimme lähteneet ns. soitellen sotaan, eikä vettä ja eväitä ollut tarpeeksi koko kierrokselle. Pisan maisemista ovat kirjoittaneet aiemmin mm. Jalkaisin ja Metsänpiika.

Seuraavan kerran kenties kokonaiselle Pisan kierrokselle 

ja ihailemaan maisemia uudesta tornista.