Petkeljärven kansallispuisto

Kuva: Luontoon.fi

Ilomantsin viimeisenä retkikohteena suuntasimme Petkeljärven kansallispuistoon. Näin syvällä itärajaa en ollutkaan aiemmin ollut. Kansallispuisto perustettiin 1956 ja Petkeljärvi kuuluu harjumuodostumaan, joka ulottuu Koitereelta Venäjän puolelle. Petkeljärvi kuuluu Patvinsuon ohella UNESCO:n vuonna 1992 perustamaan Pohjois-Karjalan biosfäärialueeseen. Biosfäärialue ei ole perinteinen suojelualue, vaan ihmisen toiminnalla on siellä tärkeä merkitys. Tutkimusten avulla pyritään selvittämään, miten suojelunäkökulmat ja alueiden kehittäminen voitaisiin kytkeä toisiinsa. 

Petkeljärvellä sijaitsee myös Pohjois-Karjalan vanhin retkeilyreitti, 32 kilometriä kattava Taitajan taival. Reitti on varmasti komea, sillä se kulkee Petkeljärven-Putkelanharjun selänteiden laella lähes koko matkan. Reitti päättyy Mekrijärven kylään (jossa muuten Sissolakin sijaitsee).

Kuivuva suppa. Kuopan pohjalla on vielä pieni alue vesikasveja.

Nykyisen Suomen ensimmäiset kuivat maat paljastuivat juuri täällä, kun mannerjää suli noin 9000 vuotta sitten. Petkeljärven nauhamainen harjujakso sai muotonsa, kun sulamisvedet kasasivat vierinkivisoraa ja hiekkaa. Harjujaksoon liittyvät useat kirkasvetiset harjulammet ja suppakuopat, jotka syntyivät kasautuvan aineksen sekaan jääneiden jäälohkareiden sulaessa.

Mihinkään 32 kilometrin vaellukseen ei yhden päivän aikana ollut aikaa, joten valitsimme 6,5 kilometrin mittaisen Kuikan kierroksen. Vaihtoehtona olisi ollut myös 3,5 kilometrin pituinen Harjupolku. Tällaiset kympin tuntumassa olevat luontokierrokset ovat mukavan leppoisia (maastosta riippuen).

Petkeljärven luonto on todella kaunista! Harju- ja järvimaisemissa kulkeminen on paikoin hidasta, kun tekisi mieli jäädä tuijottelemaan jokaista kuoppaa, mätästä, järvenrantaa ja harjua. Reitille on tasaisin väliajoin ripoteltu opastauluja, joista voi oppia jotain uutta paikallisesta luonnosta. Minulle uusi tieto olivat palokorot. Kuivat harjut palavat herkästi ja metsäpalot tuhosivat luontoa. Vanhojen kilpikaarnamäntyjen tiedetään selvinneet paloista, sillä niissä on edelleen merkkejä tulesta eli palokoroista.

Kilpikaarnamännyn palokoro.

Naavaa roikkui puiden oksilla runsaasti ja paksuina ryppäinä.

Maassa makasi koivun tuohta kuin käärmeen luomaa nahkaa.

Petkeljärven kansallispuiston juuret ulottuvat 1800-luvulle. Alue jäi isossajaossa kruunun liikamaaksi, jota lähikylien asukkaat saivat rajoitetusti kasketa ja käyttää luonnonniittyjä. Metsät kiinnostivat lähitiloja ja Möhkön ruukkia, joten vuonna 1864 suoritettiin maanmittaus. Petkeljärvestä teetettiin kartta, johon merkittiin suot, metsät, kaskimaat ja luonnonniityt. Liikamaa pysyi kuitenkin kruunun omistuksessa ja se julistettiin 1872 kruununpuistoksi. 

Talvisodan aikana alue oli osa Ilomantsin pääpuolustuslinjaa. Taistelujen painopiste sijaitsi pohjoisempana Oinassalmella. Petkeljärveltä partioitiin venäläisten selustaan ja varmistettiin Oinassalmen sivusta. Petkeljärvellä jouduttiin taisteluun vain kerran, muta pieni vihollisosasto saatiin lyötyä takaisin. 

Alun pienestä tihkusateesta huolimatta reissu oli upea! Kosteimmissa paikoissa, metsän matalimmissa kohdissa, meinasivat hyttyset vaivata, mutta avarammilla alueilla niitä ei huomannut. Suoalueiden pitkospuut olivat jälleen (yllätys yllätys) ne omat lempiosioni. Suopursutkin olivat vielä kukassa.

 

 

 Oletko käynyt Petkeljärven kansallispuistossa? 

Ainakin Katveita-blogin Katjalle se on tuttu, sillä hän kuvitti blogitekstinsä reitin kuvilla.