Hailuoto

Olen kirjoittanut aiemminkin maisemista ja siitä tunnelmasta, mitä ne herättävät. Ulkomailla ihaillaan huikeita vuoristoja, loputtomia hiekkarantoja, kirkasta ja lämmintä merivettä. Hurmioidutaan maisemista.

Kotimaassakin on kauniita maisemia, joista hurmioitua. Minulla on vielä paljon kokematta kotimaan maisemia, mutta Hailuoto teki ensikertalaiseen vaikutuksen. Lautalla sää oli vielä aurinkoinen ja kesäinen, mutta perille päästyä ilmanala muuttui harmaaksi ja sateiseksi. Ei se tunnelmaani kuitenkaan pilannut.

Suomen rannikkoalue on itselleni melko vierasta. Sanoinkin lautalle jonottaessamme, että maisema tuntuu kummalliselta. Maan- ja merenpinta olivat miltei samalla tasolla. Merinäkymä jatkui loputtomiin, eikä ollut mitään mihin kiinnittää katseensa horisonttia lukuun ottamatta. Tasaisuus ja päättymättömyys tuntuivat kummalliselta.

Muistan vieläkin sen hieman jännitystä aiheuttaneen tunnelman, kun matkasin bussilla Turusta Uuteenkaupunkiin. Bussi kiersi pienempiä paikkakuntia, jolloin ehti nähdä hieman rannikkoalueen maaseutuakin. Se peltojen koko oli häkellyttävä! Silmänkantamattomiin pelkkää tasaista peltoa. Onhan niitä peltoja Savossakin, mutta maisemaan tuovat runsautta järvet, lammet, metsät, mäet ja kukkulat. Istuin bussin kyydissä ja ajattelin ikkunasta katsellessani, että tuntisin varmasti oloni turvattomaksi keskellä peltoa. Se äärettömyys ja maiseman päättymättömyys tuntuu itselleni vieraalta, hieman pelottavaltakin, vaikka samalla voin ihastella näkymää.

Hailuodossa tunnelma oli hieman samanlainen. Avautuvat merimaisemat olivat uskomattoman kauniita ja minä tunsin olevani kuin ulkomailla. Ja tässä se ero kotimaisemiin onkin. Minä voin ihastella maisemia muuallakin, mutta Itä-Suomessa tunnen maiseman omakseni. Se on vahva tunne, kun pystyy sanomaan, että tänne minä kuulun. Eikä se tarkoita pelkästään savolaista maisemaa. Tunnen yhtä lailla esimerkiksi Kolin huiput tai Saimaan aallot omikseni, sillä maisema on samaistuttava.

Hailuoto kuitenkin viehätti ja paikka oli sellainen, jossa olisi voinut leikkiä turvallisesti saaristolaista ja lukea Tove Janssonia.

"Ihana meri on vaarallisin nähdä,
se herättää tulevien seikkailujen janon:
minä on tapahtunut sadussa,
on tapahtuva minullekin."
-Edith Södergran-

Sellainen seikkailun jano tästä matkasta kyllä heräsi. Että rannikkoa tekisi mieli tutkia enemmänkin. Tosin merelle minua ei ihan hevillä saa. Minulla ei ole kiinnostusta purjehdukseen, laivamatkailuun tai pidempiä aikoja veden päällä oleiluun. Ihailen vettä mieluummin rannalta käsin. Kivikkoinen ja karu maisema on kiehtova.

Ja jos jäitte miettimään, että millainen se oma maisemani on, johon tunnen kuuluvani ja jossa tunnen oloni turvalliseksi, niin esimerkiksi tällainen:

En jaksa lakata hämmästelemästä, miten monimuotoinen luonto Suomessa on.

Vilho Lampi - Väkevä lakeus

Oulun taidemuseossa on esillä näyttely: Vilho Lampi, väkevä lakeus.  Vilho Lampi (1898-1936) tunnetaan etenkin omakuvistaan, kansankuvauksista ja Liminkaa esittävistä maisemamaalauksista. Hänen elämänsä oli lyhyt ja taiteilijakausi intensiivinen. Lampi riisti itseltään hengen hyppäämällä Oulujoen rautatiesillalta Merikoskeen.

Oulun taidemuseon näyttely esittelee Vilho Lammen keskeisintä tuotantoa 1920-30-luvuilta. Itselleni oli mielenkiintoisinta nähdä teosten avulla Lammen uskomaton taito käyttää erilaisia sivellintekniikoita ja omaksua näin taidehistoriallisia tyylisuuntia omaan tyyliinsä soveltaen. Kävijä pääsee tutustumaan näyttelyssä Lammen taiteen kautta esimerkiksi värikkääseen ekspressionismiin, kylmän realistiseen ja satiiriseen uusasiallisuuteen sekä herkkään pointillismiin.

Vilho Lampi: Limingan jokivarresta, 1934, öljy vanerille. Oulun taidemuseo.

Vilho Lampi tasapainoili koko elämänsä taiteilijakutsumuksen ja sukutilansa töiden välillä. Aikaa maalaamiseen oli usein vain iltaisin ja öisin. Taiteilijalla ehti olla vain yksi yksityisnäyttely, Oulussa 1931. Lampi osallistui kuitenkin Suomen taiteilijain vuosinäyttelyihin Helsingissä. Suurempi näkyvyys ja arvostus hänen taiteelleen syntyi vasta Oulussa ja Helsingissä järjestettyjen muistonäyttelyiden myötä 1950-luvulla.

Vilho Lampi: Omakuva, 1928, öljy vanerille. Tampereen taidemuseo.

Huomasin jälleen pysähtyväni pidemmäksi aikaa teosten ääreen, joissa oli käytetty näkyviä siveltimenvetoja ja voimakkaita värejä.  Tampereen taidemuseon kokoelmiin kuuluva Omakuva suorastaan räiskyy värejä.

Vilho Lampi: Omakuva, 1928, yksityiskohta, öljy vanerille. Tampereen taidemuseo.

Vilho Lampi: Äidin haudalla, 1935-36, öljy halltex-levylle. Oulun taidemuseo. 

Lampi tunsi taidehistorian tyylisuunnat ja tulkitsi niiden avulla omia aiheitaan. Uusasiallisen kauden töissä on kummallinen ja painostava tunnelma. Suurikokoinen Äidin haudalla -maalaus ei ilmaise minulle niinkään suoranaista surua, vaan pikemminkin pysähtynyttä ja syvää lohduttomuutta. Kyyneliä ei näy, ja itkun voi kuvitella sisältyvän vain vasemmassa reunassa kasvonsa peittäneen tytön tunteisiin. Muut tuijottavat suoraan eteensä. Kaksi muuta lasta suoraan kohti katsojaa, isä tuijottaa lasittuneella katseella eteensä.

Vilho Lampi: yksityiskohta maalauksesta Äidin haudalla, 1935-36, öljy halltex-levylle. Oulun taidemuseo.

Lampi on liioitellut henkilöiden mittasuhteita. Pojan jalkaterät/kengät ovat liian isot hänen vartaloonsa nähden ja isän kämmen tyttären olkapäällä on kuin valtava koura. Ensinäkemältä kokonaisuus näyttäytyi minulle jonkinlaisena peikkoperheenä. Tätä mielikuvaa vahvisti isän selän takana maahan isketty lapio, joka on asemoitu hyvin kuin hännäksi.

Näyttelytekstissä kerrotaan maalauksesta: "Vilho Lammen Martti-veli suree lastensa kanssa haudalla. Hän on lohduttavasti kietonut työn kovettaman kätensä nuorimman tyttärensä ympärille. Viisi päivää ennen äidin menehtymistä syntyneet kaksospojat ovat kotona. Lampi luonnosteli maalauksensa muistikuviensa pohjalta ja jatkoi työskentelyään läheistensä muutettua sukutilalle, Matinlauriin. Hän työsti aiheesta kolme versiota, joista tunnelmaltaan dramaattisin kuuluu Vilho Lampi -museon kokoelmaan. Tämä on Vilho Lammen viimeiseksi jäänyt maalaus."

Vilho Lampi: Sininen ämpäri, 1931, öljy vanerille. Kaleva Media.

Vilho Lampi on onnistunut sisällyttämään voimakkaita tunnelmia myös asetelmamaalauksiinsa. Sininen ämpäri tuo mielleyhtymiä Vincent van Goghin kuuluisasta tuolimaalauksesta, mutta samalla näen tässä tunnelmia myös Picasson sinisestä kaudesta. Sininen kausi sisältää synkkämielisiä ja symbolistisia maalauksia (kuten La buveuse assoupie, 1902), enkä voi olla tulkitsematta Lammen tuoli- ja ämpäriasetelmaa hieman samoin.

Sinivihreä värimaailma on rauhallinen, mutta taustan värisävyt viestivät minulle sairaudesta, surusta tai kaipuusta. Siitäkin huolimatta, että Paavo Rintala on kuulema kuvaillut teosta romaanissaan Jumala on kauneus, kuinka "maalauksessa näkyvä ruokakomeron ovi aukeaa maalarin omaan kauneuden maailmaan, jossa kaikki on kaunista ja josta kauneus valuu pirttiin, jossa ämpäri ja tuoli ovat."

Vincent van Gogh: Vincent van Goghin tuoli, 1888, öljy kankaalle. National Gallery, Lontoo. Kuva: Wikipedia.

Näyttelyyn oli tuotu mukaan lisättyä todellisuutta. QR-koodeja skannaamalla avautuu yksityiskohtia teosten maailmaan. Teokset "heräävät eloon" virtuaaliteosmallinnusten avulla. Nämä on toteutettu yhteistyössä Oulun ammattikorkeakoulun opiskelijoiden kanssa. Kuten esimerkiksi Pitäjän keisari, johon Lampi on maalannut itsensä, Maakunnan keisariksi, kuten hän itse ilmaisi. Maalauksessa mies on rehvakas ja keikarimainen, hiukset laineilla, lantio eteenpäin työntyneenä.

Vilho Lampi: Pitäjän keisari, 1930, öljy vanerille. Vilho Lampi -museo.

Vilho Lampi: Liminganjoki, yksityiskohta, 1934, öljy vanerille. HAM, Helsingin taidemuseo, Leonard ja Katarina Bäcksbackan kokoelma.

Vilho Lammen maisemamaalauksissa on sellaista hyvää pysähtyneisyyttä ja hiljaisuutta, joka vetoaa katsojaan. Maisemat ovat todellisia, mutta sivellintekniikka ja vaihteleva tyyli antavat niille uudenlaisia tulkintoja. Moni kävijä löytää varmasti näyttelystä oman mielenmaisemansa. Minun mielenmaisemani tiivistyi esimerkiksi Liminganjokea kuvaavaan talvimaisemaan, jossa veden pintaan on heijastusten lisäksi maalattu pieniä värikkäitä pisaroita. Tummasävyiset ja paksuilla ääriviivoilla toteutetut maisemat olivat minulle puolestaan sykkiä ja surullisia. Tässä oli iloa, lohtua ja toivoa.

 

Monella museotyöntekijällä on se ammattitauti, että harvoin pystyy katsomaan näyttelyitä vain teosten osalta. Sitä kiinnittää huomiota ripustukseen, näyttelyyn tehtyihin teosvalintoihin, niiden ryhmittelyihin, valaistukseen, teemoitteluun, siirreltävien seinien asemointiin ja muutenkin näyttelyarkkitehtuuriin.

Moni kävijä osaa kiertää näyttelyissä "rennommin" ja keskittyä pelkkiin teoksiin, eli olennaisimpaan. Sellaista huoletonta museokiertelyä kaipaan välillä itse. Mutta silti sydänalassa tuntuu hyvältä, kun astuu näyttelyyn ja näkee onnistuneita ripustuksia ja teemoitteluja. Saa olla ylpeä kollegoista!

Väkevä lakeus -näyttelyssä kiinnitin itse ensimmäisenä huomioni erinomaiseen värisuunnitteluun. Se kuinka näyttelyseinät oli maalattu: millaisilla väreillä, sävyillä ja kuinka ne sopivat toisiinsa ja nostavat maalauksten yksityiskohtia valkoista seinää paremmin esille. Minä myös katson näyttelytiloja usein "toistensa läpi", eli miltä eri tilat näyttävät esimerkiksi oviaukoista nähtyinä. 

Näyttelyn oma suosikkini oli pensasmaisten puiden ja keltaisen peltomaiseman keskellä toisiaan vasten nojailevat latorakennelmat. Tässäkin näkyy siveltimenvedot, jolloin taiteilija on maalauksessa minulle enemmän läsnä. Voin nähdä kuinka hän on sivellintä kankaalla liikuttanut. Jännitettä kuvaan tuovat nimenomaan kallistuvat rakennukset. Ajatuksen jostain ihmiskäsin rakennetusta, mutta väliaikaisesta. Huomasin hakevani tästäkin teoksesta mielleyhtymiä Vincent van Goghiin.

Vilho Lampi: Maalaismaisema, 1929. Yksityiskokoelma.

Vilho Lampi oli nimenä tuttu, mutta hänen taiteelliseen tuotantoonsa en ollut tutustunut kovinkaan aktiivisesti. Näyttely oli hyvä keino saada syvällisempi katsaus hänen elämäänsä ja taiteeseen. Väkevä lakeus on esillä Oulun taidemuseossa 28.8.2022 saakka.

Vilho Lampi: Omakuva, 1932, öljy vanerille. Turun taidemuseo.

Ajatuksia Oulusta

Kesäkuun alkupuolella tehty viikonloppureissu Ouluun oli odotettu irtaantuminen arjesta. Töiden puolesta oli kuitenkin sellaista haipakkaa, etten ollut ehtinyt suunnitella matkaa juurikaan ennakkoon. Edellisen kerran kävin kaupungissa ala-asteella (Tietomaa), joten kovin paljon ei muistoja paikasta ollut.

Säiden puolesta sattui erinomainen tuuri, sillä suurimman osan aikaa paistoi aurinko, vaikka iltaisin oli vielä viileää. Yllätyin kuinka puistomainen tunnelma kaupungissa oli. Keskusta on hyvin pienellä alueella, mutta muuten kaupunki on pirstaloitunut(?) ympäriinsä. Iloinen yllätys oli vanhat puu- ja kivitalot, joita ei oltu vuosikymmenten uudistusvimmassa kokonaan kadotettu.

Minulle Oulu näyttäytyi teknillisenä kaupunkina ja tämä mielikuva vahvistui, kun näin Linnanmaan kampusrakennukset. Biokemian ja molekyylilääketieteen tiedekunta, tieto- ja sähkötekniikan tiedekunta, teknillinen tiedekunta.... Tunnelma oli hieman toisenlainen kuin Jyväskylän yliopiston kampuksella. Kerroin arkkitehtuurihavainnostani työpaikan kahvipöydässä: "Sellaisia tehdashallimaisia laatikoita vieri vieressä yhdistettynä käytävillä toisiinsa...." Insinööriltä sain nopeasti hieman naurahtavan vastauksen: "Niin, kuulostaa loogiselta ja toimivalta. :D " Hmmm, no joo....

Mietin kaupungissa kierrellessä, että kuinka humanisti kotiutuisi kaupunkiin. Jälkikäteen tutkimalla huomasin, että löytyyhän sieltä yliopistosta humanistisen ja kasvatustieteen tiedekunnat! Arkeologia, kulttuuriantropologia, historia ja esimerkiksi saamen kielen ja kulttuurin tutkimus!

Järvikaupungissa asuvalle Oulu tuntui loppujen lopuksi helposti lähestyttävältä ja maisemallisesti kotoisalta, sillä vettä tuntui olevan kaikkialla täälläkin. Arkkitehtuuri oli paikoin erittäin mielenkiintoista. Yllätyksellisenä yksityiskohtana jäi mieleeni Kaleva Median rakennus, jonka ikkunoiden väliin jäävät "purjeet" tekivät julkisivusta jännittävän. Iltavalaistusta en päässyt todistamaan: "pääkonttoria verhoaa vaalea anodisoitu purjepelti, joka valaistaan sisältä led-valoilla ilta- ja yöajaksi."

Tapio Junno: Sananvapauden suojelija, 1983.

Rakennuksen pihalla seisoo vaikuttava Tapio Junnon pronssiveistos Sananvapauden suojelija, muistuttamassa sanomalehdenkin tarkoituksesta.

Asiakaspalvelu oli kaupungissa pääosin ystävällistä, mutta savolainen ei saanut oululaista mukaan kunnolliseen small talkiin, mikä tuntui turhauttavalta. Tämä on näkökulma, joka asiakaspalvelussa minulle näyttäytyy epäystävällisyytenä, vaikka tiedän ettei se sitä ole. Toivoisin enemmän vastakaikua hymyihin ja jutteluun. Tiedän, tiedän. Oululainen varmasti ajattelee, että eikö tuo savolainen voi vain hoitaa asiaa ja siirtyä eteenpäin.... 

Sisäistä riemua tuotti kuitenkin esimerkiksi tämä kaupungilta bongattu roskis! Itä-Suomesta ja Karjalasta teippaukseen lainattu käspaikoista tuttu Karjalan käki! Kaikkiaan viikonloppureissu jätti vielä paljon kokemisen ja näkemisen arvoisia paikkoja, joten Ouluun käy matka varmasti toistekin. Ja olivathan nämä auringonlaskut häkellyttävän upeita: