Kotiinpaluu

"Without light a photograph is breathless to say anything." -Arno Rafael Minkkinen-

Yksi ensimmäisistä suomalaisista valokuvaajista, joka lumosi minut taiteellaan oli Arno Rafael Minkkinen (s.1945 Helsinki). Tutustuin hänen taiteeseensa kuva-artesaanin opinnoissani, kun käsittelimme valokuvataiteen historiaa. Tarkalleen ottaen Minkkinen on amerikansuomalainen, sillä hänen perheensä muutti New Yorkiin, kun Arno Rafael oli 6-vuotias, mutta koen hänet silti suomalaisena valokuvataiteen edustajana.

Minkkinen opiskeli englannin kieltä ja kirjallisuutta Wagner Collegessa ja suoritti Bachelor of Arts -tutkinnon. Hän ryhtyi ottamaan valokuvia itsestään toimiessaan copywriterina mainostoimistoissa New Yorkin Madison Avenuella. Hänen ensimmäinen yksityisnäyttelynsä oli vuonna 1972. Minkkinen tunnetaan mustavalkoisista valokuvista, joissa hän on hyödyntänyt omaa vartaloaan osana maisemaa. Häkellyttävintä on tieto, että kaikki valokuvat on otettu itse, eikä kuvissa ole käytetty minkäänlaista kuvamanipulaatiota.

Arno Rafael Minkkinen: Foster Pond, 2000.

"Nähdä lapsen silmin"

Minkkinen kertoo taiteensa tausta-ajatuksista:

"Rajoitteitta syntyvät muodot, kirjoitti ranskalainen taidemaalari ja kuvanveistäjä Georges Braque. Ellemme näe lapsen silmin, emme tee taidetta, sanoi puolestaan romanialainen kuvanveistäjä Constantin Brâncusi. Näiden toteamusten sisältämä viisaus, arvoituksellisuus ja taikamaisuus toimivat johtotähtenäni.

Braquen näkemykseen pohjautuen tein sopimuksen itseni kanssa siitä, mitä en tekisi. En käyttäisi kuvan manipulointia, en kuvaushetkellä enkä myöskään kuvia vedostaessani. Kuvan on vastattava sitä todellista hetkeä, joka muodostuu linssin edessä. Brâncusin ohjeen mukaisesti olisin lapsi, lapsen silmin näkevä. Ajattomassa maailmassa ei olisi tarvetta vaatteille. Se vahvistaisi ajatusta, että olemme osa luontoa. 

En myöskään käyttäisi mallina toista ihmistä. Kenenkään muun ei tarvitsisi kokea epämukavuutta tai olla vaarassa kuin itseni. Säilyttääkseni kädenjälkeni työssäni ja ollakseni muuttamatta sitä yhteistyöksi vain omat silmäni saisivat katsoa kameran etsimeen. En tarvitsisi assitentteja, vaan oppisin nauttimaan yksin työskentelyn tuomasta vapaudesta. Matkustaisin yksin antaen maiseman, valon ja linssin ohjata rakkauttani valokuvaukseen. Onneeni luottaen edessä olevien mahdollisuuksien määrä olisi rajaton."

Arno Rafael Minkkinen: 8.8.88 Asikkala, Finland, 1988.

Kotiinpaluu

VB-valokuvakeskus on tuonut Minkkisen taiteen takaisin Suomeen. Kotiinpaluu - Homecoming -näyttelyssä "aiheet ovat vedestä, maasta ja taivaasta; niistä kolmesta elämän vertikaalisesta kerroksesta, joissa Minkkisen mielikuvitus ja valokuvat ovat navigoineet koko hänen uransa ajan. Hän on yhdistänyt elämäntyössään onnistuneesti kolme roolia – taiteilijan, esseistin ja opettajan työt – jo yli viidenkymmenen vuoden ajan." 

Näyttely on osa Kuopion kaupungin 250-vuotisjuhlavuotta. Se on toteutettu yhteistyössä Münchenissä toimivan Versicherungskammer Kulturstiftungin kanssa, ja sitä on tukenut Museovirasto.

Arno Rafael Minkkinen: Continental Divine at Independence Pass, Colorado, 2013.

Ihminen on osa luontoa

Taianomaisuus, ihmettely ja lapsenomainen katse ovat vieneet minuakin taiteen äärelle. Etsimään ja löytämään jotain, jonka en ole kenties tiennyt olevan olemassa, tai olen ehkäpä unohtanut. Mustavalkoisissa valokuvissa muodot, linjat ja luonnon materiaalit saavat vahvan roolin, koska värit on kadotettu. Minkkisen maisemat ovat usein pelkistettyjä ja tarkkaan rajattuja. Ihmistä on välillä vaikea erottaa luonnon joukosta.

Arno Rafael Minkkinen: Asikkala, 1992.

Tuntuu käsittämättömältä, että Minkkinen on pitäytynyt samassa teemassa yli 50 vuotta ja aihe tuntuu edelleen raikkaalta ja ajattomalta. Hän on onnistunut päämäärässään, jossa ihminen on vaatteetta osa luontoa. Vuosikymmentä - tai edes vuosisataa - on kuvista vaikea määritellä, koska niistä on piilotettu lähes kaikki ihmiskäsin tehty, joka viittaa aikaan.

Arno Rafael Minkkinen: Five Miles Outside Tortilla Flat, Superstition Mountains, Arizona, 2022. Picacho Peak, Tuscon, Arizona, 2021.

Ajan kuluminen näkyy todellisuudessa vain Minkkisen omasta kehosta. Kuinka nuoruuden jäntevä vartalo alkaa kerätä pintaansa ryppyjä. Nyrkki painautuu valokuvassa vuoriston väliin kuin olisi tehty siihen kohtaan. Ei painamaan luontoa alaspäin, vaan täyttämään aukon, täydentämään maiseman. Käden uurteet ja läiskät toistavat rosoisen kallion ilmettä.

Arno Rafael Minkkinen: Piimävuori, Finland, 1996.

Arno Rafael Minkkinen: Oulujärvi Afternoon, Paltaniemi, Kajaani, Finland, 2009.

Toisissa kuvissa keho piiloutuu osaksi maisemaa, toisissa se kannattelee ihmisvartaloa. Monien kuvien äärellä uteliaisuus yltyy pohtimaan, kuinka ihmeessä hän on onnistunut ottamaan nämä kuvat? Minkkinen avaa erään kuvaushetken taustoja:

"Kuvittele vetäväs keuhkosi täyteen ilmaa ja pidättäväsi hengitystä tarpeeksi kauan varmistaaksesi, että vesi, johon juuri upotit puolet kehostasi, palautuu peiliksi heijastamaan taivasta ja pilviä ilman pienintäkään värettä. Kaikki tämä samalla, kun pidät tiukasti kiinni järven pohjassa olevaan kiveen kiedotusta köydestä, suusi on suljettuna laukaisupolttimon avulla. Se on noin 30 sekuntia - testasin sen etukäteen - ja siihen täytyy vielä lisätä noin 15 sekuntia, jotta pintaan nousevat ilmakuplat ehtivät kadota ennen valotusta."

Arno Rafael Minkkinen: yksityiskohta teoksesta Oulujärvi Afternoon, 2009.

"Suomenkielinen sana horisontille on taivaanranta. Ranta tarkoittaa rantaa, taivas on taivas. Taivaan on genetiivimuoto, tai hengellisessä mielessä taivaalle kuuluva. Niinpä sana taivaanranta merkitsee, että taivas omistaa horisontin. Se ei kuulu maalle. Se on kaunista. Tietenkään horisonttiviivoja ei todellisuudessa ole, taivas ja maa eivät koskaan kosketa toisiaan. Mutta sitten on tuo utelias kärpänen, joka etsii kiveä, jolle nukahtaa. Koska lähes 98 prosenttia kuvasta koostuu taivaasta mukaan lukien heijastus, voi sanoa kärpäsen laskeutuneen ihmisen planeetalle, joka kelluu taivaissa. Tiesinkö sen? En, vaan vasta viikkojen kuluttua, kun kehitin filmin. Se kärpänen taivaalla. Juuri siksi valokuva on yhtä valokuvaa."

Arno Rafael Minkkinen: yksityiskohta teoksesta Oulujärvi Afternoon, 2009.

Kuvat saavat hiljenemään

Minkkisen valokuvissa ei ole mitään ylimääräistä. Ne tuntuvat rauhoittavilta ja niiden äärellä jaksaa ihmetellä; luontoa, ihmiskehoa ja valokuvauksen voimaa. Jotkin teokset tuntuvat jopa pyhiltä, että niiden ääressä on luontaisesti hiljaa. Kuten kuvassa, jossa Minkkinen on piilottanut itsensä kahden kapean koivun väliin.

Arno Rafael Minkkinen: Väisälänsaari, Finland, 1998.

Suomalaista perinnekulttuuria ylläpitävä Taivaannaula-sivusto kuvaa koivun mytologiaa näin:

"Koivu on tärkeä puu itämerensuomalaisille ja slaaveille. Mordvalaisille on se on ikivanha maailmanpuu, joka sitoo maailmat toisiinsa. Koivu yhdistää elämän ja kuoleman syvyydet, ylimaailmallisen ja maailmallisen. Sen juuret ovat vainajalassa, latvus jumalten tyyssijoilla. Latvuksen yllä avautuu kaunis kirjokansi ja taivaankappaleet kulkevat kiertoratojaan oksien läpi. Koivun tuohinen runko on meidän maailmamme. Juurakossa pulppuaa terveyttä ja voimaa antava lähde, jonka onni virtaa mahlana rungon läpi."

Arno Rafael Minkkinen: yksityiskohta teoksesta Väisälänsaari, Finland, 1998.

 Arno Rafael Minkkinen kuvaa omaa suhdettaan koivuihin näin:

"Rakastan koivuja. Ne ovat kuin metsän dalmatiankoiria, tosin paljon paremmin käyttäytyviä. Tästä vesien väliin puristuneesta koivukujanteesta syntyi ajatus muuttua itsekin koivuksi, omine raajoineni. Näetkö mustan pisteen vasemman isovarpaan päässä? Se on kuukausien takaisen vasaran  iskun jättämä jälki. Täydellinen punctum! Kunnianosoitus Roland Barthesille [ranskalainen kirjallisuudentutkija], voisi sanoa. Juuri se yksityiskohta, joka sinetöi tämän kuvan minulle."

Arno Rafael Minkkinen: Fosters Pond, 2016.

Arno Rafael Minkkinen: White Sands, 2000. Wellington State Park, New Hampshire, 2008.

Taide ei puhu, mutta puhuttelee

Näyttelyn hätkähdyttävin ja koskettavin teos oli itselleni vuonna 1973 otettu kuva Narragansettista. Siinä puolet kuva-alasta täyttää alareunan puinen laituri(?). Keskellä kuvaa laiturin lautojen musta sauma osoittaa ylösalaisin olevaa suuta kohti. Nenää tai kasvoja ei näy, mutta ammollaan avoinna olevan suun takaa näkyy miehen rintakehän kaari.

Arno Rafael Minkkinen: Église des Jacobins, Toulouse, France, 2014. Narragansett, Rhode Island, 1973. Nude Descending a Staircase, Rockport, Maine, 2005.

Kuvassa on aistittavissa kipua ja tuskaa, vaikka en edes lukenut näyttelytekstiä. Minkkinen kuitenkin avaa omaa traumaansa kuvan yhteydessä seuraavasti:

"Jotkut kuvat voisin tulostaa unissani, silmät sidottuina. Palattuani vuonna 2017 yhdelle kuvauspaikalle, oli siellä edelleen puinen kävelytie. Kuvittelin vatsalleen kellahtaneen haaksirikkoutuneen selviytyjän, joka oli muuttunut Galapagossaarten meriolennoksi, olevan yhä elossa.

Tarkoitukseni oli tallentaa kitalakeni - ahdistukseni juuri ja synnynnäinen epämuodostuma, joka on vaikuttanut elämääni aina syntymästä tähän päivään - siihen, kuinka yhäkin kärsin tasapainohäiriöistä taannoisten huuli- ja kitalakileikkausten vaikutaessa tasapainoelimiin. Negatiivin ylivalottaminen ei auttanut, sain vain mustan aukon. Aivan kuin niissä uutisissa Ranskasta silloin sunnuntaina iltapäivällä 8. huhtikuuta. Saman päivän aamuna, jos sillä on merkitystä, kubismin isoisä [Pablo Picasso] oli poistunut tästä maailmasta."

Arno Rafael Minkkinen: Narragansett, Rhode Island, 1973.

Taide harvoin puhuu. Kirjallisuus sen sijaan käyttää selviä sanoja ilmaistessaan kaikeaa näkyvää tai näkymätöntä. Mutta taide (mm. kuvanveisto, valokuvat, maalaustaide tai videotaide) ilmaisee ilman sanoja. Riippuu katsojasta kuinka taidetta tulkitsee. Minkkisen valokuvat puhuttelivat minua tunnetasolla paljon. Olisin halunnut jäädä noihin mustavalkoisiin maailmoihin. Valokuvat hiipivät hurmioitumisen rajoille.

Kuvia myös Kuopiosta

Näyttelyripustus oli onnistunut. Näyttelykokonaisuuden on kuratoinut Isabel Siben ja ripustuksesta on vastannut Laura White. Kuvia oli juuri sopiva määrä ja niiden koko ja aiheet suhteessa toisiinsa tarinallistivat näyttelyä alusta loppuun. Pidin siitä, että joidenkin kuvien yhteyteen oli nostettu pidempiä tarinoita kuvien takaa, jotka avasivat kuvien teknistä toteutusta ja kuvanottohetkeä. 

Näyttelyssä ei kerrota mitä kuva esittää tai mitä sitä katsoessa pitäisi löytää. Jokainen etsiytyköön Minkkisen kuvien avulla omaan sisäiseen maailmaansa. Hieno kunnianosoitus 250-vuotiaalle Kuopiolle on se, että näyttelyn viimeisessä salissa on myös Kuopiossa tänä vuonna kuvattuja valokuvia. Näidenkin kuvien äärellä totesin saman kuin maalaustaidetta katsoessa: ruudulta katsottuna ei koskaan saa korvattua sitä tunnelmaa mikä syntyy aidon teoksen äärellä.

Arno Rafael Minkkinen: Rio Grande, New Mexico, 2002. Dead Horse Point, Utah, 1997.

Arno Rafael Minkkisen näyttelyt ovat olleet Kuopiossa edellisen kerran vuosina 1986 ja 1999. Nyt esillä oleva Kotiinpaluu on esillä VB-valokuvakeskuksessa 28.9.2025 saakka.

Tekstilainat: VB-valokuvakeskuksen näyttelytekstit.