Alas taikavirtaa

Mietin etukäteen, että kuinkahan sitä osaa heittäytyä lomalle, kun nämä joulun ja uudenvuoden välipäivät ovat ensimmäinen lomani vuoteen. Osaako sitä rentoutua ja lomailla tekemättä sen suurempia? Kirjat ovat olleet avuksi. Olen suorittanut syksystä alkaen hitaasti etenevää projektia "kirjahyllyn tyhjennys lukemalla ja laittamalla kiertoon". Useampi kirja on vielä kesken, koska ne vaativat erilaisia mielentiloja lukemiselle.

Joel Haahtela kuuluu tämän hetken suosikkikirjailijoihin viimeisimmillä kirjoillaan (Mistä maailmat alkavat, Adèlen kysymys, Hengittämisen taito). Luin kirjahyllystäni Haahtelan toisena ilmestyneen romaanin Naiset katsovat vastavaloon (2000). Pidin tutusta kuvailevasta kielestä, mutta kirjan sisältö ei lopulta sykähdyttänyt samalla tavalla kuin odotin. Joten kirja siirtyi poistopinoon. 

Kirjahyllyyn tuli puolestaan yksi lisäys, kun sain vinkin Eduard Uspenskin lastenkirjasta Alas taikavirtaa (Otava, 1980). Pidän mm. Tove Janssonin Muumi-kirjoista, Astrid Lindgrenin Ronja Ryövärintyttärestä ja Veljeni Leijonamielestä, F.H. Burnettin Salaisesta puutarhasta, Elsa Beskowin ja Rudolf Koivun saduista. Venäläiset sadut ovat vieraampia, vaikka minua viehättää esimerkiksi Ivan Bilibinin (1876-1942) kuvitukset. Lastenkirjoja on maailmassa niin paljon, että umpimähkään etsiminen tuntuu työläältä. Sen vuoksi tämä täsmävinkki tuntui kivalta. 

Vierastan, ehkä vähän turhaan, nykyisiä lastenkirjoja, sillä nautin enemmän menneen maailman tunnelmasta. Iloinen poikkeus oli kuitenkin Anja Portinin Radio Popov (Kustantamo S&S, 2020). Tämä kertoi lindgrenmäiseen tapaan lasten yksinäisyydestä ja yllättävästä ystävyydestä. Historiaa oli kiedottu mukaan sopivalla tavalla. Kirjan luettuani en ihmettele, että teos palkittiin Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnolla 2020.

Kuvitus: Viktor Tšižikov.

Alas taikavirtaa kertoo puolestaan moskovalaisesta Mitja-pojasta, joka matkustaa maalle mummonsa Siiri Sofian luokse viettämään kesälomaa. Mummo kertoo Mitjalle jännittäviä tarinoita "Vasilisa Viisaasta, prinsseistä ja hirmuisesta Kuolemattomasta Kassheista. Kertoi Satakieli-ryöväristä, joka vihellyksellään tainnutti ja surmasi ihmisiä, kunnes Ilja Muromalainen hänet nujersi. Kertoi Aa-aa-kissasta ja Iivari Pahasilmästä. Yhtenä aamuna mummo sanoi pojalle: -Kuulehan. Ota vähän viemisiä koriin ja mene käymään Emilia-mummon, minun äitini tädin luona. Olet siellä hänen vieraanaan, auttelet sen verran kuin osaat. Hän asuu yksin ja on nyt jo ikivanha. Katsokin vain ettei hän olisi muuttunut jo noita-akaksi."

Tästä alkaa Mitjan seikkailut lumottua polkua pitkin Emilia-mummon luo, joka asuu kananjalkaisessa, kävelevässä mökissä. Mökissä Mitja näkee lisää kummia: 

"Pöydällä oli laakea vati, johon vanhukset tuon tuostakin heittivät silmäyksen. Ja vadilla pyöriskeli omena, aivan omia aikojaan.
-Mikä tuo on? poika kysyi.
-Se on Omena Vadilla Vaeltava, vastasi noita-akka. -Lahja Vasilisa Viisaalta. Hän kävi täällä vierailulla ja antoi tämän minulle. Hän aina keksii kaikenlaista.
-Miksi te koko ajan katsotte siihen?
-Siitä voi nähdä mitä ikinä haluaa, Kikimora sanoi. -Me tässä katselemme mitä keisarikunnassa tapahtuu.
-Istu sinäkin vähän lähemmäksi ja katso, kehotti noita-akka ja veti Mitjaa varten jakkaran pöydän viereen.
Mitja kurkisti vatiin....ja kas tällaista hän näki:"

Kuvitus: Viktor Tšižikov.

Omena Vadilla Vaeltava näyttää Mitjalle tarinoita taikamaan keisarikunnasta, jonne hän pääsee lopulta myös itse mukaan. Tarina alkaa siitä, kun keisari Makar ei saa tehdä mitään vaikka haluaisi, koska hän on keisari. Eihän hänen arvolleen sopinut työn tekeminen:

"Pthyi olkoon! keisari puhahti. -Ja mitä elämää tämä tällainen on? Halkoja ei saa hakata - varomatonta. Lattiaa ei saa luututa - sopimatonta. Sano Gavrila, onko minulla tointa ja sijaa tässä talossa, sano?
-Ei, teidän korkeutenne, vastasi Gavrila. -Ei ole teillä tointa eikä sijaa tässä talossa."

Kirjassa on paljon huumoria ja ajattomia aiheita, jotka sopivat myös aikuisille. Itse asiassa näin aikuisena luettuna rivien välistä löytää huumoria ja linkkejä yhteiskunnallisiinkin aiheisiin todennäköisesti paljon enemmän mitä lapset näkevät. Palvelijat ovat surkuhupaisia miellyttäessään keisaria kommenteillaan ja muokatessaan mielipiteitä hänen ajatustensa mukaan. Diktatuurivaltioissa asiat lienevät hyvin samanlaisia tänäkin päivänä...

Kuvitus: Viktor Tšižikov.

Eniten nautin kohtauksista, joissa käsiteltiin Vasilisa Viisasta. Naisen asema puhututti lastenkirjassakin, mutta Uspenski on uskaltanut käsitellä aihetta ihailtavan ironisesti (venäjänkielinen alkuteos ilmestyi ensimmäisen kerran 1971). Keisari kutsuu koolle "mahtimiesten neuvoston", jonka on tarkoitus keksiä mitä tehdään keisarikuntaan palanneelle Satakieli-ryövärille:

"Mahtimiesten neuvosto pörisi kuin mehiläispesä. Parrakkaat pajarit eivät aikoihin olleet nähneet toisiaan ja kertoivat nyt kilvan kuulumisia. (---)
-Mitä me teemme tälle asialle? kysyi keisari.
-Olisi syytä panna sotilaat liikkeelle, ehdotti Fläkki. -He saisivat vangita sen rosvon.
(---) -Totta mikä totta, myönteli keisari, -mutta kalliiksi se käy. Aina kuluu rahaa, kun sotilaat pannaan liikkeelle. Ja sotilaat tarvitsevat hevosia, ja nyt ovat juuri peltotyöt käynnissä.
-No mutta mitä sitten tehdään? huudahti kirjuri.
-Kysykäämme neuvoa Vasilisa Viisaalta.
-Miksi me häneltä kysyisimme? Onko hänellä muka ymmärrystä enemmän kuin meillä? huusi Yölintu.
-Varmasti on! sanoi Makar tuimasti. -Onhan hänelle annettu nimeksi Viisas. Hei, lähetti tänne!
Saliin kipitti poika jolla oli jalassa uudet punaiset saapikkaat.
-Kuulehan poikaseni, juokse Vasilisa Viisaan luokse ja kysy häneltä mitä meidän pitää tehdä Satakieli-ryövärille.

(---) -Mutta teidän korkeutenne, setä hyvä! Miksi minä juoksen koko ajan Vasilisa Viisaan luokse ja takaisin? Eikö Vasilisaa voi kutsua tänne?
-Että nainen päästettäisiin keisarin neuvostoon. Onko mokomaa missään nähty? huolestui kirjuri.
-Ei käy! huusivat mahtimiehet kuorossa. -Ei naisen sovi istua neuvostossa. Istukoon kotona ja neuvokoon!
(---) Ja poika pinkaisi tiehensä. Viiden minuutin kuluttua hän palasi ja ilmoitti keisarille:
-Näin sanoo Vasilisa: kauppiaalta on perittävä sakko, puoli tynnyriä hopeaa. Heti se kauppias viisastuu.
-Hyvä! Tämä nainen puhuu asiaa, huusi pajari Lumiviitta. Ja hopean me voimme antaa sille joka saa kiinni Satakieli-ryövärin.
-Kas kas! hämmästeli Fläkki. -Kyllä se Vasilisa keksii. Harmillista että hänen pitää olla nainen."

Kuvitus: Viktor Tšižikov.

Keisari Makar kyllästyy hallitsemiseen ja lähtee maalle isoäitinsä luokse. Tämä aiheuttaa sekasortoa neuvoston jäsenissä: Miten käy keisarikunnan ja kuka nyt hallitsee? Mitä mahtimiesten neuvoston jäsenet tekevät, jos keisaria ei enää ole? Kuinka selvitä lohikäärmeestä ja Kassheista, jota kutsutaan kuolemattomaksi?

Tarinaan on kirjoitettu myös yllättävän ajankohtaisesti nyky-yhteiskuntaan nähden androgyyni Iivari Pahasilmä:

"Tietä pitkin kulkea kahnusti kummallisen näköinen olento. Sillä oli yllään sekä mekko että housut, pitkät harmaat suortuvat valuivat hartioille asti - ei se ollut ukko eikä akkakaan.

-Hei kuulkaa, ottakaa minut kyytiin! olento sanoi ohuella kirkuvalla äänellä. Äänestäkään ei voinut sanoa kuuluiko se miehelle vai naiselle."

Tarinan lopussa käydään taistelu Summanmutikan sillalla, johon osallistuvat kaikki kirjan päähenkilöt. Kirjassa on maltilliset 133 sivua, joista osa on kuvitettu, toisinaan jopa aukeamat. Teksti ja tarinan juoni kulkee siis nopeasti eikä kirjaa malttaisi laskea kädestään. Pidän Martti Anhavan suomennoksen kielestä ja paikoitellen kipakastakin puhetyylistä. Ainut vanhahtava sana, jota en ymmärtänyt (ja jonka näin kuvituskuvasta vasta kaksi aukeamaa myöhemmin) oli karttu. Mikä on karttu?

"Kirjuri kiersi huoneessa, katseli, kosketteli ja käänteli kaikkea, ihmetteli. Ja esineet käyttäytyivät aivan siivosti. Mutta hädin tuskin kirjuri ehti saada arkun kannen auki, kun sieltä lennähti tukeva karttu, joka alkoi suomia kirjurin päätä ja kylkiä."

Googlailu osoitti kartun tarkoittavan nuijaa, keppiä tai kapulaa. Aikoinaan karttua on käytetty esimerkiksi pyykin pesussa: "Karttua käytettiin vaatteiden puhdistuksessa, liotettuja vaatteita hakattiin pyykkikartulla." Lähde: Finna.

Kirjassa on huumoria, jännitystä, hieno kuvitus ja opettavaisia kappaleita. Teos on ajaton, sopivasti ironinen ja juuri oikealla tavalla satumainen Maitovirtoineen, lohikäärmeineen ja kävelevine mökkeineen.

Alas taikavirtaa nousi yhdeksi parhaimmista lastenkirjoista, jonka olen lukenut.

Onko kirja tuttu?
Otan mielelläni vastaan myös lisää lasten/nuortenkirjavinkkejä.
Mitkä ovat teidän suosikkejanne?

Viidakkogalleria

Vasemmalla odotusaula ennen (Kuva: Mari Arvinen). Oikealla Viidakkogalleria tammikuussa 2021. Esillä Siilinjärven Pöljän koulun oppilaiden teoksia.

Kuopion yliopistollisen sairaalan lastenkirurgian poliklinkalla on Viidakkogalleria -niminen näyttelyseinä, joka avattiin helmikuussa 2018. Viidakkogalleriaan pääsee esille lasten tekemä taide. Vaihtuvat teokset tuovat iloa sekä pienille potilaille että henkilökunnalle. 

Viidakkogallerian seinäreliefit valmistuvat. Kuvat: Mari Arvinen.

Kuopion Särkiniemen koulun 4A-luokan teoksia.

Lasten taiteella on merkityksellinen rooli sairaalassa siinä missä muullakin taiteella. Pörrö Sahlberg on kirjoittanut Helsingin lastensairaalasta ja taiteen merkityksestä sairaalaympäristössä mm. näin: 

"Oman aikansa sitä Candy Crushilla pärjää odottelusta, mutta sen jälkeen ympäristöllä on merkitystä.
(---) Tietenkään  lapset eivät pidä sairaalassa olemisesta, eivätkä siellä varsinaisesti viihdy. Sairaaloihin liittyy aina kipua, huonovointisuutta ja loputonta tylsää odottelua. Mutta oli siellä paljon sellaistakin, josta lapsi jopa intoili. (---) Niiden hyvien juttujen sarjaan kuului, ainakin meillä ja monen käytävillä tavatun perheen kohdalla, myös taide, jota lastenklinikalla on runsain mitoin ja jokaiseen lähtöön. Osa siitäkin on varsin omituista. En itsekään kaikkea pystynyt ihan selittämään tai ymmärtämään vaikka varsin aktiivinen museoissaluuhaja olenkin. Se omituinen näytti vetävän etenkin aivan pienempiä lapsia luoksensa kyselemään ja puhumaan jostain muustakin, kuin murtuneesta raajasta tai verikokeen vastenmielisyydestä. Lastenklinikka on se harvinainen paikka, missä olen nähnyt taiteen oikeasti toimivan myös hyvänä harhautuskeinona."

Kuopion Särkiniemen koulun 4A-luokan teoksia.

Siilinjärven Pöljän koulun oppilaiden teoksia.

Odotusaulan lisäksi viidakkoteema jatkuu vastaanottohuoneissa. Viidakkogallerian ja vastaanottohuoneiden teokset on toteuttanut kuvataiteilija Mari Arvinen. Teokset liittyvät Lastenkirurgian poliklinikan peruskorjaushankkeeseen, ja ajatus viidakkoteemasta tuli henkilökunnalta. He toivoivat, että vastaanottohuoneiden maalaukset olisivat Henri Roussean (1844-1910) naivistista maalaustyyliä mukailevia.

Mari Arvinen halusi teoksista runsaat, jotta niissä olisi paljon katsottavaa, johon lapsi voi operaation aikana uppoutua. Henkilökunta sai esittää toiveita myös yksityiskohtiin, kuten eläimiin liittyen. Lopputuloksena ovat värikylläiset maalaukset, joista voi löytää mm. norsuja, seeproja, tukaaneja, apinoita ja papukaijoja. Seinän sininen maali korostaa maalausten sävyt syvemmiksi kuin jos tilalla olisi pelkkä valkoinen tausta.

"Kaikkihan me rakastamme eläimiä ja eläimet ovat ihania, joten ehkä ne voi myös lohduttaa ja olla turvana siinä vieressä", Arvinen kertoo. Henkilökunta on herättänyt Arvisen maalaukset eräällä tavalla eloon, sillä maalausten alle on kerätty teoksissa näkyviä muovieläimiä, joihin lapset voivat tarttua. Pitää eläimiä turvana. Tämä on mielestäni ihana ajatus.

Viidakkogallerian avajaisia vietettiin alkuvuodesta 2018. Näyttelytoiminnan avasivat Kuopion Haapaniemen koulun oppilaat, jotka juhlistivat tilaisuutta yhdessä Mari Arvisen kanssa:

Tämä kaikki oli itselleni uutta ennen nykyistä työtäni. En tiennyt sairaaloiden taidemaailmasta juurikaan, jonka vuoksi olen ollut iloinen KYSin suhteesta taiteeseen. Sillä on merkitystä. Olen pyrkinyt koronan vuoksi välttämään turhaa liikkumista osastoilla, joten en ole päässyt itsekään näkemään kaikkia taidekokoelmaan kuuluvia teoksia. Tulen yllättymään varmasti vielä usein. Käydessäni vaihtamassa uusimmat lasten teokset Viidakkogalleriaan, oli ihana nähdä ne henkilökunnan riemastuneet hymyt ja kuulla ilahtuneet kommentit. Tuli konkreettinen hetki, kun ymmärsin työni syvemmän merkityksen.

Ylämaankarja(lassa)

Kummipoikani 5v ilmoitti, että haluaa Yläkarjalaan. Mietin hetken, että mikä on Yläkarjala, kunnes muksu ilmoitti pontevasti, että kävi toisen tädin kanssa katsomassa siellä lehmiä. Niin yläMAANkarjaa. Tässä on miltei vieressä luomutila, jossa on noita karvaisia lehmiä. Viimeksi kävin kuvaamassa tukkalehmiä tammikuun pakkasilla. Tällä kertaa sattui olemaan kaunis aurinkoinen ilta. 

Tässä viisivuotiaan tulkinta yllä näkyvästä maisemasta. Vihreää ruohoa, muutama hento ympyrä, joilla haparoivat sorkat ja sarvet. Taivaalla on musta vana lintuja (jotka kuulema tappelevat).

Näiden karvaisten kaverien ja tuon maiseman katselu rauhoittaa. Ylämaankarja ei ole niin uteliasta tuijottelijoita kohtaan kuin tavalliset lehmät. Seuraavat rauhassa kauempaa, mutta harvoin tulevat aidan viereen hamuamaan käsistä mahdollisia maitohorsmia tai voikukkia.

Valkoinen sonni.

Pienoinen jännitysmomentti oli se hetki, kun kaksi sonnia alkoi mylviä toisilleen. Huutelivat jo kaukaa. Lähteepä muuten kumea ääni. Toinen jäi tuijottamaan, kun toinen alkoi viskellä heinää päälleen.

Tämä rapsutti poskeaan kiveä vasten.

Kauniissa maisemissa saavat laiduntaa.

Toinilan taidepolku

Kesänäyttelyn lisäksi kiertelin myös Toinilan taidepolulla. Polku on "kaikkien käytössä oleva ja yhteisöllisyyteen kasvattava Taidepolku, jossa teoksiin on lupa koskea ja niitä voi muokata mieleisekseen".

Joku oli toteuttanut "muotokuvan" toisesta Toinilan ohjaajasta Biagio Rosasta.

Kapteeni Biagio.

Petäjävesi on pieni paikka, mutta monesta asiasta näkyy kiinnostus kulttuuria kohtaan.

Muksu(t) museossa 2

Viime kerralla lainasin kummipoikaani Kuopion museon Eläinlapset-näyttelyyn, joka olikin mahtava kokemus. Tällä kertaa halusin esitellä pojalle oman työpaikkani, sillä hän kyllä tietää, että täti on töissä museossa. Uumoilin etukäteen, että mikään perinteinen museokierros ei tekisi vaikutusta, joten päätin viedä vieraat eläinsafarille. 

Pyhyyden portailla -kokoelmanäyttelyyn astellaan nimensä mukaisesti portaita pitkin. Pienemmän museovieraan oli helpompi kömpiä portaat ylös. 

Eläinsafarissa etsitään siis museon esineistä, ikoneista ja tekstiileistä eläimiä. (Eläinsafari-peliä voi pyytää kuka tahansa museon kassalta. Peli on suomeksi, englanniksi ja venäjäksi). Lapset saavat listan eläimistä, jotka näyttelystä tulisi löytää, mutta mukana on myös ylimääräisiä eläimiä. Kristillistä taidetta miettessä ensimmäisenä tulee mieleen kenties evankelistojen attribuutit (Markus=leijona, Luukas=härkä, Johannes=kotka), mutta näyttelystä voi löytää mm. lampaan, hevosen, lohikäärmeen, kukon, riikinkukon, käärmeen, aasin ja kyyhkysen. Tarkkasilmäiset voivat löytää myös lumileopardin.

Yksityiskohta alusstikarista, käsinkirjottua kiinalaista atlassilkkiä 1700-luvulta. RIISA / Suomen ortodoksinen kirkkomuseo.

Pyhittäjien Sergei ja Herman Valamolaisen muistoarkku eli kenotafi oli hieman pelottava.

Etsiminen meni ihan sujuvasti ensimmäiset 10-15 minuuttia, mutta sen jälkeen kummipoika ei meinannut jaksaa keskittyä esineiden tutkimiseen. Nuorempi muksu viipotti innoissaan kokolattiamatolla puolelta toiselle, kun kerrankin oli tilaa mennä "vapaasti".  Tämä innosti tietenkin vanhempaakin poikaa juoksentelemaan ympäriinsä. Kun meno näytti siltä, että nyt ollaan muksujen mielestä nähty kaikki, siirryttiin monitoimitila Mosaiikkiin, jonne olin valinnut pienen väritystehtävän. Väritystehtävä vaikutti kuitenkin tylsältä, kun kummipoika huomasi rintanappikoneen. Tiesin, että kaikenlaisista vempeleistä kiinnostunut poika ihastuisi myös tähän, ja teimme yhdessä Tyrannosaurux Rex-rintanapin. 

Karjalaisen rukoushuoneen eli tsasounan pienoismalli.

Kyselin kierroksen jälkeen, että oliko kivaa ja mistä poika tykkäsi eniten. Tyrannosaurus-rintanappi oli tietenkin dinofanille paras juttu, mutta yllättäen hän ihastui karjalaisen rukoushuoneen pienoismalliin. Tätä tuijoteltiin pitkään. Syy ihastukseen selvsi, kun hän kertoi, että "Rölli voi asua tuolla". Niinpä niin. :D Edellisen kerran Röllin asumuksia ihasteltiin Pöljällä. Hämärät näyttelytilat olivat paitsi kiehtovia (hyvä mahdollisuus kuulema piilosilla-leikkiin), mutta toisaalta myös hieman jännittäviä ja ehkä pelottaviakin. Eli hyvä mahdollisuus tulla uudelleen, sillä pienestä jännityksestä jää aina kutkuttava muistijälki.

Ps. Meillä ei tarvitse ottaa näyttelytiloissa kenkiä pois, mutta tässä tapauksessa se tuntui lasten kanssa rennommalta.

Pps. Nyt ikonitaidetta esittelevästä salista voi löytää myös työmaalta remontin yhteydessä löytyneen ikonin.

Muksu museossa

Yksi kesän muistettavimmista museokäynneistä oli Kuopion museossa oleva Eläinlapset -näyttely. Näyttely avautui toukokuun lopussa ja heinäkuussa vierailijoita oli käynyt jo huikeat 9000. Varasin kummipojan itselleni näyttelyä varten jo keväällä, kun kuulin Eläinlapsista. "Koko perheen näyttely kertoo hauskasti ja mukaansatempaavasti eläintenpoikasten syntymästä, kasvusta ja itsenäistymisestä. Pienet tarinat esittelevät erilaisia eläinperheitä ja poikasten kokemia seikkailuita niiden elämän alkutaipaleella."

Näyttely on rakennettu todella kivasti. Lapset saavat mm. koskea, silitellä, haistella, hyppiä ja kiipeillä. Karhunpennut Ben ja Min olivat omia suosikkejani. Poika taisi ihan aluksi vähän jännittää, ennen kuin sanoimme, että niihin saa koskea. Sen jälkeen sitten taputeltiin ja kosketeltiin. Kaikki terävät asiat kiinnostavat tällä hetkellä valtavasti, niin karhujen kynnetkin.

Kosketeltavana oli esimerkiksi pojan satukirjasta tuttu mäyrä (turkki).

Näyttely on nimensä mukaisesti lapsiystävällinen, mutta alle 4-vuotias ei meinannut aina ymmärtää, miksi tilan toisella puolella oleviin eläimiin sai koskea, ja tilan toisella puolella oleviin ei. Nallet, majava ja muut karvaiset olivat koskettelulistalla, mutta esimerkiksi lintuihin ei saanut koskea, vaikka kuinka olisi tehnyt mieli.  

Suojavärin testaamista.

Telkänpoikanen hyppää pöntöstä.

Näyttelyn ehdottomin suosikki oli muksun mielestä telkän pönttö. Kolosta saattoi hypätä patjalle samoin kuin linnunpoikanen pöntöstään. Tätä tehtiin uudestaan, uudestaan, uudestaan ja uudestaan. Ja uudestaan. Meidän onneksemme näyttelyssä ei tuolloin ollut juurikaan muita lapsia, joten poika sai hypätä ja kiivetä niin monta kertaa kuin halusi ilman, että joutui odottamaan vuoroaan.

Kahden salin näyttelytilaan on saatu tiivistettyä monipuolinen ja värikäs kokonaisuus eläinten maailmasta. Tuon ikäiselle lapselle tärkeintä taisi kuitenkin olla se tekeminen ja kokeileminen. Opettavaa näyttelykierrosta (ainakaan kyseiselle muksulle) oli turha kuvitella. Pieni rauhallinen hetki saatiin täysin pimeässä tilassa, jossa sai kuunnella metsän ääniä. Kunnes taas mentiin.

Yllä oleva palloseinä oli museolta mahtava oivallus. Seinään sai heitellä/pudotella palloja, joista jokaisesta pystyrivistä kuului erilaisia eläinten ääniä. Niitä sitten yhdessä tunnistettiin.

Välipalahetki.

Välipalahetken jälkeen tutustuttiin toisen kerroksen näyttelyihin. Etukäteen poika muisti museosta mammutin ja alkuihmiset. Kun kysyin, että uskaltaako hän mennä niitä katsomaan, tuli vastaukseksi reipas joo! 

Kun sitten lopulta hiivittiin pimeään käytävään luolaihmisten luo jossa tuli rätisi, alkoi poikaa jo selvästi jännittää, katsoi hetken ja sanoi, että mennään pois. Mammuttiakaan ei jaksettu pitkään tuijotella, ja isoja karhuja piti katsella äidin kädestä pitäen tai tädin sylistä. Se opettavainen osuus tuli Eläinlapsien sijaan juuri museon toisessa kerroksessa, mm. luonnon vuotta, karhuja ja kaloja esittelevissä näyttelyissä. Täällä sai vastata moneen miksi ja mikä kysymyksiin. Ihmetystä aiheutti esimerkiksi nuorten karhujen kisailu hunajakennosta. Miksi toinen karhu on tuolla [ylhäällä]? Mikä tuo [hunaja] on? Miksi hunaja on tuossa? Miksi toinen on vihainen? 

Toisen kerroksen suosikiksi nousi (todennäköisesti kaikkien lasten) lemppari Sienihuone. Yksi tila on rakennettu suuressa mittakaavassa metsän pohjakasvillisuudeksi, jossa kävijät ovat hiirulaisen kokoisia. Lapset saavat mm. piiloutua puunrungon sisään, kiivetä sienen sisään ja laskea sieltä alas. Hämärän tilan katossa roikkuu hämähäkinseitti ja nurkassa vaanii itse hämähäkki. Tämä oli tietysti ensin maailman hienoin juttu, ja poika uhosi tuhoavansa hämähäkin. Jutteluun sisältyi monta miksi -kysymystä. Äitinsä nosti muksun lähemmäs hämähäkkiä, jonka jälkeen tuhoamisuho vaihtui jännitykseen (ja pieneen pelkoon). Enkä yhtään ihmettele. En voinut itse juurikaan katsella hämähäkin suuntaan... 

Ajattelin olla kiva kummitäti ja lupasin (äidiltään luvan kysyttyäni), että poika saa lähtiessä museokaupasta (Mikä se museokauppa on?) minkä tahansa pehmolelun. Hyllyillä olisi ollut söpöjä mammutteja, kirjavia kaloja ja muita pehmoisia suloisuuksia, mutta minkä se muksu valitsee? Rumimman ja ällöttävimmän, ison karvaisen hämähäkkikopion....!? Eipä siinä täti voinut hämähäkkikammoa pojalle näyttää, vaikka yritin vaivihkaa kysellä, josko kala olisi ollut kiinnostavampi. Katsoppa kaikki hyllyt, olisiko siellä jotain muuta? Ei, kun tämä. Selvä, niinhän me sovittiin: mikä tahansa pehmolelu... Se jännittävä hämähäkkikohtaaminen taisi tehdä vaikutuksen.

Menimme vielä näyttelykierroksen päätteeksi kirkkopuistoon jätskille, ja poika saalisti hämähäkillään hyönteisiä (lehtiä), sillä aikaa kun me siskon kanssa söimme omat jätskimme loppuun.

Lapsen iloa ja kiinnostusta on voimauttavaa katsella. Etenkin museoympäristössä. ;)

 Eläinlapset Kuopion museossa vielä 24. syyskuuta 2016 saakka.