Talo kulman takana

 *konserttilippu saatu

Kuopion konservatorio täyttää tänä vuonna 70 vuotta. Tämän kunniaksi he loivat yhteistyössä Savonia-ammattikorkeakoulun ja Ingmanedun kanssa musiikkia, tanssia ja muotoilua yhdistävän näytöksen Talo kulman takana. Esitys (5.5.2024) pohjautui Jenni Erkintalon ja Réka Királyn kirjaan Talo kulman takana (2016). 

"Kirja kertoo erilaisuuden hyväksymisestä ja rohkaisee pohtimaan omaa elinympäristöä. Konservatorion omana teemana lukuvuonna 2023–2024 on yhteisöllisyys, ja tässä projektissa yhteisöllisyyden teema korostuu opettajien välisessä yhteistyössä, yhteistyössä eri taiteen ja muotoilun alojen oppilaiden välillä sekä yhteistyössä oppilaitosten kesken. Projektissa kohtaavat taiteen perusopetus, sekä toisen asteen että ammattikorkeakoulun tutkintoon johtava muotoilun koulutus."

Valokuva: Svetlana Larina.

Kirjassa Eppu muuttaa kerrostaloon, jossa jo asuukin hänen isoäitinsä (näytöksessä isoisä). Muut naapurit ovat vielä tuntemattomia. Näytöksessä Eppu soittaa viidessä eri kerroksessa asuvien naapureiden ovikelloja yhdessä pehmolelupupunsa kanssa. Jokaisen oven takaa paljastuu esitys, joka musiikin, tanssin ja puvustuksen keinoin kertoo huoneiston asukkaista. 

Näytös esitettiin Kuopion Musiikkikeskuksessa. Orkesteri soitti kappaleet lavan edessä, jolloin koko lava oli tanssijoiden käytettävissä. Esitys alkoi muuttopäivästä, jolloin musiikkitaitoryhmän oppilaat kantoivat ja rummuttivat rytmikkäästi muuttolaatikoita orkesterin tahtiin. Seuraavana Eppu ja Pupu soittivat ovikelloa, jonka ovessa oli sukunimi Do. Siellä asuivat äiti ja isä Do sekä lapset Re, Mi, Fa, So, La ja Ti. Sound of Musicista (1965) tutun Do-Re-Mi kappaleen sovitti näytökseen Petri Makkonen, joka sävelsi ja orkestoi myös esityksen muut kappaleet. Hän toimi myös orkesterin kapellimestarina. Lavalla tanssivat nykytanssin alkutason ja baletin alkutason oppilaat.

Seuraavaksi soitettiin Rusko Ruskon ovikelloa, jonka takaa paljastui muun muassa pitsiliinojen ja kauniisti kimmeltävien kristallien tanssi. Tanssimassa olivat baletin keski-, jatko- ja syventävän tason oppilaat. Tässä oli todella kauniisti toteutettu puvustus. Kristallien lisäksi balleriinat muistuttivat lumikukkia kimaltavine terälehtihameineen. Tämä esitys sai todella huomaamaan baletin tekniikan uudella tavalla. En ole nähnyt balettia (vielä) koskaan livenä, mutta olen katsonut sitä esimerkiksi elokuvissa ja otteina televisiosta. Niissä esiintyjät ovat kuitenkin jo ammattilaisia, jolloin liikkeiden vaativuuteen ei osaa kiinnittää huomiota. Tässäkin tapauksessa oppilaat olivat hämmästyttävän taitavia, mutta kiinnitin ensimmäistä kertaa huomiota liikkeiden pituuteen, jalkojen asentoihin ja pitkiin hetkiin, jolloin tanssija pysyy tietyssä asennossa. Se vaatii tarkkuutta, koordinaatiokykyä ja lihasvoimaa. Orkesterin soittoon yhdistettynä tämä tanssi vaikutti siinä määrin, että voisin mielelläni katsoa balettia liveorkesterin kanssa yhdistettynä toistekin.

Kolmannen oven takaa paljastui Mörö Kölli ja tämän Maanantai-mäyräkoira. Tämä kohtaus oli mielestäni muihin verrattuna melko arkinen ja tasainen, mutta jäi mieleen etenkin Väinö Heimosen saksofonista ja Miroel Ikosen kitarasta.

Valokuvat: Svetlana Larina.

Väliajan jälkeen soitettiin Metrin ovikelloa, jonka takaa avautui dramaattinen ja tummanpuhuva nykytanssia ja balettia yhdistävä kokonaisuus. Tanssijat ryömivät  mustissa asuissaan lavan reunoilta esiin kuin hyönteiset, tosin tässä lienee haettu myös ajatuksia millimetreistä, senteistä ja kilometreistä. Musiikki oli vahvaa ja paikoin säikäyttelevääkin. Tämä kohtaus oli niin vaikuttava, että olisin mielelläni katsonut tätä pidempäänkin. Tästä dramatiikasta olisi varmasti rakentanut jopa ihan oman maailmansa.

Viidennen oven takaa avautui von Luomujen koti, joka oli visuaalisuudessaan ehdottomasti näytelmän näyttävin kokonaisuus. Viidakkokissojen myötä päästiin Leijonakuninkaan musiikkitunnelmiin, jonka jälkeen viherkasvit valtasivat lavan ja lopuksi paratiisimaiset linnut tanssivat oman koreografiansa. Tämä oli Metrin ja Rusko Ruskon lisäksi oma suosikkini. Etenkin viherkasvien liikkuminen ja puvustus oli upeaa. He muistuttivat sademetsän sammalia, liaaneja ja tuulessa liehuvia lehtiä. Tämä tanssillinen maailma olisi myös ansainnut ihan oman esityksensä.

Lopuksi Eppu ja Pupu palaavat isoisän kotiin, jossa on iloista jälleennäkemisen riemua, lempeyttä ja rakkautta. Loppumusiikin aikana kaikki tanssijat saapuvat lavalle käsi kädessä spiraalimuodostelmaan kiertäen. Kuopion konservatorio onnistui todella tavoitteessaan luoda yhteistyötä ja yhdessäoloa korostavan esityksen. Minun piti monta kertaa esityksen aikana yrittää pidätellä kyyneleitä, kun tuli kaikesta näkemästä niin hyvä olo. Miten taitavia nuoret ovatkaan soittamaan ja tanssimaa, ja miten kauniisti he lauloivat. Onko maailmassa joku, joka ei herkisty lasten ja nuorten laulusta?!

Näytöksen tanssillisesta koreografioinnista vastasivat Kuopion konservatorion tanssin opettajat Iekku Reinikaisen johdolla. Puvustuksen suunnittelusta ja visualisoinnista vastasi Savonia-ammattikorkeakoulun muotoilun opiskelija Tekla Kokkonen. Kokkosella oli apunaan muotoilun opiskelija Minttu Hofdahl sekä Ingmanedun vaatetuksen opiskelijoita, jotka vastaavat puvustuksen toteutuksesta. Ingmanedun opiskelijat valmistavat projektiin lähes 200 tanssipukujen elementtiä. Puvustuksessa huomioitiin kestävä kehitys, jonka innoittamana he hyödynsivät sekä olemassa olevaa pukuvarastoa että kirpputorien aarteita.

Valokuvat: Svetlana Larina.

Valokuvat: Svetlana Larina.

Valokuvat: Svetlana Larina.

Musiikkikeskuksen seinällä oli Svetlana Larinan dokumenttivalokuvia projektin varrelta. Tämä oli hieno idea, mutta olisin kaivannut enemmän kuvia myös lavaharjoituksista tai muualta, jossa näkyisi myös tanssijoiden puvustus paremmin. Ne tekivät näytöksen visuaalisen voiman. 

Yleisössä istuneesta väestä suurin osa lienee ollut tavalla tai toisella soittajien ja tanssijoiden perhettä tai sukulaisia. Minulla esiintymässä ei ollut tuttuja, mutta näytös oli niin upea, että se yllätti ja sai huomaamaan, kuinka merkityksellistä tällaisissakin esityksissä olisi käydä. Siellä näkee nuorten kasvun ja kiinnostuksen omaan instrumenttiinsa - oli se sitten soitin tai oma keho. He ovat niitä, jotka parhaimmillaan pitävät minunkin kuluttamaani kulttuurikenttää elossa tulevaisuudessakin. Kun tälle kaikelle vain annetaan mahdollisuus. Koin esityksen koskettavana myös siksi, että kaikki hallituksen leikkausuutiset tuntuvat tukahduttavilta. Toivottavasti nämä nuoret saavat säilyttää intohimonsa omaan tekemiseen ja nauttia elämysten luomisesta tulevaisuudessakin.

Miten valo näyttäytyy?

Nitta Heimonen: sarjasta Lupaathan..., 2023, pigmenttivedokset, kapa fix levylle.

Näyttelykutsuja ja -tiedotteita sataa sähköpostiin melkoisia määriä ympäri Suomea, mutta kaikkiin ei millään ehdi tai ole mahdollista tutustua vaikka kuinka tahtoisi. Silti olen iloinen, että edes tiedän mitä kaikkea taidekentällä tapahtuu. Päivätyöni on kiireistä, joten tarvitsen välillä sen vastapainoksi näyttelyitä joihin pysähtyä. Keskustella omien ajatusteni kanssa. Pitkästä aikaa tutustuin näyttelyyn, jonka ovat suunnitelleet ja toteuttaneet kulttuurialan opiskelijat.

Ingo -näyttelytila Kuopion keskustan Sektori-kauppakeskuksessa on Ingmanedu oppilaitoksen oppimisympäristö. Valon pisaroita -yhteisnäyttely avautui 21.3.2023. Opiskelijat valitsivat näyttelylle nimeksi Valon pisaroita, koska se kuvastaa näyttelyn teemaa valon ja sen kauneuden esittämisestä. Valo on myös tärkeä osa taiteilijan työskentelyä. Valon pisarat symboloivat heidän mukaansa myös ilon, toiveiden, haaveiden ja fantasioiden merkitystä.

Nuo kaikki heijastuvat myös katsojalle. Se nuoruuden, uskalluksen ja epävarmuuden, toiveiden ja pelkojen tunnemaailma muistuu mieleeni näyttelyssä kierrellessä. Yllätyin kuinka valmiita ja varmoja osa opiskelijoista teostensa kautta olivat. Ilmaisun rohkeus ja herkkyys tekivät monen kohdalla  vaikutuksen.

Nitta Heimonen: Nimeämätön 1, sarjasta Lupaathan..., 2023, pigmenttivedos kapa fix levyllä.

Kiersin näyttelyn ensin ilman teosluetteloa, jotta sain keskittyä pelkästään näkemääni. Toisella kerralla pysähdyin teosten äärelle lukemaan opiskelijoiden ajatuksia teoksistaan. Nitta Heimonen oli tuonut näyttelyyn valokuvasarjan "Lupaathan..." Valokuvia ennen oli runomuotoon kirjoitettu teksti:

Lupaathan...

Olla vapaa,

olla oma itsesi,

olla rohkea,

olla aina kanssani,

luottaa itseesi.

Lupaathan...

että kerrot ajatuksistasi,

että kerrot tunteistasi,

että kerrot haaveistasi,

ettet katoa.

Valokuvasarja oli kaunis ja puhutteleva. Kokonaisuus synnytti ajatuksen sekä vanhemman näkökulmasta ja toiveesta lastaan kohtaan, että nuoren itsensä toiveesta itseään kohtaan; että pysyisin omana itsenäni, olisin rohkea ja uskaltaisin kertoa haaveistani. Kuvien kerroksellisuus oli vaikuttavaa. Kasvoille kerrostuvat oksat, ajankulu, heijastukset ja katseiden suunnat. Valo näyttäytyi kuvissa pehmeänä ja unenomaisena.

Joanna Jäntti: Lumi, sarjasta Talven ihmemaa, 2023, puu, pahvi, Das-massa, paperi, akryyli.

Joanna Jäntti oli valmistanut sekatekniikoilla näyttelyyn triptyykin talven eri olomuodoista: kauniisti  kimaltelevasta pakkaslumesta, märästä ja likaisesta loskasta sekä mustasta jäästä. Vaikutuin etenkin kimaltavasta pakkaslumesta, joka näytti läheltä katsottuna yhtä kevyeltä ja puuteriselta kuin luonnossa. Valo tarttui kimaltaviin yksityiskohtiin, jonka olisi saanut voimakkaammalla valolla vielä paremmin esiin.

Joanna Jäntti: Lumi, yksityiskohta, sarjasta Talven ihmemaa, 2023.

Mustaa jäätä kuvaava teos osoitti todellisuudesta irrotettuna myös kauneutensa, kuten Jäntti teossarjastaan kertoo: "Millaisella kuvastolla Suomea ja meidän talveamme usein markkinoidaan? Usein tällaisissa kuvissa mainostetaan kauniin, puhtaan lumentäyteistä Suomea, vaikka talvi täällä on myös usein märkää, likaista ja synkkää. Tutkiessa erilaista kuvastoa Suomen talvesta voi huomata, kuinka sen molemmissa puolissa on oma tietynlainen kauneutensa ja taiteellisuutensa."

Joanna Jäntti: Musta jää, sarjasta Talven ihmemaa, 2023, puu, Das-massa, paperi, akryyli.

Musta, jäinen ja märkä asfaltti on todellisuudessa vaarallinen, mutta jos yrittää unohtaa todellisuuden ja keskittyä vain materiaaliin ja valoon, voi löytää tästäkin kaunista. Jäntti on onnistunut erinomaisesti materiaalitulkinnoissaan ja luo rumastakin kaunista.

Sebastian Silfvenius: Revontulien syke, sarjasta Pienet ja suuret spiraalit, 2022-2023, pigmenttivedos alumiinikehyksissä.

Luonto on keskiössä myös Sebastian Silfveniuksen valokuvasarjassa Pienet ja suuret spiraalit. Revontuli- ja avaruustaivaan rinnalle on tuotu yllätyksellisesti kuva viemäriin valuvasta sinisestä nestespriaalista. Kaukaa katsoen kuva leikki esittävän ja ei-esittävän rajapinnoilla, mutta sopii kuvasarjaansa. Kaikissa kuvissa valo hehkuu tavalla tai toisella sisältäpäin.

Sebastian Silfvenius: Maan vetovoima, sarjasta Pienet ja suuret spiraalit, 2023, pigmenttivedos alumiinikehyksissä.

Sonja Pekkonen: Kanssasi, sarjasta Ilta, 2023, pigmenttivedos, kapa fix levyllä.

Dokumenttimaiset valokuvat ovat minulle välillä vaikeasti lähestyttäviä. Jos kuvat ovat liian toteavia ja sen vuoksi itselleni "mykkiä", ne eivät puhuttele. Tämän vuoksi yllätyin, että pidin Sonja Pekkosen kuvasarjasta Ilta. Niissä ei varsinaisesti tapahtu mitään, mutta kuvissa on mielestäni totuudenmukaisesti nuorten arkea. Valon ja varjon kontrastit tekevät kuvista mielenkiintoisia. Lisäksi näissä on elokuvamainen tunnelma ja rajaus, menettämättä silti totuudenmukaisuuttaan. Erinomaisia tallennuksia omanlaisestaan nykykulttuurista.

Sonja Pekkonen: Aina, sarjasta Ilta, 2023, pigmenttivedos, kapa fix levyllä.

Sonja Pekkonen: Mikään ei ole ikuista, sarjasta Ilta, 2023, pigmenttivedos, kapa fix levyllä.

Tuntui vapauttavalta kierrellä näyttelyssä. Opiskelijoina heillä on kaikki ovet avoinna ja he voivat ilmaista vielä itseään vapaasti ilman, että pitää miettiä toimeentuloa (vaikka toivottavasti he miettivät pidemmällä tähtäimellä myös sitä). Opiskelu antaa mahdollisuuden kokeilla ja etsiä, onnistua ja epäonnistua. Turvallisesti. Toivon, että kaikki näyttelyyn osallistuneet löytävät oman äänensä ja polkunsa valitsemallaan alalla, mikä se sitten lopulta onkaan.

Tuntui pitkästä aikaa katsojana hyvältä, että olin näyttelyssä kaikin puolin "puhtaalla pöydällä". En tiennyt tekijöitä etukäteen, en heidän taustojaan, tekniikoitaan tai mitään muutakaan. Ammattitaiteilijoiden näyttelyissä minulla on jollain lailla aina "painolastina" tekijän aiempi tuotanto, johon olemassa olevaa näkemäänsä vertaa. Vaikka aina ei pitäisi. Miksei antaisi jokaiselle näyttelylle mahdollisuuden olla oma kokonaisuutensa? Taiteilijuuden ajatellaan kuitenkin kasvavan kertyneiden näyttelyiden, meriittien ja  muiden ansioiden myötä, joten harva kulttuurikentän ammattitoimija pääsee enää uudelleen "täyteen tyhjyyteen".

Kiitos Valon pisaroita -näyttelyn tekijöille virkistävästä näyttelykokemuksesta! 

Ps. Ainut asia mikä näyttelyssä häiritsi oli se, että tekijöiden ajatuksia esittelevässä tekstikansiossa ei ollut kaikkien kohdalla selkeästi nimeä ensimmäiseksi nähtävillä. Tämän vuoksi kansiota joutui selailemaan edes takaisin, että osasi tulkita kenen teokset ja teksti yhdistyvät toisiinsa. Vinkkinä tulevien ryhmänäyttelyiden järjestämiseksi.

Toinilan taidepolku

Kesänäyttelyn lisäksi kiertelin myös Toinilan taidepolulla. Polku on "kaikkien käytössä oleva ja yhteisöllisyyteen kasvattava Taidepolku, jossa teoksiin on lupa koskea ja niitä voi muokata mieleisekseen".

Joku oli toteuttanut "muotokuvan" toisesta Toinilan ohjaajasta Biagio Rosasta.

Kapteeni Biagio.

Petäjävesi on pieni paikka, mutta monesta asiasta näkyy kiinnostus kulttuuria kohtaan.

Late Nights vol. 2

Marraskuun lopussa vietettiin Jyväskylän museoissa järjestyksessään toista Late Nights -tapahtumaa, kun sen tuottamisesta vastasivat Humanistisen ammattikorkeakoulun 2. vuosikurssin kulttuurituottajaopiskelijat. Paikkana toimi tällä kertaa Suomen käsityön museo. Lanseeraus tehtiin kuukautta aiemmin Jyväskylän taidemuseossa Pyhäinpäivän tunnelmissa. Toisen illan teemana olivat ekologisuus, käsityöt ja bloggaaminen sekä japanilainen popkulttuuri.

Late Nights -tapahtumien tarkoituksena on järjestää nuorille aikuisille (ja muillekin) kerran kuukaudessa etko-ohjelmaa (klo 18-22) jossain Jyväskylän kaupungin museossa. Tarkoitus on tehdä tapahtumista vakituinen osa Jyväskylän kulttuurikenttää, jossa nuoret pääsisivät osallistumaan omannäköiseen tekemiseen ja erilaiseen illanviettoon museoissa. Tällä hetkellä vaikuttaa lupaavalta. Illan ohjelma näytti seuraavalta:

Jyväskylän tanssiopiston ek-IV ryhmäläisten katutanssiesitys Stay.

Trashionista Outi Pyy kertoi ekologisesta ja kierrätysmuodista. Ja vilautteli esimakua Linnan juhlissa Satu Taiveahon päällä olleesta kahvikapselipuvusta.

Bloggaaja Laura Pollari Laura de Lille -blogista kertoi omasta tiestään blogimaailmassa ja mm. sen kautta auenneista työmahdollisuuksista.

Kahvila Kultavatkaimella oli tarjottavanaan suolaista ja makeaa mahantäytettä....

...ja Avoimessa Pajassa sai valmistaa erilaisia nahkakoruja.

Näiden lisäksi illan päätti Johanna Emilia -yhtyeen keikka ja koko illan ajan sai osallistua Instagram-kilpailuun. Bloggaajana oli erittäin mielenkiintoista kuunnella ansioituneiden kollegojen matkasta kohti unelmiaan. Inspiroiva ilta kaikin puolin. Seuraavaa odotellessa, vaikken varsinaisesti enää tuohon "nuoret aikuiset" kategoriaan mahdukaan.

A Lyrical murder Is Not a Murder

 
Tänään alkoi Kulttuuritutka seminaari, jossa käsiteltiin taidetta nuorten vaikuttamisen ja osallisuuden välineenä.

Yksi päivän luennoitsijoista oli Karri Miettinen (a.k.a. Paleface), joka kertoi Harvialan koulukodin projektista, jossa rapin kautta etsittiin uusia kanavia nuorten itseilmaisuun.


Kuinka innostaa ja kannustaa nuoria, jotka ovat rakentaneet itselleen paksun suojamuurin rankkojen kokemusten ja yhteiskunnan hyljeksimisen vuoksi?
Syksyllä 2009 Harvialan koulukodissa alkoi projekti, jossa rap-musiikin keinoin annettiin yläasteikäisille nuorille miehille mahdollisuus ilmaista erilaisia tunteitaan vapaasti.

Keskusteluun perustuva tunneilmaisu ei välttämättä kiinnosta nuoria lainkaan, joten olin iloisesti yllättynyt kuinka hyvä projekti oli kyseessä. Miettinen kertoi, että nuoret saivat olla vapaasti hänen kanssaan ilman auktoriteetteja (tässä tapauksessa mm. opettajia). Lisäksi nuoret saivat puhua vapaasti, mitään sensuroimatta ja tämän kaiken sai siirtää rap-lyriikoihin. Luottamus, kannustus ja vapaus rohkaisivat nuoria kirjoittamaan elämästään ja ennen kaikkea tunteistaan. Ensimmäisten viikkojen aggressiot ja uhoamiset vaihtuivat todelliseen innostukseen, sillä nuorilla oli mahdollisuus nauhoittaa kirjoittamiaan tekstejä studiossa, johon oli saatu rahoitusta THL:ltä.

Projektin edetessä nuoret haastoivat itsensä parempaan; he halusivat luoda parempia rap-lyriikoita. Elämän merkityksettömyys alkoi vaihtua toivoon. He näkivät toivoa pidemmällä aikavälillä. Eräs nuorista kertoi Miettiselle haluavansa kahden vuoden päästä kokeilemaan taitojaan rapin SM-kisoihin!


Miettinen soitti pätkiä Harvialan koulukodin raptuotoksista. Uskomatonta. Projekti oli tehnyt tehtävänsä. Todella rankkoja kokeneet nuoret olivat saaneet aikaan jotain todella kaunista, kuten lauseet: "Ei oo hauskaa jos elämäst selvii helpol" ja "Vieläkin elossa" kertovat. Toinen ääripää oli todella yhteiskuntakriittiset tekstit, jossa "tapetaan" ihmisiä. Näissä tapauksissa "tekstejä ei pidä tulkita kirjaimellisesti, vaan kappaleiden sisältöjä tarkastellaan tekijän sen hetkisen tunnetilan ilmaisuna tai selkeästi taiteellisena tuotoksena" Miettinen kertoo. Paperille on turvallista (ja sallittavaa!) vuodattaa kaikenlaiset tuntemukset. Kuten Harvialan koulukodin psykiatrinen sairaanhoitaja asian ilmaisi: "Kovia kokeneelle nuorelle ja kolhitulle itsetunnolle toiminta itselle mieleisen asian parissa ja omien esikuvien ohjauksessa saattaa antaa vauhtia kohti parempaa oman itsen arvostamista, arjessa jaksamista ja miksei koko tulevaisuutta."

Nuoret halusivat vain löytää onnistumisen tunteen, ja sen he tekivät.
Jos meillä olisi enemmän tällaisia, tai tämän tapaisia projekteja, Suomi olisi parempi maa. Kannatan kaikkea, missä taiteella saadaan ihmisille parempi olo, kuten aiemmin tässä postauksessa. Lisää tällaisia!

(Lähteet:
Kulttuuritutka lehtiartikkeli, omat muistiinpanot sekä tekstissä linkitetyt osoitteet.)

Huomenna seminaari jatkuu.