Vieraita Armeniasta

Palataanpa Roomasta jälleen työjuttujen pariin. En todellakaan olisi vuonna 2008 uskonut, että kysyessäni työssäoppimispaikkaa museoon, olisin tänään tässä tilanteessa. Aika on juossut todella nopeasti, ja oppia sekä taitoa on karttunut huomaamatta. Välillä tunnen edelleen epävarmuuden olotiloja siitä, etten ole tarpeeksi hyvä tai tietoa ei ole riittävästi. Hyvä puoli tässä on se, että halu oppia ja kehittyä lisää pysyy koko ajan yllä. Toiset ovat sen sijaan huomanneet, että kyllähän minä osaan. Kaikenlaista. Eniten tulee kommentteja ottamistani valokuvista, sillä ne ovat kenties näkyvin työni jälki.

Valokuvaus toi eteeni maaliskuussa jännittävimmän tilanteen koskaan, kun arkkipiispa Leo kysyi, voisinko tulla viralliseksi valokuvaajaksi Armenian apostolisen kirkon johtajan saapuessa seurueineen Suomeen. Ensimmäinen reaktio oli kauhu: miten ihmeessä selviäisin tilanteesta?! Esineiden kanssa pääsee (yleensä) helpolla, sillä silloin voi itse määritellä kuvauspaikan, ajankäytön ja lopputulokseen pystyy vaikuttamaan. Olin kyllä valokuvannut museon avajaisia ja keskustalon muita tapahtumia, mutta tämä tehtävä tulisi olemaan jotain ihan muuta. Vierailuohjelma oli kaksipäiväinen, joka loi paineita entisestään: olisin siis mukana ihan kaikessa siinä missä vieraatkin. Mutta eihän tuollaisesta työtarjouksesta voinut kieltäytyä. 

Otin haasteen vastaan ja mietin etukäteen kaikki kauhuskenaariot mitä voisi sattua: kamerasta loppuisi akku, en osaisi olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan tai kuvaisin jotain sellaista mitä ei saisi kuvata. Ja miten tilanteeseen pitäisi pukeutua? Ihmisiä, ja etenkin tapahtumia, valokuvatessa haasteellisinta on tilanteiden lukeminen. Kameran kanssa joutuu koko ajan olemaan valmiustilassa, jotta saa otettua hyviä tilannekuvia. Jos ei ole valmiina, tilanteet menevät ohi. Ortodoksisessa kulttuurissa on vielä paljon sellaista, mistä en ole ihan täysin kartalla – saati sitten tällaiset erikoistilanteet erilaisine etiketteineen. En ole yhtään ns. ”pönötyskuvien” ystävä, vaikka niitäkin joutuu melko usein ottamaan. Suosin mieluummin kuvia, joissa henkilöt ovat mukana varsinaisessa tilanteessa, jolloin he unohtavat kameran läsnäolon. Tällöin kuviin saa vangittua todellisen persoonan, kun räpsii otoksia vähän kuin huomaamatta. 

Kaikki meni loppujen lopuksi hyvin. Jälleen pääsin todistamaan sitä, kuinka ihmiset ovat ihmisiä arvonimien ja titteleiden takanakin. Armenian apostolisen kirkon johtaja, katolikospatriarkka Karekin II, oli iloinen, hyväntuulinen, helposti lähestyttävä ja huumorintajuinen. Armenian apostolinen kirkko lukeutuu orientaalisiin ortodoksisiin kirkkoihin, jotka ovat täysin itsenäisiä ja riippumattomia. Suomen ortodoksinen kirkko puolestaan kuuluu Konstantinopolin ekumeeniseen patriarkaattiin. 

Armenia on maailman ensimmäinen kristillinen valtio, ja se on ollut sitä jo vuodesta 301. Sanomalehti Karjalaisen tekemän haastattelun mukaan historiallinen asema edellyttää Karekin II:n mukaan myös vastuullisuutta. Armeniassa valtaosa ihmisistä on kristittyjä. Ortodoksiseen kirkkoon kuuluu jopa 90% väestöstä. Armenian naapurivaltioita ovat Turkki, Azerbaidžan ja Iran, joiden valtauskonto on islam. Karekin II kertoi, että vuorovaikutus islamilaisuuden kanssa synnytti jo 1000-luvulla ensimmäiset teologiset keskustelut kristittyjen ja islamilaisten välille. Armenia on monissa historian vaiheissa voinut – ja halunnut – näyttää mallia, miten toisen uskonnon kanssa tullaan toimeen. Karekin II korosti Suomen vierailullaan uskontojen välisen dialogin tärkeyttä. Monet väärinymmärrykset vähenisivät, jos käytettävissä olisi syvempää tietoa ja ymmärrystä islamista. 

Vierailun aikana kävi myös ilmi suomalaisen ja armenialaisen kulttuurin yhteneväinen historia. Molemmat valtiot ovat kamppailleet suhteestaan suurempiin valtioihin. Viime vuosisadan suurin julmuus oli armenialaisten kansanmurha 1915. Sen aikana surmattiin yli miljoona armenialaista. Kansanmurhan taustalla oli se, että kristittyjä armenialaisia pidettiin uhkana Osmannien valtakunnan yhtenäisyydelle. Heitä asui nykyisen Turkin alueella noin kaksi miljoonaa. Turkki ei ole tunnustanut kansanmurhaa, vaikka länsimaisten historioitsijoiden kesken vallitsee yksimielisyys siitä, että armenialaisten etninen puhdistus on tapahtunut tosiasia.

Armenian vaikea historia jatkui, kun kansakunta menetti itsenäisyytensä joulukuussa 1920. Valtio liitettiin osaksi Neuvosto-Venäjää. Armenian apostolisen kirkon kannalta kommunistivalta oli tuhoisaa. Kirkkoja ja luostareita suljettiin, tuhottiin tai muutettiin muuhun käyttöön: mm. viljasiiloiksi, elokuvateattereiksi ja ammusvarastoiksi. Ennen toista maailmansotaa toimivia kirkkoja oli vain 15. Neuvostoliiton hajotessa 1991 Armenia saavutti jälleen itsenäisyytensä, mutta joutui samalla sotaan Azerbaidžanin kanssa.

Kirkkoneuvos Kimmo Kääriäinen kirjoitti Ortodoksisuus armenialaisten ihonvärinä -artikkelissaan, kuinka kaikista kauheuksista huolimatta mirhaöljy yhdistää armenialaisia ympäri maailmaa:

”Mirhaöljyä käytetään kasteen yhteydessä – uusi kristitty voidellaan pyhällä mirhaöljyllä. Sitä käytetään myös piispan vihkimisessä, papin hautaamisessa, veden siunaamisessa ja uusien kirkkojen vihkimisessä. Se on armenialaisia yhdistävä, sillä samaa mirhaöljyä käytetään armenialaisissa hiippakunnissa ympäri maailmaa. (---) Mirhaöljy valmistetaan ikivanhalla reseptillä ikivanhan käytännön mukaan. Perusaineena on puhdas oliiviöljy, johon sekoitetaan 40 tuoksuainetta. (---) Mirhaa keitetään kolme päivää ja kolme yötä. Kaikkeen liittyy oma ikiaikainen symboliikkansa. Mirha-astia viedään katedraalin pääalttarille, jossa se odottaa 40 päivää ja saa siunauksen koko kirkkokansan rukouksista. Lopulta toimitetaan mirhaöljyn siunaaminen, joka on ainutlaatuinen seremonia omine hymneineen ja rukouksineen. Pata avataan ja siihen kaadetaan eri puolilla maailmaa jäljelle jäänyt mirhaöljy. Näin traditio jatkuu konkreettisessa muodossa sukupolvelta toiselle ja yhdistää armenialaisia ympäri maailmaa.”

Mirhaöljy tuli puheeksi myös Karekin II:n vierailulla Kuopiossa. Ylidiakoni Jyrki Härkönen esitteli 117 vuotta vanhaa mirhaöljyä. Karekin II nauroi ja sanoi, että heillä käytetään 400 vuotta vanhaa mirhaöljyä. Kaikki nauroivat ja minä mietin, että he sanailevat kuin pikkupojat: ”mutta minun isänipä osaa sitä ja tätä”.

Toinen hauska asia sattui, kun olimme lounaalla Puijon tornissa. Katselimme maisemia ja kerroin Karekin II:n seurueeseen kuuluvalle arkkimandriitalle, että lähes kaikki näkyvät lumenvalkoiset tilkut ovat järviä. Kallavesi oli maaliskuussa vielä paksussa jäässä. Arkkimandriitta kysyi ihmetellen, että miksi järven päällä sitten ajaa auto? Kerroin, että talvisin Suomessa käytetään jääteitä, jotka nopeuttavat ja lyhentävät välimatkoja. Hän näytti hieman kauhistuneelta ja kysyi välittömästi, kuinka monta suomalaista talvisin hukkuu autoillaan jäihin. Hän ei voinut ymmärtää, miksi suomalaiset ehdoin tahdoin haluavat ajaa autoillaan järven päällä.

Nämä ovat niitä pieniä inhimillisiä hetkiä, jolloin ihmisten väliltä katoaa kaikki ylimääräinen ja toisen voi kohdata aidosti ihmisenä. Minulle Armenian apostolisen kirkon seurueen vierailu oli erilainen ja erikoinen. Se oli kokonaisuudessaan onnistunut ja mukava, mutta samalla huomasin kuinka väsyttävää ja raskasta tällainen edustaminen voi olla. Kuljetaan paikasta toiseen ennalta sovitun ohjelman mukaan, tavataan lyhyellä aikavälillä paljon ihmisiä, joiden kanssa halutaan luoda hyvä yhteys. Ollaan koko ajan aistit avoinna, tarkkaillaan kuinka kaikki sujuu ja ollaan sosiaalisia. Kokemus sai jälleen arvostamaan tällaisiakin työkseen tekeviä ammatteja enemmän. Saati niitä kaikkia tahoja, jotka tekevät ”näkymätöntä” työtä siellä taustalla, jolloin kaikki on ylipäänsä mahdollista. Se ei kuulkaa ole pelkkää edustamista, seurustelua ja lounastamista, vaan melkoisen monitahoista työtä.

Lähteet: Karjalainen 23.3.2017
Kimmo Kääriäinen: Ortodoksisuus armenialaisten ihonvärinä