Supersankarit

En ole koskaan ollut kummoinen sarjakuvien lukija, mutta sarjakuvien hahmot - supersankarit - ovat kiehtoneet etenkin elokuvissa. Hahmoissa jatkuu samanlainen taianomaisuus ja mystiikka mitä saduissa voi tapahtua, mutta aikuisille(kin) sopivassa muodossa. Jos pitäisi nimetä itselleni yksi tärkein supersankari, se olisi Batman. Muistan, että Tim Burtonin ohjaamat Batman (1989) ja Batman Returns (1992) olivat lapsen maailmassa jännittäviä ja loivat sellaisia tunnemuistoja, jotka kantoivat mielenkiinnon kyseiseen sankariin aikuisuuteen saakka. 90-luvulla näytettiin televisiosta uusintana 60-luvun Batman tv-sarjaa, joka oli huumoripainotteinen, mutta kiehtova sekin. Nämä sarjan tapahtumat siirtyivät myös joihinkin leikkeihin.

Batman, Premium format-hahmo, 2015, Sideshow Collectibles, Yhdysvallat. Fabrizio D'Amelian kokoelma.

Adam West (Batman), Burt Ward (Robin) 1966-1968.

1960-luvun Batman-huuma.

Batmanin ja Robinin mainoskiertua Kainuun osuusliikkeessä 1967. Kuva: Työväenmuseo Werstas.

Ensimmäinen supersankari

Aito sarjakuvien supersankarimaailma on itselleni melko vieras. Tiedän kyllä sarjakuvakustantamoista Marvelin ja DC Comicsin, koska näiden sarjakuvista on tehty tunnetuimpia elokuviakin. Mirage Studiosin tiedän kilpikonnistaan (Turtles).

Vapriikin Supersankarit - antiikista nykypäivään -näyttely on kattava tietopaketti sarjakuvasankareista, niiden tekijöistä ja sankareiden taustoista. Tietoa tarjoillaan sekä tällaiselle aloittelijalle että sarjakuvamaailmoihin enemmän perehtyneille.

Diego Valor - Almanaque 2055, 1989. Ediciones CID, Espanja. Yksityiskokoelma.

Capitão 7, 1959. Editora Continental, Brasilia. Yksityiskokoelma.

Pidin siitä, että näyttelyssä esiteltiin myös ympäri maailmaa tulevia supersankarihahmoja, jotka usein perustuvat yhteiseen alkulähteeseen. Teräsmiehen kerrotaan olevan ensimmäinen supersankari:

Teräsmies, 2012, Sideshow Collectibles, Yhdysvallat. Fabrizio D'Amelian kokoelma.

"Jerry Siegelin käsikirjoittamaa ja Joe Shusterin piirtämää Teräsmiestä pidetään historian ensimmäisenä supersankarina. Teräsmies teki ensiesiintymisensä Action Comics-lehdessä 18.4.1938.

Juuri ennen fiktiivisen Krypton-planeetan tuhoa, kaksi sen asukasta, Jor-El ja Lara, lähettivät vastasyntyneen poikansa Kal-Elin turvaan Maahan. Yhdysvaltain Kansasissa maanviljelivät Jonathan ja Martha Kent löysivät lapsen ja antoivat tälle nimeksi Clark. Keltaisen aurinkomme valo herätti Clarkin voimat, kuten lentokyvyn, voittamattomuuden ja supervoimakkuuden. Nuori Clark Kent käytti voimiaan hyviin tarkoituksiin, ja hänestä tuli ihmiskunnan suojelija ja nykymaailman mahtavin sankari: Teräsmies."

Herakles, 2024, hartsi. Yksityiskokoelma. Perustuu ateenalaisen Glykonin veistokseen Ercole Farnese 100-200 jaa. Alkuperäisteos: Napolin arkeologinen museo. 

Tarinat eivät synny itsestään, vaan useilla sarjakuvien supersankareilla on juurensa antiikin jumaltaruissa ja heidän supervoimissaan. 

"Ulkoavaruudesta saapuneen Teräsmiehen hahmo sai ensisijaisen innoituksensa Herakleen perinnöstä.

Herakles, Zeus-jumalan ja kuolevaisen Alkmenen poika, on tarujen puolijumala, jolla on poikkeukselliset voimat ja jalo sielu. Zeuksen vaimo Hera raivostui puolisonsa uskottomuudesta niin, että toimitti kaksi suurta käärmettä vasta muutaman kuukauden ikäisen Herakleen kehtoon. Herakles tappoi pedot jumalaisten voimiensa avulla."

Suomen supersankarit

Oma tietämykseni sarjakuvien supersankareista perustuu vahvasti amerikkalaiseen perintöön. Vapriikin näyttely valotti kuitenkin tietoa myös suomalaisesta sarjakuvataiteesta:

"Myös Suomessa on omia supersankareita. Monet urheilutähdet, sotasankarit ja jopa poliitikot ovat nousseet legendoiksi, mutta varsinaisia supervoimia tosielämän sankareilla ei ole. Kalevala ja erilaiset kansantarinat ovat myös tarjonneet aineksia uusille tulkinnoille. Supersankareita on nähty tietenkin sarjakuvissa, mutta myös kaikissa muissa medioissa elokuvista peleihin. Suomalaisille supersankaritulkinnoille on tyypillistä, että niitä ei ole tehty täysin vakavissaan. Huumori, parodia ja satiiri ovat usein mukana kuvassa tavalla tai toisella. "

Black Peider: Ura, 2012. Petteri Tikkanen, Like Kustannus Oy, Suomi. Yksityiskokoelma.

Kersantti Napalm, 2016. Katja Louhio, Markus Tuppurainen, Vesa Vitikainen. Kustannusosakeyhtiö Revontuli, Suomi. Yksityiskokoelma.

Sami Makkonen

Olin yllättynyt, kuinka menestyneitä sarjakuvantekijöitä Suomesta löytyy. Sami Makkosen piirrosjälki oli upeaa katsottavaa. Esillä oli Makkosen piirtämiä alkuperäissivuja Kalevalasta.

"Turso nousee Ilmarisen eteen". Sami Makkonen, alkuperäissivu, Kalevala - Juhlalaitos, s.124, 2018, tussi paperille.

"Sami Makkonen (s. 1975) on suomalainen, kansainvälistä uraa tekevä sarjakuvataiteilija. Hänellä on maalaustaiteen tutkinto Tarton yliopistosta. Makkonen tekee teoksensa käyttäen sekä perinteisiä tusseja että digitaalista taidetta, yhdistellen välineitä visionsa mukaan.  Viime vuosina hän on käsikirjoittanut teoksensa itse. 

Sami Makkosen läpimurto alalla olivat Deadworld- ja Hatter M. -sarjakuvaromaanisarjat. Käsikirjoittajina toimivat yhdysvaltalaiset Frank Beddor ja Gary Reed. Teokset saivat kaksi USA Best Book Awardia, kaksi Independent Publisher Book Awardia (Hatter M.) ja kaksi Ghastly Awardia (Deadworld)."

Kari Leppänen

Tämä oli näyttelyn suurin yllätys. En ole tiennyt, että suomalainen tekijä on piirtänyt Mustanaamiota!

"Kauhujen metsä". Kari Leppänen, kaksi alkuperäissivua, Mustanaamio 1987, nro 23. Tussiterä, sivellin, nestemäinen tussi, rasterikalvo. Jyrki Vainion kokoelma.

"Kari Leppänen (s. 1945) tunnetaan ainoana suomalaisena Mustanaamio-sarjakuvan piirtäjänä ja erinomaisena naturalistisen seikkailusarjakuvan tekijänä. Lapsesta saakka sarjakuvien tekemistä harrastanut Leppänen piirsi lyhyitä tieteissarjakuvia Veikko "Joonas" Savolaisen päätoimittamaan Sarjis-lehteen vuosina 1972-74. Lehden loputtua hän jatkoi Savolaisen avustajana ja päätyi mm. piirtämään hevossarjakuvia ruotsalaiseen Min Häst-lehteen. Niitä ilmestyi myös suomalaisessa Hevoshullussa.

Muutaman vuoden kuluttua Leppänen pääsi tekemään Mustanaamio-sarjakuvia Ruotsin Fantomen-lehteen. Ensimmäinen Leppäsen piirtämä seikkailu ilmeistyi vuonna 1979 ja hän on sen jälkeen piirtänyt yli sata Mustanaamiotarinaa. Leppänen sanoo pitävänsä erityisesti historiallisten seikkailujen piirtämisestä."

Mustanaamio, 1982, nro 24. Kustannus Oy Semic, Suomi. Ykstyiskokoelma. Mustanaamio - Scorpia-liigan paluu, 1986, nro 5. Kustannus Oy Semic, Suomi. Yksityiskokoelma.

Mustanaamio saapui Suomeen ensimmäisen kerran sanomalehtistrippinä vuonna 1938. Enpä tiennyt tätäkään, että julkaisijana oli Karjalainen-lehdessä. Näyttelyssä oli esillä vuoden 1945 lehti, jonka alareunassa näkyy Fantom.

Fantom Kuolematon mies. Karjalainen, 22.3.1945, nro 67. Pohjois-Karjalan Kirjapaino Oy, Suomi. Yksityiskokoelma.

"Mustanaamiolla ei ole supervoimia, mutta hän pukeutui naamioon ja vartalonmyötäiseen asuun, josta tuli supersankareiden tavaramerkkejä. Sarjakuva ilmestyi suomalaisissa lehdissä muillakin nimillä: Naamio, Phantom, Urja ja Fantomen Dragos." 

Antiikin sankarit

Taidehistorioitsijana minua viehättää supersankareissa visuaalisuuden lisäksi kulttuurihistoria. Se, kuinka hahmot kantavat mukanaan antiikin mytologian perintöä. Näyttelyssä oli esillä antiikin veistoksia, jotka oli yhdistetty supersankareihin ja kerrottu heidän yhteydestään toisiinsa.

Merkurius, 2024, hartsi. Perustuu Johann Gregor van der Schardtin teokseen Merkurius (1570-80). Alkuperäisteos: Paul Getty Museum, Los Angeles. Yksityiskokoelma.

"Zeuksen suosikkipoikiin kuulunut Hermes on sanansaattaja, joka kuljettaa viestejä jumalten ja kuolevaisten välillä. Kepeästi ja huomaamattomasti kulkeva hahmo liikkuu niin nopeasti, ettei häntä voi nähdä paljain silmin. Hänellä on lähes kaikissa kuvauksissa päässään petasos-lakki [matalakupuinen kattu], jalassaan siivekkäät sandaalit ja kädessään caduceus-sauva [sanansaattajan sauva], jonka kaksi toisiinsa kietoutunutta käärmettä symboloivat viisautta sekä hyvän ja pahan tasapainoa. Roomalaiset kutsuivat Hermestä Merkuriukseksi."

Olympoksen sankareista Hermes antoi innoituksen 1940-luvulla ilmestyneelle Salamalle, joka kehittyi tunnetumpaan puna-asuiseen muotoonsa 1950-luvun lopussa."

Amatson, 2024, hartsi. Perustuu teokseen Haavoittunut amatsoni eli Mattein amatsoni (400-luku eaa.). Alkuperäisteos: Vatikaanin museot, Rooma. Yksityiskokoelma.

"Amatsonit olivat myyttinen naissoturikansa, joka eli muinaisessa Themiskyran kaupungissa Mustanmeren etelärannikolla nykyisen Turkin alueella. Kreikkalaisen mytologian mukaan amatsont elivät miehistä erillään, ja heillä oli kaksi kuningatarta: yksi, joka hallitsi valtakuntaa rauhanomaisesti ja toinen, joka huolehti yhteenotoista naapurikansojen kanssa. Sotiminen oli heille ominaista ja he taistelivat pelotta ratsain aseenaan jousia, keihäitä ja miekkoja, joita he kantoivat yllään. Amatsonit edustavat naisten universumia, joka uhkaa mullistaa vakiintuneen kulttuurisen ja sosiaalisen järjestyksen.

Sarjakuvien Diana on amatsoni, jonka äiti on Hippolyta, Themiskyran saaristovaltion kuningatar. Ajassa matkustava Diana saapuu nykyaikaan puhumaan rauhan, suvaitsevaisuuden, oikeudenmukaisuuden ja totuuden puolesta. Nämä ovat pyhiä periaatteita, joiden puolesta hän taistelee tähtikuvioidussa asussaan Ihmenaisena - Wonder Womanina."

Wonder Woman, Premium format-hahmo, 2014, Sideshow Collectibles, Yhdysvallat. Fabrizio D'Amelian kokoelma. 

"Kuningatar Hippolytan tytär, Diana [Wonder Woman], sai Zeuksen voiman, Athenen viisauden, Hermeksen nopeuden, Herakleen fyysisen suorituskyvyn ja Afroditen kauneuden. Hän jättää paratiisimaisen kotimaansa levittääkseen sisaruuden sanomaa meidän maailmaamme. Hahmosta on sittemmin tullut naisellisen voiman symboli."

Tv-sarja: Superfriends. Uusintapainos vuoden 1973 alkuperäiskappaleesta. Trends International, Yhdysvallat. Yksityiskokoelma. Tv-sarja: Lynda Carter as Wonder Woman, 1977. Thought Factory, Yhdysvallat. Yksityiskokoelma.

Nuket ja toimintahahmot

Näyttelyn häkellyttävin ilmestys on suuri huone täynnä figuureja. Hahmot oli lajiteltu teemoittain ja se osoitti, kuinka vähän todella tiedän sarjakuvahahmojen määrästä ja variaatioista.

"Tuskin mikään oli 1970-luvun lapsesta jännittävämpää kuin lentää Teräsmiehen lailla tai kiipeillä pilvenpiirtäjissä Hämähäkkimiehen kanssa. Pieni amerikkalainen leluvalmistaja Mego Corporation tunnisti markkinaraon ja hankki itselleen Marvelin ja DC:n supersankareiden kaupalliset oikeudet. Aluksi Mego valmisti muovisia, kankaisiin vaatteisiin puettuja nukkeja, joiden kädet ja jalat liikkuivat. Mallisto World's Greatest Super Heroes! valloitti maailman - muovinukkeja myytiin vuodesta 1972 vuoteen 1983 saakka miljoonittain.

Megon valtakausi hiipui 1980-luvulla. Supersankarit palasivat markkinoille toimintahahmoina, action figuureina. Aluksi niiden vartaloista voitiin liikuttaa vain muutamia osia, mutta hahmon rakenne muuttui muotoilun ja valmistusteknologian kehittymisen myötä. Toimintahamoilla oli erilaisia valepukuja, niillä oli salaisia identiteettejä, ystäviä, vihollisia ja seurustelusuhteita. Monet lapset löysivät supersankarisarjakuvien maailman nimenomaan näiden lelujen kautta."

Sankarit opettavat

Turtlesit, 2017-2018. National Entertainment Collectibles Association, NECA. Markus Jokisen kokoelma. 

Turtles mutanttikilpikonnat kuuluivat omaan lapsuuteeni ja tunnusmusiikin muistan ikuisesti. Jokainen neljästä Turtlesista on nimetty yhden renessanssitaiteilijan mukaan. Muistan lukion historiankurssilta hauskan tilanteen, kun käsittelimme renessanssia ja opettaja kysyi, että ketkä ovat merkittävimmät taiteilijat. Kurssilla ollut nuorimies nosti välittömästi kätensä ja ilmoitti: "Leonardo, Donatello, Rafael ja Michelangelo". -Ja sinä tiedät tämän mistä?, opettaja kysyi. "Olen kattonut Turtlesia." Luokassa naurettiin, mutta samalla se osoitti, kuinka lastenohjelmat voivat parhaimmillaan opettaa paljon hyödyllistä nippelitietoa.

Teini-ikäiset mutanttinijakilpikonna-hahmot ja talo. Markus Jokisen kokoelma.

Hieman samalla tavalla osasin katsoa sarjakuvalehtien kansitaidetta näyttelyssä uudenlaisella tavalla. Etsin katseella näyttäviä kansikuvia ja samalla löysin viitteitä taidehistoriaan. Kapteeni Marvelin kuolema -kansikuvassa oli toisinnettu Michelangelon Pietà-veistosta ja Daredevilin taustalla oli hyödynnettty goottilaisia lasimaalauksia.

The Death of Captain Marvel, 1990. Play Press, Italia. Fabrizio Modinan kokoelma.

Daredevil: Born Again, 1996. Marvel Italia, Italia. Fabrizio Mobinan kokoelma.

Sarjakuva taidemuotona

Supersankarit - antiikista nykypäivään oli tällaiselle kevyen tason sarjakuvatietäjälle paikoin välillä raskaskin kokonaisuus, sillä (uutta) tietoa oli paljon ja esineitä ja lehtiä oli esillä sitäkin enemmän. Tämän vuoksi oma kiertelyni keskittyi lähinnä vahvistamaan ja lisäämään jo olemassa olevaa tietoa. Tämä tarkoittaa sitä, että katselin kokonaisuudesta sellaisia elementtejä mitkä tuntuivat tavalla tai toiselta tutuilta. Pidemmälle ehtineet sarjakuvaharrastajat pystyvät varmasti hyödyntämään näyttelyä minua syvällisemmin.

Batman: The Killing Joke, 1988. DC Comics, Yhdysvallat. Fabrizio Modinan kokoelma. 

Näyttely oli hienosti rakennettu. Oli myös mukava huomata, että näyttelyssä tuotiin esille sarjakuvaa elinvoimaisena taidemuotona:

"Sanomalehtien kevyenä viihteenä alkanut taidemuoto eriytyi 1930-luvulta alkaen erillisiksi lehdiksi, jotka suunnattiin pääasiassa lapsille. Ajan myötä sarjakuvat kehittyivät taidemuodoksi, joka osoitti valtavaa potentiaalia kerronnan välineenä. 

Vaikka sarjakuvia pidettiin aluksi vähempiarvoisina julkaisuina, on joistakin niistä tullut häkellyttävän arvokkaita keräilykappaleita. Sarjakuvateos syntyy käsikirjoittajan, piirtäjän, tussaajan ja värittäjän yhteistyönä. Sen lisäksi tarvitaan vielä kustannustoimittaja ja graafinen suunnittelija, joka lisää kuviin dialogin ja säätää julkaisun sivujen ulkoasun. Monimutkainen tuotantoprosessi muistuttaa enemmän elokuvan kuin kirjan tekemistä, mutta sarjakuvaa ei silti aina tunnusteta omaksi taidemuodokseen."

Wolverine vastaan Kyklooppi - Marvel Masterpiece. Simone Bianchi, 2019, akryyli paperille. Marco Lucchetti Art Gallery, Lugano.  

"Yksi viime vuosikymmenen arvostetuimmista kansainvälisistä artisteista on italalainen kuvittaja Simone Bianchi (s. 1972). Hän on työskennellyt DC Comicsille vuodesta 2005. Bianchilla on omintakeinen graafinen tyyli, jossa Italian renessanssin kehdossa syntynyt taiteilija yhdistelee amerikkalaista kuvakulttuuria ja klassista sarjakuvapiirtämistä art nouveaun hengessä."

Menisin toistekin

Näyttely on varmasti karkkia kaikille alan harrastajille, sillä se sai tällaisen amatöörinkin huolestumaan, että taidan tämän jälkeen katsella kirppareiden sarjakuvalehtiä ihan toisenlaisella katseella... Yritän vastustaa keräilyvimmaa. Sen verran taivuin Vapriikin museokaupassa, että ostin mukaani Wonder Woman T-paidan, vaikka käytän T-paitoja todella vähän. Ihmenaisen periaatteet kuitenkin vetosivat sen verran, että haluan toteuttaa niitä myös kotioloissa.

Superman vs. Wonder Woman. Editrice Cenisio, Italia. Fabrizio Modinan kokoelma.

Kokonaisuus oli niin runsas, että menisin mielelläni myös toiste. Tällä ensimmäiselläkin kierroksella opin paljon uutta. Näyttely innoitti sen verran, että taidan pitkästä aikaa etsiytyä supersankarielokuvien pariin.

Supersankarit - Antiikista nykypäivään on esillä Museokeskus Vapriikissa 

Tampereella 18.1.2026 saakka.

Tekstilainat: Vapriikin Supersankarit - Antiikista nykypäivään -näyttelytekstit.

Van Gogh Alive

En etukäteen ollut varma, että mitä ajattelisin Tampere-talon Van Gogh Alive -näyttelystä. Tuttaviani oli vieraillut näyttelyssä ja kokemus oli ollut positiivinen. Kävijät kommentoivat, ettei kokemusta kannattaisi verrata taidenäyttelyyn, sillä sitähän se ei todellisuudessa ole, vaan suhtautua näkemäänsä pikemminkin taidekasvatuksellisesta näkökulmasta. Näillä ajatuksilla epäilyni taittuivat ja halusin nähdä mistä on kysymys.

Vincent van Gogh: Bedroom in Arles, 1888, öljy kankaalle, 72x90cm. Van Gogh Museum, Amsterdam. Kuva: Wikipedia. 

Näyttelyä markkinoidaan näin:

"Van Gogh Alive on kaikkia aisteja kutkutteleva koko perheen taide-elämys, jonka on luonut ja tuottanut australialainen Grande Experiences. Yksi maailman suosituimmista immersiivisistä taide-elämyksistä on kiertänyt yli 100 kaupungissa, ja sen on nähnyt yli 9 miljoonaa vierailijaa. Nyt näyttely saapuu ensimmäistä kertaa Suomeen. Kyseessä ei ole mikä tahansa taidenäyttely. Yli 3 000 kuvaa kattava elämys tarkastelee Vincent van Goghia tavalla, joka valtaa näyttelytilan seinät, pylväät ja lattian. Teosten rinnalla kuullaan taiteilijan ajankuvaan sopivaa klassista musiikkia."

Päiväkohtainen lippu näyttelyyn maksoi etukäteen ostettuna 22 euroa (kun tiedät vierailupäivän etukäteen) ja avoimen päivän lippu 24 euroa. Alle 7-vuotiaat pääsevät ilmaiseksi. Täällä ei käy Museokortti eikä muut etukortit, kuten esimerkiksi Kaikukortti.

Näyttely alkaa osiolla, jossa seinille on toteutettu suurennoksina van Goghin kuuluisimpia maalauksia. Näiden yhteydessä kerrotaan lyhyehkösti taiteilijan elämästä. Tekstit ovat mielestäni sopivan mittaisia ja sellaisia, että kuka tahansa pääsee nopeasti mukaan taiteilijan traagiseen elämäntarinaan. Värit ovat kirkkaita ja iloisia, kuten maalit van Goghin maalauksissa.

Immersiivinen (kokonaisvaltaisesti mukaansatempaava ja elämyksellinen kokemus) osuus on toteutettu saliin, joka on täynnä isoja näyttöjä. Immersiivinen osuus kestää 45 minuuttia ja se on rakennettu tarinallisesti tukemaan van Goghin elämäntarinaa. Ruuduilla vaihtuu van Goghin maalaukset ja niitä on heijastettu myös lattialle. Kokemukseen on lisätty myös liikkuvaa luontokuvaa (mm. viljapellot, vesi) ja maalausten yhteydessä on lyhyitä tekstipätkiä Vincentin kirjoittamista kirjeistä. Joitain maalauksia on elävöitetty "herättämällä ne eloon". Tekstit ohjaavat tunnelmasta toiseen, kertovat taiteilijan ilon, epävarmuuden, toivon ja surun hetkistä.

Immersiivinen osuus päättyy tarinallisesti siihen, kun van Gogh ampuu itseään päähän viljapellolla. Näyttelyssä kohtaus on toteutettu lapsiystävällisesti siten, että katsojille näytetään vain kuvia viljapellosta. Kuuluu laukaus ja samalla linnut lehahtavat pellolta lentoon.

Kokonaisuudessa ei ole mitään pelottavaa tai ahdistavaa. Tässä ei esimerkiksi mässäillä sillä, että taiteilija leikkasi korvansa irti. Kokemus on klassisen musiikin säestämänä kaunis.

Saavutettava taide-elämys

Olin hieman häkeltynyt tiedosta, joka paljasti syyn immersiivisten näyttelyiden synnylle:

"Grande Experiencesin perustaja ja hallituksen puheenjohtaja Bruce Peterson sai ajatuksen immersiivisestä taide-elämyksestä lapsiltaan. Italian lomallaan australialaisperhe vieraili lukuisissa taidegallerioissa ja museoissa, joissa lapset kuitenkin valittivat tylsyydestä ja pyysivät isää sen sijaan ostamaan jäätelöä. Peterson perehtyi asiaan ja totesi, että perinteinen, staattinen museokokemus ei enää puhuttele kävijöitä toivotulla tavalla.

Kaksi vuotta kestäneen kehitystyön jälkeen taidetta, teknologiaa, musiikkia ja tuoksuja yhdistävä Van Gogh Alive julkistettiin vuonna 2011. Näyttely hyödyntää Grande Experiencesin kehittämää SENSORY4™-järjestelmää, joka yhdistää monikanavaisen liikegrafiikan ja elokuvatason surround sound -äänentoistojärjestelmän. Teknologian avulla mikä tahansa näyttelytila voidaan muuntaa dynaamiseksi, informatiivisesti ja visuaalisesti säväyttäväksi elämykseksi."

Lopputulos?

Pohdin edelleen kokemaani ristiriitaisin tuntein. Tämä ei ole mielestäni taidenäyttely sanan varsinaisessa merkityksessä, sillä täällä ei ole alkuperäisiä teoksia, vaan kuvia maalauksista. Huomasin ärsyyntyväni tiedosta, että länsimaisen taidehistorian mekkana pidetty Italia alkuperäisine teoksineen leimattiin lasten kokemusten myötä tylsäksi. Mitä se aivan varmasti lasten mielestä onkin, kun aikuisellekin tulee taidegalleriaähky. 

Jäin kuitenkin miettimään, että onko lapsille tarjottu taidekasvatuksellinen kokemus Italiassa jotenkin väärin, kun taidekasvatus pitää tuoda tällaiseen muotoon? Olenko sitä mieltä, että tällainen immersiivinen elämys on tarpeellinen? Kyllä. Jos tämän avulla yksikin lapsi tai aikuinen saadaan kiinnostumaan taiteesta ja taidehistoriasta, niin se on paikkansa ansainnut.

On totta, että nykyteknologiassa on hyvät puolensa, koska se mahdollistaa uudenlaisia tapoja tutustua taiteeseen. Myös kaikille heille, joilla ei ole mahdollisuutta matkustaa alkuperäisten teosten äärelle. Olen kuitenkin edelleen sitä mieltä, että parhaat kokemukset tulevat alkuperäisten teosten äärellä, oli kysymyksessä sitten taide, musiikki tai teatteri. En voinut olla huomaamatta, että näytöille suurennetut maalakset ja niiden yksityiskohdat litistivät siveltimenvedot siten, ettei niistä tule sitä henkeäsalpaavaa tunnelmaa, kuten aitoja teoksia katsellessa.

Huomasin kuitenkin vaikuttuvani musiikin ja maalausten yhdistelmästä. Pimeässä tilassa oleillaan värikylläisten kuvien keskellä samalla, kun musiikki kietoo kuuloaistin. Tämä on varmasti juuri niin elämyksellinen ja kokonaisvaltainen kokemus, mitä Bruce Petersonin lapset toivoivat.

Menisinkö itse toiste? Todennäköisesti en, jos kyseessä on taidehistoriallinen kokonaisuus, kuten tämä. Mikäli kyseessä olisi nykytaiteen myötä tuotettu immersiivinen elämys, haluaisin sen ehdottomasti kokea, sillä siitä minulla ei olisi etukäteen tietoa, odotuksia ja ennakko-oletuksia. Esimerkkinä mainittakoon Tampereen taidemuseossa vuosi sitten (2024) koettu Charles Sandisonin immersiivinen valoinstallaatio Rhizome. Kyseinen teos valtasi tilan kokonaan, otti katsojat osaksi teosta ja tuntui uudelta ja erilaiselta. Se tuntui taiteelta, koska se oli taidetta. Tunteen paloa, mikä syntyi taiteesta itsestään eikä sen toisintamisesta.

"Kuinka ihana onkaan keltainen. Se kuvastaa aurinkoa." -Vincent van Gogh-

Van Gogh Alive on koettavana Tampere-talon Sorsapuistosalissa vielä 17.8.2025 saakka.

Tutkimusmatka väreihin

Henri Hagman: Musiikin sisältö; Leikkisää pelailua; Goethe was here; Kandisney; Kaksi suhdetta.

Marraskuun harmaa sää ja musta asfaltti unohtuivat hetkeksi, kun Taidekeskus Mältinrannassa oli esillä rovaniemeläisen Henri Hagmanin (s.1974) taidetta. Näyttely päättyi jo 12.11.2024, mutta tämä jäi kutkuttelemaan mieltä sen verran, että halusin käsitellä sisältöä myös blogissa.

En muista nähneeni Hagmanin taidetta aiemmin, mutta jo ensivilkaisulta tässä oli taidehistorioitsijalle paljon viitteitä väriteorioihin ja abstraktin taiteen historiaan, mutta uudella ja raikkaalla tavalla. Hagman on sisällyttänyt teoksiinsa huumoria ja leikkisyyttä, paitsi teosten muotoihin myös nimeällä maalauksiaan esimerkiksi "Goethe was here" ja "Kandisney".

Henri Hagman: Goethe was here, 2013-2024, öljy, alkydi ja epoksi mdf-levylle ja puulle.

Henri Hagman: Kandisney, 2019-2024, öljy, akryyli, lasimaali ja epoksihartsi puulle ja kovalevylle.

Muistan edelleen, että ennen taidehistorian opintoja ne abstraktit maalaukset tuntuivat todella vaikeilta. Mikä tässä on taidetta? Mitä tässä pitäisi nähdä? Miksi tämä on maalattu? Kun taidehistorian myötä ymmärsin, että uusilla taidesuuntauksilla ja tyyleillä haluttiin rikkoa vanhoja perinteitä ja kaavoja, löytää jotain uutta ja ennennäkemätöntä, aloin nähdä abstraktit teokset uudella tavalla. Jos taiteen ei ole tarkoituskaan esittää mitään, on siitä turha etsiä esittävyyttä. Tämän asian tiedostaminen ja omaksuminen järkiyhteiskunnassa oli vaikeaa. Älä yritä ymmärtää. Päästä irti ymmärtämisestä ja keskity siihen tunnelmaan, minkä teos antaa.

Henri Hagman: Maalaus vs. Katsoja, 2019, öljy puulle.

Värimaalarin katse

Henri Hagmanin teokset ovat äärimmäisen hyviä askelia abstraktin taiteen maailmaan. Taiteilija kehotti näyttelytekstissä itsekin: "Maalauksista ei tarvitse etsiä merkkejä ja merkityksiä." Ilman näyttelytekstin lukemistakin huomasin, että taiteilija on perehtynyt vahvasti abstraktin taiteen historiaan, sisältöihin ja väriteorioihin. Lopussa kävikin ilmi, että Hagman on taiteilijan lisäksi myös taidepedagogi, joka opettaa kuvataidetta Lapin yliopistossa ja Lapin AMK:n kuvataiteen koulutusohjelmassa. Hän on julkaissut Lapin yliopistoon valmistelemaansa väitöskirjaan liittyen kirjan, joka käsittelee abstraktin maalaustaiteen kokemista ja vastaanottamista sekä taiteellista prosessia.

"Värimaalauksen huipulle - 18 askelta puhtaampaan näkemiseen" -kirjassa Hagman esittelee paitsi värienkäytön perusteet myös uudenlaisen tavan katsoa maailmaa. "Kirjan katsomis- ja maalausharjoitukset opettavat kahdeksassatoista askeleessa, kuinka värimaalari näkee ja ajattelee." Hagman on hyvä kirjoittamaan käytännönläheisesti turhia hienostelematta. Akateemisesta taustasta huolimatta teksti on helposti luettavaa ja viihdyttävääkin. Ensikertalainen ei todennäköisesti lukaise teosta yhdeltä istumalta, sillä muun muassa värilämpötilan, -kylläisyyden, vaaleusasteen ja simultaanikontrastin kanssa on paljon pureskeltavaa. 

Väriteorioihin perehtyneille kirjassa on paljon tuttua, eikä Hagman väitä niitä kumoavansa:

"Väriteorioiden traditioon kuuluu se, että uusi kirja uhoaa kumoavansa edelliset. Minä en tietenkään pyri sitä tekemään, sillä kaikessa kuivuudessaankin menneisyyden väriopit ovat varsin käyttökelpoisia, kun niitä luetaan mielikuvituksella niistä iloiten, lomamielellä pilke silmkulmassa irrotellen. (---) Väriteoriat ovat legopalikoita, niitä voi rakennella moneen suuntaan ja leekailla niin kuin haluaa."

Pidin lattiaa hauskana "osana teosta". Henri Hagman: Air, 2019-2023, akryyli ja öljy kankaalle.

Kauempaa katsottuna teos näytti yksiväriseltä, mutta lähempää tarkasteltuna maalauksesta löytyi paljon sinisen sävyjä. Henri Hagman: Air, 2019-2023.

Aistimellisuus

Merkitysten etsimisen sijaan Hagman kannustaa tutkimaan abstraktissa taiteessa aistimellisuutta.

"Suhtaudumme mitään esittämättömään maalaukseen kuin mustetahratestiin, arvoitukseen, jonka haluamme ratkaista. Ja johtuen tästa patologisesta katsomistavastamme, voidaan sanoa, että abstraktia taidetta ei ole olemassakaan. On vain esittävää taidetta - väriläiskiä ja muotoja, joita katsoessamme näemme omia mielleyhtymiämme.

(---) Abstraktiin taiteeseen tavallaan siis liittyy pyrkimys tehdä katseesta abstrakti, tai tarkemmin sanottuna aistimellinen. (---) Abstraktin taiteen vaatima aistimellinen katse on sellaisen mielentilan katse, joka ei yritä ymmärtää. (---) Se ainoastaan nauttii siitä, mitä se näkee. (---) Kyseessä on oikeastaan kaikesta irrallaan olevan lomailijan katse (---). Mitä maalaustaiteessa nyt tulee katsoa, kun kuva-aihe käy yhdentekeväksi? Väriä tietenkin."

Kirja auttaa esimerkkien avulla poisoppimaan pakonomaisesta tavasta nähdä teoksia älyllisesti.

Henri Hagman: Stonehenge, 2019-2021, öljy, alkydi, akryyli, epoksi ja lasimaali puulle ja pleksille.

Henri Hagman: yksityiskohta teoksesta Stonehenge.

Aisteja aktivoiva

Monet tuntuvat edelleen ajattelevan, ettei abstraktissa taiteessa "ole mitään katsottavaa". Ettei se ole taidetta ollenkaan. Että se on "vain värejä maalipinnalla". Totta kai on helpompaa katsella teoksia, joissa on jotain tuttua ja tunnistettavaa katseltavaksi. Samalla väitän, että taidehistorian esittäviä klassikkoteoksia katsellessa on joissain tapauksissa paljon kuormittuneempi kaikesta siitä merkityssisällöstä, jota "tulisi tietää, tulisi etsiä ja löytää" kuin siitä vapaudesta minkä abstrakti taide parhaimmillaan antaa.

Taidemuseoissa ja niiden taidehistoriallisten merkkiteosten keskellä tulee jossain vaiheessa väistämättä ähky. Mieli ei enää jaksa ottaa vastaan kaikkea näkemäänsä. Abstraktin taiteen äärellä tulee hyväksyä se vaikea tunne, että ei tarvitse ymmärtää. Ei tarvitse etsiä ja löytää merkityksiä. Kun on kerran päässyt sen vaikean tunteen ylitse, että en ymmärrä, mutta haluan aistia, on seuraava kokemus abstraktin taiteen äärellä jo edellistä kertaa helpompi.

Tämän vuoksi Henri Hagmanin näyttely oli itselleni todella vapauttava kokemus. Tämä oli puhdasta abstraktia taidetta ilman taidehistoriallista kuormaa. Vaikka nautin aina siitä, että löydän nykytaiteesta viitteitä taidehistoriaan, tässä tapauksessa se jäi lopulta taustalle. Taidehistorian abstrakteissa klassikkoteoksissa (Kandinsky, Malevits, Picasso, Miró, Pollock, Rothko jne.) sisällytän teoksiin aina jollain tasolla yhteiskunnallisen ajankohdan, taiteilijan elämäkerran tai muun varsinaiseen taiteen aistimiseen kuulumattoman "kuorman".

Nykytaiteessakin heijastuvat aina yhteiskunnalliset vaikuttimet, mutta abstrakteissa teoksissa niitä on helpompi olla ajattelematta. Hagmanin teoksissa ihastutti se, että tunnistin taidehistoriallisia viitteitä, mutta ne eivät olleet teosten pääsanoma. Teokset olivat itsenäisiä teoksia. Näyttelykokonaisuus oli värikkyydessään hyväntuulinen ja aisteja aktivoiva. Näennäisesti mustavalkoiselta vaikuttava teoskin hehkui reunoiltaan seinälle värikkäät heijastukset.

Henri Hagman: Vangin maalaus, 2019-2024, akryyli, öljy, kaseiini, alkydi ja epoksi kovalevylle ja puulle.

Henri Hagman: Vangin maalaus, 2019-2024, akryyli, öljy, kaseiini, alkydi ja epoksi kovalevylle ja puulle.

Henri Hagman: yksityiskohta teoksesta Vangin maalaus.

Tutkimusmatka väreihin

Näyttelyn näennäisen kevyeen tunnelmaan vaikutti myös se, että olin ennen Mältinrantaa vieraillut naapurissa, Milavidassa, katsomassa historiallisten pukujen näyttelyn, johon olin käyttänyt ison osan näyttelyn keskittymisenergiasta. Mältinrantaan saavuin sattumalta ystäväni ehdotuksesta, jolloin en tiennyt yhtään mitä odottaa. Aivojen "älyllinen tulkintakapasiteetti" oli jo valmiiksi puoliteholla, joten puhtaaseen värien ja materiaalin tuottamaan iloon oli helppo heittäytyä.

Henri Hagman: Musiikin sisältö, 2019-2024, öljy, alkydi, akryyli, epoksi ja lasimaali puulle.

Tutkimusmatka väreihin ja siihen kuinka värit käyttäytyvät erilaisilla pinnoilla, miten värit muuttuvat ohuina ja paksuina pintoina, läpikuultavina ja heijastettuina. Näyttely oli löytämisen iloa. Itse asiassa häkellyin näyttelykokonaisuudesta jo ensimmäisen teoksen kohdalla, sillä ihastuin sen materiaalisuuteen. Musiikin sisältö -teos oli maalattu paksulle puulaudalle, jossa oli paikoin niin paksusti värikerroksia, että ne valuivat reunojen ylitse.

Henri Hagman: Musiikin sisältö, 2019-2024, öljy, alkydi, akryyli, epoksi ja lasimaali puulle.

Henri Hagman: yksityiskohta teoksesta Musiikin sisältö.

Maalin alta näkyi kuitenkin puhdas puulaudan pohja, josta erottui myös oksien kohdat. Väriä oli levitetty pinnalle paljon, mutta osa näytti nuppineulanohuilta raidoilta. Teos tuntui kevyeltä ja raskaalta samaan aikaan. Tuntui kuin elävästä puupinnasta kasvaisi jotain, kuin se kuplisi väriä pintaansa. Tämän teoksen ääreen palasin useamman kerran näyttelyn aikana.

Hagman kannusti näyttelyssä vierailijoita aistimaan teoksiaan esimerkiksi näin:

• Millaiselta musiikilta maalaus kuulostaa?
• Millaisilta liikkeiltä se vaikuttaa?
• Millaisia lämpötiloja siinä on?
• Onko niissä turvallisuutta vai vaaraa?

Henri Hagman: Itseensä viittaava Vesuvius, 2019-2022, öljy, alkydi, epoksi ja lasimaali pellille.

Henri Hagman: yksityiskohta teoksesta Itseensä viittaava Vesuvius.

Näyttelyn ripustus oli monipuolinen, mutta maltillinen. Teoksia oli asetettu esille yhteensä 21 kappaletta, vaikka Hagman on maalannut tutkimusprosessissaan teoksia yhteensä noin 250 kappaletta vuosina 2019-2024. Tämä oli hyvä läpileikkaus taiteilijan lähivuosien tuotantoon ja tutkimusmateriaaliin. Näyttelyä ja työskentelyä on tukenut Taiteen edistämiskeskus. 

Pidin siitä, että perinteisen suorakaiteen muotoisen maalauksen muotoa oli paikoin rikottu. Tämän lisäksi kerroksellisuus oli monimuotoista: konkreettisia värikerroksia, läpinäkyviä kerroksia ja maalin kiiltoasteiden mukana tulleita heijastumia maalipintoihin. Monet teoksista olivat myös hyvin reliefimäisiä, jolloin maalaus venytti rajojaan jopa veistoksen puolelle.

Mältinrannan näyttely oli yllättävä kohtaaminen, mutta lisäsi jälleen yhden taiteilijan seurattavien listalleni. Samoissa tiloissa toimiva Tampereen Taiteilijaseuran taidelainaamo näytti myös sisältävän houkuttelevia teoksia.

*Tekstilainaukset ovat teoksesta Henri Hagman: Värimaalauksen huipulle - 18 askelta puhtaampaan näkemiseen (Kustannus Oy Taide, 2023).