Hailuoto

Olen kirjoittanut aiemminkin maisemista ja siitä tunnelmasta, mitä ne herättävät. Ulkomailla ihaillaan huikeita vuoristoja, loputtomia hiekkarantoja, kirkasta ja lämmintä merivettä. Hurmioidutaan maisemista.

Kotimaassakin on kauniita maisemia, joista hurmioitua. Minulla on vielä paljon kokematta kotimaan maisemia, mutta Hailuoto teki ensikertalaiseen vaikutuksen. Lautalla sää oli vielä aurinkoinen ja kesäinen, mutta perille päästyä ilmanala muuttui harmaaksi ja sateiseksi. Ei se tunnelmaani kuitenkaan pilannut.

Suomen rannikkoalue on itselleni melko vierasta. Sanoinkin lautalle jonottaessamme, että maisema tuntuu kummalliselta. Maan- ja merenpinta olivat miltei samalla tasolla. Merinäkymä jatkui loputtomiin, eikä ollut mitään mihin kiinnittää katseensa horisonttia lukuun ottamatta. Tasaisuus ja päättymättömyys tuntuivat kummalliselta.

Muistan vieläkin sen hieman jännitystä aiheuttaneen tunnelman, kun matkasin bussilla Turusta Uuteenkaupunkiin. Bussi kiersi pienempiä paikkakuntia, jolloin ehti nähdä hieman rannikkoalueen maaseutuakin. Se peltojen koko oli häkellyttävä! Silmänkantamattomiin pelkkää tasaista peltoa. Onhan niitä peltoja Savossakin, mutta maisemaan tuovat runsautta järvet, lammet, metsät, mäet ja kukkulat. Istuin bussin kyydissä ja ajattelin ikkunasta katsellessani, että tuntisin varmasti oloni turvattomaksi keskellä peltoa. Se äärettömyys ja maiseman päättymättömyys tuntuu itselleni vieraalta, hieman pelottavaltakin, vaikka samalla voin ihastella näkymää.

Hailuodossa tunnelma oli hieman samanlainen. Avautuvat merimaisemat olivat uskomattoman kauniita ja minä tunsin olevani kuin ulkomailla. Ja tässä se ero kotimaisemiin onkin. Minä voin ihastella maisemia muuallakin, mutta Itä-Suomessa tunnen maiseman omakseni. Se on vahva tunne, kun pystyy sanomaan, että tänne minä kuulun. Eikä se tarkoita pelkästään savolaista maisemaa. Tunnen yhtä lailla esimerkiksi Kolin huiput tai Saimaan aallot omikseni, sillä maisema on samaistuttava.

Hailuoto kuitenkin viehätti ja paikka oli sellainen, jossa olisi voinut leikkiä turvallisesti saaristolaista ja lukea Tove Janssonia.

"Ihana meri on vaarallisin nähdä,
se herättää tulevien seikkailujen janon:
minä on tapahtunut sadussa,
on tapahtuva minullekin."
-Edith Södergran-

Sellainen seikkailun jano tästä matkasta kyllä heräsi. Että rannikkoa tekisi mieli tutkia enemmänkin. Tosin merelle minua ei ihan hevillä saa. Minulla ei ole kiinnostusta purjehdukseen, laivamatkailuun tai pidempiä aikoja veden päällä oleiluun. Ihailen vettä mieluummin rannalta käsin. Kivikkoinen ja karu maisema on kiehtova.

Ja jos jäitte miettimään, että millainen se oma maisemani on, johon tunnen kuuluvani ja jossa tunnen oloni turvalliseksi, niin esimerkiksi tällainen:

En jaksa lakata hämmästelemästä, miten monimuotoinen luonto Suomessa on.

Muistojen maisemia

Grigor Auer: Talvinen maisema Valamosta, 1922. RIISA.

"Ensimmäisenä huomio kiinnittyy siihen, mitä maalauksista puuttuu: ei ihmisiä, ei juurikaan uskonnollisia viittauksia, ei monia luostarejakaan. Sen sijaan maalausten pääosassa ovat maisemat." Näin kirjoittaa Savon Sanomien toimittaja Iikka Taavitsainen. RIISAssa, Suomen ortodoksisessa kirkkomuseossa on esillä menetetyistä kulttuurimaisemista kertova näyttely Muistojen maisemia.

Maalausten maisemat kertovat osaltaan Suomen ja Venäjän välisestä historiasta. Maisemat jäivät luovutetulle alueelle, kun Suomi menetti ne toisen maailmansodan myötä. Kuvissa näkyvät kohteet on menetetty osittain myös maisemallisesti, sillä vuosikymmenet ovat muuttaneet näkymiä. Maalaukset ovat siksi fyysisten maisemakuvausten lisäksi osittain myös muisti- ja mielikuvia. Näyttelyn tausta-ajatus on kiehtova: "Näyttelyn lähtökohta ei olekaan tarkastella maisemataidetta perinteisessä taidehistoriallisessa yhteydessä vaan tunteita herättävänä kulttuuriympäristönä."

Näinhän me maisemia katsomme ja tallennamme myös nykyhetkessä: tunteidemme kautta. Hakeudumme maisemiin, jotka tuottavat mielihyvää; otamme kuvia kauniista tai muuten puhuttelevista näkymistä. Maalausten äärellä on myös hyvä hetki pohtia sitä, mikä tekee maisemasta merkityksellisen? Maisema itsessään, vuodenaika, jokin yksityiskohta, ihmisen jälki vai jäljettömyys maisemassa? Historian vai nykyhetken läsnäolo? Samaistuttavuus vai vierauden viehätys?

Grigor Auer: Aurinkoinen talvipäivä, 1938. Kuopion taidemuseo.

Grigor Auer: Korinoja, Viinamäki, 1944. Kuopion taidemuseo.

Näyttelyssä on esillä sekä ammattitaiteilijoiden että harrastelijoiden tekemiä maalauksia (mm. Eero Nelimarkka, Grigor Auer, Anna Medvedeva, Olga Sinakevits-Jafa). Maisemia katsellessa mieleeni hiipi sama ajatus, josta olen parin ystävän kanssa keskustellut. Moniaistillista ja -tulkintaista nykytaidetta katsellessa tuntuu välillä äärimmäisen hyvältä pysähtyä perinteisemmän taiteen äärelle ilman, että joutuu pinnistelemään ajatuksiaan teosten edessä. Maisemat pysäyttävät hiljaisuudellaan. Jotain kiehtovaa ja viehättävää on esimerkiksi pienessä Maria Nemiloffin rantamaisemaa ja harmaata hirsirakennusta kuvaavassa akvarellissa.

Maria Nemiloffin akvarelli, 1936. RIISA.

Pappismunkki Arkadi: Näkymä Valamon pääluostarista, 1944. RIISA.

Muistojen maisemia on RIISAn ensimmäinen näyttely, jota en ole ollut mukana suunnittelemassa ja rakentamassa. Näin ollen tuntui samaan aikaan sekä oudolta että virkistävältä katsoa näyttelyä "ulkopuolisin silmin". Täysin ulkopuolisena en pysty kokoelmiin koskaan suhtautumaan, sillä niiden parissa tuli vietettyä useita merkityksellisiä vuosia.

Maisemanäyttely tuo hyvän vastapainon Pyhyyden portailla -kokoelmanäyttelyn ortodoksisen kulttuuriperinnön kokonaisuudelle. Jos minulta kysytään, RIISAn kokoelmien kauneimmat maisema-akvarellit ovat rovasti Mikael Miikkolan (1886-1956) maalaamat. Ne herkät ranta- ja polkumaisemat auringonlaskun väreineen on nostettu esiin myös Muistojen maisemia -näyttelyyn. 

 

Tunnen RIISAn ikoni- ja esinekokoelmat sen verran hyvin, että pystyn jo nopealla vilkaisulla sanomaan mitkä teokset kuuluvat museon omiin kokoelmiin ja mitkä on lainattu näyttelyyn muualta. Mikael Miikkolan akvarellien äärellä pysähdyin karjalaista kalmistoa kuvaavan teoksen äärelle, jossa kiinnitin katseeni itkijänaiseen. Kenen kokoelmista tämä on?

Mikael Miikkolan akvarelli. RIISA.

Olin yllättynyt kun kuulin, että kyseinenkin akvarelli kuuluu RIISAan omiin kokoelmiin. Teos on nostettu esiin arkiston kätköistä mikä selitti sen, etten ollut nähnyt maalausta itse aiemmin. Näyttelyssä on myös muutamia muita teoksia, jotka eivät ole olleet koskaan aiemmin esillä. Teoksia on lainattu näyttelyyn yksityiskokoelman lisäksi Kuopion taidemuseon ja Kuopion ortodoksisen seurakunnan kokoelmista.

Muistojen maisemia -näyttely on esillä RIISAssa 28.2.2022 saakka.

Lähde: Iikka Taavitsainen. "Silmäyksiä muistojen maisemiin", Savon Sanomat 6.10.2021.

Taiteilijoiden taivaat

Pakkaspäivät ja hetkittäin kirkas taivas ovat saaneet ihastelemaan lisääntyvää valoa. Ulkona on kaunista ja taivasmaisemat saivat muistelemaan taannoista Jyväskylän kotia. Koti sinänsä ei ollut mikään ihmeellinen, kiva opiskelijakoti, mutta seitsemännestä kerroksesta avautunut maisema oli upea. Kun 80% ikkunoista avautuvasta maisemasta oli pelkkää taivasta, se innoitti valokuvaamaan näkymää usein.

Meteorologi osaisi varmasti paremmin kuvailla eri sää- ja pilvi-ilmiöitä. Minulle riittää pelkkä katselu. Näistä maisemista päästään mainion aasinsillan kautta Yle Areenasta löytyvään Taiteilijoiden taivaat -dokumenttiin, jossa meteorologi Seija Paasonen perehtyy maalaustaiteen taivasilmiöihin:

"Mitä maalaukset kertovat meille, kun katsomme niitä sään näkökulmasta? Taivaan näkymät ovat edelleen suosittuja ja kuvat niistä täyttävät sosiaalista mediaa. Hienoja olivat sääilmiöt ennenkin. Silloin ne vain piti vangita ajan kanssa maalauksiin. Dokumentissa olevista tauluista löytyy koskettava näkökulma, sillä säällä on väliä, kohtaa sen sitten kesäisellä kedolla tai myrskyisällä rannalla. Lumessa rämpiessään Seija löytää myös oman hengenheimolaisensa, sisukkaan Lofoottien maalarin, ruotsalaisen Anna Bobergin. Maalausten pilvien muodot, taivaiden värit tai vedenkierto kertovat meille taiteilijoista, menneistä ajoista ja ihmisten elämän suuresta peruskysymyksestä; Millainen sää siellä on?"

Maahenki on kustantanut aiheesta myös samannimisen kirjan (2018).

Näitä maisemia on välillä ikävä, mutta pidän nykyisenkin kodin näkymistä. Puiden välistä pilkottaa kuusimetsää, vuodenaikojen vaihtelu näkyy lähellä olevista lehtipuista ja kesällä aurinko kiertää talon miltei kokonaan ympäri.  

Ja mikä parasta: nyt on se oma talo ja piha, joista niin pitkään haaveilin.

Taivaallinen maisema

 *Näyttelyssä valokuvaaminen on kielletty ilman erillislupaa

Pjotr Balašov: Keisari Aleksanteri II vierailulla Valamossa 28. kesäkuuta 1858, öljy kankaalle.

Pjotr Balašov: Keisari Aleksanteri II vierailulla Valamossa 28. kesäkuuta 1858, yksityiskohta.

Helpotusta taide- ja kulttuurinälkään antoi päiväretki Valamon luostariin. Kulttuurikeskuksessa on esillä maisemamaalauksia esittelevä näyttely Taivaallinen maisema - Venäläiset mestarit Laatokan Valamossa. Maalaukset on koottu näyttelyyn Valamon luostarin omista kokoelmista. Teokset olivat esillä Pietarissa, Venäläisen taiteen museon Valamo - 200 vuotta venäläistä maalaustaidetta -näyttelyssä vuodenvaihteessa 2019-2020.

Pjotr Balašov: Maisema Valamosta, niittomies, 1860, öljy kankaalle. 

Pjotr Balašov: Maisema Valamosta, niittomies, 1860, yksityiskohta.

Näyttelyn maalauksissa heijastuvat akateemisen maalaustaiteen ihanteet ja eurooppalaiset kansallisromanttiset piirteet. Luonto, sen kauneus ja mahtavuus, on nostettu pääosaan. Omien kulttuurimaisemien esittäminen oli tärkeässä asemassa. Maisemamaalaus toimi erinomaisena välineenä myös luostariympäristössä: "Maisema toimii jumalallisen luonnon ilmentymänä ja taiteilija sen tulkkina", kuten FT Hanna Kemppi kirjoittaa Valamon maisemamaalauksia käsittelevässä artikkelissa ("Valamo venäläisten maisemamaalarien kuvaamana" osa 1, Ikoni & kulttuuri 2/2019).

Alexandr Gine: Niikkananlahti myrskyssä, 1859, öljy kankaalle, yksityiskohta.

Lev Kamenev: Näkymä Valamon luostarista Kazanin Jumalanäidin tsasounan eteläpuolelta 2,5 virstan päästä kuvattuna, 1858, öljy kankaalle, yksityiskohta.

Taiteilijoiden lukuisat vierailut Valamoon liittyivät akateemisen opetuksen muutoksiin 1820-luvulta alkaen. Pietarin taideakatemiaan perustettiin maisemamaalaukseen erikoistunut luokka, jonka ohjesäännön mukaan opiskelijoiden tuli viettää kesän oppituntinsa kaupungin ulkopuolella. Maisemien haluttiin olevan ilmaisuvoimaisia, jonka vuoksi Valamon saariston vaihteleva luonto tarjosi opintomatkoille otollisen maaperän. 1850-luvulla harjottelusta Valamossa tuli pakollista. Jotkut viehättyivät maisemista niin, että suorittivat harjoittelun useampaan kertaan. Taiteilijat saivat luostarissa täysihoidon, ja kiitoksena he lahjoittivat teoksiaan luostarin kokoelmaan. Venäläisille taiteilijoille Valamon luostarin kuvaamisesta tuli tärkeä siirtymävaihe ulkomaisista aiheista venäläisiin maisema-aiheisiin. 

Pjotr Balašov: Ahtojäitä Valamon rannalla, 1861, öljy kankaalle.

Taiteilijoiden vierailut Valamoon liittyvät myös aikakauden höyrylaivaliikenteen kehittymiseen ja sen myötä syntyneiden suhteiden laajenemiseen luostarista "maailmalle". Taivaallinen maisema -näyttelyn taideteoksia täydentävät aikakauden valokuvat, jotka kertovat paitsi Valamon sataman kesäisestä liikenteestä myös munkkien arkisista askareista saaren vaikuttavan luonnon keskellä.

Näyttelyn taiteilijoista tunnetuin on Ivan Šiškin (1832-1898), joka kuului mm. Ilja Repinin kanssa vuonna 1870 perustettuun Vaeltajat -nimiseen (Peredvižnikit) taiteilijaryhmään. He halusivat irrottautua akateemisen taiteen säännönmukaisuuksista ja kuvata romanttisten aiheiden rinnalle todenmukaisia tulkintoja. Vaeltajien teokset eivät päässeet esille gallerioihin, vaan he kiersivät pitämässä näyttelyitä kansan parissa maaseudulla vuosina 1870-1923.

Ivan Šiškin nautti opintojen aikaisista maalausmatkoistaan Valamoon. Hän on kirjoittanut keväisestä vierailustaan luostarin maisemiin 1858: "Akatemian neuvoston kokouksessa meille tarjottiin mahdollisuutta lähteä tänä kesänä Laatokan järvelle Valamoon, siellä on luostari, seutu on mahtavaa, harva se vuosi siellä ollaan ilman meikeläisiä. Sinne lähdetään usein miten milloinkin, koska siellä luonto on vaihtelevaa, jylhää, kesytöntä ja niin muodoin vaikeakulkuista."

Ivan Šiškin: Näkymä Valamon saarelta etelän puolelta nähtynä, 1859, öljy kankaalle, 113.5 x 216 cm.

Minulle tutuin ja läheisin näyttelyn teoksista on Ivan Šiškinin suurikokoinen maalaus Näkymä Valamon saarelta etelän puolelta nähtynä, sillä se sijaitsi vuosikymmeniä arkkipiispan residenssissä, Suomen ortodoksisen kirkon keskustalossa Kuopiossa (vuodesta 1969). Sain tehdä provenienssitutkimusta maalauksen omistajuus- ja sijaintihistoriasta ennen kuin maalaus lähetettiin Pietariin Valamo 200 vuotta venäläistä maalaustaidetta -näyttelyyn loppuvuodesta 2019. Maalaus myös konservoitiin ennen näyttelyä. 

Ivan Šiškin: Näkymä Valamon saarelta etelän puolelta nähtynä, 1859, yksityiskohta. 

Toisen maailmansodan myötä Ivan Šiškinin maalaus Näkymä Valamon saarelta evakuoitiin muun Valamon esineistön kanssa kanta-Suomen puolelle. Kyseinen maalaus vietiin talvisodan jaloista turvaan Rautalammin museoon helmikuun lopussa 1940. Valamon luostarin varajohtaja, pappismunkki Isaak, ajoi kesällä 1947 Rautalammille ja järjesti maalauksen kuljetuksen takaisin Valamon luostariin. Maalaus kulki Rautalammilta Kuopioon kuorma-autolla, Kuopiosta Juojärven asemalle rautateitse ja Juojärven asemalta luostariin hevosella 2. kesäkuuta 1947. Valamo 200 vuotta venäläistä maalaustaidetta -näyttelyn jälkeen 2020, Šiškinin maalaus on sijainnut jälleen Valamon luostarissa Heinävedellä.

Ivan Davydov: Valamon luostari lounaan puolelta kuvattuna, 1853, öljy kankaalle, yksityiskohta.

Andrei Ivanov & Vasili Rajev: Näkymä Valamon saarilta, auringonnousu, 1846-1852, öljy kankaalle.

1870-luvulle tultaessa taiteilijoiden opintomatkat Valamoon alkoivat vähentyä. Kansallisia kohteita etsiessään he suuntasivat katseensa Venäjän keskisempiin ja kaukaisempiin alueisiin. Luostarin taide-elämä kuitenkin jatkui. Kirkkojen kunnostaminen vaati mm. taitoa maalata ikoneja ja freskoja. Kuuluisan Vasili  Peshekhonovin ikoniverstaan pyhäinkuvien rinnalle syntyi munkkiveljien tekemiä toisintoja. Myös papiston muotokuvagalleria täydentyi merkittävästi. Muun muassa näistä on esimerkkejä sekä luostarin pääkirkossa, talvikirkossa että Kulttuurikeskuken alakerrassa sijaitsevassa Valamon luostarimuseossa.

Pjotr Balašov: Sisäjärvi, Valamo, 1860, öljy kankaalle, yksityiskohta.

Näyttelyn maisemat ovat vangitsevan kauniita ja vaikka luonto on pääosassa, minua kiinnosti enemmän ihminen luonnon keskellä. Lähempi teosten tarkastelu paljasti pienin siveltimenvedoin maalatut luostarin jäsenet ja siellä vierailleet. Arjen, joka luostarisaarella vallitsi: rukous, kalastus ja matkailu. Yksityiskohdat tarinallistivat maisemia ja loivat tunnelman, johon olisi tehnyt mieli jäädä pidemmäksikin aikaa. Näyttelyn jälkeen tuota rauhallista tunnelmaa voi hakea luostarin kirkosta ja Papinniemen luonnosta.

Ivan Šiškin: Kirkkotarhassa, 1858, öljy kankaalle.

Ivan Šiškin: Kirkkotarhassa, 1858, yksityiskohta.

Ivan Šiškin: Kirkkotarhassa, 1858, yksityiskohta.

Lähteet:

Valamo: 200 vuotta venäläistä maalaustaidetta. Venäläisen museon julkaisuja nro 574.

Hanna Kemppi: "Valamo venäläisten maisemamaalarien kuvaamana", osa 1, s. 70-75. Ikoni & kulttuuri 2/2019.

Hanna Kemppi: "Valamo venäläisten maisemamaalarien kuvaamana", osa 2, s.72-79. Ikoni & kulttuuri 1/2020.

Taivaallinen maisema on esillä Valamon Kulttuurikeskuksessa vuoden 2022 loppuun saakka.