Ajatuksia Kuopion kulttuurikentästä

Koen olevani kulttuuripositiivinen persoona ja pyrin omalla toiminnallani edistämään kulttuurin merkitystä. Tähän liittyy myös blogin kirjoittaminen. Ostan silloin tällöin kuvataidetta, olen työskennellyt museokentällä, käyn konserteissa, teatterissa, taidenäyttelyissä ja seuraan kulttuuria valtakunnallisesti. Olen kiitollinen, että saan työskennellä hyvinvointialueella taideasiantuntijana, sen myötä minut on nimetty myös HVA:n edustajana Pohjois-Savon liiton alaisuudessa toimivaan Kulttuurin ja luovien alojen työryhmään. Yksityishenkilönä liityin kutsuttuna myös Suomen Kulttuurirahaston kannatusyhdistykseen.

Kaikesta tästä huolimatta jaan Kuopion Kulttuurifoorumeissa useamman kerran esiin nousseen kommentin siitä, että Kuopio identifioituu urheilu- ja (lääke)tiedekaupunkina, eikä niinkään kulttuurikaupunkina. Meillä on esimerkiksi Kuopio Tanssii ja Soi, ANTI-festivaali ja Vilimit, mutta meillä olisi mahdollisuuksia paljon muuhunkin, koko Pohjois-Savossa.

Yhteistyöllä uutta voimaa

Kulttuurifoorumissa ammattitaiteilijoiden osalta kuului myös tyytymättömyyttä ja väsymystä arvostuksen puutteeseen. Taide- ja kulttuurikentän toimijoiden odotetaan tekevän asioita innovatiivisesti, intohimoisesti ja paikoin ilmaiseksi. Väitän jokaisen ymmärtävän, että kulttuurikentällä on iso merkitys sille, minkä vuoksi kaupungit ovat vetovoimaisia. Museot, teatterit ja orkesterit vetävät puoleensa paitsi kaupunkilaisia myös turisteja. Taiteilijat tuottavat esimerkiksi paljon erilaisia tapahtumia ja heidän toivoisi myös tulevan toimeen tekemällään työllä. Kohtuuhintaisia työtiloja on usein vaikea löytää ja näyttelytilamahdollisuudet ovat rajalliset.

Koen, että arvostuksen lisäämiseen tulee tehdä rohkeasti yhteistyötä uudenlaisilla tavoilla. Yhteistyöt mahdollistavat parhaimmillaan töitä ja tuloja myös taiteilijoille. Kuopion taidemuseo paikkasi kaupunkia pitkään vaivannutta näyttelytilan puutetta perustamalla tiloihinsa taidegallerian ja taidelainaamon yhteistyössä paikallisen taiteilijaseuran kanssa. Tämä edesauttaa taiteilijoiden näkyvyyttä ja teosten myyntiä.

Kuopion taidemuseo on osannut ja uskaltanut katsoa toimintaansa uudella tavalla. Heillä käynnistyi Seinätön taide -hanke yhteistyössä Savonia-ammattikorkeakoulun kanssa. Ely-keskus rahoittaa vuoden 2027 alkupuolelle kestävää hanketta noin 400 000 eurolla Euroopan sosiaalirahastosta.

"Hanke pyrkii vahvistamaan muun muassa nuorten ja yhteiskunnassa heikommassa asemassa olevien osallisuutta, yhteenkuuluvuutta, henkistä kriisinkestävyyttä ja hyvinvointia taiteen avulla. Seinätön taide – taiteillen osallisuutta inhimilliseen arkeen -nimeä kantavassa hankkeessa tehdään uudenlaista yhteistyötä monenlaisten yhteistyökumppaneiden kanssa, kuten kuvataidepainotusoppilaiden, TUVA-ryhmien, S2-ryhmän ja Niuvanniemen sairaalan kanssa."

Uudenlaiset yhteistyöt ja ideat mahdollistavat myös parempia rahoituskanavia, näkyvyyttä ja tuloksia, kun yhdistetään voimavaroja ja ammattitaitoa myös kulttuurikuplan ulkopuolelta. Myös hyvinvointialueella on hankehakuja käynnissä kulttuurinäkökulmiin liittyen.

Kulttuuria ja urheilua ei pitäisi nähdä toistensa vastakohtina

Kulttuurifoorumissa näyttelijä ja monessa mukana oleva kulttuuriaktiivi Virpi Rautsiala piti erinomaisen puheenvuoron herättelemällä foorumin osallistujia: "Käsi ylös, jos joku tuntee kaikki tässä tilassa olevat henkilöt?" Yhtään kättä ei noussut. Rautsiala huomautti, että vaikka kulttuurikentällä on vahva yhteenkuuluvuuden tunne, ovat kulttuurikentän toimijat siitä huolimatta kuplautuneet. Hän kannusti tulemaan pois omalta mukavuusalueelta ja tutustumaan paitsi muihin kulttuuritoimijoihin myös esimerkiksi yrityksiin.

Virpi Rautsiala kysyi Kuopion kaupungin tapahtumatuotantovastaava Kari-Pekka Seppäseltä, että mitä kaupungissa pitäisi tehdä toisin? Seppänen on työskennellyt aiemmin Etelä-Suomessa muun muassa isojen urheilutapahtumien yhteydessä. Hänen mukaansa kulttuuri näkyy Etelä-Suomessa myös urheilutapahtumien rinnalla, eivätkä ne ole erillisiä tai toistensa kilpailijoita. Kuopiossa paitsi kaupungin myös kulttuuritoimijoiden tulisi tehdä yhteistyötä isojen tapahtumien yhteydessä, koska se auttaisi markkinoinnissa, myös kävijöiden vetovoimaisuudessa.

Tunnistan kuplautumisen omassakin toiminnassani. Silloin kun työskentelin vielä museokentällä, olin tyytyväinen siihen, että olin omassa kulttuurikuplassani. Ehkä jopa hieman ylpeä siitä. Pidin itseäni aivan yhtä kulttuurimyönteisenä ja -valveutuneena kuin nytkin, mutta en edes halunnut nähdä kulttuurikuplan ulkopuolelle. Ajattelin oman ammatillisuuteni ja asiantuntijuuteni olevan korkealla tasolla ja riittävän. Näin ei kuitenkaan ole ja se paljastui minulle nykyisen työni myötä.

Nyt kun toimin taideasiantuntijana Pohjois-Savon hyvinvointialueella, ja työkavereitani ovat kiinteistöhallinnon asiantuntijat, olen kulttuuritoimijana vähemmistön edustaja. Joudun perustelemaan kulttuuriin liittyviä asioita aivan toisella tavalla kuin kulttuurikentän sisällä. Eikä tämä ole pelkästään huono asia, vaikka aluksi ajattelin niin. Minut on pakotettu pois mukavuusalueeltani ja kulttuurikuplasta. Nykyisessä työssäni en pärjäisi muun muassa ilman rakennus-, kiinteistö-, sähkö- ja projekti-insinöörejä. Jos julkista taidetta sisällytetään rakennushankkeeseen, ei yksikään taidealan asiantuntija selviäsi siitä ilman moniammatillista yhteistyötä. Tämä on ollut itselleni yksi parhaimmista oivalluksista.

Kuka ottaa vastuuta kulttuurista?

On myös totta, että taide on arvovalintakysymys. Mikäli esimerkiksi rakennushankkeiden budjetteihin ja hankesuunnitelmiin ei sisällytetä taidetta, ei siellä ole paikkaa myöskään taiteilijoille. Kulttuuriasioiden edistäminen vaatii kulttuurialan ammattilaisia erilaisten rakenteiden sisälle. Se, että minä toimin Pohjois-Savon hyvinvointialueella, tekee minusta välittäjäyhdyshenkilön kulttuurikentän ja hyvinvointialueen välillä. Tiedän kuinka organisaation rakenteet toimivat. Ulkopuolelta on todella vaikea tuoda mitään rakenteiden sisälle, jos ei tiedä toimintatapoja ja yhteyshenkilöitä.

Olen käyttänyt useammassa yhteydessä esimerkkinä sitä, kuinka minulle on saatettu sanoa "Miksei tuolle sairaalan seinälle voisi laittaa taidetta?" Henkilö, joka ei työskentele sairaalassa, tai vaikka työskentelisikin, ei välttämättä tiedä tai ole kiinnittänyt huomiota tilan toiminnallisuuteen. Tietty seinä saattaa näyttää pitkältä ja tyhjältä (taiteelle oivalliselta seinältä) klo 8-12 välillä, mutta klo 12-15 välillä sen edessä saattaa olla pyykkirullakko tai jokin muu, mikä estää seinän käyttämisen taideteoksen sijoituspaikkana.

Tämä on vain yksi pieni esimerkki, mutta sama toistuu kaikkialla. Asioiden tuominen ulkopuolelta väkisin johonkin järjestelmään tai rakenteisiin ei onnistu, vaan se vaatii yhteistyötä. Kuopiossa on tällä hetkellä se ongelma, ettei täällä ole enää kulttuurijohtajaa kuten aiemmin. Taiteilijat ja muut kulttuurikentän toimijat eivät välttämättä tiedä kehen olla yhteydessä. Kuka on kaupungissa se henkilö, joka edistää kulttuuriasioita ja toimii yhteyshenkilönä siten, että asioita voitaisiin viedä päättäjille asti? Kaupungissa on kuitenkin Kulttuurin edistämisen tiimi, joka onneksi auttaa eteenpäin.

Hyvinvointialueella minä yritän edistää kulttuuriin liittyviä asioita parhaani mukaan muun työni ohessa. On kuitenkin sanottava, että isossa organisaatiossa asiat etenevät hitaasti ja se on vain hyväksyttävä. Esimerkkinä kerrottakoon, että minulla meni noin vuosi saada kasaan henkilöstön sisältä kulttuurihyvinvointityöryhmä, sillä ymmärrettävästi tämä on aihealue, joka ei kuulu sote-toiminnan ydinalueeseen. Koin kuitenkin nopeutta tärkeämmäksi sen, että työryhmässä olisi oikeasti aiheesta kiinnostuneita kuin tehtävään määrättyjä henkilöitä. Kiinnostus aiheeseen antaa hedelmällisen kasvupohjan onnistumisille.

Hyvinvointialueen kulttuurihyvinvointityöryhmän ensimmäisenä tehtävänä on laatia kulttuurihyvinvointisuunnitelma. Sen avulla määritellään muun muassa se, että kuinka kulttuuriasioita hyvinvointalueella edistetään. Hyvinvointialueella on yhdyspintatoimintoja kaikkien Pohjois-Savon kuntien ja kaupunkien kanssa. Suunnitelmassa on huomioitava yhdyspinnat, jotta yhteistyö saadaan tulevaisuudessa sujumaan sekä yksittäisten taiteilijoiden, yhdistysten että muiden toimijoiden kanssa. Jotta kaikki tiedämme kuinka toimia.

Kulttuurihyvinvointisuunnitelma on valmistuessaan tarkoitus viedä aluehallitukselle asti, jotta suunnitelmaan sitoudutaan myös päättäjien tasolla. Tällaisilla toimilla kulttuuriasioita saadaan juurrutettua myös rakenteisiin sekä kaupungeissa että hyvinvointialueilla. Mutta nämä askelet vievät aikaa.

Kulttuurin näkyväksi tekeminen

Uudenlaisten yhteistöiden ja rakenteisiin vietävän kulttuurimyönteisyyden edistäminen on hidasta, mutta ei mahdotonta. Uskon vanhaan viisauteen - hitaasti hyvä tulee - mutta samalla koen äärimmäisen tärkeäksi sen, että eri toiminnoista tiedotetaan ja pidetään ääntä. Tehdään asiat näkyviksi.

Kulttuurista kirjottamisen merkitys on vähentynyt kaikenlaisissa medioissa. Ja vaikka olenkin sitä mieltä, ettei kulttuuria ja urheilua pitäisi asettaa vastakkain, niin jokainen voi pohtia esimerkiksi sitä, kuinka isoilla otsikoilla, kuvilla ja merkkimäärällä lehdissä ja mediassa kirjoitetaan urheilijoista, urheilutapahtumista ja -tuloksista. Kulttuurisivut ovat kulttuuritoimittajien myötä vähentyneet mikä on johtanut siihen, ettei ole tarpeeksi henkilöitä ja asiantuntijoita, jotka nostaisivat esille kulttuurikentän toimijoita, tapahtumia ja ilmiöitä.

Oma kulttuurikirjoittaminen blogissa on alkuvuosista hidastunut, mutta pidän sitä edelleen tärkeänä. Kirjoitan tätä pääsääntöisesti edelleen itseäni varten, mikä ei ole luonut ulkopuolisia paineita. Silti huomaan, että kirjoituksillani on merkitystä. Juttuja on jaettu esimerkiksi koulujen ja yliopistojen kurssien opetusmateriaaleissa. Yksi aktiivisimmista kannustajistani ja hyvää selkäni takana puhuvista henkilöistä on ollut kuvataiteilija Timo Kokko. Hän on ollut isossa roolissa myös siinä, että aloin aikoinaan hinnoitella omaa ammattitaitoani. Vaikka olen ollut kiitollisessa asemassa siinä, että olen saanut elantoni kulttuurialalla kuukasipalkalla, Kokko on valanut minuun uskoa ja rohkeutta esimerkiksi juuri blogijuttujen asiantuntijuuteen liittyen.

En ole media-alan ja viestinnän asiantuntija, joten en osaa sanoa kuinka valtakunnallisesti voitaisiin ratkaista se, että kulttuurista kirjoitettaisiin enemmän. Että se saisi enemmän näkyvyyttä ja sitä kautta merkityksellisyyttä. Yksittäiset hype-ilmiöt - viimeisimpänä esimerkiksi Taidehalli ja Tommi Toijan työhuone - ovat hyvää ja tärkeää näkyvyyttä, mutta ei kaiken tarvitsisi olla hypeä, että se saa näkyvyyttä. Elämä ei muutenkaan ole pelkkää korkealentoa, vaikka hyvänolon dopamiinihakuisuus tuntuu olevan entistä pakkomielteisempää. Nopeita, näkyviä ja mahdollisimman paljon tunteita tuottavia elämyksiä. 

Kulttuurikirjoittamisen ja -näkyvyyden pitäisi olla tasaista ja jatkuvaa. Se pitäisi nähdä osana arkikulttuuria siinä missä puoli yhdeksän tai paikallisuutiset. Kulttuuri ei ole luksuspalvelu, vaikka meille yritetään niin väittää. Kulttuuri ei myöskään ole mitään puuhastelua, joka toimii pelkkien vapaaehtoisten varassa, vaan muun muassa ihmisyyden ytimen ja muistin ylläpitämistä.