Keskusteluja

Aurinkoista äitienpäivää! Päivän kunniaksi nostan esille Kuopion taidemuseossa esillä olleen (15.2.-12.4.2020) viiden naistaiteilijan näyttelyn. Keskusteluja -näyttely esitteli taidemaalareiden Susanne Gottbergin, Irmeli Hulkon, Outi Pienimäen ja Pirkko Rantatorikan sekä taidegraafikko Päivikki Kallion töitä. Minulla oli ilo tavata heidät omalla työpaikallani, kun naiset piipahtivat näyttelynavajaisviikollaan RIISAssa. Valitettavasti tämäkin kokonaisuus ehti olla avoinna yleisölle vain noin kuukauden ajan.

Irmeli Hulkko: Oblique Space, 2017, akryyli kankaalle.

Kuopion taidemuseo kuvaili näyttelyä näin:

"Kaikki ovat tunnettuja ja ansioituneita pitkän linjan kuvataiteilijoita, jotka käsittelevät taiteessaan erilaisia tiloja ja tilakokemuksia, aikaa ja hetkellisyyttä, välimatkoja ja etäisyyksiä, valoa ja heijastuksia. Taiteilijat eivät ole aiemmin pitäneet yhteisnäyttelyä, mutta he ovat jo usean vuoden ajan kokoontuneet keskustelemaan taiteeseen ja kulttuuriin liittyvistä kysymyksistä. Näyttelyssä on teoksia taiteilijoiden viime vuosien tuotannosta. Yhteisen teeman sijasta taiteilijat esiintyvät näyttelyssä kukin omista lähtökohdistaan käsin, erilaisina taiteiteilijoina."

Näyttelyssä oli esillä vain maalauksia, paria Päivikki Kallion installaatiota lukuun ottamatta. Kokonaisuus oli tämän vuoksi rauhallinen ja hyvällä tavalla hiljainen. Tunnelmaa tuki myös ripustus, sillä jokaisella seinällä oli vain muutama suurikokoinen teos. Näyttelyssä ei tullut suorittamisen tunnetta, vaan jokaiselle teokselle saattoi antaa sopivasti aikaa.

Irmeli Hulkko: Oblique Space, 2017, akryyli kankaalle.

Kävijän vastaanotti Irmeli Hulkon geometriset teokset. Taiteilija on kertonut, että "geometriset muodot ja graafiset viivat ovat minulle vain väline tuoda näkymätön esille." Oblique Space toi muistumia 1930-luvulla syntyneestä konkretismista, jossa taide oli geometrisine muotoineen puhtaasti kaksiulotteista. Hulkko oli kuitenkin sävyttänyt vaaleankeltaisia alueita harmahtavan sinisellä, mikä toi teokseen uudenlaista jännitettä. Tämä sävyliukuma oli herkullinen yksityiskohta, mikä veti katsetta lähemmäs. Hulkko leikki teoksessa värien tuomilla tilavaikutelmilla: raskas ja syvälle uppoava musta oli saanut viereensä keveät ja katsojaa kohti tulevat sinisen ja kellertävän vihreän. Maalauksen tasainen pinta rikkoutui, kun katse alkoi liikkua sävyliukumissa edestakaisin.   

Irmeli Hulkko: yksityiskohta teoksesta Oblique Space, 2017.

Vastakkaisella seinällä oli toisenlaisia abstraktioita. Outi Pienimäen Maalaus syleilee katsojaa oli akvarellimainen värien maisema. Läpikuultavat lämpimät sävyt olivat hengittäviä. Vaikka teos ei esittänyt mitään, katse haki siitä väkisin maisemaa, horisonttia, rantaviivaa, auringonlaskua, heijastumia, aavikon kasvillisuutta. 

Outi Pienimäki: Maalaus syleilee katsojaa, 2019, öljy kankaalle.

Outi Pienimäki: yksityiskohta teoksesta Maalaus syleilee katsojaa, 2019.

Valtaosa teoksen väreistä liikkui keltaisen ja punaisen sävyissä, mutta mitä lähempää teosta katseli sitä enemmän sävyjä löytyi. Pidin myös siitä, että maalauksen rytmi oli liikkeessä sekä vaaka- että pystysuunnassa. 

Outi Pienimäki on kuvannut tekemistään näin: "Ihmisyyden peruskysymykset ovat aina olleet ajatteluni keskiössä. Kokemus ajan vääjäämättömästä kulusta, elämän hetkellisyydestä suhteessa mittaamattomaan. (---) Muisti ja tajunta synnyttävät toisenlaisen kuvan kuin pelkkä faktinen näköhavainto."

Outi Pienimäki: yksityiskohta teoksesta Maalaus syleilee katsojaa, 2019.

Runollisesti nimetyn teoksen ääressä oli hyvä olla. Värit olivat itselleni miellyttäviä. Pääsen teoksen ääreen  varmasti myös toiste, sillä se oli yksi näyttelyn teoksista, jonka Kuopion taidemuseo hankki kokoelmiinsa. Näin ollen se tulee syleilemään katsojia vielä tulevissakin näyttelyissä. 

Pirkko Rantatorikka: Forma Urbis 2, 2018, pigmentti-akryylimuste kankaalle.

Esittävän ja abstraktin rajamailla kulkivat Pirkko Rantatorikan maalaukset. Teosten tunnelma oli futuristinen. Yksityiskohtia kaupunkien ruutukaavoista ja rakennelmista. Forma Urbis 2 -teoksen yläreunassa oli solmulle kiertynyt putki(?), jonka päät osoittivat alapuolella olevaa aukiota. Se muistutti Rooman Pietarinkirkon aukiota. Keskellä oli korkea obeliski, jonka päällä näkyi viitteellinen hahmo. Maalauksen ruskea värimaailma toi mielleyhtymän jostakin menneestä, hiekasta tai maan alta kaivetusta. Toisaalta värimaailma muistutti tulen tummentamaa paperia. Rantatorikan töissä ihmisen läsnäolon aisti voimakkaammin kuin edellä mainittujen taiteilijoiden teoksissa, vaikka ihmisiä ei maalauksissa varsinaisesti näkynytkään.

Pirkko Rantatorikka: yksityiskohta teoksesta Forma Urbis 2, 2018,

Susanne Gottberg: (vas.) Yhdessä; (oik.) Yhdessä hetki myöhemmin, 2019, öljy kankaalle.

Hieman samanlainen tunnelma tuli vastakkaisella seinällä olevista Susanne Gottbergin maalauksista. Ihmisen kädenjälki oli läsnä esineissä - laseissa - vaikka ihmisiä ei hahmoina näkynytkään. Gottberg on taitava luomaan tunnelmia ohuilla värikerroksilla ja lasimateriaalin kuvaamisella. Yllättävää teoksissa oli se, että ne olivat kauempaa katsottuna miltei valokuvantarkkoja toisintoja, mutta läheltä katsottuna täysin abstrakteja. Maalatun kohteen esineellisyys katosi, kun astui lähemmäs. Suurikokoisten teosten kohteet muuttuivat väripinnoiksi, sävyiksi, valoiksi ja viivoiksi.

Susanne Gottberg: Yhdessä, 2019, öljy kankaalle.

Susanne Gottberg: yksityiskohta teoksesta Yhdessä, 2019.

Teosparin nimi viittasi hetkeen ja ajallisuuteen: Yhdessä ja Yhdessä hetki myöhemmin. Teosten lasit olivat samanlaisissa pinoissa, mutta valo oli muuttunut. Ajan kulumisen pystyi aistimaan ja näkemään tuosta pienestä erosta. Niin kuin arjessa. Vaikka emme liikuttaisikaan esineitä eikä käytettävissä olisi kelloa, pystymme tulkitsemaan ajan kulumista tai vuorokaudenaikaa valosta, tai sen puutteesta. Etenkin Gottbergin teosten äärellä oli voimakas rauhallisuuden ja hiljaisuuden tunne, josta aluksi kirjoitin.

Susanne Gottberg: yksityiskohta teoksesta Yhdessä, 2019.

Näyttelytilan perällä oli viidennen taiteilijan, Päivikki Kallion, installaatio. Värimaailma sopi hienosti Gottbergin teosten jatkumoksi. Äkkiseltään näytti siltä kuin hämärän tilan seinälle olisi heijastunut lintuja, mutta ne osoittautuivatkin käsiksi. Kädet heijastuivat seinille katosta riippuvien kulhojen peilipinnoilta. 

Päivikki Kallio: Jäljillä - Vedenpaisumus, 1995, kuvasiirto peileille, papier-mâché.

Kallion teoksissa ihminen oli läsnä. Kädet oli aseteltu kuin peittämään kasvot, mutta muita viitteitä ei annettu. Ei näkynyt hiuksia, kasvojen muotoja tai vinkkejä miehistä tai naisista. Monitulkintaisuus viehätti. Kulhojen pinnalle asetellut kädet muistuttivat puhtaudesta ja peseytymisestä, kun taas seinälle heijastettuna kädet muodostivat kuin lintujen varjoteatterin. 

Päivikki Kallio: yksityiskohta installaatiosta Jäljillä - Vedenpaisumus, 1995.

Peseytymisen lisäksi käsistä ja kasvojen sulkemisesta kämmeniin tuli mieleen myös pelko tai häpeä. Noissa tilanteissa kasvot halutaan peittää. Ristiriita puhtauden ja pelon tai häpeän kesken oli kutkuttava. Mielikuva antoi teokselle uudenlaisen tason. Jäljillä - Vedenpaisumus: olinko jäljillä, ja viittasiko vedenpaisumus johonkin vertauskuvallisempaan? Raamatussa Jumala aikoi hukuttaa koko maailman vedenpaisumuksella ihmisten pahojen teokojen vuoksi, ja luoda maailman uudelleen. Puhdistamalla kasvot (~palauttaa kunnia), puhdistautumalla (~peseytymällä synneistä) ja pesemällä kädet (~sanoutumalla irti jostakin) on verbeinä myös vertauskuvallisia tasoja. Näitä selittämättömiä tarinoita taiteesta etsin. Päivikki Kallion teos oli vaikuttava.

Päivikki Kallio: yksityiskohta installaatiosta Jäljillä - Vedenpaisumus, 1995.

Ajattelin etukäteen, että Keskusteluja -näyttely kertoisi tai kuvittaisi yhteyksiä taiteilijoiden teosten välillä, mutta loppujen lopuksi tulin siihen tulokseen, että teokset keskustelivat enemmän katsojan kanssa. Ja niinhän sen pitääkin olla. Usein näyttelyt kootaan nimenomaan jonkin yhdistävän teeman ympärille, jolloin katsojan oletetaan poimivan jokaisesta näyttelyn teoksesta otsikon mukaisia viitteitä. Keskusteluja -otsikko oli kuitenkin ympäripyöreä sana, joka jätti katsojan teosten keskelle yksin; keskustelemaan taideteosten kanssa. 

Eivät näyttelyn teokset sentään ristiriidassa toistensa kanssa olleet, mikä kertoi hyvästä ripustuksesta. Mutta voiko näyttelyä edes rakentaa siten, etteivät teokset sopisi keskenään? Eikö taidenäyttelyjen tarkoitus ole myös haastaa katsoja? Tällöin epäsopivatkin teosparit voivat olla tarkoituksenmukaisia?

Irmeli Hulkon ja Outi Pienimäen abstaktit teokset haastoivat pitkästä aikaa mukavasti, olemalla nimenomaan ei-esittäviä. Vai onko ei-esittävä taide enää nykyisin vaikeasti lähestyttävää? Eikö abstrakti ilmaisu palvele nykymaailmassa kenties paremmin, kun esimerkiksi sosiaalisen median kuvavirrassa esittävät teokset hukkuvat esittävyyteensä? Abstraktin teoksen kohdalla ei ehkä pyyhkäise kuvavirran ohi niin nopeasti, sillä väriryöpsähdystä ei voi tulkita sekunnin sadasosassa. 

Annatko sinä aikaa ei-esittäville teoksille vai katseletko mieluummin esittävää taidetta?