Keskustelua taiteilijoiden ja kriitikoiden kesken

M_itä biennaalin taiteilijat pääsivät keskustelemaan taiteestaan liverpoolilaisten taidekriitikoiden kanssa. Tilaisuus järjestettiin Kuopion taidemuseossa ja tapahtumaa luotsasi kuraattori Laura Köönikkä. Mike Pinnington ja Laura Robertson ylläpitävät The Double Negative -verkkojulkaisua, joka keskittyy laadukkaaseen taidekentän (kuvataide, elokuvat, design, musiikki) kritiikkiin etenkin Luoteis- ja Pohjois-Englannissa. 

Mike Pinnington ja Laura Robertson.

Kritiikki on voimakas väline. Kritiikkipäivä taiteilijoiden ja kriitikoiden kesken kuulostaa ulkopuolisen korvin jännitteiseltä, mutta Laura Köönikkä korosti alusta alkaen, että tilaisuuden on tarkoitus olla rento mahdollisuus keskustella taiteesta. Taiteilijoista mukana olivat Katarina Karppinen, Timo Kokko, Hanna Vahvaselkä, Riitta Turunen, Ulla-Mari Lindström ja Tuomas Ollikainen.

Pinnington ja Robertson ovat käyneet Suomessa aiemminkin, ja he kertoivat ymmärtävänsä pääkaupungin ulkopuolista taidekenttää hyvin. Liverpoolissa on toisenlaista kuin Lontoossa, Kuopiossa on toisenlaista kuin Helsingissä. 

Kriitikot tutustuivat ensin omatoimisesti näyttelyn teoksiin, jonka jälkeen siirryttiin ryhmänä teokselta toiselle. He olivat jo aiemmin tutustuneet jokaisen taiteilijan tuotantoon verkkosivujen kautta. Taiteilijat kertoivat teostensa taustoista ja Pinnington ja Robertson esittivät kysymyksiä. Kaikilla oli mahdollisuus kommentoida.

Timo Kokko: State of life that calls for another way of living.

Ensimmäisenä oli vuorossa Timo Kokko. Hän kertoi kuinka kierrätys sekä ihmisen ja luonnon vuorovaikutus ovat näkyneet hänen taiteessaan jo pitkään. Alkuperäinen ajatus oli luoda joen uoma luonnon oikeista materiaaleista, mutta niiden mukana museoon olisi kantautunut hyönteisiä. Niinpä teos muuttui kierrätysmateriaaleista valmistetuksi kokonaisuudeksi. Teoksessa on kuitenkin otteita luonnosta (lasipulloissa olevat kasvit ja Kallavedestä nostettu vesi). Kokko kertoi luoneensa laboratoriomaiset olosuhteet; joen uoman toiselta puolelta näkyy teoksen rakenteet ja runko. 

Laura Robertson piti teknologian, idean ja toteutuksen yhdistelmästä. Seinällä taaksepäin tikittävä kello on vahva symboli. Laura Köönikkä kertoi etukäteen pelkäävänsä, että muoviseksi vaihdettu kokonaisuus olisi ristiriidassa tilan muiden, orgaanisten, teosten kanssa. Huoli oli aiheeton. Osa kommentoi teoksen muistuttavan rauhoittavaa japanilaista puutarhaa. Mike Pinnington kuitenkin sanoi ymmärtävänsä veden myrkyllisyyden ja piti erityisesti kierrätysajatuksesta.

Laura Köönikkä nosti esille kysymyksen, joka liittyy pidemmän uran tehneisiin taiteilijoihin: Tulisiko taiteilijan vaihtaa tekniikkaa tai teemaa? Hän kertoi huomanneensa joillakin taiteilijoilla kaipuun tekniikan tai teeman vaihtamiseen - uudistumiseen - juuri silloin, kun ulkopuolisesta tuntuu, että taiteilija on alkanut päästä tekemisessään tarpeeksi syvälle. 

Laura Robertson sanoi, että tärkeintä on luottamus omaan tekemiseen. Intohimo ja innostus täytyy säilyttää. Asiantuntijan näkökulmasta on hyvä, että teema pysyy samana. Kehityksen huomaa. Robertson kommentoi, että Timo Kokko ajattelee taiteessa käsiteltyjä ongelmia jo etukäteen. Mike Pinnington käytti esimerkkinä ranskalaista Yves Kleinia (1928-1962); hänen teemansa sinisen värin ympärillä näyttäytyivät aina erilaisina. 

Laura Robertson kysyi, kuinka Kokko muuttaisi teostaan, jos se olisi yksityisnäyttelyssä. Kokko kertoi, että kasvattaisi teoksen kokoa; hän tahtoisi hallita tilaa ja ilmastoa enemmän. Joki kiemurtelisi suurempana.

Katarina Karppinen: Runo elonkehästä. 

Katarina Karppinen kertoi mediainstallaationsa syntyneen kommenttina luonnon huolestuttavasta tilasta. Hän ei tahtonut luoda vain kaunista kuvaa, vaan jotain mikä kuvaisi hänen omaa ahdistustaan. Katsojat voivat vaikuttaa teokseen muuttamalla pylväässä olevia kytkimiä; lisäämällä tai poistamalla ravinteita, vettä ja lämpötilaa. Muutos näkyy teoksessa hitaasti. Ajatuksen pohjana on luonnon ekosysteemi.

Laura Robertson halusi tietää tekoprosessista enemmän: kuinka teos on syntynyt, millasta ohjelmaa taustalla on käytetty? Karppinen kertoi, että teoksen hahmot ovat itse asiassa leikkiviä lapsia. Teoksessa on käytetty useampaa tasoa ja ohjelmoinnissa ulkopuolista apua.

Mike Pinnington toivoi katsojien saavan selkeämmän taustatarinan, mutta piti erityisesti lasten kanssa tehdystä taustaprosessista. Ryhmästä tuli kommentti, että olisi ollut mielenkiintoista lisätä mediainstallaation yhteyteen jokin fyysinen asu ("olio"), joka teoksessa näkyy. Karppinen kertoi, että suurin osa asuista oli lainattu teatterin puvustamosta, joten lainaaminen saattaisi olla haasteellista.

Robertson toivoi selkeämpää ohjeistusta: "Laita kuulokkeet päähäsi, paina nappeja". Hän kuitenkin nautti erityisesti teoksen äänimaailmasta. Musiikki loi oikeanlaisen tunnelman esimerkiksi solujen jakaantumisesta ja jään sulamisesta. Sekä Robertson että Pinnington innostuivat ideoimaan Karppisen teosta laajemmaksi; työn yhteyteen sopisi performanssitilaisuus, jossa mediainstallaation oliot siirtyisivät näyttelytilaan.

Hanna Vahvaselkä: Erään ylisukupolvisen murhenäytelmän rekonstruktio. 

Hanna Vahvaselkä kertoi teoskokonaisuuden liittyvän perheensä historiaan. Hänen isoäitinsä oli nuorena rakastunut poikaan, mutta sota oli erottanut parin. Isoäiti oli saanut tuolta pojalta sydänkorun, mutta poika kuoli sodassa. Tämä oli trauma ja tragedia, jota isoäiti kantoi korun lisäksi mukanaan, mentyään myöhemmin naimisiin toisen kanssa ja perustaessaan perheen. Tämä murhenäytelmä siirtyi yli sukupolvien.

Vahvaselkä kertoi sisällyttävänsä teoksiin siivousmetaforan. Jokin on jäänyt kesken, tekemättä. Hän pitää taiteilijoita myös eräänlaisina siivoajina, puhdistajina. Vahvaselkä kokee työskentelyssään myös feministisen näkökulman: ennen puutyöt olivat miesten töitä ja naiset kutoivat. Hän rikkoo tätä perinnettä.

Laura Robertson ihasteli seinällä olevaa suurikokoista työtä, johon oli sisällytetty pieni videoteos. Hän sanoi, että Vahvaselkä käyttää talttaa kuin sivellintä. Tekniikka on jotain mitä hän ei ollut aiemmin nähnyt. Kauempaa katsottuna teos näyttää kuin se olisi maalattu kankaalle. Robertson piti mielenkiintoisena ristiriitana raskaan puutyön ja herkän lopputuloksen yhdistelmää. Hän myös kiitteli ripustusta. Laura Robertsonin mielestä Hanna Vahvaselän tila oli kuin itsenäinen näyttelynsä.

Mike Pinnington piti esittävien ja ei-esittävien yksityiskohtien yhdistelmästä. Teoskokonaisuudella oli monta tasoa.

Laura Robertson kysyi, onko Vahvaselkä käyttänyt tai harkinnut teoksensa yhteyteen audioguidea kertomaan sen tarinan. Hanna Vahvaselkä sanoi, ettei halua tuputtaa suoria tarinoita, vaan antaa vihjeitä kertomuksesta. Laura Köönikkä kommentoi, että monet taiteilijat pelkäävät turhaan teosten tarinoiden ja taustojen kertomista yleisölle.

Riitta Turunen: Vasenkätiset ja Vastavaloon.

Tekstiilitaiteilija Riitta Turunen kertoi, että vaihtoi oikeakätisyytensä vasempaan käteen, kun maalasi luonnoksia Vasenkätiset -teokseensa. Turunen valitsi luonnoksista mielenkiintoisimmat, jotka toteutti tekstiiliteoksiksi. Turunen sanoi pitävänsä tekstiileistä, sillä ne ovat aina lähellä arkea: vaatteina, mattoina, liinoina jne.

Mike Pinnington kysyi, pitääkö Turunen luonnoksia osana taideteosta. Turunen vastasi niiden olevan osa teoskokonaisuutta. Kävijät saavat tutustua luonnoksiin selaamalla luonnoskirjaa valkoisin puuvillahansikkain.

Laura Robertson piti luonnoksia kauniina, ja ne toivat hänen mukaansa hyvän lisän kokonaisuuteen. Hän ehdotti, että luonnokset olisivat voineet olla vaihtoehtoisesti myös seinällä.

Robertson viittasi Vastavaloon -teokseen ja kysyi, onko Turunen tehnyt suurikokoisia tekstiiliteoksia aiemmin. Turunen vastasi, että edellisestä suurikokoisesta työstä on pidemmän aikaa. Toive suurikokoiseen työhön tuli taidemuseosta ja se innoitti häntä.

Robertson oli kiinnostunut tekniikasta ja kysyi, onko se perinteinen kudontatekniikka vai onko Turunen kehittänyt sen itse. Turusen mukaan pohja on perinteinen loimille kudottu, mutta hän on luonut siihen myös omaa. Hän nauttii perinteisestä tekniikasta.

Robertson kiinnitti huomiota erityisesti Vastavaloon -teoksen valaistukseen. Mike Pinnington kehui ripustusta, joka on selvästi irti seinästä. Tämä lisää teoksen kolmiulotteisuutta. Pinnington vertasi työtä uraauurtaneeseen tekstiilitaiteilija Anni Albersin (1899-1994) töihin. Albersin työt olivat kuitenkin usein suoraan seinälle ripustettuja tai kehystettyjä. Turunen sanoi itsekin inspiroituvansa Anni Albersista ja Bauhausin tekstiilitaiteilijoista. Laura Robertson viehättyi myös samalle seinälle ripustettujen Riitta Turusen ja Hanna Vahvaselän teosten dialogista.

Ulla-Mari Lindström: Maallisten ilojen loppu.

Ulla-Mari Lindström kertoi videoinstallaationsa synnyn liittyvän uhanalaisiin lajeihin. Tulisi muistaa, että ihminen ei ole ainut laji maailmassa. Teoksen nimi viittaa Hieromymus Boschin (n. 1450-1516) maalaukseen, joka heijastuu myös videoteoksessa luonto- ja kaupunkinäkymien lisäksi. Täytetyt eläimet ovat lainassa Kuopion luonnontieteellisestä museosta. Valokuva- ja videoitaiteestaan tunnettu Ulla-Mari Lindström toteutti ensimmäistä kertaa videoinstallaation.

Laura Robertson sanoi teoksen olevan pelottava muistutus sitä, että eläimiä ei joskus olisikaan muuten kuin täytettyinä. Niin on jo käynyt. Uhanalaisia eläimiä on kuollut sukupuuttoon.

Mike Pinnington sanoi myös ymmärtävänsä taiteilijan näkökulman. Mihin olemme menossa kehityksen kanssa? Pinnington piti varjojen luomaa efektiä vaikuttavana.

Robertsonille tuli täytetyistä eläimistä mieleen taiteilija John James Audubon (1785-1851), joka tappoi lintuja täyttääkseen ne, ja ikuistaakseen ne maalauksiinsa. Hän koki eläinten täyttämisen groteskina tapana kuvata luontoa.

Laura Köönikkä nosti esille eläinten käyttäytymisen muutoksen, mikä on jo havaittavissa. Eläimet muuttavat käyttäytymistään ihmisen muokkaamissa (kaupunki)ympäristöissä. Esimerkiksi lintujen tiedetään muuttaneen ja voimistaneen lauluaan meluisan kaupungin keskellä.

Laura Robertson tiedusteli Lindströmiltä, aikooko hän jatkaa tällaisten installaatioiden parissa. Lindsrtöm sanoi, että todennäköisesti tulevaisuudessa tulee teoksia myös videoinstallaatioina. Hän olisi itse toivonut voivansa heijastaa nykyisen teoksensa suuremmalle seinälle.

Tuomas Ollikainen: Sydänmaa.

Kuvanveistäjä Tuomas Ollikainen oli luonut näyttelyyn puhtaan ääniteoksen. Portaikkoon sijoitettu teos oli nimetty Sydänmaaksi. Ollikainen kertoi tarttuneensa Ismo Alangon lehtiartikkelissa näkemäänsä lauseeseen, jossa Alanko oli kysynyt: "Mitä tarkoitamme, kun käytämme sanaa sydän?" Lause jäi Ollikaisen mieleen. Hän tahtoi luoda äänellä maalatun maiseman sydämestä, sen monista merkityksistä.

Ollikainen sanoi, että sydän on itse asiassa hyvin hiljainen. Emme voi kuulla sitä paljain korvin. Aihe tuntui laajentuvan ja laajentuvan mitä enemmän Ollikainen teemaansa käsitteli. Hän kertoi keränneensä paljon erilaisia ääniä sydämeen ja siihen sisältyviin merkityksiin liittyen. Sydämen fyysisiä ääniä ja sydämeen liittyviä motiiveja: sydänsuru, ihmissuhteet, pelko jne. Äänet ovat sekä luonnollisia että synteettisiä. Ollikainen halusi näyttelijöiden tulkitsevan teokseen huutoja ja kiljahduksia, jotta tunne välittyisi autenttisena.

Mike Pinnington kysyi, kuinka Ollikainen on tehnyt teoksessa eron fyysisten äänien (sydänäänet) ja ns. motiiviäänien (näyttelijöiden huutamiset) kesken. Tuomas Ollikainen sanoi, että hän ei ole tehnyt niiden välillä eroa, vaan hän halusi luoda kaikki yhtenäiseksi kokonaisuudeksi; sydänäänet, rytmihäiriö, ahdistus, sydänsurut. Nämä kaikki luovat kerronnallisen tason.

Laura Robertson sanoi, että portaikko saa Ollikaisen teoksen myötä merkityksen. Se ei ole enää pelkkä läpikulkutila. Robertsonin mukaan oli rohkeaa käyttää vain puhtaasti pelkkää ääntä. Moni oli samaa mieltä. Ääniteos on voimakas ja ahdistavakin, mutta luo tilaan merkityksen. Ollikainen sanoi, että hän halusi ääniteokselleen avoimen tilan kaikuineen kaikkineen, jossa voisi käyttää sydäntä rajusti. Ääniteos ikään kuin räjäyttää sen.

Kuopion taidemuseo on hankkinut Sydänmaa -teoksen omiin kokoelmiinsa. Se on kokoelmien ensimmäinen ääniteos.

Loppukeskustelu.

Taiteilijakierroksen jälkeen oli hetki aikaa yhteiselle keskustelulle. Moni oli sitä mieltä, että tällaista taiteesta keskustelua on todella vähän. Jollain taiteilijalla oli ympärillään henkilöitä, joiden kanssa voi keskustella valmistuvista ja valmiista töistä, tai taiteesta ylipäänsä, mutta osa sanoi suoraan, että on saanut kommentteja taiteestaan viimeksi opiskeluaikanaan.

Laura Robertson kommentoi, että tämänkaltainen keskustelu kriitikon ja taiteilijan kesken on kuitenkin aivan toista kuin opintojen myötä tuleva kritiikki. Tässä tilanteessa taiteilija ja kriitikko ovat samanarvoisia. Kriitikko pyrkii ymmärtämään taiteilijan päämääriä ja ilmaisua, eikä niinkään arvottamaan teoksia. Aiheita ja kommentteja pallotellaan; taiteilija on vapaa ottamaan tai jättämään annetut kommentit. Opinnoissa kritiikin suhde on toisenlainen. Opettajan on tarkoitus ohjata opiskelijaa, jolloin kritiikin päämäärä on erilainen. Mike Pinnington ja Laura Robertson sanoivat jo ennen taidekierrosta, että tällainen avoin keskustelukierros on yksi nykykritiikin muodoista.

Laura Köönikkä sanoi tuntevansa Helsingin taidekentältä muutamia taiteilijaryhmiä, jotka kokoontuvat keskustelemaan toistensa töistä, mutta se on harvinaista. Hän sanoi olevansa surullinen siitä, että monet taiteilijat eivät osaa tai uskalla perustella taiteilijuuttaan saati keskustella siitä.

Laura Robertson sanoi, että hän tuntee edelleen aika ajoin gallerioissa kierrellessään itsensä tyhmäksi. Hän ei ymmärrä taiteilijan intentiota. Tämä tilanne on varmasti tuttua monelle ammattilaiselle. Eikä tyhmyyden tunteen herättäminen ole varmasti taiteilijan tarkoitus. Keskustelussa haettiin rajoja ja muotoja sille, kuinka paljon ja millaisin keinoin taiteilijan tulisi kertoa päämääristään katsojille. Robertson, Köönikkä ja Pinnington olivat kaikki sitä mieltä, että taiteilijan ei tulisi yrittää puhua tilannetta ja taidetta hienommaksi kuin mitä se on. Tulisi reilusti vastata kysymykseen: "Mitä tarkoitat tällä teoksella?" Antaa katsojalle välineitä taiteen tulkintaan.

Keskustelussa oltiin myös sitä mieltä, että fyysisen teoksen äärellä on helpompaa ja luontevampaa keskustella taiteesta kuin esimerkiksi portfolioiden välityksellä. Päivän aikana oli aistittavissa, että taiteesta keskustelua kaivattaisiin suomalaiseen taidekenttään kipeästi lisää.

M_itä? Nykytaiteen biennaali on esillä Kuopion taidemuseossa 2. helmikuuta 2020 saakka.