Slavican aarteita

Bibliofiilit huomio! Nyt olisi mahdollisuus tutustua Kansalliskirjaston Slaavilaisen kirjaston (Slavican) aarteisiin näyttelyn muodossa. Kirkkotaiteen tutkimuksen venäläiset juuret kertoo mm. siitä, miten kirkkoarkkitehtuurin ja ikonien tutkimus ja keräily alkoivat Venäjällä.

Kansalliskirjasto on jo rakennuksena kaunis ja vierailemisen arvoinen, mutta en ollut koskaan käynyt nimenomaan Slaavilaisen kirjaston puolella. Sinne ei tuosta vain piipahdetakaan, vaan pääovelta saa hyvät koordinaatit suunnistamiseen. Kirjastolla on ollut slaavilaisilla kielillä kirjoitettuja käsikirjoituksia 1800-luvulta alkaen. Arvokkaita historiallisia käsikirjoituksia tuli lahjoituksina Venäjältä erityisesti Turun palon jälkeen.

Suomalainen taidehistoria tuntee huonosti itäisen naapurin taidehistoriaa ja myönnän tämän itsekin. Omissa taidehistorian opinnoissani tutustuttiin kyllä Ruotsin taidehistoriaan (johon sisältyi myös opintomatka), mutta Venäjän taide jäi yhtä kurssia (Pietarin taide 1990-luvulla) lukuun ottamatta melko köyhäksi. Tähän toivoisin parannusta, sillä molempien naapurimaiden historia ja taide ovat vaikuttaneet myös kotimaamme taidehistoriaan.

Jevangelije Iisusa Hrista, Moskva, 1701. Kirkon alttaripöydällä säilytettävä Evankeliumikirja, jonka kaltaisia oli niin kirkollisarkeologisissa museoissa kuin kirkkojen ja luostareiden omissakin kokoelmissa.

Saksalainen idealismi, romantiikka ja kansallisuusaate vaikuttivat myös Venäjällä, kun vuosisatoja vanhat ortodoksiset kirkot ja niiden esineet nähtiin 1800-luvulta lähtien antikvaarisen tutkimuksen kohteina. Taiteessa kiinnostuttiin maan omasta menneisyydestä, kansanelämän kuvauksista ja Pietari Suuren aikaa edeltäneestä kirkollisesta kulttuuriperinnöstä. Tämä tarkoitti aikaa ennen 1600-lukua, jolloin Venäjällä alkoi lisääntyä länsimaalaisvaikutteinen klassinen taideperintö. Historia kulkee siis samoja polkuja kuin Suomessa (tosin rikkaammalla ja runsaammalla perinnöllä), jolloin Lönnrot kokosi Kalevalan ja taiteessa etsittiin kansallisromanttisesti suomalaisia juuria mm. Ekmanin, Järnefeltin ja Gallen-Kallelan johdolla. Seuraavat tekstit ovat FM Hanna Kempin ja FT Katariina Husson kirjoittamia näyttelytekstejä:

Venäjän ensimmäinen historiantutkimuksen seura perustettiin Arkangeliin 1759. Uusien restaurointimenetelmien myötä taiteen tutkimuksessa kiinnostuttiin erityisesti keskiaikaisista ikoneista. Akatemiamaalari Nikolai Ivanovits Podkljutsnikovin (1813-1877) vuonna 1852 toteuttama Moskovan Kremlin Uspenskin katedraalin ikonien restaurointi oli uraauurtava ja yllättävä. Tumman pinnan, lian, noen ja päällemaalausten alta paljastui kirkas värimaailma.

Alexandr Ratšin, 1852. Kirjoittaja oli taiteilija ja taidehistorioitsija ja teos käsittelee Venäjän keskeisimmissä kirkoissa ja luostareissa ollutta kirkkotaidetta. Taustalla kuva F. G.Solntsevin teoksesta vuodelta 1849. Kuusiosainen teossarja esitteli kromolitografioiden ja sanallisten kuvausten avulla kirkollista esineistöä. Kuvassa kirkonmuotoinen, kultainen suitsutusastia tsaari Feodor Ioannovitšin haudalta Kremlin Arkkienkeli Mikaelin kirkosta.

Keisari Nikolai I:n käskystä Moskovan Kremlin katedraalien ja Varuskamarin aarteista tehdyt piirrokset ilmestyivät kromolitografioina vuosina 1849-1853. Näiden värillisten ja pikkutarkkojen maalausten merkitys oli suuri, sillä valokuvaus oli harvinaista eikä värivalokuvausta vielä tunnettu. Nikolai I:n ja Aleksanteri II:n kaudet merkitsivät muinaismuistotutkimuksen akateemista alkua. Keisarit olivat perustamassa Arkeografista komissiota jo 1834 ja Arkeologista komissiota 1859.

Luostarit ja kirkot tekivät myös tärkeää museotyötä. Uskonnolliselta merkitykseltään tärkeimmät ikonit olivat esillä ja käytössä, mutta kirkkoihin perustettiin myös museoiden kaltaisia, arvokkaiden vanhojen esineiden kokoelmia. Venäjän kirkoista ja luostareista tehtiin monipuolisia kartoituksia. Tämän lisäksi julkaistiin matkaoppaita Venäjän ja muun maailman pyhille paikoille.

Aleksei Aleksejevitš Pavlovski, 1907. Kuvitettu, yksityiskohtainen opaskirja Venäjän keisarikunnan, Athoksen luostarin ja muiden maiden pyhille paikoille.

Näyttely nostaa esille tuntemattomamman tutkimustermin: kirkollinen arkeologia. Venäjällä kirkollinen arkeologia kehitettiin nimenomaan kirkkojen ja niiden esineiden antikvaarisiin menetelmiin perustuvaa tutkimusta varten. Ajatus oppialasta syntyi Venäjän tiedeakatemian jäseneltä, kielitieteilijä, folkloristi ja taidehistorioitsija Fjodor Ivanovits Buslajevilta (1818-1897) vuonna 1869. Aloite perustui sekä kirkon että valtion havaintoon, ettei papistolla ollut riittävästi kulttuuri- ja taidehistoriallisia tietoja ja taitoja hoitaa kansallisesti arvokasta kulttuuriomaisuutta, ja toisaalta valtion viranomaisilta puuttui teologian ja kirkollisen kulttuurin tuntemusta.

Kirjan julkaisija: Athoksen Vatopedin luostarin Pyhän Andreaan skitta, 1891. Julkaisupaikka: Odessa, joka toimi yhtenä pyhiinvaeltajien pääreittinä Venäjältä Athoksele ja Palestiinaan. Teoksessa esitellään itäisiä pyhiinvaelluskohteita, kuten Palestiinaa ja Jerusalemia. Mustavalkoinen piirroskuvitus kirkkorakennuksista. Oppaan lopussa käytännönläheinen keskusteluopas venäjä-kreikka-turkki-arabia, jonka alkulehden kuva on vasemmalla.

Tämä monitieteinen oppiala perehdytti Lähi-Idän, Bysantin ja Venäjän arkeologian ja taidehistorian lisäksi myös Länsi-Euroopan kristilliseen taiteeseen. Kirkollinen arkeologia tutki erityisesti ortodoksista kulttuuriperintöä: kirkkoarkkitehtuuria, seinämaalauksia, käsikirjoituksia, koriste- ja tekstiilitaidetta, ikoneja ja kirkkoesineitä. Ensimmäiset kirkollisen arkeologian piirissä syntyneet museot avattiin hengellisiin akatemioihin Kiovassa (1872), Pietarissa (1879) ja Moskovassa (1880). 

Venäläinen kirkkotaiteen tutkimus oli lähtökohtaisesti kansainvälistä. Se perehtyi paitsi venäläisiin monumentteihin, myös keskeisiin kristillisiin kohteisiin aina Palestiinan pyhistä paikoista Rooman varhaiskristillisiin katakombeihin ja kirkkoihin sekä Siinain ja Athoksen luostareihin.

Bysantin taidehistorian modernin tutkimuksen perustajana pidetään Nikodim Pavlovits Kondakovia (1844-1925), jonka bysanttilaista taidetta ja venäläisiä ikoneja käsittelevät teokset kuuluvat alan klassikoihin. Kondakovin tutkimusmetodi perustui tyylihistorian ja ikonografian tulkintaan. Hän vakiinnutti ikonien tyylihistorian perusteet.

Moderni ikonitutkimus huolestui perinteisen ikonimaalauksen säilymisestä, minkä johdosta Kondakovin aloitteesta ja keisarillisella asetuksella perustettiin Venäläisen ikonimaalauksen suojelukomitea vuonna 1901. Komitean pääasiallinen tehtävä oli ikonimaalausopetuksen järjestäminen.

Suomen ortodoksit kuuluivat hallinnollisesti Venäjän kirkon alaisuuteen vuoteen 1923 saakka. Kirkon kulttuuriperintötyö seurasi keisarikunnan kirkollisia ja tieteellisiä esikuvia. Suomen hiippakuntaan Viipuriin perustettiin Historiallis-arkeologinen komitea 1912, joka siirtyi Helsinkiin 1917. Sen tehtävänä oli ortodoksisen kirkon taiteellisten ja historiallisten arvoesineiden dokumentointi ja suojelu Suomessa.

Aleksadr Anisimov, 1929. Anisimov seurasi ja dokumentoi vaiheittain Vladimirin Jumalanäidin ikonin restaurointia ja pudistamista 1918-1919. Hän laati ikonin korjauksista ja päällemaalauksista kaavion, joka osoittaa teoksen eri-ikäiset maalipinnat. Tutkimus ajoitti ikonin 1000-luvulle ja se kumosi kirkollisen legendan apostoli Luukkaasta ikonin maalarina. Vallankumouksen jälkeen kirkkotaiteen tutkijoilla oli vaikeuksia saada tutkimustuloksiaan painetuksi Neuvosto-Venäjällä, joten monet Anisimovinkin tutkimukset jäivät julkaisematta. Kyseisen Vladimirin Jumalanäidin ikonia käsittelevän työnsä Anisimov julkaisi Prahassa.

Lähde: FM Hanna Kemppi ja FT Katariina Husso, Kirkkotaiteen tutkimuksen venäläiset juuret -näyttelytekstit.

Näyttely on pieni, mutta tiedontäyteinen taidehistoriallinen katsaus naapurimaamme kirkollisen kulttuuriperinnön historiaan. Tämän myötä tuli hieman ikävä niille yliopiston taidehistorian kursseille. Saisikohan joskus mennä vielä vaikka kuunteluoppilaaksi...?

Kirkkotaiteen tutkimuksen venäläiset juuret on esillä 

Slaavilaisessa kirjastossa 30.9.2017 saakka.