Tänään alkoi Kulttuuritutka seminaari, jossa käsiteltiin taidetta nuorten vaikuttamisen ja osallisuuden välineenä.
Yksi päivän luennoitsijoista oli Karri Miettinen (a.k.a. Paleface), joka kertoi Harvialan koulukodin projektista, jossa rapin kautta etsittiin uusia kanavia nuorten itseilmaisuun.
Kuinka innostaa ja kannustaa nuoria, jotka ovat rakentaneet itselleen paksun suojamuurin rankkojen kokemusten ja yhteiskunnan hyljeksimisen vuoksi?
Syksyllä 2009 Harvialan koulukodissa alkoi projekti, jossa rap-musiikin keinoin annettiin yläasteikäisille nuorille miehille mahdollisuus ilmaista erilaisia tunteitaan vapaasti.
Keskusteluun perustuva tunneilmaisu ei välttämättä kiinnosta nuoria lainkaan, joten olin iloisesti yllättynyt kuinka hyvä projekti oli kyseessä. Miettinen kertoi, että nuoret saivat olla vapaasti hänen kanssaan ilman auktoriteetteja (tässä tapauksessa mm. opettajia). Lisäksi nuoret saivat puhua vapaasti, mitään sensuroimatta ja tämän kaiken sai siirtää rap-lyriikoihin. Luottamus, kannustus ja vapaus rohkaisivat nuoria kirjoittamaan elämästään ja ennen kaikkea tunteistaan. Ensimmäisten viikkojen aggressiot ja uhoamiset vaihtuivat todelliseen innostukseen, sillä nuorilla oli mahdollisuus nauhoittaa kirjoittamiaan tekstejä studiossa, johon oli saatu rahoitusta THL:ltä.
Projektin edetessä nuoret haastoivat itsensä parempaan; he halusivat luoda parempia rap-lyriikoita. Elämän merkityksettömyys alkoi vaihtua toivoon. He näkivät toivoa pidemmällä aikavälillä. Eräs nuorista kertoi Miettiselle haluavansa kahden vuoden päästä kokeilemaan taitojaan rapin SM-kisoihin!
Miettinen soitti pätkiä Harvialan koulukodin raptuotoksista. Uskomatonta. Projekti oli tehnyt tehtävänsä. Todella rankkoja kokeneet nuoret olivat saaneet aikaan jotain todella kaunista, kuten lauseet: "Ei oo hauskaa jos elämäst selvii helpol" ja "Vieläkin elossa" kertovat. Toinen ääripää oli todella yhteiskuntakriittiset tekstit, jossa "tapetaan" ihmisiä. Näissä tapauksissa "tekstejä ei pidä tulkita kirjaimellisesti, vaan kappaleiden sisältöjä tarkastellaan tekijän sen hetkisen tunnetilan ilmaisuna tai selkeästi taiteellisena tuotoksena" Miettinen kertoo. Paperille on turvallista (ja sallittavaa!) vuodattaa kaikenlaiset tuntemukset. Kuten Harvialan koulukodin psykiatrinen sairaanhoitaja asian ilmaisi: "Kovia kokeneelle nuorelle ja kolhitulle itsetunnolle toiminta itselle mieleisen asian parissa ja omien esikuvien ohjauksessa saattaa antaa vauhtia kohti parempaa oman itsen arvostamista, arjessa jaksamista ja miksei koko tulevaisuutta."
Nuoret halusivat vain löytää onnistumisen tunteen, ja sen he tekivät.
Jos meillä olisi enemmän tällaisia, tai tämän tapaisia projekteja, Suomi olisi parempi maa. Kannatan kaikkea, missä taiteella saadaan ihmisille parempi olo, kuten aiemmin tässä postauksessa. Lisää tällaisia!
(Lähteet:
Kulttuuritutka lehtiartikkeli, omat muistiinpanot sekä tekstissä linkitetyt osoitteet.)
Huomenna seminaari jatkuu.
Tänne olisin minäkin halajanut, mutta en olevinaan kiireiltäni päässyt. kalenteriini on kuitenkin varattu päivä Jyväskylälle huhtikuulle. Olen tulossa slovakialaiselle munamaalauskurssille käsityön museoon. Se ajoittuu samaan aikaan, kun yliopistolla on Diaarion seminaari. Ehkäpä siis nähdään?!
VastaaPoistalehtori Louni: Tämä seminaari oli kyllä varsin hyvä. Vai täällä on slovakialainen munamaalauskurssikin :o Pitäisi tutkia noita museoiden tapahtumakalentereja tarkemmin.
VastaaPoistaMinä tosiaan olen tuolla Diaarion järjestämässä Museologian seminaarissa. Voitaisiin joku aika järjestää ja nähdä vaikka kahvikupposen merkeissä kun kaupunkiin saavut...? :)