Inkeriläiset - unohdetut suomalaiset

Harvoin sitä tulee miettineeksi aktiivisesti omassakaan arjessa museoiden todellista merkitystä muistiorganisaatioina. Tiedostan kyllä museoiden merkityksen kenties rivikansalaista paremmin, mutta välillä asioita pitää itsestäänselvinä. Mutta sitten sitä astuu näyttelyyn, joka muuttaa ajattelua, tuo uutta tietoa ja tökkää tunnehermoon siten, että todella sattuu. Kansallismuseon Inkeriläiset - unohdetut suomalaiset -näyttelyssä kävi näin. 

Näyttely kertoo "identiteetistä ja kollektiivisen muistamisen merkityksestä". Käsi ylös kenelle inkeriläisten historia on hämärän peitossa? Niin minullekin, joten pieni oppitunti lienee tarpeen:

Kartta: Inkeriläiset - unohdetut suomalaiset -näyttely.

"Inkeriläisten vaiheet ovat aiemmin unohtuneet historiankertomusten katveeseen niin Suomessa kuin Venäjälläkin. Inkeriläisiksi kutsutaan Suomenlahden etelä- ja itäpuolelle 1600-luvulta lähtien muuttaneita savolaisia ja karjalaisia[!] sekä heidän jälkeläisiään. Inkeriläisten kulttuuri nojautui 1900-luvun alkupuolelle asti suomen kieleen ja luterilaisuuteen, elinkeinot maatalouteen ja kalastukseen. Inkeri on eri aikoina ollut osa Ruotsia, Venäjää ja Neuvostoliittoa. Neuvostoliitossa inkerinsuomalaisia vainottiin erityisesti 1920-1950-luvuilla. Karkotukset, teloitukset ja vankileirit tyhjensivät lähes 140 000:n inkerinsuomalaisen kotikylät. Suomen kielen ja luterilaisen uskonnon kieltäminen tuhosivat inkeriläisten oman kulttuurin.

Jatkosodan loppuvuosina yli 63 000 inkerinsuomalaista siirrettiin Suomeen sotatoimialueeksi joutuneelta Inkerinmaalta. Välirauhan jälkeen käynnistynyt paluu Neuvostoliittoon merkitsi karkotusten jatkumista. 1990-luvun alussa Mauno Koivisto antoi inkerinsuomalaisille mahdollisuuden tulla paluumuuttajina Suomeen. Yli 30 000 tarttui tilaisuuteen."

Näyttelyyn astutaan isokokoisten lakanoiden läpi, joihin on kuvattu inkeriläisiä tarinoineen - nuoria ja vanhoja. Näyttelyn valokuvat on ottanut Meeri Koutaniemi. Käsikirjoituksen ovat toteuttaneet Lea Pakkanen ja Santeri Pakkanen. 

Kävijälle välittyy nopeasti, että mm. karkotuksia, väkivaltaa ja pelkoa kohdanneet inkeriläiset eivät ole saaneet ja/tai halunneet puhua kokemuksistaan, ja hiljaisuuden kulttuuri on siirtynyt sukupolvelta toiselle. Nuoremmat inkeriläisten sukupolvet on jätetty yhtä tietämättömiksi juuristaan kuin muutkin suomalaiset. Hiljaisuudella on haluttu suojella, mutta samalla se on aiheuttanut juurettomuutta ja surua.

Heidi Reis (31) ja Heini Reis (24):

" -Mummi häpesi inkeriläisyyttään niin paljon, ettei halunnut puhua siitä ikinä mitään. Nyt hän on kuollut ja sukujuuremme ovat kuin palapeli, jonka puuttuvia paloja etsimme. Se surettaa ja vaikuttaa omaan minäkuvaan, ettei tietoa saa. Olisi ihanaa joku päivä nähdä paikka, josta mummi on lähtöisin."

Greete Putta (33):

" -On vaikeaa selittää ihmisille sitä tuskaa inkeriläisten taustassa niin, että he ymmärtäisivät, kun tuntuu että kenelläkään ei ole mitään pohjatietoja. Mä toivoisin, että meistäkin puhuttaisiin ja opetettaisiin koulussa. Sitä kautta annettaisiin ymmärtää, että tekin olette osa tätä maata ja sen historiaa."

"Greete Putta muutti inkeriläisenä paluumuuttajana Suomeen Virosta perheensä mukana 1990-luvun alussa. Koulussa tulokasta haukuttiin venäläiseksi huoraksi, mutta Greete teki parhaansa sopeutuakseen. Myöhemmin koulun historiantunnin kotitehtävänä piti tehdä selvitys oman perheen sijoittumisesta Suomen historiaan. Greete halusi kirjoittaa inkeriläisestä isoisästään Juho Puttasta, joka saapui Suomeen jatkosodan aikaan evakuoitujen 63 000 inkeriläisen joukossa ja taisteli jatkosodassa Suomen armeijassa Neuvostoliittoa vastaan. Sodan jälkeen hän palasi Neuvostoliittoon, missä hänet tuomittiin kymmeneksi vuodeksi vankileirille Siperiaan, koska hän oli auttanut Suomea sodassa. Vapauduttuaan Juho muutti Neuvosto-Viroon ja sai Kekkoselta mitalin ja kunniakirjan. Koska koulussa ei ollut opetettu inkeriläisten historiaa, teini-ikäinen Greete opiskeli sitä isänsä kanssa, kirjoitti Juhon tarinan auki ja vei tehtävän kouluun. Kun tehtäviä käytiin läpi, opettaja sivuutti Greeten tekstin kokonaan ja käyttäytyi kuin ei olisi nähnyt sitä."

Näyttelyn keskiössä on luterilaistaustainen inkeriläisyys, mutta minusta oli hyvä, että teksteissä muistettiin mainita myös ortodoksien asema historian saatossa:

"Inkerinmaan eli Inkerin ja sen väestön syntyyn ovat myöhäiseltä keskiajalta saakka vaikuttaneet Ruotsin ja Venäjän taistelut strategisesta alueesta Suomenlahden rannalla. Ruotsin kuningaskuntaan Inkerinmaa liitettiin vuonna 1617. Tällöin iso osa alueella asuneista suomensukuisista inkeroisista ja vatjalaisista, jotka olivat ortodokseja, pakenivat Ruotsin harjoittamaa luterilaistamista Venäjän puolelle. Heidän tilalleen Inkeriin alkoi muuttaa suomenkielisiä luterilaisia talonpoikia Karjalan kannakselta ja Savosta." 

Näyttelyssä ei sen syvemmin menty ortodoksisen väestön pakenemiseen ja heidän rajuun kohteluunsa 1600-luvulla. Mutta historia tietää kertoa, ettei ortodoksisenkaan väestön elämä ollut helppoa luterilaistamistoimien keskellä.

"Elsa Ivanovan (os. Kallonen) poika Nikolai Ivanov ei enää puhu suomea, sillä hänen äitinsä ei uskaltanut siirtää kielitaitoa lapsilleen." Kuva: Meeri Koutaniemi.

Historiallisten tapahtumien kertaaminen ja kuvatekstit tarinallistivat Meeri Koutaniemen valokuvia liikutukseen saakka. Kuvien ihmisissä elää kipeä historia, joka näyttelyn myötä nousee tietoisuuden ulottumattomista saavutettavaksi, muistettavaksi.

"Aino Kasnova (os. Kallonen) asuu Suuressa Ontrovassa sukunsa kotitalossa poikansa Pavelin perheen kanssa. Ainon isä Juho vaihtoi sotavuosina sukunimensä venäläisittäin kirjoitetuksi Kaloniniksi. Näin perhe onnistui pitämään talonsa, muiden inkeriläisten taloja annettiin uusille asukkaille." Kuva: Meeri Koutaniemi.

"Keski-Siperiassa Krasnojarskin aluepiirissä sijaitseva Norilskin kaupunki sai alkunsa Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteerin Josif Stalinin aikakaudella, kun ikiroudasta löydetyn malmiesiintymän hyödyntämiseksi 1930-luvulla päätettiin perustaa kaivostyömaa. Työntekijöiden hankkiminen annettiin Gulag-vankileirijärjestelmälle ja vankileiri Norillag perustettiin vuonna 1935. Vankien joukossa oli myös inkerinsuomalaisia. Nykyisin Norilskin vanhaksi kaupungiksi kutsutulla alueella sijaitsee vankileirien hallintorakennusten raunioita." Kuva: Meeri Koutaniemi.

"Nykyisin Norilsk on Venäjän saastuneimpia kaupunkeja. Kaivosteollisuuden päästöt, kuten ilmaan vapautuva rikkidioksidi ovat tuhonneet Norilskin puut 15 kilometrin säteellä kaupungista." Kuva: Meeri Koutaniemi.

"Norillag oli yksi Neuvostoliiton Gulag-vankileirijärjestelmän suurimmista ja ankarimmista leireistä, jonka työmailla raatoi yhteensä noin puoli miljoonaa vankia vuosina 1935-56. Vankien käytännössä käsin kaivamaa hiiltä ja malmeja käytettiin Neuvostoliiton sotateollisuudessa. Nyt hiiltä kaivaneiden naisvankien parakkien rauniot häämöttävät lumen ja jään keskellä. Osa vangeista on haudattu samaan rinteeseen." Kuva: Meeri Koutaniemi.

"Ikiroudan säilyttämä jalka törröttää ulos ajopuiden alta karkotettujen hautausmaalla Bykovski Mysissä, Jakutiassa. Ruumiin henkilöllisyys ja kansallisuus ei ole tiedossa." Kuva: Meeri Koutaniemi.

Näyttely oli käsikirjoitettu upeasti ja rehellisesti mitään tai ketään syyttämättä, mutta kertomalla asiat siten kuin ne historiallisesti ovat. Tarinoissa ei ollut katkeruutta, mutta surua sitäkin enemmän. Esineistöä oli esillä suhteellisen vähän, mutta se olikin sitten koskettavaa:

Kansallisarkiston kokoelmiin kuuluu Amalia Suden lakanoille kirjoittamia muistelmia karkotuksesta ja vankileireiltä.

"Amalia Susi (1898-1972) oli inkeriläinen matematiikanopettaja Toksovan kunnan Korpiselän kansakoulussa. Keväällä 1921 hänet pidätettiin ensimmäisen kerran. Tuolloin hänet vapautettiin jo muutaman päivän kuluessa, mutta pian sen jälkeen alkoivat useita vuosia kestäneet karkotukset eri puolille Neuvostoliittoa. Vuonna 1924 Amalia Susi sai neuvostovastaisesta agitaatiosta kymmenen vuoden tuomion, josta hän kärsi usealla eri vankileirillä.

Vapauduttuaan Susi kirjasi vuonna 1954 kokemuksensa karkotuksesta ja leirien arjesta muistiin vanhoille lakanoille ja alusvaatteille. Muistiinpanoja säilytettiin perheen kotona lasten patjan sisään ommeltuna, ilmeisesti jotta neuvostoviranomaiset eivät pääsisi niihin käsiksi. 

Amalian sukulaiset löysivät muistiinpanot vasta hänen kuoltuaan. 1980-luvun lopussa sukulaiset alkoivat toivoa, että niitä olisi turvallisinta säilyttää Suomessa. Neuvostoliiton hajottua inkeriläinen Albert Kirjanen ja Rautalammin kirkkoherrana toiminut Raimo Jalkanen toivat kankaat Suomeen. 28 kankaanpalasesta koostuvia muistelmia säilytetään nykyisin Kansallisarkistossa Helsingissä."

"...nyt hän on saapunut --- heikkona ja nälkäisenä ja pyysi sokeria ja läskiä...."; "...mies kuoli pudoten kohtauksen aikana..."; "...hän kertoi että ei jaksa vielä 2-3 vuotta odottaa..."; "...Bertan toveri sai vielä 5 vuotta lisää..." Amalia Suden muistiinpanoja.

Santeri Pakkanen, 69. Kuva: Meeri Koutaniemi.

Näyttelyn käsikirjoittaja Santeri Pakkanen (69) kertoo:

"Menneisyys ei ole todellinen. Se on taakse jäänyttä aikaa ilman tuoksuja, värejä ja tuulen huminaa. Silti se herättää tunteita. Kun on tuhottu puolet kansasta, viety maa, kieli ja historia ja kuitattu kaikki vaikenemisella, menneisyys muuttuu ahdistukseksi. Inkeriläiset vanhemmat pyrkivät suojelemaan meitä salaamalla Stalinin vainoissa kokemansa kauheudet, mutta menneisyyden taakka, patoutunut tuska ja ahdistus siirtyvät lapsille, joille jää juurettomuuden ja muukalaisuuden tunne ja kysymyksiä, joihin ei saa vastausta. Tämän näyttelyn tarkoitus on pyrkiä antamaan vastaus."

"Nykyisin Suomessa asuva ja toimittajana työskentelevä Santeri Pakkanen oli mukana inkeriläisten kansallisessa heräämisessä Neuvostoliitossa 1980-luvulla ja oli yksi Punalippu-lehden tekijöistä sekä Karjalan suomalaisten Inkeri-liiton ensimmäinen puheenjohtaja."

Näyttelyn toinen käsikirjoittaja, Santeri Pakkasen tytär, Lea Pakkanen (36) on lapsena Suomeen paluumuuttanut inkerinsuomalainen toimittaja. Hänen muistoistaan kertoo kenties näyttelyn koskettavin esine:

Saunan ovi. Lea Pakkasen yksityiskokoelma.

" 'Näkemiin mummo, älä itke äläkä ikävöi'. 7-vuotias Lea Pakkanen kirjoitti Aino-mummolle saunan oveen liidulla jäähyväisviestin, kun perhe muutti Suomeen vuonna 1991 ja mummo jäi Venäjän Karjalaan."

Saunan ovi, yksityiskohta. Lea Pakkasen yksityiskokoelma.

Näyttely oli todella koskettava. Luin kaikki tekstit ja janosin lisätietoa. Näyttelyn myötä huomasin ymmärtäväni paremmin myös omaa suhdettani perittyihin esineisiin. Usein sanotaan, ettei tavaraan pitäisi kiintyä - "se on vain materiaa" - mutta se materia sisältää historiaa. Ihmisten sanotaan elävän niin kauan kuin joku heidät muistaa. Usein tämä tarkoittaa kolmea sukupolvea. Sen jälkeen ei ole ketään, joka fyysisesti muistaisi edesmenneet henkilöt. Mutta useat esineet ovat täällä meitä kauemmin. 

Minä en tiennyt tai tuntenut ukkini äitiä, joka oli kuollut jo paljon ennen syntymääni. Silti minulla on muisto hänestä, hänen ompelukoneensa. Minä muistan hänet, vaikka en ole tavannut häntä koskaan. Tiedän, että hän on ollut olemassa, ja ompelukone on fyysinen muisto tuosta näkymättömästä ihmisestä. Tieto ihmisistä ja historiasta välittyy eteenpäin esineissä niin kauan, kun seuraavat sukupolvet ymmärtävät siirtää eteenpäin tätä muistoa. Tämä on muistiorganisaatioiden (museoiden, kirjastojen ja arkistojen) tärkein tehtävä. Sitä voi tehdä myös lähellä. Kertoa lapsille ja lapsenlapsille heidän omista juuristaan. Kaikille se ei valitettavasti ole mahdollista. 

Kiitos Kansallismuseo, Santeri Pakkanen, Lea Pakkanen ja Meeri Koutaniemi upeasta näyttelystä!

Nyt kun koronarajoituksia hiljalleen puretaan, 

teillä on mahdollisuus käydä katsomassa 

Inkeriläiset - unohdetut suomalaiset -näyttely 26.7.2020 saakka.

Lähde ja lainaukset: Inkeriläiset - unohdetut suomalaiset -näyttelytekstit.