Helene

Kuva: Andres Teiss/Nordisk Film.

Antti J. Jokisen elokuva Helene on saanut suitsutusta mediassa. Helsingin Sanomien kansi (18.1.2020) oli kokonainen elokuvan mainos huikeine tähtiarvosteluineen:

" ***** Helene-elokuva on historiallinen muistomerkki taidemaalarisuuruudelle,

jonka kaltaista tuskin näemme tällä vuosisadalla.

- Matti Pulkkinen / Radio Sun -"

"Kuvaaja Rauno Ronkainen on tavoittanut schjerfbeckmäisen paletin

väreineen ja valoineen.

- Kaarina Lehtisalo / Kulttuuritoimitus -"

"... jos haluaa nähdä viimeistellyn ja kauniin elokuvan

suuren suomalaisen taiteilijan elämästä,

Helene on ehdoton valinta.

- Ilkka Lappi / Aamuset -"

" ***** Antti J. Jokisen elokuva kuvataiteilija Helene Schjerfbeckistä

on erinomainen esimerkki näkemyksellisestä henkilökuvasta.

Laura Birn kantaa roolinsa upeasti.

- Anssi Juntto / Kaleva -"

Olin epäileväinen. Ajattelin, että kyseessä saattaa olla markkinointikikka, jolla houkutellaan katsojia leffateattereihin. En esimerkiksi pitänyt Aku Louhimiehen Tuntemattomasta sotilaasta (2017). Sitäkin markkinoitiin sillä, kuinka elokuva on rikkonut katsojaennätyksiä kerta toisensa jälkeen. Joka tietenkin lietsoo tilannetta, että tottakai minunkin tulee se nähdä. Näin elokuvan. Upeat näyttelijät ja hyvin näytelty, mutta en ymmärrä oikein vieläkään miksi elokuva piti filmata uudelleen. Se oli tehty jo kahdesti. Aihe tuntui puuron uudelleen lämmittämiseltä. Kokonaisuus jäi itselleni vähän mitäänsanomattomaksi. En ylipäänsä pidä tämän ajan trendistä, että esimerkiksi kaikki Disney-klassikot pitää filmata uudelleen. Eikö ole luovuutta tehdä uusia elokuvia?!

Kuva: Andres Teiss / Nordisk Film.

Elokuva Helene Schjerfbeckistä (1862-1946) tuntui kuitenkin tärkeältä. Kun kuulin, että elokuvaa on inspiroinut Rakel Liehun elämäkerrallinen romaani Schjerfbeckistä, olin epäileväinen. Helene (WSOY, 2003) on yksi kirjahyllyni rakkaimmista kirjoista. Kirja päätyi käsiini jonkin kirjakierrätyspisteen kautta vuosina 2007-2008. Liehun runollisen kuvaileva tapa kertoa tapahtumista vetosi minuun välittömästi. Kirjan sisältämä tunne on jotain todella kaunista, jota haluan vaalia.

Kun kuulin, että Helenen rooliin oli valittu Laura Birn, olin epäileväinen. Pakko myöntää, etten ole  koskaan pitänyt Birnin tavasta näytellä. En hänen äänestään, en hänen tavastaan puhua. Pelko elokuvan suhteen oli mielestäni aiheellinen. Kävin katsomassa Helenen tänään. Ja rakastuin.

Rakastuin heti ensimetreillä. Elokuva alkaa sillä, että lehtimies (Tommi Korpela) haastattelee Helene Schjerfbeckiä (Laura Birn). Helene ilmaisee, ettei pidä haastattelujen antamisesta, sillä niissä niin usein vääristellään sanomisia. Laura Birn on täydellinen Helene. Voin hyvillä mielin todeta, että ennakkoluuloni murtuivat, enkä voisi kuvitella toista näyttelijää Helenen paikalle. Rakastin etenkin lähikuvia, joissa Birn ilmaisee tunteita kasvojen lihaksilla, pienen pienillä yksityiskohdilla. Miltei eleettömästi, mutta juuri siksi niin voimakkaasti. Ne sisälle piilotettavat suru, pelko, ahdistus, epätoivo, viha ja tietenkin rakkaus. Ne kaikki näkyivät Birnin kasvoilta upeasti etenkin, jos on perehtynyt Helene Schjerfbeckin elämään etukäteen.

Lavastus, kuvakulmat, leikkaukset, rauhalliset kohtaukset, maisemat ja näiden kaikkien yhdessä luoma tunnelma täydentävät Rakel Liehun kirjallisesti luomaa tunnelmaa. Elokuva on itsenäinen teoksensa ja todella kaunis kunnianosoitus taiteilijalle. Näyttelijöiden ympärille luotu maailma on taidetta. Huoneiden hämäryys, hilseilevät seinät, kynttilänvalo, leveät ja askelista kuluneet lautalattiat, auringonlaskut, puutarhakalusteet pitkässä heinikossa, vuodenaikojen vaihtelut, rankkasade ikkunaan, joka heijastuu Helene Schjerfbeckin ja Helena Westermarckin kasvoille. Elokuvan valo- ja värimaailma on uskomaton. 

En usko, että elokuva olisi ollut yhtä voimakas ja vaikuttava, jos se olisi kuvattu heti kirjan ilmestymisen jälkeen (2003). Aika on mielestäni oikea. Olemme tarvinneet #metoo-kampanjat ja muut naisten tasa-arvon hyväksi tehdyt kampanjat, jotta elokuva ei olisi vain kuvaus NAIStaiteilijasta. Kuten Helene asian ilmaisi: Hän ei halua lähtökohtaisesti olla naistaiteilija, vaan taiteilija. Antti J. Jokinen on itse sanonut, että hän ei tee elokuvia naisista, vaan ihmisistä, joiden tarina kiinnostaa. Tässä hän on onnistunut.

Elokuvassa nostetaan esille suhde nuoreen Einar Reuteriin ja Heleneä tarkastellaan paljon suhteessa tähän intohimon kohteeseen. Minulle tarina olisi mennyt myös paljon vähemmällä suhdekeitoksella. Ymmärrän kuitenkin intohimon ja rakkausdraaman vetävän leffateattereihin myös muita kuin Schjerfbeckin taidetta rakastavaa yleisöä. Helsingin Sanomien Juho Typpö oli kuitenkin päinvastaisella linjalla:

"HELENEN tapauksessa ongelma on vain siinä, ettei draamaa löydy oikein mistään. Keskiöön valittu Schjerfbeckin ja Reuterin yksipuolinen rakkaus on lopulta ohkainen aihe elokuvalle, niin paljon kuin se Schjerfbeckille aiheuttaakin sydänsuruja.

Elokuvassa myös maalataan paljon, mutta taiteilijan sisäinen tuska ei kuitenkaan välity katsojalle. Sellaiseen elokuvantekijällä olisi kyllä keinoja, joita muista taidemuodoista ei löydy. Nyt niitä ei käytetä. Kaikki on ulkokultaista ja etäistä."

"Mutta taiteilijan sisäinen tuska ei kuitenkaan välity katsojalle." Juho Typpö lienee uinunut suurimman osan elokuvasta, sillä elokuva on täynnä patoutunutta ahdistusta ja tuskaa Laura Birnin kasvoilla. Antti J. Jokinen kommentoi Einarin ja Helenen suhdetta oivaltavasti Ylen haastattelussa:

"(---) Minulla on se käsitys, että Helenelle oli kipeä kohta se, että suhde Reuteriin oli vienyt niin paljon pois aikaa maalaamiselta. Hänelle tärkeintä oli maalaaminen ja kaikki muu oli lopulta turhaa."

Kulttuuritoimituksen Kaarina Lehtisalokaan ei tuntunut ymmärtävän Heleneä:

"Elokuvan kohtaukset, joissa pari [Helene ja Einar] on yhdessä, ovat irrallisia katkelmia, eivätkä kuvattujen henkilöiden tunteet ja ajatukset välity katsojalle. 

Nämä kohtaukset on yksinkertaisesti kirjoitettu ja suunniteltu ylimalkaisesti. Erityisesti Schjerfbeckin ja Reuterin välinen dialogi on latteaa, eikä arkipäiväisen jutustelun alta kykene aistimaan minkäänlaisia tunnekuohuja."

Tiedän, että elokuvasta saa ehdottomasti enemmän tasoja irti, jos tietää Helenen elämästä etukäteen muutakin kuin Wikipediasta luetun verran. Lehtisalo kirjoittaa: "Kohtaukset on yksinkertaisesti kirjoitettu ja suunniteltu ylimalkaisesti." 

En voisi olla enemmän eri mieltä! Mielestäni kohtaukset on kirjoitettu ja suunniteltu nimenomaan tarkasti ja suunnitellusti, jotta yksittäisille sanoille, lauseille, eleille ja ilmeille on annettu kaikki se voima, jonka näyttelijät pystyvät kyseisiin hetkiin puristamaan. Antamaan kaiken ammattitaitonsa. 

Kaarina Lehtisalo jatkaa:

"Visuaalisesti elokuva on jäykän asetelmallinen. Kun kyseessä on epookki ja vieläpä maalaustaidekin aiheena, elämä on melkoisen stillebeniä. Tämä varmasti on tarkoituksellinen kerronnallinen valinta: tehdään visuaalisesti kaunista ja hallittua kuvaa, mutta samalla tämä ratkaisu nakertaa tarinan imua."

Kun tehdään elokuvaa taidemaalarista, en itse voisi kuvitella, että sitä tehdään millään muulla tavoin, kuin korostamalla maalaustaidetta oivaltavasti jopa lavastusten ja maisemakuvausten muodossa. Tämä on jäänyt ilmeisesti Lehtisalolta huomaamatta. Visuaalisuus mielestäni tukee ja jatkaa tarinan kerronnallisuutta. 

Kuva: Andres Teiss / Nordisk Film. 

Lopuksi Lehtisalo kirjoittaa elokuvan onnettomasta rakkaudesta näin: "Rakkaudessa koettuun pettymykseen keskittyminen olisi voinut olla hyvä ratkaisu, jos tämä tarina olisi ollut väkevämmin käsikirjoitettu ja kohtaukset paremmin rakennettu. Jos haluaa kokea elokuvissa pakahduttavien tunteiden ja taidemaalarin työn yhdistävää fiktiota, silloin kannattaa ennemminkin käydä katsomassa Céline Sciamman elokuvaa Nuoren naisen muotokuva."

Olen nähnyt myös Céline Sciamman Nuoren naisen muotokuvan. Rakastin sitä elokuvaa. Sitä tunnetta, jonka elokuva välittää. Ja mikä parasta; Antti J. Jokisen Helenessä on häivähdyksiä yhtä voimakkaista tukahdutetuista tunteista kuin Sciamman kahden naisen välisessä saavuttamattomassa rakkaudessa. Hämeen Sanomien Heikki Ikonen löysi elokuvan tärkeimmän tason: "Sanattomien jännitteiden tiheys onkin elokuvan koskettavin taso."

Kuva: Nordisk Film.

Olen ylpeä ja iloinen, että Suomessa syntyy tämänkaltaisia elokuvia.

Helene on mielestäni täysin valmis kansainvälisille elokuvamarkkinoille.