Hymyn salaisuus

"Jotkut kuolee upeasti", hän sanoi. Hätkähdin. Mitä ihmettä se tarkoittaa, kysyin. "Se on sitä, ettei lähde itseltään salaa, vaan hyväksyy faktat ja ihan viimeisenä vielä hymyilee."

Helsinkiläinen kuvataiteilija, taideterapeutti ja tietokirjailija Krista Launonen (s.1973) on kirjoittanut kirjan Hymyn salaisuus - Miten taide auttoi minua löytämään elämänilon? (Avain, 2020) Hymyn salaisuus on eräänlainen Launosen selviytymistarina, joka olisi saattanut jäädä valmistumatta. Launoselta kuoli läheinen isosisko 2016, jonka myötä suru liittyi hänen elämäänsä. Hänellä itsellään todettiin krooninen syöpä 2019, jonka jälkeen Launonen alkoi pakonomaisesti kaivata iloa elämäänsä:

"Minun on kirjoitettava ilosta. (---) Kaipaan elämäniloa ja kuvauksia siitä. Koko maailma taitaa kaivata. Olen tavannut työssäni paljon ihmisiä, joiden ilo on hukassa. Yhteys itseen ja toisiin on katkennut. (---) Lähden etsimään iloa taiteesta, koska uskon sen voimaan ja viisauteen. Taide on auttanut minua aiemminkin ja on järisyttävän kiinnostavaa ja monitahoista. En voi millään ymmärtää, etteivät kaikki koe samoin. Kuvat ja taide ovat olleet yli 20 vuotta erottamaton osa minua, työtäni ja työvälineeni. Päätän ottaa hymyn ilon symboliksi, etsiä taiteesta aidot elämänilon kuvaukset ja selvittää, miten riemullista elämää voi elää."

Etruskit. Pariskunnan sarkofagi, n. 500 eaa. Villa Giulia, Rooma. Kuva Wikipedia.

Buddhan pää, n. 300-400 jaa. Victoria and Albert Museum, Lontoo. Kuva Wikipedia.

Hymytön taidehistoria?

Tate Britain -taidemuseota kiertäessään Launonen havahtui huomioon, ettei nähnyt maalauksissa hymyjä:
"Taideteosten joukosta on äärimmäisen työlästä löytää suurta tai edes pientä iloa tai riemua. Taide nyt vaan on pääosin vakavaa, itse asiassa se on kamalan vakavaa, turhan vakavaa. Eikä vain historiallista, vaan myös nykytaidetta vaivaa ilottomuus. Sarkasmiin saattaa törmätä, mutta ilo liitetään viihteeseen eli kepeyteen ja pinnallisuuteen. (---) Totta kai tiedän ne muutamat iloiset taideteokset: elämäniloiset etruskit, hymyilevät Buddhat, barokin riehakkaat humalaiset kansanihmiset ja erään hurjan Elisabeth-nimisen [Vigée Le Brun] naisen aikaansaaman 'hymyvallankumouksen' 1700-luvulla."

Launonen on etsinyt taide- ja kulttuurihistoriasta selityksiä kuvataiteen hymyttömyydelle. Tämä matka hymyjen (ja hymyttömyyden) maailmaan on kirjan mielenkiintoisin osuus:

"Hymy on yksi tärkeimmistä, ehkä tärkein, sosiaalisen kontaktin muodoista ja viestimisen tavoista. Sillä haetaan hyväksyntää, näytetään omat hyvät aikeet, hyvä olo, ilo, tyytyväisyys, ystävällisyys ja vieraanvaraisuus. Hymyilemme, kun haluamme rohkaista ja kiittää. Hymyilemällä puramme jännitystiloja, tyynnyttelemme itseämme ja sitoudumme toisiimme. Hymy on iholle päästämistä; se on kutsu ja selkeä kontaktin signaali. Ja kuitenkin psykologi Paul Ekman on kirjoittanut, että hymy on maailman aliarvostetuin ilme. (---) Jos haluaa lujittaa ihmissuhteitaan, kannattaa nauraa yhdessä, sillä se lisää halua tehdä yhteistyötä ja olla avoin. Aivotutkimuksen professori Steven Pinkerin mukaan nauru on sosiaalista liimaa."

Leonardo da Vinci: Mona Lisa, 1503-07. Louvre, Pariisi. Kuva: Wikipedia.

"Se, ettei hymyjä ole tallennettu taiteeseen, ei tarkoita, etteivätkö ihmiset olisi hymyilleet tuhansia vuosia. (---) Valokuvassa tai maalauksessa hymy saattaa vaikuttaa jäätyneeltä tekohymyltä, koska todellisuudessa kasvojen ilmeet muuttuvat nopeasti ja ovat ylipäätään koko ajan liikkeessä. (---) Hymy on ollut tuhansia vuosia osoitus kontrollin puutteesta tai sen menetyksestä, jopa hulluudesta. Naurava ja hampaitaan esittelevä ihminen on päästänyt itsensä ilon hurmaan ja hirnuu ja antaa samalla ruumiinsa ohjata itseään. Itsekontrolli on ollut hyvän käytöksen ydin."

"1600-luvulla Hollannissa iloinen nainen  oli sinänsä hyväksytty, koska naurun ajateltiin estävän melankoliaa. Joten pieni nauru oli terveellistä, mutta liikaa ei saanut hohotella, eikä hampaita sopinut tietenkään näyttää. Vallalla oli tiukka moraalikoodisto. (---) Englannissa 1800-luvulla eläneet viktoriaanit pitivät suunsa kiinni, koska hampaat paljastava ilme näytti heidän silmissään rumalta, säädyttömältä tai jopa uhkaavan aggressiiviselta."

Elisabeth Vigée Le Brun: Omakuva, 1790. Uffizi, Firenze. Kuva: Wikipedia.

Hymyilevän taiteen opetus

Krista Launonen on valinnut kirjan "hymymatkalleen" viisi teosta, joiden avulla hän tulkitsee teosten hymyjä ja taiteilijoiden tarkoitusperiä. Teosten hymyt ovat nykykatsojan silmin varsin hillittyjä, mutta jokainen teos kertoo ajastaan. Hymyn vangitseminen taiteeseen on haastteellista, sillä katsoja tulkitsee teosta usein ilman taustatietoja. Näin ollen voin ymmärtää, miksi hammashymy on ollut pitkään uhkaava tai arveluttava.

Jokaisen taideosion loppuun Launonen on kirjannut listan siitä, mitä hän oppi taiteilijoilta heidän teostensa kautta. Hän peilaa tunteitaan ja ajatuksiaan syöpähoitojen keskellä:

• Etruskit opettivat "tekemään työtä ja elämään arkea hymyssä suin, luonnon ehdoilla ja sitä kunnioittaen."
• Buddha opetti "toimimaan ihmissuhteissa niin, ettei ole mitään anteeksi annettavaa eikä anteeksi pyydettävää, kun ikuisen eron hetki koittaa."
• Leonardo da Vinci opetti, että "ihmisestä tulee todella kiinnostava, kun hän uskaltaa näyttää ja hyödyntää syvimmät haavansa. Täydellisyys on tylsää, ikuinen keskeneräisyys kiinnostavaa, sillä se mahdollistaa kasvun ja oppimisen ja tekee ihmisestä uskottavan ja samaistuttavan."
• Elisabeth Vigée Le Brun opetti, kuinka "paratiisissa on erityinen paikka naisille, jotka auttavat toisiaan." Vigée Le Brun opetti myös olemaan "rehellinen ja avoin, sillä siten saat rokokoomaisen keveyden tunteen elämääsi."
• John Singer Sargent opetti, että "jos oma elämä tuntuu raskaalta tai olet luonteeltasi synkkämielinen tai introvertti, hakeudu elämäniloisten ekstroverttien seuraan, tarkkaile heitä ja ime heistä elämäniloa." Sargent kertoi elämänilon syntyvän myös intohimoisesta tekemisestä: "Löydä oma intohimosi ja täytä sillä sydämesi ja mielesi."

John Singer Sargent: Ena and Betty, 1901. Tate Britain, Lontoo. Kuva: Wikipedia.

Merkityksetöntä hymyä ei ole

Kirja oli ajoittain melko surullista luettavaa, sillä Launonen kirjoittaa kaunistelematta syöpähoitojen sivuvaikutuksista ja sen myötä tulleesta epätoivon tunteesta. Hän kuitenkin selvisi hoitojen läpi ja myöntää olevansa iloinen, että sai kirjoittaa Hymyn salaisuuden itse alusta loppuun.

Aihe on itselleni todella kiehtova ja omakohtainen, sillä kommunikoin hymyllä paljon. "Puhun" hymyllä sanattomasti ja sen eri sävyillä päivittäin. Minulle on luontevaa hymyillä ja allekirjoitan Launosen ajatuksen siitä, että hymy on kenties tärkein sosiaalisen kontaktin muodoista. Taiteen kautta hymyjen tulkitseminen on taidehistorioitsijalle myös mielenkiintoinen näkökulma. Kuinka en ole tullut ajatelleeksi tällaista tutkimusaihetta itse?

Koska hymyilen paljon, luen myös toisten hymyjä arjessa aktiivisesti. Ei ole olemassa vain yhtä hymyä ja aina hymy ei ole hyväntahtoinen. En voi itse sietää teeskenneltyä hymyä, omahyväistä tai toista halventavaa ivallista hymyä. Hymyjen monet tasot ja merkitykset kirjoitti kirjassaan auki myös Krista Launonen:

"Kuten nauru myös hymyileminen vähentää stressihormoneja ja lisää hyvänolon hormonien tuotantoa. (---) Hymy on vahvimmin positiivisia tunteita herättävä ilme ihmisessä. Hymyn tärkeydestä kertoo sekin, että se tunnistetaan kymmenessä millisekunnissa, nopeammin kuin mikään muu ilme tai tunne. Pystymme myös helposti erottamaan aidon hymyn teennäisestä."

"Uskon, ettei merkityksetöntä hymyä ole. Merkitykset tosin voivat vaihdella. Hymy ei ole todiste siitä, että on onnellinen, koska ei ole vain yhdenlaista hymyä. On irvistyksiä, virnistyksiä, tekohymyjä, kieroa ja ivallista hymyä. On peittelevää, omahyväistä ja häijyä hymyä, hämmentynyttä, hermostunutta, häpeä-, pettymys- ja nolohymyä ja tietysti flirttihymyä. Hymyllä voidaan johtaa harhaan, kiusata tai kiusoitella. On hymynaamioita, joilla piilotetaan tunteita ja ollaan kohteliaita."

Minulle on joskus ihmetelty ääneen, kuinka jaksan hymyillä, olla niin iloinen. (Uskokaa pois, tälläkin kolikolla on kääntöpuolensa.) Allekirjoitan Launosen sanat: hymyileminen vähentää stressihormoneja ja lisää hyvänolon tunnetta. Hymyilemällä "lääkitsen" tai "huumaan" itseäni. Olen koukussa siihen hyvänolon tunteeseen, jonka hymyileminen tuottaa. Hymyn tai naurun jakaminen toisen kanssa on minulle maailman ihanin tunne. Samalla tavalla kuin etsin elämyksiä taiteesta kiertämällä näyttelyissä, etsin hymyn kautta hyvänolon tunnetta arjessa.

Joku on joskus sanonut, että keskittymällä hyvään näet hyviä asioita, mutta keskittymällä negatiiviseen alat vaipua ikäviin tunteisiin. Uskon tähän näkökulmaan. Tämä ei tarkoita, että kaikki asiat pitäisi kääntää hyväksi. Ikävillä, negatiivisilla ja surullisilla tunteilla on oma tarkoituksensa, ne pitää käsitellä, mutta niihin ei pidä jäädä makaamaan. Ilo tuntuu surun jälkeen entistä paremmalta.

Sain hetki sitten erääseen hymyilevään kuvaani kommentin: "Sun nauru kuuluu tästä kuvasta". Kommentti läpäisi monet mieleni tunnekerrokset, ja oli yksi kauneimmista lauseista, mitä minulle on pitkään aikaan sanottu. Tuntui, että joku luki hiljaisesta kuvastani koko luonteeni. Sen hyvänolon tarpeen, jota arjessa metsästän.

"Nauru on väkevä sielullinen ilmiö.
Se tyhjentää mielen, buuttaa koneen.
Naurun valtaan joutunut ihminen unohtaa hetkeksi kaiken muun."

- Juhana Torkki -