Kazanin Jumalanäidin ikoni ja ikonikaupan historiaa

Olen pantannut tätä löytöäni teiltä alkukesästä lähtien, sillä en halunnut paljastaa sitä ennen (mahdollista) konservointia. En oikein pidä ikoni- ja kirppislöytö-sanojen yhdistelmästä, mutta sellainen tämä nyt kuitenkin oli. Tässä kävi hieman samalla tavalla kuin Antti Niemisen Penelope-litografian kanssa; sitä huomaa jääneensä surffailemaan sivustolle, ja klikkailemaan linkistä seuraavaan. 

Yhden linkin takaa avautui kuva, joka pysäytti välittömästi. Näin jo pienen kuvan perusteella, että kyseessä on käsinmaalattu Kazanin Jumalanäidin ikoni 1800-luvulta. Hinta oli niin naurettavan pieni, että otin saman tien yhteyttä myyjään ja kyselin, miksi hän on myymässä ikonia ja kuinka ikoni on hänelle päätynyt. Hän kertoi, että ikonin oli ostanut hänen edesmennyt vaimonsa noin 50-60 vuotta sitten. Mies ei kokenut ikonille olevan enää tarvetta, ei osannut kertoa siitä enempää, eikä hän tiennyt mistä hänen vaimonsa oli ikonin aikoinaan ostanut. Alhaisen myyntihinnan perusteella uskoin hänen sanojaan; henkilö ei näyttänyt tietävän mitä oli myymässä. 

Ikoni oli vanha ja pinta oli niin likainen, että tiesin sen vaativan konservointia. Ostin ikonin ja päätin, että käytän ostosta "ylijääneet" rahat sen konservointiin.     

Sotasaalis, salakuljetus, tullin takavarikko, peritty vai ikonikokoelman ikoni?

Ostaessani ikonia tiedostin erittäin vahvasti, että ikoniin liittyy ristiriitainen historia. Tämä on asia, jonka haluan tuoda rehellisesti esille, sillä näitä asioita tulisi miettiä, ostaa vanhoja esineitä sitten kirpputoreilta, nettihuutokaupoista, antikvariaateista tai perinteisistä huutokaupoista (Suomesta tai ulkomailta). En tiedä mistä ikoni on alun perin peräisin, kuinka se on tullut Suomeen ja mitä se on historiansa aikana kokenut. 

Tämän kuitenkin tiedän. Ikoneita on liikkunut Suomen markkinoilla aktiivisemmin 1920-luvulta alkaen. Antiikkikauppias Jyrki Lammi on määrittänyt ikonikaupan historialle Suomessa neljä eri vaihetta:

1. Emigranttien aika 1920-1970
2. Aune Jääskisen aika 1970-1980
3. "Hurjat vuodet" 1990-2005
4. Hiljaiseloa 2005 - 

Seuraavat ikonikaupan historiaa koskevat tiedot pohjautuvat yllä linkitettyyn Jyrki Lammin puheenvuoroon. 

Myyjän minulle kertoman tiedon mukaan ikonin historia hänen vaimonsa hallussa ajoittuu joko emigranttien ajan loppukaudelle tai Aune Jääskisen aikakaudelle. 

Emigrantit pakenivat Venäjän vallankumousta ulkomaille 1920-luvulla. He myivät omaa omaisuuttaan mm. Terijoella ja Helsingissä, ja tästä voidaan katsoa alkaneen antiikkikaupan historian Suomessa.

Itse pidän Kazanin Jumalanäidin ikonin ostohistorian alkuna todennäköisempänä vaihtoehtona Aune Jääskisen aikakautta. Teille, ketkä ette tunnista nimeä kerrottakoon, että Aune Jääskinen (1932-2015) oli taidehistorioitsija, joka tuli tunnetuksi nimenomaan ikoniasiantuntijana ja ikonitutkimuksistaan. Hänen aikanaan ikonit nousivat Suomessa suosioon. Niistä kirjoitettiin lehdissä ja niistä järjestettiin näyttelyitä, mm. Ateneumissa muinaisvenäläisten esineiden näyttely 1974. 

Sotamuistot olivat tuolloin arka aihe, mutta sellaisina ikoneita myytiin. Aune Jääskisen asiantuntemukseen ikoneiden suhteen luotettiin ylitse muiden. Kun antiikkikauppias oli näyttänyt (tai kertonut näyttäneensä) ikonia Aune Jääskiselle, se meni varmemmin kaupaksi. Nykyisin taidehistorioitsijat ja konservaattorit suhtautuvat kriittisesti Aune Jääskisen tekemiin lausuntoihin ja ajoituksiin ikoneista, sillä pelkän silmämääräisen arvion rinnalle ovat vuosikymmenten myötä tulleet tarkemmat ja monipuolisemmat materiaalitutkimukset ja -analyysit.

1970-luvulle ajoittuu myös ikonien salakuljetus Suomeen ja tullin takavarikot. Ikoneita tuotiin Suomeen myös laillisesti. Harri Willamo (1919-2008) sai Neuvostoliitosta taiteen vientiluvan, jonka ansiosta hän toimitti ikoneita Suomeen ja muualle Pohjoismaihin. Willamon myötä Suomessa alettiin arvostaa myös kansanomaisia ikoneita. Suomalaisten keräilijöiden ikonikokoelmien juuret ovat 1970-80-luvuilla.

Laki kieltää ikonien myynnin huutokaupassa

Ostin ikonin kiinteällä hinnalla, mutta harva tietää, että Suomessa on edelleen voimassa vuoden 1867 laki, joka kieltää ikonien myynnin huutokaupassa: "Vuodelta 1867 olevassa kirjeessä kaikille maan Kuvernööreille, kiellosta julkisella huutokaupalla myödä semmoisia pyhäin kuvia, joita käytetään kreikkalais-venäläisen uskontunnustuksen harjoittamisessa (25/1867), jäljempänä vuoden 1867 kirje, kielletään ikonien myyminen huutokaupassa. Kirjeessä on niin ikään ikonien metalli-, jalokivi- ja helmikoristeiden myyntiä koskevia rajoituksia. Kirje, joka on nykymerkityksessä valtioneuvoston päätös, on edelleen noudatettavana."

Hallituksen esitys eduskunnalle (HE 259/1996) "tarkoituksena on poistaa vapaaehtoisista huutokaupoista annetussa asetuksessa säädetyt huutokauppatoimintaa koskevat rajoitukset ja siihen liittyvässä julistuksessa säädetty lupamenettely", sai lainvoiman 1. heinäkuuta 1997. Ikonien huutokauppamyynnin osalta vuoden 1867 kielto jäi kuitenkin edelleen voimaan, sillä sitä ei haluttukaan purkaa. Kukaan ei kuitenkaan nykyisin tunnu muistavan tai noudattavan kyseistä pykälää.

Lakipykälän päivitys tai tarkennus

Oma henkilökohtainen mielipiteeni on, että ikonien myynti huutokaupoissa tulisi sallia. Ymmärrän erittäin hyvin tuon vuoden 1867 lakipykälän sisällön ja sen merkityksen. Ikoni ei ole mikä tahansa kauppatavara, vaan pyhä esine, jonka vuoksi siihen sisältyy enemmän tunnemerkityksiä kuin moneen muuhun esineeseen.

Tähän myyntikieltoon liittyy kuitenkin nykyisin käytännön ongelmia, joihin törmäsin edellisessä työssäni melko usein. Kuvitelkaapa tilanne, että toisen maailmansodan myötä karjalaisten evakkojen (laillisesti!) mukanaan tuomat ja itse omistamansa ikonit ovat kulkeutuneet perintönä heidän lapsilleen ja lapsenlapsilleen. Nämä lapset eivät kenties ole ortodokseja, eikä heillä ole tunnesidettä perittyihin ikoneihin. Mitä ikoneille pitäisi tehdä, jos niille ei ole itsellä käyttöä? Oikeaoppisesti toimimalla ikonit tulisi hävittää polttamalla, kuten muutkin jumalanpalveluskäytössä olleet esineet ja tekstiilit. Niitä ei saa (saisi) heittää roskalavalle. 

Toinen kärjistetty tilanne syntyy esimerkiksi siitä, että elossa olevan ikonimaalarinkaan ikoneita ei saisi päätyä huutokauppaan, vaikka tilanteessa ei olisi hänelle itselleen mitään väärää.

Tämän vuoksi vanhaa huutokauppaan liittyvää lakipykälää pitäisi minusta päivittää. On sääli, ettei ikoneita saisi myydä huutokaupassa, vaan ne pitäisi polttaa tai lahjoittaa eteenpäin. Mutta entä jos suvussa tai lähipiirissä ei ole ketään, joka olisi kiinnostunut ottamaan niitä vastaan? Museotkaan eivät voi ottaa kaikkia esineitä lahjoituksina vastaan, sillä niiden kokoelmakartuntaa ohjaa kokoelmapolitiikka. Entä mitä tehdä laillisesti ostetuille matkamuistoikoneille, kun ensimmäinen ostaja on edesmennyt? Suomessa liikkuu jatkuvasti melkoinen määrä ikoneita ilman kotia.

Minusta on kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta parempi, että ikonit saavat jatkaa elämäänsä uusissa kodeissa. Tosin samasta kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta on tärkeää, että ikonien taustahistoria tiedetään, tai tiedostetaan se, ettei niiden taustahistoriaa voida välttämättä tietää. Niin tai näin, on kuitenkin ymmärrettävä ristiriita mikä ikonien myyntiin ja ostamiseen liittyy.

Ikoneita siis myydään huutokaupoissa jatkuvasti nykyisestä lakipykälästä huolimatta. Ammattimaisesti hoidetuissa huutokaupoissa ikonien pyhä merkitys kuitenkin tiedostetaan, ja tämän vuoksi ikonikauppoja ei koskaan lyödä kiinni, kuten muita esineitä. Ikonin myynnin päätteeksi vasaraa ei kopauteta pöytään, vaan myynti suljetaan suullisesti. Ikonia ei alisteta vasaran alle.

Kazanin Jumalanäidin ikoni

No millainen se ostamani ikoni sitten on? Ikoni ajoittuu 1800-luvun puolivälin tienoille. Se on maalattu pohjustetulle puupohjalle, takana on kaksi vastakkaista tukikiilaa ja ikonin kuvapinnassa on käytetty lehtikultaa. 

Kazanin Jumalanäidin ikoni.

Kuten vasemmanpuoleisesta kuvasta näkyy, ikoni oli reunoilta todella tummunut. Taustakultaus oli suurilta osin kulunut puhki. Pyhien hahmot olivat kuitenkin hyväkuntoiset. Maalipinnassa oli jonkin verran kolhuja ja kulumia.

Pyysin ystävääni katsomaan ikonia ja kertomaan arvionsa, olisiko pinnalle tehtävissä mitään. Ikonikonservaattori, -maalari ja ikonimaalauksen opettaja Antti Narmala ehti aiemmin konservoida myös työkaverini ikonin, jolle lopulta annoin uuden kodin. 

Kazanin Jumalanäidin ikonin pinta on ollut joskus kauttaaltaan tummuneempi. Antti kertoi, että "tausta on ollut kullattu, mutta taitamattoman restauraattorin tai innostuneen puhdistajan käsissä se on menetetty. Vaatteet on vaalennettu maalattavalla, ns. näkinkullalla, jossa jauheeksi työstetyn kultalehden joukkoon on lisätty sideaineeksi kirsikkapuun erittämää hartsia (myöhemmin tuli käyttöön arabikumi). Tämän vaalennostekniikan mestareita olivat Peshekhonovin verstaan ikonimaalarit."

Pinnassa ollut tummunut kerros ei ollut pyyhittävissä eikä kuulema liuennut mihinkään. Tämän vuoksi Antti joutui poistamaan sen mekaanisesti. "Ikonin pinnassa on käytetty olifaa, jossa on hartsia, eli keitettyä pellavaöljyä, jossa on todennäköisesti joukossa mastiksia." Nämä ovat yhdessä muodostaneet ikoniin kovan pinnan, joka on vuosisatojen saatossa kerännyt likaa itseensä. 

En missään nimessä halunnut ikonista "uudenveroista", ja Antti luki ajatukseni. Ikä saa näkyä. Minua ei haitannut puhki hangattu kultaus. Konservoinnin myötä ikonin likaisuus on nyt poissa, kolhut on maalattu ja reunassa olleet ohuet vihreä ja punainen reunaviiva on palautettu.

Sovimme tapaamisen Valamoon, josta kävin ikonin noutamassa. Ikonin nähdessäni hämmästys oli niin suuri, että sisällä oleva riemu meinasi purkautua kyyneleinä. En olisi uskonut, että lopputulos on noin upea! En aio ryhtyä ikonikeräilijäksi, mutta tämän "pelastamista" ei tarvinnut miettiä kahdesti. Konservoinnin myötä katse keskittyy olennaiseen, ei likaisuuteen.

Kazanin Jumalanäidin ikonin muistopäiviä vietetään 22.10. ja 8.7. Lisätietoja ikonityypin historiasta saatte täältä.

Kiitos Antti, olet taikuri.