Kirjan arvo?

Jokainen tietää, että kirjan arvo on nykypäivänä laskenut lähes olemattomiin. Fyysisten kirjojen tilalle ovat astuneet e-kirjat ja äänikirjat. Ennen kirjahyllyssä komeillut tietokirjasarja kertoi omistajiensa varakkuudesta ja sivistyksestä, mutta nykyisin noista samoista kirjoista ei tahdo päästä eroon. Ne seisovat kierrätyskeskusten "saa ottaa" -osastolla tai päätyvät suoraan jätteeksi.

Nykyaikainen sisustusfilosofia ei myöskään suosi kirjoja. Moni sisustuslehti visualisoi avaria ja kevyitä sisustuksia ilman raskaita kirjahyllyjä. Fyysiset kirjat tuntuvat jakavan mielipiteet: toiset eivät voisi elää ilman ja toiset eivät voisi kuvitella omistavansa kirjahyllyä. Mihin sellaista nykypäivänä tarvitsee? 

Itselleni kirjoihin suhtautuminen on osittain ammatinvalintakysymys. Minä kuulun siihen ryhmään, joka ei voisi elää ilman kirjoja. Tarvitsen fyysistä kirjallisuutta työhöni ja hyödynnän sitä myös blogin sisällöntuotannossa. Arvostan kirjastoja, mutta huomaan olevani loppujen lopuksi se henkilö, joka useimmiten ostaa kirjat kotiin. Silloin niitä voi hyödyntää kun itse haluaa.

Taidehistorian opiskelujen alkuaikoina hamstrasin itselleni kaiken mahdollisen taidehistoriallisen kirjallisuuden mitä käsiini sain. Tämä oli kätevää, sillä Jyväskylän yliopiston kirjasto poisti vuosittain kokoelmistaan erilaista kirjallisuutta. Nämä ilmaiskirjapäivät olivat suosittu tapa saada kirjat liikkumaan uusiin koteihin. Myöhemmin, kun oma tutkimusalue alkoi selkiytyä, laitoin itselleni ylimääräiset kirjat edelleen kiertoon.

Kirjojen kierrättäminen on loistava tapa antaa kirjoille jatkoaikaa. Minä pelastin opiskeluaikanani mm. kaksi kirjaa, joilla en varsinaisesti tee yhtään mitään. Kirjat ovat saksankielisiä taidehistorian opuksia, ja vaikka olen aikoinaan lukenut saksaa 7 vuotta, ei kieli koskaan tarttunut tajuntaan niin hyvin, että pystyisin hyödyntämään sitä näppärästi. Pelastin kirjat siksi, että ne olivat kauniita ja vanhoja. Ei nykyisin enää tehdä tuollaisia kirjoja tai jos tehdään, niiden hinta on nahka- ja korukansineen, värikuvineen ja liitteineen päätähuimaava. Hubert Knackfußin ja Max Zimmermannin Allgemeine Kunstgeschichte on kolmiosaisen kirjasarjan toinen osa, joka käsittelee gotiikan ja renessanssin aikakautta. Kirja on painettu 1906 ja kirjasintyyppi on vanha, joka hidastaa lukemista ja kirjan hyödyntämistä entisestään.

Nahkakansissa on kauniit kullatut kirjaimet ja yksityiskohdat. Sivujen reunoissa näkyy haalistunutta ornamentiikkaa ja kirjan selkämys on aikojen saatossa joutunut tulivahingon kohteeksi. Kuvat ovat mustavalkoisia, mutta jokainen osio alkaa vinjetillä, koristeellisella alkukirjaimella. Kirja tuskin hyödyttää juurikaan nykyisiä taidehistorian opiskelijoita, sillä saksankielisen taidehistorian tilalle on astunut suomen lisäksi englanti. Ymmärrettävistä syistä yliopiston kirjasto on halunnut huonokuntoisesta ja "aikansa eläneestä" teoksesta eroon. Kirja ei palvele tietolähteenä enää samalla tavalla kuin vuosikymmenet aiemmin. Mutta kirjan arvoa nostaa huonosta kunnosta huolimatta sen provenienssi eli omistushistoria.  Ensilehdelle on painettu leima "L. Wennervirta". 

Ludvig Wennervirta (1822-1959) oli taidehistorioitsija ja kriitikko, joka väitteli tohtoriksi 1932 aiheenaan goottilaiset monumentaalimaalaukset Suomen ja Ahvenanmaan kirkoissa. Virkatyönsä hän teki Helsingin kaupunginkirjaston amanuenssina 1917-20 ja Teknillisen korkeakoulun taidehistorian opettajana 1930-45. Taidekriitikkona Wennervirta toimi jo 1900-luvun alusta alkaen. Omissa tutkimuksissaan Wennervirta keskittyi etenkin keskiaikaiseen taiteeseen. Hänen elämänfilosofiaansa kuului uskonnollisen ajattelun taustoittama käsitys taiteen merkityksestä. Wennervirran oli tämän vuoksi vaikea hyväksyä taidetta itseisarvoisena, vapaana kulttuurin harjoittamisen muotona. 

Ympäröivä yhteiskunta ja kulttuuri vaikuttavat meihin huomaamattamme, halusimme tai emme. Näin kävi myös Ludvig Wennervirralle, joka "valitsi poliittiseksi ja kulttuuripoliittiseksi ideologiakseen 1920-luvulta alkaen Suomenkin poliittiseen ja kulttuuriseen kenttään nousseen kansallissosialismin." Wennervirta kävi Saksassa useita kertoja 1930-40-luvuilla. "Lisäksi hän kertoi kirjoituksissaan aktiivisesti saksalaisista näyttelyhankkeista ja vierailuluennoista Suomessa. Wennervirran toiminta oli keskeisiltä osin sidoksissa Saksan Suomeen kohdistuneeseen kulttuuripropagandaan", kirjoittaa Yrjänä Levanto Kansallisbiografian sivuilla.

Näin jälkikäteen tuntuu myös hieman kummalliselta, että taidekriitikon oli vaikea hyväksyä taidetta itseisarvoisena ja vapaana taidemuotona. Käsityksenä, joka tänä päivänä on itseisarvo. Tässä kuitenkin näkyy historian ja kulttuurin muutos. Ludvig Wennervirta oli joka tapauksessa merkittävä kulttuuripersoona. Hän sai professorin arvon 1952 ja Suomen Taiteilijaseuran kunniajäsenyyden 1954. Lisäksi hän toimi asiantuntijana lukuisissa kulttuurialan tehtävissä. Wennervirran nimi toistuu myös kuvataiteilijoille jaettavien apurahojen mukana, sillä Suomen Kulttuurirahaston alaisuuteen kuuluu Erna ja Ludvig Wennervirran rahasto. 

Allekirjoitan myös Wennervirran ajatuksen, jonka mukaan taiteesta kirjoittavilla on yhteiskunnallinen vastuu. Mielestäni taiteesta ja sen eri muodoista tulisi kirjoittaa yhteiskunnassa nykyistä enemmän. Ludvigin ja hänen toisen vaimonsa Erna (Aija) Wennervirran keräämä taidekokoelma on lahjoitettu Hämeenlinnan taidemuseoon.

Toinen pelastamani kirja on samettikantinen ja värikuvin varustettu kirjasarjan osa vuodelta 1909. Eduard Fuchsin Illustrierte Sittengeschichte esittelee renessanssin moraalihistoriaa taiteen avulla. Kunto on parempi kuin edellisen kirjan kohdalla ja kirjaimet ovat luettavampia, mutta tämäkään ei nykymaailmassa  olisi kurssikirjojen kärjessä. 

Sisäkannelta löytyy exlibris, jonka mukaan kirjan aiempi omistaja on ollut taidehistorioitsija Edvard Richter (1880-1956). Hän oli Helsingin Sanomien johtava taidekriitikko vuodesta 1904 alkaen ja toimi Suomen Taideakatemian koulussa taidehistorian opettajana 1917-47 ja Taideteollisessa oppilaitoksessa 1917-51. Richter sai professorin arvonimen 1950. 

Ludvig Wennervirran lisäksi myös Richterin nimi elää edelleen, sillä Suomen Taideyhdistys jakaa vuosittain sekä Edvard Richter apurahan että Edvard Richter palkinnon. Palkinto on suunnattu taidekriitikoille laadukkaasta taidekirjoittamisesta.  

Näiden tietojen myötä kehotan teitä jokaista tutkimaan kirjojen poistopisteitä aiempaa tarkemmin. Vaikka ette varsinaisesti tekisikään löytämällänne kirjalla mitään, saatatte tietämättänne tehdä kulttuuriteon pelastaessanne kirjoja roskalavatuomiolta. Vaikka kirjalla ei olisi enää käyttöarvoa, sillä voi olla kulttuurihistoriallista arvoa. Tiedossani on, että hävitystuomiolta on pelastettu esimerkiksi suomen kielen ja kulttuurin edistäjän, Johan Vilhelm Snellmanin (1806-1881) omistuksella oleva kirja. 

Tämä poikkeusolojen kevät on tuonut mukanaan myös positiivisia asioita. Lukukeskuksen teettämän viimeisimmän kyselyn mukaan lähes neljännes suomalaisvanhemmista on lukenut lapsilleen enemmän koronaepidemiasta johtuvana poikkeusaikana. Peräti puolet vastanneista kertoo lapsen itse toivoneen yhdessä lukemista. Suomalaisista aikuisista joka neljäs kertoo lukeneensa tavallista enemmän tänä keväänä. Lukeminen määriteltiin kyselyssä kauno- tai tietokirjallisuuden lukemiseksi tai kuunteluksi. Lukutaito kehittyy ja pysyy yllä, kun on jotain mitä lukea. Fyysisenkään kirjan arvo ei kenties olekaan niin vähäinen kuin ensiksi ajatellaan. Kaikkien ei tarvitse olla bibliofiilejä, mutta kirjan arvo(t) on hyvä tiedostaa.

Löytyykö teidän kirjahyllystänne erikoisuuksia tai rakkaimpia teoksia?