Liian herkkä työelämään?

Gian Lorenzo Bernini: Pyhän Teresan hurmio, 1651, marmori. Santa Maria della Vittoria, Rooma.

Tuija Pehkonen käsitteli mielenkiintoisia aiheita podcastissaan Kiltin tytön tottelemattomuuskoulu. Yksi jakso kolahti tässä hetkessä enemmän kuin muut: Liian tunteellinen nainen (itku, vatvominen ja herkkyys työelämässä.) Olen pyöritellyt aika ajoin mielessäni samaa aihetta ja tunteita, joita se herättää. Olen aiemmin ollut melko kovakuorinen, mutta huomaan, että mitä enemmän tulee ikää sitä helpompi on myös herkistyä ja hurmioitua, kun uskaltaa avata tunteita.

Taiteen äärellä (ja ylipäänsä siviilissä) tämä on helpompaa kuin esimerkiksi työpaikalla. Minun on edelleen vaikea olla herkkä miesten keskellä, koska oletus ja kokemus on, että silloin ollaan ja ajatellaan järkevästi. (Tai huumoripainotteisesti.) Töissä on vallalla järkiperäinen ja johdonmukainen päättelykyky ja asiat, joita kiinteistöhallinnossa käsitellään ovat harvoin herkkyyttä nostattavia. Jos mietitään tilojen käyttöastetta, vuokria, toiminnallisia muutoksia, kilpailutuksia, mitä erilaisimpia sopimuksia, rakentamista, rakennustarkastuksia, työmaakäyntejä ja lvi- tai sähköasioita, ei ehkä ensimmäisenä tule mieleen, että "nämä ovat asioita, joista herkistyn".

Eivätkä olekaan. Arjen keskellä on kuitenkin paljon asioita, jotka vaikuttavat sisäiseen maailmaani siten, että tunteet purkautuvat ilona tai herkistymisenä. Työkaverit ja heidän tapansa olla, reagoida ja ottaa tilanteita haltuun vaikuttavat minuun. Toisaalta asia, joka vaikuttaa tunnemaailmaani saattaa olla niinkin yksinkertainen asiat kuin työkaverin asu ja sen väri. (Tästä ehkä lisää joskus myöhemmin.) Aistin koko ajan ympärillä olevia yksityiskohtia. Olen tullut rohkeammaksi ilmaista asioita toisille silloin, kun ne tuottavat minulle iloa. 

Toisaalta välillä huomaan nolostuvani, kun unohdan kontrolloida itseäni. Viimeisin tilanne sattui porukassa, jossa oli tuttujen henkilöiden lisäksi pari itselleni tuntematonta rakennuspuolen henkilöä. Tarkastimme, että tilattu taideteos on suunnitelmien mukainen. Teokseen sisältyy myös valo, ja kun valo sytytettiin, näky oli niin upea, että sisältä purkautui riemua. Tämä aiheutti kanssatarkastajissa naurua ja silloin taas muistin, että välillä olisi hyvä, jos osaisi olla vähän tasaisempi persoona. Nauru oli hyväntahtoista, mutta samalla kamppailen ajatuksen kanssa, että liian tunteellinen ei välttämättä ole asiantuntijana uskottava. Tai näinhän meille on tunnuttu yhteiskunnassa viestivän. Murennanko itseltäni asiantuntijuutta?

Artemisia Gentileschi: Judit ja Holofernes,  yksityiskohta, 1620-01, öljymaalaus kankaalle. Galleria degli Uffizi, Firenze.

"Mä ajattelin, että vahva nainen ei itke"

Tuija Pehkonen kertoo podcastissaan, että "Mä ajattelin, että vahva nainen ei itke. Mulla on tullut töissä itku tilanteissa, joissa olisin halunnut olla rohkee ja itsevarma. Esimerkiksi sillon, kun aikanaan irtisanouduin pitkäaikaisesta ja mulle tärkeestä työpaikasta Radio Energyllä. Tai kun pyysin esimieheltäni tukea ja peräänkuulutin naisten välistä solidaarisuutta syrjintää kohdattuani. Siinä tilanteessa mä romahdin jo alkumetreillä. Kyyneleet on kirvonneet silmään myös haastattelutilanteessa, jossa toimittajan ei koskaan tulis liikaa herkistyä."

Tuija Pehkonen: "Miten sun arjessa näkyy se sun herkkyys, niin hyvässä kuin pahassa?"

Noora Hautakangas: "(---) Jos puhutaan yritysmaailmasta (---) mua on auttanut sellainen opeteltu halki-poikki-pinoon -ajattelu, etten jää vatvomaan asioita, vaan käsittelen ne heti. Se on auttanut mua myös yrittäjänä eteenpäin. (---) Mä oon oppinut kysymään ja sanoittamaan asioita vielä isommin ja avoimemmin. Mikä on mun mielestä yrityskulttuurissa ihan sairaan hyvä asia. Me ei koskaan voida pitää meidän tuntosarvia niin pystyssä, ei ketkään esihenkilöt, ei ketkään työkollegat; meillä kaikilla on meneillään niin paljon elämässä, et ne vahvat tuntosarvet joskus nuupahtaa. Niin silloin meidät on tehty puhumaan. Meidät on tehty kysymään, sanottamaan asioita. Niin minkä takia me ei heti tehtäis sitä?"

Tuija Pehkonen: "Mä oon kans superherkkä ja mulle tulee itku tosi helposti, joskus myöskin työhön liittyvissä tilanteissa. Ja saatan edelleen harmitella joitain tilanteita, joissa ajattelen, että mun ois pitäny olla vahva ja mun ois pitäny olla kova ja mun ois pitäny olla reipas. Minkä takia me hävetään tunteiden näyttämistä ja itkemistä ja ihaillaan ihmisiä, jotka pystyy hallitsee nää tilanteet?"

Noora Hautakangas: "Sehän on harmi, että niin tehdään edelleen. Mutta se varmaan liittyy vahvasti jollain tavalla siihen, että se tyyppi on asioiden päällä, ja on tilanne hallussa. Mä nyt peilaan tätä tonne duunipuolelle, koska meillä on tosi paljon tiimeissä työntekijöitä, ja mä oon välillä itkenyt. Mä oon itkeny heidän edessä ja sanonu, et hei, mä pahottelen et mä herkistyn, mut mulle tää on iso asia. Ja sit mä oon jääny miettimään tommosen tilanteen jälkeen, oisko mun saanu esihenkilönä, yrittäjänä, näyttää mun herkkä puoli. Että oisko he kaivannu enemmänki jotain semmosta, mis on se johtajuus: 'kyllä me selvitään'. Mutta sit mä oon saanu kiitosta siitä, että ihanaa, kiitos et sä toit ton puolen myös. Ja se tuo taas entistä lähestyttävämmäks. Se tuo meillä ainakin sitä tiimeyttä enemmän yhteen. Mä en tiedä sun kysymykseen oikeaa vastausta. Aatellaanko siinä sit, että jos sä oot herkkä ja herkistelet, et sä et pysty nimenomaan hallitsemaan sun tunteita, sä et pysty tekemään sillon järkeviä päätöksiä, jos sä oot sun tunteiden vallassa?"

Tuija Pehkonen: "Niin, järki ja tunteet asetellaan usein toisiaan vasten, vaikka eihän ne silleen mee. (---) Mä ajattelen, että se herkkyys on nimenomaan hyvä asia ja vahvuus. Mutta tuoks se sulle haasteita?"

Noora Hautakangas: "Ehkä se tulee siinä nimenomaan, et johtajan pitää, kun puhutaan johtajasta joka liidaa sitä porukkaa, niin sil pitää olla se vahvuus. Ja se on ehkä se, et menee överiks jos mä alkasin pillittää joka ikisessä tilanteessa. Sit mä tietäsin sen itekki, että ok, nyt menee överiks, koska sillonhan se tiimi, ne tyypit, alkaa epäröimään, et onks tosta tyypistä viemään meitä perille?

(---) Mä aistin tosi paljon. Mun mielestä se on maailman mageinta, et pystyy aistimaan et okei, mitkä ne tietyllä tavalla ne energiat on. Tai onks jollakin vähän huonompi päivä tai näin, ja pystyy nappaa paljon nopeemmin kiinni. Se on ihan sairaan iso voimavara mulle."

Tuija Pehkonen kokoaa haastattelun lopuksi: "Naisten tunteet on vuosisatoja sivuutettu leimaamalla ne liialliseks herkkyydeks ja draamailuks. Aika monet asiat ja tilanteet on kuitattu naisten tunteellisuudella ja ylireagoinnilla, vaikka selkeesti herkkyys on ihan valtava valtti myös työelämässä. Jäin miettimään vielä niitä tilanteita, joissa oon ite herkistynyt omasta mielestäni liikaa. Jostain syystä oon noissa tilanteissa ajatellut, että mun herkkyys on ollut heikkoutta, vaikka sehän on kertonut vaan, että miten vahvasti nuo asiat on mua koskettaneet. Että niillä on väliä. Että mä teen ja sanon, vaikka hirvittää. Ja jotenkin mä haluisin ajatella, että just tässä ajassa suurinta rohkeutta on näyttää myös tuntevansa."

Salvador Dali: Kunnianosoitus Terpsichorelle, 1977, pronsssi. Espace Dali, Pariisi.

Herkkyys ruokkii luovuutta?

On ollut rohkaisevaa huomata, ettei herkkyys ja herkistyminen ole vain naisten juttu. Ehkä herkkyys liittyy kuitenkin tavalla tai toisella luoviin ammatteihin, joissa on pakko olla aistit ja tunteet auki. Ostin kaksi Anna-lehteä vain siksi, että bongasin niistä tarttuvat otsikot. 

Tommi Korpela: "Näytteleminen on ollut minulle väylä parempaan itsetuntoon" (Anna 7.1.2023, teksti: Sanna Wirtavuori)

"Jälkeenpäin olen ajatellut, että näyttelemisen kipinä saattoi syttyä jo ala-asteella, kun opettaja Anja Kaikkonen kehui kirjoituksiani ja näki minussa jonkin sortin luovuutta. Olin nuorena enemmän tarkkailija kuin esiintyjä, mutta eläydyin näkemääni vahvasti ja tunteella sekä liikutuin helposti. Siitä ei kehdannut puhua edes kavereille. Olisi tuntunut nololta myöntää, että itkinpä taas Pieni talo preerialla -ohjelman Laura Ingalsin kohtuutonta elämää. Vähitellen ymmärsin, että minussa on herkkyyttä ja että sillä voisi olla jotain tekemistä luovuuden kanssa."

Tommi Korpela: "Ilman Elinaa [Knihtilä] olisin paljon huonompi sekä näyttelijänä että ihmisenä"

"Hän [Elina] on professori ja johtaja, ja se sopii minulle, arvostan hänen työtään ja olen vilpittömän ylpeä hänestä. Itse en kestäisi moista hallinnollista ja pedagogista vastuuta, ei riittäisi hermot eikä älli. Hän on myös tiukka feministi, ja siitäkin olen ylpeä. Opin äidiltäni jo lapsuudessa, että tasa-arvo on luontevaa ja normaalia. Hän ei ole turhaan miehiä pokkaillut, ja hän on uskaltanut avata suunsa, kun on kokenut vääryyttä. Minulla ei ole ongelmia hyväksyä naisten vahvuutta.

(---) Eila Rinne on sanonut, että näyttelijällä pitää olla norsun nahka ja perhosen sielu. En ole kovettunut, mutta vanhemmiten olen oppinut sietämään ja ymmärtämään ja jopa myöntämään, että aihetta arvostelulle todellakin on. Olen yhä herkkä, mutta ajattelen sitä nykyisin pelkästään vahvuutena."

Pablo Picasso: Naisen pää (Fernande), 1909, pronssi. Kunsthaus, Zürich.

Peter Franzén: "Haluaisin, etten liikuttuisi näin herkästi" (Anna 11.1.2023, teksti: Sanna Wirtavuori)

"Peter sanoo toimivansa tarpeen tullen hyvinkin järjestelmällisesti, mutta eniten hän luottaa vaistoon:

-Se on vahvin metodini. Olen aina luottanut ensivaikutelmaan, mutta iän karttuessa intuitiousko on jalostunut ja luotan vaistoon yhä enemmän. 

Peter kertoo olleensa aina herkkä ja empaattinen, jopa häiritsevässä määrin.

-Olen yrittänyt opetella kontrolloimaan tunteitani, haluaisin, etten liikuttuisi näin herkästi. Herkkyys on etu näyttelijän työssä, mutta vähän vähempikin voisi riittää."

Lorenzo Bartolini: Dircé-nymfi, noin 1834, marmori. Musée du Louvre, Pariisi.

Apu-lehdessä yhteishaastateltiin Peter Franzénin lisäksi ohjaaja Markku Pölöstä: "Olemme toistemme faneja" (Apu 12.1.2023, teksti: Annika Vuorensola)

"Peter yrittää aina sumplia aikataulunsa niin, että pääsee Markun ohjaukseen aina, jos mahdollista.

-Syy on Markun empaattinen näkemys inhimillisyydestä ja ihmisyydestä, vaikka mitä tapahtuisi. Empaattisuus on harvinaislaatuinen ominaisuus nykyihmisessä, mutta etenkin miehessä. Se huokuu Markun elokuvista, Peter pohtii.

-Ehkä niissä humanismia on ollut nähtävissä, Markku myöntää.

-Se on arvokasta. Että uskaltaa olla ja tehdä. Empaattinen ihminen ei ole heikko, päinvastoin, Peter miettii. (---) Kyllä meillä on ollut alusta asti luotto toisiimme Markun kanssa. Markku on rauhallinen vaikka mitä tapahtuisi. Sinulla on aina se luotto, että kyllä tämä tästä, Peter sanoo.

-En ole räjähtänyt koskaan, mutta Lieksa-elokuvan aikana kävin monta kertaa asuntovanussa itkemässä. Mutta ei puhuta siitä."

Francois-Joseph Navez: Pyhä Veronica de Binasco, yksityiskohta, 1816, öljy kankaalle. Museum voor Schone Kunsten, Gent.

Järjen ja tunteen tasapaino

Olen Tuija Pehkosen kanssa samaa mieltä siinä, että tässä ajassa on suurinta rohkeutta näyttää tuntevansa. Mutta ajattelen myös, että järkeä ja logiikkaa korostavassa insinööriympäristössä minua tasapainotetaan siten, etten uuvu herkkyyden ja liiallisen kiltteyden alle. Se Noora Hautakankaan mainitsema halki-poikki-pinoon -ajattelumalli on opettanut myös minulle tervettä rajanvetoa siinä, mikä missäkin hetkessä on oleellista.

Kuten sanottua, järki ja tunteet eivät ole toistensa vastakohtia, vaan täydentävä kokonaisuus. Paljastettakoon sekin, että kiinteistöhallinnon järjen ja logiikan maailmasta löytyy tarvittaessa myös empatiaa, tunneälykkyyttä ja syvästi tuntevia henkilöitä, vaikka he eivät ehkä haluaisikaan tätä paljastaa. Herkkyyden paljastaminen vaatii luottamusta ja uskoa siihen, ettei toinen satuta ollessani avoin.

Olen lisännyt lukulistalle Camilla Tuomisen kirjoittaman Tunteet ei kuulu työpaikalle (Otava, 2020). Jos joku on ehtinyt jo kyseisen teoksen lukea, kuulisin mielelläni ajatuksia kirjasta.