Myyttiset

Minua on aina kiehtonut kaikki maaginen, mystinen, pinnanalainen, mielensisäinen, satumainen ja taianomainen. Tämän vuoksi odotin innolla Kuopion museossa avautunutta Myyttiset - Metsän kätköissä -näyttelyä. Siinä kävijä johdatetaan itäisen Suomen alueen uskomuksiin, joita kerättiin 1600-1900-luvuilla. Näyttely on tuotettu yhteistyössä Kuopion kulttuurihistoriallisen ja Kuopion luonnontieteellisen museon kanssa. 

"Itä-Suomen rikas suullinen kansanperinne säilytti erityispiirteensä pitkään, ja runot talletettiin arkistoihin loitsuina, lauluina, kertomuksina ja satuina. Myyttiset -näyttelyssä tarinat ja uskomukset punoutuvat yhteen todellisten eläinten ja luonnonilmiöiden kanssa. (---) Suomalaisille metsä on aina ollut erityinen paikka. Esivanhempamme lähestyivät metsää kunnioittavasti. Metsä oli heille elävä olento, jonka kanssa keskusteltiin ja neuvoteltiin."

Näyttelykävijän toivottaa tervetulleeksi Tietäjä. Kävijälle avautuu myös pienoismallin kautta tunnelma metsän reunassa toimineen maatalousyhteiskunnan elämäntapaan ja siihen liittyviin uskomuksiin. Vaikka uskomuksiin liittyvä kansanperinne on minulle jonkin verran tuttua, antoi näyttely myös lisätietoa ja syvensi jo olemassa olevaa tietämystä.

"Metsän yleishaltijoita olivat Tapio, Mielikki ja Tellervo. Tapiota saattoi lähestyä missä vain metsässä. Tapio joko antoi tai otti metsästäjän saaliin ja piti pedot loitolla metsälaidunten karjasta. Mehtolan emäntä Mielikki oli metsän naispuolinen riistanhaltija ja karjan suojelija. Tellervo ohjasi eksyneet kotiin."

Maatilan laidalta siirrytään syvemmälle metsään, jossa tulee vastaan erilaisia metsäneläimiä ja kerrotaan niihin liittyviä uskomuksia. Ennen myös uskottiin, että maailmassa on onnea vain tietty määrä. Kävijä sai testata onneaan onnenpyörässä, joka näytti suosiiko onni kävijää tulevalla metsäretkellä. Olin yllättävän innoissani aikuiseksi! Pyöräytin itselleni välimuodon, jossa luvattiin "Aarni antaa sinulle aarteen" ja "Löydät marjoja".

Näyttelyn ansio on muun muassa se, että vaikka se keskittyy uskomuksiin, kulkee luonnontieteellinen ja kulttuurihistoriallinen ymmärrys käsi kädessä. Esimerkiksi sudesta kerrottiin:

"Suomalaisessa kansanrunoudessa susi oli pelätty ja vihattu eläin, joka uhkasi ihmisiä ja kotieläimiä. Luonnonteteellisesti ajatellen susi kuuluu Suomen luontoon siinä missä muutkin lajit, ja saaliseläinten kantaa säätelemällä susi vaikuttaa koko ekosysteemiin. (---)  Susi yhdistyy kansanperinteessä myös perhesuhteisiin. Morsian saattoi sanoa menevänsä mieluummin suden suuhun kuin huonolle miehelle. Tai anoppia toivottiin suden suuhun, kun miniän ja anopin välille aiheutui kitkaa."

Tässä yhteydessä on hyvä mainita, että Italiassa on sanonta "In bocca al lupo", joka tarkoittaa sanatarkasti "suden suuhun", kun toivotetaan onnea esimerkiksi ennen haastavaa tilannetta. Siis rohkeutta ja onnea kohdata haasteet! Susi ei siis aina symboloi negatiivisia asioita.

Kulttuuriset ja alueelliset erot kävivät ilmi myös kuukkeliin liitetyissä uskomuksissa:

"Kuolevan metsästäjän tai tietäjän sielun uskottiin siirtyvän kuukkeliin. Kuukkeli myös edusti metsän emäntää tai haltijaa. Sielunlintu toi metsästysonnea, mutta johti metsästäjän harhaan, kun metsänemäntä halusi suojella eläimiä. Pohjoisessa se oli hyvän ja Etelä-Suomessa huonon onnen lintu. Kuukkelia kohdeltiin kunnioittavasti, ja yliluonnollisten kykyjensä ansiosta se sai olla pitkälti rauhassa. Kuukkelin pesän tahatonkin löytäminen saattoi johtaa kuolemaan."

Kallionkoloissa kurkistelivat sisilisko ja lepakko, mutta pirunpellosta kerrottiin seuraavaa:

"Paikoin sisämaassa voi nähdä pirunpeltoja, pyöreistä kivistä koostuvia kivikoita. Ne ovat muinaisen rannan jäänteitä, jotka ovat muodostuneet veden huuhdottua hienomman aineksen pois suurten, veden hiomien kivien välistä. Pirunpelto-nimi perustui uskomukseen, että piru oli viskellyt alueen täyteen kiviä.

Kristinuskon luoma piru oli savolaisen kansanperinteen suosituin ja ristiriitaisin hahmo. Pirua pelättiin, mutta silti sen kanssa tehtiin sopimuksia metsästysonnesta. Hintana oli jopa oma tai lapsen henki. Sopimuksen pitämistä yritettiin pakoilla pirua petkuttamalla. Jos se ei onnistunut, piru peri omansa. Pirun nimen lausumista vältettiin, jottei paha henki tulisi paikalle. Kiertoilmauksia olivat esimerkiksi alatuvan äijä, juutas, lempo, peijakas, hikinenä tai häntäherra. "

Pirunpellon kivikossa istui siipiään pörhennellen uhkaava huuhkaja:

"Huuhkajaa pidettiin linnuista mahtavimpana ennustajana, Tuonelan lintuna. Sen pelottava huhuilu ennusti tappeluita, tulipaloja, nälkävuosia tai kylän merkkihenkilön kuolemaa."

Kuolemaan ja Tuonelaan liitetään uskomuksissa myös korppi:

"Synkän musta kaarne eli korppi miellettiin pirun linnuksi. Sen lentäminen talon yli ennusti epäonnea ja raakkuminen kuolemaa. Korppia pidettiin myös murheen, kaihon ja lohdun lintuna. Sitä pyydettiin kantamaan huolet pois ja kadottamaan ne kauas 'kalattomiin lampiin'.

Kaarneen koti oli kaukainen korpi, jonne ihminen ei kuulunut. Kauhein kohtalo oli menehtyä korpin asuinsijoilla; ilman oikeita kuoleman riittejä vainajan sielu saattoi jäädä vaeltamaan rauhattomasti. 

Todellisuudessakin korpin elintavat liittyvät läheisesti kuolemaan. Haaskat ovat niille mieluista ruokaa, ja ne seuraavat usein karhuja ja susia saadakseen osansa petojen saaliista. Älykkäinä lintuina korpit oppivat hyödyntämään myös ihmisen asettamia ansoja. Hurjan maineen ja ansojen tyhjentämisen vuoksi korppia vainottiin pitkään, ja jäljelle jääneet arat yksilöt vetäytyivät kauas ihmisasutuksesta. Nykyään korpit ovat rohkaistuneet, ja niitä voi nähdä jopa kaupunkimetsissä."

Pirunpellon kivikosta matka jatkui sammaleisen suon läpi kohti metsänpeittoa. Lapsille oli merkitty polku myös menninkäisen luolan läpi. Metsänpeitto on ilmiönä kiehtoa. Nykytaiteessa sitä on käsitellyt muun muassa valokuvataiteen keinoin Tiina Tanskanen.

"Metsässä kulkija saattoi joutua metsänpeittoon. Siellä kaikki oli toisin. Tuttu tuntui vieraalta ja asiat olivat väärinpäin. Metsänpeitossa oleva eläin tai ihminen menetti kykynsä kommunikoita ja oli jopa näkymätön. Metsänpeitosta vapautuakseen tuli esimerkiksi kääntää vaatteet nurinpäin tai tehdä muita riittejä. Metsänpeittoon joutunut pelastettiin metsästä lukkoamisella eli vetämällä hiilikoukkua kodista veräjälle."

Metsänpeitosta selvittyään kävijä muuttui kuin Liisaksi Ihmemaahan ja kulku jatkui valtavien kasvien, sienten ja hyönteisten keskeltä kohti uhrilehtoa ja pyhiä puita. (Hämähäkkikammoisena kuljin tämän osuuden läpi melko nopeasti...)

"Lehto ei aina ole lehtimetsä - itäsuomalaiset lehdot ovat usein kuusivaltaisia. Rehevyyden ja monikerroksisen kasvillisuuden ansiosta lehdot ovat monimuotoisia elinympäristöjä. Niitä on raivattu pelloiksi ja käsitelty talousmetsinä, joten luonnontilaiset lehdot ovat harvinaisia.

Lähteiden tasaisen viileissä olosuhteissa elää omintakeinen lajisto kasveja ja hyönteisiä. Luonnonlähteitä on Suomesta hävinnyt lähinnä hakkuiden, ojituksen ja rakentamisen seurauksena, ja kaikki lähteiset luontotyypit ovat silmälläpidettäviä tai uhanalaisia."

Näyttelyn viimeinen sali oli taianomainen ja sai hiljentymään. Seinille heijastettiin tähtitaivasta ja avaruuden elementtejä, kun teksteissä kerrottiin maailmanpuusta ja taivaankannen synnystä. Keskellä huonetta oli valtava puu, jonka runkoon oli piilotettu lisää kansanperinteen symboliikkaa. Puun takana seisoi kenties suomalaisen kansanperinteen kunnioitetuin olento - karhu.

"Maailman synty on kiehtonut ihmisiä kautta aikojen. Maailmansyntymyyttimme ovat hyvin vanhaa perinteen kerrostumaa. Myyteissä esiintyi usein lintu, jonka munien rikkoutuessa maailman osat - päivä, kuu ja tähdet - syntyvät usein kaaoksesta. Luojalintuina esiintyivät niin sotka kuin pääskykin. (---) Maailmanloppu on myyteissämme tuntematon."

"Karhua, metsänpedoista arvostetuinta, pelättiin sen voiman ja vaarallisuuden takia. Karhulla oli kymmeniä peitenimiä eikä sen oikeaa nimeä saanut lausua ääneen. (---) Karhun metsästäminen oli rituaali, joka päättyi peijaisiin. Tanssilla ja lauluilla lepyteltiin saaliinhaltija Hongatarta. Peijaisten päätteeksi karhun kallo ripustettiin honkaan. Karhun sielun uskottiin palaavan kotiinsa taivaaseen. Peijaisten tavoitteena oli pyyntionnen takaaminen ja karhun jälleensyntymisen varmistaminen."

Viimeisessä tilassa oli roikkuvia korituoleja, jossa sai keinutellen kuunnella tarinoita kansauskomuksista. Kertojaäänet oli valittu hyvin ja käsikirjoitus oli muutenkin miellyttävää kuunnella. Näyttelystä johdatti ulos käytävä, jonka seinälle oli koottu tiivistetyssä muodossa itäisen loitsuperinteen historia.

Historia alkoi 1200-luvulta, jolloin "koivun kuoreen kirjoitettiin teksti, joka alkoi sanoilla: Jumala nuoli... Novgorodista puoli vuosituhatta myöhemmin löytyneen kirjoituksen arvellaan olevan noidannuolen parannusloitsu."

Vuosina 1545 ja 1551 "savolainen rahvas juhli ja joi Ukon vakkoja ja sai siitä kuninkaan määräämät sakot. Ukon vakat olivat sateiden varmistamiseksi keväisin suoritettu hedelmällisyysriitti. Mikael Agricola kokosi Psalttarin suomennoksen esipuheeseen luettelon hämäläisistä ja karjalaisista epäjumalista."

Minulle oli yllätys, että jo vuonna 1733 "kansanuskoa alettiin käsitellä opinnäytteissä. Gabriel Maxeniuksen väitöskirjan De effectibus fascino naturalibus aineistona käytettiin Kuopiosta kerättyjä loitsuja."

Vuonna 1831 perustettiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ry, joka toimii edelleen tukien kansanrunouden taltiointia ja tutkimusta. 

Myyttiset -näyttely oli visuaalisesti kaunis, sisällöllisesti mielenkiintoinen ja näyttelyarkkitehtuuriltaan kiehtova. Kokonaisuus sopii ehdottomasti niin lapsille kuin aikuisillekin. Olisin voinut kulkea metsänpeitossa pidempään ja kuunnella kansanuskomuksiin liittyviä tarinoita enemmänkin. Tieteen ja uskomusten yhdistäminen on aina opettavaista.

Myyttiset - Metsän kätköissä -näyttely on esillä Kuopion museossa 25.1.2026 saakka.

*Lainaukset ovat Myyttiset -näyttelyn näyttelyteksteistä.

Monikulttuurinen Savo

Osa teistä muistaa Itä-Suomen yliopiston tutkimushankkeen, jonka myötä suomalaiset ja maahanmuuttajataustaiset nuoret kohtasivat toisensa maalaustyöpajassa. Nuoret maalasivat Kuopion yliopistollisen sairaalan portaikkoon toisilleen yhteisiä teemoja: luonto, eläimet, vesistöt, toisista välittäminen ja ystävyys. Tuolloin pääsin itsekin näkemään yhteistyön edistymisen tilanteessa, jossa nuorilla ei välttämättä ole yhteistä kieltä.

Tutkimushankkeen myötä nuoret ovat jatkaneet toistensa kohtaamista ja ryhmienvälisten suhteiden pohtimista. Kuopion museon monitoimitilassa oli näyttely (4.10.-29.10.2024), jossa esiteltiin nuorten tekemiä maalauksia ja piirroksia. Hankkeessa tutkitaan maahanmuuttajataustaisten ja suomalaisten nuorten mielikuvia toisistaan, elämästään ja tulevaisuudestaan monikulttuurisessa Savossa. Piirustuksissa ja maalauksissa nuoret käsittelevät ajatuksiaan ja kokemuksiaan eri kulttuuritaustoista.

"Miten eri taustoista tulevat ihmiset voisivat elää yhdessä? Kuinka ihmisten välistä yhteiseloa voisi tukea? Näiden kysymysten siivittämänä, tässä sosiaalipsykologian tieteenalaan kiinnittyvässä tutkimushankkeessa kohdistetaan katse yhä monikulttuurisemmaksi muuttuvaan Savoon ja tarkastellaan suomalaisten lisäksi suurimpia maahanmuuttajaryhmiä Kuopiossa – Ukrainasta ja Lähi-idästä Savoon tulleita – ja näiden ryhmien välisiä suhteita."

"Tykkään tutustua uusiin ihmisiin ja minua kiinnostaa eri kulttuurit. Tein tämän piirroksen, jotta ihmiset oppisivat tervehtimään erilaisia ihmisiä ja eri kulttuurista tulevia ihmisiä. Olen huomannut, että kielet ovat täysin erilaisia."

Mikä meitä kaikkia yhdistää?

Piirustusten ja maalausten lisäksi tekstiosuudet avasivat vielä konkreettisemmin teosten takana olevia ajatuksia. Olin yllättynyt kuinka hyvin nuoret sanoittivat ajatuksiaan.

"Kuvassa on kaksi eri kansallisuutta olevaa kissaa ja heidän tapaamisensa ja pieni dialogi (Kuka olet? Kuka minä olen?). Kuva on toteutettu kahdella värillä, koska yksi kissa on musta, toinen on valkoinen ja muita värejä ei yksinkertaisesti tarvita. Kun tutustun toista kansallisuutta olevaan ihmiseen, koen turvattomuuden tunnetta ja monenlaisia muita tunteita, ne ovat erilaisia ja riippuvat paikasta, ajasta ja henkilöstä, johon tutustun. Useimmiten se on tietenkin kiinnostuksen tunnetta."

"Kun tapasin ihmisiä, jotka eivät puhuneet minun kieltäni, aloin heti miettiä, kuinka voisin ymmärtää heitä. (---) Tunsin samaa harmautta kuin mies tuossa kuvassa. Pääni oli täynnä puuroa, kun minulle kerrottiin jostakin, mutta en ymmärtänyt, mitä he sanoivat."

"Työlläni haluaisin ilmaista sitä, kuinka mielestäni eri kulttuurit ovat kiinnostavia ja mielenkiintoisia. Ja sitä kuinka kenenkään ei tarvitse hävetä omaa kulttuuriaan ja pelätä erottuvansa sen takia joukosta, sillä se on hyvä asia. Ja meidän pitäisi kunnioittaa ja juhlia erojamme, sillä maailma olisi hyvin tylsä paikka, jos kaikki olisivat samanlaisia."

"Piirustuksessani käytin paljon mustia viivoja kuvaamaan ideaani. Muiden tuntemattomien ihmisten tapaaminen on aina hieman haastavaa. Koska ette tunne toisianne. Eri kulttuureista tulevien ihmisten tapaaminen on vielä haastavampaa, koska ei aluksi tiedä, miten käyttäytyä ja mitä odottaa. Mutta pohjimmiltaan ihmisinä olemme kaikki 'rationaalisia eläimiä' ja tiedämme, ettemme voi elää ilman toisiamme. Se on täysin mahdotonta. Varsinkin nykyään internet ja media yhdistävät elämäämme entistä enemmän. (---) Mutta tiedän ja myönnän, kuinka tärkeää kommunikointi kaikkien ihmisten kanssa on riippumatta rodusta, kansallisuudesta, kielestä jne. Piirustuksen päissä olevat viivat osoittavat tämän yhteyden. Nämä ovat vieraita eri kulttuureista, mutta kaikki ovat yhteydessä toisiinsa."

Toivo toisenlaisesta tulevaisuudesta

[Kuva 22] "Piirustuksessa piirsin kolme eri väreistä ja kansallisuuksista koostuvaa kättä. Mikään ei estä ihmisiä liittymästä yhteen ja tapaamasta toisiaan, mutta jotkut ennakkoluulot ja väärinkäsitykset pitävät heidät erillään toisistaan. Kun annamme mahdollisuuden, voimme huomata, että ihmiset ovat ensimmäisen mahdollisuuden arvoisia."

[Kuva 23] "Piirsin moskeijan rakennuksen, sillä tiedän jo vähän islamin uskonnosta, muslimikaverini vuoksi. Tykkäsin myös siitä, mille rakennus näytti ja miten se lopulta muodostui kivasti piirustuksessani. Islamin uskonto on minun mielestäni myös hyvin kiinnostavaa ja erikoista."

"Olen maalannut erittäin mukavan ja aurinkoisen rannan, jonne ihmiset menevät ottamaan aurinkoa ja nauttimaan siellä olemisesta perheensä kanssa. Se liittyy mielestäni tulevaisuuteen. (---) Kun saavuimme rannalle, oli juuri tällainen aurinkoinen päivä. Mutta erittäin tuskallista, koska menetimme veljemme. Maalasin tämän kertoakseni, että haluaisin tulevaisuudessa työskennellä veneillä tai rajojen kautta Eurooppaan tulevien pakolaisten pelastamiseksi, jotta kukaan muu lapsi, kuten veljeni, ei menetä henkeänsä. Haluan pelastaa lapset ja tehdä kaikkeni heidän hyväkseen."

Milloin olet viimeksi yrittänyt ymmärtää "vihollistasi"?

Tutkimushankkeeseen osallistuvat nuoret saavat mahdollisuuden tutkia ja tutustua toisiinsa ja toistensa kulttuureihin turvallisessa ja neutraalissa ympäristössä. Nykyinen [aikuisten] maailma tuntuu huutavan vain äärimmäisiä mielipiteitä, ettei turvallista tutkimusmatkaa erilaisuuden pohtimiselle ja ymmärtämiselle tunnu olevan. Tämän vuoksi pidän tutkimushanketta tärkeänä. Jokaisen tulisi pysähtyä pohtimaan "uhkana" kokemiaan ihmisiä ja heidän mielipiteitään ja arvojaan: miksi he ajattelevat siten kuin ajattelevat. 

Itselleni arvokas ja mielipiteitäni horjuttava kokemus oli Ylellä esitetty dokumenttisarja Amerikasta ja sen jakautuneesta kansasta: Jaakko Keso - Tämä on Amerikka. On helppoa huudella eurooppalaisena ja suomalaisena, että miten jotkut äänestivät Trumpia, mutta dokumentti auttoi ymmärtämään - ei hyväksymään - mutta ymmärtämään heidän näkökulmansa. Ja mielikuvani Amerikasta ei enää ollutkaan niin mustavalkoinen.

   

Kiitos tutkimushankkeen porukalle tärkeästä ja ajankohtaisesta aiheesta!

Jään mielenkiinnolla odottamaan lopputulosta.

L3dnardo da Vinci

Kuopion museo avasi uudisrakennuksen kesäkuussa L3dnardo da Vinci-näyttelyllä. Uudisrakennus jatkaa Kantin kokonaisuutta. Kantti on tiedon ja tarinoiden kortteli, joka yhdistää Kuopion museon ja Kuopion pääkirjaston.

Kuopion museon L3dnardo da Vinci -näyttelyssä keskitytään taiteilijan elämään, keksintöihin ja koneisiin. Näyttelyssä on käytetty mm. lisättyä todellisuutta ja immersiivistä tarinankerrontaa. Leonardo itse ottaa kävijät vastaan hologrammimuodossa kertomalla elämästään. Italian kielen kuuleminen pitkästä aikaa tuntui kivalta.

Peilihuoneessa havainnollistettiin mm. Leonardon muistiinpanojen peilikirjoitusta sekä herätettiin luonnospiirrokset, kuten lentohärvelit eloon. Koneita ja keksintöjä esiteltiin pienoismalleina, mutta olisin kaivannut niiden toiminnasta enemmän historiatietoa. Luonnospiirrokset pienoismallien yhteydessä olisivat tuoneet lisäarvoa, samoin esimerkiksi keksintöjen mittasuhteet. Leonardon käsikirjoitukset olivat kiehtovia.

Codex Leicester, yksityisomistuksessa. Teos käsittelee pääasiassa hydrologiaa eli vesitiedettä.

"Kun Leonardo kuoli, laajan piirustuskansioiden, irtolehtien, muistikirjojen ja käsikirjoitusten kokoelman peri hänen luotettava oppilaansa Francesco Melzi. Palatessaan Italiaan Melzi yritti julkaista kokoelman, mutta se ei onnistunut, ja kun hän kuoli 1570, kokoelma alkoi vähitellen hajota. Alun perin teemoittain kirjoiksi tai muistikirjoiksi sidottuja muistiinpanoja purettiin ja annettiin lahjoiksi, ja osa niistä päätyi hetkellisesti jopa varkaiden käsiin.

Nykyisin muistiinpanoja tunnetaan noin 6000 sivua. Kokoelmien omistajat, kuten Melzi ja Lomazzo, olettivat kuitenkin tavaraluetteloiden pohjalta Leonardon kirjoittaneen ja piirtäneen uransa aikana yli 30 000 sivua materiaalia. 

Leonardon muistiinpanoja kutsutaan nykyään koodekseiksi tai käsikirjoituksiksi. Niitä on kaikkialla maailmassa. Yhtä lukuun ottamatta kaikki ovat julkisten instituutioiden omistuksessa." (Lainaus näytttelytekstistä.)

Leonardo da Vinci: Luolamadonna [1. versio], 1483-86, Musée du Louvre, Pariisi. Leonardo da Vinci: Luolamadonna [2. versio], 1491-93 (työ jatkui 1506-08), National Gallery, Lontoo.

Näyttelyssä on esillä myös Leonardon tärkeimpiä maalauksia. Teokset eivät tietenkään ole aitoja, mutta nyt jokaisella on mahdollisuus nähdä kerralla useampia taiteilijan teoksia. Itselleni mielenkiintoisin kuvapari oli kaksi Luolamadonnaa. Toinen sijaitsee Pariisissa ja toinen Lontoossa. Nyt teokset voi nähdä vierekkäin, jolloin yksityiskohtia pystyi vertailemaan keskenään.

Vaikka olen nähnyt Leonardon aitoja teoksia Pariisin ja Firenzen matkoilla, oli mukava pysähtyä tutkimaan näitä teoksia rauhassa Kuopion museossa. Aitojen teosten äärellä on museoissa aina ruuhkaa, eikä teoksia välttämättä pääse tarkastelemaan läheltä. Sitä paitsi kaikilla ei ole mahdollisuutta matkustaa teosten luo. Itse en esimerkiksi ollut koskaan nähnyt tätä Eremitaasissa olevaa Madonna Benois -maalausta:

Leonardo da Vinci: Madonna Benois, n. 1475-78, Eremitaasi, Pietari.

Kuopion museon näyttely on varmasti lapsiperheille erinomainen elämys virtuaalimaailmoineen ja osallistavine yksityiskohtineen, mutta ahkerammin museoissa kiertäneelle kokonaisuus jäi melko ohueksi. Pidin immersiivisestä huoneesta, mutta koen, että Italiasta tuotu lainanäyttely ei vielä näyttänyt sitä, mihin uudesta näyttelytilasta parhaimmillaan on. Odotan innolla Kuopion museon itse tuottamaa näyttelykokonaisuutta.

L3dnardo da Vinci -näyttely on esillä Kuopion museossa 16.1.2022 saakka.

Kuopion taidemuseo

Kuopion taidemuseon L3dnardo da Vinci -näyttelyosuus keskittyy taideteoksiin ja niiden taustatarinoihin. Uskomattomimmat selviytymistarinat sisältyvät mielestäni Milanon Santa Marie delle Grazie -kirkossa sijaitsevaan Viimeiseen ehtoolliseen.

Seinämaalaus on ollut konservaattoreiden murhe ja haaste miltei heti valmistumisensa jälkeen. "Seinämaalaus on maalattu tempera grassalla laastiin. Tempera grassa on kuivatekniikka, jossa sekoitetaan temperaa ja öljyä. Useista eri tekijöistä johtuen työ on päässyt rapistumaan. Seinä on pohjoiseen päin ja siten alttiimpana homeelle ja kosteudelle, vieressä olevan keittiön höyryjen lisäksi. Teokseen ovat vaikuttaneet vuosisatojen aikana tehdyt vääränlaiset korjaukset sekä Leonardon käyttämä tekniikka. Tietoa teoksen rapistumisesta alettiin kirjata muistiin jo ennen Leonardon kuolemaa. Viimeisin restaurointi, joka saatiin loppuun kahdenkymmenen vuoden urakan jälkeen kesäkuussa 1999, on paljastanut teoksesta uusia yksityiskohtia ja valoisuutta." (Lainaus näyttelytekstistä.)

Santa Maria delle Grazie -kirkon ruokasali Milanossa 13.-14.8.1943 tapahtuneiden pommitusten jälkeen. Kuva: Fratelli Alinari / Fire Department of the Soc. Publ. and Civil Defense.

"Viimeinen ehtoollinen on onnekkaasti selvinnyt kahdesta maailmansodasta ja niiden ilmahyökkäyksiltä. Ensimmäisen maailmansodan aikana freskoa suojasivat vedenpitävä suojus, hiekkasäkit ja raskaat metallitelineet. Huolellinen suojaus oli Corrado Riccin, silloisen antiikin ja taiteen ylijohtajan ansiota. Toisen maailmansodan aikana yölliset ilmahyökkäykset elokuussa 1943 tuhosivat luostarin ruokasalin katon ja itäisen seinän, kuten voimme nähdä kaupungin palolaitoksen ottamista kuvista. Hiekkasäkit ja telineet sekä vuonna 1940 taideteoksia suojelmaan määrättyjen viranomaisten välittömästi paikoilleen asentamat metallituet kuitenkin suojasivat kuin ihmeen kaupalla Leonardon mestariteosta kahden tonnin pommin tuhoilta. Fresko asetettiin jälleen esille 30. toukokuuta 1954." (Lainaus näyttelytekstistä.)

Santa Maria delle Grazie -kirkon ruokasali Milanossa 13.-14.8.1943 tapahtuneiden pommitusten jälkeen. Hiekkasäkit ja rakennustelineet suojaavat Leonardon teosta. Kuva: Fratelli Alinari / Fire Department of the Soc. Publ. and Civil Defense.

Achille Beltramen kuvitus La Domenica del Corriere -viikkoleden kanteen (syyskuu 1911): rekonstruktio Mona Lisan varkaudesta Louvren museossa. Kuvituksesta poiketen varkata oli vain yksi, Vincenzo Perruggia.

Leonardon maalaus La Giocondasta (Mona Lisa) on saanut myös huomiota osakseen heti valmistumisestaan lähtien (1507). Mielenkiintoista oli lukea hieman surkuhupaisasta Mona Lisan varkaudesta vuodelta 1911. Taideteoksen näkökulmasta tilanne ei tietenkään ollut huvittava. Varkaus johtui väärinymmärryksestä:

"Sisustussuunnittelija Vincenzo Perruggia työskenteli Louvressa Pariisissa. Hänen tehtävänään oli asentaa suojalasi Mona Lisaa esittävään tauluun. Elokuun 21. päivän aamuna Perruggia, joka oli ilmeisesti onnistunut piilottelemaan museossa yön yli, livisti pakoon kuuluisa taulu mukanaan. Hän piilotti maalauksen ilman kehystä takkinsa alle ja vei sen asuntoonsa. (---) Mikä sai vaatimattoman italialaisen työntekijän ryhtymään tekoon? Hän yksinkertaisesti luuli ranskalaisjoukkojen varastaneen taulun Italiasta. Todellisuudessa Ranskan kuningas Frans I oli ostanut työn aivan laillisesti Leonardo da Vinciltä tai hänen oppilaaltaan ja perijältään Gian Giacomo Caprottilta, joka tunnettiin myös nimellä Salaì. (---) Mona Lisa löytyi lopulta kaksi vuotta myöhemmin, vuonna 1913, kun Perruggia tarjoutui myymään taulun firenzeläiselle antiikkikauppiaalle Alfredo Gerille. Geri otti yhteyttä Uffizin johtajaan Giovanni Poggiin saadakseen asiantuntijalausunnon taulusta, ja Poggi hälytti karabinieerin pidättämään Perruggian." (Lainaus näyttelytekstistä.)

Vartijat ja kulkuesteet suojelevat vasta löytynyttä Mona Lisaa, joka oli esillä Uffizi-museossa museonjohtaja Giovanni Poggin ansiosta. Firenze, 1913. Kuva: Alinari / Roger-Viollet.

Näyttelyssä saa lisätietoja Leonardon maalauksista, niiden historiasta ja tarinoista, kun skannaa puhelimella tai muulla älylaitteella teosten vieressä olevia QR-koodeja. Sieltä löytyy myös tutut kasvot, sillä kävin itse kertomassa taustatietoja Leonardon maalauksesta Neitsyt Marian ilmestys ja mm. sen erikoisesta perspektiivistä.

Riitta Rönkkö: Mona Lisa ja minä, yksityiskohta, 1995, Kuopion taidemuseon kokoelma. Hankittu 1995.

Leonardo-näyttelyn inspiroimana esille on nostettu Kuopion taidemuseon omista kokoelmista Riitta Rönkön teossarja Mona Lisa ja minä. Rönkkö on pastissin omaisesti tulkinnut Leonardon kuuluisimpaa maalausta.

Työpajahuoneessa en malttanut olla kokeilematta Leonardon peilikirjoitusta. Oli muuten yllättävän vaikeaa kirjoittaa siten, että teksti on peilistä katsottuna luettavissa oikein päin. Henna-teksti onnistui ihan ok, mutta jätän näyttämättä sen Hurmioitunut-osuuden... R-kirjain osoittautui kaikkein vaikeimmaksi.

Taidemuseon näyttelyn kanssa olin omalla mukavuusalueellani, mutta taidehistorioitsijana kokonaisuus tuntui liiankin tutulta. Asiat ja teokset olivat tuttuja, mutta olen edelleen samaa mieltä kuin Kuopion museon näyttelyssä, että molemmat näyttelyt mahdollistavat useamman Leonardon teoksen tutkimisen yhtä aikaa, mikä on todellisuudessa mahdotonta, kun teokset ovat levinneet ympäri maailmaa.  

L3dnardo da Vinci -näyttely on esillä Kuopion taidemuseossa 14.11.2022 saakka.

Kuopion museo ja Kuopion taidemuseo tarjoavat kouluille näyttelyyn liittyviä oppimateriaaleja.

Muksu museossa

Yksi kesän muistettavimmista museokäynneistä oli Kuopion museossa oleva Eläinlapset -näyttely. Näyttely avautui toukokuun lopussa ja heinäkuussa vierailijoita oli käynyt jo huikeat 9000. Varasin kummipojan itselleni näyttelyä varten jo keväällä, kun kuulin Eläinlapsista. "Koko perheen näyttely kertoo hauskasti ja mukaansatempaavasti eläintenpoikasten syntymästä, kasvusta ja itsenäistymisestä. Pienet tarinat esittelevät erilaisia eläinperheitä ja poikasten kokemia seikkailuita niiden elämän alkutaipaleella."

Näyttely on rakennettu todella kivasti. Lapset saavat mm. koskea, silitellä, haistella, hyppiä ja kiipeillä. Karhunpennut Ben ja Min olivat omia suosikkejani. Poika taisi ihan aluksi vähän jännittää, ennen kuin sanoimme, että niihin saa koskea. Sen jälkeen sitten taputeltiin ja kosketeltiin. Kaikki terävät asiat kiinnostavat tällä hetkellä valtavasti, niin karhujen kynnetkin.

Kosketeltavana oli esimerkiksi pojan satukirjasta tuttu mäyrä (turkki).

Näyttely on nimensä mukaisesti lapsiystävällinen, mutta alle 4-vuotias ei meinannut aina ymmärtää, miksi tilan toisella puolella oleviin eläimiin sai koskea, ja tilan toisella puolella oleviin ei. Nallet, majava ja muut karvaiset olivat koskettelulistalla, mutta esimerkiksi lintuihin ei saanut koskea, vaikka kuinka olisi tehnyt mieli.  

Suojavärin testaamista.

Telkänpoikanen hyppää pöntöstä.

Näyttelyn ehdottomin suosikki oli muksun mielestä telkän pönttö. Kolosta saattoi hypätä patjalle samoin kuin linnunpoikanen pöntöstään. Tätä tehtiin uudestaan, uudestaan, uudestaan ja uudestaan. Ja uudestaan. Meidän onneksemme näyttelyssä ei tuolloin ollut juurikaan muita lapsia, joten poika sai hypätä ja kiivetä niin monta kertaa kuin halusi ilman, että joutui odottamaan vuoroaan.

Kahden salin näyttelytilaan on saatu tiivistettyä monipuolinen ja värikäs kokonaisuus eläinten maailmasta. Tuon ikäiselle lapselle tärkeintä taisi kuitenkin olla se tekeminen ja kokeileminen. Opettavaa näyttelykierrosta (ainakaan kyseiselle muksulle) oli turha kuvitella. Pieni rauhallinen hetki saatiin täysin pimeässä tilassa, jossa sai kuunnella metsän ääniä. Kunnes taas mentiin.

Yllä oleva palloseinä oli museolta mahtava oivallus. Seinään sai heitellä/pudotella palloja, joista jokaisesta pystyrivistä kuului erilaisia eläinten ääniä. Niitä sitten yhdessä tunnistettiin.

Välipalahetki.

Välipalahetken jälkeen tutustuttiin toisen kerroksen näyttelyihin. Etukäteen poika muisti museosta mammutin ja alkuihmiset. Kun kysyin, että uskaltaako hän mennä niitä katsomaan, tuli vastaukseksi reipas joo! 

Kun sitten lopulta hiivittiin pimeään käytävään luolaihmisten luo jossa tuli rätisi, alkoi poikaa jo selvästi jännittää, katsoi hetken ja sanoi, että mennään pois. Mammuttiakaan ei jaksettu pitkään tuijotella, ja isoja karhuja piti katsella äidin kädestä pitäen tai tädin sylistä. Se opettavainen osuus tuli Eläinlapsien sijaan juuri museon toisessa kerroksessa, mm. luonnon vuotta, karhuja ja kaloja esittelevissä näyttelyissä. Täällä sai vastata moneen miksi ja mikä kysymyksiin. Ihmetystä aiheutti esimerkiksi nuorten karhujen kisailu hunajakennosta. Miksi toinen karhu on tuolla [ylhäällä]? Mikä tuo [hunaja] on? Miksi hunaja on tuossa? Miksi toinen on vihainen? 

Toisen kerroksen suosikiksi nousi (todennäköisesti kaikkien lasten) lemppari Sienihuone. Yksi tila on rakennettu suuressa mittakaavassa metsän pohjakasvillisuudeksi, jossa kävijät ovat hiirulaisen kokoisia. Lapset saavat mm. piiloutua puunrungon sisään, kiivetä sienen sisään ja laskea sieltä alas. Hämärän tilan katossa roikkuu hämähäkinseitti ja nurkassa vaanii itse hämähäkki. Tämä oli tietysti ensin maailman hienoin juttu, ja poika uhosi tuhoavansa hämähäkin. Jutteluun sisältyi monta miksi -kysymystä. Äitinsä nosti muksun lähemmäs hämähäkkiä, jonka jälkeen tuhoamisuho vaihtui jännitykseen (ja pieneen pelkoon). Enkä yhtään ihmettele. En voinut itse juurikaan katsella hämähäkin suuntaan... 

Ajattelin olla kiva kummitäti ja lupasin (äidiltään luvan kysyttyäni), että poika saa lähtiessä museokaupasta (Mikä se museokauppa on?) minkä tahansa pehmolelun. Hyllyillä olisi ollut söpöjä mammutteja, kirjavia kaloja ja muita pehmoisia suloisuuksia, mutta minkä se muksu valitsee? Rumimman ja ällöttävimmän, ison karvaisen hämähäkkikopion....!? Eipä siinä täti voinut hämähäkkikammoa pojalle näyttää, vaikka yritin vaivihkaa kysellä, josko kala olisi ollut kiinnostavampi. Katsoppa kaikki hyllyt, olisiko siellä jotain muuta? Ei, kun tämä. Selvä, niinhän me sovittiin: mikä tahansa pehmolelu... Se jännittävä hämähäkkikohtaaminen taisi tehdä vaikutuksen.

Menimme vielä näyttelykierroksen päätteeksi kirkkopuistoon jätskille, ja poika saalisti hämähäkillään hyönteisiä (lehtiä), sillä aikaa kun me siskon kanssa söimme omat jätskimme loppuun.

Lapsen iloa ja kiinnostusta on voimauttavaa katsella. Etenkin museoympäristössä. ;)

 Eläinlapset Kuopion museossa vielä 24. syyskuuta 2016 saakka.