Hurmioitunut: Äitini nimi

Kholod Hawash ja Saddam Jumaily.

Galleria Ars Liberassa on parhaillaan esillä näyttely, joka meni ensinäkemältä ihon alle. Avajaisissa oli vaikea hymyillä, vaikka näyttely on hieno, taiteilijat sydämellisiä ja avajaisvieraat tärkeitä. Mieli oli kuitenkin pohjalla surullinen, ehkä vähän häpeilevä. Miten en ole ottautunut tällaisiin aiheisiin aiemmin, miksi en ole ottanut selvää? Olen tuudittautunut suomalaisen yhteiskunnan näkemykseen taiteesta ja taiteilijoiden vapaudesta. Suomessakin taiteilijoiden asemassa on parannettavaa mutta koen, että täällä asioihin voidaan vaikuttaa.

Irakissa syntyneet Kholod Hawash (s.1977) ja Saddam Jumaily (s. 1974) ovat taiteilijapariskunta, joka on tuonut Kuopioon ensimmäisen yhteisnäyttelynsä "Äitini nimi - My mother's name". He ovat olleet Suomessa puolitoista vuotta ja olleet mukana ryhmänäyttelyissä. Haluan kirjoittaa näyttelystä, mutta tällä kertaa asia teosten takana on näyttelyä suurempi. Tämän vuoksi koen, että aihe vaatii taustoittamista.

Kun arkityössä on tekemisissä kristillisen kulttuurin ja kuvaston, ja vapaa-ajalla länsimaisen (suomalaisen) nykytaiteen parissa, unohtaa helposti, että maailmalla on paljon muutakin taidetta. Samalla unohtaa, että maailmalla taiteilijoiden asema on toisenlainen kuin Suomessa. Maailmalla on taiteilijoita, jotka ovat vaarassa tekemänsä taiteen vuoksi, sillä heidän ilmaisun- ja sananvapauttaan rajoitetaan. Jossain sitä ei ole ollenkaan. Kuinka moni tietää tai muistaa, että Suomen perustuslakiin on kirjattu pykälä taiteen vapaudesta:

16§ Sivistykselliset oikeudet: "(---) Tieteen, taiteen ja ylimmän opetuksen vapaus on turvattu."

Tieteen termipankki tarkentaa pykälän sisältöä näin: "Perustuslain 16 §:n 3 momentissa säädetään taiteen vapaudesta. Säännös on ohjelmallinen ja julistuksenomainen. Taiteen vapauden ydin muodostuu sen harjoittamisen periaatteellisesta rajoittamattomuudesta. Taiteen vapauteen kuuluu myös oikeus itse valita aiheensa, menetelmänsä ja ilmaisemisen tapansa. Taiteen vapaus ei koske vain yliopistoissa ja eri instituutioissa harjoitettavaa taidetta, vaan myös itsenäisten taiteen harjoittajien vapautta olipa kyse ammatillisesta taiteen harjoittamisesta tai harrastuspohjaisesta toiminnasta. Osa taiteen vapautta on oikeus nauttia taiteen saavutuksista."

Tämä on minulle itsestäänselvä asia, jonka vuoksi olin hieman häpeissäni, etten ole osannut arvostaa asiaa sen kummemmin. Ennen kuin Äitini nimi -näyttelyn avajaisissa.

Kholod Hawash ja Saddam Jumaily ovat kärsineet kotimaassaan henkensä uhalla mm. siitä, että islamilainen kulttuuri kieltää ihmisen kuvaamisen. Taiteilijapari on taistellut taiteensa avulla sanan- ja ilmaisunvapauden puolesta, naisten aseman parantamiseksi. Mutta millainen suhde islamilla ja taiteella olikaan?

"Juutalaisuuden (Älä tee itsellesi patsasta äläkä muutakaan jumalan kuvaa, 2 Moos. 20:4) tavoin samoista juurista kasvanut islamkin suhtautuu ehdottoman kielteisesti jumalan visuaaliseen kuvaamiseen. Koraani itsessään ei suoraan kiellä ihmisen kuvaamista, joskin se kieltää idolit eli 'epäjumalain kuvat'. Islamilainen perimätieto suhtautuu kuitenkin kielteisesti ihmisten ja jopa eläinten kuvaamiseen.

Aihetta koskeva teologinen keskustelu alkoi 600-luvulla ja kiihtyi 700-luvulla, samoihin aikoihin kun sekä kristinuskon että juutalaisuuden piirissä käytiin samankaltaista keskustelua. Islamissa se kiteytyi ajatukseen, jonka mukaan taiteilija ei saa kuvata elävää olentoa, sillä viimeisellä tuomiolla hänen olisi kyettävä puhaltamaan siihen henki. Muuten hän joutuu helvettiin, sillä vain jumalalla on kyky luoda elämää. Kuvakiellon taustalla vaikuttavat mm. seuraavat näkemykset:

Ihminen on jumalan kuva, joten sitä ei saa imitoida taiteessa, sillä taide voi heijastaa jumalan luomistyötä vain vajavaisesti.
Mikään idoli eli epäjumalankuva ei saa olla ihmisen jumalan näkymättömän läsnäolon välissä."(Lähde)

Islamin kuvakiellossa on kuitenkin yksi poikkeus, kuvitetut käsikirjoitukset eli miniatyyrit, joiden kulta-aikaa olivat Persiassa 1300-1500-luvut. Näissä käsikirjoituksissa kuvat liittyivät oleellisesti kirjoitettuun tekstiin, joka kehittyi islamin piirissä arvostetuksi omaksi taidemuodokseen, kalligrafiaksi. Tekstien yhteyteen maalatut ihmis- ja eläinhahmot olivat kuitenkin kaksiulotteisia ja tyyliteltyjä, jolloin niitä ei voitu sekoittaa pakanallisiin kulttikuviin. Miniatyyreissä saatettiin kuvata myös itse profeetta Muhammed, mutta hänen kasvonsa peitettiin aina valkealla liinalla, jotta kuvakieltoa ei rikottaisi.

"Kirjoituksen taide eli kalligrafia liittyy islamilaisessa perinteessä suoraan Koraanin jumalalliseen ilmestykseen. Koraaniin on koottu Muhammedin saamat ilmestykset. Siksi kirjoitus, jolla se on merkitty muistiin, on välittömässä yhteydessä islamin pyhimpään ytimeen. Lisäksi Koraanissa itsessään viitataan sen 'ylittämättömän kauniiseen' kirjoitusasuun. Tämä on innoittanut ja innoittaa edelleen kalligrafeja, jotka kopioivat sen säkeitä.

Kalligrafian lisäksi islamilaiselle kulttuurille ominainen taiteen muoto on ornamentiikka. Islamin piirissä, missä ihmisten ja eläinten kuvaaminen ei ollut suotavaa, ornamentiikka kehittyi itsenäiseksi, kokonaisia rakennusten seiniä tai esineiden ja tekstiilien pintoja peittäväksi rikkaaksi kuvioinniksi." (Lähde)

Kholod Hawash: Kuten äitini ennusti, 2020, 170x100 cm, käsinommeltu kangas.

Näiden taustatietojen valossa on ymmärrettävää, että islamin suhtautuminen esittävään taiteeseen on ongelmallinen. Maailma on kuitenkin muuttunut ja nykymaailma elää esittävien kuvien keskellä, etenkin sosiaalisessa mediassa. Kholod Hawash ja Saddam Jumaily ovat ottaneet taiteellaan kantaa nimenomaan naisten kuvaamiseen. Jo se, että Hawash on kieltäytynyt käyttämästä hijabia on islamilaisessa kulttuurissa tabu. Saati se, että hän naisena kuvaa taiteessaan alastonta naisvartaloa. Tämä tuntuu ajatuksena niin tukahduttavalta, että on vaikea pukea ajatuksia sanoiksi. Vaikka kuinka ymmärtäisi taustalla painostavan islamilaisen kulttuurin vaikutuksen, en voi ymmärtää kuinka mikään voi mennä ihmisoikeuksien edelle siinä määrin, että yksilö joutuu pelkäämään henkensä puolesta. Hawash ja Jumaily pakenivat Irakista sen jälkeen, kun Kholodin käsille heitettiin happoa ja Saddamin sisko ammuttiin. Saddam pelastui ampumavälikohtauksesta täpärästi. ”Irakissa uskonnolliset ryhmät eivät hyväksy tanssimista, kuvanveistoa, maalaamista, laulamista. Mutta se ei ole uskontoa vaan politiikkaa. He käyttävät sitä ihmisten kontrolloimiseen”, Jumaily sanoo.

Kholod Hawash: Kuten äitini ennusti, yksityiskohta, 2020.

Kuten äitini ennusti -teos kertoo Hawashin lapsena näkemästään painajaisesta, jossa hänellä oli valtavan pitkät hiukset, hän oli alasti, raskaana ja yksin. Kholod kertoi unestaan äidilleen, joka sanoi unen ennustavan pahaa. Pidempään Hawashin taiteilijanuraa seurannut, Artist at Risk-taiteilijaresidenssiverkoston toinen perustaja Marita Muukkonen, sanoi näyttelyn avajaisissa, että Suomeen tultuaan Hawashin taide on saanut iloisempia ja kirkkaampia värejä. Nyt hän uskaltaa ja saa kuvata niitä aiheita, joita hän on aiemmin pelännyt tehdä.

Hawash on itseoppinut tekstiilitaiteilija, joka auttoi lapsena isoäitiään tekstiilitöissä. Hän näki mm. laittaa langan neulansilmään. Isä ei hyväksynyt Kholodin haaveita taiteilijan ammatista, koska hän oli nainen. Hawash teki aiemmin piirroksia, mutta siirtyi lopulta kokeilemaan tekstiiliteoksia hyödyntämällä lapsuudessa ja nuoruudessa oppimiaan ompelutekniikoita. Tekstiilitaidetta hän alkoi tehdä vasta paettuaan Irakista Jordaniaan. Jumaily kannusti vaimoaan tekstiilitaiteen pariin. Hawash tekee kaikki työnsä käsin, istumalla ja ompelemalla lattialla. Jumaily on kuulema ostanut vaimolleen pöydän, mutta hän on kieltäytynyt käyttämästä sitä. Hawash pitää lattialla ompelusta, samoin kuin hänen isoäitinsä. Yhden tekstiiliteoksen valmistamiseen menee noin kaksi kuukautta. Hän kertoo ompelevansa päivittäin 3-4 tuntia.

Kholod Hawash: Rakastajat, 2017, 80x70 cm, käsinommeltu kangas.

Hawash käyttää teoksissaan kierrätysmateriaaleja. Tekniikka tuo hieman mieleen kotimaiset tekstiilitaiteilijat Pauliina Turakka Purhosen ja Ulla Pohjolan. Teoksissa on symboliikkaa ja ornamentteja, joita on riskialtista mennä tulkitsemaan länsimaisen kuvaston kautta. Joten en edes aio yrittää, sillä kristillisten silmälasien läpi islamilainen ornamentiikka vääristyy varmasti. Galleria Ars Liberan sivulla kuvaillaan Hawashin taidetta näin: "Hänen teoksensa saavat vaikutteita perinteistä ja arkeologisista maisemista hänen kotipaikkakunnaltaan Irakista. Teosten arkailettomat symbolit ja muodot välittävät vahvoja paikallisia kertomuksia."

Kholod Hawash: Kateus, 2020, 50x50 cm, käsinommeltu kangas.

Teoksista aistittava tunnelma on voimakas, kuten yllä olevassa teoksessa Kateus. Naisen katse kohti katsojaa on vahva, suora ja häpeilemätön. Kasvojen molemmin puolin on Fatiman käsi. "Islamilaisessa kansantaiteessa esiintyy usein pahalta silmältä eli kateellisten ihmisten katseelta suojaavia symboleita, joista yleisin on levitetty pystyyn nostettu kämmen, niin sanottu Fatiman käsi. Samaa tarkoitusta palvelevat myös turkoosikivet ja turkoosi väri." (Lähde) Minulle teoksesta välittyi sanoma, jonka mukaan jokaisen naisen tulisi olla ylpeä itsestään ja toisista naisista, hukkaamatta aikaa kateuteen. Katsoa toisiamme suoraan silmiin, tehdä yhdessä toisemme vahvoiksi ja näkyviksi.

Saddam Jumaily: Äitini nimi, maalausinstallaatio, 2020, eri kokoja, akryyli ja marmori kankaalle.

Naisten voimaantumista, arvostamista ja kunnioitusta käsitteli Äitini nimi -kollaasissaan myös Saddam Jumaily. On merkittävää, että Jumaily nostaa aiheen esille nimenomaan miehenä. Hän on sanonut, että perinteisessä arabikulttuurissa ihmiset häpeävät äitiensä nimiä. Miehet piilottavat vaimonsa, äitinsä ja tytärtensä kehot kotien sisälle ja vaatetuksen alle toisten miesten katseilta. Tämä näkymättömäksi tekeminen heijastuu myös nimiin. Naisen nimeä pidetään osana hänen yksityistä minäänsä, kuten koko identiteettiä, joka tulee piilottaa. Jumaily kertoo tämän kuvastavan sitä rakenteellista väkivaltaa, mikä on kasvanut osaksi islamilaista kulttuuria. "Olemme ylpeitä äitiemme nimistä ja naisista yleisesti. Tämä näyttely ei kerro eritoten meistä tai äideistämme, vaan niistä kaikista naisista, joiden nimet on kätketty meiltä", taiteilijat sanovat. Tästä syntyi myös näyttelyn otsikko: Äitini nimi.