Tunteiden maailmanhistoria

Alexander Reichstein: Korjaamatonta korjaamassa, 2023. Sodan ja rauhan keskus Muisti.

Tunteista, tunneälykkyydestä, tunteiden tunnistamisesta, säätelystä ja niiden ilmaisemisesta puhutaan nykyisin aiempaa enemmän kaikkialla. Tämä on tällaiselle tunteelliselle yksilölle hieno juttu, mutta silti yllätyin, kun sain käsiini Richard Firth-Godbeheren kirjoittaman teoksen Tunteiden maailmanhistoria - Kuinka tunteet rakensivat maailman (Bazar, 2022). Hän yhdistää kirjassa psykologiaa, neurotiedettä, filosofiaa, taidehistoriaa ja uskontotiedettä. Firth-Godbehere laittaa pohtimaan, kuinka tunteiden ymmärrys ja kokeminen on muuttunut aikojen saatossa ja kuinka käsityksemme tunteista ovat muovanneet ihmisiä ja maailmaamme.

Kirja osoittaa, että tunteet eivät ole universaaleja, vaan muuttuvat kulttuurista ja ajanjaksosta toiseen. Oli yllättävää ajatella maailmanhistoriaa uudella tavalla, kun tunteiden osoitettiin muokanneen maailmaa samalla tavalla kuin esimerkiksi teknologian ja politiikan. Tunteiden maailmanhistoria näyttää esimerkkien kautta, kuinka muun muassa "Rooman valtakunnan tuho, noitavainot, tieteellinen vallankumous ja maailmansodat voidaan ymmärtää paremmin, kun niitä tarkastellaan oman aikakautensa vallitsevien tunnetilojen näkökulmasta."

Basilica di Santa Maria in Cosmedin, Rooma.

Vastenmielisyys, iljetys ja sen tarttuvuus

Vastenmielisyys ja inho jotakin kohtaan ei ole täysin universaalia, sillä eri ihmiset pitävät eri asioita iljettävänä. Jokainen kulttuuri esimerkiksi syö jotakin ruokaa, mitä muut pitävät ällöttävänä. Firth-Godbeheret nostaa esimerkeiksi Skotlannin haggiksen; lampaan vatsalaukun, joka on täytetty ohran lisäksi mm. maksalla, sydämellä ja keuhkoilla tai Ruotsin hapansilakan. Inho ja vastenmielisyys liittyvät usein siihen, ettei  haluta edes katsoa, koskea, haistaa tai maistaa mitään mikä tekee kuvottavan olon. 

Vastenmielisyyden tunteesta on pelottavan lyhyt matka tarttuvuuden tunteeseen, vaikkei tarttuvuudesta olisi mitään tieteellisiä todisteita. Kun joku tuntuu ällöttävältä ja vastenmieliseltä - tai siitä väkisin luodaan tällainen mielikuva - siitä halutaan pysyä kaukana ja pitää se poissa, jotta se ei tartuta vastenmielisyyttään muihin. Joko arvaatte mihin johdattelen aihetta?

Noitavainot, rotuerottelu, orjuus, juutalaisvainot, kansanmurhat jne. "Me puhdas rotu, te likainen ja saastuttava rotu, josta on päästävä eroon - heitetäänhän pilaantunut ruokakin roskiin." Näin meidän mieltämme on ihmiskunnan historiassa muovailtu, ja muovaillaan edelleen. Tunteiden avulla.

"1500- ja 1600-luvun noitavainot kuuluvat koko historian pahimpiin esimerkkeihin naisiin kohdistuvasta väkivallasta. Parhaat arviot 1560-1630 tapettujen määrästä liikkuvat suunnilleen viidenkymmenentuhannen tienoilla. (---) Varsin pian noituudesta syytettyjä ihmisiä raahattiin kotoaan, kidutettiin ja poltettiin elävältä. (---) Miten tämä tapahtui? (---) Vastaus, tai ainakin suuri osa siitä, koskee tunnetta. (---) Ensimmäinen on pelko ja toinen on tietyn tyyppinen vastenmielisyys, iljetys. (s.138-139)

"(---) Vaikka useimmat noitaoikeudenkäynnit tapahtuivat protestanttisissa kaupungeissa, iljetyksen käsite kummitteli voimakkaana sekä katolisilla että protestanttisilla alueilla. (---) Tartunta, joka yhdistetään sekä iljetykseen että vastenmielisyyteen, tunnetaan sympaattisena magiana. (---) Ilmiössä on kaksi osaa. Ensin samankaltaisuuden laki: 'Kaltainen tuottaa kaltaista. Toiseksi kontaktin ja tarttumisen laki: 'Asiat, jotka ovat kerran olleet yhteydessä toisiinsa, vaikuttavat edelleen toisiinsa matkan päästä kun fyysinen kontakti on katkaistu.' (---) Ihmisiltä kysyttiin, pukisivatko nämä ylleen villapaidan, jota Hitler on käyttänyt aiemmin. Melkein kaikki vastasivat kieltävästi ja pitivät kiinni vastauksestaan vaikka heille kerrottiin, että villapaita on desinfioitu. (---) Se, että villapaita oli kuulunut niin pahalle miehelle, sai ihmiset tuntemaan, että hänen paha olemuksensa sisältyi jotenkin villapaitaan, että pelkkä langan ja puuvillan kooste pystyi jollakin tavoin infektoimaan kenet tahansa, joka pukeutui siihen. (s.150-152)

"1500- ja 1600-lukujen pelon hallitsemina aikoina ei tarvittu paljoa, että naista, etenkin köyhää ja vanhaa, syytettiin siitä, että hän oli iljettävä noita. Riitti, ettei sopinut hallitsevaan kauneuskäsitykseen, oli vanha, vähemmän varautunut kuin sopivana pidettiin ja katsoi ihmisiä väärin. Viesti naisille, jotka tahtoivat välttää noituussyytökseen yhdistyvät kauhut, oli selvä: pysy nuorena, pysy kauniina, älä ole liian emotionaalinen (ellet ole täynnä pelkoa, inhoa ja hinkua tappaa noitia) ja tee niin kuin käsketään." (s.157-158)

Eikö kuulosta tutulta? Nykyisin naiset tuntuvat kamppailevan ihan samojen asioiden kanssa kuin 1600-luvulla tullakseen hyväksytyiksi, mutta nyt ei puhuta noituudesta, vaan pyritään tasa-arvoon, mikä tuntuu olevan yhtä tiukkaan istunut ongelma yhteiskunnalle kuin noituussyytteistä irti pyristeleminen.

Basilica di Santa Francesca Romana, Rooma.

Perusnesteiden merkitys tunteille

Galenos oli antiikin kreikkalainen lääkäri, lääketieteilijä ja filosofi, jonka ajatukset hallitsivat käytännön lääketiedettä yli vuosituhannen. Galenoksen ajatukset parantamisesta vaikuttivat kaikkiin, kuninkaasta talonpoikaan. Hänen lääketieteelliselle toiminnalleen oli keskeistä pyrkimys terveelliseen ruokavalioon, riittävään uneen ja säännölliseen liikuntaan. Hän myös uskoi Hippokrateen tavoin, että ihmiset muodostuivat neljästä perusnesteestä, joista jokainen vaikutti johonkin mielentilaan ja niiden tuli olla tasapainossa keskenään:

• veri yhdistettiin puheliaisuuteen, aktiivisuuteen ja ulospäinsuuntatuneisuuteen
• musta sappi (melaina chole) on sanan melankolia taustalla ja tiivistää sen vaikutuksen
• liiallinen vihreä sappi tekee koleeriseksi - vihastuvaksi, ärsyyntyväksi ja stressaantuneeksi
• liiallinen lima eli flegma tekee laiskaksi, uupuneeksi, väsyneeksi ja elottomaksi

Galeinoksen mukaan ainoa oikea tapa hoitaa perusnesteitä oli käyttäytyä oikein ja hallita niitä.

Venäläisten läpimurto Karjalan kannaksella. 17.6.1944 radiosta kuunnellaan uutisia suurhyökkäyksen etenemisestä. Kuva: Onni Tossavainen / yksityiskokoelma. Sodan värit-näyttely, 2017, Etelä-Karjalan museo.

Tunneyhteisöt ja (kaunis) pelko 

Pelkotutkijat kuvailevat pelkoa "motivoivaksi tilaksi, jonka aiheuttajina toimivat ärsykkeet saavat aikaan puolustuskäyttäytymistä tai pakenemista." Pelossa on muutakin, sillä opimme niitä kulttuurista, kasvatuksesta ja koulutuksesta. Pelko ei ole aina paha asia. Tieteellisesti tuntemukset, jotka estävät meitä vahingoittumasta ovat olennainen osa evoluutiota.

Pelkoon sisältyy myös tunne pelon hallitsemisesta. Firth-Godbehere kirjoittaa Konstantinopolin piirityksestä 1500-luvulla, jolloin sulttaani Mehmed II kerrotaan ratsastaneen ympäri leiriä puhumassa miehilleen ja komentajilleen. Hän organisoi hyökkäyksiä ja teki itsestään osan suurempaa yhteistöä eikä jäänyt kaukaiseksi hahmoksi telttaan kilometrien päähän. Hänen kerrotaan puhuneen sotilailleen, että "Ellemme olisi päättäneet kestää näitä koettelmuksia, emme olisi sotureiksi kutsumisen arvoisia." (s.132)

Osmaniarmeija muodostui monista yhteisöistä, jotka erottuivat toisistaan joskus etnisyyden joskus uskon perusteella. Eroista huolimatta taistelun aikana vallitsi tunneyhteisö, joka kokosi kaikki yhteen. Tälle tunneyhteisölle oli yhteistä se, että he jakoivat ajatukset, kuten suostumuksen ja kiitollisuuden niitä kohtaan, jotka tekevät oman osansa, tekevät mitä heiltä edellytetään ja pidättäytyvät loukkaamasta ryhmää. Mielestäni tällaisella tunneyhteisöllä voisi kuvailla myös toimivaa työyhteisöä.

Sulttaanina Mehmedin vastuulla oli vahvistaa näitä yhteisöllisiä siteitä. Hänen täytyi osoittaa miehilleen suostumuksensa ja kiitollisuutensa siitä, mitä nämä pian tekisivät, ja hänen täytyi osoittaa, että myös hän pelkäsi. Tällä varmistettiin, että hänen joukkonsa pysyivät tiiviinä, yhteen asiaan keskittyvänä yksikkönä. Sulttaanin tehtävä oli puhutella kaikkia ja auttaa heitä kukoistamaan. Vaikka kirjassa puhutaan tässä yhteydessä sodankäynnistä, näinhän nykyaikainen ja tunnetaitoinen johtajakin menettelisi: myöntäisi myös oman vajavaisuutensa, mutta osoittaisi esimerkillään yhteisen päämäärän saavuttamisen peloista tai vajavaisuudesta huolimatta. Jos osmanijohtaja pystyi tällaisella tunnetaidolla johtamaan armeijansa voittoon jo 1500-luvulla on hieman surkuhupaisaa ajatella, että nykyinen yhteiskunta vähättelee tunteiden merkitystä esimerkiksi työpaikoilla. Onneksi tätäkin aihetta pidetään yhä näkyvämmin esillä tutkimustiedon lisäksi myös mediassa. 

Heinrich Füssli: Hiljaisuus, noin 1799-1801, öljy kankaalle. Kunsthaus, Zürich.

Esteettiset ja moraaliset tunteet

Moraalitunteilla tarkoitetaan niitä tunteita joita ihminen kokee, kun joku tekee jotakin, jota pitää hyvänä tai pahana. Esteettisillä tunteilla viitataan makuun liittyviin tunteisiin, jotka kertovat meille, mikä on kaunista tai hyvän maun mukaista tai inhottavaa tai mautonta.

1700-luvun valistuksen aikakaudella ihmiset eivät jakaneet tunteita kahtia, vaan ajattelivat, että tunteet voivat olla sekä esteettisiä että moraalisia:

"Esimerkiksi Adam Smith kirjoitti 'kaikenlaisesta kauneudesta' tarkoittaen esteettisesti miellyttävän kauneuden lisäksi myös 'käyttäytymisen kauneutta'. Moraalisesti väärän ja esteettisesti epämiellyttävän tunteet olivat valistusajattelijoiden mielestä identtisiä; ne tuottivat samat tuntemukset. Hyvä maku osoitti, että on moraalinen ja terve. Mauttomuus osoitti päinvastaista. Kauneus on hyvä, paha on ruma. Näin neliö ympyröitiin ja asioiden haluamisesta tuli hyveellistä. Oli sallittua himoita, kunhan tunsi oikeita esteettisiä tai moraalisia tunteita. Toisin sanoen aineelliset halut olivat sallittuja niin kauan kun on hyvä maku." (s.175)

12-osainen seremoniallinen haarniska (ō-yoroi), joka on kuulunut feodaaliherralle (daimyō). Lahja osavaltion kansleri Tomomi Iwakuralta ja hänen liittoneuvoston valtuuskunnalta vuonna 1873. Japani, Shinshintō-aikakausi, 1800-luku. Kulttuurihistoriallinen museo, Bern.

Häpeä

Häpeä on vaikea tunne. Pelkoon verrattuna häpeän tunnetta ja sen syntyä, juurisyitä, on vaikeampi määritellä. Pelkoreaktio on usein välitön, kun häpeään kietoutuu monimutkaisempia syitä. Firth-Godbehere käyttää esimerkkinä muinaista Japania.

"700-luvun japanilaiset tunteet perustuivat siihen, miltä jossakin tilanteessa pitäisi tuntua ja miten siinä pitäisi käyttäytyä. Suru vaimon menettämisestä on sopivaa, mutta tabujen rikkominen oman edun saamiseksi ei ole. Se merkitsisi liikettä pois ideaalisesta minuudesta, tunneregiimin [soveliaan tunteen] sääntöjen rikkomisesta. Se aiheuttaisi hajia [häväistystä] tai ainakin sen pitäisi. Samaan aikaan 700-luvun haji tuo mukanaan kuvotuksen elementtejä ja tarpeen puhdistaa häpeä pois. Tarve on niin voimallinen, että sitä harjoitetaan yhä." (s. 208)

Marc Chagall: Sota, 1964-66, öljy kankaalle. Kunsthaus, Zürich.

Hysteerinen mies ja taisteluväsymys - eihän näin pitänyt käydä

Hysteriaa eli hallitsematonta tunteiden purkaantumista, kiihtymystä tai paniikkia on yleisesti pidetty naisten sairautena. Historiallisesti se oli etenkin 1800-luvulla naisille diagnosoitu sairaus, josta on kirjoittanut suomeksi muun muassa Anna Kortelainen (Levoton nainen, Tammi 2003). Sodat ja niiden koettelemukset ovat kuitenkin osoittaneet, että hysteriaksi kutsuttu sairaus ei ole vain naisten asia. Miehillä tästä mielenterveydellisestä sairaudesta puhuttiin taisteluväsymyksenä.

"Sotilas nimeltä W.D. Esplin kirjoitti ensimmäisen maailmansodan alussa siitä, miten sodasta palattiin kotiin emotionaalisesti liian uupuneena jatkamaan. (---) Ongelma oli, että näistä miehistä oli tullut hysteerisiä, eikä miehille pitänyt käydä niin. Aikakauden hallitsevat teoriat syyttivät kaikkea mahdollista epätasapainoisista perusnesteistä kohtuun, joka saattoi harhailla pitkin kehoa ja aiheuttaa kaaosta sairaudella, joka ajateltiin erheellisesti 'naisten sairaudeksi'. Mutta aina ensimmäisen maailmansodan alusta lähtien etulinjasta oli tuotu takaisin rekkalasteittain sotilaita ja heidän kärsimyksensä olivat varsin johdonmukaisia: paniikki, pahoinvointi, sokeus, hallusinaatiot, stressaavien tilanteiden kokeminen uudelleen ja monia muita vaivoja.

Sekä liittoutuneet (Britannia, Ranska, Venäjä, Italia, Romania, Japani ja Yhdysvallat) että keskusvallat (Saksan keisarikunta, Itävalta-Unkari, Bulgaria ja Osmanien keisarikunta) joutuivat kohtaamaan ilmiön, joka tuli tunnetuksi taisteluväsymyksenä - mielisairautena, jolla on laaja joukko oireita. Vuonna 1918 kirjoitettu kirja taisteluväsymyksestä kuvasi sitä näin:

'muistin menettäminen, unettomuus, kammottavat unet, kivut, tunne-elämän epävakaus, itseluottamuksen ja itsehillinnän väheneminen, tiedottomuuden tai muuntuneen tietoisuuden kohtaukset, jotka tuovat joskus mukanaan kouristuksenomaisia, epileptisiä kohtauksia muistuttavia liikkeitä (---)." (s.242-243)

Edvard Much: Kärsimyksen kukka, 1906-14, puupiirros, Nasjolanmuseet for Kunst, Arkitektur og Design, Oslo.

Taisteluväsymykseksi kutsuttu sairaus muovasi historiaa kenties yhtä paljon kuin sen aiheuttaneen sodan väkivalta. Se sai uuden tieteenalan - psykologian - kasvamaan ja arvioimaan uudelleen sitä mitä mielisairaudet ovat. Taisteluväsymyksen laaja vaikuttavuus synnytti tarpeen ymmärtää tunteita paremmin, sillä molemmat osapuolet halusivat voittaa sodan. Kuten Firth-Godbehere kirjoittaa: "Taisteluväsymys täytyi parantaa, jotta miehet voitaisiin palauttaa takaisin konfliktiin. Se muutti sota-ajan, ja rauhan ajan, ikuisiksi ajoiksi." (s.244)

"Sodan kauhujen uskottiin vähentäneen heidän miehekkyyttään ja kutistaneen heidät naismaisiksi emotionaalisiksi olennoiksi, 'kaheleiksi', koska he erosivat esteettisistä, moraalisista ja intellektuaalisista tunteistaan ja heidän tahtonsa oli murskautunut." (s.256)

Jos jotakin hyvää tästä kaikesta kauheudesta lopulta syntyi niin se, että ymmärrettiin naisten ja miesten kärsivän samasta sairaudesta riippumatta siitä, mikä sen aiheuttaa. Että tunteet ja niiden ilmaisu kuuluu sekä miehille että naisille.

Käthe Kollwitz: Taistelukenttä, sarjasta Talonpoikien sota, 1907, akvatinta, viivasyövytys, kuivaneula, pehmeäpohja. Albertina, Wien. 

Koneiden nousu

Tietokoneet pystyvät tekemään asioita paljon nopeammin kuin ihmiset. Ne voivat kuitenkin tehdä vain sitä mitä käsketään.  Tekoäly voi lukea miljoonia dokumentteja ja oppia asioita nopeasti noista dokumenteista. Firth-Godbehere kuitenkin muistuttaa, että jotta tietokone voisi huijata meidät ajattelemaan, että se on ihminen, sen täytyisi huijata meidät uskomaan, että se pystyy tulkitsemaan ja tuntemaan tunteita.

Kirjailija pohtii aiheellisesti, että pystymmekö koskaan rakentamaan konetta, joka pystyisi tunnistamaan ihmisen tunnekokemuksen koko moninaisuuden silloinkin, kun kahden kulttuurin tunneilmaisujen erot ovat niin suuret, ettei niitä voi edes kääntää?

Tunteiden maailmanhistoria on mielenkiintoinen ja monipuolinen matka kulttuurisidonnaisiin tunteisiin ja niiden tulkintaan. Kirjan luettuani ymmärsin, että tunteilla on tosiaan ollut merkittävämpi rooli maailmanhistorian kulussa kuin osasin aluksi ajatellakaan. Mutta näinhän se tosiaan on: tunteet ja niiden kirjo erottaa meidät muista elollisista - niin hyvässä kuin pahassa. Tärkeintä on ottaa oppia tunteista samalla tavalla kuin meidän tulisi oppia historiasta.

Aimo Tukiainen: Sokea (invalidi), 1943, pronssi. Turun taidemuseo.

"Mielestäni historiaa ei voi olla ilman tunnetta. (---) Historian tutkiminenhan on yritystä tuntea menneisyys, ja miten voimme tehdä sen, ellemme yritä ymmärtää, miltä ihmisistä tuntui?"

-Richard Firth-Godbehere-

Sinua saattaisi kiinnostaa myös aiempi kirjapostaus:

• Hymyn salaisuus - Miten taide auttoi minua löytämään elämänilon?

Myyttiset

Minua on aina kiehtonut kaikki maaginen, mystinen, pinnanalainen, mielensisäinen, satumainen ja taianomainen. Tämän vuoksi odotin innolla Kuopion museossa avautunutta Myyttiset - Metsän kätköissä -näyttelyä. Siinä kävijä johdatetaan itäisen Suomen alueen uskomuksiin, joita kerättiin 1600-1900-luvuilla. Näyttely on tuotettu yhteistyössä Kuopion kulttuurihistoriallisen ja Kuopion luonnontieteellisen museon kanssa. 

"Itä-Suomen rikas suullinen kansanperinne säilytti erityispiirteensä pitkään, ja runot talletettiin arkistoihin loitsuina, lauluina, kertomuksina ja satuina. Myyttiset -näyttelyssä tarinat ja uskomukset punoutuvat yhteen todellisten eläinten ja luonnonilmiöiden kanssa. (---) Suomalaisille metsä on aina ollut erityinen paikka. Esivanhempamme lähestyivät metsää kunnioittavasti. Metsä oli heille elävä olento, jonka kanssa keskusteltiin ja neuvoteltiin."

Näyttelykävijän toivottaa tervetulleeksi Tietäjä. Kävijälle avautuu myös pienoismallin kautta tunnelma metsän reunassa toimineen maatalousyhteiskunnan elämäntapaan ja siihen liittyviin uskomuksiin. Vaikka uskomuksiin liittyvä kansanperinne on minulle jonkin verran tuttua, antoi näyttely myös lisätietoa ja syvensi jo olemassa olevaa tietämystä.

"Metsän yleishaltijoita olivat Tapio, Mielikki ja Tellervo. Tapiota saattoi lähestyä missä vain metsässä. Tapio joko antoi tai otti metsästäjän saaliin ja piti pedot loitolla metsälaidunten karjasta. Mehtolan emäntä Mielikki oli metsän naispuolinen riistanhaltija ja karjan suojelija. Tellervo ohjasi eksyneet kotiin."

Maatilan laidalta siirrytään syvemmälle metsään, jossa tulee vastaan erilaisia metsäneläimiä ja kerrotaan niihin liittyviä uskomuksia. Ennen myös uskottiin, että maailmassa on onnea vain tietty määrä. Kävijä sai testata onneaan onnenpyörässä, joka näytti suosiiko onni kävijää tulevalla metsäretkellä. Olin yllättävän innoissani aikuiseksi! Pyöräytin itselleni välimuodon, jossa luvattiin "Aarni antaa sinulle aarteen" ja "Löydät marjoja".

Näyttelyn ansio on muun muassa se, että vaikka se keskittyy uskomuksiin, kulkee luonnontieteellinen ja kulttuurihistoriallinen ymmärrys käsi kädessä. Esimerkiksi sudesta kerrottiin:

"Suomalaisessa kansanrunoudessa susi oli pelätty ja vihattu eläin, joka uhkasi ihmisiä ja kotieläimiä. Luonnonteteellisesti ajatellen susi kuuluu Suomen luontoon siinä missä muutkin lajit, ja saaliseläinten kantaa säätelemällä susi vaikuttaa koko ekosysteemiin. (---)  Susi yhdistyy kansanperinteessä myös perhesuhteisiin. Morsian saattoi sanoa menevänsä mieluummin suden suuhun kuin huonolle miehelle. Tai anoppia toivottiin suden suuhun, kun miniän ja anopin välille aiheutui kitkaa."

Tässä yhteydessä on hyvä mainita, että Italiassa on sanonta "In bocca al lupo", joka tarkoittaa sanatarkasti "suden suuhun", kun toivotetaan onnea esimerkiksi ennen haastavaa tilannetta. Siis rohkeutta ja onnea kohdata haasteet! Susi ei siis aina symboloi negatiivisia asioita.

Kulttuuriset ja alueelliset erot kävivät ilmi myös kuukkeliin liitetyissä uskomuksissa:

"Kuolevan metsästäjän tai tietäjän sielun uskottiin siirtyvän kuukkeliin. Kuukkeli myös edusti metsän emäntää tai haltijaa. Sielunlintu toi metsästysonnea, mutta johti metsästäjän harhaan, kun metsänemäntä halusi suojella eläimiä. Pohjoisessa se oli hyvän ja Etelä-Suomessa huonon onnen lintu. Kuukkelia kohdeltiin kunnioittavasti, ja yliluonnollisten kykyjensä ansiosta se sai olla pitkälti rauhassa. Kuukkelin pesän tahatonkin löytäminen saattoi johtaa kuolemaan."

Kallionkoloissa kurkistelivat sisilisko ja lepakko, mutta pirunpellosta kerrottiin seuraavaa:

"Paikoin sisämaassa voi nähdä pirunpeltoja, pyöreistä kivistä koostuvia kivikoita. Ne ovat muinaisen rannan jäänteitä, jotka ovat muodostuneet veden huuhdottua hienomman aineksen pois suurten, veden hiomien kivien välistä. Pirunpelto-nimi perustui uskomukseen, että piru oli viskellyt alueen täyteen kiviä.

Kristinuskon luoma piru oli savolaisen kansanperinteen suosituin ja ristiriitaisin hahmo. Pirua pelättiin, mutta silti sen kanssa tehtiin sopimuksia metsästysonnesta. Hintana oli jopa oma tai lapsen henki. Sopimuksen pitämistä yritettiin pakoilla pirua petkuttamalla. Jos se ei onnistunut, piru peri omansa. Pirun nimen lausumista vältettiin, jottei paha henki tulisi paikalle. Kiertoilmauksia olivat esimerkiksi alatuvan äijä, juutas, lempo, peijakas, hikinenä tai häntäherra. "

Pirunpellon kivikossa istui siipiään pörhennellen uhkaava huuhkaja:

"Huuhkajaa pidettiin linnuista mahtavimpana ennustajana, Tuonelan lintuna. Sen pelottava huhuilu ennusti tappeluita, tulipaloja, nälkävuosia tai kylän merkkihenkilön kuolemaa."

Kuolemaan ja Tuonelaan liitetään uskomuksissa myös korppi:

"Synkän musta kaarne eli korppi miellettiin pirun linnuksi. Sen lentäminen talon yli ennusti epäonnea ja raakkuminen kuolemaa. Korppia pidettiin myös murheen, kaihon ja lohdun lintuna. Sitä pyydettiin kantamaan huolet pois ja kadottamaan ne kauas 'kalattomiin lampiin'.

Kaarneen koti oli kaukainen korpi, jonne ihminen ei kuulunut. Kauhein kohtalo oli menehtyä korpin asuinsijoilla; ilman oikeita kuoleman riittejä vainajan sielu saattoi jäädä vaeltamaan rauhattomasti. 

Todellisuudessakin korpin elintavat liittyvät läheisesti kuolemaan. Haaskat ovat niille mieluista ruokaa, ja ne seuraavat usein karhuja ja susia saadakseen osansa petojen saaliista. Älykkäinä lintuina korpit oppivat hyödyntämään myös ihmisen asettamia ansoja. Hurjan maineen ja ansojen tyhjentämisen vuoksi korppia vainottiin pitkään, ja jäljelle jääneet arat yksilöt vetäytyivät kauas ihmisasutuksesta. Nykyään korpit ovat rohkaistuneet, ja niitä voi nähdä jopa kaupunkimetsissä."

Pirunpellon kivikosta matka jatkui sammaleisen suon läpi kohti metsänpeittoa. Lapsille oli merkitty polku myös menninkäisen luolan läpi. Metsänpeitto on ilmiönä kiehtoa. Nykytaiteessa sitä on käsitellyt muun muassa valokuvataiteen keinoin Tiina Tanskanen.

"Metsässä kulkija saattoi joutua metsänpeittoon. Siellä kaikki oli toisin. Tuttu tuntui vieraalta ja asiat olivat väärinpäin. Metsänpeitossa oleva eläin tai ihminen menetti kykynsä kommunikoita ja oli jopa näkymätön. Metsänpeitosta vapautuakseen tuli esimerkiksi kääntää vaatteet nurinpäin tai tehdä muita riittejä. Metsänpeittoon joutunut pelastettiin metsästä lukkoamisella eli vetämällä hiilikoukkua kodista veräjälle."

Metsänpeitosta selvittyään kävijä muuttui kuin Liisaksi Ihmemaahan ja kulku jatkui valtavien kasvien, sienten ja hyönteisten keskeltä kohti uhrilehtoa ja pyhiä puita. (Hämähäkkikammoisena kuljin tämän osuuden läpi melko nopeasti...)

"Lehto ei aina ole lehtimetsä - itäsuomalaiset lehdot ovat usein kuusivaltaisia. Rehevyyden ja monikerroksisen kasvillisuuden ansiosta lehdot ovat monimuotoisia elinympäristöjä. Niitä on raivattu pelloiksi ja käsitelty talousmetsinä, joten luonnontilaiset lehdot ovat harvinaisia.

Lähteiden tasaisen viileissä olosuhteissa elää omintakeinen lajisto kasveja ja hyönteisiä. Luonnonlähteitä on Suomesta hävinnyt lähinnä hakkuiden, ojituksen ja rakentamisen seurauksena, ja kaikki lähteiset luontotyypit ovat silmälläpidettäviä tai uhanalaisia."

Näyttelyn viimeinen sali oli taianomainen ja sai hiljentymään. Seinille heijastettiin tähtitaivasta ja avaruuden elementtejä, kun teksteissä kerrottiin maailmanpuusta ja taivaankannen synnystä. Keskellä huonetta oli valtava puu, jonka runkoon oli piilotettu lisää kansanperinteen symboliikkaa. Puun takana seisoi kenties suomalaisen kansanperinteen kunnioitetuin olento - karhu.

"Maailman synty on kiehtonut ihmisiä kautta aikojen. Maailmansyntymyyttimme ovat hyvin vanhaa perinteen kerrostumaa. Myyteissä esiintyi usein lintu, jonka munien rikkoutuessa maailman osat - päivä, kuu ja tähdet - syntyvät usein kaaoksesta. Luojalintuina esiintyivät niin sotka kuin pääskykin. (---) Maailmanloppu on myyteissämme tuntematon."

"Karhua, metsänpedoista arvostetuinta, pelättiin sen voiman ja vaarallisuuden takia. Karhulla oli kymmeniä peitenimiä eikä sen oikeaa nimeä saanut lausua ääneen. (---) Karhun metsästäminen oli rituaali, joka päättyi peijaisiin. Tanssilla ja lauluilla lepyteltiin saaliinhaltija Hongatarta. Peijaisten päätteeksi karhun kallo ripustettiin honkaan. Karhun sielun uskottiin palaavan kotiinsa taivaaseen. Peijaisten tavoitteena oli pyyntionnen takaaminen ja karhun jälleensyntymisen varmistaminen."

Viimeisessä tilassa oli roikkuvia korituoleja, jossa sai keinutellen kuunnella tarinoita kansauskomuksista. Kertojaäänet oli valittu hyvin ja käsikirjoitus oli muutenkin miellyttävää kuunnella. Näyttelystä johdatti ulos käytävä, jonka seinälle oli koottu tiivistetyssä muodossa itäisen loitsuperinteen historia.

Historia alkoi 1200-luvulta, jolloin "koivun kuoreen kirjoitettiin teksti, joka alkoi sanoilla: Jumala nuoli... Novgorodista puoli vuosituhatta myöhemmin löytyneen kirjoituksen arvellaan olevan noidannuolen parannusloitsu."

Vuosina 1545 ja 1551 "savolainen rahvas juhli ja joi Ukon vakkoja ja sai siitä kuninkaan määräämät sakot. Ukon vakat olivat sateiden varmistamiseksi keväisin suoritettu hedelmällisyysriitti. Mikael Agricola kokosi Psalttarin suomennoksen esipuheeseen luettelon hämäläisistä ja karjalaisista epäjumalista."

Minulle oli yllätys, että jo vuonna 1733 "kansanuskoa alettiin käsitellä opinnäytteissä. Gabriel Maxeniuksen väitöskirjan De effectibus fascino naturalibus aineistona käytettiin Kuopiosta kerättyjä loitsuja."

Vuonna 1831 perustettiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ry, joka toimii edelleen tukien kansanrunouden taltiointia ja tutkimusta. 

Myyttiset -näyttely oli visuaalisesti kaunis, sisällöllisesti mielenkiintoinen ja näyttelyarkkitehtuuriltaan kiehtova. Kokonaisuus sopii ehdottomasti niin lapsille kuin aikuisillekin. Olisin voinut kulkea metsänpeitossa pidempään ja kuunnella kansanuskomuksiin liittyviä tarinoita enemmänkin. Tieteen ja uskomusten yhdistäminen on aina opettavaista.

Myyttiset - Metsän kätköissä -näyttely on esillä Kuopion museossa 25.1.2026 saakka.

*Lainaukset ovat Myyttiset -näyttelyn näyttelyteksteistä.

Jääkiekkokulttuurista

Instagramin puolella minua seuranneet ovat jo huomanneet, että taideasiantuntijan somessa on viime syksystä alkaen vilahdellut jääkiekkoaiheisia päivityksiä. Jossain vaiheessa jopa siinä määrin, että sain ystävällisen "kuitin" tutulta seuraajalta, että "Hetkonen, kenenkä insta mulla olikaan tässä?", kun taidesisältö onkin vaihtunut jääkiekkoon.

Kerrottakoon, että vaikka jääkiekon ilmestyminen kulttuurisisältöjen lomaan saattaa tuntua kohdallani uudelta, olen kyllä aiemminkin seurannut jääkiekkoa, vaikkakin satunnaisesti. Perinteiseen suomalaiseen tapaan kevään MM-kisat ovat aina kiinnostaneet, mutta SM-liigan livepelejä olin käynyt aiemmin katsomassa lukiovuosina. Ja siitä on aikaa.

Innostus palata uudelleen jääkiekon pariin syntyi siitä, että sain yhden lukioaikaisen ystäväni takaisin Kuopioon vuosien jälkeen. Hän sattuu olemaan ultimate KalPa-tietäjä, joten tuntui turvalliselta ja helpolta lähteä opettelemaan jääkiekkokulttuuria sellaisen henkilön kanssa, jolta voisi kysyä mitä vain, eikä tunne itseään tyhmäksi. Tässä toimi käänteisesti myös se, että minä vein hänet puolestani pitkän tauon jälkeen museoon.

Kuinka siellä ollaan?

Olen saanut kuulla, että joidenkin on vaikeaa mennä museoon tai galleriaan, kun ei tiedä, että kuinka siellä tulisi olla. Voiko galleriaan mennä, jos ei aio ostaa mitään? (Kyllä voi.) Minulla oli jääkiekkokulttuurin kanssa hieman samanlaisia haasteita: en tiennyt miten siellä ollaan, miten sinne pitää pukeutua, millaisia etikettisääntöjä on, miten kannustetaan?

Kaiken tämän vuoksi pidin alkukauden hiljaiseloa asian suhteen, enkä kertonut asiasta juurikaan, koska en tiennyt yhtään mihin ja millaiseen maailmaan olin hyppäämässä. Kunnes sitten erään pelin jälkeen "paljastuin", kun samaan bussiin sattui tuttu henkilö, joka kysyi aluksi ymmärtääkseni vitsillä, että olinko katsomassa peliä. En minä siinä alkanut valehtelemaan. Ja Kuopio on lopulta pieni paikkakunta: ihmiset tuntevat  ja tunnistavat toisensa, jonka myötä aloin hiljalleen saada yhä useammin pelipäivinä kysymyksiä, että olenko menossa katsomaan peliä?

Ennakkoluuloista

Syy, minkä vuoksi olin aluksi (ja jollain tasolla vielä edelleen) ennakkoluuloinen ja varautunut jääkiekon suhteen, liittyi fanikulttuuriin. Maailmalla puhutaan jalkapallohuligaaneista, ja minulle oli jäänyt lukiovuosien jääkiekon fanituskulttuurista hieman samanlainen mielikuva. Että se on fanaattista ja jotain, mitä pitää vähän varoa. (Tähän saattaa vaikuttaa myös se, että tuolloin seurasin jääkiekkoilijana Jere Karalahtea, joka ei ehkä ollut paras esimerkki jääkiekkokulttuurin markkinointiin, mutta ei tästä sen enempää.)

Tämän vuoksi olin melko pitkään sitä mieltä, ja sanoinkin ääneen, että nainen ei voi mennä yksin katsomaan jääkiekkoa. Vaikka minulle sanottiin, että kyllä voi ja niin tapahtuu (sinne viedään hyvänen aika lapsiakin!), ei ajatus siitä huolimatta tuntunut mieluisalta. Tämän vuoksi varmistin, että ystäväni pääsi mukaani niihin peleihin, joita olin suunnitellut meneväni katsomaan.

Ennakkoluuloa piti yllä myös yksi pelinjälkeinen tilanne, kun odotin bussipysäkillä bussia. Muutama humaltunut kannattajamies kulki ohitseni ja tokaisi minulle, että "Me mennään nyt baariin X, ja sinä lähet mukaan". Tällainen yltiömaskuliininen käyttäytymiskulttuuri, jossa naisia vain "otetaan mukaan", ei tunnu hyvältä. Tiedostan kuitenkin, että kaikki ihmiset ovat erilaisia, ja jokaiseen joukkoon kuuluu varmasti sekä hyviä että huonoja kohtaamisia.

Ennakkoluuloinen mielikuvani hälveni vasta, kun huomasin erään kerran, että samaan bussiin astui kenties noin 70-vuotias, pitkään villakangastakkiin tyylikkäästi pukeutunut nainen. Hän istuutui penkille ja kaivoi käsilaukustaan keltamustan KalPan kannatushuivin. Minun oli vaikea peittää hymyäni ja silloin mietin, että jos tuo nainen voi mennä katsomaan jääkiekkoa ihan itsekseen, niin kyllä minäkin voin.

Sitten saapuikin kerran se peli-ilta, kun ystäväni oli varannut itselleen muuta seuraa ja minun tuli mennä peliin yksin. Epävarmuus liittyi siihen, että pelkäsin, että mikäli joku tuntematon henkilö ottaa minuun kontaktia ja kysyy jotain jääkiekkoon liittyvää, en osaisi vastata ja tuntisin oloni jotenkin tyhmäksi. (Koska ystäväni oli ollut minulle se kävelevä jääkiekkosanakirja.) Sen vuoksi toivoin olevani näkymätön.

Tämä oli kuitenkin paras oppimistilanne ja ennakkoluulojen rikkoja. Jouduin olemaan yksin, jolloin seurasin enemmän myös muita ihmisiä ympärilläni. Täällähän on ihan kaikennäköisiä, -ikäisiä ja -oloisia ihmisiä. Ja sain olla "näkymättömänä".

Hurmioituneen pelaajavalinnat

Näkyvyyttä alkoikin tulla sitten töissä, kun kiinteistöhallintoon ja erääseen toiseen tiimiin levisi tieto siitä, että minut oli nähty katsomassa jääkiekkoa. Aluksi tämä aiheutti työkavereissa hämmästystä, mutta sen jälkeen tilanne vaihtui leikilliseen painostamiseen siitä, että mitä kaikkea minun pitäisi nyt KalPan kannattajana tietää ja tehdä. (Painostaminen jatkuu edelleen.)

Ystäväni oli jo ensimmäisellä kerralla ennen peliä pitänyt minulle tilannekatsauksen KalPan pelaajista ja heidän ominaisuuksistaan. Vaikka tiesin hänen olevan hyvä, olin silti yllättynyt tiedon määrästä. Kun sitten kohdalleni tuli ensimmäinen kysymys, että ketä pelaajaa kannatan, niin mitä tekee nainen, joka ei vielä ymmärrä yksittäisten pelaajien ominaisuuksia pelin kannalta ja sitä, miksi he ovat joukkueessa? Valitsee suosikkinsa ulkonäön perusteella. Näin tein, ja tässä valinnassa on kuluva kausi menty. Jääkiekkoa enemmän tuntevat voitte kommentoida, mutta mielestäni olen tehnyt varsin hyvän trion pelkän ulkonäön perusteella:

• #40 Stefanos Lekkas, maalivahti
• #23 Aleksi Elorinne, puolustaja
• #55 Lasse Lappalainen, puolustaja

Ja kyllä, tiedän, että tässä listassa olisi hyvä olla myös hyökkäyspään edustaja, mutta pitäydyn silti alkuperäisessä listassani. Miesten kanssa jääkiekosta keskustellessa tulen aina olemaan alakynnessä. Kun minulta kysyttiin, että "Mihin nämä sinun pelaajasuosikkivalinnat perustuvat?", en osannut valehdella, koska en osannut analysoida tai eritellä heidän taitojaan. Ulkonäköön, koska en tiennyt muusta. Sain kysyjän nauramaan ja toteamaan, että "Valinnat noudattavat tiettyä kaavaa". (Voi olla.) 

Toisessa yhteydessä, kun minulta kysyttiin suosikkipelaajaa vastasin salamannopeasti Lekkas, Lekkas, Lekkas, koska hän oli jo tuolloin ansainnut torjunnoillaan huomiota ja kunnioitusta. (Ja minäkin ymmärsin, että hän on hyvä - eikä vain hyvännäköinen - maalivahti.) Olisin tuolloin pystynyt jollain tavalla jo perustelemaan valintaani, mutta yllätyin, että kysyjä haastoi vastaukseni:

• -Et sinä voi maalivahtia fanittaa.
  Miksen voi? Voinhan. Lekkas on todella hyvä maalivahti.
• -Maalivahdit ei tee maaleja.
  (Tässä vaiheessa riemastuin sisäisesti, koska pystyin väittämään takaisin:)
  Kyllä tekee! Minä olen nähnyt, että joku maalivahti on jossain pelissä tehnyt maalin!
  (Tässä välissä keskustelua sivusta seuranneesta joukosta yksi kertoi todisteeksi jonkin maalivahdin tehneen maalitilanteen.)
• (Huomasin, että kysyjä hymyili ja kenties yllättyi innostuneesta vastaväitteestäni, mutta jatkoi:)
  -No jos pitää valita joku muu kuin Lekkas, niin kuka se on?
  Lappalainen ja Elorinne.
• -Hyväksyn nämä [vastaukset].

Tämän jälkeen syntyi keskustelua maalivahdin roolista joukkueissa, koska se on eräänlaista yksilötyöskentelyä joukkuelajin keskellä.

Kulttuurintutkijan näkökulma

Olen aina ollut utelias asioita kohtaan, kiinnostunut oppimaan uutta ja tähän liittyy myös halu ymmärtää jääkiekkoa. Huomaan, että tässä on hieman samanlaista alkutunnelmaa kuin siinä, että tullessani töihin kiinteistöhallintoon, yritin humanistisen alan edustajana ymmärtää insinöörien tapaa ajatella ja toimia. Sekin on eräänlainen alakulttuuri sanastoineen ja arvoineen.

Jääkiekossa haluan pysytellä turvallisen välimatkan päässä sisällöstä ja fanittamisesta, vähän samaan tapaan kuin insinöörien parissa. Heitä on hyvä ymmärtää, että yhteistyö toimii, mutta haluan pysyä omana itsenäni, enkä muuttua liian insinöörimäiseksi. Samaan tapaan ajattelen, että voin käydä katsomassa jääkiekkoa ilman, että minun tarvitsee erikseen liittyä mihinkään faniryhmään osoittaakseni ymmärrystä. Ajattelen olevani sopivasti ulkopuolinen tarkkailija.

Tarkkailijan roolissa on käynyt ilmi muun muassa seuraavaa:

• Kaikilla joukkueilla on maskotti. KalPan maskottina toimii Ruusteri-kukko.
• Mikäli illan aikana käydään useampia pelejä eri paikkakunnilla samaan aikaan, kaikilla tauoilla tosifanit seuraavat nettisivuilta etenevää pelitilannetta. Liiga.fi on minulle jo tuttu, mutta tunnistan sanana myös Jatkoajan.
• Pelien lopputuloksista tehdään etukäteen veikkauksia. Eräät työkaverit veikkaavat jopa kotipelien yleisömäärän.
• Pelaajan tehdessä maalin, juontaja kuuluttaa yleisölle maalin tehneen pelaajan etunimen ja yleisön tulee huutaa hänen sukunimensä. Minulla on tässä vain se ongelma, että osaan suurimmasta osasta pelaajista vain paidan selässä lukevan sukunimen. Tämän vuoksi ystäväni kertoi aluksi minulle etukäteen, että mikä sukunimi minun pitää muiden joukossa huutaa. Nyt sentään osaan yhdistää etunimihuudoissa ainakin nämä: Juuso - Mäenpää, Tuomas - Kiiskinen, Jaakko - Rissanen, Patrick - Curry, Matyáš - Kantner (kulkee myös lempinimellä Kanttori).
• Mainoskatkojen (ja joidenkin muiden taukojen) aikana seisomakatsomossa heilutetaan lippuja ja nostetaan kannatushuivit ilmaan.
• Kuopiossa yleisö kannattaa joukkuetta pahvisilla läpsyttimillä, mikä tuntuu ärsyttävän erityisesti joitain vierasjoukkueita jo etukäteen.
• KalPan kannattajaryhmät ovat seisomakatsomoihin asemoituneet Mustaverkosto ja Veljmiehet. Näistä Veljmiehet on asemoitunut ns. kaljakatsomon puolelle, ja on sen vuoksi saanut oletuksissani ja sivustaseuranneena sellaisen K18-hardcore fanien olemuksen. 

Matka päättyy finaaliin

Minulle sattui erinomainen kausi alkaa seurata jääkiekkoa uudellleen pitkän tauon jälkeen. Pelejä on ollut mukava seurata etenkin siksi, että KalPa on edennyt finaalipeleihin saakka. Mukavaa on myös se, että otteluparina on SaiPa Lappeenrannasta. Kumpikaan ei ole vielä aiemmin voittanut SM-liigaa, joten tämä on molemmille keltamustissa väreissä pelaaville joukkueille iso asia. KalPalle tämä on kolmas(?) yritys mestaruuteen, mutta SaiPa on ensimmäistä kertaa finaalipeleissä.

Oppia on tämän kauden aikana tullut jääkiekosta paljon, vaikka vieläkin tuntuu, etten tiedä mitään. Osaan omasta mielestäni hyvin etenkin tuomareiden jäähymerkit, mistä olen vähän jopa ylpeä. Mustaverkoston katsomossa pääasiassa pelejä seuranneena huomaan, että kannatuslaulujen sanat ovat huomaamatta tarttuneet tajuntaan (mutta se ei tarkoita, että identifioin itseni tosifaniksi):

Musta ja keltainen,

värit on kauneimmat Savonmaan,

ei oo muuta joukkuetta,

kun meidän KalPa Kuopion,

HEI, HEI!

"Näytä, että menet katsomaan jääkiekkoa ilman, että sanot meneväsi katsomaan jääkiekkoa."

Nähdäänkö hallilla?

Tämä on ensimmäinen kerta, kun olen ollut mukana jääkiekkokulttuurissa kokonaisen kauden verran. Se on vienyt mennessään, vaikka jokaisen hävityn pelin jälkeen olen julistanut, että en katso jääkiekkoa enää ikinä. Ja silti tekee mieli nähdä, että kuinka seuraavassa pelissä käy. Tämä on yllättävän syvälle menevää toimintaa, koska suhtaudun muutenkin asioihin hyvin tunnepainotteisesti.

En edelleenkään pidä itseäni fanina, vaan jääkiekkoa seuraavana henkilönä. Silti hätkähdin, kun ensimmäisen kerran kuulin, että minulta kysyttiin "Nähdäänkö hallilla?" Ei pelissä, vaan hallilla. Jotenkin halli-sanassa oli minulle yhteisöllisempi tunnelma, ja tuo sana osoitettiin minulle. Olinko kuitenkin hivuttautunut huomaamattani osaksi syvempää yhteisöä?

Vaikka vastustelen edelleen sitä, että minut luokitellaan jääkiekkofaniksi, sillä haluan ja koen olevani edelleen ensisijaisesti taide- ja kulttuuri-ihminen, ei urheilu ja taide sulje toisiaan pois. Vaikka ne usein puheessa ja mediassa asemoidaan toistensa vastakohdiksi (esimerkiksi rahoituksen suhteen), ne ovat kaksi erilaista elämyskulttuurin muotoa. Tästä aiheesta olemme puhuneet ajoittain Jyväskylän taidemuseon "kollegan" kanssa. Taidealan ihminen voi olla myös urheilukulttuurista kiinnostunut. Joten lämpimät terveiset sinne Jyväskylään Sanna!

Jännityksellä odotan, kuinka finaalipeleissä tulee käymään!
Kuukauden korvamatona tulee olemaan Timi Lexikonin KalPalle tekemä kannatuskappale:

Monikulttuurinen Savo

Osa teistä muistaa Itä-Suomen yliopiston tutkimushankkeen, jonka myötä suomalaiset ja maahanmuuttajataustaiset nuoret kohtasivat toisensa maalaustyöpajassa. Nuoret maalasivat Kuopion yliopistollisen sairaalan portaikkoon toisilleen yhteisiä teemoja: luonto, eläimet, vesistöt, toisista välittäminen ja ystävyys. Tuolloin pääsin itsekin näkemään yhteistyön edistymisen tilanteessa, jossa nuorilla ei välttämättä ole yhteistä kieltä.

Tutkimushankkeen myötä nuoret ovat jatkaneet toistensa kohtaamista ja ryhmienvälisten suhteiden pohtimista. Kuopion museon monitoimitilassa oli näyttely (4.10.-29.10.2024), jossa esiteltiin nuorten tekemiä maalauksia ja piirroksia. Hankkeessa tutkitaan maahanmuuttajataustaisten ja suomalaisten nuorten mielikuvia toisistaan, elämästään ja tulevaisuudestaan monikulttuurisessa Savossa. Piirustuksissa ja maalauksissa nuoret käsittelevät ajatuksiaan ja kokemuksiaan eri kulttuuritaustoista.

"Miten eri taustoista tulevat ihmiset voisivat elää yhdessä? Kuinka ihmisten välistä yhteiseloa voisi tukea? Näiden kysymysten siivittämänä, tässä sosiaalipsykologian tieteenalaan kiinnittyvässä tutkimushankkeessa kohdistetaan katse yhä monikulttuurisemmaksi muuttuvaan Savoon ja tarkastellaan suomalaisten lisäksi suurimpia maahanmuuttajaryhmiä Kuopiossa – Ukrainasta ja Lähi-idästä Savoon tulleita – ja näiden ryhmien välisiä suhteita."

"Tykkään tutustua uusiin ihmisiin ja minua kiinnostaa eri kulttuurit. Tein tämän piirroksen, jotta ihmiset oppisivat tervehtimään erilaisia ihmisiä ja eri kulttuurista tulevia ihmisiä. Olen huomannut, että kielet ovat täysin erilaisia."

Mikä meitä kaikkia yhdistää?

Piirustusten ja maalausten lisäksi tekstiosuudet avasivat vielä konkreettisemmin teosten takana olevia ajatuksia. Olin yllättynyt kuinka hyvin nuoret sanoittivat ajatuksiaan.

"Kuvassa on kaksi eri kansallisuutta olevaa kissaa ja heidän tapaamisensa ja pieni dialogi (Kuka olet? Kuka minä olen?). Kuva on toteutettu kahdella värillä, koska yksi kissa on musta, toinen on valkoinen ja muita värejä ei yksinkertaisesti tarvita. Kun tutustun toista kansallisuutta olevaan ihmiseen, koen turvattomuuden tunnetta ja monenlaisia muita tunteita, ne ovat erilaisia ja riippuvat paikasta, ajasta ja henkilöstä, johon tutustun. Useimmiten se on tietenkin kiinnostuksen tunnetta."

"Kun tapasin ihmisiä, jotka eivät puhuneet minun kieltäni, aloin heti miettiä, kuinka voisin ymmärtää heitä. (---) Tunsin samaa harmautta kuin mies tuossa kuvassa. Pääni oli täynnä puuroa, kun minulle kerrottiin jostakin, mutta en ymmärtänyt, mitä he sanoivat."

"Työlläni haluaisin ilmaista sitä, kuinka mielestäni eri kulttuurit ovat kiinnostavia ja mielenkiintoisia. Ja sitä kuinka kenenkään ei tarvitse hävetä omaa kulttuuriaan ja pelätä erottuvansa sen takia joukosta, sillä se on hyvä asia. Ja meidän pitäisi kunnioittaa ja juhlia erojamme, sillä maailma olisi hyvin tylsä paikka, jos kaikki olisivat samanlaisia."

"Piirustuksessani käytin paljon mustia viivoja kuvaamaan ideaani. Muiden tuntemattomien ihmisten tapaaminen on aina hieman haastavaa. Koska ette tunne toisianne. Eri kulttuureista tulevien ihmisten tapaaminen on vielä haastavampaa, koska ei aluksi tiedä, miten käyttäytyä ja mitä odottaa. Mutta pohjimmiltaan ihmisinä olemme kaikki 'rationaalisia eläimiä' ja tiedämme, ettemme voi elää ilman toisiamme. Se on täysin mahdotonta. Varsinkin nykyään internet ja media yhdistävät elämäämme entistä enemmän. (---) Mutta tiedän ja myönnän, kuinka tärkeää kommunikointi kaikkien ihmisten kanssa on riippumatta rodusta, kansallisuudesta, kielestä jne. Piirustuksen päissä olevat viivat osoittavat tämän yhteyden. Nämä ovat vieraita eri kulttuureista, mutta kaikki ovat yhteydessä toisiinsa."

Toivo toisenlaisesta tulevaisuudesta

[Kuva 22] "Piirustuksessa piirsin kolme eri väreistä ja kansallisuuksista koostuvaa kättä. Mikään ei estä ihmisiä liittymästä yhteen ja tapaamasta toisiaan, mutta jotkut ennakkoluulot ja väärinkäsitykset pitävät heidät erillään toisistaan. Kun annamme mahdollisuuden, voimme huomata, että ihmiset ovat ensimmäisen mahdollisuuden arvoisia."

[Kuva 23] "Piirsin moskeijan rakennuksen, sillä tiedän jo vähän islamin uskonnosta, muslimikaverini vuoksi. Tykkäsin myös siitä, mille rakennus näytti ja miten se lopulta muodostui kivasti piirustuksessani. Islamin uskonto on minun mielestäni myös hyvin kiinnostavaa ja erikoista."

"Olen maalannut erittäin mukavan ja aurinkoisen rannan, jonne ihmiset menevät ottamaan aurinkoa ja nauttimaan siellä olemisesta perheensä kanssa. Se liittyy mielestäni tulevaisuuteen. (---) Kun saavuimme rannalle, oli juuri tällainen aurinkoinen päivä. Mutta erittäin tuskallista, koska menetimme veljemme. Maalasin tämän kertoakseni, että haluaisin tulevaisuudessa työskennellä veneillä tai rajojen kautta Eurooppaan tulevien pakolaisten pelastamiseksi, jotta kukaan muu lapsi, kuten veljeni, ei menetä henkeänsä. Haluan pelastaa lapset ja tehdä kaikkeni heidän hyväkseen."

Milloin olet viimeksi yrittänyt ymmärtää "vihollistasi"?

Tutkimushankkeeseen osallistuvat nuoret saavat mahdollisuuden tutkia ja tutustua toisiinsa ja toistensa kulttuureihin turvallisessa ja neutraalissa ympäristössä. Nykyinen [aikuisten] maailma tuntuu huutavan vain äärimmäisiä mielipiteitä, ettei turvallista tutkimusmatkaa erilaisuuden pohtimiselle ja ymmärtämiselle tunnu olevan. Tämän vuoksi pidän tutkimushanketta tärkeänä. Jokaisen tulisi pysähtyä pohtimaan "uhkana" kokemiaan ihmisiä ja heidän mielipiteitään ja arvojaan: miksi he ajattelevat siten kuin ajattelevat. 

Itselleni arvokas ja mielipiteitäni horjuttava kokemus oli Ylellä esitetty dokumenttisarja Amerikasta ja sen jakautuneesta kansasta: Jaakko Keso - Tämä on Amerikka. On helppoa huudella eurooppalaisena ja suomalaisena, että miten jotkut äänestivät Trumpia, mutta dokumentti auttoi ymmärtämään - ei hyväksymään - mutta ymmärtämään heidän näkökulmansa. Ja mielikuvani Amerikasta ei enää ollutkaan niin mustavalkoinen.

   

Kiitos tutkimushankkeen porukalle tärkeästä ja ajankohtaisesta aiheesta!

Jään mielenkiinnolla odottamaan lopputulosta.

Ajatuksia Kuopion kulttuurikentästä

Koen olevani kulttuuripositiivinen persoona ja pyrin omalla toiminnallani edistämään kulttuurin merkitystä. Tähän liittyy myös blogin kirjoittaminen. Ostan silloin tällöin kuvataidetta, olen työskennellyt museokentällä, käyn konserteissa, teatterissa, taidenäyttelyissä ja seuraan kulttuuria valtakunnallisesti. Olen kiitollinen, että saan työskennellä hyvinvointialueella taideasiantuntijana, sen myötä minut on nimetty myös HVA:n edustajana Pohjois-Savon liiton alaisuudessa toimivaan Kulttuurin ja luovien alojen työryhmään. Yksityishenkilönä liityin kutsuttuna myös Suomen Kulttuurirahaston kannatusyhdistykseen.

Kaikesta tästä huolimatta jaan Kuopion Kulttuurifoorumeissa useamman kerran esiin nousseen kommentin siitä, että Kuopio identifioituu urheilu- ja (lääke)tiedekaupunkina, eikä niinkään kulttuurikaupunkina. Meillä on esimerkiksi Kuopio Tanssii ja Soi, ANTI-festivaali ja Vilimit, mutta meillä olisi mahdollisuuksia paljon muuhunkin, koko Pohjois-Savossa.

Yhteistyöllä uutta voimaa

Kulttuurifoorumissa ammattitaiteilijoiden osalta kuului myös tyytymättömyyttä ja väsymystä arvostuksen puutteeseen. Taide- ja kulttuurikentän toimijoiden odotetaan tekevän asioita innovatiivisesti, intohimoisesti ja paikoin ilmaiseksi. Väitän jokaisen ymmärtävän, että kulttuurikentällä on iso merkitys sille, minkä vuoksi kaupungit ovat vetovoimaisia. Museot, teatterit ja orkesterit vetävät puoleensa paitsi kaupunkilaisia myös turisteja. Taiteilijat tuottavat esimerkiksi paljon erilaisia tapahtumia ja heidän toivoisi myös tulevan toimeen tekemällään työllä. Kohtuuhintaisia työtiloja on usein vaikea löytää ja näyttelytilamahdollisuudet ovat rajalliset.

Koen, että arvostuksen lisäämiseen tulee tehdä rohkeasti yhteistyötä uudenlaisilla tavoilla. Yhteistyöt mahdollistavat parhaimmillaan töitä ja tuloja myös taiteilijoille. Kuopion taidemuseo paikkasi kaupunkia pitkään vaivannutta näyttelytilan puutetta perustamalla tiloihinsa taidegallerian ja taidelainaamon yhteistyössä paikallisen taiteilijaseuran kanssa. Tämä edesauttaa taiteilijoiden näkyvyyttä ja teosten myyntiä.

Kuopion taidemuseo on osannut ja uskaltanut katsoa toimintaansa uudella tavalla. Heillä käynnistyi Seinätön taide -hanke yhteistyössä Savonia-ammattikorkeakoulun kanssa. Ely-keskus rahoittaa vuoden 2027 alkupuolelle kestävää hanketta noin 400 000 eurolla Euroopan sosiaalirahastosta.

"Hanke pyrkii vahvistamaan muun muassa nuorten ja yhteiskunnassa heikommassa asemassa olevien osallisuutta, yhteenkuuluvuutta, henkistä kriisinkestävyyttä ja hyvinvointia taiteen avulla. Seinätön taide – taiteillen osallisuutta inhimilliseen arkeen -nimeä kantavassa hankkeessa tehdään uudenlaista yhteistyötä monenlaisten yhteistyökumppaneiden kanssa, kuten kuvataidepainotusoppilaiden, TUVA-ryhmien, S2-ryhmän ja Niuvanniemen sairaalan kanssa."

Uudenlaiset yhteistyöt ja ideat mahdollistavat myös parempia rahoituskanavia, näkyvyyttä ja tuloksia, kun yhdistetään voimavaroja ja ammattitaitoa myös kulttuurikuplan ulkopuolelta. Myös hyvinvointialueella on hankehakuja käynnissä kulttuurinäkökulmiin liittyen.

Kulttuuria ja urheilua ei pitäisi nähdä toistensa vastakohtina

Kulttuurifoorumissa näyttelijä ja monessa mukana oleva kulttuuriaktiivi Virpi Rautsiala piti erinomaisen puheenvuoron herättelemällä foorumin osallistujia: "Käsi ylös, jos joku tuntee kaikki tässä tilassa olevat henkilöt?" Yhtään kättä ei noussut. Rautsiala huomautti, että vaikka kulttuurikentällä on vahva yhteenkuuluvuuden tunne, ovat kulttuurikentän toimijat siitä huolimatta kuplautuneet. Hän kannusti tulemaan pois omalta mukavuusalueelta ja tutustumaan paitsi muihin kulttuuritoimijoihin myös esimerkiksi yrityksiin.

Virpi Rautsiala kysyi Kuopion kaupungin tapahtumatuotantovastaava Kari-Pekka Seppäseltä, että mitä kaupungissa pitäisi tehdä toisin? Seppänen on työskennellyt aiemmin Etelä-Suomessa muun muassa isojen urheilutapahtumien yhteydessä. Hänen mukaansa kulttuuri näkyy Etelä-Suomessa myös urheilutapahtumien rinnalla, eivätkä ne ole erillisiä tai toistensa kilpailijoita. Kuopiossa paitsi kaupungin myös kulttuuritoimijoiden tulisi tehdä yhteistyötä isojen tapahtumien yhteydessä, koska se auttaisi markkinoinnissa, myös kävijöiden vetovoimaisuudessa.

Tunnistan kuplautumisen omassakin toiminnassani. Silloin kun työskentelin vielä museokentällä, olin tyytyväinen siihen, että olin omassa kulttuurikuplassani. Ehkä jopa hieman ylpeä siitä. Pidin itseäni aivan yhtä kulttuurimyönteisenä ja -valveutuneena kuin nytkin, mutta en edes halunnut nähdä kulttuurikuplan ulkopuolelle. Ajattelin oman ammatillisuuteni ja asiantuntijuuteni olevan korkealla tasolla ja riittävän. Näin ei kuitenkaan ole ja se paljastui minulle nykyisen työni myötä.

Nyt kun toimin taideasiantuntijana Pohjois-Savon hyvinvointialueella, ja työkavereitani ovat kiinteistöhallinnon asiantuntijat, olen kulttuuritoimijana vähemmistön edustaja. Joudun perustelemaan kulttuuriin liittyviä asioita aivan toisella tavalla kuin kulttuurikentän sisällä. Eikä tämä ole pelkästään huono asia, vaikka aluksi ajattelin niin. Minut on pakotettu pois mukavuusalueeltani ja kulttuurikuplasta. Nykyisessä työssäni en pärjäisi muun muassa ilman rakennus-, kiinteistö-, sähkö- ja projekti-insinöörejä. Jos julkista taidetta sisällytetään rakennushankkeeseen, ei yksikään taidealan asiantuntija selviäsi siitä ilman moniammatillista yhteistyötä. Tämä on ollut itselleni yksi parhaimmista oivalluksista.

Kuka ottaa vastuuta kulttuurista?

On myös totta, että taide on arvovalintakysymys. Mikäli esimerkiksi rakennushankkeiden budjetteihin ja hankesuunnitelmiin ei sisällytetä taidetta, ei siellä ole paikkaa myöskään taiteilijoille. Kulttuuriasioiden edistäminen vaatii kulttuurialan ammattilaisia erilaisten rakenteiden sisälle. Se, että minä toimin Pohjois-Savon hyvinvointialueella, tekee minusta välittäjäyhdyshenkilön kulttuurikentän ja hyvinvointialueen välillä. Tiedän kuinka organisaation rakenteet toimivat. Ulkopuolelta on todella vaikea tuoda mitään rakenteiden sisälle, jos ei tiedä toimintatapoja ja yhteyshenkilöitä.

Olen käyttänyt useammassa yhteydessä esimerkkinä sitä, kuinka minulle on saatettu sanoa "Miksei tuolle sairaalan seinälle voisi laittaa taidetta?" Henkilö, joka ei työskentele sairaalassa, tai vaikka työskentelisikin, ei välttämättä tiedä tai ole kiinnittänyt huomiota tilan toiminnallisuuteen. Tietty seinä saattaa näyttää pitkältä ja tyhjältä (taiteelle oivalliselta seinältä) klo 8-12 välillä, mutta klo 12-15 välillä sen edessä saattaa olla pyykkirullakko tai jokin muu, mikä estää seinän käyttämisen taideteoksen sijoituspaikkana.

Tämä on vain yksi pieni esimerkki, mutta sama toistuu kaikkialla. Asioiden tuominen ulkopuolelta väkisin johonkin järjestelmään tai rakenteisiin ei onnistu, vaan se vaatii yhteistyötä. Kuopiossa on tällä hetkellä se ongelma, ettei täällä ole enää kulttuurijohtajaa kuten aiemmin. Taiteilijat ja muut kulttuurikentän toimijat eivät välttämättä tiedä kehen olla yhteydessä. Kuka on kaupungissa se henkilö, joka edistää kulttuuriasioita ja toimii yhteyshenkilönä siten, että asioita voitaisiin viedä päättäjille asti? Kaupungissa on kuitenkin Kulttuurin edistämisen tiimi, joka onneksi auttaa eteenpäin.

Hyvinvointialueella minä yritän edistää kulttuuriin liittyviä asioita parhaani mukaan muun työni ohessa. On kuitenkin sanottava, että isossa organisaatiossa asiat etenevät hitaasti ja se on vain hyväksyttävä. Esimerkkinä kerrottakoon, että minulla meni noin vuosi saada kasaan henkilöstön sisältä kulttuurihyvinvointityöryhmä, sillä ymmärrettävästi tämä on aihealue, joka ei kuulu sote-toiminnan ydinalueeseen. Koin kuitenkin nopeutta tärkeämmäksi sen, että työryhmässä olisi oikeasti aiheesta kiinnostuneita kuin tehtävään määrättyjä henkilöitä. Kiinnostus aiheeseen antaa hedelmällisen kasvupohjan onnistumisille.

Hyvinvointialueen kulttuurihyvinvointityöryhmän ensimmäisenä tehtävänä on laatia kulttuurihyvinvointisuunnitelma. Sen avulla määritellään muun muassa se, että kuinka kulttuuriasioita hyvinvointalueella edistetään. Hyvinvointialueella on yhdyspintatoimintoja kaikkien Pohjois-Savon kuntien ja kaupunkien kanssa. Suunnitelmassa on huomioitava yhdyspinnat, jotta yhteistyö saadaan tulevaisuudessa sujumaan sekä yksittäisten taiteilijoiden, yhdistysten että muiden toimijoiden kanssa. Jotta kaikki tiedämme kuinka toimia.

Kulttuurihyvinvointisuunnitelma on valmistuessaan tarkoitus viedä aluehallitukselle asti, jotta suunnitelmaan sitoudutaan myös päättäjien tasolla. Tällaisilla toimilla kulttuuriasioita saadaan juurrutettua myös rakenteisiin sekä kaupungeissa että hyvinvointialueilla. Mutta nämä askelet vievät aikaa.

Kulttuurin näkyväksi tekeminen

Uudenlaisten yhteistöiden ja rakenteisiin vietävän kulttuurimyönteisyyden edistäminen on hidasta, mutta ei mahdotonta. Uskon vanhaan viisauteen - hitaasti hyvä tulee - mutta samalla koen äärimmäisen tärkeäksi sen, että eri toiminnoista tiedotetaan ja pidetään ääntä. Tehdään asiat näkyviksi.

Kulttuurista kirjottamisen merkitys on vähentynyt kaikenlaisissa medioissa. Ja vaikka olenkin sitä mieltä, ettei kulttuuria ja urheilua pitäisi asettaa vastakkain, niin jokainen voi pohtia esimerkiksi sitä, kuinka isoilla otsikoilla, kuvilla ja merkkimäärällä lehdissä ja mediassa kirjoitetaan urheilijoista, urheilutapahtumista ja -tuloksista. Kulttuurisivut ovat kulttuuritoimittajien myötä vähentyneet mikä on johtanut siihen, ettei ole tarpeeksi henkilöitä ja asiantuntijoita, jotka nostaisivat esille kulttuurikentän toimijoita, tapahtumia ja ilmiöitä.

Oma kulttuurikirjoittaminen blogissa on alkuvuosista hidastunut, mutta pidän sitä edelleen tärkeänä. Kirjoitan tätä pääsääntöisesti edelleen itseäni varten, mikä ei ole luonut ulkopuolisia paineita. Silti huomaan, että kirjoituksillani on merkitystä. Juttuja on jaettu esimerkiksi koulujen ja yliopistojen kurssien opetusmateriaaleissa. Yksi aktiivisimmista kannustajistani ja hyvää selkäni takana puhuvista henkilöistä on ollut kuvataiteilija Timo Kokko. Hän on ollut isossa roolissa myös siinä, että aloin aikoinaan hinnoitella omaa ammattitaitoani. Vaikka olen ollut kiitollisessa asemassa siinä, että olen saanut elantoni kulttuurialalla kuukasipalkalla, Kokko on valanut minuun uskoa ja rohkeutta esimerkiksi juuri blogijuttujen asiantuntijuuteen liittyen.

En ole media-alan ja viestinnän asiantuntija, joten en osaa sanoa kuinka valtakunnallisesti voitaisiin ratkaista se, että kulttuurista kirjoitettaisiin enemmän. Että se saisi enemmän näkyvyyttä ja sitä kautta merkityksellisyyttä. Yksittäiset hype-ilmiöt - viimeisimpänä esimerkiksi Taidehalli ja Tommi Toijan työhuone - ovat hyvää ja tärkeää näkyvyyttä, mutta ei kaiken tarvitsisi olla hypeä, että se saa näkyvyyttä. Elämä ei muutenkaan ole pelkkää korkealentoa, vaikka hyvänolon dopamiinihakuisuus tuntuu olevan entistä pakkomielteisempää. Nopeita, näkyviä ja mahdollisimman paljon tunteita tuottavia elämyksiä. 

Kulttuurikirjoittamisen ja -näkyvyyden pitäisi olla tasaista ja jatkuvaa. Se pitäisi nähdä osana arkikulttuuria siinä missä puoli yhdeksän tai paikallisuutiset. Kulttuuri ei ole luksuspalvelu, vaikka meille yritetään niin väittää. Kulttuuri ei myöskään ole mitään puuhastelua, joka toimii pelkkien vapaaehtoisten varassa, vaan muun muassa ihmisyyden ytimen ja muistin ylläpitämistä.