Kirjan arvo?

Jokainen tietää, että kirjan arvo on nykypäivänä laskenut lähes olemattomiin. Fyysisten kirjojen tilalle ovat astuneet e-kirjat ja äänikirjat. Ennen kirjahyllyssä komeillut tietokirjasarja kertoi omistajiensa varakkuudesta ja sivistyksestä, mutta nykyisin noista samoista kirjoista ei tahdo päästä eroon. Ne seisovat kierrätyskeskusten "saa ottaa" -osastolla tai päätyvät suoraan jätteeksi.

Nykyaikainen sisustusfilosofia ei myöskään suosi kirjoja. Moni sisustuslehti visualisoi avaria ja kevyitä sisustuksia ilman raskaita kirjahyllyjä. Fyysiset kirjat tuntuvat jakavan mielipiteet: toiset eivät voisi elää ilman ja toiset eivät voisi kuvitella omistavansa kirjahyllyä. Mihin sellaista nykypäivänä tarvitsee? 

Itselleni kirjoihin suhtautuminen on osittain ammatinvalintakysymys. Minä kuulun siihen ryhmään, joka ei voisi elää ilman kirjoja. Tarvitsen fyysistä kirjallisuutta työhöni ja hyödynnän sitä myös blogin sisällöntuotannossa. Arvostan kirjastoja, mutta huomaan olevani loppujen lopuksi se henkilö, joka useimmiten ostaa kirjat kotiin. Silloin niitä voi hyödyntää kun itse haluaa.

Taidehistorian opiskelujen alkuaikoina hamstrasin itselleni kaiken mahdollisen taidehistoriallisen kirjallisuuden mitä käsiini sain. Tämä oli kätevää, sillä Jyväskylän yliopiston kirjasto poisti vuosittain kokoelmistaan erilaista kirjallisuutta. Nämä ilmaiskirjapäivät olivat suosittu tapa saada kirjat liikkumaan uusiin koteihin. Myöhemmin, kun oma tutkimusalue alkoi selkiytyä, laitoin itselleni ylimääräiset kirjat edelleen kiertoon.

Kirjojen kierrättäminen on loistava tapa antaa kirjoille jatkoaikaa. Minä pelastin opiskeluaikanani mm. kaksi kirjaa, joilla en varsinaisesti tee yhtään mitään. Kirjat ovat saksankielisiä taidehistorian opuksia, ja vaikka olen aikoinaan lukenut saksaa 7 vuotta, ei kieli koskaan tarttunut tajuntaan niin hyvin, että pystyisin hyödyntämään sitä näppärästi. Pelastin kirjat siksi, että ne olivat kauniita ja vanhoja. Ei nykyisin enää tehdä tuollaisia kirjoja tai jos tehdään, niiden hinta on nahka- ja korukansineen, värikuvineen ja liitteineen päätähuimaava. Hubert Knackfußin ja Max Zimmermannin Allgemeine Kunstgeschichte on kolmiosaisen kirjasarjan toinen osa, joka käsittelee gotiikan ja renessanssin aikakautta. Kirja on painettu 1906 ja kirjasintyyppi on vanha, joka hidastaa lukemista ja kirjan hyödyntämistä entisestään.

Nahkakansissa on kauniit kullatut kirjaimet ja yksityiskohdat. Sivujen reunoissa näkyy haalistunutta ornamentiikkaa ja kirjan selkämys on aikojen saatossa joutunut tulivahingon kohteeksi. Kuvat ovat mustavalkoisia, mutta jokainen osio alkaa vinjetillä, koristeellisella alkukirjaimella. Kirja tuskin hyödyttää juurikaan nykyisiä taidehistorian opiskelijoita, sillä saksankielisen taidehistorian tilalle on astunut suomen lisäksi englanti. Ymmärrettävistä syistä yliopiston kirjasto on halunnut huonokuntoisesta ja "aikansa eläneestä" teoksesta eroon. Kirja ei palvele tietolähteenä enää samalla tavalla kuin vuosikymmenet aiemmin. Mutta kirjan arvoa nostaa huonosta kunnosta huolimatta sen provenienssi eli omistushistoria.  Ensilehdelle on painettu leima "L. Wennervirta". 

Ludvig Wennervirta (1822-1959) oli taidehistorioitsija ja kriitikko, joka väitteli tohtoriksi 1932 aiheenaan goottilaiset monumentaalimaalaukset Suomen ja Ahvenanmaan kirkoissa. Virkatyönsä hän teki Helsingin kaupunginkirjaston amanuenssina 1917-20 ja Teknillisen korkeakoulun taidehistorian opettajana 1930-45. Taidekriitikkona Wennervirta toimi jo 1900-luvun alusta alkaen. Omissa tutkimuksissaan Wennervirta keskittyi etenkin keskiaikaiseen taiteeseen. Hänen elämänfilosofiaansa kuului uskonnollisen ajattelun taustoittama käsitys taiteen merkityksestä. Wennervirran oli tämän vuoksi vaikea hyväksyä taidetta itseisarvoisena, vapaana kulttuurin harjoittamisen muotona. 

Ympäröivä yhteiskunta ja kulttuuri vaikuttavat meihin huomaamattamme, halusimme tai emme. Näin kävi myös Ludvig Wennervirralle, joka "valitsi poliittiseksi ja kulttuuripoliittiseksi ideologiakseen 1920-luvulta alkaen Suomenkin poliittiseen ja kulttuuriseen kenttään nousseen kansallissosialismin." Wennervirta kävi Saksassa useita kertoja 1930-40-luvuilla. "Lisäksi hän kertoi kirjoituksissaan aktiivisesti saksalaisista näyttelyhankkeista ja vierailuluennoista Suomessa. Wennervirran toiminta oli keskeisiltä osin sidoksissa Saksan Suomeen kohdistuneeseen kulttuuripropagandaan", kirjoittaa Yrjänä Levanto Kansallisbiografian sivuilla.

Näin jälkikäteen tuntuu myös hieman kummalliselta, että taidekriitikon oli vaikea hyväksyä taidetta itseisarvoisena ja vapaana taidemuotona. Käsityksenä, joka tänä päivänä on itseisarvo. Tässä kuitenkin näkyy historian ja kulttuurin muutos. Ludvig Wennervirta oli joka tapauksessa merkittävä kulttuuripersoona. Hän sai professorin arvon 1952 ja Suomen Taiteilijaseuran kunniajäsenyyden 1954. Lisäksi hän toimi asiantuntijana lukuisissa kulttuurialan tehtävissä. Wennervirran nimi toistuu myös kuvataiteilijoille jaettavien apurahojen mukana, sillä Suomen Kulttuurirahaston alaisuuteen kuuluu Erna ja Ludvig Wennervirran rahasto. 

Allekirjoitan myös Wennervirran ajatuksen, jonka mukaan taiteesta kirjoittavilla on yhteiskunnallinen vastuu. Mielestäni taiteesta ja sen eri muodoista tulisi kirjoittaa yhteiskunnassa nykyistä enemmän. Ludvigin ja hänen toisen vaimonsa Erna (Aija) Wennervirran keräämä taidekokoelma on lahjoitettu Hämeenlinnan taidemuseoon.

Toinen pelastamani kirja on samettikantinen ja värikuvin varustettu kirjasarjan osa vuodelta 1909. Eduard Fuchsin Illustrierte Sittengeschichte esittelee renessanssin moraalihistoriaa taiteen avulla. Kunto on parempi kuin edellisen kirjan kohdalla ja kirjaimet ovat luettavampia, mutta tämäkään ei nykymaailmassa  olisi kurssikirjojen kärjessä. 

Sisäkannelta löytyy exlibris, jonka mukaan kirjan aiempi omistaja on ollut taidehistorioitsija Edvard Richter (1880-1956). Hän oli Helsingin Sanomien johtava taidekriitikko vuodesta 1904 alkaen ja toimi Suomen Taideakatemian koulussa taidehistorian opettajana 1917-47 ja Taideteollisessa oppilaitoksessa 1917-51. Richter sai professorin arvonimen 1950. 

Ludvig Wennervirran lisäksi myös Richterin nimi elää edelleen, sillä Suomen Taideyhdistys jakaa vuosittain sekä Edvard Richter apurahan että Edvard Richter palkinnon. Palkinto on suunnattu taidekriitikoille laadukkaasta taidekirjoittamisesta.  

Näiden tietojen myötä kehotan teitä jokaista tutkimaan kirjojen poistopisteitä aiempaa tarkemmin. Vaikka ette varsinaisesti tekisikään löytämällänne kirjalla mitään, saatatte tietämättänne tehdä kulttuuriteon pelastaessanne kirjoja roskalavatuomiolta. Vaikka kirjalla ei olisi enää käyttöarvoa, sillä voi olla kulttuurihistoriallista arvoa. Tiedossani on, että hävitystuomiolta on pelastettu esimerkiksi suomen kielen ja kulttuurin edistäjän, Johan Vilhelm Snellmanin (1806-1881) omistuksella oleva kirja. 

Tämä poikkeusolojen kevät on tuonut mukanaan myös positiivisia asioita. Lukukeskuksen teettämän viimeisimmän kyselyn mukaan lähes neljännes suomalaisvanhemmista on lukenut lapsilleen enemmän koronaepidemiasta johtuvana poikkeusaikana. Peräti puolet vastanneista kertoo lapsen itse toivoneen yhdessä lukemista. Suomalaisista aikuisista joka neljäs kertoo lukeneensa tavallista enemmän tänä keväänä. Lukeminen määriteltiin kyselyssä kauno- tai tietokirjallisuuden lukemiseksi tai kuunteluksi. Lukutaito kehittyy ja pysyy yllä, kun on jotain mitä lukea. Fyysisenkään kirjan arvo ei kenties olekaan niin vähäinen kuin ensiksi ajatellaan. Kaikkien ei tarvitse olla bibliofiilejä, mutta kirjan arvo(t) on hyvä tiedostaa.

Löytyykö teidän kirjahyllystänne erikoisuuksia tai rakkaimpia teoksia?

Slavican aarteita

Bibliofiilit huomio! Nyt olisi mahdollisuus tutustua Kansalliskirjaston Slaavilaisen kirjaston (Slavican) aarteisiin näyttelyn muodossa. Kirkkotaiteen tutkimuksen venäläiset juuret kertoo mm. siitä, miten kirkkoarkkitehtuurin ja ikonien tutkimus ja keräily alkoivat Venäjällä.

Kansalliskirjasto on jo rakennuksena kaunis ja vierailemisen arvoinen, mutta en ollut koskaan käynyt nimenomaan Slaavilaisen kirjaston puolella. Sinne ei tuosta vain piipahdetakaan, vaan pääovelta saa hyvät koordinaatit suunnistamiseen. Kirjastolla on ollut slaavilaisilla kielillä kirjoitettuja käsikirjoituksia 1800-luvulta alkaen. Arvokkaita historiallisia käsikirjoituksia tuli lahjoituksina Venäjältä erityisesti Turun palon jälkeen.

Suomalainen taidehistoria tuntee huonosti itäisen naapurin taidehistoriaa ja myönnän tämän itsekin. Omissa taidehistorian opinnoissani tutustuttiin kyllä Ruotsin taidehistoriaan (johon sisältyi myös opintomatka), mutta Venäjän taide jäi yhtä kurssia (Pietarin taide 1990-luvulla) lukuun ottamatta melko köyhäksi. Tähän toivoisin parannusta, sillä molempien naapurimaiden historia ja taide ovat vaikuttaneet myös kotimaamme taidehistoriaan.

Jevangelije Iisusa Hrista, Moskva, 1701. Kirkon alttaripöydällä säilytettävä Evankeliumikirja, jonka kaltaisia oli niin kirkollisarkeologisissa museoissa kuin kirkkojen ja luostareiden omissakin kokoelmissa.

Saksalainen idealismi, romantiikka ja kansallisuusaate vaikuttivat myös Venäjällä, kun vuosisatoja vanhat ortodoksiset kirkot ja niiden esineet nähtiin 1800-luvulta lähtien antikvaarisen tutkimuksen kohteina. Taiteessa kiinnostuttiin maan omasta menneisyydestä, kansanelämän kuvauksista ja Pietari Suuren aikaa edeltäneestä kirkollisesta kulttuuriperinnöstä. Tämä tarkoitti aikaa ennen 1600-lukua, jolloin Venäjällä alkoi lisääntyä länsimaalaisvaikutteinen klassinen taideperintö. Historia kulkee siis samoja polkuja kuin Suomessa (tosin rikkaammalla ja runsaammalla perinnöllä), jolloin Lönnrot kokosi Kalevalan ja taiteessa etsittiin kansallisromanttisesti suomalaisia juuria mm. Ekmanin, Järnefeltin ja Gallen-Kallelan johdolla. Seuraavat tekstit ovat FM Hanna Kempin ja FT Katariina Husson kirjoittamia näyttelytekstejä:

Venäjän ensimmäinen historiantutkimuksen seura perustettiin Arkangeliin 1759. Uusien restaurointimenetelmien myötä taiteen tutkimuksessa kiinnostuttiin erityisesti keskiaikaisista ikoneista. Akatemiamaalari Nikolai Ivanovits Podkljutsnikovin (1813-1877) vuonna 1852 toteuttama Moskovan Kremlin Uspenskin katedraalin ikonien restaurointi oli uraauurtava ja yllättävä. Tumman pinnan, lian, noen ja päällemaalausten alta paljastui kirkas värimaailma.

Alexandr Ratšin, 1852. Kirjoittaja oli taiteilija ja taidehistorioitsija ja teos käsittelee Venäjän keskeisimmissä kirkoissa ja luostareissa ollutta kirkkotaidetta. Taustalla kuva F. G.Solntsevin teoksesta vuodelta 1849. Kuusiosainen teossarja esitteli kromolitografioiden ja sanallisten kuvausten avulla kirkollista esineistöä. Kuvassa kirkonmuotoinen, kultainen suitsutusastia tsaari Feodor Ioannovitšin haudalta Kremlin Arkkienkeli Mikaelin kirkosta.

Keisari Nikolai I:n käskystä Moskovan Kremlin katedraalien ja Varuskamarin aarteista tehdyt piirrokset ilmestyivät kromolitografioina vuosina 1849-1853. Näiden värillisten ja pikkutarkkojen maalausten merkitys oli suuri, sillä valokuvaus oli harvinaista eikä värivalokuvausta vielä tunnettu. Nikolai I:n ja Aleksanteri II:n kaudet merkitsivät muinaismuistotutkimuksen akateemista alkua. Keisarit olivat perustamassa Arkeografista komissiota jo 1834 ja Arkeologista komissiota 1859.

Luostarit ja kirkot tekivät myös tärkeää museotyötä. Uskonnolliselta merkitykseltään tärkeimmät ikonit olivat esillä ja käytössä, mutta kirkkoihin perustettiin myös museoiden kaltaisia, arvokkaiden vanhojen esineiden kokoelmia. Venäjän kirkoista ja luostareista tehtiin monipuolisia kartoituksia. Tämän lisäksi julkaistiin matkaoppaita Venäjän ja muun maailman pyhille paikoille.

Aleksei Aleksejevitš Pavlovski, 1907. Kuvitettu, yksityiskohtainen opaskirja Venäjän keisarikunnan, Athoksen luostarin ja muiden maiden pyhille paikoille.

Näyttely nostaa esille tuntemattomamman tutkimustermin: kirkollinen arkeologia. Venäjällä kirkollinen arkeologia kehitettiin nimenomaan kirkkojen ja niiden esineiden antikvaarisiin menetelmiin perustuvaa tutkimusta varten. Ajatus oppialasta syntyi Venäjän tiedeakatemian jäseneltä, kielitieteilijä, folkloristi ja taidehistorioitsija Fjodor Ivanovits Buslajevilta (1818-1897) vuonna 1869. Aloite perustui sekä kirkon että valtion havaintoon, ettei papistolla ollut riittävästi kulttuuri- ja taidehistoriallisia tietoja ja taitoja hoitaa kansallisesti arvokasta kulttuuriomaisuutta, ja toisaalta valtion viranomaisilta puuttui teologian ja kirkollisen kulttuurin tuntemusta.

Kirjan julkaisija: Athoksen Vatopedin luostarin Pyhän Andreaan skitta, 1891. Julkaisupaikka: Odessa, joka toimi yhtenä pyhiinvaeltajien pääreittinä Venäjältä Athoksele ja Palestiinaan. Teoksessa esitellään itäisiä pyhiinvaelluskohteita, kuten Palestiinaa ja Jerusalemia. Mustavalkoinen piirroskuvitus kirkkorakennuksista. Oppaan lopussa käytännönläheinen keskusteluopas venäjä-kreikka-turkki-arabia, jonka alkulehden kuva on vasemmalla.

Tämä monitieteinen oppiala perehdytti Lähi-Idän, Bysantin ja Venäjän arkeologian ja taidehistorian lisäksi myös Länsi-Euroopan kristilliseen taiteeseen. Kirkollinen arkeologia tutki erityisesti ortodoksista kulttuuriperintöä: kirkkoarkkitehtuuria, seinämaalauksia, käsikirjoituksia, koriste- ja tekstiilitaidetta, ikoneja ja kirkkoesineitä. Ensimmäiset kirkollisen arkeologian piirissä syntyneet museot avattiin hengellisiin akatemioihin Kiovassa (1872), Pietarissa (1879) ja Moskovassa (1880). 

Venäläinen kirkkotaiteen tutkimus oli lähtökohtaisesti kansainvälistä. Se perehtyi paitsi venäläisiin monumentteihin, myös keskeisiin kristillisiin kohteisiin aina Palestiinan pyhistä paikoista Rooman varhaiskristillisiin katakombeihin ja kirkkoihin sekä Siinain ja Athoksen luostareihin.

Bysantin taidehistorian modernin tutkimuksen perustajana pidetään Nikodim Pavlovits Kondakovia (1844-1925), jonka bysanttilaista taidetta ja venäläisiä ikoneja käsittelevät teokset kuuluvat alan klassikoihin. Kondakovin tutkimusmetodi perustui tyylihistorian ja ikonografian tulkintaan. Hän vakiinnutti ikonien tyylihistorian perusteet.

Moderni ikonitutkimus huolestui perinteisen ikonimaalauksen säilymisestä, minkä johdosta Kondakovin aloitteesta ja keisarillisella asetuksella perustettiin Venäläisen ikonimaalauksen suojelukomitea vuonna 1901. Komitean pääasiallinen tehtävä oli ikonimaalausopetuksen järjestäminen.

Suomen ortodoksit kuuluivat hallinnollisesti Venäjän kirkon alaisuuteen vuoteen 1923 saakka. Kirkon kulttuuriperintötyö seurasi keisarikunnan kirkollisia ja tieteellisiä esikuvia. Suomen hiippakuntaan Viipuriin perustettiin Historiallis-arkeologinen komitea 1912, joka siirtyi Helsinkiin 1917. Sen tehtävänä oli ortodoksisen kirkon taiteellisten ja historiallisten arvoesineiden dokumentointi ja suojelu Suomessa.

Aleksadr Anisimov, 1929. Anisimov seurasi ja dokumentoi vaiheittain Vladimirin Jumalanäidin ikonin restaurointia ja pudistamista 1918-1919. Hän laati ikonin korjauksista ja päällemaalauksista kaavion, joka osoittaa teoksen eri-ikäiset maalipinnat. Tutkimus ajoitti ikonin 1000-luvulle ja se kumosi kirkollisen legendan apostoli Luukkaasta ikonin maalarina. Vallankumouksen jälkeen kirkkotaiteen tutkijoilla oli vaikeuksia saada tutkimustuloksiaan painetuksi Neuvosto-Venäjällä, joten monet Anisimovinkin tutkimukset jäivät julkaisematta. Kyseisen Vladimirin Jumalanäidin ikonia käsittelevän työnsä Anisimov julkaisi Prahassa.

Lähde: FM Hanna Kemppi ja FT Katariina Husso, Kirkkotaiteen tutkimuksen venäläiset juuret -näyttelytekstit.

Näyttely on pieni, mutta tiedontäyteinen taidehistoriallinen katsaus naapurimaamme kirkollisen kulttuuriperinnön historiaan. Tämän myötä tuli hieman ikävä niille yliopiston taidehistorian kursseille. Saisikohan joskus mennä vielä vaikka kuunteluoppilaaksi...?

Kirkkotaiteen tutkimuksen venäläiset juuret on esillä 

Slaavilaisessa kirjastossa 30.9.2017 saakka.

Arkihaaste 2/5

Torstai.

Klo 9.00 suuntasin yliopiston kirjastolle dyykkaamaan kirjoja. Harmittavan vähän oli kuitenkin tällä kertaa taidekirjallisuutta, mutta dyykkaajia oli sitten sitäkin enemmän .

Jotain löytyi kuitenkin: Museologian perusteet, Ateneumin opas ja The Art and Architecture of China. Viimeksi mainittu tuli siinä mielessä tarpeeseen että tuo Aasian taide on edelleen aika tuntematon osa-alue. Jospa sitä joskus sivistäisi silläkin osa-alueella itseään.

Päivän kohokohta oli ex tempore kahvihetki ystävän kanssa.

Tourujoen kuvausprojekti on jatkunut tammikuusta lähtien, tästä myöhemmin keväällä lisää.

Iltapäivien ihanimmat hetket vanhojen suomileffojen parissa.

Sitten sitä pakollista arki-puuhaa. Tiskaamista tahditti tällä kertaa Leevi & the Leavings.

Alvar Aaltoa

Jyväskylässä asustellessa kulminoituu kaupungin arkkitehtuuri yhteen nimeen: Alvar Aalto. Itselleni yliopiston rakennukset ovat jo niin arkipäiväistyneet, että enää sitä ei ajattele olevansa mitenkään erikoisessa paikassa. Ja itse asiassa en ole koskaan erityisemmin välittänyt Aallon arkkitehtuurista, enemmän pidän muotoilusta. Täällä sitä kuitenkin on oppinut arvostamaan. Luulen että siellä ruudun toisella puolen on sellaisiakin lukijoita, jotka eivät ole aaltomaista kampusaluetta nähneet, joten ajattelin näyttää että millaisia ne Aallon yliopiston kuuluisimmat rakennukset ovat. Pahoittelen kuvien laatua, idea postauksesta tuli kesken päivän ja mukanani oli vain kakkoskamera.

Punatiilinen C-rakennus (päärakennus) valmistui vuonna 1955. C-lyhenne tulee sanasta Capitolium. Rakennuksessa sijaitsee myös kahvila Aallokko sekä Aallon kirjasto. Juhlasalissa järjestetään yliopiston suurimmat juhlat, luennot ja tentit sekä konsertit. Aulan portaat johtavat luentosaleihin.

Päärakennus takaa kuvattuna. Tällä puolella ei ikkunoita juuri näykään.

Aulan pääovet. Näiden ovien läpi kulkee varmasti tuhansia opiskelijoita päivittäin.

Juhlasaliin vievät ovet. Täällä järjestimme keväällä 2011 muun muassa Museologian seminaarin.

Aallon arkkitehtuurissa miellyttää juuri tämä valon käyttö kattoikkunoiden kautta. Näitä portaita on lampsittu muun muassa italian ja museologian luennoille.

Aaltomaista muotoa naulakoilla.

Aallon nahkaverhoiltuja, koivuisia "69"-tuoleja Aallokon kahvilassa. Suunniteltu vuonna 1935. Aalto hyödynsi tuoleissaan L-jalkarakennetta, joka mahdollisti jalan liittämisen suoraan istuinlevyyn. Nämä ovat Aallon suosituimpia ruokapöydäntuoleja. 69-tuolia valmistettiin alunperin Alvar Aallon suunnittelemaan Viipurin kirjastoon.

Yliopistolla näkyy Aallon arkkitehtuurin lisäksi myös hänen muotoilunsa. Ovenkahvoihin, tuoleihin, pöytiin ja valaisimiin on jo niin tottunut ettei enää ajattele olevansa "designin ympäröimänä". Alvar Aalto museon henkilökunnan pitämä luento kuitenkin muistutti, että Alvar Aalto on maailmalla vielä suositumpi kuin Suomessa. Japaniin oli viety joskus Aallosta kertova kiertävä näyttely, jossa esineisiin ei luonnollisesti saanut koskea, museoesineitä kun olivat. Siellä joku näyttelyvieras oli sitten sanonut, että oli äärimmäisen kateellinen kun me Suomessa saamme istua hänen suunnittelemissaan tuoleissa ja käyttää muutenkin arkielämässämme hänen esineitään. Siellä Aallon esineitä oli katsottu suurin piirtein samoin kuin me katsoisimme Louvressa Mona Lisaa: "Siinä se nyt on! Taiteilijan itsensä tekemä!". Toinen hieman huvittava tapaus, jonka samaisen museon työntekijä kertoi oli, että joku yhtiö Aasiasta lennätti valokuvaajan kuvaamaan Säynätsalon kunnantaloa, koska halusivat kuvia Alvar Aallosta kertovaan julkaisuun. Valokuvaaja käytti hommaansa puoli päivää odotellen juuri oikeanlaista valoa täydellisen kuva saamiseen. En muista saatiinko sitä aivan täydellistä kuvaa otettua, mutta sen puolen päivän jälkeen kuvaaja lensi takaisin Aasiaan. Voitteko kuvitella?! Lentää nyt Aasiasta Suomeen puolen päivän takia! Tämän tapauksen kuultuani aloin todella katsoa Aallon tuotteita uusin silmin...

Päärakennuksesta löytyy myös Aallon varta vasten tänne suunnittelemia kolmijalkaisia tuoleja.

Aallon kirjasto. Täällä en ole itse koskaan viettänyt aikaani, sillä yleensä oleilen joko Yliopiston kirjastossa tai Jyväskylän kaupungin kirjastossa jos tarvitsen kirjaston palveluja. Jyväskylän yliopiston kirjasto toimi näissä tiloissa vuosina 1958-1974.

Koivusta ja pellavasta suunniteltu nojatuoli "406" vuodelta 1939. Istuinosaa verhoaa pellavasatulavyöpunos, joka on kiinnitetty yksinkertaiseen puurunkoon.

Ilmari Tapiovaaran verhoiltu Domus-tuoli. Tapiovaara suunnitteli Domus-tuolin vuonna 1947 Domus Academican opiskelija-asuntoloiden lukutuoliksi.

Tässä taas upeaa kattoikkunoiden käyttöä.

Aallon arkkitehtuurilla jatketaan. Kreikkalaista temppeliä muistuttava Lyhty toimi aikoinaan opettajien ruokalana, nykyisin kokoustilana. Täällä pohdittiin muun muassa keskiviikkona taidehistorian laitoksen asioita yhdessä opiskelijoiden ja henkilökunnan kanssa (lisää kursseja kaivattaisiin!). Täältä voi kurkata Lyhdyn sisätiloja.

Lyhty on valaistu muun muassa A330S-valaisimilla, jotka tunnetaan myös Kultakello-nimellä. Aalto suunnitteli valaisimen alkujaan maineikkaaseen ravintola Savoyhin vuonna 1939. Toiset valaisimet ovat messinkisiä Mehiläispesiä (A332). Valaisimen portaittain laskeutuvat valkoiset lamellit on asemoitu juuri oikealla tavalla, jotta valaisimen valo pääsee siivilöitymään lamellit yhdistävien messinkiristikoiden lävitse. Lamellien asento ohjaa valon suuntaa ja messinkiristikko antaa valolle juuri oikean lämpimän sävyn. Aallolle oli tärkeää, että valaisimen valo on lämmintä ja siksi hän käytti paljon messinkiä valaisimissaan, joka värjäsi hehkulampun värin vieläkin lämpimämmäksi. Sisältä löytyy myös "46"-nojatuoleja.

Punatiiliset rakennukset jatkuvat. Lyhdyn vieressä sijaitsee ravintola Lozzi. Nimi Lozzi tulee kuuluisasta sveitsiläisestä kasvatustieteilijästä J. H. Pestalozzista.

Ravintolan/ruokalan suuri ikkunaseinä on näyttävä. Keväisin ja syksyisin lounaan voi tuoda lasi-ikkunoiden eteen terassille ja nauttia ruokansa auringonpaisteessa.

Tässäpä hieman Jyväskylän yliopiston aaltoilua. Lisää kuvia ja tunnelmia päärakennuksesta voi käydä katsomassa esimerkiksi Jalkaisin-blogista, jossa on keskitytty yksityiskohtiin, mutta vieraillaan muun muassa juhlasalissa ja yhdessä luentosalissa. Vanhemmasta arkkitehtuurista ja kampusrakennuksista kiinnostuneet voivat käydä muistelemassa Seminarium-postausta täällä.