Tiede ja usko - vihollisia vai kumppaneita?

Uskon ja tieteen rajapinta on aina kiinnostanut itseäni, sillä tavallisesti ne nähdään toistensa vastakohtina ja halutaan pitää sellaisina. Vastakkainasettelusta harvoin seuraa mitään hyvää, niin ajattelen tässäkin tapauksessa. Sen vuoksi ilahduin Kuopion evankelis-luterilaisten seurakuntien järjestämästä keskustelutilaisuudesta. Piispa Jari Jolkkosen aloitteesta Alavan kirkkoon kutsuttiin avaruustieteen professori emeritus Esko Valtaoja keskustelemaan hänen kanssaan otsikolla "Tiede ja usko - vihollisia vai kumppaneita?" 

Uskon ja tieteen rajapinnasta on mielestäni tärkeää keskustella, mutta keskustelu on haastavaa, sillä aitoon keskusteluun kykeneviä henkilöitä on vähän. Jos keskustelu alkaa vastapuolen kanssa siitä, että "Raamattu on satukirja", keskustelu ei etene mihinkään. Tämän vuoksi pitäydyn itse yleensä tunnustellen taka-alalla, jos ympärilläni sivutaan kirkkoon tai uskontoon liittyviä keskusteluaiheita. Hyppään mukaan keskusteluun vasta siinä vaiheessa, jos huomaan, että aiheesta ei ole kehittymässä juupas-eipäs -väittely. 

Taidehistorian opinnoissa suuntasin omat kiinnostukseni alusta alkaen nimenomaan kristilliseen kulttuuriin. Perehdyin sekä luterilaiseen että ortodoksiseen kirkkotaiteeseen, mutta en ole lukenut päivääkään teologiaa, vaikka koen sen mielenkiintoisena. Tämän vuoksi blogissa kulkee edelleen vahvasti mukana myös kirkkotaide. Myönnän, että tutkimusaiheeni eivät olleet kovin mediaseksikkäitä ajankohtaisten kulttuuriympäristö- ja kaupunkikulttuurin tutkijoiden rinnalla, mutta Jyväskylän yliopistossa on vahva osaaminen kirkkotaiteen tutkimuksen saralla. Olen saanut oppia Suomen parhaimmilta tutkijoilta.

Kuopion piispa Jari Jolkkonen.

Todellisuus on liian monimutkainen selitettäväksi vain toisen avulla

Tiede ja usko -keskustelutilaisuuden aluksi molemmat puhujat saivat alustaa omia näkökulmiaan kymmenisen minuuttia. Piispa Jolkkonen avasi uskon ja tieteen suhdetta neljän vuorovaikutusmallin mukaan: konflikti, erillisyys, dialogi ja yhteneväisyys. Yleisesti käytetty vuorovaikutusmalli on erillisyyden korostaminen: luonnontiede puhuu fysikaalisesta maailmasta, kuten kasveista ja avaruudesta; teologia puhuu ei-fysikaalisista asioista, kuten sielusta ja moraalista.

Piispa Jolkkonen muistutti, että uskon ja tieteen välillä on ollut vuoropuhelua jo 1100-luvulta alkaen. Perinteisesti yliopistoihin on kuulunut neljä tiedekuntaa: teologinen, oikeustieteellinen, lääketieteellinen ja filosofinen. Nykyisin tiedekuntia on enemmän, mutta Jolkkonen totesi, että ihmiset kokevat todellisuuden yhdeksi, joten erillisyyden korostaminen ei siksi toimi. Todellisuus on liian monimutkainen selitettäväksi vain toisen avulla. 

Tässä vaiheessa koen tärkeäksi tuoda esille, mistä teologiassa on kysymys. Yleisesti ajatellaan, että teologit ovat pappeja ja tämä mielikuva ohjaa kuulijaa tiettyyn suuntaan. Vaikkakin on totta, että teologian opetuksen historia on voimakkaasti sidoksissa kristillisten kirkkojen pappiskoulutukseen. Wikipediassa on mainio ja monipuolinen artikkeli teologiasta ja sen osa-alueista, mutta tässä tärkeimmät näkökulmat keskusteluyhteyden herättämiseksi:

• Sanan ’teologia’ alkuperä on antiikin Kreikassa, jossa se tarkoitti jumalallisia asioita koskevaa oppia, kaikenlaista jumalien ja kaikkeuden pohdintaa.
• Tieteenalana teologia ei ole uskonnon harjoittamista, vaan uskontoa, erityisesti kristinuskoa, uskomuksia ja uskonnollisuutta tutkiva oppiala.
• Nykyaikainen akateeminen teologinen tutkimus tutkii kohteena olevan uskonnon uskomuksia käyttäen apunaan myös muiden tutkimusalojen menetelmiä.
• Tieteenalana teologia eroaa uskontotieteestä. Teologia rajautuu yleensä tutkijoiden omaan uskonnolliseen perinteeseen, usein kristinuskoon. Tällöin tutkitaan kristinuskon perusteita, kuten sen historiaa, sisältöä ja ilmenemismuotoja. Uskontotieteen tutkimuskohteena ovat puolestaan kaikki maailman uskontoperinteet. Teologia ei tavallisesti ”vertaile” uskontoja.

Piispa Jolkkonen kertoi luterilaisten piispojen julkaisemasta tiedekannanotosta 2019: Tieteiden lahja - Piispojen puheenvuoro tieteiden arvosta ja tehtävästä Jumalan luomakunnassa:

• Kristillinen usko haluaa olla avointa tieteen tuloksille. Siksi sen tulee jatkuvasti arvioida kriittisesti omia, vanhoista maailmankuvista periytyneitä traditioita nykytieteen valossa. "Sokea usko on epäuskon serkku." Ilman jatkuvaa vuoropuhelua uusimman uusimman tutkimuksen kanssa usko on vaarassa vääristyä.
• Teologia puolustaa tiedeinstituution riippumattomuutta. Tieteiden tulee edetä omia polkujaan eikä niitä tule alistaa poliittisten tai uskonnollisten instituutioiden kontrolliin.
• Tiede ja teknologia eivät ole moraalin ulkopuolella. Tieteen ja teknologian tulee palvella elämän säilymistä, ei sen tuhoutumista. Niiden tehtävänä on palvella ihmisen ja koko luomakunnan yhteistä hyvää.
• Tieteellä on rajansa. Inhimilliseen viisauteen kuuluu myös tieteen rajojen tunnustaminen. Tiede on yksi luotettavimpia tiedon hankkimisen tapoja, mutta se ei vastaa kaikkiin ihmiselämän perimmäisiin kysymyksiin.

Avaruustieteen professori emeritus Esko Valtaoja.

Dialogiin ei päästä vain toteamalla "tulemme toimeen"

Piispojen puheenvuoro tieteiden arvosta oli Esko Valtaojalle tuttu, sillä hän oli toiminut julkaisun kommentoijana. Valtaoja piti julkaisua tärkeänä, vaikka tunnustautuu itse agnostikoksi (Jumalan tai yliluonnollisen olemassaoloa koskevien väitteiden totuusarvoa ei tiedetä tai ei voida tietää). Tiede vastaa Valtaojan mukaan kysymyskeen miten maailma syntyi, usko puolestaan siihen miksi. 

Valtaoja totesi, että uskonto ei katoa maailmasta, vaikka niin ajateltiin vielä 1800-luvulla sähkövalon syrjäyttäessä kynttilänvalon. Tiede on noussut uskon rinnalle, mutta ne ovat edelleen kriisissä keskenään. Valtaojan mukaan kirkon on löydettävä keskustelukumppaneita tieteen ja tutkijoiden joukosta. Keskusteluyhteyden tulisi olla aktiivista, jatkuvaa ja nöyrää puolin ja toisin. Hän toi vahvasti esille, että dialogiin ei päästä vain toteamalla, että "tulemme toimeen".

Esko Valtaoja sanoi, että hänelle on avoimesti tiedepiireissä naureskeltu, kuinka hän "hukkaa aikaansa kristinuskon parissa" kiertämällä keskustelutilaisuuksissa ja kirjoittamalla uskontoon liittyvistä kysymyksistä. Tällä hän viittasi itsensä ja piispa emeritus Juha Pihkalan kirjoittamaan kirjasarjaan uskon ja tieteen välisistä suhteista (Nurkkaan ajettu Jumala, 2004; Tiedän uskovani - uskon tietäväni, 2010; Elämän merkityksen jäljillä, 2020). Arvostan Valtaojan poikkitieteellistä asennetta, jollaisia tämä maailma tarvitsisi lisää ymmärtääksemme toisiamme. Esko Valtaoja sanoi, että hän on "harvoja tutkijoita, jotka ova lukeneet Raamatun kannesta kanteen", kun piispa Jari Jolkkonen viittasi yleisölle Valtaojan siteeraavan taitavasti kommenteissaan Raamattua.  

"Insinööribrutaali" vs. pysähtynyt totuus

Keskustelutilaisuus alkoi humoristisesti piispa Jolkkosen kysyessä Esko Valtaojalta halusiko hän istuutua valoon vai varjoon. "Paholaisen asianajajana" itseään tituleerannut Valtaoja istuutui varjon puolelle. Piispa Jolkkonen tiedusteli Valtaojalta kuinka hän määrittelisi termit tiede ja usko. Valtaoja vastasi, että termien määrittely on haastavaa, sillä molemmat ovat subjektiivisia käsitteitä; jokainen määrittelee termit itsensä kautta. 

Valtaoja suostui kuitenkin avaamaan termejä käytännön esimerkin kautta. Hän kuvaili tiedettä "insinööribrutaaliksi", jossa tiede on fyysinen silta. Sillanrakentaja ei voi olla filosofi, jos silta pitää saada valmiiksi, toimimaan turvallisesti ja ihmisiä kulkemaan sen ylitse. Tieteen pitää toimia muuallakin kuin "omien korvien välissä". Tiede on kuin loppumaton rakennusprojekti, johon sisältyy mm. korjausrakentamista. Vanhentunutta tietoa korvataan tarvittaessa uudella tiedolla sitä mukaa kun sitä syntyy. Uskonnossa ei Valtaojan mukaan ole samanlaista kasvua ja korjausmahdollisuutta kuin tieteessä; "ei tule uutta totuutta".

Piispa Jolkkonen vastasi puheenvuoroon sanomalla, että 10 käskyä eivät hänen mukaansa ole vanhentuneita ajatuksia: älä tapa, älä varasta. Tai kultainen sääntö, minkä idea löytyy lähes kaikista uskonnoista: tee toisille niin kuin toivot itsellesi tehtävän, tai älä tee toisille mitään mitä et tahtoisi itsellesi tehtävän. Jolkkosen mukaan tiede selittää maailmaa ja uskonto haluaa pelastaa sen: Raamatun näkökulman mukaan tulisi "viljellä ja varjella maailmaa". Valtaoja vastasi, ettei voida sanoa, että vain kristityt haluavat pelastaa maailman. Näkökulmat pelastamiseen ovat tieteellä ja uskonnolla erilaiset.

"Tässä on tietomme raja"

Piispa Jari Jolkkonen haastoi Esko Valtaojaa pohtimalla, että tiedon perustuessa tutkittuun havaintoon, kuinka voidaan ajatella, että on olemassa tuntemattomia maailmankaikkeuksia. Hän jatkoi ajatusta myös Valtaojan oman alueen kysymyksellä: "Miten maailma on syntynyt?", mutta Valtaoja heittäytyi humoristiseksi: "Ei hajuakaan!" 

Valtaoja piti monimaailmankaikkeuden kritiikkiä perusteltuna ja tuntui jopa innostuvan Jolkkosen heittämästä haasteesta. Valtaoja sanoi, että tieteellä on tällä hetkellä käytössään kaksi käsitettä maailman syntyyn: kvanttifysiikka ja Einsteinin suhteellisuusteoria. Käsitteet eivät ole täydellisiä, mutta parempaakaan ei tällä hetkellä ole: "Tässä on tietomme raja". Valtaoja myönsi, että usein ensimmäiset hypoteesit ovat tieteen näkökulmasta epäilyttäviä: "Kun tieteessä alettiin puhua maailman synnystä, se haiskahti joidenkin tutkijoiden mielestä liikaa Raamatun mukaiselta maailman luomiselta."

Tavoitteena yhteinen inhimillisyys

Esko Valtaoja sanoi, että hän pettynyt siihen tapaan, miten kirkon sisällä vastataan (tai ollaan vastaamatta) kysymyksiin. Hänen mukaansa kirkko "menee yli sieltä mistä aita on matalin". Valtaoja toivoisi oikeaa keskustelua esimerkiksi kysymyksistä milloin syntiinlankeemus tapahtui tai milloin ihmisistä tuli erityisiä? Hänen mukaansa kirkon tulisi uskaltaa olla rohkeampi, vaikka henkilökohtaisilla mielipiteillä, jotta kirkko voisi olla uskottava toimija tieteen rinnalla.

Esko Valtaoja ja piispa Jari Jolkkonen olivat molemmat yhtä mieltä siitä, että sekä uskon että tieteen on yhdessä keskityttävä maailman kehittämiseen ja pelastamiseen. Ongelmat mm. ilmastonmuutoksen ja luonnon monimuotoisuuden suhteen ovat yhteisiä. 

Piispa Jolkkonen kysyi lopuksi Valtaojalta mihin hän rakentaa oman toivonsa? "-Yhteiseen inhimillisyyteen." Valtaoja sanoi toivovansa, että yhteinen inhimillisyys toteutuisi, vaikka ajatusmaailmat eroavat toisistaan. Hän vastustaa ääriajattelua. Tieteen puolelle tarvittaisiin hänen mukaansa lisää tietoa siitä, mitä kristinusko ajattelee ja missä sen piirissä mennään. 

Valtaoja sanoitti omatkin ajatukseni. Valtamediat ja keskustelupalstat ovat pullollaan ääriajattelua ja päiviräsäsiä. Oikea ja kehittävä keskustelu tapahtuu mielestäni juuri tieteen ja uskon yhteisissä rajapinnoissa. Kuten Esko Valtaoja tiivisti Kirkko&koti -lehden haastattelussa: "Jos uskonto haluaa selvitä hengissä, se tarvitsee tiedettä personal traineriksi ja elämäntapavalmentajaksi. (---) Me voimme ajatella syvimmistä eksistentiaalisista peruskysymyksistä eri tavoin ja käydä – toista käännyttämättä – järkevää keskustelua vaikka siitä, miten tästä maailmasta voitaisiin tehdä yhdessä parempi."

Tilaisuus osoitti, että näkökulmat voivat olla erilaisia, mutta keskustelua voi silti käydä rakentavasti. Esko Valtaoja piti tuttuun tapaansa popularisoivan puheenvuoron, joka oli sekä viidyttävä että tieteellinen. Piispa Jari Jolkkonen oli sovittelevampi ja etsi vahvemmin uskon ja tieteen välisiä rajapintoja. Valtaoja muistutti lopuksi, etteivät tiede ja usko kata koko maailmaa. Hän mainitsi taiteen, kauneuden ja rakkauden olevan myös osa maailmaa, ja kehotti kuulijoita lukemaan runoja, käymään taidenäyttelyissä ja liikkumaan luonnossa. Mitäpä tuohon enää lisäämään. Aamen.

Kiitos Kuopion evankelis-luterilaisille seurakunnille mielenkiintoisesta iltapäivästä!

Sivusin tieteen ja uskon rajapintoja myös Kuopion taidemuseon taannoisessa Sielu ja tietoisuus-näyttelytekstissä. Näyttelyssä puheenvuoron saivat mm. oikeuspsykiatrian ja psykiatrian erikoislääkäri Mikko Joensuu, neurologian professori Reetta Kälväinen sekä kuvataiteilijat Mari Arvinen ja Kari Juutilainen.