Onko ihmeitä?

Edellisen postauksen ikonien maailmasta päästäänkin oivan aasinsillan kautta seuraavaan aiheeseen. Kuopion evankelis-luterilaiset seurakunnat järjestivät lokakuun puolivälissä luentotilaisuuden, jossa puhujaksi oli kutsuttu pastori ja tietokirjailija Kaisa Kariranta. Edellisen tilaisuuden voitte käydä lukemassa täältä. Avaruustieteen professori emeritus Esko Valtaoja ja piispa Jari Jolkkonen puhuivat teemalla "Tiede ja usko - vihollisia vai kumppaneita?"

Kaisa Kariranta puhui otsikolla "Onko ihmeitä?" Hän on kirjoittanut Ihmeellinen matkakirja -teoksen (Kirjapaja, 2018), jossa matkusti Eurooppaan etsimään ihmeitä:

"Mikä on ihme? Luterilainen ihme on pussin pohjalle unohtunut karkki, joka löytyy hädän hetkellä. Ne, jotka matkustavat pyhiin paikkoihin, toivovat ihmeiltä enemmän. Kaisa Kariranta päätti ottaa ihmeistä mittaa. Hän matkusti niiden perässä ympäri Eurooppaa. Matka suuntautuu niin Ranskan Lourdesiin ja Portugalin Fatimaan kuin Pyhtitsan luostariin ja Kreikan syrjäisille saarille. Ihmeitätekeviä ikoneja, patsaita ja paikkoja. Tapahtuuko ihmeitä, vai tapahtuuko jotain matkaajan sisimmässä?"

Entä jos olisi muutakin kuin rationaalinen maailma?

Pidän Karirannan tavasta lähestyä aihetta; uteliaasti, mutta järkiperäisesti. Hän kiinnostui aihepiiristä vuonna 2016 ja kysyi itseltään: "Voiko järkevä nykykristitty uskoa ihmeisiin? Onko ihmeitä ja millaisia ne ovat?" Kariranta tunsi tarvetta selittää itselleen myös sitä, "Voiko järkevä ihminen uskoa Jumalaan?" Karirannalle kirjaprojekti oli tärkeä hengellinen matka itseensä, "eikä uskovan ihmisen tarvitse olla hörhö." Hän sanoi, että rationaalisuuden aika tuli hänen osaltaan täyteen: "Entä jos olisi muutakin kuin rationaalinen maailma", jolloin mielenkiinto ihmeisiin heräsi.

Tavalliselle suomalaiselle ihmeen käsitettä on vaikea selittää, ja sitä tuntuu olevan yhtä vaikea ymmärtää tai hyväksyä, koska elämme keskellä järkiperäistä yhteiskuntaa. Maailmassa, ja monen elämässä, tapahtuu kuitenkin paljon asioita, joita ei voi järjen avulla selittää. Kariranta sanoi mielestäni taikasanat: "Kuka voi käskeä rakkautta?" 

Rakkauden käsite on mielestäni hieno aihe lähestyä ihmeen käsitettä. Toki tutkijat voivat selittää rakkautta aivoissa tapahtuvilla muutoksilla, endorfiineilla, hormoneilla jne, mutta miten rakkaus syntyy? Rakkaus on minulle eri asia kuin rakastaminen, joka tarkoittaa itselleni jollain tavalla tietoista päätöstä rakastaa. Rakkaus on hyvä esimerkki ihmeestä, jostain mitä on järjellä vaikea selittää. Se on jotain yleismaailmallista, mutta kuitenkin sellaista, joka ei valitettavasti aina ole kaikkien saavutettavissa. Rakkautta voi kuitenkin tuntea eri tavoin.

Missä ihmeitä tapahtuu?

Kaisa Kariranta sanoi, että vaikka ihmeen käsite on nyky-yhteiskunnassa vieras, luterilaisittain ihmeitä on helppo rukoilla. Ihmeitä voi rukoilla missä ja milloin vain, sille ei tarvita erityistä paikkaa.

Katolisessa ja ortodoksisessa maailmassa ihmeet liikuttavat enemmän. Kirkkoihin ja luostareihin ympäri maailmaa tehdään pyhiinvaellusmatkoja. Mennään rukoilemaan tiettyyn paikkaan, tiettyä ikonia, veistosta tai lähdettä ja toivotaan, että rukouksiin annetaan vastaus. Toiset saavat vastauksen, toiset jäävät ilman. 

Tämän vuoksi ihmeisiin liittyy mystiikkaa. Kariranta sanoi, että "ihmeistä ei huudella"; ihmeitä ei pitäisi vertailla. Voi olla, että yksi on rukoillut ihmettä vuosia saamatta vastausta ja toinen saa rukoukseensa vastauksen hyvinkin nopeasti. 

Onko ihmeitä?

Kaisa Karirannan mukaan ihmeitä on olemassa. Hänelle yksi ihme konkretisoitui muun muassa sen myötä, että Ihmeellinen matkakirja valmistui ja julkaistiin. Tämä on myös hyvä esimerkki siitä, että ihmeen ei tarvitse aina olla maailmoja mullistavaa. Perinteisesti ikonien kautta tapahtuneet ihmeet liittyvät muun muassa sairauksista parantumiseen, lapsettomuudesta selviämiseen, tulipalosta pelastumiseen tai sodista selviytymiseen.

Kariranta muistutti, että uskon rinnalla tieteelläkin on tärkeä rooli. Hänen mukaansa sairastuessa tulee ensin turvautua lääketieteeseen. Luotetaan siihen mitä tiede on saanut aikaan ja mitä sen kautta on opittu. Jos tiede ei auta tai löydä keinoja, voidaan rukoilla ihmettä. Lääkärit ja lääketiedekään eivät pysty vielä kaikkea ratkaisemaan.

Aihepiiri, etenkin ihmeitätekevät ikonit, on itselleni läheinen, sillä sain edellisessä työssäni olla tekemisissä ihmeiden ja ihmeitätekevien ikonien kanssa. Kuopiosta ei tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan ihmeitä etsiäkseen, sillä RIISAssa - Suomen ortodoksisessa kirkkomuseossa, sijaitsee yksi Suomen ihmeitätekevistä ikoneista.

Jumalanäidin Ylistys eli Akatistos-ikoni. Kuva: Harri Peiponen.

Suurikokoinen Jumalanäidin Ylistys eli Akatistos-ikoni on maalattu 1700-luvulla ja sijaitsi alun perin Käkisalmen sataman rukoushuoneessa. Ikoni sijaitsi aiemmin museon Pyhyyden portailla -kokoelmanäyttelyssä, mutta on sittemmin siirretty rukouskäyttöön museon yhteydessä olevaan kirkkoon. Vuosien ajan keskustelua aiheutti se, pitäisikö Akatistos-ikonin sijaita museon sijaan kirkossa. Ymmärrän rukouksellisen näkökulman, mutta mikään tai kukaan ei ole estänyt käydä kunnioittamassa ikonia myös näyttelyssä. Ja näin on tapahtunutkin. Minulle esimerkiksi kerrottiin kuinka tietyt henkilöt tulevat näyttelyyn usein vain tervehtiäkseen ikonia. Olen saanut myös kuulla eräältä kävijältä suoraan ihmetarinan Akatistos-ikoniin liittyen. Hän oli saanut rukouksiinsa vastauksen.

Museon henkilökunnalle harvemmin kuitenkaan tullaan kertomaan ihmetarinoita, sillä se kuuluu enemmän kirkkojen ja luostareiden henkilökunnalle. Tämän vuoksi olin iloinen, että sain mahdollisuuden kirjoittaa artikkelin (Ikonimaalari 1/2017, teemana ihmeet) Suomen tunnetuimmasta ihmeitätekevästä ikonista: Konevitsan Jumalanäidin ikonista.

Konevitsan Jumalanäidin ihmeitätekevä ikoni.

Kyseinen ikoni sijaitsee Valamon luostarissa Heinävedellä ja sain haastatella luostarin igumenia, arkkimandriitta Sergeitä Konevitsan Jumalanäidin ikoniin liittyvistä ihmeistä:

"Valamon Kristuksen kirkastumisen luostarin igumeni Sergei vastasi haastattelupyyntööni ja vahvisti tiedon, jonka mukaan Konevitsan Jumalanäidin ikonin edessä kannetut rukoukset tuottavat edelleen siunausta, ja ihmeitä tapahtuu. Uusi vuosituhat on tuonut uudet välineet ihmeiden kirjaamiseen, sillä igumeni sanoi luostarivieraiden kertovan kokemistaan ihmeistä esimerkiksi sähköpostin ja Facebookin välityksellä.

Haastatteluhetkellä viimeisin kokemus ihmeestä oli kirjattu 21.1.2017, jolloin henkilö kertoi kärsineensä kaksi ja puoli vuotta kroonisesta hermosärystä. Särky oli vallannut molemmat kädet kyynärvarsista sormenpäihin saakka. Rukoiltuaan Konevitsan Jumalanäidin ikonin äärellä hän kertoi vihdoin päässeensä kivuista eroon.

Ikonin tiedetään auttaneen usein myös lapsettomia pariskuntia. Igumeni kertoi tiedustelleensa eräältä avioon vihkimältään pariskunnalta lapsista, jolloin he sanoivat, etteivät voi saada lapsia. Igumeni sanoi vastanneensa, ettei Jumalalle mikään ole mahdotonta, ja rukoili pariskunnan puolesta Konevitsan Jumalanäidin ikonin äärellä. Lopulta hän sai kunnian kastaa tälle pariskunnalle kolme lasta. Lapsettomuudestaan parantuneet tuovat usein ihmeensä todisteeksi myös luostariin tai esittelevät pienokaistensa valokuvia. (---) Nämä ovat vain muutamia esimerkkejä siitä, miksi Konevitsan Jumalanäidin ikonia kunnioitetaan ihmeitätekevänä tänäkin päivänä. Ihmeitä ei kuitenkaan voi pitää itsestäänselvyyksinä."

Uskonko ihmeisiin?

Lääkäreidenkin kuullaan silloin tällöin sanovan, että "on ihme, että henkilö selvisi hengissä; on ihme, että parantuminen tapahtui". Joten kyllä, uskon ihmeisiin. Uskon, että maailmassa tapahtuu silloin tällöin asioita, joita ei voi järjellä selittää, ja se riittää minulle. Minulle ei ole väliä kuinka ja millä keinoin tällaiset asiat tapahtuvat; joku voi kutsua niitä myös sattumuksiksi.

Minulle on tapahtunut ja kerrottu asioita, joita on vaikea selittää ja ymmärtää järjellä: miksi näin tapahtui? Ketään ei ole sentään herätetty kuolleista, mutta usein järjellä selittämättömät asiat ovat liittyneet jollain lailla kuoleman läheisyyteen.

Tämä seuraava esimerkki on kuitenkin itselleni jäänyt voimakkaimmin mieleen. Olin edellisessä työpaikassani museon avoinnapidossa yksin, kun iltapäivän viimeisillä tunneilla sisään astui kaksi naista. He tulivat tutustumaan museoon ensimmäistä kertaa.

Liput lunastettuaan he olivat astumassa jo näyttelytilaan, kun toinen nainen palasi takaisin luokseni ja kaivoi laukustaan pienen ikonin. Hän kertoi saaneensa sen lahjaksi vuosia sitten ja kantaa sitä aina mukanaan. Hän kysyi minulta neuvoa "nyt kun tarjoutui mahdollisuus". Nainen toivoi saavansa ikonista jotain lisätietoa, esimerkiksi sen kuka ikoniin on kuvattu. En tunnistanut ikonin pyhää saman tien joten pyysin, että voisinko pitää ikonia sen aikaa, kun he kiertävät näyttelyssä. Tämä sopi hänelle.

Olin nähnyt ikoniaiheen aiemminkin, mutta se ei ollut tyypillisin pyhä, jota tullaan esittelemään. Tunnistan välittömästi erilaiset Kristuksen ja Jumalanäidin ikonit sekä kolmanneksi tyypillisimmän pyhän, Nikolaos Ihmeidentekijän. Sekä pyhät Arseni Konevitsalaisen, Serafim Sarovilaisen ja Sergei ja Herman Valamolaiset. Näistä ja erilaisista enkeleistä kysellään ehdottomasti eniten. Pyhä henkilö ei ollut mikään näistä. En osaa venäjää, kirkkoslaavia tai kreikkaa, jolloin ikoniaiheen lukeminen olisi helppoa. Luen ikoneita taidehistoriallisesta näkökulmasta, mm. kuvassa olevien attribuuttien avulla. Miespyhien tunnistamisessa auttaa myös hiusten pituus, parran pituus ja muoto sekä vaatetus. Tämä pyhä oli puettu piispan asuun, jonka tunnisti mm. harteilla olevasta omoforista. Pieneen painokuvaikoniin oli kirjoitettu pyhän nimi kreikaksi, joka kuitenkin auttoi onneksi sen verran, että sain kirjanten perusteella kiinni vihjeestä.

Pyhä Nektarios Eginalainen.

Kyseessä oli pyhän Nektarios Eginalaisen ikoni. Selvitettyäni pyhän nimen, kirjoitin ikonista perustiedot ylös ja etsin ikonin muistopäivän. Päivämäärän luettuani sain välittömästi koko kehon mittaiset kylmät väreet. Ikonin muistopäivää vietettiin tismalleen samana päivänä, kun nainen antoi ikonin käsiini: 9. marraskuuta.

Tämä oli niin järjellä käsittämätön yhteensattumusten suma, että olo oli jopa hieman pelottava. Naisten palattua näyttelykierrokselta pidin ikonia vielä käsissäni. Kerroin kuka pyhä ikoniin on kuvattu ja sanoin, että kyseessä ei ole tavallisin ikoniaihe, jota ihmiset kantavat (Suomessa) mukanaan. Tämä oli itse asiassa ensimmäinen kerta, kun asiakas tuo kyseisen ikoniaiheen esiteltäväksi. Olin työurani aikana vastaillut erilaisiin ikonitiedusteluihin sekä kasvotusten että sähköpostitse.

Ojensin ikonin ja paperilapulla olevat tiedot takaisin naiselle ja sanoin, että "Minulle tämä hetki ja tilanne on ihme. Tiedätkö miksi?" Nainen otti ikonin käteensä ja kysyi samalla "No miksi?" "-Koska juuri tänään vietetään tuon ikoniin kuvatun pyhän muistopäivää." Nainen oli todella hämmästyneen näköinen ja sanoi, että hänelle tuli lauseeni jälkeen kylmät väreet. (Niin tuli samaan aikaan toistamiseen minullekin.)

Kaikki kolme naista jaoimme saman hämmästyksen ja ihmetyksen. Ikonin omistaja ei lakannut ihmettelemästä ääneen, että hän muisti ottaa ikonin esille juuri oikealla hetkellä. Hehän olivat jo menossa näyttelytilaan, kun hän muisti ikonin, kääntyi takaisin ja tuli kysymään neuvoa. Hänhän olisi voinut vain jatkaa matkaansa, ikonihan on hänen mukanaan aina. Ja kuinka he sattumalta valitsivat juuri kyseisen päivän museovierailuun ja ehtivät viimeisillä tunneilla kiertämään näyttelyn. Luulen, että me kaikki muistamme tuon iltapäivän lopun ikäämme.

Joku voi selittää tilanteen yhteensattumusten summana. Joku voinee jopa laskea todennäköisyyden kaikille noille sattumille. Mutta itselleni tilanne oli ihme. En rukoillut, en odottanut tai pyytänyt mitään, en saanut muuta kuin hämmentyneen, aluksi pelokkaan, mutta lopulta voimaantuneen olotilan. 

Ihmeen ei aina tarvitse olla jotain suurta ja niitä voi tapahtua myös arjessa, pyytämättä.

Tiede ja usko - vihollisia vai kumppaneita?

Uskon ja tieteen rajapinta on aina kiinnostanut itseäni, sillä tavallisesti ne nähdään toistensa vastakohtina ja halutaan pitää sellaisina. Vastakkainasettelusta harvoin seuraa mitään hyvää, niin ajattelen tässäkin tapauksessa. Sen vuoksi ilahduin Kuopion evankelis-luterilaisten seurakuntien järjestämästä keskustelutilaisuudesta. Piispa Jari Jolkkosen aloitteesta Alavan kirkkoon kutsuttiin avaruustieteen professori emeritus Esko Valtaoja keskustelemaan hänen kanssaan otsikolla "Tiede ja usko - vihollisia vai kumppaneita?" 

Uskon ja tieteen rajapinnasta on mielestäni tärkeää keskustella, mutta keskustelu on haastavaa, sillä aitoon keskusteluun kykeneviä henkilöitä on vähän. Jos keskustelu alkaa vastapuolen kanssa siitä, että "Raamattu on satukirja", keskustelu ei etene mihinkään. Tämän vuoksi pitäydyn itse yleensä tunnustellen taka-alalla, jos ympärilläni sivutaan kirkkoon tai uskontoon liittyviä keskusteluaiheita. Hyppään mukaan keskusteluun vasta siinä vaiheessa, jos huomaan, että aiheesta ei ole kehittymässä juupas-eipäs -väittely. 

Taidehistorian opinnoissa suuntasin omat kiinnostukseni alusta alkaen nimenomaan kristilliseen kulttuuriin. Perehdyin sekä luterilaiseen että ortodoksiseen kirkkotaiteeseen, mutta en ole lukenut päivääkään teologiaa, vaikka koen sen mielenkiintoisena. Tämän vuoksi blogissa kulkee edelleen vahvasti mukana myös kirkkotaide. Myönnän, että tutkimusaiheeni eivät olleet kovin mediaseksikkäitä ajankohtaisten kulttuuriympäristö- ja kaupunkikulttuurin tutkijoiden rinnalla, mutta Jyväskylän yliopistossa on vahva osaaminen kirkkotaiteen tutkimuksen saralla. Olen saanut oppia Suomen parhaimmilta tutkijoilta.

Kuopion piispa Jari Jolkkonen.

Todellisuus on liian monimutkainen selitettäväksi vain toisen avulla

Tiede ja usko -keskustelutilaisuuden aluksi molemmat puhujat saivat alustaa omia näkökulmiaan kymmenisen minuuttia. Piispa Jolkkonen avasi uskon ja tieteen suhdetta neljän vuorovaikutusmallin mukaan: konflikti, erillisyys, dialogi ja yhteneväisyys. Yleisesti käytetty vuorovaikutusmalli on erillisyyden korostaminen: luonnontiede puhuu fysikaalisesta maailmasta, kuten kasveista ja avaruudesta; teologia puhuu ei-fysikaalisista asioista, kuten sielusta ja moraalista.

Piispa Jolkkonen muistutti, että uskon ja tieteen välillä on ollut vuoropuhelua jo 1100-luvulta alkaen. Perinteisesti yliopistoihin on kuulunut neljä tiedekuntaa: teologinen, oikeustieteellinen, lääketieteellinen ja filosofinen. Nykyisin tiedekuntia on enemmän, mutta Jolkkonen totesi, että ihmiset kokevat todellisuuden yhdeksi, joten erillisyyden korostaminen ei siksi toimi. Todellisuus on liian monimutkainen selitettäväksi vain toisen avulla. 

Tässä vaiheessa koen tärkeäksi tuoda esille, mistä teologiassa on kysymys. Yleisesti ajatellaan, että teologit ovat pappeja ja tämä mielikuva ohjaa kuulijaa tiettyyn suuntaan. Vaikkakin on totta, että teologian opetuksen historia on voimakkaasti sidoksissa kristillisten kirkkojen pappiskoulutukseen. Wikipediassa on mainio ja monipuolinen artikkeli teologiasta ja sen osa-alueista, mutta tässä tärkeimmät näkökulmat keskusteluyhteyden herättämiseksi:

• Sanan ’teologia’ alkuperä on antiikin Kreikassa, jossa se tarkoitti jumalallisia asioita koskevaa oppia, kaikenlaista jumalien ja kaikkeuden pohdintaa.
• Tieteenalana teologia ei ole uskonnon harjoittamista, vaan uskontoa, erityisesti kristinuskoa, uskomuksia ja uskonnollisuutta tutkiva oppiala.
• Nykyaikainen akateeminen teologinen tutkimus tutkii kohteena olevan uskonnon uskomuksia käyttäen apunaan myös muiden tutkimusalojen menetelmiä.
• Tieteenalana teologia eroaa uskontotieteestä. Teologia rajautuu yleensä tutkijoiden omaan uskonnolliseen perinteeseen, usein kristinuskoon. Tällöin tutkitaan kristinuskon perusteita, kuten sen historiaa, sisältöä ja ilmenemismuotoja. Uskontotieteen tutkimuskohteena ovat puolestaan kaikki maailman uskontoperinteet. Teologia ei tavallisesti ”vertaile” uskontoja.

Piispa Jolkkonen kertoi luterilaisten piispojen julkaisemasta tiedekannanotosta 2019: Tieteiden lahja - Piispojen puheenvuoro tieteiden arvosta ja tehtävästä Jumalan luomakunnassa:

• Kristillinen usko haluaa olla avointa tieteen tuloksille. Siksi sen tulee jatkuvasti arvioida kriittisesti omia, vanhoista maailmankuvista periytyneitä traditioita nykytieteen valossa. "Sokea usko on epäuskon serkku." Ilman jatkuvaa vuoropuhelua uusimman uusimman tutkimuksen kanssa usko on vaarassa vääristyä.
• Teologia puolustaa tiedeinstituution riippumattomuutta. Tieteiden tulee edetä omia polkujaan eikä niitä tule alistaa poliittisten tai uskonnollisten instituutioiden kontrolliin.
• Tiede ja teknologia eivät ole moraalin ulkopuolella. Tieteen ja teknologian tulee palvella elämän säilymistä, ei sen tuhoutumista. Niiden tehtävänä on palvella ihmisen ja koko luomakunnan yhteistä hyvää.
• Tieteellä on rajansa. Inhimilliseen viisauteen kuuluu myös tieteen rajojen tunnustaminen. Tiede on yksi luotettavimpia tiedon hankkimisen tapoja, mutta se ei vastaa kaikkiin ihmiselämän perimmäisiin kysymyksiin.

Avaruustieteen professori emeritus Esko Valtaoja.

Dialogiin ei päästä vain toteamalla "tulemme toimeen"

Piispojen puheenvuoro tieteiden arvosta oli Esko Valtaojalle tuttu, sillä hän oli toiminut julkaisun kommentoijana. Valtaoja piti julkaisua tärkeänä, vaikka tunnustautuu itse agnostikoksi (Jumalan tai yliluonnollisen olemassaoloa koskevien väitteiden totuusarvoa ei tiedetä tai ei voida tietää). Tiede vastaa Valtaojan mukaan kysymyskeen miten maailma syntyi, usko puolestaan siihen miksi. 

Valtaoja totesi, että uskonto ei katoa maailmasta, vaikka niin ajateltiin vielä 1800-luvulla sähkövalon syrjäyttäessä kynttilänvalon. Tiede on noussut uskon rinnalle, mutta ne ovat edelleen kriisissä keskenään. Valtaojan mukaan kirkon on löydettävä keskustelukumppaneita tieteen ja tutkijoiden joukosta. Keskusteluyhteyden tulisi olla aktiivista, jatkuvaa ja nöyrää puolin ja toisin. Hän toi vahvasti esille, että dialogiin ei päästä vain toteamalla, että "tulemme toimeen".

Esko Valtaoja sanoi, että hänelle on avoimesti tiedepiireissä naureskeltu, kuinka hän "hukkaa aikaansa kristinuskon parissa" kiertämällä keskustelutilaisuuksissa ja kirjoittamalla uskontoon liittyvistä kysymyksistä. Tällä hän viittasi itsensä ja piispa emeritus Juha Pihkalan kirjoittamaan kirjasarjaan uskon ja tieteen välisistä suhteista (Nurkkaan ajettu Jumala, 2004; Tiedän uskovani - uskon tietäväni, 2010; Elämän merkityksen jäljillä, 2020). Arvostan Valtaojan poikkitieteellistä asennetta, jollaisia tämä maailma tarvitsisi lisää ymmärtääksemme toisiamme. Esko Valtaoja sanoi, että hän on "harvoja tutkijoita, jotka ova lukeneet Raamatun kannesta kanteen", kun piispa Jari Jolkkonen viittasi yleisölle Valtaojan siteeraavan taitavasti kommenteissaan Raamattua.  

"Insinööribrutaali" vs. pysähtynyt totuus

Keskustelutilaisuus alkoi humoristisesti piispa Jolkkosen kysyessä Esko Valtaojalta halusiko hän istuutua valoon vai varjoon. "Paholaisen asianajajana" itseään tituleerannut Valtaoja istuutui varjon puolelle. Piispa Jolkkonen tiedusteli Valtaojalta kuinka hän määrittelisi termit tiede ja usko. Valtaoja vastasi, että termien määrittely on haastavaa, sillä molemmat ovat subjektiivisia käsitteitä; jokainen määrittelee termit itsensä kautta. 

Valtaoja suostui kuitenkin avaamaan termejä käytännön esimerkin kautta. Hän kuvaili tiedettä "insinööribrutaaliksi", jossa tiede on fyysinen silta. Sillanrakentaja ei voi olla filosofi, jos silta pitää saada valmiiksi, toimimaan turvallisesti ja ihmisiä kulkemaan sen ylitse. Tieteen pitää toimia muuallakin kuin "omien korvien välissä". Tiede on kuin loppumaton rakennusprojekti, johon sisältyy mm. korjausrakentamista. Vanhentunutta tietoa korvataan tarvittaessa uudella tiedolla sitä mukaa kun sitä syntyy. Uskonnossa ei Valtaojan mukaan ole samanlaista kasvua ja korjausmahdollisuutta kuin tieteessä; "ei tule uutta totuutta".

Piispa Jolkkonen vastasi puheenvuoroon sanomalla, että 10 käskyä eivät hänen mukaansa ole vanhentuneita ajatuksia: älä tapa, älä varasta. Tai kultainen sääntö, minkä idea löytyy lähes kaikista uskonnoista: tee toisille niin kuin toivot itsellesi tehtävän, tai älä tee toisille mitään mitä et tahtoisi itsellesi tehtävän. Jolkkosen mukaan tiede selittää maailmaa ja uskonto haluaa pelastaa sen: Raamatun näkökulman mukaan tulisi "viljellä ja varjella maailmaa". Valtaoja vastasi, ettei voida sanoa, että vain kristityt haluavat pelastaa maailman. Näkökulmat pelastamiseen ovat tieteellä ja uskonnolla erilaiset.

"Tässä on tietomme raja"

Piispa Jari Jolkkonen haastoi Esko Valtaojaa pohtimalla, että tiedon perustuessa tutkittuun havaintoon, kuinka voidaan ajatella, että on olemassa tuntemattomia maailmankaikkeuksia. Hän jatkoi ajatusta myös Valtaojan oman alueen kysymyksellä: "Miten maailma on syntynyt?", mutta Valtaoja heittäytyi humoristiseksi: "Ei hajuakaan!" 

Valtaoja piti monimaailmankaikkeuden kritiikkiä perusteltuna ja tuntui jopa innostuvan Jolkkosen heittämästä haasteesta. Valtaoja sanoi, että tieteellä on tällä hetkellä käytössään kaksi käsitettä maailman syntyyn: kvanttifysiikka ja Einsteinin suhteellisuusteoria. Käsitteet eivät ole täydellisiä, mutta parempaakaan ei tällä hetkellä ole: "Tässä on tietomme raja". Valtaoja myönsi, että usein ensimmäiset hypoteesit ovat tieteen näkökulmasta epäilyttäviä: "Kun tieteessä alettiin puhua maailman synnystä, se haiskahti joidenkin tutkijoiden mielestä liikaa Raamatun mukaiselta maailman luomiselta."

Tavoitteena yhteinen inhimillisyys

Esko Valtaoja sanoi, että hän pettynyt siihen tapaan, miten kirkon sisällä vastataan (tai ollaan vastaamatta) kysymyksiin. Hänen mukaansa kirkko "menee yli sieltä mistä aita on matalin". Valtaoja toivoisi oikeaa keskustelua esimerkiksi kysymyksistä milloin syntiinlankeemus tapahtui tai milloin ihmisistä tuli erityisiä? Hänen mukaansa kirkon tulisi uskaltaa olla rohkeampi, vaikka henkilökohtaisilla mielipiteillä, jotta kirkko voisi olla uskottava toimija tieteen rinnalla.

Esko Valtaoja ja piispa Jari Jolkkonen olivat molemmat yhtä mieltä siitä, että sekä uskon että tieteen on yhdessä keskityttävä maailman kehittämiseen ja pelastamiseen. Ongelmat mm. ilmastonmuutoksen ja luonnon monimuotoisuuden suhteen ovat yhteisiä. 

Piispa Jolkkonen kysyi lopuksi Valtaojalta mihin hän rakentaa oman toivonsa? "-Yhteiseen inhimillisyyteen." Valtaoja sanoi toivovansa, että yhteinen inhimillisyys toteutuisi, vaikka ajatusmaailmat eroavat toisistaan. Hän vastustaa ääriajattelua. Tieteen puolelle tarvittaisiin hänen mukaansa lisää tietoa siitä, mitä kristinusko ajattelee ja missä sen piirissä mennään. 

Valtaoja sanoitti omatkin ajatukseni. Valtamediat ja keskustelupalstat ovat pullollaan ääriajattelua ja päiviräsäsiä. Oikea ja kehittävä keskustelu tapahtuu mielestäni juuri tieteen ja uskon yhteisissä rajapinnoissa. Kuten Esko Valtaoja tiivisti Kirkko&koti -lehden haastattelussa: "Jos uskonto haluaa selvitä hengissä, se tarvitsee tiedettä personal traineriksi ja elämäntapavalmentajaksi. (---) Me voimme ajatella syvimmistä eksistentiaalisista peruskysymyksistä eri tavoin ja käydä – toista käännyttämättä – järkevää keskustelua vaikka siitä, miten tästä maailmasta voitaisiin tehdä yhdessä parempi."

Tilaisuus osoitti, että näkökulmat voivat olla erilaisia, mutta keskustelua voi silti käydä rakentavasti. Esko Valtaoja piti tuttuun tapaansa popularisoivan puheenvuoron, joka oli sekä viidyttävä että tieteellinen. Piispa Jari Jolkkonen oli sovittelevampi ja etsi vahvemmin uskon ja tieteen välisiä rajapintoja. Valtaoja muistutti lopuksi, etteivät tiede ja usko kata koko maailmaa. Hän mainitsi taiteen, kauneuden ja rakkauden olevan myös osa maailmaa, ja kehotti kuulijoita lukemaan runoja, käymään taidenäyttelyissä ja liikkumaan luonnossa. Mitäpä tuohon enää lisäämään. Aamen.

Kiitos Kuopion evankelis-luterilaisille seurakunnille mielenkiintoisesta iltapäivästä!

Sivusin tieteen ja uskon rajapintoja myös Kuopion taidemuseon taannoisessa Sielu ja tietoisuus-näyttelytekstissä. Näyttelyssä puheenvuoron saivat mm. oikeuspsykiatrian ja psykiatrian erikoislääkäri Mikko Joensuu, neurologian professori Reetta Kälväinen sekä kuvataiteilijat Mari Arvinen ja Kari Juutilainen.

Annunciation

Tänään vietetään Neitsyt Marian ilmestyksen muistopäivää (ortodoksisessa, katolisessa ja osassa protestanttisia kirkkoja). Suomessakin vietettiin tätä vanhan kristillisen käytännön mukaista marianpäivää 25. maaliskuuta aina vuoteen 1954 saakka, jolloin se oli yleensä keskelle viikkoa sattuva vapaapäivä. Vuoden 1955 alusta lähtien marianpäivä siirrettiin kirkkolain muutoksella sunnuntaiksi, jolloin se menetti merkityksensä vapaapäivänä. 

Pirkko Kotirinta kirjoitti artikkelin Helsingin Sanomiin (21.3.2021) otsikolla "On vähän sääli, että Marian ilmestyspäivä sujahtaa ohi huomaamatta". Otsikkoon viitaten, olen itse samaa mieltä. Taidehistorioitsijana ja kristilliseen taiteeseen suuntautuneena, Neitsyt Marian ilmestys (Annunciation) on minulle tärkein aihe, sillä sen parista olen löytänyt kenties taidehistorian kauneimmat maalaukset. Ja aiheen keskiössä on pyhä nainen, joka on luterilaisessa kirkossa painunut unholaan. Tämä on myös yksi syy miksi olen kiinnostunut ortodoksisuudesta: pyhiä naisia kunnioitetaan näkyvästi.

Neitsyt Marian ilmestys, mosaiikki, Santa Maria del Fioren fasadi, Firenze.

Marianpäivänä muistellaan enkeli Gabrielin ilmestymistä Marialle ilmoittamaan Kristuksen tulevasta syntymästä. Suomenkielinen termi Neitsyt Marian ilmestys on siis hieman harhaanjohtava: Maria ei ilmesty, vaan hän näkee arkkienkeli Gabrielin ilmestyvän hänelle. Länsimaisessa taiteessa Gabriel pitelee toisessa kädessään valkoista liljaa, joka on siveellisen puhtauden ja hurskauden symboli. Neitsyt Maria on puettu siniseen viittaan, jolla kerrotaan hänen olevan taivaan kuningatar, ja punaiseen aluspukuun, joka symboloi hänen rakkauttaan. 

Sandro Botticelli: Neitsyt Marian ilmestys, 1481, fresko. Galleria degli Uffizi, Firenze.

Pirkko Kotirinta kirjoittaa: "Ikuiselle Neitsyelle omistettu päivä sujahtaa meiltä maallistuneilta luterilaisilta ohi sen suuremmitta huomioitta, mikä on vähän sääli. Vaikka synnittömän sikiämisen marialogia tuntuu hyvin etäiseltä, neitsythahmon taidehistorialliset ulottuvuudet ovat niin valtavat, ettei niitä kannata ohittaa. Maria on sulautunut osaksi suomalaistakin perinnettä tavoilla, joita ei välttämättä tule ajatelleeksi. Turkulaisten sanonta 'kyl maar' juontaa Mariaan, sillä Turku ja sen tuomiokirkko omistettiin Marialle. Maarianhamina on Marian satama, vaikka nimi tuleekin mutkan kautta, Aleksanteri II:n puolisolta Maria Aleksandrovnalta, kirjoittaa Ylimartimo. Juhannusta on sanottu mittumaariksi. Ja niin edelleen."

Sandro Botticelli: Neitsyt Marian ilmestys, n. 1489-90, tempera puulle. Galleria degli Uffizi, Firenze.

Kristillinen Maria on siis monella tavalla edelleen läsnä suomalaisessa kulttuurissa, vaikka kulttuuri on maallistunut. Sanan juuria ei kuitenkaan pitäisi unohtaa. Tämän vuoksi kannan itsekin ylpeydellä toista nimeäni: Maria.

Leonardo da Vinci: Neitsyt Marian ilmestys, n. 1472-75. Galleria degli Uffizi, Firenze.

Fra Angelico: Neitsyt Marian ilmestys, 1437-1446, fresko. Museo Nazionale di San Marco, Firenze.

Hyvää Neitsyt Marian ilmestyksen muistopäivää!

Purkaa vai säilyttää? Seurakunnallisten rakennusten arvoista ja merkityksistä

Lahden museot järjesti mielenkiintoisen ja ajankohtaisen webinaarin: Mikä on tärkeää? Seurakunnallisten rakennusten arvot ja merkitykset. Webinaari on katsottavissa kahden viikon ajan Lahden museoiden verkkosivuilla (linkitän sivun, kun Lahden museot saavat tallenteen ladattua verkkoon).

Julkinen puhe ja pohdinta seurakunnallisten rakennusten tulevaisuudesta ja käytöstä on tärkeämpää kuin koskaan. Kirkosta eroaminen ja seurakuntalaisten vähentyminen on ongelma sekä luterilaisen että ortodoksisen kirkon sisällä. Seurakuntalaisten katoaminen heijastuu suoraan verotuloihin ja sitä kautta seurakuntien talouteen ja kiinteistöjen ylläpitoon. Syrjäseuduilla olevat pyhäköt ja seurakuntien toimitilat jäävät vaille käyttötarkoitusta, joten pitäisikö niistä luopua?

Tästä kysymyksestä herää välitön arvokeskustelu. Jokainen ymmärtää järkiperäisen taloudellisen näkökulman ja paineen "tuottamattomista" kiinteistöistä luopumiseen. Mutta kirkollisia rakennuksia ei ole luotu tuottavuusmielessä, niillä ei pyritä tekemään rahaa, vaan vastaamaan hengelliseen ja henkiseen tarpeeseen. Ne ovat arvoja, joille on vaikea lyödä hintalappua. Mutta mitä aineelliselle kulttuuriperinnölle tapahtuu, kun seurakunnalla loppuu taloudellinen kantokyky?

Seurakuntien on vielä suhteellisen helppoa luoda kiinteistöstrategia, jossa visioidaan ja suunnitellaan. Mutta todellisuus iskee vasten kasvoja, kun pitäisi tehdä konkreettinen päätös yksittäisestä rakennuksesta: luovutaanko vai puretaanko? Tässä vaiheessa astuu kuvaan ns. "joulukirkkosyndrooma". Sellaisetkin henkilöt, jotka eivät kuulu kirkkoon tai käy kirkossa kuin jouluna, ottavat voimakkaasti kantaa oman rippi- tai vihkikirkkonsa puolesta ns. viimeisellä hetkellä. 

Tieto, ymmärrys ja tahto omasta kulttuuriperinnöstä

Kirkkohallituksen kulttuuriperintöasiantuntija Saana Tammisto esitteli webinaarissa luterilaisen kirkon laatimaa kulttuuriperintöstrategiaa. Strategiassa on nostettu keskiöön henkinen (arvot, asenteet, tavat) ja hengellinen (pyhä, pyhyys, rituaalit) kulttuuriperintö, jotka luovat yhdessä aineettoman kulttuuriperinnön. Aineeton (henkinen, hengellinen, elävä perinne) ja aineellinen (esineistö, rakennukset, ympäristö) kulttuuriperintö muodostavat puolestaan koko kirkon kulttuuriperinnön. Strategiassa on tuotu vahvasti esille tiedon, ymmärryksen ja tahdon merkitystä. Päätökset rakennusten säilyttämisestä, korjaamisesta tai purkamisesta tulee tehdä tiedon, ymmärryksen ja tahdon yhteisvaikutuksessa. Ne toimivat kestävänä pohjana tulevaisuuden kulttuuriperinnön rakentamisessa; että tunnistetaan, määritellään ja tunnustetaan, ennen kuin tehdään mitään peruuttamatonta.

Vastuu koko Suomen yhteisestä kulttuuriperinnöstä

Jyväskylän yliopiston taidehistorian professori Heikki Hanka puhui teemalla "Kirkollinen kulttuuriperintö monien merkitysten kantajana". Hänellä on vuosikymmenten kokemus sekä luterilaisen että ortodoksisen kirkon kulttuuriperinnön parissa. Hanka toi esille tosiasian, jonka mukaan uskonnon asemaa ja kulttuuriperinnön merkitystä on vaikea käsitellä kirkollisten toimijoiden ulkopuolella esim. valtakunnallisesti. Saana Tammiston esiin tuomia arvoja tiedosta, ymmärryksestä ja tahdosta pitäisi jalkauttaa laajemmin myös valtakunnalliselle tasolle, kirkkokunnasta tai elämänkatsomuksesta riippumatta. Suomen juuret, historia ja perinteet ovat vahvasti kristillisessä kulttuuriperinnössä tiedosti asian tai ei.

Seurakunnissa taloudellisen kantokyvyn loppuminen on todellinen ongelma, sillä kirkosta erotaan yhden prosentin vuosivauhtia. Hanka korosti vastuuta yhteisen kulttuuriperinnön huoltamisesta. Luterilaisen kirkon kulttuuriperintöstrategiassa vastuu kulttuuriperinnöstä on nostettu toiminnan keskiöön. Vastuu on kaikilla seurakunnilla. Valitettavasti ortodoksisen kirkon parissa vastuu kulttuuriperinnön säilyttämisestä on työnnetty marginaaliin ja sysätty ortodoksisen kirkkomuseon vastuulle. Mikä tuntuu erittäin hämmentävältä, kun ottaa huomioon esimerkiksi ortodoksisen kirkon kirkollisten esineiden ja tekstiilien määrän verrattuna luterilaisen kirkon esineistöön. Ja esineistön merkityksen osana jumalanpalvelusta! Voimakkain ääni annetaan talouspuheelle, mutta unohdetaan, että kyseessä on itse asiassa arvokeskustelu, joka piilotetaan talousnäkökulman taakse.  Hanka toivoo avoimuutta uusien ratkaisujen keksimiselle, mutta samalla myös osallistamista ja yhteisen vastuun ottamista rakennetusta ja aineellisesta kulttuuriperinnöstä.

Itse olen (Heikki Hangan tavoin) seurannut ortodoksisen kirkon kulttuuriperintöasioita läheltä ja ymmärrän täysin kipuilun taloudellisesta näkökulmasta. En silti hyväksy kirkon välinpitämättömältä tuntuvaa suhtautumista kulttuuriperintöönsä. Samalla tiedostan, että luterilaisen kirkon keskellä puhe kirkollisten rakennusten käytön mahdollisista muutoksista ei tule ortodoksisen kirkon ja sen kanonien mukaan kysymykseen: kun kirkko on kerran vihitty kirkoksi, se on kirkko. Piste. Toivoisin silti, että päätöksissä (ja suunnitelmissa!) kuultaisiin voimakkaammin (ja entistä aiemmin) myös kulttuuriperinnön ammattilaisia. Jotta ei tehdä peruuttamattomia päätöksiä, joita 50 vuoden päästä kadutaan. 

Arvoluokituksista

Oulun yliopiston FT Petri Vuojala piti mielenkiintoisen puheenvuoron rakennussuojelun arvofilosofiasta. Hän herätteli kuulijoita kysymyksellä, voidaanko arvoja luokitella kuin sieniä? Käyttötarkoituksen, sijainnin, luokituksen tai pisteytyksen mukaan? Tosiasia on, että kiinteistöille annetaan erilaisia arvoluokituksia. 

Kommenttikenttään tuli viesti, jossa kommentoitiin, että taloudellisista arvoista keskustellessa seurakunnissa on vähintään kahden tason rakennuksia. Esimerkiksi leirikeskusten kohdalla kysytään usein "mitä ne tuottavat?" eli peräänkuulutetaan konkreettista rahaa. Tätä kysymystä harvemmin heitetään esille kirkkorakennuksen kohdalla. Joidenkin rakennusten odotetaan tuottavan, toisten ei niinkään. Käyttötarkoitus ratkaisee paljon, mutta toiminnalliset rakennukset eivät ole kaikki samalla viivalla.

Paneelikeskustelussa Hollolan seurakunnan kirkkoherra Timo Huttunen kertoi esimerkkinä, että seurakunnan hallinnassa ja vastuulla on 4 leirikeskusta, kun käytännössä tarvetta olisi vain yhdelle. Lahden seurakuntayhtymän kiinteistöpäällikkö Jukka-Pekka Penttinen ja Lahden seurakuntayhtymän kirkkovaltuuston puheenjohtaja Esko Taipale kertoivat suoraan, että helpot päätökset rakennusten luopumisista on jo tehty (esimerkiksi entisistä kaupparakennuksista on luovuttu). Nyt tulee tehdä vaikeita päätöksiä, sillä kymmenien tuhansien säästöt eivät riitä, kun tarve on tehdä satojen tuhansien säästöjä: seurakuntatilojen ja kirkkojen tilanne on asia, joka tulee kohdata.  

Purkaa vai korjata?

Lahden rakennusvalvonnan TkT Juhani Pirinen esitteli kylmiä faktoja (yleisestä rakennuskorjaamisesta/uudisrakentamisesta) puheenvuorossaan "Purkaa vai korjata?" Rakennustarkastajat näkevät riskirakenteet usein jo ulkoa ja tietävät mitä sisäpuolella odottaa. Vanhat rakenteet ovat riskialttiita: valesokkelit, muottilautoja rakenteissa, betonia märkää maata vasten, epäpuhtaita korvausilmareittejä...

Pohtiessa vaihtoehtoja korjaamisen ja purkamisen välimaastossa, tehdään elinkaarikustannuslaskelma. Siinä määritetään kiinteistön elinkaari- ja käyttökustannukset eri vaihtoehdoille esimerkiksi: tilapäinen korjaus, laaja korjaus, uudisrakennus. Uudisrakennus valitaan yleensä siinä tilanteessa, että vanha rakennus ei toiminnallisesti sovellu uuteen käyttöön, jos vanha rakennus on väärässä paikassa tai jos vanhan rakennuksen korjaaminen maksaa yli 70% uuden hinnasta. Vanhaa korjataan, jos rakennus taipuu uuteen käyttötarkoitukseen tai -tapaan kohtuudella. Jos vanhan rakennuksen riskirakenteet ovat helpohkosti ja varmasti korjattavissa, ja mikäli rakennus on kulttuurihistoriallisesti tärkeä ja arvokas.

Juhani Pirinen nosti korjausprojekteissa tärkeäksi näkökulmaksi luottamuksen: luottamus korjaamisen onnistumiseen tulee säilyttää. Suomessa on liian paljon esimerkkejä siitä, kuinka rahaa on tuhlattu vääränlaiseen korjaamiseen. Kommenttikentässä rakennusten korjausasia herätti paljon keskustelua. Yksi kommentoi, että jokainen rakennus on erilainen eikä yleispäteviä rohtoja ole olemassa - sisäilmaongelmatkin voivat olla hyvin erilaisia. Toinen kommentoi, että "kerralla kuntoon" -korjaukseen tulisi kiinnittää entistä voimakkaammin huomiota ja sitä tulisi valvoa aiempaa tarkemmin. 

Heikki Hanka nosti puheenvuorossaan esille, kuinka kirkollisen kulttuuriperinnön hoito kaipaa asiantuntijoita, "joilla on jalat maassa". Kun asiantuntijuus kasvaa, katsantokulma saattaa kaventua. Hän käytti esimerkkinä, että kun vahtimestareista luovutaan, sisäilmaongelmat rakennuksissa alkavat kasvaa. Tätä puheenvuoroa jatkoi keskustelupalstalla kommentti, jossa todettiin, että "Rakennuksen asianmukaiseen hoitamiseen tulisi kiinnittää erityistä huomiota. Esimerkiksi tasakatto vaatii satulakattoa enemmän viitseliäisyyttä ja aikaa huollossaan." Hanka peräänkuulutti monialaisuutta kirkollisen kulttuuriperinnön asiantuntijuudessa. 

Paneelikeskustelussa Esko Taipale ja Jukka-Pekka Penttinen sanoivat, että Juhani Pirisen puheenvuoron perusteella olisi "helppoa" luopua 1960-70-lukujen rakennuksista loputtomiin riskirakenteisiin vedoten. Mutta heidän mukaansa näin ei voi olla. Tulee ymmärtää, että jokainen aikakausi tarvitsee esimerkkinsä, jolloin kulttuuriperinnön näkökulmasta tulee pohtia, mitkä ovat niitä säilytettäviä ja arvokkaita rakennuksia, jotka ansaitsevat elinkaaren jatkumisen myös tuleville sukupolville.  

Aihe oli ajankohtainen ja tunteita herättävä. Moni peräänkuulutti avoimen keskustelukulttuurin lisäksi uudenlaisten yhteistöiden, verkostojen ja synergiaetujen etsimistä. Seurakunnat ovat joissain kaupungeissa siirtyneet kauppakeskuksiin, ihmisten keskelle. Kauppakeskusten neliövuokrat ovat usein kalliita, joten tämäkään ratkaisu ei välttämättä ole taloudellisesti kestävä.  

Lopuksi

Webinaarin aihe kiinnosti, sillä tilaisuudessa oli kuulolla lähes läpi tapahtuman yli 150 kuulijaa. Päivän oivallukset tiivistyvät mielestäni näihin: 

• Tunteet, tieto ja ymmärrys on tärkeää huomioida keskusteluissa ja päätöksissä, jotka vaativat aikaa, motivaatiota ja perusteellisuutta.
• Tieto ja ymmärrys kulttuuriperinnöstä ja sen arvosta tulee jalkauttaa sekä korkeammille toimihenkilöille että seurakuntalaisille. Kulttuuriperinnön tulee olla osa toimintaa ja keskiössä, ei marginaalissa.
• Seurakunnat eivät voi kauaa ylläpitää tilannetta yksin (valtion tuki kulttuuriperinnön säilyttämiselle).
• Osallistaminen ja yhteisen vastuun ottaminen/kantaminen aineellisesta kulttuuriperinnöstä.
• Avoimuutta uusien ratkaisujen keksimiselle.
• Kulttuuriomaisuuden käyttö, hoito ja muutokset pohjautuvat kattavaan tietoon. Tiedon tuottaminen ja jakaminen kaikille.

Inkeriläiset - unohdetut suomalaiset

Harvoin sitä tulee miettineeksi aktiivisesti omassakaan arjessa museoiden todellista merkitystä muistiorganisaatioina. Tiedostan kyllä museoiden merkityksen kenties rivikansalaista paremmin, mutta välillä asioita pitää itsestäänselvinä. Mutta sitten sitä astuu näyttelyyn, joka muuttaa ajattelua, tuo uutta tietoa ja tökkää tunnehermoon siten, että todella sattuu. Kansallismuseon Inkeriläiset - unohdetut suomalaiset -näyttelyssä kävi näin. 

Näyttely kertoo "identiteetistä ja kollektiivisen muistamisen merkityksestä". Käsi ylös kenelle inkeriläisten historia on hämärän peitossa? Niin minullekin, joten pieni oppitunti lienee tarpeen:

Kartta: Inkeriläiset - unohdetut suomalaiset -näyttely.

"Inkeriläisten vaiheet ovat aiemmin unohtuneet historiankertomusten katveeseen niin Suomessa kuin Venäjälläkin. Inkeriläisiksi kutsutaan Suomenlahden etelä- ja itäpuolelle 1600-luvulta lähtien muuttaneita savolaisia ja karjalaisia[!] sekä heidän jälkeläisiään. Inkeriläisten kulttuuri nojautui 1900-luvun alkupuolelle asti suomen kieleen ja luterilaisuuteen, elinkeinot maatalouteen ja kalastukseen. Inkeri on eri aikoina ollut osa Ruotsia, Venäjää ja Neuvostoliittoa. Neuvostoliitossa inkerinsuomalaisia vainottiin erityisesti 1920-1950-luvuilla. Karkotukset, teloitukset ja vankileirit tyhjensivät lähes 140 000:n inkerinsuomalaisen kotikylät. Suomen kielen ja luterilaisen uskonnon kieltäminen tuhosivat inkeriläisten oman kulttuurin.

Jatkosodan loppuvuosina yli 63 000 inkerinsuomalaista siirrettiin Suomeen sotatoimialueeksi joutuneelta Inkerinmaalta. Välirauhan jälkeen käynnistynyt paluu Neuvostoliittoon merkitsi karkotusten jatkumista. 1990-luvun alussa Mauno Koivisto antoi inkerinsuomalaisille mahdollisuuden tulla paluumuuttajina Suomeen. Yli 30 000 tarttui tilaisuuteen."

Näyttelyyn astutaan isokokoisten lakanoiden läpi, joihin on kuvattu inkeriläisiä tarinoineen - nuoria ja vanhoja. Näyttelyn valokuvat on ottanut Meeri Koutaniemi. Käsikirjoituksen ovat toteuttaneet Lea Pakkanen ja Santeri Pakkanen. 

Kävijälle välittyy nopeasti, että mm. karkotuksia, väkivaltaa ja pelkoa kohdanneet inkeriläiset eivät ole saaneet ja/tai halunneet puhua kokemuksistaan, ja hiljaisuuden kulttuuri on siirtynyt sukupolvelta toiselle. Nuoremmat inkeriläisten sukupolvet on jätetty yhtä tietämättömiksi juuristaan kuin muutkin suomalaiset. Hiljaisuudella on haluttu suojella, mutta samalla se on aiheuttanut juurettomuutta ja surua.

Heidi Reis (31) ja Heini Reis (24):

" -Mummi häpesi inkeriläisyyttään niin paljon, ettei halunnut puhua siitä ikinä mitään. Nyt hän on kuollut ja sukujuuremme ovat kuin palapeli, jonka puuttuvia paloja etsimme. Se surettaa ja vaikuttaa omaan minäkuvaan, ettei tietoa saa. Olisi ihanaa joku päivä nähdä paikka, josta mummi on lähtöisin."

Greete Putta (33):

" -On vaikeaa selittää ihmisille sitä tuskaa inkeriläisten taustassa niin, että he ymmärtäisivät, kun tuntuu että kenelläkään ei ole mitään pohjatietoja. Mä toivoisin, että meistäkin puhuttaisiin ja opetettaisiin koulussa. Sitä kautta annettaisiin ymmärtää, että tekin olette osa tätä maata ja sen historiaa."

"Greete Putta muutti inkeriläisenä paluumuuttajana Suomeen Virosta perheensä mukana 1990-luvun alussa. Koulussa tulokasta haukuttiin venäläiseksi huoraksi, mutta Greete teki parhaansa sopeutuakseen. Myöhemmin koulun historiantunnin kotitehtävänä piti tehdä selvitys oman perheen sijoittumisesta Suomen historiaan. Greete halusi kirjoittaa inkeriläisestä isoisästään Juho Puttasta, joka saapui Suomeen jatkosodan aikaan evakuoitujen 63 000 inkeriläisen joukossa ja taisteli jatkosodassa Suomen armeijassa Neuvostoliittoa vastaan. Sodan jälkeen hän palasi Neuvostoliittoon, missä hänet tuomittiin kymmeneksi vuodeksi vankileirille Siperiaan, koska hän oli auttanut Suomea sodassa. Vapauduttuaan Juho muutti Neuvosto-Viroon ja sai Kekkoselta mitalin ja kunniakirjan. Koska koulussa ei ollut opetettu inkeriläisten historiaa, teini-ikäinen Greete opiskeli sitä isänsä kanssa, kirjoitti Juhon tarinan auki ja vei tehtävän kouluun. Kun tehtäviä käytiin läpi, opettaja sivuutti Greeten tekstin kokonaan ja käyttäytyi kuin ei olisi nähnyt sitä."

Näyttelyn keskiössä on luterilaistaustainen inkeriläisyys, mutta minusta oli hyvä, että teksteissä muistettiin mainita myös ortodoksien asema historian saatossa:

"Inkerinmaan eli Inkerin ja sen väestön syntyyn ovat myöhäiseltä keskiajalta saakka vaikuttaneet Ruotsin ja Venäjän taistelut strategisesta alueesta Suomenlahden rannalla. Ruotsin kuningaskuntaan Inkerinmaa liitettiin vuonna 1617. Tällöin iso osa alueella asuneista suomensukuisista inkeroisista ja vatjalaisista, jotka olivat ortodokseja, pakenivat Ruotsin harjoittamaa luterilaistamista Venäjän puolelle. Heidän tilalleen Inkeriin alkoi muuttaa suomenkielisiä luterilaisia talonpoikia Karjalan kannakselta ja Savosta." 

Näyttelyssä ei sen syvemmin menty ortodoksisen väestön pakenemiseen ja heidän rajuun kohteluunsa 1600-luvulla. Mutta historia tietää kertoa, ettei ortodoksisenkaan väestön elämä ollut helppoa luterilaistamistoimien keskellä.

"Elsa Ivanovan (os. Kallonen) poika Nikolai Ivanov ei enää puhu suomea, sillä hänen äitinsä ei uskaltanut siirtää kielitaitoa lapsilleen." Kuva: Meeri Koutaniemi.

Historiallisten tapahtumien kertaaminen ja kuvatekstit tarinallistivat Meeri Koutaniemen valokuvia liikutukseen saakka. Kuvien ihmisissä elää kipeä historia, joka näyttelyn myötä nousee tietoisuuden ulottumattomista saavutettavaksi, muistettavaksi.

"Aino Kasnova (os. Kallonen) asuu Suuressa Ontrovassa sukunsa kotitalossa poikansa Pavelin perheen kanssa. Ainon isä Juho vaihtoi sotavuosina sukunimensä venäläisittäin kirjoitetuksi Kaloniniksi. Näin perhe onnistui pitämään talonsa, muiden inkeriläisten taloja annettiin uusille asukkaille." Kuva: Meeri Koutaniemi.

"Keski-Siperiassa Krasnojarskin aluepiirissä sijaitseva Norilskin kaupunki sai alkunsa Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteerin Josif Stalinin aikakaudella, kun ikiroudasta löydetyn malmiesiintymän hyödyntämiseksi 1930-luvulla päätettiin perustaa kaivostyömaa. Työntekijöiden hankkiminen annettiin Gulag-vankileirijärjestelmälle ja vankileiri Norillag perustettiin vuonna 1935. Vankien joukossa oli myös inkerinsuomalaisia. Nykyisin Norilskin vanhaksi kaupungiksi kutsutulla alueella sijaitsee vankileirien hallintorakennusten raunioita." Kuva: Meeri Koutaniemi.

"Nykyisin Norilsk on Venäjän saastuneimpia kaupunkeja. Kaivosteollisuuden päästöt, kuten ilmaan vapautuva rikkidioksidi ovat tuhonneet Norilskin puut 15 kilometrin säteellä kaupungista." Kuva: Meeri Koutaniemi.

"Norillag oli yksi Neuvostoliiton Gulag-vankileirijärjestelmän suurimmista ja ankarimmista leireistä, jonka työmailla raatoi yhteensä noin puoli miljoonaa vankia vuosina 1935-56. Vankien käytännössä käsin kaivamaa hiiltä ja malmeja käytettiin Neuvostoliiton sotateollisuudessa. Nyt hiiltä kaivaneiden naisvankien parakkien rauniot häämöttävät lumen ja jään keskellä. Osa vangeista on haudattu samaan rinteeseen." Kuva: Meeri Koutaniemi.

"Ikiroudan säilyttämä jalka törröttää ulos ajopuiden alta karkotettujen hautausmaalla Bykovski Mysissä, Jakutiassa. Ruumiin henkilöllisyys ja kansallisuus ei ole tiedossa." Kuva: Meeri Koutaniemi.

Näyttely oli käsikirjoitettu upeasti ja rehellisesti mitään tai ketään syyttämättä, mutta kertomalla asiat siten kuin ne historiallisesti ovat. Tarinoissa ei ollut katkeruutta, mutta surua sitäkin enemmän. Esineistöä oli esillä suhteellisen vähän, mutta se olikin sitten koskettavaa:

Kansallisarkiston kokoelmiin kuuluu Amalia Suden lakanoille kirjoittamia muistelmia karkotuksesta ja vankileireiltä.

"Amalia Susi (1898-1972) oli inkeriläinen matematiikanopettaja Toksovan kunnan Korpiselän kansakoulussa. Keväällä 1921 hänet pidätettiin ensimmäisen kerran. Tuolloin hänet vapautettiin jo muutaman päivän kuluessa, mutta pian sen jälkeen alkoivat useita vuosia kestäneet karkotukset eri puolille Neuvostoliittoa. Vuonna 1924 Amalia Susi sai neuvostovastaisesta agitaatiosta kymmenen vuoden tuomion, josta hän kärsi usealla eri vankileirillä.

Vapauduttuaan Susi kirjasi vuonna 1954 kokemuksensa karkotuksesta ja leirien arjesta muistiin vanhoille lakanoille ja alusvaatteille. Muistiinpanoja säilytettiin perheen kotona lasten patjan sisään ommeltuna, ilmeisesti jotta neuvostoviranomaiset eivät pääsisi niihin käsiksi. 

Amalian sukulaiset löysivät muistiinpanot vasta hänen kuoltuaan. 1980-luvun lopussa sukulaiset alkoivat toivoa, että niitä olisi turvallisinta säilyttää Suomessa. Neuvostoliiton hajottua inkeriläinen Albert Kirjanen ja Rautalammin kirkkoherrana toiminut Raimo Jalkanen toivat kankaat Suomeen. 28 kankaanpalasesta koostuvia muistelmia säilytetään nykyisin Kansallisarkistossa Helsingissä."

"...nyt hän on saapunut --- heikkona ja nälkäisenä ja pyysi sokeria ja läskiä...."; "...mies kuoli pudoten kohtauksen aikana..."; "...hän kertoi että ei jaksa vielä 2-3 vuotta odottaa..."; "...Bertan toveri sai vielä 5 vuotta lisää..." Amalia Suden muistiinpanoja.

Santeri Pakkanen, 69. Kuva: Meeri Koutaniemi.

Näyttelyn käsikirjoittaja Santeri Pakkanen (69) kertoo:

"Menneisyys ei ole todellinen. Se on taakse jäänyttä aikaa ilman tuoksuja, värejä ja tuulen huminaa. Silti se herättää tunteita. Kun on tuhottu puolet kansasta, viety maa, kieli ja historia ja kuitattu kaikki vaikenemisella, menneisyys muuttuu ahdistukseksi. Inkeriläiset vanhemmat pyrkivät suojelemaan meitä salaamalla Stalinin vainoissa kokemansa kauheudet, mutta menneisyyden taakka, patoutunut tuska ja ahdistus siirtyvät lapsille, joille jää juurettomuuden ja muukalaisuuden tunne ja kysymyksiä, joihin ei saa vastausta. Tämän näyttelyn tarkoitus on pyrkiä antamaan vastaus."

"Nykyisin Suomessa asuva ja toimittajana työskentelevä Santeri Pakkanen oli mukana inkeriläisten kansallisessa heräämisessä Neuvostoliitossa 1980-luvulla ja oli yksi Punalippu-lehden tekijöistä sekä Karjalan suomalaisten Inkeri-liiton ensimmäinen puheenjohtaja."

Näyttelyn toinen käsikirjoittaja, Santeri Pakkasen tytär, Lea Pakkanen (36) on lapsena Suomeen paluumuuttanut inkerinsuomalainen toimittaja. Hänen muistoistaan kertoo kenties näyttelyn koskettavin esine:

Saunan ovi. Lea Pakkasen yksityiskokoelma.

" 'Näkemiin mummo, älä itke äläkä ikävöi'. 7-vuotias Lea Pakkanen kirjoitti Aino-mummolle saunan oveen liidulla jäähyväisviestin, kun perhe muutti Suomeen vuonna 1991 ja mummo jäi Venäjän Karjalaan."

Saunan ovi, yksityiskohta. Lea Pakkasen yksityiskokoelma.

Näyttely oli todella koskettava. Luin kaikki tekstit ja janosin lisätietoa. Näyttelyn myötä huomasin ymmärtäväni paremmin myös omaa suhdettani perittyihin esineisiin. Usein sanotaan, ettei tavaraan pitäisi kiintyä - "se on vain materiaa" - mutta se materia sisältää historiaa. Ihmisten sanotaan elävän niin kauan kuin joku heidät muistaa. Usein tämä tarkoittaa kolmea sukupolvea. Sen jälkeen ei ole ketään, joka fyysisesti muistaisi edesmenneet henkilöt. Mutta useat esineet ovat täällä meitä kauemmin. 

Minä en tiennyt tai tuntenut ukkini äitiä, joka oli kuollut jo paljon ennen syntymääni. Silti minulla on muisto hänestä, hänen ompelukoneensa. Minä muistan hänet, vaikka en ole tavannut häntä koskaan. Tiedän, että hän on ollut olemassa, ja ompelukone on fyysinen muisto tuosta näkymättömästä ihmisestä. Tieto ihmisistä ja historiasta välittyy eteenpäin esineissä niin kauan, kun seuraavat sukupolvet ymmärtävät siirtää eteenpäin tätä muistoa. Tämä on muistiorganisaatioiden (museoiden, kirjastojen ja arkistojen) tärkein tehtävä. Sitä voi tehdä myös lähellä. Kertoa lapsille ja lapsenlapsille heidän omista juuristaan. Kaikille se ei valitettavasti ole mahdollista. 

Kiitos Kansallismuseo, Santeri Pakkanen, Lea Pakkanen ja Meeri Koutaniemi upeasta näyttelystä!

Nyt kun koronarajoituksia hiljalleen puretaan, 

teillä on mahdollisuus käydä katsomassa 

Inkeriläiset - unohdetut suomalaiset -näyttely 26.7.2020 saakka.

Lähde ja lainaukset: Inkeriläiset - unohdetut suomalaiset -näyttelytekstit.

Loputon kirkkonälkä

Petäjäveden vanha kirkko.

Tämä seuraava teksti, johon teidät johdattelen, on kopioitu Kotimaa-lehden numerosta 13.3.2020. Kirkko&minä -osiossa ajatuksiaan kirkosta kertoi Jyväskylän yliopiston Musiikin, taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksen johtaja, professori Heikki Hanka, Virpi Kirves-Torvisen haastattelemana. 

Heikki Hanka kertoo marttyyreistä Santo Stefano Rotondo-kirkossa Roomassa 2013.

Opiskellessani taidehistoriaa Jyväskylässä, Heikki toimi graduohjaajanani, kun kirjoitin 2000-luvun luterilaisten kirkkojen alttaritaulujen taiteilijavalinnoista. Olin kiinnostunut sekä luterilaisesta että ortodoksisesta kirkkotaiteesta jo ennen yliopistoon pääsyäni. Huomasin pian, ettei kirkkotaide (ja laajemmin kristillinen taide) ollut ehkä se kaikkein mediaseksikkäin tutkimusalue. Monet opiskelukaverit ohjautuivat rakennetun kulttuurin, kulttuuriympäristöjen, kaupunkitutkimuksen ja urbaanin katutaiteen aloille. Eikä tämä nyt tarkoita sitä, että kaikkien tulisikaan tutkia samoja asioita. Minusta on ollut ihana seurata opiskelukavereiden menestymistä omilla aloillaan. Kaikilla on intohimo omaa tutkimusaluetta kohtaan joka vie meitä eteenpäin.

Siilinjärven kirkko.

Pyhän profeetta Elian kirkko, Ilomantsi.

Huomaan kuitenkin edelleen aika ajoin joutuvani perustelemaan ja "selittelemään" omaa tutkimus- ja työkenttääni toisella tavalla kuin muut. Koska uskonto, uskonnollisuus ja kirkko. En heille, jotka jollain lailla ovat itsekin tekemisissä kristillisen kulttuurin parissa, mutta ulkopuolisille ja puolitutuille. Henkilöille, jotka eivät ymmärrä mitä kulttuurintutkimus (ja taidehistoria) on, riippumatta siitä puhutaanko kaupunkikulttuurista vai kristillisestä kulttuurista. Mutta vallitsevassa maallistuneessa yhteiskunnassa kaikki kristilliseen kulttuuriin viittaava ymmärretään jotenkin tahallaan väärin. Tiedätte mitä tarkoitan? Kuvitellaan, että minä museotyöläisenä kuljen ovelta ovelle Raamattu kädessä. Noh, tämä oli kärjistetty esimerkki, mutta ne ennakkoluulot heijastuvat keskustelukumppanin silmistä yleensä sen jälkeen, kun kerron missä olen töissä. Ortodoksinen kirkkomuseo? Kun keskustelukumppani ei todennäköisesti ymmärrä luterilaisuudestakaan tuon taivaallista, ortodoksinen kirkko(museo) se vasta pelottavalta kuulostaakin!

"Sadan enkelin kirkko", Ilomantsi.

Kristuksen kirkastumisen kirkko, Valamon luostari.

Yleensä riippuu paljon tilanteesta (ja ajankäytöstä) kuinka paljon työstäni kerron. Välillä on helpompi kertoa olevansa töissä ympäripyöreästi "kulttuurikentällä", kuin alkaa käydä sitä puuduttavaa tunnustelukeskustelua:

- Mitäs sinä teet työksesi?

- Olen töissä museossa.

- Ai siinä Kuopion museossa? Siinä mammuttimuseossa?

- En, kun olen.....

- Niin siis olet taidemuseossa! (ja hän riemuitsee siitä, että luulee tietävänsä työpaikastani jotain)

- En, kun olen töissä Riisassa, ortodoksisessa kirkkomuseossa.

- *hiljaisuus* (ja mahdollisia vaivaannuttavia katseita, kun hän miettii kuinka jatkaa keskustelua)

- Vastaan kokoelmien ikoneista ja esineistä, ja kerron esimerkiksi asiakkaille heidän omistamistaan ikoneista. Me tehdään näyttelyitä.... *(ja tähän lisään jotain ajankohtaisia juttuja)*.

Nämä ovat niitä vähän ärsyttäviä keskusteluja, kun haluaisi vain huutaa, että "Mulla on maailman upein ammatti! Käsitätkö, että saan olla tekemisissä ihan mielettömien esineiden kanssa, joihin liittyy taidehistoriaa, kulttuurihistoriaa, sotahistoriaa, keisarillisia lahjoja ja toisaalta ihan uskomattomia yksityishenkilöiden selviytymistarinoita!" Mutta se kaikki jää kertomatta, jos vastapuoli pysäyttää keskustelun ennakkoluuloihin uskonnosta, uskonnollisuudesta ja kirkosta. On toki iloisia poikkeuksiakin, joiden myötä syntyy oikeasti mielenkiintoisia keskusteluja. 

Pyhän Kolminaisuuden tsasouna, Alapitkä, Lapinlahti.

Kristuksen Ylösnousemuksen kirkko, Jyväskylä.

Tämän vuoksi olin iloinen tästä seuraavasta Heikki Hangan haastattelusta. Tekstistä paistaa intohimo ja kiinnostus kirkkoja kohtaan kokonaisuuksina; historiallisina ja tutkimuksellisina aarreaittoina kritiikkiä unohtamatta:

LOPUTON KIRKKONÄLKÄ, Kotimaa 13.3.2020: 

"Lapsuudessani ja nuoruudessani yhtenäiskulttuuri oli vallitsevaa ja siihen kuului kirkon läsnäolo. En ole ottanut kirkon oppeja ja sen traditiota sellaisenaan vastaan ja kriittinen asenteeni jo nuoresta on ylläpitänyt kiinnostustani.

Urani alkuaikoina menin Korpilahden kirkkoon tutkimaan Wilho Sjöströmin alttaritaulua. Sen piti olla sivujuonne, mutta siitä tuli melkein urani mittainen rupeama." 

Wilho Sjöströmin alttaritaulu, Korpilahden kirkko. Kuva: täältä.

"Alttaritaulussa on lämmin yömaisema ja kansaa lähestyvä Kristus. Sen maalaamisen aikaan vuonna 1904 yhteiskunta oli kiristymässä. Suurlakko ja kansalaissota olivat vasta edessä. Jälkikäteen ajateltuna alttaritaulu kertoo enemmänkin omasta ajastaan.

Melkein mitä tahansa olen tutkinut, olen säännönmukaisesti törmännyt Korpilahteen. Opiskelijana oli äärimmäisen valaiseva kokemus oivaltaa, ettei Suomessa ole pikkupitäjää ilman kirkkojen kautta avautuvaa taidekulttuuria. Sitä ei oikein ymmärretä vieläkään."

Hugo Simberg: Haavoittunut enkeli, Tampereen tuomiokirkko.

"Olenkin teroittanut urani aikana lähinäkemistä. Jos ihminen ei osaa kiinnittää huomiota lähellä oleviin asioihin, hän ei osaa ladata niihin myöskään arvoa tai pitää niistä huolta.

Tein väitöstyöni 1997 Carl Fredrik Blomista murrosajan maalarina. Blom maalasi esimerkiksi nykyisin Korpilahden kirkon parvelle sijoitetun alkuperäisen alttaritaulun Getsemane sekä parvireunojen profeetat, apostolit ja pyhät vaimot. Raamatun historian läsnäolo kirkkotilassa lämmittää mieltä.

Pääsin tutkimaan kirkon maalipintoja ja rakenteita 1990-luvun lopussa. Saatoin auttaa myös arkkitehteja Jussi Kantosta ja Tuija Ilvestä kesäkuussa 2018 valmistuneen peruskorjauksen yhteydessä tarjoamalla asiantuntemustani. Olen oikein tyytyväinen peruskorjaukseen ja sen Alvar Aalto-näkökulmaan: kirkosta tuli harmoninen ja rauhallinen. Aallon interiööri on yksi kirkon hienouksista."

Uudenkaupungin vanha kirkko.

"Kirkot ovat äärimmäisen hienoja koko inhimillisen kokemuksemme repertuaarissa. Tutustuessani kirkkoihin minulle on tullut loputon nälkä. Haluan nähdä lisää, sekä uutta että vanhaa tai sellaista, joka haastaa vanhoja käsityksiä. Paras kirkko on jokainen uusi kirkko, jossa en ole vielä ollut. Avaan kirkon oven lapsen hämmästyksellä. On suunnaton pettymys, jos kirkon ovi onkin lukossa."

Kuutti Lavonen, Tyrvään Pyhän Olavin kirkon maalaukset, Sastamala.

"Puhuttelevinta kirkkotaide on silloin, jos jokin tutkimani asia avautuu sen kautta. Se on kuin virtapiiri, jossa sähkö kulkee koko prosessin läpi. Toivoisin kirkkokulttuurin säilyttämisessä hallittua eteenpäinmenoa. On asioita, jotka muuttuvat ja jotka eivät muutu. Unelmieni kirkossa olisi historiallista kerrostuneisuutta."

Pyhän Mikaelin kirkko, Pälkäne.

Tuo Heikin kirkkonälkä on tarttunut myös minuun. Ei ole väliä minkä uskontokunnan pyhä rakennus on kyseessä, jokainen on yhtä mielenkiintoinen. Jokainen kertoo sen ympärillä olevasta kulttuurista paljon. Tärkeintä on, että haluaa nähdä ja katsoa.